4 KIRJA.
Ystävän kuolema.
Noiden yhdeksän vuoden kuluessa, yhdeksännestätoista kahdeksanteen kolmatta ikävuoteeni, me eksyksissä kuljimme ja eksytimme muita moninaisilla himoilla. Julkisesti tapahtui se niin kutsuttujen vapaiden taiteiden kautta ja salaisesti uskonnon petollisella varjolla. Milloin ylpeinä kopeilimme, milloin taikauskoisina vapisimme, aina vaan ollen täynnä tyhjyyttä. Toisaalta tavoittelimme kansan suosion tyhjän päiväistä kunniaa, kättenpaukutuksia näyttämöllä, kilpalaulajan pian kuihtuvaa kunnia-seppelettä, näytelmiä narrimaisuuksineen ja hillittömien himojen tyydytystä. Toisaalta taas etsimme itsellemme puhdistusta kaikesta tuosta tahrasta kantamalla noille niin kutsutuille valituille ja pyhille ruokia, jotta he niistä meille vatsassansa valmistaisivat enkeleitä ja jumalia meitä vapauttamaan.[22]
Tuollaista minä tavoittelin ja toimittelin ystävieni kanssa, jotka minun kauttani ja minun kanssani olivat harhaan joutuneet. Pilkatkoot vaan minua nuo röyhkeät, joita et ole vielä, minun Jumalani, saanut masennetuksi ja särjetyksi heidän terveydekseen. Minä kuitenkin Sinun kasvojesi edessä ja Sinulle ylistykseksi tunnustan häpeälliset tekoni. Suo minun, minä rukoilen, oi suo minun nyt muistissani läpikäydä entisiä synnin harharetkiäni, ja kantaa Sinulle riemu-uhria. Sillä enhän ole Sinutta sen parempi kuin kadotukseen viettelijä! Ja eihän ole hyvin laitani muulloin kuin Sinun maitoasi imiessäni tai nauttiessani Sinua, joka olet turmeltumaton ravinto! Ja kenessä ihmisessä on itsessään vähääkään ihmisyyttä?! Pilkatkoot vaan meitä nuo miehuulliset ja mahtavat, mutta me heikot ja köyhät tahdomme Sinun nimeäsi tunnustaa.
Noina vuosina opetin minä puhujataitoa ja myyskentelin oman himoni voittamana voittoisaa sanasukkeluutta. Tahdoin kuitenkin — Sinä sen tiedät, Herra — mieluummin itselleni hyviä oppilaita, semmoisia hyviä, näet, jotka tässä matoisessa maailmassa hyvistä käyvät, ja minä tahtomatta pettää opetin heille petollisia juonia, että he niitä käyttäisivät, ei syyttömiä vastaan, vaan syyllisen puolustamiseksi, joskus kun siihen näytti syytä olevan.
Sinä, Jumala, näit, kaukaa uskoni olevan lipumassa limaisella tiellä ja vain heikosti tuikkivan paksun savun keskeltä. Mutta tätä tämmöistä uskoa minä kuitenkin opetustointani harjoittaessani tarjoilin oppilailleni, jotka rakastivat turhuutta ja etsivät valhetta, minun ollessa tässä heidän toverinaan.
Näinä vuosina oli minulla kulta, jonka kanssa en elänyt laillisessa avioliitossa; häälyvä, hillitön himoni vain oli hänet vainullaan käsiinsä saanut. Kuitenkin oli minulla tuo yksi, ja olin hänelle uskollinen kuten aviokumppanille ainakin. Sittenkin sain minä hänen kauttaan omassa elämässäni kokea kuinka suuri on erotus säännöllisen, lasten siittämisen tarkoituksessa solmitun, avioliiton ja intohimoisen rakkauden aikaansaaman, mielivaltaisen yhtymän välillä, jonka synnyttämä vastenmielinen sikiö vasta vähitellen ja väkisin valloittaa itselleen vanhempiensa rakkauden.
Noina vuosina, jolloin ensi kerran aloin syntymäkaupungissani opettaa, olin minä hankkinut itselleni ystävän, joka, ollen oppitoverini ja ikäiseni ja kukoistaen kerallani parhaassa nuoruuden kukoistuksessa, oli minulle hyvin rakas. Rinnallani oli hän poikana kasvanut; yhdessä olimme koulua käyneet, yhdessä olimme leikkiä lyöneet. Silloin ei hän vielä ollut niin hyvä ystävä kuin myöhemmin, eikä sitten myöhemminkään ollut ystävyytemme sellaista kuin todellinen ystävyys on. Todellista ystävyyttä on, näet, ainoastaan se, minkä Sinä solmit niiden välille, jotka riippuvat Sinussa Rakkaudella, mikä on vuodatettu sydämeemme pyhän Hengen kautta, joka meille annettu on. [Rom. 5, 5.] Kuitenkin oli se yhtäläisten opintojen vaikuttaman innostuksen sytyttämänä sangen suloista. Sillä oikeasta uskostakin, mikä ei vielä ollut niin aivan syvälle nuorukaiseen juurtunut, olin minä hänet eksyttänyt pois taikauskoisiin ja turmiollisiin satuihin, niihin, joiden tähden äitini oli minusta huolissaan.
Hänen sielunsa jo harhaili yhdessä minun sieluni keralla, eikä voinut sieluni tyytyä ilman häntä.
Mutta katso! Sinä joka takaa ajaen uhkaat niitä, jotka Sinua pakenevat, Sinä sekä koston Jumala että laupeuden lähde, Sinä palautat meitä luoksesi ihmeellisiä teitä. Ja katso! Sinä tempasit toverini tästä elämästä, kun tuskin vuoden ajan oli kestänyt ystävyytemme, joka oli minulle suloista yli kaiken muun, mikä sulostutti silloista elämääni.
