8 KIRJA.
Kääntyminen.
Minun Jumalani, minä tahdon muistella elämääni kiittäen Sinua ja ylistää Sinun laupeuttasi minua kohtaan. Tulkoon koko olentoni Sinun rakkautesi läpitunkemaksi ja lausukoon: Herra, kuka on Sinun kaltaisesi? [Ps. 82, 2.] Sinä olet katkaissut kahleeni; Sinulle tahdon minä kiitosuhria kantaa. [Ps. 115, 7.] Minä tahdon kertoa, miten olet ne katkaissut, ja kaikkien, jotka Sinua kunnioittavat, täytyy tämän kuullessaan sanoa: Ylistetty olkoon Herra taivaassa ja maan päällä, suuri ja ihmeteltävä on hänen nimensä!
Sinun sanasi olivat tunkeutuneet sydämeeni, ja Sinä ympäröit minua joka puolelta. Minä olin varmasti vakuutettu Sinun ikuisesta olemisestasi, vaikkakin sitä vain arvoituksen tapaisesti tajusin ja katselin kuin peilin läpi. Kaikki epäilys onko ketään, joka olemukseltaan on turmeltumaton ja on kaiken olemuksen alku, oli kuitenkin haihtunut. En enää halunnut päästä parempaan varmuuteen olemisestasi, vaan päästä lujemmin liittymään Sinuun.
Oma elämäni oli kokonaan häälyvässä tilassa; sydämeni oli puhdistettava vanhasta hapatuksesta. Tien, jona Vapahtaja on, sydämeni kyllä hyväksyi, mutta mennä sille tielle ahtaan portin läpi, siihen ei se tahtonut taipua.
Sinä vaikutit minussa halun ja päätöksen mennä Simplicianuksen luo, joka minusta näytti olevan uskollinen palveliasi, ja jossa armosi kirkkaasti paistoi. Olin myös kuullut, että hän hamasta nuoruudestaan oli elänyt Sinulle kokonaan pyhitettyä elämää. Nyt oli hän jo ijäkäs vanhus, ja minä arvelin, että hän, joka hurskaana oli koko pitkän elämänsä ajan harrastanut vaeltaa Sinun tielläsi, oli paljon kokenut ja paljon oppinut — kuten todella olikin laita.
Sentähden tahdoin minä hänelle kertoa myrskyisen mielentilani, jotta hän mahdollisesti syvien kokemustensa kautta voisi minulle osoittaa millä tapaa sellainen intoilija kuin minä parhaiten saisi käytyä Sinun tielläsi.
Minä näin seurakuntasi olevan täynnä ihmisiä, jotka vaelsivat mikä mitenkin. Minulle tuotti maailmallinen mieli ja elämä paljon mielipahaa ja se painoi minua kuin raskas taakka, nyt kun kunnian ja rahan-himo olivat sammuneet, eivätkä enää kuten ennen olleet helpottamassa tuota raskasta orjuutta. Maine ja rikkaus ei enää mieltäni lumonnut saatuani maistaa, kuinka Sinä olet suloinen ja opittuani rakastamaan Sinun huoneesi ihanuutta. Mutta rakkaus naisiin vielä piti minua lujissa siteissä.
Totisesti, kaikki ihmiset, jotka eivät ole tietoisia Jumalasta, ja jotka eivät näkyväisestä hyvästä löydä Häntä, joka ehdottomasti hyvä on, ovat tyhjänpäiväisiä narreja. [Viis. kirj. 13, l.]
Tuommoinen hulluus ei enää minua vaivannut — siitä olin jo päässyt.
Koko luomakunnastasi saamieni todistusten nojalla olin löytänyt
Sinut, meidän Luojamme, ja Sanasi, joka on Sinun tykönäsi, on yhtä
olentoa kuin Sinä, ja jonka kautta olet kaikki luonut.
Mutta on toinenkin laji jumalattomia olemassa nimittäin ne, jotka vaikkakin tuntevat Jumalaa eivät Häntä kuitenkaan kunnioita ja kiitä kuten Jumalaa. Näiden joukkoon olin minäkin joutunut. Mutta Sinun oikea kätesi kannatti minua ja kantoi minut syrjäiseen paikkaan, missä voisin parantua. Sillä Sinä olet ihmiselle sanonut: Katso, Jumalan pelko on viisautta [Job. 28, 28]; älä pyydä olla viisas olevinasi [Sanani. 3, 7], sillä, jotka luulevat viisaat olevansa, ovat tyhmiksi tulleet. [Rom. 1, 22.]
Minä olin kalliin päärlyn löytänyt, ja nyt piti minun ostaa se myymällä kaikki, mitä minulla oli; mutta minä pelkäsin ja epäilin.
Niinpä minä tulin Simplicianuksen luo, jota Ambrosius rakasti kuten isää ainakin, koska tämä isän tavoin oli hänet johdattanut armon omistamiseen. Hänelle minä kerroin kaikki harhailemiseni ja kiertokulkuni.
Minä mainitsin muun muassa, että olin lukenut muutamia Uusplatonilaisten teoksia, jotka eräs entinen roomalainen puhuja, Viktorinus,[44] joka kuuluu kristittynä kuolleen, oli latinan kielelle kääntänyt. Silloin Simplicianus minua onnitteli sen johdosta että olin juuri nuo teokset käsiini saanut, joihin Jumala ja Hänen Sanansa niin monella tapaa oli kutoutunut, jota vastoin monet muiden filosoofien teokset seuraten tämän maailman alkeisoppeja[45] ovat petosta täynnä.
Simplicianus oli Roomassa ollessaan sangen tuttavallisesti ja sydämellisesti seurustellut Viktorinuksen kanssa. Nyt hän tilaisuutta hyväkseen käyttäen ja taivuttaaksensa minua tuon ystävänsä esimerkillä sellaiseen nöyryyteen kuin Kristuksella oli, joka on viisailta kätketty ja ilmoitettu yksinkertaisille, rupesi hänen elämäkertaansa muistelemaan ja kertoi minulle hänestä sellaista, jota en voi olla mainitsematta, koska se antaa paljon aihetta kiittämään armoasi.
Viktorinus oli sangen oppinut vanhus ja kaikkiin tieteisiin perehtynyt. Monien filosoofien teoksia oli hän lukenut ja arvostellut. Jaloja senaattoreja oli hänellä oppilaina ja kunnostautumalla eräässä korkea-arvoisessa opettajatoimessa oli hän itsellensä ansainnut ja hankkinut muistopatsaan Rooman torilla — joka pidetään erinomaisena kunniana.
Vanhuuteensa saakka oli hän epäjumalanpalvelija ja osallinen noihin jumalattomiin mysterioihin,[46] joihin silloin melkein koko Rooman aateli oli niin suuresti innostunut. Monta vuotta oli tämä vanhus noita epäjumalia pauhaavilla puheilla puolustanut. Ja kuitenkaan ei hän hävennyt tulla Kristuksesi oppilapseksi ja juoda maitoasi kuin pikku lapsi. Hän taivutti niskansa kantamaan nöyryyden ijestä ja antoi painaa otsalleen ristin häpeää.
