5 KIRJA.
Faustus.
Herra, ota vastaan tunnustusteni uhri huuliltani, jotka olet muodostanut ja innostanut tunnustamaan Sinun nimeäsi. Paranna kaikki minun luuni, jotta ne puhkeisivat sanomaan: Herra, kuka on Sinun kaltaisesi? [Ps. 35, 10.]
Mitään uutta ei sekään Sinulle ilmoita, joka oman sisällisen elämänsä Sinulle paljastaa, sillä suljettukaan sydän ei voi sulkeutua Sinun silmältäsi, eikä vastahakoisinkaan ihminen saa kättäsi työnnetyksi pois luotaan. Sinä kovankin sydämen pehmität, milloin tahdot, joko laupeuden tai koston kautta, sillä mikään ei voi hehkultasi kätkeytyä. [Ps. 19, 7.]
Niinpä siis sieluni kiittäköön Sinua rakastaaksensa Sinua, ja tunnustakoon laupeuttasi kiittääksensä Sinua. Lakkaamatta ja vaikenematta veisaavat kiitostasi koko luomakuntasi ja ihmishenki, joka suun tunnustuksella puoleesi kääntyy. Sinua ylistävät kaikki elävät olennot ja kuolleet kappaleet luontoa tutkivien suun kautta, jotta sielumme väsähtymisestään virkoaisi ja luomiesi kappalten kannattamana ylenisi Sinun puoleesi, joka olet ne kaikki niin ihmeellisesti tehnyt. Sinun tykönäsi on virvoitusta ja todellista voimaa.
Menkööt vaan menojaan ja paetkoot luotasi nuo rauhattomat ja syntiset sielut. Sinä näet heidät kuitenkin ja hajotat varjot, joihin he kätkeytyvät. Katso, heidänkin ympärillään on kaikki kaunista; itse he vaan ovat häpeällisiä.
Mutta mitä vahinkoa ovat he Sinulle aikaan saaneet, tai millä ovat he voineet tahrata Sinun kunniakasta kuninkuuttasi, joka taivaasta alkaen aina alimpiin kappaleisiin saakka on oikea ja moitteeton?
Minne ovat he päässeet pakoon paetessaan Sinun kasvojasi? Missä on sitä paikkaa, missä et Sinä löytäisi heitä? He ovat paenneet päästäkseen näkemästä Sinua, joka kuitenkin näet heidät,[26] ja törmätäkseen soaistuina Sinua vastaan, joka et ole yhtäkään luomistasi jättänyt. Sinua vastaan törmätessään väärintekijät syystä saavat kipua kärsiä, koskapa väistävät armokatsettasi, rimpuilevat oikealle ohjaavaa kättäsi vastaan ja kaatuvat oman hurjuutensa valmistamaan kuoppaan. He, näet, eivät tiedä, että Sinä, jota ei mikään paikka voi itseensä sulkea, olet kaikkialla, ja että Sinä yksin olet niitäkin lähellä, jotka ovat kauvas joutuneet Sinusta.
Kääntykööt siis tykösi ja etsikööt Sinua! Ethän ole Sinä silti luomiasi heittänyt vaikka he ovat jättäneet Luojansa. Oi, kääntykööt ja etsikööt Sinua, niin ihmeekseen löytävätkin Sinut omasta sydämestään! Sillä Sinä olet niiden sydämissä, jotka Sinun kasvojesi edessä tunnustavat syntinsä, heittäytyvät armosyliisi ja itkevät helmassasi levähtäen vaivaloisista matkoistaan. Sinä hellällä kädellä kuivaat heidän kyyneleensä. He siitä yltävät itkussaan ja kylpevät ilonkyynelissä, koska Sinä, Herra, joka heidät olet luonut, heitä virvoitat ja lohdutat, eikä mikään ihminen lihasta ja verestä.
Mutta missä olin minä silloin, etsiessäni Sinua? Sinähän olit aivan edessäni, vaan minä, eksyneenä itsestänikin pois ja voimatta itseänikään löytää, taisin vielä vähemmin löytää Sinua.
Minä tahdon Jumalani kasvojen edessä kertoa merkillisen yhdeksännenkolmatta ikävuoteni kokemuksia.
Siihen aikaan oli Karthagoon tullut eräs Manikeolaisten piispa, nimeltä Faustus,[27] suuri saatanan paula, johon monet tarttuivat hänen viettelevän ja suloisen puheensa kautta. Tuota hänen kaunopuheliaisuuttansa minäkin kyllä kiitin, mutta eroitin kuitenkin siitä erilleen niiden asiain totuuden, joita olin kovin halukas oppimaan. Minä en katsonut millaisella astialla, millaisessa kieliasussa, vaan millaista tiedon ravintoa tuo Manikeolaisten kehuma Faustus tarjosi. Huhu, näet, oli minulle hänestä edeltäkäsin kertonut, että hän oli hyvin syvästi perehtynyt kaikkiin kunniakkaisiin tieteisiin ja varsinkin taitava vapaissa taiteissa.[28] Ja koska olin useita filosoofisia teoksia lukenut ja useita heidän oppejaan muistiini kätkenyt, niin vertasin minä muutamia niistä noihin Manikeolaisten pitkiin satuihin. Tällöin minusta näytti paljon totuudenmukaisemmalta se, mitä edelliset olivat lausuneet, jotka niin pitkälle pääsivät, että taisivat tiedoillaan maailman ajanlukua arvostella vaikka tosin eivät maailman Herraa [Viis. kirja 13, 9] ole voineet löytää. Sillä Sinä, Herra, olet korkea, ja katselet nöyriä, mutta ylpeät tunnet kaukaa. [Ps. 138, 6.] Sinä lähestyt vaan särkyneitä sydämiä [Ps. 34, 19], etkä ole ylpeäin löydettävissä, vaikkapa rohkealla tiedonhalullaan laskevat taivaan tähtiä ja hiekan jyväsiä, mittaavat taivaan avaruuksia ja piirtävät tähtien ratoja. He, näet, tutkivat noita asioita järjen avulla, jonka Sinä olet heille antanut. Monia keksinnöitä he ovatkin tehneet ja ovat valokappalten, auringon ja kuun, pimenemisistä useita vuosia edeltä käsin ilmoittaneet minä päivänä, minä tuntina, ja kuinka suurina tulisivat tapahtumaan; eivätkä he ole pettyneet laskuissaan, vaan niin on tapahtunut kuin he ennakolta ilmoittivat. Ovatpa he vielä kirjoittaneet muistoon tutkimalla löytämiään luonnonlakeja, joita luetaan vielä tänäpäivänä, ja joiden mukaan ennakolta määrätään, minä vuonna, minä vuoden kuukautena, minä päivänä kuussa ja minä tuntina päivästä sekä kuinka suurelta osaltaan aurinko tai kuu on pimenevä, ja sen mukaan kuin on ennakolta ilmoitettu tapahtuu. Tätä oppimattomat ihmiset ihmettelevät ja hämmästyvät, oppineet taas tästä pöyhkeilevät ja paisuvat. Ja vaikka he niin kauvan ennakolta huomaavat auringonpimennystä, joka on tulossa, eivät he huomaa pimenemistä omassa itsessään, joka parasta-aikaa on tapahtumassa, kun he tuossa jumalattomassa ylpeydessään poistuen valopiiristäsi pimenemistään pimenevät.
