VIIDESTOISTA LUKU.
Nuorten sydämmet vihkiäisien jälkeen.
Lents istui kotona ja teki lakkaamatta työtä. Hänen onnistui Knuslingenin vihtimiehen kautta saada myydyksi toisen pienemmän, jo melkein valmistamansa pelikellon. Oikein hyvällä työ-halulla hän sitä laittoi valmiiksi, ja ilman sitä hän oli puuhissa ryhtymään tuon uuden soittokellon tekoon, jonka Leijonan isäntä oli puolittain tilannut; hän tunsi itsensä niin onnelliseksi näissä askareissaan, että hän usein ajatteli: ei sinun tarvitsekaan naida, etkä saatakaan sitä tehdä. Kuinka sinä taitaisit huolta pitää vaimosta ja lapsista, kun taiteesi sinulta ottaa koko pään ja sydämmen?
Pilgrim oli taas ryhtynyt noihin entisiin mallikellojensa tuumiin ja suunnitelmiin, ja askaroitsi siinä työssä ehtimän kautta ehtoopuhteilla, koska hän ei tahtonut varsinaista aikaansa tuohon työhön tuhlata. Näin ollen molemmat ystävät harvemmin tapasivat toinen toisensa, eikä Lents tätä nykyä myöskään käynyt lauluyhteyden harjoituksilla.
Fallerin häät kuitenkin saivat Lentsinkin taas menemään kylään. Tuo hyvä toveri ei ennen helpoittanut, kuin hänen onnensa perustaja lupasi, vaikka hänellä suruakin oli, tulla hänen vihkiäisillensä kirkkoon.
Häät olivat pienet vaan, ilman vieraita ja ilman soitantoa, sillä Faller selitti asian näin: "Jos minulla joskus mailmassa on varoja liikenemään, kutsun vieraitakin, ja musikantti olen minä itse".
Häissä Lents sai kuulla kiitossanoja summittain kaikesta hyvästä, jota oli hääparille tehnyt, ja Fallerin äiti sanoi: "Jahka sinäkin, jos Jumala suo, vietät häitä, minä käyn kirkkoon äiti-vainaajasi vaatteissa. Minä en ollenkaan häpee käydä hänen vaatteissaan, päin vastoin jokikinen sanoo minun samassa saaneeni kunniaakin".
"Ja minulla puolestani on pyhä sia valmiina", sanoi Faller, ja hänen tuntuva äänensä tuntui mielenliikutuksen tähden melkein naurattavalta. "Oi Lents, tänäpänä minä en lähes ollenkaan rukoile Jumalaa itse edestäni, minä rukoilen sinua edestäsi. Varjelkoon sinua Jumala kaikesta vaarasta, mutta minä soisin kuitenkin saavani sinua auttaa, jos joskus suureen vaaraan joutuisit. Minä tahtoisin kääntyä koko kirkkoväen puoleen ja heille huutaa: katsokaa, Jumala on minua auttanut, että tässä suorana seison, mutta hän on minua auttanut ystäväni kautta, ja siunaa, hyvä Jumala, häntä siitä hyvästä ja hänen vanhempiansa taivaassa. Lents, sinä mahtanet olla onnellinen, sillä sinä olet koko perheen onnelliseksi tehnyt".
Tuo vahva, vakava Faller ei saanut enempää puhutuksi ja väänteli nyt vanhan sotilaan tapaan viiksiänsä.
Häähuoneessa osoitettiin Lentsille kunniaa melkein enemmän kuin nuorelle pariskunnalle, ja Lentsin oli oikein mieli hyvä, kun vihdoin lähdettiin kirkkoon.
Lauluyhteys veisasi kauniisti kirkossa; kuitenkin huomattiin, että kaksi kelpo ääntä puuttui, Fallerin ja Lentsin.
Koko kylä, ja ennen kaikkia vaimoväki, oli vihkiäisissä läsnä; aviopari kuulteli mielellään vielä kerran avioliiton sanoja toistettavan, ja kaikki naimattomat sotivat sillaikaa mieltänsä rohkaista siksi kuin kukin heistä, toivon mukaan hyvinkin pian, joutuisi samaan tilaan. Vaimot itkivät, ja tytöt katselivat uteliaasti ympärilleen kirkossa, ja jos Lents vaan olisi nostanut silmänsä, hän olisi kohdannut monta silmänluontia.