Oi Herra, Herra, Sinä joka taivuttaen taivaita alasastut, joka kosketat vuoria niin että ne savuavat [Ps. 144, 5], kuinka olet Sinä pujottautunut tuon miehen sydämeen?
Hän luki — kuten Simplicianus minulle kertoi — pyhää raamattua, ja otti vaivakseen tutustua mitä suurimmalla huolellisuudella kaikkiin kristillisiin kirjoihin tutkien niitä juurta jaksain ja sanoi Simplicianukselle: "Tiedäppäs, että minäkin jo olen kristitty." Mutta tämä vastasi: "En usko, enkä lue sinua kristittyjen joukkoon, ennenkun näen sinut kristittyjen kirkossa". Tähän Viktorinus leikillisesti vastasi: "Siispä kirkon seinät synnyttävät kristityitä?"
Tämä keskustelu uusiutui moneen kertaan, sillä Viktorinus pelkäsi loukata ystäviänsä, noita ylpeitä pahojen henkien palvelioita, ajatellen kauhulla että he babyloonilaisen arvonsa koko painolla antaisivat vihansa pudota hänen päällensä, pudota niin raskasti kuin jos putoaisi se noiden Libanonin seeterien huimaavista korkeuksista, joita ei Herran ilma ole katkonut. [Ps. 29, 5.]
Mutta vähitellen sai hän lukemalla ja tutkimalla hengen voimaa ja pelko että Kristus pyhien enkeliensä edessä hänet kieltäisi, jos hän häpeisi Kristusta tunnustaa ihmisten edessä, tukahutti kaiken muun pelvon. Nyt tunsi hän itsensä suuresti syylliseksi siinä, että hän häpeän puna poskillaan oli kuunnellut tuota salaperäistä Jumalan pojan itsensä alentamista, hän joka häpeemättä oli ottanut osaa salaperäiseen epäjumalanpalvelukseen, jolla pahoja henkiä palvellaan, ja jota hänen ylpeä sielunsa oli raukkamaisesti muiden mukaan matkinut. Nyt voitti hän tuon turhan häpeilemisen ja kääntyi innosta punastuen totuuden puoleen: Äkkiä ja odottamatta sanoi hän Simplicianukselle: "Tule, menkäämme kirkkoon, minä tahdon tulla kristityksi". Tämä ilosta joutui aivan ymmälle ja meni hänen mukaansa.
Niinpiankun hän oli saanut opetusta pyhän uskon päätotuuksissa antoi hän koko Rooman suureksi ihmeeksi ja seurakunnan sanomattomaksi iloksi nimensä kastekokelasten kirjaan tullaksensa pyhän kasteen kautta uudestisynnytetyksi.
Kopeat pakanat näkivät sen ja vihastuivat; he kiristelivät hampaitaan ja olivat menehtyä vihasta. [Ps. 112, 10.] Mutta Sinä, Herra Jumala, olit palveliasi turvana ja toivona, eikä hän enää katsahtanut taaksensa turhuuksiin ja mielettömiin valheisiin.
Vihdoin tuli se hetki, jolloin hänen piti tunnustaa uskonsa. Hänen piti kuten kastekokelasten aina oli tapa tässä toimituksessa lausua ulkoa määrätyt, kaavanmukaiset sanat korotetulta paikalta koko seurakunnan läsnäollessa. Muutamilla, jotka näyttivät olevan kovin arkoja, oli kuitenkin lupa tehdä tunnustuksensa ainoastaan seurakunnan vanhimpien edessä.
Viktorinuksellekin annettiin tähän tilaisuus, mutta hän tahtoi mieluummin koko pyhän seurakunnan edessä tunnustaa sielunsa autuutta. Olihan hän niin kauvan julkisesti esittänyt puhujataitoa, mikä on kaikkea muuta kuin autuaaksitekevää! Kuinka sopisi hänen peljätä julistaa Sinun laumallesi Sinun sanaasi, hänen, joka ei ollut peljännyt puhua hurjille kansanjoukoille omia sanojaan!
Kun hän nousi lavalle tunnustustansa tekemään, äännähtivät kaikki, jotka hänet tunsivat ja rakastivat, ilosta sykkivin sydämin ja hiljaisella äänellä hänen nimeänsä. Ja kukapa olisi ollut häntä tuntematta!
Kuin pidätetty kohina kajahti miehestä mieheen koko riemuitsevan joukon suusta: Viktorinus, Viktorinus!
Äkkiä he yhteen ääneen huudahtivat innostuksesta nähdessään hänet, ja äkkiä he vaikenivat jännitettyinä kuullaksensa hänen puhettaan.
Hilpeällä luottamuksella julisti hän oikeaa uskoa ja kaikki kuulijat tahtoivat hänet tykönsä temmata ja sydämeensä sulkea. Rakkauden ja ilon käsivarsilla he tahtoivat hänet syliinsä sulkea.
Hyvä Jumala, miksi ihminen iloitsee enempi sellaisen pelastumisesta, joka on ollut suuremmassa vaarassa tahi aivan toivottomassa tilassa, kuin sellaisen, joka on ollut vähemmän vaaranalainen ja josta aina on ollut toivoa! Varmaankin siksi että Sinäkin, laupias isä, iloitset enempi yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä hurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse.
Mekin suuresti iloitsemme kuullessamme, kuinka paimen iloiten kantaa eksynyttä lammasta olallansa, ja kuinka naapurit iloitsevat vaimon kanssa, joka löysi kadonneen penninkinsä.
Ilon kyyneliä vuodatetaan huoneessasi, kun siellä kuullaan sanoma nuoremmasta pojastasi: Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen, hän oli kadonnut, ja on taas löydetty. [Luk. 15.]
Sinä iloitset meistä ja pyhistä enkeleistäsi, jotka pyhässä rakkaudessaan ovat pyhiä. Sillä ollen aina sama muuttumatta tunnet Sinä kaikki katoavat ja muuttumattomat kappaleetkin aina muuttumattomina.
Niin, mikä sen vaikuttaa, että enempi iloitaan rakkaista kappaleista, jotka on löydetty ja takaisin saatu, kuin jos ne aina olisi saanut pitää hallussaan? Vakuuttaahan kaikki, mitä näemme ja kuulemme joka taholla: niin se on!
Voittoisa sotapäällikkö pitää riemuisaa voittokulkua, mutta hänen voittonsa on vain taistelemalla saavutettu; ja kuta suuremmassa vaarassa oltiin taistelussa, sitä enempi iloitaan voittokulussa.
Myrsky heittelee ritisevää laivaa ja uhkaa haaksirikkoa merimiehille, jotka kalpeina katselevat edessään olevaa kuolemaa silmiin. Mutta taivas selkenee ja meri tyyntyy, ja kuta kamalampi oli äskeinen pelko, sitä suurempi on nyt ilo.
Joku rakas ystävä sairastaa ja hänen valtimonsa ennustaa pahaa, kaikki, jotka toivovat hänen terveeksi tulemistaan, ovat hekin kuin kipeät huolista. Hän rupee toipumaan, mutta ei ole vielä entisissä voimissaan, ja kuitenkin hänestä iloitaan enempi kuin silloin, kun hän vielä oli terveenä ja voimakkaana.