He, näet, eivät hurskaalla mielellä tutki, mistä ovat saaneet järjen, jonka avulla noita asioita tutkivat. Havaitessaan, että Sinä olet heidät luonut ja tehnyt, eivät he jättäydy Sinulle, että Sinä saisit luomiasi suojella. He eivät tapa omaa kasvattamaansa vanhaa ihmistä, eivätkä kuoleta ylpeitä ajatuksiaan, joilla kohoavat korkealle kuten taivaan linnut, eivät uteliaisuuttansa, jolla kuljeskelevat syvyyden salaisia teitä kuten kalat meressä, eivätkä himojansa, joissa hekumoivat hillittömästi kuten kedon karja, jotta Sinä, Jumala, kuluttavana tulena saisit hävittää heidän maalliset kuolettavat huolensa ja luoda heidät uudelleen kuolemattomiksi.
Mutta he eivät tunne Sanaasi, jonka kautta olet tehnyt kaiken, mitä he laskevat, itse laskijat, aistimen, jolla he näkevät kappaleita, joita laskevat, ja järjen, jolla laskevat. He eivät tunne, ett'ei viisaudellasi ole määrää. [Ps. 147, 5.] Ainosyntyinen itse on meille tehty viisaudeksi, vanhurskaudeksi ja pyhitykseksi [1 Kor. 1, 30.], on luettu meidän joukkoomme ja on maksanut keisarille veroa. Mutta he eivät tunne tätä tietä, jolla voisivat astua alas oman kunniansa kukkuloilta Hänen jalkainsa juureen ja Hänen kauttaan taas nousta Hänen tykönsä. Tätä tietä eivät he tunne, vaan luulevat olevansa korkeat ja loistavat kuin taivaan tähdet. Mutta kas! he ovatkin romahtaneet alas maan päälle ja heidän järjetön sydämensä on pimentynyt. [Rom. 1, 21.]
Paljon totta he ovat luomakunnasta lausuneet, mutta totuuden ydintä, luomakunnan taideteoksen luojaa, he eivät hurskain tuntein etsi, eivätkä niin ollen löydäkkään. Tai jos löytävätkin, eivät he kuitenkaan kunnioita Häntä kuten Jumalaa. Ovatpa sokeudessaan vielä totuutesi vallan valheeksi kääntäneet; ovat katoomattoman Jumalan kunnian muuttaneet katoovaisten olentojen kuvan kaltaiseksi, ja palvelevat luotuja enempi kuin Luojaa. [Rom. 1, 23, 25.]
Kuitenkin kätkin minä mieleeni useita heidän luomakunnasta lausumiaan totuuksia. Ja niiden järkevyys tuli minulle aivan ilmeiseksi laskujen, ajankulun säännöllisyyden ja tähtien näkyväisten todistusten kautta.
Niitä vertasin minä Manin samoista asioista kirjoittamiin tavattoman moniin ja suunnattoman hulluihin lausuntoihin. Mutta näistä en minä löytänyt järkevää selitystä en päivänseisauksiin tai päiväntasauksiin, en auringon- ja kuun-pimenemisiin, enkä mihinkään muuhun sellaiseen, jota olin maailmallisen viisauden kirjoista oppinut. Näihin kuitenkin käskettiin minua uskomaan, vaikk'ei Mani ollut mitenkään kumonnut noita laskujen ja omien silmieni näkemän todeksi vahvistamia mielipiteitä, ja vaikka nämä ja nuo olivat jotain aivan toista.
Tokkohan kenkään noiden asiain tietämisellä saavuttaa Sinun suosiosi, oi Herra, totuuden Jumala? Ei, onneton on se ihminen, joka nämät kaikki tietää, mutta ei tunne Sinua; autuas sitä vastoin se, joka Sinua tuntee, vaikk'ei hän noista mitään tietäisikään. Joka taas tuntee sekä Sinua että noita asioita, ei ole noiden tuntemisella sen autuaampi, vaan yksistään Sinussa on hän autuas, jos hän tuntien Sinua myös kunnioittaa ja kiittää Sinua Jumalana, eikä ajattele turhan tyhjää itsestään.
