9 KIRJA.
Uusi elämä.
Oi Herra, minä olen Sinun palveliasi ja Sinun piikasi poika. Sinä olet katkaissut kahleeni, Sinulle minä kannan kiitosuhria. [Ps. 116, 16-17.] Sinua kiittäköön sydämeni ja kieleni, ja kaikki minun luuni lausukoot: Herra, kuka on Sinun kaltaisesi? [Ps. 35, 10.] Ja anna Sinä minulle vastaus ja sano sielulleni: Minä olen Sinun pelastuksesi.
Kuka ja millainen minä olen? Ei löydy mitään pahaa, jota en minä ole tehnyt tahi puhunut tahi ainakin tahtonut. Mutta Sinä, Herra, olet hyvä ja armollinen; Sinä katsoit alas kuiluun, jossa kuolleena makasin, ja ajoit ulos sydämeni syvyydestä pohjattoman turmelukseni. Siinäpä se olikin koko kysymys: olla tahtomatta sitä, mitä minä olin tahtonut, ja tahtoa sitä, mitä Sinä tahdoit.
Mutta missä oli minun vapaa tahtoni niin monen vuoden ajan ollut? Ja mistä salaperäisestä syvyydestä tai korkeudesta se yht'äkkiä ilmestyi niin että taisin taivuttaa niskani Kristuksen Jesuksen suloisen ikeen alle ja ottaa hartioilleni Sinun keveän kuormasi, oi minun vapahtajani ja minun lunastajani?
Yht'äkkiä oli minulle varsin helppoa ja iloista kieltäytyä maailman turhista iloista. Ilolla nyt heitin pois semmoista, jonka kadottamista olin tätä ennen suuresti peljännyt.
Sillä Sinä, ainoa todellinen viehätys, vieroitit mieleni niistä, samalla kun sait minut kiintymään itseesi, joka olet — ei kuitenkaan lihalle ja verelle — suloisempi kaikkea, mitä suloista löytyy maan päällä; kirkkaampi kaikkea muuta valoa ja samalla sisemmällä sielussani kuin kaikki, mitä siellä salaperäistä löytyy; korkeampi kuin kaiken maailman kunnia, vaikk'ei niille, jotka itsestään korkeaa ajattelevat.
Nyt oli sieluni vapaa niistä huolista, joita tämän maailman kunnian ja rikkauden tavoitteleminen tuottaa, vapaa halusta rypeä synnin liassa tyydyttämällä lihan kiihkeitä himoja, ja nyt minä hyvilläni haastelin kuin pieni lapsi Sinulle, minun valoni, minun rikkauteni, minun autuuteni, minun Herrani ja minun Jumalani.
Sinun kasvojesi edessä punnittuani asiaa päätin minä, ett'en minä äkkiä meluten katkaisisi opetustointani, vaan että hiljaa huomaamatta vetäytyisin pois laverruksien markkinoilta, jott'eivät nuorukaiset, joilla on tutkintoaineenaan ei Sinun lakisi, eikä Sinun rauhasi, vaan mielettömiä valheita ja torilla ratkaistavia oikeusjuttuja, enää saisi ostaa minun suuni kaupasta aseita hurjaan elämöimiseensä.
Sopivasti kyllä ei ollut enää kuin jokunen päivä siksi kun viininkorjuulupa piti alkaa; minä niinmuodoin päätin kestää paikallani siihen saakka, voidakseni sitten lain mukaisesti virastani erota ja säilyä vapaana ihmisorjuudesta pysymällä siinä vapaudessa, johon Sinä kerran olet minut ostanut.
Sinun rakkautesi oli lävistänyt sydämemme ja me kannoimme sanasi nuolia syvällä sielussamme. Sinun palvelijoittesi esimerkit, jotka olivat olleet kuin mustat, sammuneet ja kuolleet hiilet, ja jotka Sinä puhaltamalla olit palamaan saanut ja henkiin herättänyt, ne nyt ajatustemme pesään koottuina polttivat ja kuluttivat meistä pois uneliaisuuden, joka uhkasi meidät kadotukseen upottaa. Ne sytyttivät meissä voimakkaan tulen, jota vastaansanojien kavalat kielet eivät mitenkään saaneet sammumaan; se päinvastoin vastaansanomisesta yltyi korkeammalle loimuamaan.
Kun kuitenkin oli nimesi tähden, jonka pyhyys on kautta koko maailman tunnettu, olemassa sellaisiakin, jotka olivat valmiit päätöstämme ylistämään, niin saattoi näyttää kerskaukselta oitis, läheistä lupa-aikaa odottamatta, erota kaikkien nähden toimitettavasta julkisesta virasta. Jos nyt kuitenkin olisin niin tehnyt ja kääntänyt kaikkien kuulijaini huomion puoleeni, niin olisivat he, jotka varsin hyvin tiesivät kuinka lähellä oli viininkorjuulupa, saaneet aihetta puhua minusta kaikenlaista ja väittää, että olen tällä vaan tahtonut näkyä suureksi mieheksi. Mitä hyvää siitä olisi ollut, että minun vaikuttimistani noin olisi puhuttu ja huhuttu? Niinhän hyvä päätöksemme vain olisi joutunut pilkan alaiseksi.
