3 KIRJA.
Manikeolaisuus.
Minä tulin Karthagoon, missä kaikkialla kuhisi ympärilläni häpeällisten rakkausseikkailijain sekasortoinen joukko. En vielä rakastanut, mutta rakastaminen oli minulle rakasta ja minä syvempää rakkautta kaihoten vihasin itseäni siitä, että muka liian vähän rakastin. Minä rakastuneena rakastamiseen etsin itselleni kultaa, vaan vihasin näissä asioissa kulkea sitä turvallista tietä, jolla ei ole himojen pauloja.
Vaikka minulla oli sisällinen nälkä hengellisen ravinnon puutteessa, joka olet Sinä itse, minun Jumalani, niin en minä kuitenkaan tuntenut tuota nälkää, vaan olin ilman katoomattoman ruoan kaipuuta, en siitä syystä että olisin siitä jo ravituksi tullut, vaan koska se minua tympästytti — ja sitä enemmän, kuta enemmän sitä tarvitsin.
Asiain näin ollen ei ollut sielullani hyvä olla, ja se syöksyi vaikkakin haavoja kärsien pois Sinun luotasi haluten joutua kurjaan rappiotilaan sekaantumalla huoruudessa sellaisten kanssa, joista oli vaan aistillista nautintoa. Tosin eivät sellaisetkaan olisi voineet minussa rakkautta sytyttää, jos ei heilläkin olisi ollut sielua. Rakastaa ja rakastettuna olla oli minulle suloista, varsinkin jos rakastetun ruumiistakin sain nautintoa.
Ystävyyden puhtoisen lähteen minä siis himon saastaisuudella samensin, ja hornan himojen synkein pilvin pimitin sen kirkkaan pinnan. Ja kuitenkin kaikesta inhottavuudestani ja kunniattomuudestani huolimatta olin minä suuressa turhamaisuudessani olevinani hienosti sivistynyt.
Minä syöksähdinkin rakkauden syleilyyn halutessani kietoutua sen lankoihin. Minun Jumalani, minun armahtajani, kuinka paljolla sapella oletkaan sekoittanut tuota suloista nautintoani! Ja kuinka hyvä olitkaan sitä tehdessäsi! Kun, näet, löysin rakastetun, joka myös minua rakasti, jouduin minä salaa nautinnon paulaan, ja juuri iloitessani tulin minä sidotuksi tuskaa tuottavilla siteillä, jotta minua kahleissa olevaa sitten saisi lyödä mustasukkaisuuden, luulevaisuuden, pelvon, vihan ja riitojen hehkuvilla, rautaisilla raipoilla.
Teaatterinäytelmät ollen täynnä oman kurjuuteni kuvia ja täynnä sytykettä himoni tulelle tempasivat minut mukaansa. Miksi tahtookaan ihminen katsellessa surullisia ja traagillisia näytelmiä kärsiä tuskaa, jota ei hän kuitenkaan omassa elämässään tahtoisi kärsiä? Ja kuitenkin katsoja tahtoo kärsiä näytelmien tuottamaa tuskaa, jopa on tuo tuska hänen nautintonsa!
Eikö tämä ole surkuteltavaa mielettömyyttä?! Sillä kuta enemmän itsekukin sairastaa tuollaisia intohimoja, sitä enemmän hän niistä nauttii näyttämöllä. Tavallisesti kuitenkin sitä kutsutaan kurjuudeksi, kun itse sellaisista kärsii, kurjuuden säälimiseksi taas, kun sitä kärsii niiden kärsimyksistä, jotka tuollaisista kärsivät. Vaan minkä arvoista mahtaa sääliminen olla, kun säälitään sellaista, joka on olemassa vaan mielikuvituksessa ja näyttämöllä?! Eihän, näet, katsojaa kutsuta tulemaan avuksi, vaan häntä ainoastaan kehoitetaan tuntemaan tuskaa; ja hän suosii sellaista harhakuvien näyttelijää sitä enemmän, kuta enemmän tämä hänessä aikaan saa tuskan tunnetta. Ja jos noita ihmisten kovia kohtaloita, ollen joko kovin kaukaisen muinaisuuden tapahtumia tai kovin epätodellisia, niin näytellään, ett'ei katsoja niistä tunne tuskaa, niin menee hän kyllästyneenä ja moittien kesken pois, mutta, jos hän tuntee tuskaa, pysyy hän paikoillaan jännitettynä ja itkee ilosta.
Rakastetaanko siis tuskiakin? Varmasti tahtoo jokainen ihminen iloita. Mutta vaikk'ei ketään haluta olla itse kurjana, haluttanee ehkä silti toisen kurjuutta sääliä. Ja koska ei tämä taida tuskatta tapahtua, niin lienee se ainoa syy, jonka tähden tuskia rakastetaan. Tämä tuskan tunne on ystävyyden lähteestä lähtenyt. Vaan minne se menee? Minne se juoksee? Eikö se juokse ikäänkuin kiehuvaan pikivirtaan, joka pinnalle nostaa häijyjen himojen valtavia kuohuja? Eikö se sellaiseksi lopulta muutu, kun se kerran pois poikenneena taivaallisesta kirkkaasta alkulähteestään on lähtenyt omaa suuntaansa kulkemaan?
