NELJÄSKYMMENES LUKU.
Lopussa kiitos seisoo.
Korppipari lenteli lakson yli, vuorien yli, ne lenteli erään viheliäisen huoneen ohitse, jossa istui akkunan vieressä vanhus kehräten rohtimia, ja kyyneleitä valui kehruusen. Vanhus oli Maisu. Hän oli saanut kuulla sanoman, että Lents perheineen oli hautaantunut lumivyörykkeen alle, ja Knuslingenn'istäkin oli pelastusväkeä kiiruhtanut tuonne vuoren toiselle puolen. Maisu olisi myös mielellään mennyt heidän kanssansa auttamaan, mutta hänen jalkansa eivät häntä kannattaneet, ja sen lisäksi hän vielä oli lainannut ainoat hyvät kenkänsä eräälle köyhälle vaimoihmiselle, jonka täytyi mennä tohtorille. Kesken kaikkia näitä murheitaan Maisu monta kertaa kolhaisi tyhjää kommopäätänsä sanoen itsekseen: miksi en toissapäivänä, kun Lents kävi täällä, saanutkaan sitä ajatusta päähäni? — Mitä se nyt enää pyhittää? Ja silloin kuitenkin oli juuri huulillani muistuttaa Lentsiä siitä, että hänen pitäisi hankkiman varokeinoja lumen hätää vastaan; olimmehan kolmesti lumen hädässä, jota kerran kesti puolentoista päivää, ja sen tähden täytyy siellä olla joka talvi varoillansa. Mutta mitä nämä ajatukseni enää auttaa? Vanhalla mestarin emännällä oli oikein siinä, kun hän sen satoja kertoja minulle sanoi: Maisu, kyllä sinussa on järkeä, mutta se tulee aina penikulman perästäpäin.
Korpit, jotka nyt juuri lensivät ohitse, olisivat voineet Maisulle sanoa, että hän saattaisi pyhkiä pois kyyneleensä nyt, kun hautaantuneet olivat pelastetut, mutta ihmiset eivät ymmärrä korppien kieltä, ja ihmiset tarvitsevat ison aikaa, ennen kun saavat sanan kulkemaan yli laksojen ja vuorten.
Oli jo ehtoopuhde, kun kuului kulkusien kilinä ja yksi reki läheni ajaen. Mitä reen on täällä tekemistä? Ei ole kukaan muu kotona kuin yksin Maisu vaan.
Luikoreki pysähtyi juuri akkunan alle. Kuka se on, joka nousee reestä? Eikö se ole Pilgrim? Maisu halusi nousta ylös ottamaan häntä vastaan, mutta se ei luonnistunutkaan.
"Maisu, minä tulen sinua noutamaan!" huusi Pilgrim. Maisu hierasi silmiään. Onko tämä unen-näköä? Vai mitä tämä on? Pilgrim jatkoi: "Lents ja kaikki tyyni ovat pelastuneet, ja minun on määrä noutaa sinua, sinä tuhkimus-prinsessa. Uskotko itseäsi luikon haltuun?"
"Minulla ei ole kenkiä", sai Maisu vihdoin sanotuksi.
"Senpä tähden juuri minulla on karvanahkaiset päällyssaappaat, jotka vallan hyvin sopivat sinun pieniin jalkoihisi", vastasi Pilqrim, "ja tässä on vielä hattukin, se tahtoo sanoa, lammasnahkaturkit, Petrovitschin, sen häijyn omat. Sinun täytyy seurata kanssani tänään vielä, sinä kaikkein armahin Maisu, kotoisin Knuslingen'istä ynnä siihen kuuluvista Fuchsberg'in ja Knebringen'in kappelikunnista. Tuon lumoovaisen rukkisi sinun täytyy jättää tänne, jos niin, ettei sen tekisi mieli juosta puujaloilla perässämme.
"Sonnusta lantees kultain
Ja lähde kanssani!
On elot korjattuina
Ja täynnä aittani".
Niin Pilgrim lauloi viimeiseksi ja tarjosi sitte Maisulle kätensä ikäänkuin olisi mentävä tanssimaan.
Maisu oli kuin hassahtanut. Kaikeksi onneksi tuli kuitenkin hänen kälynsä kotiin, joka ei suinkaan pannut sitä pahaksensa, että Maisu ajoi luiko-reessä pois. Hän tahtoi auttaa Maisua korjaamaan hänen kapineitansa, mutta Maisu, joka kaikella muotoa tahtoi saada tuon salaisen aarnikenkänsä hyvään korjuun, käski kälynsä mennä kamarista ulos.
"Minulla on omat sänkyvaatteeni, etkö sinä saisi niitä sopimaan rekeen", kysäsi Maisu.
"Anna vaikka koko Knuslingen'in maata niissä", vastasi Pilgrim. "Ota päänalusesi istuttavaksesi. Jätä loput tänne. Sen siaan sinä saat telttakatteisen vuoteen ja sinä tulet tässä matoisessa mailmassa voimaan juuri kuin olisit taivaassa".
"Entäs kanani ja hanheni? Jätänkö mä nekin tänne? Ne ovat omani, ihkasen omani, ja niistä on kultasirkkuni jo muninut kuusi viikkoa".