Paremmalla puolella on se, joka tietää omistavansa puun, ja kiittää Sinua sen tuottamasta hyödystä, vaikk'ei tiedä kuinka monta kyynärää korkea se on tai kuin laajalle se leveydelleen ulottuu, kuin hän, joka sitä mittaa ja lukee kaikki sen oksat omistamatta sitä kuitenkaan ja tuntematta ja rakastamatta sen Luojaa. Niin myös on uskovainen ihminen, jonka oma koko maailma rikkauksineen on, hän kun omaamatta mitään kuitenkin omistaa kaikki [2 Kor. 6, 10] riippumalla Sinussa, jota kaikki kappaleet palvelevat, epäilemättä Otavan radastakin tietämättömänä onnellisempi kuin se, joka mittaa taivaan, laskee tähdet ja punnitsee luonnonvoimat, mutta ei välitä vähääkään Sinusta, joka olet kaikki järjestänyt mittoineen, lukuineen ja painoineen. [Viis. kirj. 11, 22.]
Nuo yhdeksän vuotta melkein umpeen, joiden kuluessa minä levottomalla mielellä kuuntelin Manikeolaisten opetuksia, odotin minä tuota Faustusta tulevaksi — vaikkakin sain häntä kaivata kovin kauvan. Muut, näet, heistä, joiden seuraan olin sattumalta joutunut, ja jotka tuollaisissa aineissa tekemiini kysymyksiin eivät voineet vastata, vakuuttivat minulle, että kun hän tulee ja käy kanssani keskustelemaan, niin nämä kaikki ja mahdollisesti esiintyvät vaikeammatkin kysymykset helposti ratkaistaisiin ja selvitettäisiin ihka selväksi.
Kun hän nyt tuli, opin minä hänessä tuntemaan miellyttävän ja sulosanaisen miehen, joka samoja asioita, mitkä noilla toisillakin oli tavallisena puheaineena, saneli ja lateli ainoastaan somemmilla sanoilla. Mutta eihän janoani voinut sammuttaa kallisarvoisinkaan malja tai mitä sievin tarjoilija! Sellaistahan korvani jo olivat kyllältä saaneet!
Mitä hän puhui, ei ollut mielestäni silti parempaa, vaikka se oli sanamuodoltaan kauniimpaa, eikä sen todempaa, vaikkakin se valituin sanoin esitettiin. Ei liioin hän minusta tuntunut viisaalta mieheltä, vaikka kasvon ilmeet olivat puhuvia ja puhe koristeltua. Mutta ne, jotka olivat häntä minulle suositelleet, eivät olleet hyviä asian arvostelijoita, ja koska hän heitä puheellaan huvitti oli hän heidän mielestään ymmärtäväinen ja viisas.
Olen tullut tuntemaan toisenlaisiakin ihmisiä, jotka totuuttakin epäilevin korvin kuuntelevat, eivätkä tahdo siihen tyytyä, jos se hyvin sievistetyin ja kovin runsain sanoin esitetään. Mutta minua olit Sinä, minun Jumalani, jo silloin ihmeellisellä ja salaisella tavalla opettanut. Sen tähden uskon minä, että Sinä olit minua opettanut, koska oppimani on totta, ja koska ei ole toista totuuden opettajaa paitsi Sinä, ilmestyipä hän missä- tahi mistätahansa. Minä olin siis Sinulta oppinut, ett'ei pidä mitäkään puhetta totena pitää sentähden että se kaunopuheliaasti esitetään, eikä mitään vääränä sentähden että sanat kömpelöiltä kuuluvat. Ja päinvastoin taas ei pidä mitään pitää totena sentähden että se raaoilla sanoilla ilmoitetaan, eikä mitään puhetta vääränä sentähden että se esitetään loistavasti. Viisauden ja tyhmyyden laita on aivan samoin kuin terveellisten ja epäterveellisten ruokien: kumpaakin voidaan sekä kaunistetuin että kaunistelemattomin sanoin esittää, kuten noita kumpiakin ruokia voidaan tarjoella sekä hienoissa että halvoissa astioissa.
Haluni, joka pani minut tuota miestä niin kauvan odottamaan, sai niinmuodoin jonkun verran tyydytystä sen kautta, että hän ainettaan esitti elävästi ja taiteellisesti sattuvin sanoin, joita helposti hänestä herui ajatusten pukimeksi. Minä olin ihastuksissa monen muun keralla, vieläpä muita enemmän kiitin ja ylistin häntä. Mutta se minua vaivasi, kun en kuulijoita ollessa koolla paljon saanut tilaisuutta hänelle esittää ja hänen kanssaan jakaa tutkistelemusteni tuottamia huolia tuttavallisen kanssapuheen ja vuorokeskustelun kautta.
Kun viimeinkin sain sopivan hetken ja tilaisuutta vuorokeskusteluun, käänsin minä ystävieni keralla hänen huomionsa puoleeni, esittämällä muutamia aatteita, jotka minusta olivat mieltä kiinnittäviä. Silloin minä oitis huomasin hänet mieheksi, joka ei vähääkään taida vapaita taiteita, paitsi kielioppia tavallisen määrän. Hän oli lukenut vaan muutamia Tullius Ciceron[29] puheita, aniharvoja Senecan[30] kirjoja, jonkun verran runoja ja oman lahkonsa teoksia senverran kuin niitä oli olemassa sujuvalla Latinan kielellä. Näiden tietojensa ohessa oli hänellä jokapäiväinen tilaisuus harjoitella puheiden pitämistä. Tämän kautta saavutti hän kaunopuheliaisuuden, joka tuli sitä viehättävämmäksi ja viettelevämmäksi kun se oli hyvin sovitettu kuulijain käsityskannan mukaan, eikä liioin puuttunut luontaista sukkeluutta.
Onhan asia niin kuin sitä tässä muistelen, Herra minun Jumalani, Sinä omantuntoni tuomari? Sinun eteesi lasken minä sydämeni ja muistoni, Sinun eteesi, joka minua silloin kuljetit kaitselmuksesi käsittämättömän salaisuuden mukaan ja jo silloin käänsit häpeälliset erehdykseni kasvojeni eteen, jotta niitä tulisin näkemään ja vihaamaan.
