KUUDESTOISTA LUKU.
Sydän puhkee.
Leijonan isäntä kävi istumaan Lentsin viereen ja oli erinomaisen isäntapainen: "Oletko jo saanut rahat soittovärkistäsi?" kysyi hän kuin sivumennen.
"Olen", vastasi Lents.
"Sinä tekisit viisaasti", alkoi Leijonan isäntä taas, "jos ostaisit uuden rautatielainan osakkeita; ne ovat hyviä, ne. Tottahan sinulla, tiemmä, koko summa vielä on puhtaassa rahassa?"
"Ei, ei ole. Minulla oli entiseltä kahdeksansataa guldenia, ja kaikki puhtaat rahani olen lainannut naapurilleni, voutitalokkaalle, yhteensä kolmetuhatta guldenia. Hän tarvitsee rahat lunastusmaksoihin".
"Vai niin? No, onkosta sinulla hypoteekkiä, ja kuinka paljon hän maksaa korkoa?"
"Ei minulla muuta ole, kuin velkakirja, ja viisi prosenttia hän maksaa".
"Voutitalokas on kelpo mies, ja viisi prosenttia myös on kelpo korko! Mutta, kuin sanottu, jos joskus tekee mielesi rahoillasi keinotella, minä kernaasti sinua autan neuvolla ja toimella".
"Minä puolestani en mielelläni sekaannu rahaseikkoihin, joita en ymmärrä, mutta minä tietysti noudan teidän neuvojenne umpimähkään. Minä olen jo hyvässä alussa valmistamaan uutta soittovärkkiä, jonka sitte ostatte, ja minä olen siinä uskossa, että se luonnistuu vielä paremmin, kuin tää viimeinen".
"Muista vaan se, Lents, että minä en ole mitään vissiä sanonut. Kunnon mies ei koskaan…"
"Älkää enempää sanoko mitään! Minä en teidän sanojanne koskaan…"
"Niinkuin sanoin, parahimman ystävänsä kanssa pitää aina menettelemän viisaasti ja vinkkuroitsematta. Minun hautakivelleni on kerran piirustettava: tässä lepää visun varoisa mies".
Lents oli ylenmäärin ihastunut tuohon vakavaan, lujaluonteiseen mieheen. Siinä miehessä on puhdasta kultaa.
Anni tuli sisään ja istui, sanoen "Teidän luvallanne", samaan pöytään isänsä ja Lentsin seuraan. Ei aikaakaan, jo Leijonan isäntä nousi ja meni, ja sitte Lents sanoi Annille: "Anni, sinä saatat kerskata semmoisesta isästä kuin sinulla on. Hänessä on miestä! Hän on mies omastakaa! Hän tarkoittaa jokaisen hyvää, jonka kanssa puhuu. Juuri sen tähden, että hän on niin harvapuheinen, on hänen joka sanansa — kuinka minä nyt sanoisin — sulaa mehua, paljasta ydintä".
"Niin", sanoi Anni, "ei mikään ole lapselle hauskempaa, kuin kuulla isästänsä noin hyvää puhuttavan, ja sen hän ansaitseekin. Hän tosin kyllä sen ohessa on äreä ja jörömäinen, niinkuin kaikki miehet ylimalkaan".
"Kaikki miehetkö?" kysyi Lents.
"Niin, kaikki tyyni. Minä en kamoksu sitä sanon vasten silmiäsi, sinä kun kumminkin olet paraimpia, mutta kyllä kaiketi sinullakin on oikkusi. Mutta täytyyhän teidän kanssanne olla kärsivällinenkin".