Missä on ainoatakaan ihmistä, joka voisi ylistettäviä tekojasi kertoa, edes niitäkään, joita vain omassa elämässään on saanut kokea?!
Mitä teit Sinä silloin minulle?! Kuin tutkimatoin on Sinun tuomioittesi syvyys?!
Hän ponnisteli kuumeen kourissa ja makasi kauvan tajuttomana kuoleman kielissä. Ja kun ei ollut hänen paranemisestaan toivoa, niin hän kastettiin ilman että itse siitä mitään tiesi ja ilman että minä sitä hänelle toimitin. Päinvastoin otaksuin minä sen, minkä hän oli minulta saanut, paremmin ylläpitävän hänen henkeään kuin tuon mikä hänen ruumiissaan hänen tietämättään toimitettiin.
Mutta aivan toisin olikin asianlaita, sillä juuri tämän toimituksen jälkeen hän toipui ja tuli terveeksi. Nyt hänelle ilmoitettiin, mitä hänelle oli tehty. Ja kohta ensi tilassa kun taisin puhua hänen kanssaan — taisinkin tehdä sen kohta kun se hänelle itselleen oli mahdollista, sillä minä en ensinkään poistunut hänen luotaan, ja me riipuimme toisissamme liiankin paljon — koetin minä laskea pilkkaa kasteesta, jonka hän aivan ilman ymmärrystä ja tajuttomana ollessaan oli saanut, ajatellen että hänkin yhtyisi kanssani pilkkaamaan. Mutta hän ihmeteltävän ja odottamattoman rohkeasti vakuutti minulle, että minun piti, jos tahdoin edelleen olla hänen ystävänsä, lakata sellaista puhumasta hänelle. Minä hämmästyin ja hämmennyin ja kätkin häneltä toistaiseksi kaikki ajatukseni. Katsoin, näet, että hän kykenisi kanssani keskustelemaan mieliaineistani vasta terveeksi tultuaan ja virkeissä voimissa ollessaan. Mutta hänet temmattiin mielettömyyteni käsistä tullakseen suojatuksi Sinun luonasi minun lohdutuksekseni: hän, näet, muutaman päivän perästä, kuumeen uusittua poissa ollessani, kuoli.
Tuo suru synkistytti sydämeni, ja mihin hyvänsä katsoin, näin minä vaan — kuolemaa. Kaikki, mitä minulla oli ollut hänen kanssaan yhteistä, kääntyi minulle ilman häntä ollessani kauheaksi kidutukseksi. Kotoinen seutu tuotti minulle kipua kuin rangaistus konsanaan ja isän koti omituista onnettomuuden tunnetta. Häntä silmäni etsivät kaikkialla, enkä häntä kuitenkaan löytänyt mistään. Kaikki kappaleet olivat minulle vastenmielisiä, kun ei häntä ollut yhdessäkään niistä. Eikä kenkään voinut minulle sanoa "kyllä hän tulee", kuten ennen hänen eläessään, kun hän oli jonnekin mennyt.
Minä olin itselleni ratkaisematon arvoitus, ja minä kysyin sielultani: Miksi olet niin murheellinen ja saatat minun niin kovin levottomaksi? [Ps. 42, 6] mutta en saanut mitään vastausta. Ja jos sanoin sielulleni "toivo Jumalaan", niin ei se minua totellut — syystä kyllä. Sillä todellisempaa ja parempaa toki oli tuo ihminen, tuo rakkaimpani, jonka olin kadottanut, kuin se mielikuvituksen luoma harhakuva, johon kehoitin sieluani panemaan toivonsa. Ainoastaan itku oli minulle suloista ja se sieluani ilahutti ystäväni asemesta.
Nyt, Herra, ovat nuo asiat olleet ja menneet, ja aika on parantanut umpeen haavani. Saanko nyt myös kuulla Sinulta, joka olet totuus, miksi itkeminen on onnettomille suloista? Vai oletko Sinä, joka kuitenkin olet kaikkialla läsnä, kauvaksi luotasi heittänyt meidät onnettomuudessamme? Sinuun ei kajoa, eikä pysty muutokset, mutta me ajelehdimme kovan onnen puuskien ajamina sinne tänne. Jos me tällöin emme saisi Sinun kuullen itkeä ja valittaa, niin katoaisi kaikki toivomme.
Miksi siis katkerasta elämästä poimimme huokauksia, itkua, ikävää ja valitusta kuin olisi tämä kaikki makeaa hedelmää?
Vai sekö tässä on suloista, että toivomme Sinun kuulevan, mitä kyynelin rukoilemme? Niin tuo toivo se juuri on rukoustemme sulous, koskapa saamisen toivossa rukoilemme. Mutta oliko tuota suloutta siinä tuskassa ja surussa, joka minua kalvoi surressani kadotettua ystävääni? Eipä suinkaan! Enhän voinut toivoa hänen henkiin heräävän, enkä sellaista rukoillutkaan itkiessäni, vaan minä ainoastaan surin ja itkin, kun en muuta tainnut. Sillä minä olin onneton, ja olin kadottanut iloni.
Tai ehkä itku, vaikka onkin itsessään katkeraa, tuntuu virvoittavalta sen tyrtymyksen rinnalla, jota tunnemme niitä kohtaan, joista niiden eläessä olemme nauttineet, ja joista niiden kuoltua kauhulla pakenemme?
Mutta miksi tästä puhun? Eihän nyt ole sopiva aika kysellä, vaan tehdä tunnustuksia Sinun edessäsi.