Vieläpä ihmiselämän nautintojakin etsivät ihmiset kestämällä vaivaloisuuksia, jotka eivät pakosta vastoin tahtoa tule heidän osaksensa, vaan ovat päinvastoin heidän omia tahtomiaan ja hankkimiaan.
Syömisestä ja juomisesta ei ole mitään nautintoa, joll'ei ensin ole tuntenut nälän ja janon tuskaa. Juomarit syövät ensin jotain suolaista saadaksensa polttavan janon, ja sitten he sitä sammuttavat juomisella suuresti nauttien.
Näin on häpeällisen ja kirotun ilon laita, näin on laita iloitessa sopivista ja luvallisista asioista, näinpä myös on ystävyyden tuottaman puhtoisimman iloisuuden laita. Samanlaatuista oli myös ilo hänestä joka oli kuollut ja virkosi jälleen, joka oli kadonnut ja taas löydettiin. Kaikkialla on ilo sitä suurempi, kuta suurempi tuska sen edellä on käynyt.
Miksi niin on, Herra minun Jumalani, vaikka Sinä olet itsellesi ikuinen ilo ja vaikka eräät olennot Ympärilläsi aina Sinussa iloitsevat? Miksi täällä maan päällä vaihtelee lankeeminen ja nouseminen, taantuminen ja edistyminen, loukkaaminen ja sopiminen?
Pitääkö niin olla? Oletko Sinä sen niin säätänyt asettaessasi, taivaan korkeuksista lähtien maan alimpiin paikkoihin asti, ajan alusta alkaen aina vuosisatojen loppuun saakka, enkeleistä aina matosiin saakka, ensi liikkeestä viimeiseen saakka, kaikki hyvät luomasi, kaikki ihanat tekosi itsekunkin omaan paikkaansa ja aikaansa?
Voi minua! Kuinka äärettömän korkea on korkeutesi, kuinka pohjattoman syvä syvyytesi? Sinä et milloinkaan muuta paikkaa ja kuitenkin me vaivoin osaamme palata Sinun tykösi.
Nouse, Herra, toimimaan! [Ps. 74, 22.] Herätä meitä suruttomuuden unesta ja palauta meidät tykösi! Innosta meitä ja tempaa mukaasi, sytytä rakkautesi liekki meissä palamaan ja suo meidän sulouttasi maistaa, että Sinua rakastaisimme ja rientäisimme Sinun syliisi!
Ovathan monet palanneet tykösi vielä syvemmästä ja synkemmästä syvyydestä kuin Viktorinus. He tulevat lähestyessään Sinua valaistuiksi valollasi ja saavat samassa voiman tulla Sinun lapsiksesi. Eikä siinä ole kellään etuoikeutta, ei rikkailla edellä köyhiä, ei ylhäisillä edellä halpasukuisia, sillä ne, jotka heikot ovat maailman silmissä, olet Sinä valinnut saattaaksesi väkevät häpeään, ne jotka ovat alhaista sukua ja ylönkatsottuja maailmassa, olet Sinä valinnut, ja ne, jotka eivät mitään ole, olet Sinä valinnut ja korottanut tehdäksesi turhaksi ne, jotka jotakin ovat. [1 Kor. 1, 27-28.]
Ja kuitenkin on "vähin apostoleistasi", se sama jonka suun kautta Sinä olet nuo mainitut sanat lausunut, kutsunut itseään Paulus, eikä Saulus, maaherra Sergius Pauluksesta[47] saamansa ihanan voiton muistoksi. Paavali, näet, Kristuksen sotilaana sai tuon korkean herran ylpeyden masennetuksi niin, että hän alistui Kristuksen suloisen ikeen alle ja rupesi suuren Kuninkaan alamaiseksi.
Sitä suurempi voitto saadaan vihollisesta, kun voitetaan sellainen, jota hän muita lujemmin on sitonut, ja jonka kautta hän useita muita on siteissä pitänyt.
Ylpeät pitää vihollinen maineen kahleella lujasti kahlehdittuna, ja mainehikasten miesten uskottavuudella hän useita kahleihinsa kietoo.
Viktorinuksen sydäntä oli vihollinen pitänyt hallussaan kuin valloittamatonta linnoitusta ja Viktorinuksen kielellä kuin suurella, terävällä nuolella oli hän monta tappanut.
Sentähden, kun Viktorinus nyt voitettiin ja hän kaikesta sydämestään Sinuun suostui, täytyi myös Sinun lastesi äärettömästi iloita ja riemuita koska kuninkaamme nyt oli voittanut väkevän ja riisunut häneltä aseet [Luk. 11, 22.], ja koska vihollisen käyttämät astiat nyt puhdistuivat käytettäviksi Sinun kunniaksesi ja tulivat hyödyllisiksi kaikkeen hyvään työhön. [2 Tim. 2, 21.]
Samassa kun Simplicianus, Sinun palveliasi, oli tämän Viktorinuksesta kertonut sytyin minä halusta tehdä samoin kuin hän — sitähän kertomisella oli tarkoitettukin.
Simplicianus vielä kertomaansa lisäsi, että Viktorinus ollaksensa kuuliainen keisari Julianuksen[48] aikana ilmestyneelle laille, jonka mukaan kristittyjen ei ole lupa opettaa tieteitä ja puhujataitoa, mieluummin luopui opettamasta puhujataitoa koulussa kuin Sinun sanastasi, joka tekee taitamattomien kielen kaunopuheliaaksi. Tämän johdosta pidin minä häntä yhtä onnellisena kuin uljaanakin, koska hän täten sai tilaisuuden antautua kokonaan Sinua palvelemaan.
Tätähän juuri minä huokaillen ikävöin kituen kahleissa, joihin ei vieraat väkivallantekijät vaan oma turmeltu tahtoni oli minut kietonut. Vihollinen oli saanut tahtoni haltuunsa, ja takonut siitä kahleen, jolla oli minut kovasti kahlehtinut. Turmeltu tahto, näet, synnyttää himon, himo, johon sydän suostuu, muodostuu tottumukseksi, ja tottumus, jota ei vastusteta, muuttuu välttämättömäksi pakoksi. Niin kutoutui rengas renkaaseen tuohon kahleeseen, joka piti minua kovassa orjuudessa.
Uusi tahtoni taas, jonka vaikutuksesta tahdoin Sinua aivan vapaasti palvella ja nauttia Sinusta, joka olet ainoa todella pysyväinen viehätys, oli minussa vasta oraalla, eikä kyennyt tuota vanhaa pitkän tottumuksen kautta vahvistunutta tahtoa voittamaan. Näin taisteli minussa kaksi tahtoa vastakkain, vanha ja uusi, lihallinen ja hengellinen, ja ne keskenään taistellen rikki raastoivat sieluani.