"Se oli oikein sanottu, Anni. Näetkö, se ilahuttaa minua erinomaisesti; ei sen vuoksi, että sanot minun mieleistä kiitosta — sitä en minä ansaitse. Mutta minä en taida sinulle sanoa, kuinka usein olen itseeni suuttunut. Minä olen monessa asiassa typerä, ja tuo soitanto, joka alinomaa mielessäni hehkuu, se tekee, että minä ainoastansa puolittain kuulen ja puolittain teen monta asiaa; minä olen taitamattomampi kuin moni mun, enkä sentään ole taitamaton, ja minä olen äkkinäinen, ja mieleni on paha monesta asiasta, joista moni muu ei pitäisi suurta minään. Tiesi hänen hiisi, vaan minä en sitä voi auttaa. Minun äitini on minulle sanonut monta tuhannen kertaa: Lents, vaikka sinä kyllä olet hyvänluontoinen, on kuitenkin sen, joka sinun kerran mieheksensä saa, monesti vaikea tulla sinun kanssasi toimeen, ellei hän ole ymmärtäväinen ja pidä sinua sydämmessään hyvänä. Mutta, näetkös, oikea kärsivällisyys ja oikea rakkaus on juuri se, että tietää kummoinenka toinen oikeastaan on, vaikka hän jonkun kerran saattaa olla tuittupäinenkin. Anna minulle kätesi, Anni, minkätähden sinä eroitat kätesi?"
Puheinnossaan Lents oli tarttunut Annin käteen, mutta hän sen huomasi vasta sitte, kun Anni veti kätensä pois.
Karttavan kainosti silmäillen ja pusertaen sukkavarrasta huulelleen sanoi Anni: "Emmehän ole kahden kahtuustamme huoneessa; onhan täällä ihmisiä enemmänkin".
Lents tunsi yhtäkkiä pitkin ruumistansa juoksevan varikuuman ja vilun väreet, ja hän sanoi: "Älä nyt vaan paheksu, Anni, minä en ole tungettelevainen luonteeltani, enkä minä tuota mieltä mielin tehnyt, kyllähän minun tunnet, Anni. Eikö niin, ethän ole suuttunut minuun?"
"Kuinka sinä noin sanot? Suuttunut? Suuttunut? Kuinka sinä niin taidat sanoa?"
"Entäs oletko mieltynyt sitte?" sanoi Lents, ja hänen koko kasvonsa loisti.
"Älä herran tähden", sanoi Anni, nojaten Lentsin tuolin selkälautaan, "älä enää noin puhu. Kuinka sinä sait sen päähäsi? Mistä se semmoinen tuli? Minä olen aina ajatellut saavani puhua sinua kanssasi, kuin oman veljeni kanssa, vaan minulla ei, sen pahempi, olekaan veljeä".
"Eikä minulla ole sisarta eikä yhtään ketään".
"Sinustahan pitää kaikki ihmiset".
"Eikä minulla sentään ole ketään, jonka puoleen kääntyisin".
Nyt oltiin ison aikaa ääneti, kunnes Anni kysyi: "Joko olet saanut kuulla, että voutitalokkaan Katriina on kihlattu erään nuoren miehen kanssa tuonpuolisesta laksosta, jota sanotaan seljapojaksi? He tuottivat äsköin juuri viiniä kihlajaisiinsa".
"Vai niin?" sanoi Lents, "minä näin Katriinan tänään seisovan erään nuoren miehen vieressä. Hänestä tulee kelpo talonemäntä, ja minä toivon hänelle onnea. Sano, olitko sinä tänäpänä kirkossa vihkiäisissä?"
"Olin, ja näin sinuakin. Fallerin mielestä sinä olet ansainnut taivaan valtakunnan".
"Sepä olisi helposti ansaittu. Mutta pappikos tänäpänä ylevästi saarnasi! Siitä sai joka mies ottaa itseensä, sekä naidut, että naimattomat. Herran pyhä sana on ihan samaa kuin musiiki. Sata sataa sitä kuulee, ja kaikki siitä lausuu eikä kukaan toinen toistansa todeksi, vaan jokainen saa sen pitää tykkänään omanansa".