En ole nytkään ilman sääliväisyyden tunnetta. Mutta silloin teaatterissa iloitsin minä rakastavien kanssa, heidän nauttiessa toinen toisensa häpeällisistä töistä, vaikkakin he niitä tekivät vaan mielikuvituksessa, näytelmään kuuluvina. Kun he taas kadottivat toisensa, niin minä ikäänkuin säälien surin heidän kanssaan; ja kuitenkin kumpikin minua huvitti. Nyt sitä vastoin enempi säälin sitä, joka iloitsee häpeällisiä töitä tehdessään, kuin sitä joka on sellaista kovaa kokenut, että on täytynyt kieltäytyä turmiollisesta huvista ja on kadottanut kurjan onnen.
Tämä on varmaan todellisempaa sääliväisyyttä — siihen kun ei sekaannu iloa toisen tuskasta. Sillä vaikkakin rakkaus velvoittaa hyväksymään sitä, joka tuntee tuskaa sääliessään kurjaa, niin kuitenkin se, joka on todella sääliväinen soisi mieluummin ei ensinkään olevan olemassa sitä, joka tuon säälin tuskan aiheuttaa.
Sillä jos olisi olemassa pahansuopaa hyvänsuopaisuutta — mikä on mahdotonta — niin voisi sekin, joka todellisesti ja vilpittömästi säälii, toivoa kurjien olemassa oloa saadakseen heitä sääliä. Niinmuodoin on jotain tuskaa, joka on hyväksyttävää, ei mitään, joka on rakastettavaa.
Mutta minä kurja silloin rakastin tuntea tuskaa, ja ha'in tuskan tunteelle virikettä näytelmistä, joissa näyttelijät tuntematta itse mitään tuskaa esittivät toisten tuskia. Ja näyttelijän esitys miellytti minua sitä enemmän, ja veti minua puoleensa sitä voimallisemmin, kuta vuolaammin se sai kyyneleeni vuotamaan. Mutta eihän tuo ihmeteltävää ollutkaan, koska minä onneton laumastasi eksynyt ja vartioimiseesi suuttunut lammas olin saastutettu häpeällisestä synnin spitaalitaudista. Siitä myös johtui haluni tuskien tuntemiseen — joiden en kuitenkaan mitenkään olisi suonut syöpyvän syvemmälle sisälleni. En, näet, halunnut sellaisia tuskia kokea, jollaisia halusin näytelmänä katsella vain siinä tarkoituksessa, että karmisi pintaani.
Ja kuitenkin ne vaikuttivat samoin kuin jos ruumista kynsin raavitaan: polttavia paiseita, tarttuvaista märkää ja kauhistavaa kyllästymistä.
Sellaista oli elämäni. Vaan tokkopa se olikaan mitään elämän arvoista, oi minun Jumalani?
Mutta loitompana kuitenkin liiteli ylt'ympärilläni Sinun uskollinen laupeutesi! Millaiseen törkeyteen takerruinkaan ja tahraannuin! Minä noudatin uteliaisuutta, joka ei pyhääkään pilkalta säästänyt, ja se vajotti minut, jätettyäni Sinut, ylön syvälle epäuskoon ja epävakaiseen pahojen henkien palvelemiseen, joille minä uhriksi kannoin minun pahat tekoni. Tästä kaikesta Sinä kuitenkin minua armollisesti kuritit.
Huonojen toverien seurassa minä silloin alaikäisenä lueskelin kirjoja kaunopuheisuudesta, sillä minä halusin kaunopuhujana loistaa muita etevämpänä. Tavanmukaisessa järjestyksessä opiskellen olin ennättänyt erääseen Ciceron kirjaan, joka sisältää kehoituksen filosofian tutkimiseen, ja kutsutaan "Kehoittaja" eli latinankielellä "Hortensius". Oi kuinka kiihkeä ja palava halu minulla oli, minun Jumalani, saada lentää kuin siivin ylös näistä maallisista olosuhteista Sinun tykösi. Minä en käsittänyt toimenpiteitäsi minun suhteeni, sillä Sinun tykönäsi on viisaus. Mutta rakkautta viisauteen kutsutaan kreikankielellä "filosofia", ja sitä rakkautta sytytti minussa tuo mainittu kirja, johon olin ihastunut ei vain siinä käytettyjen lausetapojen, vaan paljoa enemmän siinä lausuttujen totuuksien tähden. Varsinkin viehätyin minä tähän kohtaan tuossa kirjassa: Minun ei pitäisi rakastaa, etsiä, tavoitella, hyväksyä tahi hyväillä ei tätä eikä tuota lahkoa, vaan itse viisautta esiintyipä se missä paikassa tai muodossa tahansa, ja minä kovasti kiihotuin tuosta kirjasta ja sytyin innostuksen tulesta hehkumaan.