Tuo kehuttu kana samassa pisteli päätänsä ulos häkistä kuin tahtoisi se näyttää kaunista punaista harjaansa.
Pilgrim selitti, että kanat ja hanhet itsestäänkin ja kuljettamatta juoksevat todellisen tuhkimus-prinsessan perässä, ja jos nämäkin tekee saman, se on niille kernaasti suotu, mutta mukaan niitä ei oteta.
Maisu sanoi nyt kälyllensä, että hän suurimmalla huolella hoitaisi hänen siipikarjaansa, ruokkisi niitä hyvin ja lähettäisi ne sitte sopivassa tilassa.
Kun Maisu sitte lähti tuvasta, rupesi kanat häkissä levottomuuttaan kaakottamaan, ja hanhillakin oli pari sanaa sanottavana, kun mentiin tallin ohi.
Talviyö oli kaunis ja kirkas, kun Maisu ajoi pois Pilgrim'in kanssa; tähdet taivaalla tuikkivat, ja Maisun aivoissa kimalteli taivas täynnä tähtiä. Hän tavoitteli ja puserteli tavaroitansa monta kertaa, siksi kun hän sormiinsa tunsi täysinäisen aarnikenkänsä. Tätä tekoa hän teki ehtimiseen senkin tähden, kun hän yhtä päätä luuli näkevänsä unta vaan.
"Näetkö, tuossa on minun potaatisarkani, omilla rahoilla ostamani", virkki Maisu; "siinä paikassa ei ennen ollut muuta kuin kivilouhikko, mutta neljässä vuodessa minä ne korjasin pois, ja nyt se maa maksaa neljä kertaa sen verran ja antaa niin mehuisia potaatia kuin puhdasta nisujauhoa".
"Ne potaatit tulee maistumaan Knuslingen'iläisten suussa makeilta, ja niitten siaan sinä saat jotain toisenlaista", vastasi Pilgrim ja kertoi juurta jaksain hautaantuneitten pelastumisesta sekä sen, että he nyt asuivat Petrovitschin tykönä, ja sanoi nykyjään olevansa hänen ylimmäisen ystävänsä. Tuo vanha kitunikki oli kuin tehty uudesta ylös, ja Annin ensimmäinen mieliteko oli ollut saada Maisunsa takasin taas. Kun Pilgrim kertoi, että Annin hiukset olivat lumivalkeat, itki Maisu täyttä kolloa. Maisu sanoi kuulleensa semmoista ennenkin tapahtuneen; vanha pormestarin rouva oli hänelle sanonut äitinsä kertoneen, että eräs mies Elsass'ista kotoisin ja oma sukulaisensa oli pelosta saanut valkoiset hiukset. Mutta kummallista se kuitenkin oli, sanoi Maisu, ja Annia hänen tuli surkeen, kun hän tämän tähden joutuisi ihmisten huutoon. "Ihmiset", arveli Maisu, "ovat, tiedätkös, niin kovasti tyhmiä, kun jokaisen tekee mieli kertoa jotain uutta ja esimerkillä todeksi näyttää, kuinka ihmeellistä se uutisensa on. Mutta kyllä minä heidän suunsa tukin. Meidän ei tarvitse kuulella heidän lörpötyksiänsä".
Maisu olisi mielellänsä joka talon edessä, missä vaan valkeata näkyi, astunut ulos ja mennyt sisään uutisia kertomaan. Tuolla asuu se ja se ja ne ja ne, pelkkiä sydämmellisiä ihmisiä, ja he ovat niin surkutelleet Lentsin kovaa onnea; se on ikävä asia, että he sitä vieläkin murehtivat, vaikka se ei enää ole tarpeellista, ja heidän ilollansa ei olisi määrää, jos saisivat kuulla, että Maisua kaikkein ensiksi lähetettiin noutamaan, eikä ole tietoa, jos toiste enää tässä elämässä tavataan.
Mutta Pilgrim oli armoton kaikkia hyviä ihmisiä kohtaan, hän ajoi ohitse pidättämättä missään. Missä akkuna aukeni ja joku huusi re'en perään, siinä Maisukin huusi ääneensä: "Voikaa hyvin ja jääkää Jumalan haltuun!" vaikka siitä ei voinut paljon kuulua kulkusien kilinältä. Maisu kumminkin oli huutanut hyvän sanan noille hyville sieluille; tiesi, koska toiste saa sanoa samaa.
Siinä, missä voutitalokkaan Katriina asui, täytyi Pilgrim'in pysähtyä. Mutta — ei mikään ilo tässä mailmassa ole täydellinen — Katriina ei, kova onni, ollut kotona. Kun Katriinalla ei ollut omia lapsia, käskettiin hän useasti kummiksi, ja nytkin hän oli käsketty erään pariskunnan luo. Maisu jutteli nyt kaikki sanottavansa eräälle neulojattarelle, ja sanoi kaikki kahdesti, ettei mitään unohtuisi.
Kun hän taas istui reessä oli hänen onnensa vasta korkeimmallaan. "Minä tunnen voivani paljon paremmin", sanoi hän. "On juuri niin kuin makoisesti maatessansa sen verran yöllä herää, että ennättää sanoa: ah, tämäkös on suloista, ja sitte taas nukkuu. Mutta minä en nyt makaakan, minusta on kuin jo olisin iankaikkisessa elämässä".