"Ja minä saatan sinulle sanoa, että minä sinua kuultelen melkein kernaammin kuin pappia; sinä sanot sanottavasi niin perin selvästi, niin peräti — minä en taida oikein sanoa, mitä tarkoitan. Monta kertaa minä ajattelen, että vahinko on, kun et ole muuta kuin kelloseppä".
"En muuta kuin kelloseppä? Se minä olen mielelläni, sehän on jotain ihanaa; siitä minä vaikka saarnaisin. Koko mailma on kuin kellovärkki, iankaikkisuudesta iankaikkisuuteen Jumalan vetämä; siinä kieppuu tähdet tähtineen kiertäen toinen toisiaan. Pilgrim sanoi kerran, ettei paratiisissa kelloja käytetty. Se on kyllä luultavaa, mutta siitä hetkestä saakka, kuin ihmisten on täytynyt työtä tehdä, heidän myös on täytynyt pitää ajasta vaari, ja ajattelepa vaan, kuinka olisi, jos emme tietäisi ajasta mitään, — me olisimme kuin kakarat, kuin hourupäiset".
"Sinä osaat hyvin selittää kaikki asiat, ja tuota seikkaa en ole tullut ollenkaan miettineeksi".
Tämä välikeskustelu teki Lentsin vieläkin puheliaammaksi.
"Minä pysyn kelloseppänä, ja teen, jos ei muu auta, vaikka Jockelin-kelloja; niistä on jokapäiväinen leipäni aina ja paremmin turvattu, enkä niitä sitte tekemästä lakkaa. Minä tosin kyllä enemmän hyödyn pelikelloista, mutta siihen työhön ei ole turvaamista, kun ei sitä saata tilaamatta tehdä, eikä pelikellojen ostajia ole joka päivä. Minun korkein onneni olisi, jos saisin yhteyden aikaan, semmoisen, että kaikki kellosepät pitäisivät yhtä, ja kaikki yhdessä siitä hyötyisi. Jos minä tuon saisin aikaan, niin olisin valmis lupaamaan ottaakseni tehdä seitsemän vuotta peräkanaa, ja vaikka koko ikipäiväni, jos pakko vaatisi, pelkkiä mallikelloja vaan".
"Sinun tarkoituksesi on hyvä", vastasi Anni, "mutta pelikellot, nehän ovat oikeastaan sinun tehtävääsi".
"Niin onkin, ja kun sitte saisin kellotyöstä ruveta soittovärkkien tekoon, olisin niin onnellinen niin…"
"Sitte sinun sydämmesi riemuitsisi, sitte olisit kuin kirkkovihkiäisjuhlassa".
"Oi Anni, kuinka sinä sentään olet älykäs ja armas! Jos minä vaan tietäisin yhden asian".
"Minkä, minkä sitte?"
Nämä kaksi tavallista sama: minkä sitte? Anni lausui erinomaisen lämpimällä ja lempeällä äänellä. Palavin poskin sokersi Lents: "Minä en taida sanoa. Jos et itse arvaa, minä en taida sitä sanoa. Minä olen.. Näetkös, Anni…"
Äkki-arvaamatta astui Leijonan emäntä heidän luoksensa, sanoen: "Lapset, lapset, mitä te keskenänne kuhertelette, kun kaikki vieraat teihin tirkistelee. Jos sinulla, Lents, on Annille jotain kuiskuteltavaa kahden kesken, minä sinuun luotan, luotettava kuin oletkin, ja vien kynttilän kamariin, jossa saatte keskustella yhdessä".
"Ei, äitini, ei", huudahti Anni vapisten, mutta Leijonan emäntä riensi joutuen pois ja Anni täyttä lentoa perässä. Lents jäi yksinänsä istumaan ja koko huone meni ympäri hänen silmissään. Vihdoin hän nousi ylös, puikahti ulos, kamarin ovi oli auki, ja näin hän oli kahdakesken Annin kanssa. Anni peitti kasvonsa.