Minä olisin kyllä kovin halunnut tietää olivatko tähtitieteelliset laskelmat, joita olin muualla lukenut, manikeolaisiin verraten parempia, vai olivatko manikeolaisissa teoksissa löytyvät laskelmat yhtä arvokkaita. Mutta minä en enää uskonut Faustuksen voivan tuota asiaa tieteellisellä tarkkuudella selvitellä. Kun kuitenkin esitin sen hänen punnittavakseen ja vastattavakseen, niin hän varsin vaatimattomana ei rohjennut ottaa tuota vaikeaa tehtävää suorittaaksensa. Sillä hän tiesi olevansa siihen kykenemätön, eikä hävennyt sitä tunnustaa.
Monet lavertelijat, jotka minulle koettivat vaikeimpia asioita opettaa osaamatta oikeastaan sanoa niin mitään, olivat jo minua kiduttaneet. Mutta hän ei ollut niitä miehiä. Hänellä oli sydän jotenkin paikallaan; tosin ei hän ollut oikeassa suhteessa Sinuun, mutta ei hän myöskään itsestään liikaa pitänyt. Hän ei ollut tietämätön omasta tietämättömyydestään, eikä tahtonut ajattelemattomasti antautuen väittelyyn joutua sellaiseen ahdinkoon, että eteneminen olisi mahdoton ja palajaminen tukalaa.
Tästäkin syystä hän miellytti minua enempi kuin muut. Sillä sellainen itsensä voittaminen, että oman huonoutensa tunnustaa, on kauniimpaa kuin se tieto, jota halusin. Ja yhtä vaatimattomaksi minä hänet huomasin muissakin vaikeammissa ja korkeammissa kysymyksissä.
Noin laimeni harrastukseni manikeolaiseen kirjallisuuteen. Ja koska tuo mainehikas mies oli osoittautunut monissa mielenkiintoani herättäneissä kysymyksissä niin vähän tietäväksi, niin sitä vähemmän minä toivoin heidän muilta opettajiltaan.
Mutta koska hänellä oli palava halu oppia niitä tieteitä, joita minä jo silloin puhujana opetin Karthagon nuorisolle, niin rupesin minä hänen kanssaan yhdessä asumaan ja yhdessä lukemaan osittain semmoista mitä hän halusi kuulla, osittain semmoista minkä minä katsoin olevan sellaiselle kyvylle sopivaa lukemista.
Muutoin minun yritykseni tuossa lahkossa edemmä edistyä kokonaan raukesi tuon miehen opittuani tuntemaan. Minä vaan siitä syystä en kokonaan eronnut heistä, ett'en tuntenut mitään sen parempaa. Minä koetin edelleen pysyä tyytyväisenä siinä sekasorrossa, johon olin — tiesi mitenkä — joutunut, mutta ainoastaan kunnekka ilmestyisi jotain parempaa valittavakseni.
Niinpä alkoi taas sama Faustus, joka oli monille kuoleman paulaksi, tietämättään ja tahtomattaan irroittaa minua niistä siteistä, joihin hän itse oli minut kietonut.
Sillä Sinä, minun Jumalani, et kaitselmuksesi salaperäisyydessäkään toimiessasi laskenut sieluani käsistäsi. Äitini sydänverestä ja hänen yötä ja päivää valuvista kyyneleistään valmistettiin Sinulle uhri minun puolestani. Ihmeellisesti ja salaperäisesti olet Sinä toiminut minun hyväkseni. Niin, Sinä, minun Jumalani sen olet tehnyt. Sillä Herra se on, joka ohjaa ihmisen askeleet niin, että hän saostuu Herran teihin. Ja mikä muu meitä voisikaan autuuteen kuljettaa kuin Sinun kätesi, joka yksin voi omia luomiaan virvoittaa?
Sinä sen sait aikaan, että suostuin kehoitukseen lähteä Roomaan, missä oli paremmat toiveet sen aineen opettamiseen nähden, jota olin Karthagossa opettanut. En tahdo jättää kasvojesi edessä tunnustamatta, mistä syystä suostuin tuohon kehoitukseen, koska tämäkin panee miettimään ja tunnustamaan, että Sinä meitä hylkiöitä heität syvimpään syvyyteen, mutta Sinä myös meitä joka hetki ja joka puolelta laupeudellasi ympäröit.
Suurempi palkka ja korkeampi arvo, jota ystäväni minulle siellä osakseni lupailivat, eivät herättäneet minussa halua muuttamaan Roomaan — vaikka kyllä sellainenkin siihen aikaan viehätti sieluani. Päinvastoin oli suurin ja melkein ainoa vaikutin muuttamiseeni se, että olin kuullut opiskelevan nuorison olevan siellä hiljaisempaa ja pysyvän ankaramman ja paremmin järjestetyn kurin kautta aisoissa. He eivät — niin sanottiin — syöksyneet häikäilemättä ja suinpäin sellaisen opettajan luentosaliin, jota eivät ensinkään käyneet kuulemassa; eipä heitä ensinkään laskettu sisäänkään ilman asianomaisen opettajan lupaa.
Karthagossa sitävastoin on opiskelevan nuorison vallattomuus häpeällistä ja hillitöntä. Häpeemättömästi he syöksyvät sisään ja hurjina kuin jos oisivat mieltä vailla hämmentävät sitä järjestystä, minkä kukin opettaja oppilailleen heidän omaksi hyödykseen on säätänyt. Ihmeellistä kyllä he välittämättä mistään mitään tekevät rikoksia, joista joutuisivat lakien rangaistaviksi, ell'eivät olisi tavan suojeluksen alaisia. Tässä he osoittautuvat sitäkin kurjemmiksi, koska tekevät aivan kuin luvallisena sellaista, mikä ei koskaan Sinun ikuisten lakiesi mukaan tule olemaan luvallista. Ja he luulevat rankaisematta tätä tekevänsä, vaikka juuri noissa teoissa ilmenevä soaistus on rangaistusta, ja vaikka se mitä saavat kärsiä on verrattomasti paljon pahempaa kuin se mitä tekevät. Niin muodoin tulin minä pakoitetuksi opettajana toisissa suvaitsemaan tapoja sellaisia, joita en opiskellessani tahtonut omikseni omaksua. Sentähden päätin mieluummin lähteä sinne, missä kaikkien asiantuntevien ilmoituksen mukaan ei sellaista tapahtunut.
