SEITSEMÄSNELJÄTTÄ LUKU.
Apujoukko.
Puolenpäivän aikaan oli Faller lähtenyt menemään Morgenhaldeen sanoaksensa Lentsille, että hän oli takuustansa kuitti. Vettä ja lunta satoi vuoroitellen, ja raju tuuli ajoi lunta ja vettä vasten silmiä, ettei voinut eteensä nähdä. Faller käveli yhä eteenpäin, nostamatta silmiään maasta. Mutta kerran katsoi hän ylös ja hieraisi silmiänsä: missä minä nyt olenkaan? Olenko minä eksynyt? Missä Lentsin talo on? Hän katseli ympärillensä eikä saanut selkoa paikasta. Malta! Tuossahan on petäjät, jotka seisovat Lentsin huoneitten kohdalla, mutta huoneet! missä on itse huoneet? Hädissään oli Faller luiskahtanut ja vajonnut lumittuneesen kuoppaan, ja jota enemmän hän itseään auttoi ylös, sitä syvemmälle hän vajosi. Hän huusi apua niin paljon kuin hän jaksoi, vaan kukaan ei häntä kuullut. Hän onnistui kämpiä erääsen puuhun, mutta edemmäksi hän ei päässyt, vaan piti oksista kiini. Kaikeksi onneksi tuli veres lumivyöryke kierien vuorta alas, ja se vei mukaansa lumen hänen altansa, ja nyt hän pääsi liikkeelle. Vyörykkeen tekemää uraa hän kiiruhti alas laksoon. Pian hän näki valkeita pilkottavan, kun jo oli yö joutunut, ja hän huusi kautta koko kylän: tulkaa auttamaan! tulkaa auttamaan! niin tuskistuneella äänellä, että nukkuneetkin olisi heränneet siitä.
Joka mies kiiruhti akkunalle, ja Faller ilmotti Lentsin huoneet
Morgenhaldessa olevan lumen alla.
Faller riensi kirkolle soittamaan hätäkelloa. Harvat ne olivat, jotka kaukaa tulivat, kun ilma oli niin armoton, eikä tuulikaan vienyt kellon ääntä kauaksi.
Pilgrim ja taiteilia olivat ensimmäisiä, jotka kirkolle tulivat.
Kaikki surkuttelivat tätä kauheaa kohtausta juuri yön aikaan ja tämmöisellä raju-ilmalla. Pilgrim ei saanut sanottua sanaakaan; hän oli kuin kangistunut.
Taiteilia osoitti olevansa toimelias ja riuska nuori mies. Hän huusi: "Tikapuita tänne, ja köyttä niin pitkältä kuin piisaa, ja lapioita, ja kuokkia koko joukko!"
Tulisoittoja viritettiin palamaan, mutta vihainen tuuli puhalteli niihin tuimasti.
Vaimoihmisiäkin kokoontui paikalle. He olivat lumirännän tähden nostaneet päällysvaatteensa pään yli, ja oikein kamotti katsella, kuinka nämä aaveen-tapaan huputetut vaimot tulisoittojen valossa vapisivat miestensä ja poikainsa tähden eivätkä olisi ollenkaan laskeneet heitä menemään, etteivät hekin hukkuisi lumeen.
Taiteilia sitoi ympärillensä pitkän köyden ja komensi — tietysti tuli hänen eikä kenenkään muun komentaa — kuusi miestä sitomaan itsensä samaan köyteen kappaleen matkaa toinen toisistaan, ettei heidän tarvitsisi hakea toinen toistansa ja siten paremmin voisivat olla keskenänsä avuksi.
Pilgrim sitoi itsensä samaan jaksoon kuin taiteilia, ja hänen jälkeensä tahtoi vielä Don Bastiankin tulla, mutta taiteilia käski häntä johdattamaan toista riviä.
Kuivia puita otettiin mukaan nuotiovalkeata varten, ja sitte mentiin vuorta ylöskäsin varustettuina lapioilla, kuokilla ja tikapuilla. Noin viisikymmentä askelta Lentsin huoneista — lähemmäksi ei päästy — luotiin suoja-paikalle vapaa sia valkeeta varten. Sitte pantiin tikapuut vasten lumivyörykettä, mutta ne vajosivat, niin pian kuin mies niille nousi, ja sen ohessa tuuli sammutti soitot, ja yksi ja toinen huusi: minä vajoon! Monella lailla koitettiin. Viimein sovittiin siitä, että yöllä on apu mahdoton. Lähdettiin menemään kotiin. Nuotio-valkeelle pantiin vartia-väkeä. Faller tarjoutui kohta jäämään vartiaksi, ja Pilgrimkin tahtoi tehdä samaa, mutta kun taiteilia näki, kuinka hänen hampaansa kalisivat, vei hän hänen puoliväkisin kanssansa kotiin, lohduttaen häntä sillä, että jos lumen alle hautaantuneet vielä olivat hengissä, apu heille ehtisi aikanaan huomennakin.