"Näytä silmäsi", sanoi Lents, "näytä oikein, noin. Nyt kumminkin saan luvan sinulle sanoa jotain. Näetkös, Anni, minä olen yksinkertainen ihminen, aivan yksinkertainen, mutta" — hän taputteli rintaansa eikä tahtonut saada sanaakaan maalle — "mutta jos luulet minun sitä ansaitsevan, niin saattaisit tehdä minun onnelliseksi".
"Sinä maksat enemmän, kuin koko mailma, sinä olet liiaksikin hyvä etkä sinä tiedä, kuinka mailma on paha".
"Mailma ei ole paha, olethan sinäkin mailmassa. Nyt minä sanon — lieneekö se vaan mieleesi, lieneekö se oikein mieleesi? Tahdotko olla minulle apuna, tahdotko auttaa minua olemaan hyvä ja ahkera, ja tahdotko olla minun äitini ja minun vaimoni ja minun kaikkini kaikessa? Sano: tahdon, niin minä koko elinikäni panen käteni jalkasi astinlaudaksi".
"Tahdon, tuhat tuhannen kertaa tahdon!"
Anni heittäytyi Lentsin syliin, ja Lents syleili häntä.
"Äiti, rakas äitini!" huusi Lents, kun Leijonan emäntä tuli saapuville.
"Ja suokaa minulle Leijonan emäntä anteeksi", kavahti hän yhtäkkiä.
"Minulta on sinulla odotettavana pelkkää hyvää", sanoi Leijonan emäntä. "Mutta, lapset, yhtä nyt pyydän teiltä. Anni kyllä tietää sanoa, kuka se on ollut, joka aina on hyvää sinusta puhunut ja aina sanonut: Lentsin tulee käymään hyvin mailmassa, sillä hänellä on äitinsä siunaus. — Mutta, minä pyydän teitä olemaan maltilliset. Sinä et tunne miestäni. Jokainoa hänen lapsistansa on hänelle ollut sangen rakas, ja joka kerta, kuin joku lapsi viedään, on hän äkeissään. Jumalalle kiitos olkoon, että kuitenkin nyt saamme, jos hänen tahtonsa niin on, pitää yhden lapsistamme kotiseuduillakin, ettei kaikki niin vieraannu". Näitä viimeisiä sanoja sanoessaan Leijonan emäntä itki katkerasti, ja sitte kun hän oli vahvasti nenäänsä niistänyt, jatkoi hän näin: "Isän ei tarvitse vielä tietää asiasta mitään. Antakaa, lapset, minun ensiksi hänelle tästä ilmoittaa, ja minä kyllä sitte annan sinulle tiedon, koska sinun tulee häneltä Annia järjestyksenmukaisesti pyytää. Ole siksi tulematta meille, muutoin ei luonnistu, ja kun sitte tulet anomaan hänen suostumustaan, ota myös setäsi mukaan, sillä se on varsin sopivaa, että hän saa kunnian olla niinkuin isän siassa. Kaikki minun lapseni ovat tähän saakka tulleet suureen sukuun. Meillä on otettu tavaksi elää kuin isoisissa perheissä. Lents, minulle ei ole Jumala poikalasta suonut, mutta minä sinulle rehellisesti sanon, että minua ilahuttaa se, että saan sinun pojakseni. Minä vissiin pidän kaikki vävypoikani hyvänä, mutta kuitenkin he minusta ovat ylen isoisia ja yläsaksalaisia. Mutta lähde nyt jo, Lents; ukko saattaa minä silmänräpäyksenä hyvänsä astua sisään, ja sitte ei ole tietoa, mitä siitä seuraa! Mutta maltapa sentään vähäsen; ota ensin tämä; anna sinä, Anni, se hänelle!" Äiti avasi suuren kaapin molemmat ovet, otti sieltä kultarahan ja antoi sen Annille näillä sanoilla: "Näetkös, tämän on sinun risti-isäsi, kirkko-herra vainaja, pannut liiton merkiksi kehtoosi, ja sepä on sopiva, se on vanha muistoraha. Mutta, ei maar sentään; sinunhan ensisti täytyy kihlat ja lupaukset antaa".