Tällöin sain itsessäni kokea, mitä olin lukenut: liha himoitsee henkeä vastaan ja henki lihaa vastaan. [Gal. 5, 17.] Molemmissa tahdon ilmauksissa oli minuuttani,[49] kuitenkin enempi siinä, jota hyväksyin kuin siinä, jota nyljin. Minua ei, näet, jälkimäisessä enää ollut paljonkaan, koska se oli enempi väkinäistä kärsimistä kuin omatahtoista toimintaa.
Kuitenkin oli tuo minua vastaan sotiva ja minua voimakkaampi tottumus oma kasvattamani, koskapa suostumalla ensin tekemään pahaa jouduin sitä tekemään sittenkin kun en enää olisi tahtonut sitä tehdä. Ken siis uskaltaa vastaväitettä tehdä, kun syntinen syystä saa kärsiä rangaistusta.[50]
Minä olin usein mielessäni kuvitellut "enhän minä enää rakasta maailmaa, ja Sinuahan en vielä palvele siitä syystä, että totuus vielä on mielestäni niin epätietoista." Mutta tämäkään puolustus ei enää ollut pätevä, sillä nythän oli minulla jo varma vakaumus totuudesta.
Maailmaan kiintyneenä en minä tahtonut astua Sinun sotaväkesi riveissä taistelemaan ja minä yhtä paljon pelkäsin vapautua kaikista kuormista kuin minun oikeastaan olisi pitänyt peljätä sortua niiden alle.
Niinpä painoi maailma kuin raskas painajainen silmäni makeaan uneen ja koettaessani ajatuksineni kääntyä Sinun puoleesi olin minä niiden kaltainen, jotka koettavat unesta nousta, mutta raskaan unen painosta vaipuvat entiselle sijalleen jälleen.
Eihän kukaan voi alinomaa nukkua, eikä — sen sanoo jokaisen terve järki — nukkuminen ole valveilla olemisen veroista, ja kuitenkaan ei ihminen useimmiten tahdo hieroa unta silmistään kun jäsenet tuntuvat niin raukeilta, vaan heittäytyy yhä halukkaammin unen helmaan, vaikkakin pahalla omalla tunnolla, koska jo olisi aika nousta. Niinpä minäkin sen varsin hyvin tiesin olevan parempaa heittäytyä Sinun rakastavaan helmaasi kuin myöntyä himoani noudattamaan, ja kuitenkin Sinä rakkaudellasi voitit vain omantuntoni suostumuksen, jota vastoin himo minut kokonaan lumosi ja vangitsi.
Minä en ensinkään tiennyt, mitä vastata, kun Sinä minulle huusit: Heräjä sinä, joka makaat, ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee. [Ef. 5, 14.] Joka taholta kun sain todistuksia, jotka vakuuttivat sanasi olevan totta, ja kun totuus oli kokonaan omantuntoni vanginnut, en mitään muuta osannut kuin vitkaan ja uneliaasti sanoa: "Kyllä kohta, kyllä kohta! Annahan vain vähän aikaa minun vielä olla!" Mutta tuo "kohta, kohta" venyi varsin pitkäksi ja tuosta "vähästä ajasta" ei tahtonut ensinkään loppua tulla.
Hukkaan minä sisällisen ihmisen puolesta annoin laillesi suostumukseni, kun kuitenkin toinen laki minun jäsenissäni, joka sotii Hengen lakia vastaan, otti minut vangiksi ja pani minut jäsenissäni olevan synnin lain alaiseksi.[51]
Synnin laki on pahan tottumuksen voima, joka hengen väkisinkin vangitsee ja kukistaa, vaikka se kokee vastaan panna; se onkin aivan oikeuden mukaista, koska henki ensinnä on pahalle myöntymyksensä antanut. Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista? Sen tekee yksin Sinun armosi Jesuksen Kristuksen meidän Herramme kautta.
Nyt tahdon Sinun nimesi kiitokseksi ja kunniaksi, Herra, minun auttajani ja vapahtajani, kertoa kuinka olet minut vapauttanut sukuvietin kauhistavasta kahleesta, joka oli minut niin pahasti kietonut, ja maailman menon orjuudesta.
Elämäni vieri kyllä yhä vielä totuttua latuaan, mutta tuskani tuli yhä suuremmaksi ja jokapäivä tulin minä tuskan rukouksilla tykösi. Usein kävin myös kirkossa, milloin suinkin vaan joudin toimiltani, joiden taakan alla huokailin.
Alypius ollen tätä nykyä aivan joutilaana oli paljon seurassani. Kolmasti oli hän apumiehenä[52] istunut oikeudessa ja nyt hän odotti, kenelle taas saisi rahan edestä antaa apuansa oikeusasioissa. Hän niinmuodoin menetteli samoin kuin minäkin, joka rahan edestä opetin puhujataitoa — jos muutoin tuo taito onkaan opetuksen kautta saatavissa.
Nebridius sitä vastoin useinkin ystäväpiiristämme puuttui, sillä hän oli ruvennut virantoimituksessa auttamaan yhteistä ystäväämme, erästä Milanon kansalaista ja opettajaa nimeltä Verecundius, joka ollen suuresti uskollisen apulaisen tarpeessa sellaista kovasti halusi ja ystävyyden nojalla juuri meidän joukostamme pyysi. Nebridius ei tuohon toimeen ruvennut ulkonaisten etujen tähden, vaan koska hän hyväntahtoisena ja kelpo ystävänä ei tahtonut olla meidän pyyntöämme noudattamatta.
Eräänä päivänä, kun Nebridius taas jostakin syystä oli poissa, tuli minun ja Alypiuksen luo eräs mies nimeltä Pontitianus, joka ollen Afrikasta kotoisin oli maamiehemme, ja jolla oli korkea virka hovissa. En tiedä, mille asialle hän oikeastaan tuli.
Me istuuduimme juttelemaan. Samassa hän sattumalta huomasi pelipöydällä edessämme erään kirjan. Hän otti sen käsiinsä, aukaisi ja löysi suureksi ihmeekseen apostoli Paavalin epistolat, vaikka oli luullut sen olevan jonkun suurenmoisen teoksen oman ammattini alalta. Silloin hän hyväntahtoisesti hymyillen loi katseensa minuun ja lausui ihmetellen ilonsa sen johdosta, että oli juuri nämät kirjat niin odottamatta tavannut käsistäni.
Sillä hän oli uskovainen kristitty ja rukoili joka päivä kirkossa hartaasti polvillaan.
Kun minä nyt hänelle ilmoitin, että nuo kirjat suuressa määrin herättivät mielenkiintoani, kääntyi puheemme erääseen egyptiläiseen munkkiin nimeltä Antonius,[53] jolla on palvelioittesi joukossa suuri maine. Pontitianus ihmetteli, että me emme niin mainehikkaasta miehestä vielä mitään tienneet; hän sen tähden kauvan aikaa kertoi hänestä ja piirsi hänen kuvansa sydämiimme. Me hämmästyimme kuullessamme, että niin hiljakkoin, melkeinpä meidän päivinä, oli niin ihmeellisiä ja kuitenkin niin varmasti todeksi todistettuja asioita oikean uskon voimasta ja katolilaisen kirkon piirissä tapahtunut. Kaikki ihmettelimme me tuon miehen elämää, hän sitä ett'emme siitä mitään tienneet.