Onneton minä olin, ja onneton on jokainen, joka on ystävyyden siteellä kytketty kuolevaisiin, sillä kadottaessaan heidät hänen sydämensä aivan särkyy, ja silloin hän vasta oikein tuntee sen onnettomuuden suuruuden, jonka uhriksi hän joutui, ennenkun heidät kadottikaan. Noin oli minunkin laitani tuona aikana, ja minä itkin kovin katkerasti ja väsyessäni oli katkeruus vuoteenani.
Minä olin onneton, ja pidin kuitenkin tuota onnetonta elämääni ystävääni rakkaampana. Sillä toisellaiseksi olisin kyllä tahtonut elämääni muuttaa, mutta en mitenkään sitä kadottaa, mieluummin sittenkin ystäväni kuin sen.
Epäilin olisinko tahtonut tehdä hänen edestään, mitä Oresteen ja Pyladeen kerrotaan tehneen — jos lieneekään totta. He, näet, tahtoivat toistensa kanssa kuolla, koska eläminen ilman toista oli heistä kuolemata pahempaa.
Mutta minussa oli outo, tälle aivan vastakkainen halu syntynyt. Minussa oli samalla kertaa mitä suurin kyllästyminen elämään ja mitä suurin kuoleman kammo. Kuta enemmän minä häntä rakastin, sitä enemmän minä luullakseni kuolemaa, joka oli hänet minulta ryöstänyt, vihasin ja pelkäsin kuin katkerinta vihollista konsanaan. Ja minä luulin sen äkisti korjaavan kaikki ihmiset pois, koska se niin oli voinut hänellekin tehdä.
Minua ihmetytti että muut kuolevaiset jäivät eloon, vaikka hän, jota olin rakastanut sillä tapaa kuin jos ei hän koskaan tulisi kuolemaan, oli kuollut. Ja sitäkin enemmän minua ihmetytti, että minä, vaikka olin toinen puoli hänestä, taisin elää hänen kuoltuaan.
Sattuvasti on joku sanonut ystävätään "sielunsa puolikkaaksi". Sillä minä tunsin minun sieluni ja hänen sielunsa olleen yhden ainoan sielun kahdessa ruumiissa. Ja sentähden olikin eläminen minulle kauheaa, koska en tahtonut puolikkaana elää ja siksi kai kuolemaakin niin pelkäsin, jotta ei hän, jota niin suuresti olin rakastanut, kokonaan kuolisi.[24]
Noin aivan oli laitani, sen muistan. Katso sydäntäni, minun Jumalani! Luo tätä muistellessani katseesi minuun, Sinä, minun toivoni, Sinä, joka minun puhdistat sellaisten intohimojen saastaisuudesta ja kirvoitat jalkani verkosta! [Ps. 25, 15.]
Voi mielettömyyttä, kun ei ymmärrä rakastaa ihmistä ihmisellisesti! Voi tyhmää ihmistä, joka ei maltillisesti kanna ihmiselämään kuuluvia kärsimyksiä! Semmoinen juuri olin minä. Minä kiihkoilin, huokailin, itkin ja jouduin niin pois suunniltani, etten mistään löytänyt lepoa enkä lohdutusta.
Minä kannoin rinnassani rikki raastettua ja verta vuotavaa sielua: se ei tyytynyt kantajaansa, enkä minä liioin löytänyt paikkaa, mihin olisin saanut kantamukseni lasketuksi. Ei se viihtynyt leppoisissa lehdoissa, ei suostunut leikkeihin eikä lauluun, ei hyvältä hajahtaviin huoneisiin, ei upeisiin aviovuoteisiin, ei lihallisen rakkauden nautinnoihin, eipä edes kirjoihin eikä runoihin.
Kaikki minua tympästytti, jopa päivän valokin. Kaikki, mikä ei ollut hän, oli epämieluista ja vihattavaa — paitsi huokaukset ja kyyneleet. Näissä, näet, yksistään oli vähän viihdytystä.
Milloin hyvänsä sieluni noista itseänsä irroitti, niin kohta suuri kurjuuteni kuorma minua taas oli painamassa. Sinun päällesi, Herra, olisi minun pitänyt panna kuormani ja huoleni — sen kyllä tiesin — vaan sitä en voinut, enkä tahtonut tehdä — sitä vähemmin kun ei ajatuksillani ollut Sinussa mitään tukevaa tai lujaa pohjaa. Ethän Sinä ensinkään ollut Jumalani, vaan sinä oli oma luomani harhakuva. Jos yritin panna kuormani sen päälle saadakseni levähtää, niin se tyhjässä ilmassa hoippuili ja putosi uudelleen päälleni.
Minä olin edelleenkin se onneton paikka, jossa en voinut olla, ja josta en myöskään voinut pois päästä. Sillä kunne olisi sydämeni päässyt sydäntäni pakoon? Kunne olisin minä päässyt itseäni pakoon? Kunne en olisi seurannut itseni mukana?
Kuitenkin pakenin minä kotokaupungistani, sillä vähemmän sentään etsivät silmäni häntä siellä, missä ne eivät olleet tottuneet häntä näkemään. Ja niin minä tulin Thagasten kaupungista Karthagoon.
Ajan aallot eivät kulje kuuropäin, eivätkä ne jälkiä jättämättä ajelehdi aistimiemme läpi; ne toimittavat ihmeteltäviä tekoja sielussamme. Ne tulivat ja menivät päivästä päivään, ja tullen ja mennen ne kylvivät minuun uusia mielikuvia ja uusia muistoja. Ja vähitellen ne saivat minut entiselleni jatkamaan entisiä huvejani, joiden tieltä tuo suruni väistyi. Mutta siitä sukeutui — ei uusia suruja, mutta aiheita uusiin suruihin.