Ainoastaan se seikka laimensi kiihkoani, ettei Kristuksen nimeä siinä mainittu. Sillä Sinun armollisen kaitselmuksesi mukaan, oi Herra, oli minun hento sydämeni tämän, minun vapahtajani, Sinun poikasi, nimen jo ennakolta äidin maidossa sisälleen särpinyt ja syvälle itseensä kätkenyt, jonkatähden ei mikään, mikä puuttui tuota nimeä, olkoon se kuin oppinutta, kaunista ja totuudenmukaista tahansa minua kokonaan mukaansa temmannut.
Sentähden päätin minä kääntää huomioni pyhään kirjaan nähdäkseni, millainen se on. Ja katso! minä huomasin sen sellaiseksi, jota eivät korkeaoppiset kopeat käsitä, eivätkä tajua poika pahaisetkaan; joka on aluksi matalata astua, mutta tuonnemma tultaessa korkeaa, ja lopuksi katoo salaisuuksien pilvien taakse.
Mutta minulle oli mahdotonta astua siihen sisälle tai taivuttaa niskaani käydäkseni sen askelissa. En, näet, ensi kerran käydessäni käsiksi tuohon pyhään kirjaan ajatellut sillä tapaa siitä kuin nyt tätä kirjoittaessani, vaan se näytti minusta niin arvottomalta, ett'ei sitä kävisi vertaaminenkaan Ciceron arvokkaisiin kirjoihin.
Minä, näet, paisuneena välttelin sen kohtuullisuutta; ja ajatusteni terävyydellä en kuitenkaan kyennyt tunkemaan syvemmälle sen sisältöön. Ja kuitenkin oli juuri tuo kirja omiansa kasvamaan kasvavien poikien keralla; vaan minulle oli vastenmielistä olla pahaisena poikana, ja ylpeydestä paisuneena luulin olevani suuri.
Sentähden jouduin minä ihmisten joukkoon, jotka olivat ylpeyden hulluutta, lihan himoja ja laverruksia täynnä.[19]
"Totuus, totuus" he hokivat usein kyllä minulle, vaan totuutta ei milloinkaan ollut heissä. Perättömiä he puhuivat ei ainoastaan Sinusta, joka olet todellinen totuus, vaan myös noista tämän maailman alkuaineista, Sinun luomistasi.
Oi totuus, totuus! kuinka sydämellisesti sieluni syvimmästä syvyydestä ikävöitsin Sinua juuri silloin kun nuo ihmiset ehtimiseen lavertelivat minulle Sinusta ainoastaan sanoilla ja monilla, suunnattoman suurilla kirjoilla.
Nepä olivat vaan vateja, joissa minulle Sinua isoavalle, Sinun asemestasi syötäväksi kannettiin aurinko ja kuu, nuo kauniit luomasi; vaan kuitenkin olivat ne luomiasi — eikä niistäkään ensimäisiä ja etevimpiä — etkä Sinä itse. Sillä edellä noita ruumiillisia, olkootpa kuin loistavia ja taivaallisia, käyvät hengelliset luomasi. Vaan minä en noita ensimäisiä ja etevimpiäkään luomiasi isonnut.
Sinua itseäsi, joka olet muuttumaton totuus, ja jossa ei hetkeksikään pimeys ja valkeus vaihetu [Jaak. 1, 17], minä isosin ja janosin.
Ja kuitenkin yhä eteeni kannettiin loistavia fantasiakuvia! Parempi sittenkin olisi ollut rakastaa tuota aurinkoa, jonka edes todellisesti näemme silmäimme edessä, kuin noita harhakuvia, jotka aiheutuvat siitä että silmä pettää.
Mutta Sinä, minun rakkauteni, jonka helmaan minä heikkona heittäydyn väkeväksi tullakseni, et sisälly niihin, joita näemme, olkootpa vaikka taivaalla, etkä niihin, joita emme siellä näe, sillä Sinä olet ne luonut, etkä luomistasikaan kappaleista pidä niitä korkeimpina. Kuinka aivan toista oletkaan siis kuin nuot mielikuvitukseni olemattomista kappaleista luomat harhakuvat! Todellisempia kuin nämät ovat todellisten kappalten aiheuttamat mielikuvat ja todellisempia kuin mielikuvat ovat itse kappaleet. Mutta Sinä et kuulu kappaleisiin, etkä sisälly sieluunkaan, joka on ruumiin elo. Niinpä olet parempaa kuin ruumiin elo, ja todellisempi kuin ruumis. Niin, Sinä olet sielujen elo, kaikkien elollisten elo, elollinen, jolla on itsessäsi elämä; Sinä olet muuttumaton elämä, ja minunkin sieluni elämä.