Mutta itse asiassa Sinä, minun toivoni ja minun osani elävien maassa [Ps, 142, 6], sait sieluni pelastukseksi aikaan maallisen majani muuton. Sinä minua pistimillä pakoitit Karthagosta poistumaan ja houkutit Roomaan lähtemään kuvailemalla minulle kaikkia siellä tarjona olevia huvituksia. Kummankin teit Sinä ihmisten kautta, jotka rakastivat elämää, joka ei ollut kuolemaa parempaa. He, näet, toiset tekivät mielettömiä tekoja, toiset taas turhuutta lupasivat. Ja suunnittaaksesi askeleeni jälleen oikealle käytit Sinä salaa hyväksesi sekä heissä että minussa olevaa kieroutta. He, näet, jotka täällä rauhaani häiritsivät, olivat saastaisen raivon sokaisemat, ja toiset, jotka minua muuanne houkuttelivat, rakastivat maailman turhuutta. Minä taas, joka täällä todellista kehnoutta inhosin, tavoittelin tuolta toisaalta petollista onnea.
Sinä, Jumala, Sinä täysin tiedät, mikä aiheutti täältä lähtemiseni ja sinne muuttamiseni. Mutta Sinä et sitä minulle ilmoittanut, etkä äidilleni, joka katkerasti itki lähtiessäni ja saattoi minua meren rannalle saakka. Hän väkivaltaisesti piteli minusta kiinni saadakseen minut palautetuksi takaisin tai päästäkseen mukaani matkustamaan, mutta minä petin hänet teeskennellen, ett'en muka tahtonut heittää ystävääni, joka vasta suotuisen tuulen tultua pääsisi pois purjehtimaan. Minä valehtelin äidilleni, sellaiselle äiti-kullalle! — ja pääsin hänen käsistään.
Tämänkin olet Sinä minulle armollisesti anteeksiantanut; olet minua varjellut, ett'en meren vesiin hukkunut, minä kelvoton, joka olin täynnä kirottua saastaa; olet minua johdattanut armovedellesi, jotta tulisin siinä puhdistetuksi synneistäni ja kuivuisivat äitini silmistä kyynelvirrat, joilla hän maata kostutti joka päivä rukoillessaan Sinua puolestani.
Kun hän kerrassaan kieltäytyi palaamasta ilman minua, sain minä hänet töin tuskin taivutetuksi olemaan sen yötä eräässä aivan lähellä laivaamme olevassa paikassa,[31] joka oli pyhitetty autuaan Cyprianon[32] muistolle. Mutta sinä yönä matkustin minä salaa pois; hän taas jäi jäljelle rukoilemaan ja itkemään.
Mitähän hän rukoili Sinulta, minun Jumalani, noin runsain kyynelin?
Varmaankin ett'et laskisi minua purjehtimaan pois.
Mutta Sinä korkealle yli ihmisjärjen käyvän viisautesi mukaan ja noudattaen hänen sisintä kaipuutaan et kuullut, mitä hän sillä kertaa pyysi, täyttääksesi sen sijaan hänen alituiset rukouksensa.
Tuuli puhalsi ja täytti purjeemme, ja ranta katosi näkyvistämme. Mutta tuolla rannalla seisoi aamulla varhain äitini kuin mielettömänä surusta, ja täytti valituksilla ja huokauksilla Sinun korvasi. Sinä et vaan sellaisista näyttänyt välittävän, koska himojeni avustamana tempasit minut pois siten lopettaaksesi nuo samaiset himot, ja ruoskiaksesi hänen lihallista kaipaustansa tuskien hyvin ansaitulla vitsalla. Hän, näet, äitien tavoin — mutta vielä paljoa enemmän kuin monet muut äidit — piti siitä, että olin hänen luonaan, eikä hän ensinkään tiennyt, mitä iloa Sinä olit valmistava hänelle poissa olostani. Hän ei sitä tiennyt, sentähden hän vaan itki ja ruikutti. Noilla itsensä kiduttamisilla osoitti hän itsessänsä olevan jätettä Eevasta, joka huokaillen etsi huokauksin synnyttämäänsä. Kuitenkin hän syytettyään minua petoksesta ja julmuudesta kääntyi jälleen rukoilemaan Sinua puolestani ja lähti takaisin tavallisiin toimiinsa — mutta minä Roomaan.
Ja katso! siellä minua vastaanotettiin ruumiillisen taudin raipoilla ja minä olin jo menossa tuonelaan kantaen tunnollani kaikkia niitä monia ja raskaita pahoja tekoja, joilla olin rikkonut Sinua, itseäni ja lähimmäisiäni vastaan.
Niistä, näet, et ollut Sinä ainoatakaan anteeksiantanut Kristuksessa, eikä ollut Hän ristillänsä sovittanut sitä vihollisuutta, mikä syntieni kautta oli välillemme sukeutunut. Kuinkapa hän olisi niitä sovittanut, jos hän ristinpuussa riippuessaan oli vaan mielikuvituksen luoma harhakuva eikä todellisuutta — ja niinhän hänestä olin uskonut?[33] Yhtä todeton niinmuodoin kuin minusta hänen ruumiillinen kuolemansa näytti olevan, yhtä todellinen olikin minun hengellinen kuolemani; ja yhtä todellinen kuin oli hänen ruumiillinen kuolemansa, yhtä todeton minun hengellinen elämäni, koska en tuota uskonut.
Kuumeen yhä kohotessa olin jo mennä menojani ja olin mennä kadotukseen. Sillä jos silloin olisin täältä poistunut, niin varmaan en minnekään muuanne olisi joutunut kuin tuleen ja tuskiin, jotka pahoilla teoillani olin Sinun lakisi järkkymättömän totuuden mukaan ansainnut.