Sillä miten olisi tuo suru niin hillittömästi ja niin peräti syvälle päässyt minuun tunkeutumaan, ell'en olisi rakastaessani kuolevaista kuin kuolematonta, ikäänkuin vuodattanut sieluni hiekkaan?
Parhaiten sai minua toipumaan ja virkistymään jäljelle jääneiden ystävieni lohdutukset, joiden kanssa rakastin sitä, mikä minulle Sinun asemestasi oli rakasta, nimittäin tuota Manikeolaista suunnatonta satua ja pitkää valhetta, joka kutkuttaen korviamme ja kiihottaen intohimojamme sai meidät uskottomiksi Sinulle ja turmeli mielemme.
Tuo satu ei minulta joutanut kuolon unhotukseen, vaikka yksi ystävistäni kuoli. Oli paljon muuta, mikä enemmän ihastutti sieluani ystävien seurassa: yhteiset milloin vakavat, milloin leikilliset keskustelut, keskinäinen hyväntahtoisuus, hauskojen kirjojen lukeminen yhdessä, pila- ja juhlapuheet, joilla toisiamme pistelimme tai kunnioitimme.
Niinkuin ihminen ei rupea itse kanssansa riitelemään joskin hänen mielipiteensä muuttuvat; niin emme mekään keskenämme riitaantuneet joskin joskus olimme eri mieltä, vaan päinvastoin oli tuo sangen harvinainen erimielisyys pelkkää höystettä tavalliselle yksimielisyydelle.
Me milloin opetimme toisiamme, milloin opimme toisistamme. Poissaolevaa katkerasti kaivattiin, tulijaa ilolla tervehdittiin. Rakastavien sydänten osoittaessa hellyyttä toisilleen hymyilevin huulin, ystävällisin sanoin ja silmäyksin sekä tuhansien mitä ystävällisimpien liikkeiden kautta sulatettiin sielut kuin tulessa toisiinsa ja monesta muodostui yksi.
Tämmöinen käytös ystävien kesken on rakastettavaa, niin rakastettavaa, että ihminen omassatunnossaan tuntee itsensä syylliseksi jos hän tälläistä rakkautta ja vastarakkautta jollain lihallisella tavalla palkitsee tyytymättä pelkkiin ystävyyden osoituksiin.
Siitä myös tuo musta murhe ja synkkä suru johtuu jonkun kuollessa.
Siitä syystä sydän verta vuotaa suloisuuden vaihduttua katkeruudeksi.
Sentähden sukeuu vainajien sammuneesta elämästä eläville kuolemaa.
Onnellinen se, joka Sinua rakastaa, ja ystävää Sinussa, ja vihamiestä Sinun tähtesi! Hän yksin on kadottamatta yhtään ystävää, joka kaikkia rakastaa Hänessä, joka on katoamaton. Ja ken on tuommoinen paitsi meidän Jumalamme, Jumala, joka on tehnyt taivaan ja maan, ja ne täyttää [1 Mos. 2, 4. Jer. 23, 24], koskapa hän onkin ne täyttämällä tehnyt.
Sinä et keltään mene karkuun, ell'ei hän itse luotasi karkaa. Ja minne menee, kunne pakenee se, joka luotasi karkaa? Rakkautesi helmasta vihasi liekkiin! Sillä missä voi hän sitä välttää että laki kohdistuu häneen rangaistuksena hänen pahoista töistään? Sinun lakisi on totuus [Ps. 119, 43], ja totuus olet Sinä itse.
Sinä voiman Jumala, käännä meitä, ja anna kasvojesi paistaa, niin me pelastetuiksi tulemme. [Ps. 80, 4.] Sillä minne ikinä ihmissielu kääntyy muuanne paitsi Sinun tykösi, kietoutuu hän suruihin, olkoonpa että hän kietoutuisikin niiden kauniiden kappalten pauloihin, joita on ulkopuolella Sinua ja häntä itseään.
Mutta noitakaan ei olisi olemassa, ell'eivät olisi Sinusta alkunsa saaneet. Ne syntyvät ja kuolevat — syntyessä ne alkavat olemistansa, ne kasvavat kehittyäksensä täyteen mittaan ja täyteen mittaan päästyä ne vanhenevat ja kuolevat — kaikki eivät ehdi vanhaksikaan, mutta kaikki ne kuolevat. Siispä ne syntyessään ja pyrkiessään olemassa oloon, sitä nopeammin jouduttavat olemattomuuttansa, kuta nopeammin ne kasvavat ollakseen jotakin; sellainen on heidän luontonsa laatu. Sen verran vaan olet olemista heille antanut, koska ovat osia kokonaisuudesta, mikä aina vaan on muodostumassa, mutta valmiina ei milloinkaan. Alinomaa vaihtuen, syntyen ja kuollen ne muodostavat kaikkeuden, josta ovat osia.
Ylistäköön Sinua minun sieluni kaikkien näiden kappalten johdosta, Jumala, Sinä kaikkeuden Luoja, vaan älköön niihin kiintykö aistillisen rakkauden hehkulla. Ne, näet, ovat katoovat kunne aina aikain alusta ovat kadonneet: olemattomuuteensa. Ne rikki raastavat sielun turmiollisella ikävällä; sillä se tahtoisi niin mielellään olla levossa ja levähtää juuri niissä, joita rakastaa. Mutta niissä ei löydy lepopaikkaa — eiväthän ne itsekään pysy paikoillaan, vaan katoavat. Ken taitaa niitä havainnollaan seurata tai käsittää? Hidas on, näet, havainto, koska se ruumiillisin aistimin tapahtuu, ja hitaus niinmuodoin kuuluu sen luontoon. Havainto riittää toisiin asioihin, joita varten se luotukin on, vaan se ei riitä pidättämään kappaleita, jotka ovat kulkemassa määrätystä alkupäästä määrättyä loppupäätä kohden. Sillä Sinun sanastasi, jonka kautta ne luodaan, kuuluu niille "tästä ja tähän asti".