Missä siis olitkaan silloin minuun nähden, ja kuinka kaukana, kun minä kuljeskelin kaukana Sinusta, saamatta syödäkseni rapaakaan, jolla sikoja syötin?![20] Kuinka paljoa paremmat ovatkaan kieliniekkain sanan saivarrukset ja runoilijain sadut kuin nuo petolliset paulat! Lausuessani runoa lentävästä Medeasta,[21] en sitä todeksi väittänyt, enkä liioin todeksi uskonut kuullessani muiden sitä lausuvan. Mutta noita asioita olen todella uskonut. Voi, voi, kuinka olenkaan askel askeleelta voinut vajota aivan alas hornan syvyyteen!
Minähän totuutta kaivaten kiihkeästi työtä tein, kun minä Sinua, minun Jumalani — tunnustan sen Sinulle, joka olet minua armahtanut silloin, kun en vielä Sinua tunnustanut — kun minä Sinua etsin ei järkeni, eikä omantuntoni mukaan, joilla tahdoit minua eläimiä etevämmäksi kohottaa, vaan lihallisen mieleni mukaan.
Mutta Sinä olit minun sisintä olemustani sisempi, ja korkeampi korkeinta lentoani. Minä törmäsin Salomonin sananlaskuissa mainittuun hurjaan ja hulluun vaimoon, joka istuu tuolilla porttikäytävässä ja sanoo: Haukatkaa haluisesti kiellettyä leipää, juokaa varkain-vietyä vettä, sillä se on suloista. [Salom. Sanani. 9, 17.] Tämä sai minut mukaansa vietellyksi, sillä hän tapasi minut Sinusta vieraantuneena, silmät lihan himoista palavina, ja sisukseni märehtien sitä, mitä silmien kautta olin niellyt.
En muusta todella olevaisesta tiennyt, ja minut saatiin melkein lapsellisilla viisastelemisilla suostumaan tyhmiin petkuttajiin, heidän kysellessä: "Mistä on paha kotoisin? Onko Jumala rajoitetussa ruumiillisessa muodossa, ja onko hänellä hiukset ja kynnet? Ovatko ne vanhurskaiksi arvattavat, jotka samalla kertaa pitävät useampia vaimoja, tappavat ihmisiä, ja uhraavat eläinuhreja?"
Perehtymättömänä näihin asioihin minä peräti hämmennyin niin että poistuessani totuudesta luulin sitä lähestyväni. Minä en, näet, tiennyt pahan olevan hyvän sortumista ja vähentymistä yhä vähemmäksi, kunnekka ei siitä ole merkkiäkään jäljellä. Miten olisinkaan sitä huomannut minä, jonka silmäin näkö oli suunnattuna vaan ruumiiseen, ja hengellinen näkö mielikuvituksen harhakuviin?
Minä en tiennyt, että Jumala on henki, jolla ei ole pituudelle eikä leveydelle ulottuvia jäseniä, tai ruumista, joka ottaa tilaa ja painaa. Sillä ruumis osissaan on vähempi kuin kokonaisuudessaan, ja jos oletettaisiinkin se äärettömän suureksi, niin joku sen osa kuitenkin määrätyn välimatkan rajoittamana varmasti olisi pienempi kuin ääretön, eikä tuo ruumis olisikaan kokonaisuudessaan kaikkialla kuten henki, kuten Jumala on.
Ja mikä meissä on se Jumalan kaltaisuus, jonka tähden raamattu syystä sanoo meidän luoduksi Jumalan kuvaksi, sitä en minä vähääkään aavistanut.
En myöskään tuntenut sitä todellista sisällistä vanhurskautta, joka ei arvostele tottumuksen lain mukaan, vaan kaikkivaltiaan Jumalan erehtymättömästi oikean lain mukaan, jonka mukaan kaikkien paikkakuntien ja aikojen tavat tulee muodostua jonkun verran erilaisiksi kunkin paikkakunnan ja ajan eri luonteen mukaan, samalla kun se itse kaikkialla ja aina pysyy samana, eikä ole yhtä siellä, toista täällä, eikä milloin mitäkin.
Tämän lain mukaan olivat Aabraham, Iisak, Jaakob, Mooses ja Daavid, joita kaikkia Jumala on kehunut, vanhurskaita. Taitamattomat kyllä, jotka inhimillisen päivän mukaan arvostelevat ja kaikkia ihmiskunnan tapoja omain yksipuolisten tapainsa mukaan mittaavat, arvostelevat heitä syntisiksi.