Sitten kääntyi hän puhumaan lukuisista luostareissa olevista munkeista ja heidän tavoistaan, jotka ovat Sinulle suloista hyvänhajua, ja erämaan Hengen hedelmää kantavista korvista, josta kaikesta ei meillä ollut mitään aavistusta. Milanossakin oli yksi luostari täynnä hurskaita veljiä; se sijaitsi juuri kaupungin muurien ulkopuolella ja oli Ambrosiuksen johdon alla; siitäkään emme mitään tienneet.
Pontitianus jatkoi puhettansa ja me suurella mielenkiinnolla kuuntelimme.
Muun ohessa kertoi hän mitä Trierissä kerran oli tapahtunut. Oli iltapäivä, keisari huvitteli sirkuksessa, ja hän itse kolmen ystävänsä keralla läksi kävelemään puutarhoihin kaupungin muurin ulkopuolella.
Sattumalta he jakaantuivat ja läksivät kumpikin pari eri tietä astumaan. He kuljeskelivat ilman mitään matkan määrää. Mutta pian toiset kaksi osuivat eräälle mökille, jossa kaksi Jumalan palveliaa, kaksi sellaista hengellisesti köyhää, joiden on taivaan valtakunta, piti asuntoa. Siellä löysivät he erään käsikirjoituksen, joka sisälsi pyhän Antoniuksen elämäkerran.
Toinen heistä alkoi lukea tätä kirjaa, joka herättikin hänessä sellaista ihailua ja innostusta, että hän kesken lukemisensa päätti itse ruveta samalla tapaa elämään jättäen kokonaan maallisen toimensa ja käyden Sinua yksinomaan palvelemaan — he olivat nimittäin molemmat lääninvirkamiehiä.[54]
Silloin hän äkkiä puhtaasta rakkaudesta ja pyhästä kiivaudesta palaen ja säihkyen vihasta itseänsä vastaan katsahti ystäväänsä ja sanoi: "Sano, minä pyydän, mitä toivomme me saavuttavamme kaikella työllämme ja puuhallamme? Mitä me etsimme? Minkä palkan eteen me palvelemme? Onko meillä täällä hovissa mitään suurempaa toivomusta kuin saada osaksemme keisarin suosiota? Onko täällä muuta kuin pelkkää katoavaisuutta? Ja kaikkialla väijyy vaaroja. Monien vaarojen kautta me täällä kuljemme kohti kaikkein suurinta vaaraa.[55] Ja milloin me lopultakin siihen suistunemme?
"Mutta jos tahdon Jumalan ystävä olla — katso, sehän on mahdollista nyt juuri, tällä hetkellä!"
Niin hän puhui uuden elämän koiton valtaamana ja antoi jälleen katseensa painua tuon kirjan riveihin. Hän luki ja hän aivan siinä Sinun silmäisi alla muuttui mieleltänsä, hänen sydämensä irtaantui maailmasta, mikä pian tuli toiminnassakin näkyviin. Sillä samalla kun hän siinä luki ja sydän rajusti sykkäili ja tuskan huokauksia nousi hänen rinnastaan hän huomasi ja omaksui sen parhaimman osan.
Hän oli nyt tullut Sinun omaksesi ja nopeasti, päättävästi lausui hän ystävällensä: "Nyt minä irroitan itseni siitä, mitä tähän asti toivoen olemme takaa ajaneet ja ryhdyn tällä hetkellä ja tällä paikalla Jumalaa palvelemaan. Jos sinulle on liian vaikeaa tehdä samoin, niin älä ainakaan minua estele." Mutta toinen vastasi: "Ei suinkaan! Minä jään luoksesi ja käyn sinun kanssasi samaan pyhään sotaan, saman voittopalkan puolesta taistelemaan." He olivat nyt molemmat Sinun omiasi, he rakensivat tornin laskettuaan kulungin [Luk. 14, 28], joka oli sellainen että heidän piti jättää kaikki ja seurata Sinua.
Kun Pontitianus ja se toinen, joka oli hänen kanssaan ollut puistossa kävelemässä, etsittyään kadonneita tovereitaan vihdoin löysivät heidät tuon pienen mökin luona, niin he kehoittivat heitä paluumatkalle lähtemään, koska päivä oli jo laskenut. Mutta nämä kertoivat heille uudesta halustansa ja päätöksestänsä, kertoivat kuinka tämä tahto oli heissä syntynyt ja vakaantunut, ja pyysivät, ett'eivät toverit panisi sitä pahaksi, että he kieltäytyvät enää seuraamasta heitä. Toverit itkivät kehnouttansa voimatta kuitenkaan irtaantua vanhasta elämästä, toivottivat ystävillensä onnea, sulkeutuivat heidän esirukouksiinsa ja palasivat sydän maailmaan kiintyneenä hoviin. Nämä taas sydän kiintyneenä taivaaseen jäivät tuohon pieneen mökkiin. He olivat molemmat kihloissa, ja kun heidän morsiamensa saivat kuulla heidän olostansa erakon mökissä, niin hekin vihkivät Herralle neitsyytensä.
Näin kertoi Pontitianus, ja hänen kertoessa käänsit Sinä minut omien silmieni eteen. Minä olin näet, ikäänkuin heittäytynyt oman selkäni taa päästäkseni näkemästä kurjuuttani, mutta nyt Sinä asetit minut kasvojeni eteen, jotta minä näkisin kuinka ruma ja kiero, kuinka likainen ja saastainen ja kuinka sairas minä olin.
Minä näin sen ja kauhistuin pääsemättä kuitenkaan itseäni pakoon. Kun minä yritin luoda katseeni poispäin, kertoi hän kertomistaan ja Sinä taas käänsit kuvani eteeni ja painoit sen aivan silmieni sisälle, että minun väkisinkin täytyisi huomata ja vihata syntiäni. Nyt tunsinkin syntini, mutta minä tekeydyin paremmaksi; minä suljin silmäni ja unohdin, millainen minä olin.
Kuta palavammin noita molempia rakastin, jotka pyhän liikutuksen vallassa olivat antautuneet kokonaan Sinulle, sitä kamalammin vihasin itseäni noiden rinnalla.
Kuinka pitkä aika olikaan kulunut — kokonaista 12 vuotta — sittenkun Ciceron Hortensius oli minussa sytyttänyt totuuden ikävää. Mutta minä silloin siirsin tuonnemma maallisen onnen hylkäämisen, maailmallisten siteiden katkaisemisen ja totuuden ehdottoman noudattamisen. Ja kuitenkin olisi ei ainoastaan totuuden löytäminen, vaan pelkkä totuuden etsiminenkin ollut verrattomasti paljon ihanampaa kuin kaiken maailman aarteiden ja valtakuntien omistaminen, kuin kaikki ruumiilliset nautinnot vaikka niitä olisi valunut virtana joka puolella.