Älä ole turhamainen, sieluni, äläkä anna sydämesi korvan huumaantua turhamaisuutesi tuoksinasta. Kuule sinäkin, kun itse olennollinen Sana sinua huutaa luoksensa palajamaan! Hänessä on häiriintymättömän levon paikka, missä ei rakkaus lopu ketään kohtaan, joka ei itse sitä lopeta.
Kaikki ympärilläsi vaihtuu: toisia menee ja toisia tulee, ja niin maan kaikkeus kaikkine kappaleinensa pysyy koossa.
Enkö minä ole läsnä olevainen Jumala, sanoo Herra, enkä semmoinen Jumala, joka kaukana on? [Jer. 23, 23.] Hänehen siis, sieluni, rakenna pysyväinen majasi; hukkaan uuvutettua itsesi maailman harhakuvia tavoitellessa usko Hänelle, mitä ikinä sinulla Hänestä on. Usko totuudelle, mitä ikinä sinussa on totuudesta, etkä niitäkään ole kadottava, vaan mikä sinussa on lahoa on uudelleen kukoistava, kaikki tautisi on parantuva, ja mikä sinussa on sijoiltaan pois on korjaantuva, uudistuva ja uudelleen sulaantuva olentoosi. Huikenteleva luontosi ei ole vetävä sinua alas syvyyteen, vaan on seisova ryhdikkäänä ja kukistumattomana kanssasi aina järkähtämättömässä ja kukistumattomassa Jumalassa.
Jos kauniit kappaleet ovat sinulle mieluiset, niin kiitä Jumalaa ja suuntaa rakkautesi niistä niiden tekijään, ett'et näiden sinulle mieluisten kappalten kautta itse tulisi epämieluisaksi Herralle.
Jos ihmissielut tuntuvat rakastettavilta, niin rakastettakoon niitä Jumalassa. Sillä itsessään ovat nekin muuttuvaisia, vaan Häneen kiinnitettyinä ovat ne pysyväisiä — muuanne mennen hukkuvat. Hänessä niinmuodoin niitä rakastettakoon.
Ja tempaa Hänen tykönsä kanssasi niin monta kuin suinkin saat, ja sano heille: "Häntä, Häntä rakastakaamme!" Hänpä kaikki nämä on tehnyt, eikä hän ole kaukana näistä. Ei, näet, Hän ole nämät tehtyänsä poistunut, vaan Hänestä ja Hänessä ne ovat.
Katso, missä Hän on? Missä on tuo suloinen totuus? Hän on syvimmässä sydämen sopukassa; mutta sydän on eksynyt hänestä pois. Oi palatkaa te harhailijat sydämenne sisimpään ja liittykää lujasti Häneen, joka teidät on luonut! Seisokaa Hänen kanssaan, niin te voitte seisoa. Levähtäkää Hänessä, niin te saatte lepoa! Minne jouduttekaan, kun menette raivaamattomille teille? Minne jouduttekaan? Hyvä, jota rakastatte, on Hänestä kotoisin, mutta se on hyvää ja suloista vaan siinä määrin kuin se suuntaa mielemme Häneen. Vaan katkeraksi se kääntyy aivan oikeuden mukaisesti, jos unohtaen Luojan rakastamme mitä hyvänsä Hänen luomaansa.
Miksi te tahdotte yhä eteenpäin, yhä eteenpäin astua vaikeita ja työläitä teitä? Ei ole lepoa löydettävissä siellä, mistä sitä etsitte. Etsikää sitä mitä olette etsimässä, vaan siellä ei sitä ole, mistä te etsitte. Autuasta elämää te etsitte kuoleman maasta — ei sitä siellä ole löydettävissä. Kuinka, näet, autuasta elämää olisi siellä, missä ei ole elämää ensinkään?
Mutta meidän oma elämämme onkin alasastunut tänne maan päälle ja on jo kuolemaamme kantanut ja sen tappanut elämänsä yltäkylläisyydellä. Voimakkaasti kuin ukkosen jyrinällä on Hän meille huutanut, että me täältä palaisimme hänen tykönsä siihen pyhäkköön, mistä Hän on ilmestynyt luoksemme. Hän ensin meni neitsyeen kohtuun, missä Hänen kanssaan avioliittoon yhtyi ihmisluonto, tuo kuolevainen liha, jotta se Hänen elämäänsä kadottaisi kuolevaisuutensa. Ja Hän sieltä astui ulos kuin sulho morsiuskammiosta ja riemuitsi kuin sankari, joka rientää sankaritöihinsä. [Ps. 19, 6.]
Eipä Hän hitain askelin astunut, vaan juoksujalassa Hän läksi sanoin ja töin, kuolemallaan ja elämällään, astumalla alas tuonelaan ja astumalla ylös taivaaseen huutamaan meille että palaisimme Hänen luokseen. Hän on poistunut silmäimme näkymöstä, että me palaisimme sydämemme sisimpään ja löytäisimme Hänet sieltä. Hän on poistunut, ja katso! täällä Hän on kuitenkin. Ei Hän tahtonut kauvan olla kanssamme, eikä Hän kuitenkaan ole jättänyt meitä. Hän on mennyt pois sinne, mistä Hän ei milloinkaan ole poistunutkaan, koska Hänen kauttaan on maailma tehty. [Joh. 1, 10.]
Hän oli täällä maailmassa ja tuli tähän maailmaan syntisiä pelastamaan [1 Tim. 1, 15]; Hänelle tunnustan minä syntini, niin hän parantaa sieluni, sillä minä tein syntiä Häntä vastaan. [Ps. 41, 5.]