Vähältä piti, ettei Pilgrim tämän perästä sopimattomalla leikkipuheellaan pilannut Maisun autuaallista iloa.
"Niin, Maisu, niin", sanoi hän, "tuolla toisella puolen on palaset piukassa".
"Missä toisella puolen?"
"Minä tarkoitan tuolla toisessa mailmassa. Sinä pääset nyt kuin paratiisiin, ja se, joka tässä mailmassa saa niin hyvät päivät, älköön toivokokaan toisessa mailmassa yhtä hyvin käyvän. Kaksi hyvää on liian liikaa".
"Pidätä! pidätä! Minä astun ulos, minä menen kotiini", huusi Maisu. "Minä en halua teiltä mitään, minä en vaiheta iankaikkista elämääni mihinkään hyvään. Pysäytä taikka hyppään minä pois".
Maisu tarttui ohjaksiin semmoisella voimalla, ettei sitä olisi voinut hänestä uskoa ja tahtoi temmata ne Pilgrimin käsistä. Pilgrimillä oli suuri vastus saadessa Maisua malttumaan, ja sanoi Maisun ei enää ollenkaan ymmärtävän leikkiä. Maisu ei tahtonut kuulla puhuttavankaan, että semmoisista asioista sopi leikkiä laskea. Pilgrim koitti saada Maisua uskomaan, ettei hän tulisi kadottamaan iankaikkista elämäänsä ja veti todistukseksi erään pyhän Haspuciuksen kirjoittaman paikan, jonka hän lausui kreikan kielellä ja sitte omaan tapaansa käänsi saksaksi ja kohta sen perästä Schwarzwaldin murteella, ja se paikka sanoi selvillä sanoilla: palkollisten laita on toinen, koska heillä muutoinkin, vaikka heidän tässä mailmassa olisi kuinkakin hyvä olla, sentään on kyllä kovat päivät. Ylimalkaan Pilgrimillä näytti olevan hyvät tiedot taivaan oloista, ja se nyt vaan oli hyvä asia, että hän sai hillityksi häijyn halunsa vakuuttaa Maisulle olevansa pyhän Pietarin hovimaalari.
Maisu rauhoittui siitä, että palkollisten tila oli taattu ja varma, ja pian hän taas jatkoi puhettansa: "Suurin iloni on saada nähdä Lentsini lapset. Minä en vielä tiedä niitten nimistäkään. Pojan nimi kaiketi on Wilhe, niinkuin sinunkin; eikö totta? Entäs mikä tytön nimi on?"
"Maria".
"Oikein; hänellä on isänäidin nimi".
"Olipa se hyvä, että muistutit minua siitä asiasta, kun muutoin piammiten olisin sen unohtanut. Lapset ovat sitä uskoa, että olen isänäitiä noutamassa, ja että se on se, joka tulee ajaen luikoreessä. Lasten on määrä olla valveilla siksi kuin tulemme, ja sinä korkeasukuinen Knuslingen'istä, siihen kuuluvine kappelineen Fuchsberg ja Knebringen, — teidän armonne piti sanomanikin, te kaiketi suvaitsette lasten puhutella teitä isänäidiksensä".
Maisu, tuo "tyttö naimaiässä" katsoi tuon asian jumalattomaksi, kahdenkertaisestikin, koska se ei ollut oikein uskotella semmoista lapsille. Sukulaisen nimi sopii ainoastaan veriheimolaiselle, ja se on semmoista, joista ei saa laskea leikkiä. Maisu kuitenkin malttoi mieltänsä, ja sanoi kyllä selittävänsä lapsille kaikki; hän ei suotta ollut Knuslingen'istä kotoperää. Maisun ainainen turva oli, kun tiesi pitävänsä Knuslingen'in kunnian puolta.
Nämä välisattumat matkalla kuitenkin olivat oikein paikallansa. Siitä selkeni Maisun pää johonkin määrään. Maisu oli nimittäin ensin alussa saanut sen päähänsä, että koko kylän väki seisoisi oikealla ja vasemmalla puolen tietä pitkissä riveissä häntä vastaan ottamassa takasin palatessaan. Mutta häntä vastaan ei kuulunut muuta kuin Petrovitschin hillitsemätön nauru, joka niin nauroi Maisun juhlakulkua, että hänen täytyi istua alas tuolille, ja Pojukin puolestansa teki parastansa, ja koska se ei saanut naurettua, se rupesi Maisua haukkumaan, eikä ne Petrovitschin sanatkaan olleet suurin suopeita, kun hän sanoi: "Se Anton Striegler se vasta tiesi, että sinun piti käymän tuommoiseksi, ja sen takia hän sinun jättikin istumaan vanhana piikana".
"Ja teidän on madot jättäneet vielä vähäksi aikaa täällä kuljeskelemaan, kunnes tulette oikein kypsäksi, koska te niille vielä olette liian sitkeä", vastasi Maisu. Nuo vanhat vihaiset välit, ja olletikin kiukku siitä, että hänen pettyneestä rakkaudestansa tehtiin pilkkaa, pani Maisun suuhun tämän pistovastauksen. Poju ei enempätä haukkunut, eikä Petrovitschiä enää naurattanut. Molemmilla oli Maisusta oma kammonsa.