Voi kurjan kurjaa nuoruuden aikaani! Olin kyllä nuoruuteni alkuaikoina rukoillut itselleni puhtautta kuitenkin näin sanoen: "Herra, anna minulle puhdas ja siveä sydän — ei kuitenkaan nyt kohta." Sillä minä pelkäsin kovin että Sinä mahdollisesti olisit kuullut minua kohta ja olisit minua kohta parantanut pahoista himoista, joita sairastin, ja joita mieluummin olisin tahtonut vain vähän kurittaa kuin kokonaan kuolettaa. Minä kuljin laveata tietä jumalattomassa taikauskossa, en tosin levollisella omallatunnolla, mutta valiten sen sittenkin edellä kaikkea sitä, jota en hurskaalla mielellä ottanut etsiäkseni, vaan vihollismielisenä vastustin.
Minä uskottelin itselleni että minä päivästä päivään lykkäsin irtautumistani maailmasta ja ehdotonta antautumistani Sinulle vain siitä syystä, ett'ei minulla ollut mitään varmaa päämäärää mihin olisin voinut suunnata askeleeni. Mutta nyt oli se päivä tullut, jolloin kaikki minulle paljastettiin, jolloin omatuntoni minulle soimaten huusi: "Missä ovat nyt kauniit sanasi? Etkö sanonut vain sen aikaa tahtovasi tuota turhan hyörinän taakkaa kantaa, kun olet epätietoinen totuudesta. Nyt olet täysin tietoinen totuudesta ja kuitenkin yhä olet kantamassa hartioillasi tuota taakkaa, taakkaa jonka monet muut hartioiltaan heitettyään ovat päässeet kuin siivin kohoamaan korkeuteen, monet semmoiset jotka eivät väsyksiin saakka ole miettineet ja tutkineet ja kymmenen vuotta, vieläpä pitemmänkin ajan päänsä puhki ajatelleet."
Tuommoinen tuska ja kauhea häpeä minua kalvoi kaiken sen aikaa kun
Pontitianus tuota kertoi.
Kun hän oli puheensa lopettanut ja asiansa suorittanut, meni hän pois. —
Ja minä menin itseeni. Kuinka soimasinkaan sydäntäni, kuinka kuritinkaan sitä sanan ruoskalla saadakseni sitä suostumaan Sinun seuraamiseesi. Se vastusti ja väitti vastaan, mutta ei se syyttömäksi tekeytynyt, sillä kaikki puoltavat asiapaperit olivat kumotut ja hävitetyt; jäljellä oli vain pelokas vavistus. Kuin kuolemaa kammoi sieluni tulla vedetyksi tottumuksen aalloista, joissa se kuitenkin oli tukehtumaisillaan ja oli joutua kuoleman saaliiksi.
Tuon ankaran oman sieluni nostattaman ristiaallokon riehuessa sydämeni lepokammiossa minä, tuskan ilme kasvoilla ja mieli kuohuksissa, törmäsin Alypiusta vastaan huutaen: "Miten meidän käynee? Mitä tämä merkitsee? Etkö sinä ole sitä kuullut? Oppimattomat nousevat ja tempaavat taivaan tykönsä ja me kaikkine oppinemme välinpitämättöminä sille, mikä on ylevää, vain tyydytämme vatsaamme ja himojamme. Vai onko häpeä seurata sivistymättömien hyvää esimerkkiä? Eikö päinvastoin ole vielä suurempi häpeä, jos ollen kykenemätön heille hyvää esimerkkiä antamaan ei edes osaa heidän antamaansa seurata?"
Tuohon tapaan minä puhuin — en voi niin tarkoin muistaa — ja koko mieleni kuohu purkaantui hänen päällensä, joka vain kuin ukkosen iskemänä vaieten tuijotti minuun. Enhän puhunutkaan tavalliseen tapaani — enempi kuin sanat, jotka suustani laskin, ilmaisivat ryppyinen otsa, kasvojen puna, hehkuvat posket ja säihkyvät silmät, mitä sielussani liikkui.
Isännällämme oli puutarha, joka oli käytettävänämme samoin kuin koko talokin, sillä isäntämme ei asunut tässä talossa. Sinne ajoi minut mieleni myrsky, sinne missä ei kukaan olisi sitä kovaa taistelua, jota kävin itseni kanssa, ehkäisemässä, kunnekka se saisi sen päätöksen, mikä Sinulla oli tiedossa, mutta ei minulla. Terveellinen mielen raivo oli minuun tarttunut ja noustakseni parempaan elämään tein minä kuolemaa ollen tietoinen ainoastaan suuresta pahuudestani, mutta ei ensinkään siitä, mitä hyvää minusta oli tuleva.
Minä menin siis puutarhaan ja Alypius seurasi minua askel askeleelta. Hänen läsnäolonsa näet, ei häirinnyt hiljaista yksinäisyyttäni. Ja kuinka olisikaan hän voinut jättää minut ihka yksinäni sellaisessa mielentilassa?
Me istuuduimme niin kauvas talosta kuin mahdollista. Minä kauhistuin hengessä, minä olin täynnä suuttumusta itseeni siitä, ett'en käynyt tekemään sovintoa ja rauhaa Sinun kanssasi minun Jumalani, vaikka juuri sitä koko olentoni haikeasti halusi ja pyysi ja kiittäen ja ylistäen sitä korotti taivaaseen saakka. Ja tuohon tilaan päästäkseni en kuitenkaan tarvinnut en laivoja, vaunuja, enkä jalkojakaan, eikä tiekään sinne ollut niinkään pitkä kuin tuolta talosta tänne meidän istumasijallemme. Sillä mennä ja saapuakin Sinun tykösi ei ole muuta kuin tahtoa mennä tykösi, mutta tahtoa sitä ehdottomasti ja kokonansa, ei puolinaisesti niin että, kääntyy sinne ja tänne, miten milloinkin sattuu ja että samalla kun tahtoo nousta ja lähteä samalla tahtoo jäädäkin, joten taistellen omaa itseään vastaan sortuu.
Mieleni ollessa noin kaikkea päättäväisyyttä ja toimintakykyä vailla olen minä kuitenkin ruumiillani monenmoista toimittanut, jota ihmiset eivät aina, vaikka tahtoisivatkin, voi toimittaa, jos nimittäin ovat raajarikkoisia tai vangittuina, lopen väsyneitä tai jollain muulla tavalla kykenemättömiä. Kun minä raastoin tukkaani, löin otsaani, puristin molemmin käsin polveani, tein minä sitä, koska minä niin tahdoin. Mutta minä olisin voinut tätä vain tahtoa, voimatta sitä teossa täyttää, jos nimittäin jäseneni taudin jäykistäminä eivät olisi totelleet.
Tuota kaikkea minä tein, eikä siinä tahtominen ja tekeminen yhteen käynyt. Mutta sitä en minä tehnyt, jota minä niin paljon innokkaammin ja palavammin halusin, ja jota olisin voinut tehdä kohta kun vaan tahdoin, järkkymättömästi ja hellittämättömästi tahdoin. Tässä, näet, on tahtominen samaa kuin taitaminen, jopa samaa kuin tekeminen; ja sittenkään en minä sitä tehnyt. Ruumis kyllä herkästi totteli sielun heikointakin tahdon ilmausta pannen oitis jäsenet liikkeelle täyttämään sielun vähimpiäkin toivomuksia, mutta sielu ei tuota omaa, ylevää tahtoansa suostunut täyttämään, vaikk'ei siihen olisi tarvittu kuin hyvää tahtoa vaan.