Mutta eikö tämä ole yhtä hullua kuin jos asevarustukseen tottumaton, joka ei tiedä mikä kappale kuhunkin jäseneen kuuluu ja soveltuu, tahtoessaan peittää päätä sääryksellä tai panna kypärää jalkaan, murisisi siitä, ett'eivät sopivasti mukaannu paikkaansa? Tai eikö ole kuin jos joku nähdessään jonkun orjan tekevän semmoista, jota ei sovi juomanlaskian tehdä, tai nähdessään takapihalla tapahtuvan sellaista, jota ei sallita pöydän ääressä, paheksuisi sitä, ett'ei samassa talossa ja samassa perheessä anneta samat tehtävät ja oikeudet kaikille ja kaikkialla?
Juuri samalla tapaa menettelevät ne, jotka kuullessaan tuommoisena aikana jotain olleen vanhurskaille luvallista, mikä ei enää tänä aikana ole sellaisille luvallista, pahastuvat. Ja samalla tapaa ne, jotka paheksuvat, että Jumala aikojen olosuhteiden mukaan käskee toiselle toista ja toiselle toista, vaikka kumpikin samaa vanhurskautta pitäisi palvella.
Onko siis vanhurskaus vaihtelevaa ja muuttelevaa? Ei suinkaan. Vaan aikakaudet, joita se on pantu hallitsemaan, ovat muuttelevaisia — sillä nehän ovat aikaa.
Ihmiset taas, joiden elämä on niin lyhyt maan päällä, eivät huomaa entisaikain heille tuntemattomien ja nykyajan heille tuttujen tapojen, eivätkä vierasten kansojen tuntemattomien ja oman kansan tuttujen tapojen keskinäistä yhteyttä. Mutta mikä mihinkin saman ruumiin jäseneen, mikä mihinkin saman päivän eri hetkeen, mikä millekin kappaleelle tai henkilölle samassa talossa soveltuu, sen he helposti huomaavat. Edellisessä tapauksessa he moninaisuuteen loukkaantuvat, jälkimäisessä taas siihen mukaantuvat.
Näitä asioita en silloin ymmärtänyt, enkä huomannut; vaikkakin ne joka suunnalta sattuivat silmiini, en niitä nähnyt.
Sepittäessäni runoja ei sopinut minun panna mitä runojalkaa tahansa mihin tahansa, vaan toiseen runomittaan toista ja toiseen toista runojalkaa, eikä samankaan säkeen joka kohtaan samaa jalkaa. Ja kuitenkaan ei runoustaide, jonka avulla runoja sepittelin, käsittänyt vaan sitä tai tätä ja milloin mitäkin runomittaa, vaan kaikki runomitat samalla kertaa.
Mutta minä en vaan älynnyt vanhurskauteen, jota hyvät ja hurskaat ihmiset palvelevat, paljon korkeammalla ja jalommalla tavalla sisältyvän kaikki, mitä Jumala on käskenyt. En liioin älynnyt, ett'ei se mistään kohdasta muutu, vaikk'ei se eri aikoina annakaan samalla kertaa kaikkia määräyksiään, vaan kunakin aikana määrää sellaista kuin silloin sopii.
Minä sokea moitin hurskaita isiä ei ainoastaan siitä, miten he Jumalan käskyn ja vaikutuksen mukaan nykyisyyden olosuhteissa käyttäytyivät, vaan myös sen johdosta, mitä he Jumalan ilmoituksen mukaan tulevista tapahtumista julistivat.
Mutta tokkopa milloinkaan tai missään on pidetty vääränä rakastaa Jumalaa kaikesta sydämestään, kaikesta sielustaan ja kaikesta mielestään tai rakastaa lähimmäistään niinkuin itseään?
Samoin rikokset luontoa vastaan, jommoiset Sodomalaisten synnit olivat, ovat kaikkialla ja aina halveksittavia ja rangaistavia.
Jos kaikki kansat semmoista tekisivät, niin olisivat he myös kaikki samaan rikokseen syyllisiä Jumalallisen lain mukaan; sillä ei Jumalan luoma ihmisluonto salli ihmisen niin käyttäytyä. Itse se yhteys, mikä meillä tulee olla Jumalan kanssa, näet, rikotaan, kun Hänen luomansa luonto saastutetaan luonnottomalla himolla.
Ne rikokset taas, joilla rikotaan ihmisten tapoja vastaan, ovat tapojen ollessa erilaiset, vältettävät vaan siitä syystä, ett'ei jonkun valtion tai kansan tapa, joka tottumuksen tai lain kautta on vakaantunut, tulisi loukatuksi jonkun oman maan kansalaisen tai jonkun muukalaisen himon kautta.
Sillä rumahan on jokaisessa kappaleessa semmoinen pala, mikä ei sovellu kokonaisuuteen. Mitä hyvänsä Jumala käskee vaikka kenen lakia tai tapaa vastaan, on se tehtävä, vaikka ei sitä milloinkaan olisi siellä ennen tehty; jos sen tekemistä on jonkun aikaa laiminlyöty, on se uudistettava ja jos ei siihen ole ennen ryhdyttykään, on siihen nyt ryhdyttävä.