Äitini ei taudistani eikä kuolonvaarastani mitään tiennyt, mutta rukoili kuitenkin puolestani vaikka kaukanakin minusta. Sinä kaikkialla oleva kuulit hänen rukouksensa siellä, missä hän oli, ja armahdit minua siellä, missä minä olin. Minä sain takaisin ruumiillisen terveyteni vaikka vielä olin hengellisesti kovin sairas: sydän täynnä pyhyyden pilkkaa. En, näet, tuossa suuressa hengenvaarassakaan kaivannut kastettasi.
Parempi olin sittenkin poikana, jolloin sitä hurskaalta äidiltäni pyysin kuten jo olen tässä kirjassa muistellut ja tunnustanut. Mutta nyt olin häpeällisessä pahuudessa kasvanut ja varttunut ja minä mielettömänä pilkkasin niitä parannuskeinoja, joita Sinä olit säätänyt, joka et ollut laskenut minua kaksinkertaiseen kuolemaan, sekä ajalliseen että ijankaikkiseen.
Jos tuo kamala kuolema olisi minua kohdannut ja noin hirveä haava olisi isketty äitini sydämeen, ei se varmaankaan koskaan olisi parantunut. En voi, näet, kyllin kauniisti kuvata kuinka ylevää rakkautta hän tunsi minua kohtaan, ja kuinka paljon suuremmassa ahdistuksessa hän oli synnytellessään minua hengelliseen elämään kuin synnyttäessään minua ruumiillisesti.
Mihin olivat nyt nuo hänen hartaat, lukuisat ja lakkaamattomat rukouksensa joutuneet? Eipä muuanne mihinkään kuin Sinun tykösi. Vai olisitko Sinä laupeuden Jumala, voinut hyljätä sitä ahdistettua ja nöyryytettyä sydäntä, mikä tällä puhtaalla ja itsekieltäymystä harjoittavalla leskellä oli, joka antoi niin runsaasti almuja, joka auttoi ja palveli pyhiäsi, joka ei yhtenäkään päivänä heittänyt kantamatta uhria alttarillesi, eikä jättänyt milloinkaan kahdesti päivässä, aamuin ja illoin, tulematta huoneeseesi, ei turhia tarinoita ja ämmäin juttuja kuullaksensa, vaan saadaksensa kuulla Sinua sanastasi ja jotta Sinä kuulisit hänen rukouksiansa? Hänenkö kyyneleitään olisit Sinä voinut halpana pitää ja hyljätä, kyyneleitä, joilla hän ei pyytänyt kultaa eikä hopeaa, tai mitään muuta muuttuvaista ja katoavaa tavaraa, vaan yksinomaan poikansa sielun pelastusta? Ja Sinäkö olisit voinut hänet auttamatta heittää, joka itse olit hänet armosta sellaiseksi tehnyt? Ei suinkaan, Herra!
Päinvastoin, Sinä olit häntä aivan lähellä, kuulit hänen rukouksiansa ja teit sen mukaan kuin jo ennakolta olit päättänyt. Olkoon se kaukana, että olisit häntä pettänyt noilla näyilläsi ja vastauksillasi — joista jo olen toisia maininnut, toisia mainitsematta jättänyt — joita hän kantoi uskollisessa sydämessään, ja joihin hän aina vetosi kuten Sinua velvoittaviin sitoumuksiin. Sillä laupeutesi on todella niin ääretön, että Sinä katsot arvosi mukaiseksi alentua lupaustesi kautta niiden velalliseksi, joiden kaikki velat Sinä anteeksiannat.
Niinmuodoin annoit Sinä minun toipua tuosta taudista ja teit piikasi pojan terveeksi, toistaiseksi ruumiin puolesta, mutta antaaksesi vastaisuudessa hänelle paremman ja taatumman terveyden.
Minä liityin nyt Roomassakin noiden manikeolaisten pyhien seuraan, jotka ollen itse petettyjä pettävät muitakin. Isäntänikin, jonka huoneessa olin sairastellut ja terveeksi toipunut, kuului niin kutsuttuihin "kuulijoihin". En kuitenkaan seurustellut yksistään näiden kanssa, vaan myös niin kutsuttujen "valittujen kanssa".
Sillä vielä olin minä sitä mieltä, että me emme itse syntiä tee, vaan joku salaperäinen luonnonvoima meissä. Ja minun ylpeyttäni kutkutti saada olla ilman syytä ja saada jotakin pahaa tehtyäni olla tunnustamatta sitä tehneeni. Sinä olit muka kyllä valmis parantamaan sieluani ilman synnintunnustustakin, vaikka Sinua vastaan olin syntiä tehnyt. Niinpä kyllä! Oli niin mukavaa ja mieluista itseäni syyttömäksi julistaa ja syyttää jotain vierasta tuntematonta olennossani, oli se sitten mitä hyvänsä, kunhan ei vaan ollut minä itse.
Itse asiassa oli kuitenkin koko olentoni tuohon syyhyn osallisena, vaikka jumalattomuudessani olin olentoni omaksi vahingokseni kahtia paloitellut. Syntini olikin sitä parantumattomampi, kun en itseäni syntiseksi luullutkaan. Ja sentähden oli rikokseni niin kirottua, kun mieluummin tahdoin Sinua sielussani kukistaa omaksi vahingokseni, kuin kukistua itse Sinun kauttasi autuudekseni.