Lents oli pannut maata. Anni oli lasten tykönä, jotka kuitenkaan eivät enää olleet hereillä. Ei paljon puuttunut, ettei Anni langennut Maisua kaulaan, mutta hän häpesi molempia samassa sisään tulevia miehiä, Pilgrimiä ja Petrovitschiä.
"Näetkö, tässä on meidän lapsemme", sanoi hän, "suutele heitä kerran; siitä he eivät herää".
Anni meni kyökkiin laittamaan ruokaa Maisulle, jonka täytyi jäädä tupaan. Maisu nyykytti päätään, ajatellen: toista tämä kuin ennen. — Mutta isompaa aikaa hän ei tuvassa pysynyt, vaan meni Annin luo kyökkiin, ja Anni sanoi: "Oikein hauskalta tuntuu, kun taas saa tehdä valkeata!" Maisu katseli tuijosilmin; hän ei lainkaan käsittänyt sitä, että Anni oli oppinut olemaan kiitollinen kaikesta pienimmästäkin asiasta, jota jokapäiväisessä elämässä pidetään ihan luonnollisena asiana.
"Mitä sanot minun valkoisista hiuksistani?" kysyi Anni.
"Minä tahtoisin mielelläni voivani antaa minun hiukseni siaan, ne ovat kaikki vielä mustat. Niin on, kuin äitini satoja kertoja on sanonut, että olen tullut mailmaan pää karvoja täynnä".
Anni naurahti ja sanoi, että niin piti käymän kuin oli käynytkin. Hänellä piti koko elämäikänsä oleman muisto siitä, että hän oli ollut kuoleman kidassa ja tästedes elämän ihmisissä sovinnolla. "Kaiketi sinultakin anteeksi saan, Maisu? Minä muistin sinua kuolintuskissani".
Maisu purskahti itkuun.
Kummallista todella oli, kuinka Anni oli muuttunut. Kun hän kuuli kellot ensi kerran soivan, otti hän pikku lapsen käsivarrellensa ja pani sen kädet ristiin sanoen: "Oi oma lapseni, en olisi uskonut saavani enää koskaan kelloja kuulla!" ja kun Maisu toi ensimmäisen ämpärillisen vettä, sanoi Anni: "Kuinka hyvää ja kirkasta se vesi sentään on! Kiitos hyvä Jumala siitä, että vettä meille antanut olet!"
Kun miehet pian melkein unohtivat sen kauhuajan kuin olivat kuolon uhassa eläneet, oli sitä vastoin Annin mielessä aina tämä elämänsä vaihe, ja hän pysyi hellänä ja lempeänä, ja jokainen äkkinäinen sana oli hänestä kuin pistos sydämmeen, niin että Maisu usein Pilgrimille valitti: "Minä pelkään, ettei Anni enää kauan elä; hänessä on jotain niin hurskasta, niin pyhää, etten sitä sanoa taida".
Hautaantuneitten pelastuksesta jäi eräs toinen tapaturma melkein huomaamatta, vaikka siitä muutoin olisi kyllä paljon puhuttu ja mietitty.
Toisena päivänä pelastumisen jälkeen oli eräässä vuoren-rotkossa lähellä Knuslingen'iä löydetty miehen ruumis lumen alle hautaantuneena, kangistuneena, ja se oli Pröbler. Ei kukaan häntä niin suuresti surrut, kuin Lents; hän luuli vaan vieläkin, että Pröbler oli häntä viime kerralla huutanut, ja hänellä oli tuon vielä vanhoillakin päivillään hulttiomaksi muuttuneen miehen kuolemasta omat ajatuksensa, mutta ne hän piti itsekseen.
Anni viihtyi hyvin sedän suuressa talossa, oli terve ja kukoistavampi kuin koskaan ennen.
Täällä sedän luona sitte asuttiin aina sydänsuveen saakka, siksi kun vanhat huoneet saatiin korjatuiksi. Sedällä oli usein omat oikkunsa. Se häntä harmitti, että pikku Wilhe nousi tuolille ja sohville, joilla Poju kuitenkin mielensä mukaan mukkeli.
Petrovitsch oli saanut pahan yskän hautaantumisensa jälkeen. Lääkäri määräsi hänen lähtemään kylpylaitokseen, vaan ei hän lähtenytkään. Hän ajatteli kaiketi näin, vaikkei hän sitä sanonut: "Jos minun aikani on tullut, tahdon kuolla kotona, niin loppuu koko kodinkaipuukin siihen". Hän meni usein pikku Wilhen kanssa kävelemään Spannrente'n harjulle, jossa paraikaa istutettiin jotenkin varttuneita saksankuusia suojaksi Lentsin talolle ja niinikään ojia kaivettiin, ja kun hän kerran leikillään sanoi: "Wilhe, sinä ja Poju olette juuri yhtäläisiä; te ette osaa kävellä suoraa tietä, siinä ei ole teille tarpeeksi, vaan teitä haluttaa juosta pitkin ja poikki, välisti yli ojan, välisti kalliota ylös! Niin Poju, sinä olet juuri samanlainen, ja te olette oikea pari!" — niin pikku Wilhe vastasi siihen: "Setä, eihän koira ole mikään ihminen, eikä ihminen mikään koira".