"Minulla ei ole muassani mitään; mutta onhan sentään. Tässä, Anni, täss'on kelloni; sen on isä-vainajani itse tehnyt Schweitsissä ja antanut äidilleni. Mutta hääpäivinä, jos Jumala ne suo, annan sinulle vielä jotain äitini puolesta, ja se sinua varmaankin ilahuttaa. Mutta kello, ota se nyt! Pane se korvallesi ja kuule, kuinka se naputtaa! Se on sydämmelläni hautunut! ja minä soisin samoin saavani sydämmenikin otetuksi ulos ja annettavaksi sinun omaan uskolliseen käteesi".
Nyt vaihetettiin kihlat molemmin puolin, ja Leijonan emäntä, jonka mielestä jotain piti sanottamankin, puhkesi rinnastansa raukeemaan: "Sydän ja kello, ovathan ne kaksi yhtä, ja rakkaus, se on kellon avain". Hän nauroi omaa sukkeluuttaan, koskei kukaan muu sitä tehnyt. Hän kahmi kaapissaan ja sanoi: "Kas nämä olivat Annin ensimmäiset pitovaatteet, ja tässä on hänen ajastaikaiset kenkänsä". Lents katseli ihastuksissaan näitä lapsuuden muistomerkkejä ja pyysi: "Lahjoittakaa ne minulle!" Hän saikin mielitekonsa, ja Leijonan emäntä jatkoi: "Mutta nyt, Lents, sinun täytyy lähteä; minä en sitä sinulta voi säästää. Mene täältä kyökin kautta. Kas niin, tässä annan sinulle käteni. Hyvää yötä, Lents!"
"Eikö Annin sopisi minua vähän matkaa saattaa?"
"Ei, sitä en voi sallia, äläkä sen vuoksi ole pahoillasi. Minä olen sitä luontoa, että olen vähän ankara; minä olen kolme tytärtä kasvattanut suuriksi, eikä löydy ketään, joka heistä mitään pahaa puhuisi — ja siitä minä olen kopea. Te kyllä vielä saatatte, jos Jumala sen suo, kunnialta ja vanhempain tieten, saada toinen toisenne seurasta kylläksi".
"Hyvää yötä, Lents!"
"Hyvää yötä, Anni!"
"Vielä kerran hyvää yötä!"
"Hyvää yötä, sydänkäpyni!"
"Hyvää yötä, armas Lents. Makaa makoisesti!"
"Sinä samoin, tuhatkertaisesti!"
"Kyllä jo piisaa", torui Leijonan emäntä naurusuin. — Lents tuli kadulle, ja koko mailma pyöri hänen silmissään; tähdet taivaalla tanssivat. Anni, Leijonan Anni on nyt sinun omasi! Hän kiiruhti kotiin, hänen täytyi ilmoittaa se Maisulle, jota niin suuresti on Annia kiittänyt. Siitäkös hän on oikein iloitseva! Jos nyt vaan jo saisit käydä tuota juttelemassa huoneesta huoneesen… Mutta kun Lents jo seisoi talonsa kohdalla seisahtui hän; ei, Maisulle ei ole sanomista mitään, ennen kuin asia on oikein valmis, muutoin se ei pysy salassa. Mutta jollekulle ihmiselle sentään siitä puhumaan pitäisi. Hän kääntyi takasin samaa tietä, seisoi ison aikaa Leijonan ravintolan edustalla: sinun täytyy tässä seisoa vieraana, mutta huomenna siellä olet kuin kotona. Vihdoin viimeinkin hän itsensä irroitti ja lähti menemään Pilgrimille.