Kylässä saatiin tietää, että Petrovitschin luultavasti oli lumen alle hautautunut, koska hän edellä puolen päivän oli lähtenyt Lentsille päin eikä ollut palannut takasin. Hänen korttikumppaninsa Ibrahim oli hätäkellon kuuluessa juossut kortit kädessä kadulle hokien alinomaa: "Minä odotan Petrovitschiä". Pilgrim sanoi uudelle ystävällensä, taiteilialle: "Se on sentään kauheata, jos Petrovitsch vihdoinkin olisi taipunut apuansa tarjoomaan ja samassa myös saanut hukkansa!"
Pilgrim nuhteli itseään katkerasti sen tähden, että hän oli tuhlannut koko päivänsä lapselliseen leikkiin. Hänellä oli koko aikana ollut niinkuin jonkunlainen aavistus vaarasta, joka häntä veti Morgenhaldeen, mutta hän oli saanut sen voitetuksi ja rauhoittunut ristipoikansa parissa. Nyt hän istui, siksi kun silmänsä painuivat kiini, lapsen vieressä, joka makasi levollisesti eikä ollenkaan aavistanut, mimmoisenka kohtalon tämä yö hänelle toisi, kentiesi oli jo tuonutkin.
Faller pysyi uskollisesti vartiapaikallaan kuin sotamies virassaan, ja hänellä oli sotakumppanikin seuraa pitämässä, eräs vaunuseppä, joka asevelvollisuus-aikoinaan oli ollut vallin kaivajana. He pitivät neuvottelua, millä keinoin tuo lumilinna olisi valloitettava, mutta eivät keksineet. Faller korjasi valkeata vuorella ja oli kovin vihoissaan, ettei hän tällä väliajalla voinut olla miksikään avuksi.
Eräs vieraskin liittyi heidän seuraansa nuotiovalkealle; se oli sanansaattaja kaupungista, joka oli tullut hakemaan Annia äitinsä tykö, joka makasi kuolinvuoteellaan.
"Hae Anni tuolta!" sanoi Faller suutuksissaan, "tuolla hän on kätkettynä". Hän kertoi sitte, mitä oli tapahtunut, ja sanansaattaja lähti läpi yön kotiin.
Faller uskalsi mennä kiertotietä tuonne kaadettuun metsään. "Jos hän vaan onnistuisi päästä petäjiin saakka Lentsin talon kohdalle, olisi apu likempänä. Yhdessä vaunusepän kanssa hän sitte rupesi kierittelemään alas monta karsittua puuta, joita oli vuorella, alas petäjiä päin. Useammat kierivät alas saakka ja jäivät seisomaan pystyyn lumessa, mutta yksi jäi pitkinpäin petäjien päälle.
"Voi meitä", sanoi vaunuseppä, "nuo puut, joita olemme alas kierittäneet, tulevat painamaan kattoa ja kentiesi musertamaan hautaantuneita".
"Minä olen kaikkein tyhmin mies mailmassa, tyhmin ja yksinkertaisin.
Kun en nyt vaan olisi sinua, hyvä Lents, surmannut", valitti Faller.
Vähän perästä hän pitkin tuota puurangon tekemää siltaa meni neljin ryömin alas ja hänen onnistui soitolla virittää palamaan puut, jotka olivat yhteen kierineet.
"Tämä panee lumen sulaamaan", huusi hän ilomielin.
"Kyllä kai se sen tekee, mutta saattaa se myös sytyttää olkikaton palamaan" vastasi kumppani.
Faller seisoi tuskistuneena ääneti. Hän rupesi nyt tekemään suuria lumipalloja ja kierittelemään niitä valkeesen, ja päivän koitteessa valkea sammuikin.
Päivä oli kaunis, melkein kevätlämmin. Aurinko paistoi lämpimästi Morgenhalden yli; se haki huoneita, joita se niin isot ajat oli säteillään tervehtänyt, mutta se ei niitä löytänyt; se haki mestaria, joka hiljaa ja uutterasti maanantai aamusin istui tuolla akkunan vieressä työtä tehden, niinkuin hänen isänsäkin ennen teki, ja hänen isoisänsä, mutta se ei löytänyt ei huoneita eikä mestaria, ja sangen oudosti kimalteli auringon säteet ja säikähtelivät ikään kuin olisivat eksyneet. Tuo petollinen lumi, se vaan makasi leveillään kuin sanoisi se: mitäs minun nyt teet! Aurinko valoi vieläkin palavampia säteitä yli päällimmäisiä kiteitä, jotka kyllä haihtuivat, mutta ei se auttanut; semmoista lumilinnaa täytyy päiväkaudet piirittää.
Kaikki pelastuskumppanit tulivat taas saapuville, Taiteilia etupäässä ja myöskin ylikylästä ynnä muistakin kyläkunnista oli väkeä kokoontunut tarpeeksi apuun.
Fallerin kierittämät puut tarjosivat kumminkin tukevan pysäyspaikan. Vuorimiesten tapaan nyt ruvettiin kaivamaan käytävää alahalta päin, ja myös ylähältä tehtiin työtä uutterasti ja määrättyyn suuntaan.
Työskentelevien läheisyydessä lenteli yksinäinen korppi yhtä päätä ylös ja alas, eikä sitä saanut peloitetuksi pois. Toiset korpit ilmassa sitte kyllä rääkyivät, mutta se ei huolinut niistä, katseli vaan lunta luovia ihmisiä, ikään kuin sillä olisi ollut heille jotain sanomista.