Nämä lapsen yksinkertaiset sanat teki vanhan sedän kernommaksi, niin että hän pyysi Lentsiä jättämään Wilhen luoksensa, kun hän itse taas muuttaisi omiin huoneisinsa.
Anni varsinkin vaati lakkaamatta, että pian muutettaisiin takaisin Morgenhaldeen. Asunto Petrovitschin huoneissa oli ennen hänen mielestään ollut kuin paratiisin oloa, kun hän saisi vanhusta hoitaa ja viimein periä, nyt hän ei enää muuta halunnut kuin viettää päivänsä hiljaisuudessa, onnellisesti ja tytyväisesti tuolla yksinäisellä ylängöllä.
Äidin kuolema, joka häneltä ison aikaa salattiin, kosi häneen kuin kipeä isku. Kaikki nämä kovat kohtaukset olivat yhtenä ainoana yönä tapahtuneet.
Wilhe jäi sedän luokse, ja Pilgrimkin muutti hänen taloonsa. Kun talon ohi kuljettiin, kuului sieltä kuin olisi varsa hirnunut, porsas röhkinyt, satakieli viserrellyt taikka pöllö parkunut, ja monesti näkyi akkunassa vanhuksen ja lapsukaisen päät vieretysten; se oli Pilgrim ja hänen ristipoikansa, jotka kokivat, kumpika olisi suurempi mestari matkimaan useimpien eläinten ääniä, ja aika välittäin kuului todellinen haukku, joka taas oli Pojun ääntä, ja taaskin kuului mahtava nauru, välisti yskän katkomaa, ja se oli Petrovitsch, joka ei tahtonut saada lakatuksi nauramasta näitten molempien hohkopäisten kujeita, ennen kun hänen yskänsä pakoitti lakkaamaan. Vuosikausiin hän ei enää käynyt kylää ulompana; hän vakuutti, että ahkera nauru oli hänelle yhtä hyvä kuin terveysveden juonti.
Huoneet Morgenhaldella parannettiin kuin uusiksi, ja nyt näkyi, kuinka monta ystävää Lents'illä oli. Ihmisiä tuli kaikilta tahoin, kuljettaen hänelle maksotta hirsiä ja kiviä, ja taiteilia perusti vuorelle lujan turvavarustuksen.
Lentsistä oli sanomattoman vaikea jatkaa ammattiansa samaan tapaan kuin tätä ennen, vaan sekin piti asetettaman uudelle ja laajemmalle kannalle. Hänen oli sama laita kuin taudista toipuneen, jota ei tydytä jatkaa elämäänsä samoin kuin ennen tautia; hän tunsi olevansa niin voimakas ja varttunut, että hänen työnsä ja toimensakin piti asetettaman ihan toiselle kannalle.
"Minä olen käynyt vierailla mailla kovaa kokemassa; mahtanenhan minä saada aikaan jotain parempaa, suurempaa, nyt kun palaan", sanoi hän usein.
Ja nytpä näyttikin nuo vanhat yhteystuumat huokeasti käyvän toteen; kaikki näytti olevan valmistettu, kaikki näytti sitä vaan odottaneen, eikä kukaan jouduttanut sitä enemmän kuin Anni. Hän puhui Lentsille luottamusta ja vakautti häntä sanoessaan: "Ne tuumat ovat sinussa aina kyteneet, ja sinussa piiloo sen satojen ihmisien onni. Minä en ole koskaan unohtanut sitä, kun sanoit silloin kohta jälkeen naituamme: tämä kaunis sunnuntaipäivä ilahuttaa minua siitäkin syystä, että tuhansittain tuhansia ihmisiä voivat tänä päivänä iloita. — Mene ja pane tuumasi toimeen, ja mihin vaan tulet, seuraa sinua aurinko ja päiväpaiste. Minä tekisin mielelläni seuraa kanssasi, saadakseni joka ihmiselle sanoa, kuinka hyvä mies sinä olet".
Yhdessä taiteilian, tohtorin, Pilgrim'in, opettajan ja vihtimiehen kanssa Lents kävi kylästä kylään, huoneesta huoneesen, kuin hartioilla kannettuna, ja kaikki ihmiset kiitteli häntä puheliaaksi, älykkääksi ja hyväksi, kuinka sydämmellisesti hän piti murhetta kaikkein hädästä ja ahdingosta ja tiesi apua kaikkeen.
Se, mikä hänelle ei onnistunut noina hyvinä päivinä, se luonnistui nyt kuin itsestään, ikäänkuin olisi vaivihkaa siitä sovittu, ja Lents sai hajallansa olevat käsityöläismestarit yhtymään yhteydeksi.
Ja samoin kuin hän uudestaan asetti oman taloutensa ja turvasi muitten, perusti hän myös uuden perhekunnan.
Kerran oli Pilgrim tarjounut Lentsille puhemieheksi jollekulle tohtorin tyttäristä; nyt Lents vuorostansa kosi Pilgrimin puolesta Amandaa, ja Pilgrim tuli tehtaan johtajaksi. Hänen keksimäänsä ovat ne mieluisat, niin kutsutut pysäyshuoneitten kellot, ja suuri joukko puurankoja entisestä Spannrente'n metsästä löytyy vieläkin varana valmistettavaksi kaikenlaisiksi puukoristuksiksi, ja takavaraan on vielä luettava nuo läpi-savuttuneet hirret, jotka jäivät Morgenhalde'n uutisrakennuksesta.