Tämähän on kummallista — mistä tämä johtuu? Miksi niin on asianlaita? Suo armosi loistaa, jotta voisin kysyä voivatko mahdollisesti ihmisten salaperäiset rangaistustuomiot ja Aadamin lasten synkeimmät synninsurut tähän vastauksen antaa.
Mistä johtuu tämä kummallinen ilmiö? Ja miksi on se olemassa? Sielu käskee ruumista ja tämä tottelee oitis. Sielu käskee omaa itseänsä ja saa tottelemattomuutta osaksensa. Sielu käskee käden liikkua ja tämä tottelee niin herkästi, että käskyn antaminen ja noudattaminen tuskin on eroitettavissa; ja kuitenkin sielu on sielullista ja käsi ruumiillista. Mutta kun sielu käskee sielua tahtomaan, niin ei se tottele, vaikka se nyt itse on käskemässä, eikä joku toinen. Tämähän on peräti kummallista — miksi niin on? Sielu antaa itsellensä käskyn tahtomaan, eikä se käskisikään, joll'ei jo tahtoisi, ja kuitenkaan ei käsky tule täytetyksi.
Vaan siinäpä se on syy: sielu ei olekaan kaikesta sydämestään tahtonut, eikä niinmuodoin kaikesta sydämestä käskenytkään. Sillä siinä määrin sielu käskee kuin se tahtoo, ja siinä määrin kuin ei sen käskyä totella ei se ole tahtonutkaan; tahtohan, näet, itse on käskemässä, tahtomaan juuri sitä, mitä se itse tahtoo, eikä kukaan muu. Kun ei tahto täydellisesti tahdo, mitä se käskee, niin ei se myöskään saa käskyänsä toteutumaan. Jos taas tahto olisi täydellinen, niin ei tarvittaisi käskyä tahtomaan, sillä se olisi jo olemassa, mitä käskyllä tahdottaisiin aikoihin saada.
Ei se niinmuodoin kummallista olekaan toiselta puolen tahtoa, toiselta puolen olla tahtomatta; se on sielun sairautta, kun sielu totuuden kohottamana ja tottumuksen alaspainamana ei kykene kokonansa nousemaan. Ja niinmuodoin on olemassa kaksi tahtoa, koska kumpikaan ei ole kokonaisuus, ja koska toisella on, mitä toiselta puuttuu.
Kun minä pidin tutkintoa itseni kanssa tahdoinko minä nyt Jumalaa palvella kuten olin jo niin kauvan aikonut, niin se olin minä, juuri minä, joka sitä sekä tahdoin että olin tahtomatta.
Koko sydämelläni en minä tahtonut, koko sydämelläni en myöskään ollut tahtomatta. Minä niinmuodoin olin taistelussa ja ristiriidassa itseni kanssa.
Tuolla tapaa minä sairastin ja kidutin itseäni syyttämällä kovemmin kuin koskaan ennen itseäni. Minä vääntelin ja kääntelin itseäni kahleissani, jotta ne kerrankin kokonaan katkeisivat; höltyneet ne, näet, kyllä jo olivat, vaan pitelivät kuitenkin vielä. Sinä, Herra, samalla ankarana ja laupeaana työnsit sydämeni sisimpään pelvon ja häpeän kaksinkertaisen pistimen, ett'en taas veltostuisi ja jättäisi kokonaan katkaisematta sitä vähäistä, heikkoa, jäljelle jäänyttä kahletta, joten se uudelleen olisi voinut vahvistua ja sitoa minut lujemmin.
Minä sanoin itsekseni: nyt on se tapahtuva — kohta, kohta! Ja sitä sanoessani kävin jo päätöstä tekemään. Melkein sen jo tein, ja kuitenkaan en sitä tehnyt. En tosin solunut entiselle sijalleni, mutta minä seisahduin juuri lähelle matkan päätä päästyäni ja hengitin syvään. Minä ponnistin vielä kerran voimiani ja pääsin hivenen lähemmäksi — ja nyt vielä vähän, niin kohta, kohta ulotun ja saan siitä kiinni. Mutta sittenkään en ulottunut, enkä saanut kiinni, koska yhä vielä kammoin kuolla kuolemalle ja elää elämälle. Yhä vielä oli paha, johon olin piintynyt, voimallisempi kuin hyvä, johon olin aivan harjaantumaton.
Kuta lähemmä läheni tuo tärkeä hetki, jolloin minun piti toiseksi muuttua, sitä suurempaa pelkoa se minussa herätti. En kuitenkaan taantunut asemaltani, enkä kääntynyt pois suunnastani, vaan häälyin epätietoisuudessa.
Perin mitättömät ja turhanpäiväiset kappaleet, nuo vanhat ystäväni, nykivät minua lihani liepeestä ja kuiskasivat korvaani: "Aiotko todella meidät jättää? Oletko ajatellut, että sinun siitä hetkestä lähtien ja aina ijankaikkisesti on oltava ilman meitä, ja että siitä hetkestä lähtien 'moni asia' on oleva sinulle luvatonta?" Ja mitä kaikkea he kuvailivatkaan minulle tuolla sanallaan 'moni asia!' Oi mitä kaikkea kuvailivatkaan, minun Jumalani! Torjukoon armosi pois palveliastasi kaikki nuo likaiset ja häpeälliset mielikuvat!
En enää kuullut noita pahojen henkien ääniä kuin aivan hiljaa entiseen verraten. Ne eivät julkisesti astuneetkaan tielleni vastaväitteitään tekemään, vaan supisivat vaan selkäni takaa ja nykivät salaa vaatteeni liepeestä saadaksensa minua, joka olin kääntänyt heille selkäni, katsomaan taakseni. Kuitenkin ne saivat viivytetyksi minua, joka muutoinkin olin epäröivällä kannalla, irroittamasta itseni niistä ja kiiruhtamasta yli rajan sinne, jonne olin kutsuttu, varsinkin kun voimakas tottumus samalla sanoi minulle: "Luuletko todella voivasi ilman noita aikoihin tulla?"
Tuo kuitenkin korvissani kuului varsin laimealta ja heikolta. Sillä sieltä, minnepäin olin kasvoni kääntänyt ja minne vapisevanakin koetin kiirehtiä, ilmestyi tuo puhdas, ihana siveys, joka ilossaankin aina on arvokas, eikä hillitön. Se hellästi ja vakavasti kutsui minua tulemaan, tulemaan ihan arvelematta. Se ojensi pyhät kätensä tavoittaaksensa minua ja sulkeaksensa minut syliinsä.
Ja se katsoi minuun rohkaisevasti hymyillen ikäänkuin sanoen: "Sinäkö, sinäkö todella et kykenisi siihen, mihin lapsukaiset ja naiset kykenevät? Kykenevätkö he siihen omasta voimastaan, eikö päinvastoin Herran Jumalan voimassa? Herra Jumala on minut heille uskonut. Miksi siis sinä koetat omin voiminesi seisoa ja vapiset ja horjut? Heittäydy Hänen varaansa; älä pelkää, ei hän laske sinua lankeemaan. Jättäydy Hänelle aivan turvallisena. Hän ojentaa käsivartensa ottaaksensa vastaan sinua ja parantaaksensa sinua."