Sillä jos on kuninkaan lupa hallitsemassaan valtakunnassa käskeä jotakin, jota ei kukaan hänen edellään, eikä hän itse tätä ennen ole käskenyt, ja jos on valtioyhteyden luonteen mukaista että häntä totellaan, valtioyhteyden luonnetta vastaan taas jos ei häntä totella — inhimillisen yhteiskunnan peruslakejahan on että tulee totella kuningasta — kuinka paljoa enemmän on Jumalaa koko luomakunnan hallitsijaa ehdottomasti toteltava kaikessa, mitä ikinä Hän käskee. Sillä niinkuin inhimillisten valtakuntien kesken mahtavampi vaatii heikommalta kuuliaisuutta, niin vaatii Jumala kaikilta.
Samoin vallitsee kaikissa rikoksissa sama vaikutin. Olkoonpa että halutaan toista vahingoittaa häpäisemällä häntä tai tekemällä vääryyttä häntä vastaan tai tekemällä kumpaakin. Olkoonpa että joku tekee tuota kostaakseen, kuten vihamiehet tekevät toisilleen, tai saadakseen toiselta jotain erinomaista etua, kuten tapahtuu matkustajaa ryövättäessä. Tekipä joku tuota tahtoessaan onnettomuutta välttääkseen kukistaa sen, jota pelkää. Tekipä joku tuota kadehtiessaan onnettomuudessaan toista onnellisempaa tai ollen jossain suhteen onnen suosimana kateellinen sitä kohtaan, jonka pelkää pääsevän vertaisekseen, tai jonka jo tuskalla vertaisekseen tuntee. Tai tekipä joku tuota tahtoen vaan toisen onnettomuudesta nauttia kuten ne tekevät, jotka katselevat kilpataistelijoita, ja ne, jotka nauraen pilkkaavat toisia ihmisiä olivatpa keitä hyvänsä. Sama moitittava vaikutin on kuitenkin näissä kaikissa rikoksellisissa teoissa: halu toista vahingoittaa.
Näissä teoissa ilmenee synti. Ja syntiä siittää lihan himo, silmäin pyyntö ja koreilemisen halu; joko yksi tai kaksi näistä tai kaikki kolme samalla kertaa. Tällä syntisellä elämällä rikotaan kolmea ja seitsemää käskyäsi vastaan, tuota kymmenien käskyjesi kymmenkielistä psalttaria vastaan, oi Jumala, Sinä kaikkein korkein ja suloisin!
Vaan millä Sinua voidaan häväistä, johon ei mikään tahra tartu?!
Millä Sinua vastaan voidaan rikkoa, joka et mistään vahinkoa kärsi?
Tosin nuo teot eivät satu Sinuun, mutta ne koituvat ihmiseen itseensä. Ja sinä rankaiset ihmistä synneistä, koska hän syntiä tehdessään Sinua vastaan samalla tekee vääryyttä omaa sieluansa vastaan. Ja synti petollisesti ilmi-antaa tekijänsä tekipä hän syntiä luonnottomaksi turmellen luontoansa, jonka Sinä olet tehnyt ja järjestänyt, joko luvallisten asiain kohtuuttomalla käyttämisellä tai käyttämällä himosta palavana luvattomia asioita vastoin luonnon järjestystä.
Myös joutuu ihminen syylliseksi raivotessaan ajatuksin tai sanoin Sinua vastaan ja potkiessaan tutkainta vastaan, ja myös jos hän suuttuneena murrettuaan inhimillisen yhteiskunnan liitokset röyhkeänä iloitsee hajoitetuista siteistä ja katkotuista kahleista, tuntien sydämessään nautintoa.
Näin käypi kun Sinut hyljätään, joka olet kaiken elämän lähde, joka olet kaikkeuden luoja ja hallitsija, ja kun ihminen irroittaen ylpeänä itsensä Sinusta rakastaa vaan niitä näitä, katoovaisia kappaleita.
Sentähden nöyrtyneinä ja katuvina palaamme Sinun tykösi, ja Sinä puhdistat meitä pahoista tottumuksista ja olet meille armollinen tunnustaessamme syntimme.
Sinä kuulet vankien huokaukset, ja irroitat kahleemme, joihin itse olemme itsemme kytkeneet, jos emme enää töyttää Sinua vastaan valheellisen vapauden sarvilla ahnehtien — jopa uhalla kadottaa kaikkea omaisuuttamme — saada enempää ja rakastaen enempi omaa maallista parastamme kuin Sinua, jolta kaikille kaikkea hyvää vuotaa.
Vaan häpeällisten, rikoksellisten ja niin monen monien sopimattomien tekojen joukossa on myös niiden syntejä, jotka jo ovat hyvään päin kehittymässä. Näitä oikeat arvostelijat täydellisyyden ohjeen mukaan moittivat, mutta samalla kehuvat kuten vihannoivaa laihoakin hedelmän toivossa.