Vihkiäisten jälleen Lents erosi hääväestä ja meni yksistänsä kotiin. Kohta kirkkopihan aitauksella häntä tuttava tervehti: se oli voutitalokkaan Katriina, joka siinä seisoi erään pulskan pojan vieressä, vaatteista päättäen se oli joku talollisen poika naapurilaksosta; — ja Katriina punehtui, kun Lents katsoi tuijotti häneen ja meni menoaan. Vähän edempänä tervehti Lents kohteliaasti, nostaen hattuansa. Siinä käveli tiellä tohtorin molemmat vanhemmat tyttäret, ja heillä oli kauniit, pauloilla kiinitettävät puolisaappaat jaloissa, joita eivät taitaneet salata sateisen ilman tähden.
"Me olemme arvelleet teidän lähteneen ulkomaille", sanoi tuo rohkiampi
Bertha.
"Ei, yhtä päätä minä kotona olen", vastasi Lents.
"Niinkuin mekin olemme", jatkoi Bertha. Lents oli ääneti.
"Onko teillä taas joku suuri, uusi teos tekeillä?" kysyi Amanda.
"On uusi, ja on vanha. Semmoista työtä kuin meidän työmme on, yhä kestää lakkaamatta".
"Eikö se ole kovin rasittavaa, noin alinomainen työnteko?" kysyi Amanda taas.
"Ei ollenkaan: minä en tietäisi, miten muutoin saisin aikani kulumaan".
"Te kellosepät", sanoi Bertha nyt leikillänsä, "teidän pitää aina oleman ihan kuin kellonneki käymään vedettynä".
"Ja te olette kuin kellonavain, jota vetää", vastasi Lents reippaasti.
Oikeastaan hän olisi sanonut jotain muuta, mutta ei saanut sanoja.
"Se on oikein, herra Lents, että maksatte samalla mitalla", lisäsi
Amanda. "Tässä eroo meidän tiemme, tässä sanomme hyvästi".
"Ehkä herra Lents vielä käy kappaleen matkaa mukaa", sanoi Bertha sisarelleen, "kentiesi hän menee Pilgrimin luo".
Lentsin sydäntä tykytti; hän oli sanomaisillaan menevänsäkin Pilgrimin luo, mutta ikäänkuin peloissansa ja melkein vapisten hän sanoi ehdottomasti: "ei, minä menen kotiin. Jääkää hyvästi!"
"Hyvästi!"
Lents meni syvältä hengähtäen vuorta ylös; hän mieli kääntyä takasin; eipä tiedä, kuinka kävisi, jos hän kääntyisi! Hän kyllä heidät vielä saavuttaa, nyt he ovat Leijonan kohdalla, nyt kirkkomaan muurilla … mutta näissä ajatuksissaan hän nyt käveli eteenpäin, ja hänen sydämmensä tykytti taajaan, kun hän pääsi kotiin, ja hänestä oli kuin olisi hän pakomatkalla omiin huoneisinsa. Hän pakeni, mutta ketä ja mitä? Hän ei sitä itsekään tietänyt. Levottomaksi hän vaan itsensä tunsi, levottomammaksi ja tytymättömämmäksi kuin milloinkaan ennen.
Ehtoopuolella Lents muutti vaatteita ja meni kylään; hänellä oli aikomus mennä Pilgrimille taikka tohtorillekin, koska tohtori oli monta kertaa sanonut, että hän joskus kerran tulisi. Pilgrim ei ollut kotona, ja tohtorin talon kohdalla Lents seisoi ison aikaa eikä rohjennut mennä kilistämään kelloa. Hän käveli edes takasin monta kertaa; kentiesi tohtori, sanoi hän itsekseen, osuu tulla ja ottaa sinut mukaansa, — mutta ei tohtoria kuulunut eikä näkynyt. Nyt Don Bastian meni ohitse. Lents pakeni kuin varas, jota ajetaan takaa, tuonne kylään; siellä sittekin on parempi oltava, ja siellä on erään huoneen ovet avoinna; sepä hyvä asia, se. Nyt olemme Leijonan ravintolassa, ja siellä ollaan hyvässä turvassa.
Lents oli iloissaan, että yksi rauhallinen paikka mailmassa kumminkin on olemassa, että löytyy tuolia, joille sopii istua, pöytiä, joihin suittaa jotakin asettaa, ja täällä on ihmisiä, joitten sydämmet ei levottomuudesta tykytä niin, että rinta on pakahtumaisillaan, vaan he ovat tyyneitä ja vakavia, ja tuossapa lähestyy se, joka heistä kaikista on sekä vakavin että tasamielisin ja tervehtää Lentsiä suosiollisesti.