Minä kovasti häpeästä punastuin, kun vast'ikään olin kuunnellut noita joutavia laverruksia ja yhä vielä vitkastelin ja häälyin epätietoisena. Ja taas olin minä kuulevinani siveyden sanovan minulle: "Sulje korvasi kuulemasta noita jäseniäsi maan päällä, jotta ne kuolisivat. Ne kyllä lupailevat sinulle iloja, mutta iloja, jotka Herran Jumalan lain mukaan ovat luvattomia". — Tämä taistelu sydämessäni oli taistelua toisen ja toisen minuuteni välillä.
Alypius, joka hiljaa vierelläni istui, odotti äänettömänä, miten tämä tavaton mielen kuohuni oli päättyvä.
Kun nyt syvällinen tutkistelemus oli olentoni salaperäisestä syvyydestä kohottanut ja koonnut kaiken kurjuuteni sieluni silmäin eteen, niin puhkesi ankara myrsky tuoden mukanaan runsaan kyynelsateen.
Saadakseni vapaasti vuodattaa kyyneleitäni ja ilmoille laskea valitukseni nousin minä ja poistuin Alypiuksen luota. Sillä yksinäisyys soi minulle sopivamman tilaisuuden itkemiseen. Niinmuodoin poistuin siksi kauvas, ett'ei hänenkään läsnäolonsa vaivannut minua. Hän huomasikin, millainen oli tilani, sillä ääneni, kun jotain hänelle koetin sopertaa, oli tukehtua itkuun. Sentähden hän, kun minä nousin, jäi paikoilleen istumaan kovin hämmästyneenä.
Minä heittäydyin, tietämättä mitä tein, erään viikunapuun alle, ja annoin kyyneleeni vapaasti vuotaa Sinulle otolliseksi uhriksi. Ja minä puhuin tähän tapaan, joskaan ei aivan näillä sanoilla: "Oi Herra, kuinka kauvan, kuinka kauvan voit niin armottomasti vihaa kantaa? Älä toki muistele entisiä pahoja tekojamme!" [Ps. 79: 5, 8.] Sillä vielä tunsin minä olevani niiden siteissä. Minä ääneen vaikeroin: "Kuinka kauvan? Kuinka kauvan? Huomenna — ja taas huomenna! Miksi ei nyt kohta tällä hetkellä tehdä loppu minun häpeästäni?!"
Noin minä vaikeroin ja itkin kovin katkeria katumuksen kyyneliä. Mutta silloin — silloin kuulin minä naapuritalosta lasten ääniä, jotka ikäänkuin laulamalla lausuivat "ota ja lue — ota ja lue!" Aivan samana hetkenä kirkastuivat kasvoni ja minä vaivasin ajatuksiani minkä voin muistaakseni jos mahdollista onko lapsilla tapana jossain leikissä laulaen lausua jotain tuontapaista; mutta en voinut ensinkään muistaa koskaan kuulleeni mitään sellaista. Silloin tukahutin minä kyyneleeni ja nousin ylös — minä pidin nuo kuulemani lasten sanat jumalallisena käskynä minulle avaamaan raamattua ja lukemaan sen luvun, joka ensinnä eteeni aukeni. Olinhan Antoniuksestakin kuullut, että hän, kun hän kerran sattumalta joutui erääseen paikkaan, missä evankeliumia julkiluettiin, tunsi sen kehoituksen, jonka luetusta paikasta sai kuullaksensa, lausutuksi itsellensä nimittäin: Mene, myy, mitä sinulla on, ja anna vaivasille, niin saat aarteen taivaassa, ja tule ja seuraa minua. [Matt. 19, 21.] Jumalalliselle äänelle kuuliaisena olikin hän kohta kääntynyt Sinun puoleesi.
Syvästi liikutettuna palasin minä sille paikalle, missä Alypius istui, ja minne noustessani olin jättänyt apostoli Paavalin epistolat. Minä otin ne käsiini, aukasin ja luin hiljaa sen kohdan, johon ensinnä silmäni osuivat: Ei ylensyömisessä eikä juopumisessa, ei haureudessa eikä kammioissa, ei riidassa eikä kateudessa, vaan pukekaat päällenne Herra Jesus Kristus ja hoitakaa ruumistanne, vaan ei haureellisuuteen. [Rom. 13, 13-14.] En tahtonut enempää lukea, eikä se ollut tarpeellistakaan. Sillä kohta kun sain luetuksi nuo sanat koitti kirkas valo minun sydämessäni, joka hajoitti kaikki epäilysten sumut, ja tuntui niin turvalliselta.
Minä laskin kirjan kiinni, pistettyäni jonkun merkin siihen kohtaan, ja kerroin kasvot rauhallisina kaikki Alypiukselle. Silloin ilmaisi hän mielialansa, josta ei minulla ollut mitään aavistusta, pyytämällä saada nähdä sitä kohtaa, jota olin lukenut. Minä näytin sen hänelle ja hän luki edelleen siitä kohdasta, johon minä olin pysähtynyt. Sanat, jotka siinä seurasivat, olivat minulle aivan tuntemattomat ja kuuluivat näin: Uskossa heikkoa korjatkaa. [Rom. 14, 1.]
Nämä sanat hän sovitti itseensä ja osoitti niitä minulle. Hän tuli niiden kautta vahvistetuksi ja yhtyi ilman mitään epäilystä tai mielen levottomuutta hyvään päätökseeni, joka oli aivan tuon hänen jalon luonteensa mukaista, johon nähden hän jo ennestään oli minua niin paljon edellä.
Nyt läksimme me äitini luo kertomaan hänelle kaikkea. Hänen sydämensä täyttyi ilosta. Kun kerroimme hänelle lähemmin, miten kaikki oli tapahtunut, iloitsi ja riemuitsi hän ja ylisti Sinua, joka teet kaiken senkin yli kuin me ymmärrämme tahi rukoilemme. [Ef. 3, 20.] Sillä olithan hänelle antanut minuun nähden paljoa enemmän kuin mitä hän oli huokauksilla ja kuumilla kyynelillä rukoillut.
Sinä olit saanut minut niin kokonaan itsehesi suostumaan, ett'en enää mitään avioyhteyttä vaimon kanssa halunnut, enkä toivonut itselleni mitään kaikesta siitä, mitä tällä maailmalla on tarjottavaa. Nyt seisoin minä sillä uskon tasapinnalla, jolla olit jo niin monta vuotta sitten suonut hänen näyssä nähdä minun seisovan. Sinä olit hänen surunsa iloksi muuttanut, ylitsevuotavaksi iloksi, jommoista ei hän koskaan ollut itsellensä rukoillut, ja joka arvossa ja puhtaudessa verrattomasti voitti sen ilon, jota hän oli itselleen toivonut lapsistani ja lastenlapsistani.