Oi ihmislapset, kuinka kauvan te vielä tahdotte kantaa syntien raskauttamaa sydäntä?! Ettekö elämänkään astuttua alas luoksenne tahdo nousta elämään?!
Vaan minnepä te voisitte kohota, jotka jo niin korkealla olette, että taivaaseen saakka korotatte päänne? Oi astukaa alas, että voisitte kohota Jumalan tykö! Sillä korottautumalla häntä vastaan te olette noin syvälle langenneet.
Kehoita siis sinä heitä itkemään itkun laaksossa! Siten olet sinä tempaava heitä kanssasi Jumalan luo, sillä sinä puhut heille näitä Hänen Henkensä vaikutuksesta, palaen puhtaan rakkauden tulesta.
Näitä asioita en silloin ymmärtänyt; minä rakastin ala-arvoista kaunista ja kuljin kohti kadotuksen syvyyttä. Mutta ystävilleni minä hoin: "Emmehän me rakasta mitään muuta kuin kaunista? Ja mitä on kauneus? Eiköhän se ole juuri se, millä ne kappaleet, joita rakastamme, meitä vetää ja viehättää puoleensa? Sillä ell'ei niillä olisi kaunista muotoa, eivät ne millään muotoa voisi meitä viehättää".
Havaintoja tehdessäni tulin huomaamaan, että toiset kappaleet näyttävät kauniilta, koska muodostavat jonkunmoisen kokonaisuuden, ja että toiset taas tuntuvat sopusuhtaisilta, koska hyvin sopivat toinen toisiinsa kuten joku ruumiin jäsen koko ruumiin rakennukseen tai kenkä jalkaan tai muuta sellaista.
Tämä havainto kumpuellen kuin lähteen silmä sisimmästä sydämmestäni täytti koko sieluni, ja niin minä tulin kirjoittaneeksi kaksi- tai kolmikirjaisen teoksen "Kauneudesta ja Sopusuhtaisuudesta".
Mutta mikähän saattoi minut, Herra, minun Jumalani, omistamaan nämä kirjat eräälle Hierius nimiselle roomalaiselle puhujalle. Minä en tuota miestä mieskohtaisesti tuntenut, mutta minä rakastin häntä sen suuren maineen tähden, mikä hänellä oli opistaan, ja koska olin kuullut muutamia hänen lausumiaan sanoja, jotka minua suuresti miellyttivät. Vaan eniten pidin minä hänestä siitä syystä, että muutkin pitivät hänestä ja kantoivat ympäri hänen kiitostaan hämmästyneinä siitä, että tämä syyrialainen mies, joka ensin oli oppinut puhujataitoa kreikankielellä, sittemmin oli kehittynyt ihmeteltäväksi puhujaksi latinankielellä, ja oli viisaustieteeseen kuuluvien asiain mitä tarkin tuntija.
Häntä kehuttiin ja rakastettiin, vaikka oli pitkän matkan takana. Pudonneeko tuo rakkaus kiittäjän huulilta kuulijan sydämeen? Ei suinkaan. Toisesta rakastavasta henkilöstä syttyy toinen rakkauteen. Silloin vain, näet, rakastetaan kehuttua henkilöä, jos on uskottavaa, että se, joka häntä kehuu tekee sen vilpittömästä ja rakastavasta sydämestä.
Niinpä minä silloin rakastin ihmisiä sen mukaan kuin ihmiset heitä arvostelivat, eikä sen mukaan kuin Sinä erehtymätön heitä arvostelet.
Mutta miksi tuo Hierius miellytti minua toisella tapaa kuin jalo kilpa-ajaja tai kansansuosion saavuttanut mainehikas eläintaistelija? Miksi oli tämä minun mieltymykseni mielestäni niin aivan toista ja niin arvokasta, että toivotin itselleni edellisen kunniaa, vaan en jälkimäisen? Sitä kunniaa ja suosiota en osakseni tahtonut mikä noille näyttelijöille omistetaan, vaikka itsekin heitä ylistin ja suosin. Mieluummin tahdoin minä salassa pysyä kuin tuollatapaa kuuluisaksi tulla, mieluummin vihattuna olla kuin tuolla tapaa suosittuna. Ken voi arvon mukaan lajitella noita erilaisia ja vastakkaisia rakkauden tunteita samassa sielussa? Miksi toisessa sellaista rakastan, jota oikeastaan vihaan, koskapa sitä inholla itsestäni työntäisin pois — ja kuitenkin olemme kumpikin ihmisiä? Hyvää hevosta voi ihminen rakastaa tahtomatta — sittenkään jos se mahdollistakin olisi — olla hevonen. Mutta samaa ei käy sanominen näyttelijästä, joka on samaa luontoa kuin mekin. Rakastanko niinmuodoin nähdä toista sellaisessa tilassa, johon en itse tahtoisi surmaksenikaan joutua?
Tutkimaton syvyys on tuo ihminen. Mutta Sinä, Herra, olet lukenut hänen hiuskarvansa, eikä yksikään niistä putoa hänen päästään ilman Sinun sallimustasi. Vieläpä hänen sydämensä taipumukset ja liikkeetkin Sinä tunnet vaikka se onkin vaikeampaa kuin lukea hänen päänsä hiukset. Mutta tuo puhuja, jota rakastin, oli senlaatuinen mies, että halusin olla hänen kaltaisensa. Siten eksyin ylpeydessäni ja ajelehdin joka tuulen ajamana — ollen sittenkin ohjauksesi alaisena, joskin aivan salaisesti.