Elettiin toista vuotta, kun Lents eräänä päivänä tuli sedän luo ja sanoi: "Setä, minä en ole teiltä vielä koskaan mitään pyytänyt".
"Mutta minä pyydän jotain sinulta. Ole hyvä ja ole pyytämättä minulta mitään!"
"Minulla ei ole itse puolestani pyytämistä mitään, vaan Fallerin puolesta. Puuhatessansa meidän pelastustamme sai hän pahan kurkkutaudin, ja hänen tarvitsisi mennä vesiparannuslaitokseen".
"Hyvä, tässä on sinulle rahaa. Sano hänelle, että hän minunkin puolestani viljelisi vettä ja valuttaisi yskäni pois. Sepä hyvä se, ettet itse-puolestasi pyydä mitään. Se onkin parasta että luotat omiin voimiisi".
Työlästä oli saada Falleria taipumaan ottaa rahat vastaan ja menemään kylpylaitokseen, mutta Anni ja hänen oma vaimonsa saivat hänen myöntymään.
Annilla oli nyt kaksi hyvää ystävää, vaikka vallan eri luontoa. Toinen niistä oli entinen tohtorin Amanda, nykyinen roua Pilgrim, ja Morgenhalde'n kasvitarhassa löytyi monta istukasta tohtorin kasvitarhasta. Annilla oli nyt suuri hupa kasvitarhan hoidosta, hän oli oppinut kasvia hoitamaan hätäilemättä. Toinen hyvä ystävänsä oli Fallerin roua.
Faller lähti kylpylaitokseen Annin keskimmäisen sisaren luo, ja täällä hän tapasi vanhan tuttavan. Laitoksen johtajana täällä oli entinen Leijonan isäntä, joka rouansa kuoleman jälkeen oli tänne vetäytynyt. Hänellä oli yhä vielä sama suosiakatsanto, jota hän kernaasti jakeli; hänen kärsimänsä murheet näytti tehneen hänen elämänsä huokeammaksi ja hän oli nähtävästi virkumpi ja puheliaampikin. Omista menneistä oloistansa ei hän puhunut mitään, se olisi ollut vastoin hänen arvoansa, ja siitähän olisi saattanut syntyä harmittavan pitkiä puheita, ja tuo löylyn lyöty Fallerkin olisi voinut hairahtua muistuttamaan hänen entisistä hyvistä päivistänsä.
Sitä vastoin Leijonan isäntä oli Lentsistä puhuttaissa täynnä arvokasta hyväntahtoisuutta, ja pani Fallerin sydämmelle sanoa Lentsille: "että hän ei ammatistansa koskaan antaisi itseänsä houkutella muihin yrityksiin, joihin hän ei ole harjaantunut". Tämän lauseen sai Faller matkia sanasta sanaan, ja sitte kun Faller vihdoin osasi ne puhtaasti sanoa, pani Leijonan isäntä lasisilmät päähänsä, nähdäksensä, miltä Faller nyt näytti, kun hänellä oli semmoinen oppilause päässä. Semmoisia sanoja ei ole joka miehellä — sanoi hän nyykyttäen itsellensä — niissä on viisautta.
Varsin halukkaasti hän sitte kertoi, ettei riita-asiasta Brasiliassa ollut saatu sen selvempää, ja sitte hän kiitti laitoksen vesilähteitä ynnä heraa, jota täällä saatiin. Ne molemmat sai ihmeitä aikaan, ja jos vaan joku prinsessa joskus kerran tänne saapuisi, tämä vesilaitos tulisi mailman ensimmäiseksi.
Jokaiselle kylpyvieraalle Leijonan isäntä esitteli nämä toiveensa prinsessan tulosta, sillä ensiksi jokainen siitä huomaisi, kuinka älykäs mies hän oli ja eteensä katsovainen, ja toiseksi ei ollut tietoa, vaikka toivonsa kerran kumminkin joutuisi jonkun prinsessan korviin.
Tuon hyvän Fallerin täytyi tarkoin ja tavantakaa teroittaa tämän kaikki mieleensä, ikäänkuin olisi hän se mies, jolla tuossa tuokiossa olisi käskettävänä kaksitoista suurta ja kaksitoista pientä prinsessaa.
Faller palasi taas kotiin, mutta kevät-talvella, juuri siihen aikaan kuin lumi suli, hän kuoli.
Kohta hänen jälkeensä Petrovitschkin haudattiin. Hän oli jo monesti ollut likellä kuolla, sillä sitte syksyn oli hänen paha yskänsä yltynyt niin, että hän joka kerta luuli tukehtuvansa, ja niin vihdoin kävikin.
Niinkuin kylätuomari-tohtori oli hänestä ennustanut, niin laita olikin. Petrovitschillä ei ollut muuta rikkautta kuin määrätty vuotinen elinkorkonsa, jonka hän oli itsellensä lunastanut lopulla omaisuudestansa. Hänen pää-omaisuutensa oli pelipöytä Baden-Badenissa niellyt.
Tästä seikasta nyt selveni moni epätasaisuus ja riitaisuus Petrovitschin käytöksessä; ennen kaikkea päätti tohtori Petrovitschin olleen vihassa Lentsiin sen tähden, että hän oli itsensä kanssa vihassa.