Tehdään joskus semmoisiakin tekoja, jotka aivan näyttävät häpeällisiltä tai rikoksellisilta, eivätkä kuitenkaan ole syntejä. Sillä ne eivät loukkaa Herran meidän Jumalamme kunniaa, eikä inhimillisen seuraelämän tapoja.
Monet teot niinmuodoin, jotka näyttävät ihmisistä moitittavilta, ovat Sinun todistuksesi mukaan hyväksyttäviä; ja monet ihmisten kiittämät teot ovat Sinun todistuksesi mukaan tuomittavia. Sillä useinkin on teko näköjään niin aivan toista, ja toista tekijän mielenlaatu ja hetken salaiset vaikuttimet.
Mutta kun Sinä äkisti käsket jotakin tavatonta ja odottamatonta, sellaistakin jota joskus ennen olet kieltänyt, ja vaikka käskysi syyn toistaiseksi salaisit, ja vaikkakin olisi tuo muutamien ihmisten seuratapoja vastaan, ken epäilisi onko käskyäsi toteltava — jos muutoin seurakunta, joka sinua palvelee, on vanhurskas?
Autuaat tosiaan ne, jotka tietävät Sinun käskystäsi toimivansa! Sillä kaikki palvelijaisi toimet tarkoittavat joko osoittaa, mitä nykyaika vaatii, tai julistaa tulevia tapahtumia.
Ymmärtämättä näitä asioita minä pilkkasin noita pyhiä palvelijoitasi ja profeettojasi. Ja mitä sain minä aikaan pilkatessani heitä muuta kuin että itse jouduin pilkanalaiseksi Sinun edessäsi?!
Minä huomaamatta ja vähitellen jouduin niin pitkälle noihin Manikeolaisten hullutuksiin, että luulin viikunoita puusta poimittaessa viikunan ja puun, joka sen on äidillisesti synnyttänyt, itkevän maitoisia kyyneleitä. Mutta jos vieraan ja rikoksellisen käden puusta pudotettua viikunan, joku pyhistä tuon viikunan söisi ja sisuksissaan sulattaisi, niin hänestä muka tulisi huokaillessaan rukouksissa ollessaan tai röystäillessään, hengittimien kautta ulos enkeleitä jopa kappaleita Jumalastakin. Nuo korkeimman ja todellisen Jumalan kappaleet olisivat muka olleet tuossa hedelmässä vangittuina, ell'eivät olisi valitut pyhät hampaillaan ja vatsallaan niitä irroittaneet.
Ja minä kurja luulin velvollisuudeksi osoittaa enempi sääliväisyyttä maan hedelmiä kuin ihmisiä kohtaan, joita varten ne ovat kasvamassa. Sillä jos nälkäiselle kerjäläiselle, joka ei ollut Manikeolainen, annettiin tuo pyhä pala, niin oli se muka samassa kuin kirottu ja tuomittava raskaimman rangaistuksen ansainneeksi.
Mutta Sinä ojensit kätesi korkeudesta [Ps. 144, 7], ja vedit sieluni tästä synkeästä syvyydestä. Sillä Sinuun uskova äitini itki minua kasvojesi edessä enempi vielä kuin äitien on tapana itkeä kuolleita lapsiaan haudalla. Hän, näet, Sinulta saamansa uskon ja Hengen kautta näki minut kuolleeksi.
Sinä kuulit häntä, Herra. Sinä et halveksinut hänen kyyneleitään, jotka valuen alas kasvoilta kostuttivat maata hänen silmäinpä alla joka paikassa, missä hän rukoili. Niin, Sinä kuulit häntä.
Sillä mistä muualta kuin Sinulta tuli tuo uni, jolla Sinä häntä niin lohdutit, että hän taas soi minun elää hänen kodissaan ja aterioida hänen kanssaan saman pöydän ääressä? Tätä hän jo oli ruvennut minulta kieltämään tahtoen vastustaa ja inhota Jumalaa pilkkaavia harhaoppejani.
Hän unta nähdessään oli seisovinaan jollakin puisella tasapinnalla, ja häntä lähestyi nuorukainen loistavissa vaatteissa, hilpeänä ja nauraen. Mutta hän itse seisoi suruisena ja murheen murtamana. Kun tämä oli häneltä kysynyt hänen murheensa ja jokapäiväisten itkujensa syytä — neuvoakseen, kuten tuollaisissa tapauksissa tavallista on, eikä saadakseen neuvoa — ja kun hän oli vastannut olevansa huolissaan minun hukkumisestani, niin oli tämä käskenyt häntä olemaan siitä asiasta huoleton ja muistuttanut, että hänen pitäisi tarkata, jotta hän huomaisi minunkin olevan siellä, missä hänkin. Ja kun hän sitä tarkkasi, huomasi hän minun seisovan vieressään samalla tasapinnalla.