Mutta mistä minä sen tiedän, ja kuinka voin sitä varmasti vakuuttaa Sinulle, että häntä rakastin enempi kehujiltaan saamansa suosion tähden kuin noiden ominaisuuksien itsensä tähden, joiden johdosta häntä kehuttiin? Sillä jos nuo samat ihmiset olisivatkin moittineet häntä, eivätkä kiittäneet, ja jos olisivat samoja kertomiansa asioita hänestä kertoneet, mutta moittimalla, niin en olisi syttynyt enkä yltynyt häntä rakastamaan. Ja varmastikaan ei silti asianhaarat, eikä itse mieskään tuosta olisi miksikään muuttunut, vaan ainoastaan kertojain mieliala olisi ollut toisenlainen.
Katso, noin heikkona, hervottomana maassa makaa se sielu, joka ei vielä ole kiertynyt kiinni totuuden tukevaan puuhun! Niinkuin tuulenpuuska huulilta tempaa ja kuljettaa pois noita sanoiksi puhjenneita sydämen aatoksia niin tuo sielukin liehuu, vääntyy ja kääntyy edestakaisin; valo häneltä peittyy pilviin, eikä häntä valaise totuuden paiste. Ja katso! se on kuitenkin aivan silmäimme edessä.
Minusta olisi ollut jotain suuremmoista, jos puheeni ja opintoni tulokset olisivat tulleet Hieriukselle tunnetuiksi. Jos hän olisi hyväksynyt ne, olisin minä vielä enemmän paisunut; jos taas ei olisi hyväksynyt olisi turhamainen, häälyvä sydämeni loukkaantunut. Ja vaikkei ollutkaan ketään minua kiittämässä, niin minä tuota "kaunista ja sopusuhtaista", josta olin hänelle kirjoittanut, suurella mielihyvällä mielessäni haudoin katsellen ja ihaillen sitä tutkivan henkeni silmillä.
Mutta suuremmoisen taiteesi liikkuvaa ja luovaa henkeä en minä vielä tuntenut, oi Kaikkivaltias, joka yksin teet ihmeteltävää. Minun sieluni tarkasteli kaikkia kappalten muotoja ja minä määrittelin ja lajittelin kauniiksi sitä, mikä on sitä itse kauttaan, ja sopusuhtaiseksi sitä, mikä sopivasti mukautuu johonkin muuhun. Ja tämän totuuden minä vahvistin esimerkeillä kappalten maailmasta.
Sitten käännyin minä myös sielun olemusta tutkimaan. Mutta se väärä luulo, mikä minulla oli henkiolennoista, esti minua näkemästä totuutta. Totuus kyllä ominaisella voimallaan iski vasten silmiäni, mutta minä käänsin vapisevan mieleni pois ruumiittomasta olennosta kappaleisiin, joilla on ääriviivoja ja värejä, ja joita voi käsin koetella. Kun en sellaista voinut sielussa havaita, en luullut ensinkään voivani sieluni olemassa oloa havaita.
Kunnollisuudesta johtuvaa rauhaa minä rakastin, ja vihasin rikollisuudesta johtuvaa ristiriitaa, ja minä kiinnitin huomioni edellisen yhteyteen ja jälkimäisen hajanaisuuteen. Tuossa yhteydessä luulin minä järjellisen hengen, luonnon ja korkeimman hyvän olemuksen löytyvän; tuossa hajanaisuudessa taas luulin järjettömän elämän ja korkeamman pahan olemuksen löytyvän, olemuksen, mikä ei ollutkaan vain olemusta, vaan myös elämää, olematta kuitenkaan kotoisin Sinusta, josta kaikki ovat olemuksensa saaneet. Edellistä minä kutsuin "Monadiksi", ajatellen sitä henkiolennoksi ilman sukupuolta, jälkimäistä taas "Dyadiksi", joka ollen kaksoisolento saa aikaan vihasta johtuvat rikokset ja himosta johtuvat häpeälliset teot.
Tietämättömyydessäni noin tyhmästi puhuin, sillä minä en ollut vielä tullut sitä tietämään, enkä ollut vielä sitä oppinut, ett'ei ole olemassa mitään pahaa alkuolentoa, ja ett'ei meidän henkemme ole korkein ja muuttumatoin hyvä. Sillä kuten rikoksellinen mieliala aiheuttaa rikoksia ja kuten saastainen sielun tunnelma synnyttää häpeällisiä tekoja, niin myös joudumme me erehdysten ja väärien luulojen valtaan, jos järkemme eksyy. Niin juuri oli minun käynyt, kun en tiennyt, että järkemme valo on valaistava toisella valolla ollaksensa osallinen totuudesta, koska ei se itse ole totuuden lähde. Sillä Sinä, Herra, minun Jumalani, valaiset minun kynttiläni; Sinä valaiset minun pimeyteni. [Ps. 18, 29.] Ja Sinun täyteläisyydestäsi olemme kaikki saaneet. [Joh. 1, 16.] Sillä Sinä olet tosi valkeus, joka valaiset jokaista ihmistä hänen maailmaan tullessa. [Joh. 1, 9.] Sinussa ei ole muutosta, eikä pimeys ja valkeus Sinussa vaihtele. [Jaak 1, 17.]
Sinun luoksesi minä pyrin päästäkseni, mutta Sinä työnsit minut luotasi maistamaan kuolemaa, sillä Sinä seisot ylpeitä vastaan. Mutta mikä voi olla suurempaa ylpeyttä kuin olla piintynyt sellaiseen mielipiteeseen, että minä luonnostani olen samaa kuin Sinä? Kävihän pyrkimyksestäni tulla viisaaksi kuin myös siveellisestä taistelustani tullakseni paremmaksi selvästi ilmi, että olen muuttuvainen. Mutta minä tohdin mieluummin pitää Sinua muuttuvaisena kuin myöntää, etten minä ole sitä, mitä Sinä olet. Sentähden Sinä työnsit minut takaisin masentaaksesi uppiniskaisuuttani.