Lents otti yhden Fallerin poikalapsen kasvatiksi; pikku tyttö jäi äidille, ja toisen kaksoisparin otti voutitalokkaan Katriina kasvattaaksensa; hän nyt kyllä olisi tytynyt yhteen, mutta lapset eivät voineet erota toinen toisestaan.
Maisu oli riemua täynnä, kun sai vanhalle ystävällensä Katriinalle kertoa, kuinka Morgenhaldessa asuttiin ja elettiin. "En taida sanoa, kumpaaka Anni enemmän hemmottelee, miestänsäkö vai minua. Meidän Herramme Jumala taivaassa varmasti iloitsee, nähdessään kuinka he elävät yhdessä. Sinä tiedät minun olevan Knuslingen'istä kotoisin ja ettei minun silmäini edessä ole teeskenneltävä, enkä minä suinkaan tahdo sen vuoksi itseäni kiittää, mutta minä huomaan enemmän kuin muut ihmiset huomaakaan. Ensimmältä he vielä pelkäsivät toinen toistansa samoin kuin palaneen huoneen raunioissa kaivettaissa peljätään valkean vielä leimahtavan näkyviin. He pelkäsivät, että yksi varomaton sana saattaisi vanhaa vahinkoa aiheuttaa, kunnes he vähitellen huomasivat kumpaisenkin tulleensa paremmaksi ja pitävänsä toinen toisensa sydämmestään hyvinä, ja mitä ennen olivat pitäneet ilkeytenä ja oli ilkeytenä pidettäväkin, oli ainoastaan ollut kurjaa kurjuutta kummaltakin, kun ei toinen eikä toinen tietänyt oikein noudattaa toisen mieltä. Ravintolan tuumat ovat kuin pois puhaltuneet Annista, ja senkin minun täytyy sanoa, että minun Lentsini on käynyt koko joukon miehekkäämmäksi. Lauluyhteyskin on muuttunut toisenlaiseksi, ja kaikki sanoo Lentsin äänen siinä vasta nyt olevan ensimmäisen; hän on juuri hyvä laulaja. Täällä on vielä joku muukin yhteys, jota en osaa oikein selittää, mitä se on, mutta jotain erinomaisen hyvää siitä jokaiselle on, ja minun Lentsiäni he kutsuvat yhteyden mestariksi. Jos joskus tapaat vihtimiehen Knuslingen'istä, hän voi sen asian sinulle paremmin selittää, hänkin on yksi jäsen siinä. Oletko kuullut sitä sitte, että Lentsilleni on Englannista lähetetty muistoraha, koska hänen soittovärkkinsä näyttelyssä siellä oli ollut paras kaikista? Ja kun hän näyttää Annille muistorahansa ja sanoo: tämä ilahuttaa minua enemmän sinun tähtesi, että näet, mitä osaan, niin Anni kyynelsilmin vastaa: ne sanat ovat vielä vanhaa muistoasi entisestä elämästämme; älä sitä enää kaiva ylös! Minä en kaipaa keneltäkään todistusta sinusta, minä annan sinulle parahimman.
"Kun Anni näin sanoo, hän aina katsoo äidin kuvaan ja sanoo: Äiti!
Iloitse taivaassa! Me olemme onnelliset!"…
Voutitalokkaan Katriina kuulteli tätä kertomista oikein ilolla, kuin kuulla tulikin. Maisu olikin kuin ylös vedetty kellonvärkki ja jatkoi yhä: "Ja tiedätkö, mitä saimme Petrovitschiltä periä? Emme yhtään mitään muuta, kuin hänen koiransa, ja tiedätkö, ettei se syö potaatin rahtuakaan, eikä palastakaan kuivaa leipää paljaaltaan. Sitä minun piti sille sitte opettamani, mutta minun Lentsini on hyvä koiraakin kohtaan ja sanoo, että sehän on pelastanut pikku Marian hengen. Siis emme ole saaneet Petrovitschiltä äyriäkään, ja samaa ennusti tohtori jo aikoja ennen, kun sanoi hänen olevan osallinen erääsen sairaslaitokseen — siksi sitä luulen kutsutaan — eikä hänellä olevan muuta kuin määrätyt vuosirahansa. Se on selvä, minkä tähden hän on ollut niin tyly ja myöntymätön, ja vasta nyt on saatu tietää sekin, että hän on pelipankissa kadottanut kaikki mailman äärissä kootut rahansa. Semmoisia ne kaikki korttipelarit ovat: sukkelimpia ihmisiä mitä olla taitaa ja samassa tyhmimpiä. Niin on tohtori sanonut, ja mitä tohtori sanoo, on totta ja oikein sanottu. — Etkö jää tänne huomiseen? Silloin on vanhan kylätuomarittaren maahanpaniaiset; hän oli se viimeinen vanhan ajan ihmisistä. Hän ei ollut täyttä kahdeksan kahdeksatta vanha. Minun Lentsini sanoi sedän kuoltua: se on minulle mieluisempaa, etten häneltä mitään saanut; minussa on hyvä apu itsessäni. Hän aikoo myös ottaa Fallerin pojan oppiin oman Wilhensä kanssa, mutta oppi-ajan perästä, sanoo hän, täytyy heidän lähteä ulkomaille".