Minä en enää ensinkään toivonut tuosta väärästä opista mitään hyödytystä sielulleni. Ja kun vaan paremman puutteessa olin päättänyt siihen toistaiseksi tyytyä, niin minä yhä hellemmin ja välinpitämättömämmin pitelin siitä kiinni. Niinpä tuli sekin ajatus mieleeni, että nuo filosoofit, jotka Akademikoiksi[34] kutsutaan, ovat olleet muita viisaampia, koska väittävät kaikkea pitävän epäillä ja vakuuttavat ihmisen ei voivan mitään totuutta käsittää. Näin yleisesti heistä ajatellaan, ja tämä näytti minustakin aivan epäämättömästi olevan heidän kantansa, vaikka en vielä käsittänyt heidän tarkoitustaan. Ja minä jo julkisesti koetin mainittua isäntääni estää liiallisesta luottamuksestaan niihin tarumaisuuksiin, joita manikeolaisissa kirjoissa vilisee. Kuitenkin oli ystävyyteni heitä kohtaan likeisempää kuin muita kohtaan, jotka eivät tuohon lahkoon kuuluneet. En tosin heitä puolustanut entisellä kiihkoisuudella, vaan kuitenkin tuttavuuteni heidän kanssaan — heitä on salassa Roomassa enemmänkin — teki minut laiskemmaksi muuta etsimään, varsinkin kun en luullut totuuden, josta he olivat minut vieroittaneet, olevan löydettävissä Sinun seurakunnassasi, oi taivaan ja maan Herra, kaikkein näkyväisten ja näkymättömäni Luoja!
Minusta näytti mahdottomalta saada kumotuksi manikeolaisten raamatun kirjoja vastaan tekemiä muistutuksia. Kuitenkin oli minulla joskus varsin suuri halu saada jonkun mainittuihin kirjoihin hyvin perehtyneen henkilön kanssa keskustella niistä tarkoin yksityiskohtia myöten ja päästä selville sellaisen henkilön mielipiteistä. Sillä jo Karthagossa ollessani oli eräs Helpidius niminen mies, joka julkisesti puhui ja väitteli Manikeolaisia vastaan, alkanut puheillaan herättää huomiotani. Hän, näet, raamatun kirjoista esitti sellaisia totuuksia, joita oli varsin vaikea kumota, ja Manikeolaisten niitä vastaan tekemät vastaväitteet tuntuivat minusta heikoilta.
Niitä eivät he mielellään julkisesti suurelle yleisölle esittäneet, vaan meille lahkoon kuuluville salaisissa kokouksissa kyllä. Tällöin he sanoivat noiden uuden testamentin kirjojen olleen sellaisten tuntemattomien henkilöiden väärentämiä, jotka ovat tahtoneet juutalaisten lakia sekoittaa kristilliseen uskoon, mutta eivät he itsekään tuoneet esille toisia väärentämättömiä raamatun kirjoja.
Mutta minä olin aivan kuin tiukkoihin moninkertaisiin siteihin kuristua ajatellessani kaikkia kappaleita ruumiillisiksi. Noiden suurten kappalten painon alla minä läähätin pääsemättä hengittämään Sinun totuutesi raitista ja puhdasta ilmaa.
Nyt minä aloin suurella ahkeruudella opettaa puhujataitoa Roomassa — jota varten olinkin sinne tullut. Minä ensi aluksi kokoilin vaan muutamia oppilaita luokseni, mutta pian aloin minä heidän kauttaan tutuksi tulla. Vaan katso — pian huomasin saavani Roomassa osakseni toisia kärsimyksiä, joita minun ei tarvinnut Afrikassa kärsiä. Minä kyllä havaitsin todeksi, ett'ei täällä tapahtunut sellaisia turmeltuneiden nuorukaisten harjoittamia hurjan siveettömiä tekoja. "Mutta äkkiä — niin sanottiin — useat nuorukaiset yhteisen sopimuksen mukaan jättävät opettajalle palkan maksamatta ja kääntyvät toisen opettajan puoleen, osottautuen siten ilkeiksi lupauksen rikkojiksi ja niin rahaa rakastaviksi että vanhurskautta rahan edestä myyvät". Näitäkin vihasi sydämeni, mutta ei puhtaista vaikuttimista. Minä, näet, ehkä enempi vihasin heitä sen johdosta, että tiesin joutuvani heidän kauttaan kärsimään, kuin siitä syystä että tekivät sellaista, joka on jokaiselle sopimatonta.
Varmaan kyllä ovat sellaiset häpeällisiä huorintekijöitä. He huorintekevät Sinua vastaan rakastamalla kevytmielistä ajanviettoa ja inhaa voittoa, mikä tahraa jokaista siihen kajoavaa kättä, halailemalla katoovaista maailmaa ja halveksumalla Sinua, joka pysyen muuttumattomana armossa huudat pois pakenevia lapsiasi palaamaan ja annat jokaiselle, joka palaa luoksesi, anteeksi hänen uskottomuutensa suuren synnin.
Nytkin vihaan sellaisia ilkeitä ja nurjia ihmisiä, vaikka toiselta puolen rakastankin heitä, koska mahdollisesti voivat korjaantua niin että pitävät oppimaansa oppia rahaa parempana, ja Sinua oppia parempana, joka olet totuus ja häviämättömän hyvän ja puhtaimman rauhan runsas lähde. Mutta silloin oli haluttomuuteni kärsiä heidän minua itseäni vastaan kohdistettua pahuuttaan suurempi kuin haluni saada heistä hyviä ihmisiä Sinulle iloksi ja kunniaksi.
Tuli sitten jonkun ajan perästä Milanosta sana Rooman prefektille, että hän tuohon kaupunkiin hankkisi ja valtion kustannuksella lähettäisi jonkun puhujataidon opettajan. Minä pyysin että silloinen prefekti Symmakus — jos hän kokeet suoritettuani hyväksyisi minut virkaan — lähettäisi minut sinne. Viranhakemuksessani käytin hyväkseni Manikeolaisten tyhjistä mielikuvituksista hurmaantuneiden ihmisten suosituksia, ihmisten, joista päästäkseni sinne matkustin — aavistamatta sitä silloin itse yhtä vähän kuin hekään.
Minä tulin Milanoon piispa Ambrosiuksen,[35] Sinun hartaan palveliasi, luo. Hän oli yksi niitä, joilla siihen aikaan oli suurin maine kautta koko maailman. Hän puheissaan jakoi innokkaasti kansallesi sanasi mehevää viljaa, ilahuttavaa öljyä ja hurmaavaa viiniä, joka ei kuitenkaan päihdytä.