Minä olin kuuden- tai seitsemänkolmatta vuoden vanha, kun minä kirjoitin nuo kirjat. Päässäni silloin pyöri kaikellaisia mielikuvituksen luomia ruumiillisia muodostuksia ja ne surisivat sydämeni korvissa, estäen minua kuulemasta sisäisempää olennossani soivaa säveltäsi, oi suloinen totuus. Minä tahdoin samalla pysyä lujana mielipiteessäni "kauneudesta ja sopusuhtaisuudesta" ja kuulla Sinua ja "iloita suuresti yljän äänestä" [Joh. 3, 29], mutta minä en sitä voinut. Harhaoppini huutavat äänet tempasivat minut ulkomaailmaan, ja minä ylpeyteni painon alla vaivuin alimpaan syvyyteen. Sinä et antanut minun kuulla iloa ja riemua, että luuni olisivat ihastuneet, sillä ne eivät vielä olleet särkyneitä eli nöyrtyneitä. [Ps. 51, 10.]
Mitä minua näin ollen hyödytti, että tuskin kaksikymmenvuotiaana taisin itsekseni ilman neuvomata lukea ja ymmärtää Aristoteleen "Kymmenen kategoriaa" nimistä teosta, joka sattumalta oli joutunut käsiini?[25]
Ja mitä minua ollessani mitä kurjin häpeällisten himojen orja hyödytti, että minä yksikseni luin kaikkia teoksia niin kutsutuista vapaista taiteista ja myös ymmärsin kaikki, mitkä vaan luettavakseni sain.
Minä iloitsin näistä teoksista ymmärtämättä, mistä se oli kotoisin, mikä niissä on totta ja varmaa. Sillä minä olin kääntänyt selkäni valoon päin ja kasvoni kohti valon valaisemia kappaleita, joten kasvonikin, joilla minun piti noita katsella, olivat varjon peittämät.
Mitä kaikkea olen rhetoriikasta, geometriiasta, musiikista ja arithmetiikasta ilman suurempia vaikeuksia ja ilman yhdenkään ihmisen neuvomista oppinut, sen Sinä, Herra minun Jumalani, tiedät, koska nopea käsitys ja terävä arvostelukyky ovat nekin Sinun lahjojasi. Mutta minä en niistä kantanut Sinulle kiitosuhria.
Sentähden ne tulivat minulle, ei hyödyksi, vaan yhä suuremmaksi vahingoksi; sillä vaan se oli minulle huolena, miten voisin tuon suuren osan omaisuudestani omassa vallassani pitää. En säästänyt miehekkäisyyttäni Sinun palvelukseesi, vaan minä matkustin pois Sinun luotasi kaukaiseen maahan hävittämään omaisuuttani haureuden himoissa. Mitä hyödytti minua hyvä omaisuus, kun en sitä hyvin käyttänyt? Ahkerat ja sangen lahjakkaatkin miehet noita taiteita hyvin vaikeasti ymmärsivät, ell'en minä heille niitä selittänyt, ja se oli heistä kaikkein etevin, joka selitystäni jaksoi jotakuinkin seurata, mutta sittenkään en tuntenut velvollisuudekseni sinua kiittää ja palvella.
Vaan mitäpä tuo kaikki minua hyödytti kun kuitenkin luulin, että Sinä, Herra Jumala, Sinä totuus, muka olet loistava, suunnattoman suuri kappale, ja minä palanen tuosta kappaleesta? Voi ääretöntä hullutusta! Noin oli kuitenkin laitani!
En häpeä, minun Jumalani, Sinun kasvojesi edessä tunnustaa Sinun laupeuttasi minua kohtaan ja Sinua avuksi huutaa, koskapa en silloin hävennyt ihmisten kuullen syytää Sinua vastaan häväistys- ja haukkumasanoja.
Mitä hyödyttikään minua, että nopealla käsityskyvylläni helposti suoriuduin noista opinnoista, ja että niin monet himmeät kirjat sain selville ilman mitään ihmisopetuksen apua, kun kuitenkin hurskauden opissa harhailin niin rumasti ja häpeällisesti, että pyhääkin raiskasin häpeemättömästi? Tai oliko Sinun pienoisillasi mitään haittaa tuosta hitaammasta ymmärryksestänsä, kun he eivät poikenneet kauvas Sinusta, ja niin kirkkosi pesässä rauhassa saivat untuvat ylleen ja vahvistivat terveellisen uskon ravinnolla rakkauden siipiä lentokykyisiksi?
Oi Herra, meidän Jumalamme, Sinun siipiesi turvaan me tahdomme turvamme panna! Peitä Sinä meitä ja kanna meitä! Sinä oletkin kantava pienoisiasi, kantava meitä, kunnes harmaiksi tulemme. Sillä ainoastaan kun Sinä olet väkevyytemme, olemme me väkevät; mutta jos väkevyytemme on omaamme, niin on se sulaa heikkoutta.
Sinussa on ainainen autuutemme; jos Sinusta poispäin käännymme, niin
suinpäin syöksymme onnettomuuteen. Me tahdomme jo kääntyä tykösi,
Herra, ett'et Sinä kerran käännyttäisi meitä pois tyköäsi. Sillä
Sinun tykönäsi on täydellinen autuutemme ilman mitään vajavuutta —
Sinä itse oletkin autuutemme.
Koska me Sinun tyköäsi olemme poistuneet, emme myöskään pelkää meiltä puuttuvan tykönäsi paikkaa palatessamme. Eihän meidän poissa ollessa ole silti kotimme sortunut, Sinä ijankaikkinen.