"Joska sinä pidetään hyvänä?" kysyi kumminkin Katriina, sanoaksensa kumminkin jotain.
"Oi hyvä Jumala, liian hyvänäkin! Minä en tiedä mitä hyvää minusta onkaan, kun ihmiset ikään kuin eivät voisi onnellisina elääkään ilman minua. Se vaan on kovasti ikävää, että minä jo olen niin vanha, mutta vielä vanhempi on oma äitini ollut. Häin eli kolme yhdeksättä vuoden vanhaksi, ja kukapa tiesi, vaikka hän olisi ollut vanhempikin. Semmoiset vanhat ihmiset erehtyvät laskussansa, kun eivät osaa lukea eikä kirjoittaa. Minäkin voin tulla yhtä vanhaksi. Ruoka ja juoma minua maittaa ja uni myöskin. Kaikki on meillä kuin siunattua. Ja katsopa, metsäkin kasvaa taas, ja se on nyt meidän omamme, ja niin totta totisesti kuin metsä siinä kasvaa, niinkuin Jumala sen on kasvamaan pannut ja niinkuin sen kasvaa tulee, niin totta sekin on, että meillä kaikki on parhaimmassa kasvussa ja menestyksessä. Nuo nuoret puut tuolla ovat kauniita, eikö tosi? Me saamme vielä yhdessä nähdä ne suurinakin".
Katriinalla ei olut aikaa odottaa siksi, kuin puut suuriksi kasvaisivat, ja kun hän, Lentsin, Annin ja Fallerin lesken seurassa meni kotiinsa päin, huusi Maisu kyökistä vielä heidän jälkeensä: "Katriina, varo vaan, kun tulevalla kertaa meille tulet, ettet saa kummin virkaa".
* * * * *
Tämmöinen nyt on kertomus Morgenhalden Lentsistä ja Annista. Nyt tiedämme syyn, minkätähden nuori äiti ja harmaapäinen halavat vieraille maille menevältä pojaltansa vilun-ihana kukkaisia.
Kun Lents tuli matkapoikia saattamasta, huomasi hän vihannan kukkais-vihkon äitinsä kuvan yllä. Hän vaan nyykytti päätänsä Annille; he ovat aina tällä tapaa viettäneet äitinsä muistoa tuona päivänä, josta oli kulunut kahdeksantoista vuotta, sitte kuin äiti maahan pantiin. Siitä he eivät puhuneet sanaakaan toinen toisellensa, mutta vanhastaan he tiesivät sen, että vainajan muisto heissä kukoisti aina uudistuen, kuin kukkaisetkin nousee joka vuosi.
Tänäpänä Fallerin leski tyttärineen oli päivällisellä. Lents lohdutti, kun hän ainoostaan valitti: "Oi, jos minunkin mieheni olisi saanut elää niin kauan, että olisi nähnyt meidän molempien lapsemme yhdessä lähtevän ulkomaille!" Hän kertoi, että kaksoispari, jonka voutitalokkaan Katriina oli ottanut kasvattaaksensa, näytti päältäkin nähden hyvin toittuvan. Toinen, joka oli sotamies, oli jo päässyt vältvääpeliksi, ja toinen piti todellakin perimän kasvatusisänsä perintömaan. Fallerin tytär, pitkä hoikkavartinen viidentoistavuotias, sanoi luvanneensa joka kuukauden ensimmäisenä päivänä kirjoittaa veljellensä ja Wilhelle.
Jälestä puolen päivän Lents taas tavallisuuden mukaan teki työtä. Tänäpänä kahdeksantoista vuotta takasin oli hän samoin työn teolla rauhoittanut paljon raskaampaa mielen kohtausta. Hänen tapansa oli aina se, ja semmoisena hän pysyi, että hän työpöytänsä ääressä tahtoi olla itsevaltias. Anni kyllä istui käsityöllään hänen vieressänsä, mutta hän ei enää ollut levottomuutta täynnä eikä hänen katsantonsa enää vaikuttanut levottomuutta, päin vastoin se oli kuin siunaus ja työ joutui paremmin hänen katsellessaan. Hän ei suurta puhunutkaan, ja heidän molempien ajatuksien juoksua arvasi siitä, kun Anni sanoi: "Meidän Wilhellä on muassaan kuusi paitaa vielä samasta liinasta, jota äiti-vainaajasi on kehrännyt".
Lentsillä oli nyt taas kuin alussakin kaksi oppipoikaa, sillä kaikilta tahoin tahdottiin kilvan päästä Lentsille oppiin. Maisu oli erinomaisen onnellinen, kun Lents oli ottanut Knuslingenistäkin yhden vihtimiehen lapsen lapsista oppiin.
Ehtoopuolella tuli opettaja tuoden suuren käärön paperia kainalossaan.
Hän laski paperit pois. Suurilla kirjaimilla oli siinä kirjoitettuna:
Kelloseppä-yhteyden asiakirjat.
Opettaja ehdotti Lentsille, että menisivät, ennen kun kaikki jäsenet kokoontuisi, metsään kävelemään. Lents meni. Sillaikaa Anni järjesti tuolit tuvassa kahteen riviin, sillä Lents on yhteyden esimies.