Sinä minua tietämättäni johdatit hänen tykönsä, jotta hän minun
tieteni ja oman tahtoni mukaisesti johdattaisi minut Sinun tykösi.
Tuo Jumalan mies otti minua isällisesti vastaan ja rakasti minua
Sinusta vieraantunutta kuten oikea piispa eli sielunpaimen ainakin.
Pian aloin minäkin häntä rakastaa, en tosin aluksi totuuden opettajana — totuuttahan en ensinkään uskonut olevankaan seurakunnassasi — vaan ihmisenä, joka oli hyväntahtoinen minua kohtaan.
Minä kuuntelin hartaasti hänen puheitaan kansalle, en kuitenkaan siinä tarkoituksessa kuin minun olisi pitänyt, vaan tutkiakseni oliko hänen kaunopuheliaisuutensa maineensa veroinen ja vuotiko hänen sanatulvansa vuolaammin tai niukemmin kuin huhu tiesi kertoa. Senpätähden kiinnyin minä hänen sanoihinsa suurella tarkkaavaisuudella, mutta sisältöön nähden olin välinpitämätön, jopa sitä halveksuin. Minä miellyin hänen suloisiin puheisiinsa, jotka olivat opettavampia kuin Faustuksen, vaikka ei niitä esitettykään niin leikkisässä ja miellyttävässä muodossa. Mitä muutoin sisältöön tulee, niin ei vertaamisesta puhettakaan; sillä Faustushan harhaili Manikeolaisten petollisilla poluilla, Ambrosius taas opetti terveellistä sanaa mitä terveellisimmällä tavalla.
Mutta kaukana on sielun terveys syntisistä sellaisista, jommoinen minä olin istuessani kuuntelemassa noita puheita ja kuitenkin — huomaamatta ja tietämättäni läheni parantumiseni hetki.
Minulla tosin ei ollut tarkoituksena oppia sitä, mistä hän puhui, vaan ainoastaan saada kuulla, kuinka onnistuneesti hän puhui. Tuo tyhjänpäiväinen harrastus oli minulla nyt vaan jäljellä, kun en enää uskonut ihmisellä olevan mitään pääsyä Sinun luoksesi. Mutta sanojen keralla, joita halulla kuuntelin, tulikin sieluuni niihin sisältyvät ajatukset, joita en saanut sanoista irroitetuksi, vaikka en niistä olisi vähääkään välittänyt. Ja samalla kun aukaisin sydämeni vastaanottaakseni hänen kauniita sanojaan, tunkeutuivatkin sydämeni sisimpään ne totuudet, jotka hän lausui.
Tämä tapahtui kuitenkin vain vähitellen. Ensinnä, näet, aloin huomata, että nuokin mielipiteet olivat puolustettavissa. Minusta oli näyttänyt tuiki mahdottomalta torjua ja kumota Manikeolaisten katolilaista uskoa vastaan tekemiä väitteitä, mutta nyt tulin siihen käsitykseen että tämäkin usko[31] on aivan puhtailla aseilla puolustettavissa. Varsinkin vakaannuin tässä käsityksessä saatuani yksityiskohtiin käypää selitystä ja kuultuani useampia kertoja vanhan testamentin arvoituksia hyvin ratkaistavan, joissa juuri takertuen kirjaimeen olin tehnyt uskon puolesta haaksirikon. [Vertaa 2 Kor. 3, 6. 95.]
Sittenkun useampia kohtia noista kirjoista oli minulle hengellisesti selitetty, pidin minä jo epäilykseni hyljättävänä, ainakin tuon epäilykseni, että ei muka ensinkään olisi mahdollista puoltaa lakia ja profeettoja häpäisijöitä ja pilkkaajia vastaan.[37]
En kuitenkaan luullut velvollisuudekseni kääntyä katolilaiseen uskoon vain siitä syystä, että silläkin oli oppineet puolustajansa, jotka monilla ja vakuuttavilla syillä kumosivat kaikki vastaväitteet. Enkä liioin pitänyt velvollisuutenani tuomita vastakkaista kantaa, joka tähän asti oli ollut omani, koska muka kummankin puolen puoltavat syyt painoivat saman verran. Katolilainen usko ei, näet, enää mielestäni ollut voitetun asemassa, mutta ei myöskään silti voittajan.
Mutta sittemmin ponnistin minä kovasti sieluni voimia voidakseni jos mahdollista joillakin kumoamattomilla todistuskappaleilla saada Manikeolaiset kukistetuksi vääräuskoisuudestansa. Jos olisin voinut ajatella henkiolentoa olevaksi, olisi kohta koko heidän komea aaterakennuksensa luhistunut kokoon ja tyyten sielustani hävinnyt — mutta minä en sitä voinut. Yhä enemmän ja enemmän tutkiessani näitä asioita ja vertaillessani eri mielipiteitä tulin minä sittenkin siihen johtopäätökseen, että useampien filosoofien lausumat mielipiteet tämän maailman rakenteesta ja koko aistimilla havaittavasta luonnosta ovat muita paljoa todenmukaisemmat. Koska niinmuodoin Akademikoiden tunnettuun tapaan epäilin kaikkea ja lainehdin kaikkien opintuulten ajamana sinne tänne, katsoin minä velvollisuudekseni poistua Manikeolaisten lahkosta. En pitänyt oikeudenmukaisena kuulua tuohon lahkoon samaan aikaan kuin olin kaiken suhteen epäilevällä kannalla ja pidin useita filosoofeja tuota lahkoa parempana.
Kuitenkin kieltäydyin minä kokonaan uskomasta sieluni parantamisen filosoofeille, koska heiltä puuttui Kristuksen autuaaksi tekevä nimi. Niin ollen minä lopultakin päätin pysyä katekumeenina katolilaisessa seurakunnassa, jolle vanhempani olivat minut uskoneet, kunnes jostakin niin kirkas valo eteeni välähtäisi, että sen mukaan voisin kulkuni suunnittaa.