Minkätähden sai hän tämän unen? Eikö sentähden, että korvasi olivat kuulleet hänen sydämensä huokaukset?! Oi, sinä kaikkivaltias hyvä Jumala, joka niin huolta pidät meistä jokaisesta kuin jos hänestä ainoastaan huolta pitäisit, ja kaikista yht'aikaa kuin jos yhdestä kerrallansa!
Ja mistä tääkin johtui? Kun, näet, hän oli kertonut minulle unennäkönsä, koetin minä sitä niinpäin selittää, ett'ei muka hänen tarvitsisi epäillä pääsevänsä minun kehityskannalleni. Vaan hänpä vastasi suoraa päätä vavahtelematta: ei niin, ei minulle ole sanottu "missä hän on, siellä sinäkin", vaan "missä sinä olet, siellä hänkin". Minun läheinen ja petollinen selitykseni ei häntä saanut hämmentymään; hän oitis huomasi oikean merkityksen, jota en minä ollut huomannut ennenkun hän sen sanoi.
Minä tunnustan Sinulle, Herra, että tämä vastaus, jonka Sinä minulle valppaan äitini kautta annoit, minua — sen mukaan kuin muistan — vielä enemmän liikutti kuin itse tuo uni. Sen kautta kuitenkin suotiin jo silloin, niin kauvan ennakolta, hurskaalle äidilleni nykyisten huoliensa huojennukseksi iloa noin kaukaisesta tulevaisuuden asiasta.
Sillä kului vielä melkein yhdeksän vuotta, jolla aikaa minä rypesin hornan syvyyden liejussa ja harhaopin petollisessa pimeässä; koetin kyllä useaan kertaan nousta, mutta syöksyin aina syvemmälle.
Sillä aikaa ei sittenkään tuo puhdassydäminen, hurskas, ja itsensäkieltäväinen leski — jommoisia sinä rakastat — lakannut kaikkina rukoushetkinään kantamasta huoliaan minusta Sinun eteesi, ollen tosin toivossa hilpeämpi, mutta kyynelin rukoilemisessa yhtä harras kuin ennen. Ja hänen rukouksensa nousivat kasvojesi eteen. Ja kuitenkin laskit Sinä vielä minun vierimään ja vyörymään tuossa synkeydessä.
Tällä välin annoit äidilleni toisenkin vastauksen, jonka muistan — käyn myös monien seikkojen ohi, koska riennän sellaisiin, jotka minua enimmin vaativat tunnustuksia tekemään Sinun edessäsi, ja koska monia en muistakaan. Niin, Sinä annoit hänelle toisen vastauksen pappisi kautta, erään kirkon kasvattaman ja pyhiin kirjoihisi hyvin perehtyneen piispan kautta.
Häntä pyysi äitini pitämään arvolleen sopivana keskustella kanssani, jotta hän kumoisi harhaoppejani, ja neuvoisi minua pois pahasta siihen, mikä hyvää on. Näin oli, näet, äidilläni tapana tehdä, milloin vaan tapasi tuohon toimeen mielestään sopivia henkilöitä. Mutta piispa kieltäytyi tätä tekemästä, järkevästi kyllä, kuten jälkeenpäin olen tullut huomaamaan.
Hän, näet, vastasi, ett'en ole vielä neuvottavissa, koska olen kovin viehättynyt tuon harhaopin uutuudesta, ja koska jo olin muutamilla viisastelemisilla useita kokemattomia saanut kiihkomielisiksi, kuten itse olivat hänelle ilmoittaneet. Anna hänen vaan olla — sanoi hän — ja rukoile paljon hänen puolestaan Herraa. Itse on hän lukemalla kyllä huomaava, missä suhteen tuo on harhaoppia ja kuinka suurta jumalattomuutta se on. Samalla hän myös kertoi, miten hänen oma harhaan johdettu äitinsä oli jättänyt hänet vähäisenä poikana Manikeolaisten haltuun, ja miten hän oli ei ainoastaan lukenut, vaan myös jäljentänyt melkein kaikki heidän teoksensa. Mutta sitten oli hänelle ilman että kukaan oli väittelyllä kumonnut hänen mielipiteitään selvinnyt, kuinka vaarallinen ja kartettava tuo lahko on. Ja hän olikin sitä sitten karttanut.
Kun hän oli tämän kaiken kertonut, ei äitini sittenkään tahtonut tyytyä, vaan vaati yhä kiihkeämmin rukoilemalla ja runsailla kyynelillä, että hän kävisi minua katsomassa ja keskustelemassa kanssani.
Silloin hän kyllästyneenä ja melkein suuttuneena sanoi: "Mene ja jätä minut rauhaan; niin totta kuin sinä elät, ei voi niin monien kyynelien poika hukkua". Nämä sanat otti äitini vastaan aivan sen arvoisina kuin jos olisivat suoraan taivaasta kajahtaneet. Niitä hän usein muisteli keskustellessaan kanssani.