Jo kesän kuluessa olivat keuhkoni työstä vaivaantuneet niin että olin kovin hengästynyt ja tunsin pistoksia rinnassani. Myös ääneni käheys minua vaivasi ja vaikeutti puhujana esiintymistäni. Olin sentähden levottomuudella ajatellut että minun ehkä ainakin toistaiseksi täytyisi lakkauttaa toimeni.
Nyt sitä vastoin minä iloitsin siitä, että Sinä, minun Jumalani, olit antanut minulle paremman syyn erota virastani kokonaan. Tässä ilossa minä kestin tuon väliajan. Sitä oli noin kaksikymmentä päivää, mutta minä ne miehuullisesti ja kärsivällisesti kestin. Kärsivällisyyttä siinä todella kysyttiin, sillä nyt ei ollut enää himo keventämässä työnkuormaa kuten ennen.
Ehkä joku Sinun palvelioistasi, minun veljistäni, sanonee, että olen siinä syntiä tehnyt, kun hetkenkään enää istuin valheen opetustuolissa, sittenkun sydämeni oli sitoutunut Sinua palvelemaan. En sitä kielläkään. Mutta olethan Sinä, kaikkein armollisin Herra, tämänkin kaikkien muiden kauhistavien ja surkuteltavien syntieni keralla pyhässä kasteen vedessä poispessyt ja anteeksiantanut.
Verecundus ystävällisesti pyysi meitä olemaan hänen maatilallaan, siksi kun pääsisimme Milanosta lähtemään. Siellä hänen rauhaisassa maatalossaan, peltojen ja niittyjen keskellä me kaukana maailman hyörinästä saimme levähtää Sinussa. Sinä, Herra, joka olet uskollinen lupauksissasi, olet maksava Verecundukselle palkan hänen meille osoittamastaan rakkaudesta. Sinä olet antava hänen levähtää paratiisin ijäti viheriöitsevillä niityillä, sillä Sinä olet anteeksiantanut hänen maan päällä tekemät syntinsä.
Nebridius iloitsi kanssamme, sillä hän oli harras totuuden etsijä, vaikkakaan hän ei vielä ollut kristitty, eikä ollut osallinen kirkon pyhistä sakramenteista.
Vihdoin viimeinkin loppui odotusaika. Kuinka pitkältä ja ikävältä olikaan se tuntunut meistä, jotka ikävöimme joutilaisuutta ja vapautta voidaksemme kaikesta sydämestä veisata: Minun sydämeni lausuu Sinulle: Minä olen etsinyt kasvojasi — Sinun kasvojasi, Herra, tahdon minä etsiä.
Sitten tuli tuo odotettu päivä, jolloin todella pääsin irti opettajatoimestani, josta mieleni jo tätä ennen oli irtaantunut. Nyt se tapahtui — ja nyt pääsi kieleni samoin kuin sydämenikin valloilleen. Ystävieni keralla minä tuolla maatilalla Sinua riemuiten ylistin.
Sillä minä kirjoitin useita kirjoja, jotka tosin olivat tarkoitetut Sinun palvelukseesi, mutta jotka kuitenkin vielä huokuivat äsken jättämäni koulun ylpeätä henkeä, samoin kuin juoksijakin on hengästyksissään juuri kun hän lopettaa juoksunsa levähtääksensä. Näitä teoksiani ovat seuraavat: "Keskusteluja läsnäolevien kanssa" ja "Keskusteluja oman itseni kanssa Jumalan kasvojen edessä" sekä "Kirjeeni poissa olevalle Nebridius-ystävälleni".
Milloin riittänee minulle aikaa mainitakseni kaikkea sitä hyvyyttä, jota Sinä meitä kohtaan osoitit tuona aikana, varsinkin kun minun on riennettävä toisia vielä suurempia armotöitäsi kertomaan?
Minulle on mieluista muistella, miten Sinä, Herra, sisällisillä pistimillä kokonaan lannistit korskean luontoni, miten Sinä teit sydämeeni tasaisen tien alentamalla ajatusteni vuoret ja kukkulat, oikaisemalla mutkat ja silittämällä epätasaiset paikat.
Kuinka innokkaasti yhdyinkään ylistämään Sinua, lukiessani Daavidin psalmeja, noita uskoa uhkuvia virsiä ja hurskaan mielen tunnelmia, joissa ei ole vähääkään ylpeyden henkeä!
Sinun syvintä rakkauttasi en kuitenkaan vielä tuntenut, koska olin vasta katekumeeni kuten Alypiuskin, jonka kanssa yhdessä elelin maaelämän hiljaisuudessa. Myös äitini liittyi meihin eriämättömästi naisellisella olennollaan, miehekkäällä uskollaan, levollisuudellaan mikä on vanhoille ominainen, äidillisellä hellyydellään ja kristillisellä hurskaudellaan.
Kuinka innokkaasti yhdyinkään ylistykseesi lukiessani psalmeja! Kuinka suuren rakkauden ne sielussani sytyttivät Sinua kohtaan! Minä paloin innosta saada niitä julistaa, jos mahdollista koko maailmalla, jotta kukistuisi ihmiskunnan ylpeys. Mutta veisataanhan niitä kaikkialla maailmassa, ja eihän kukaan voi hehkultasi kätkeytyä.
Sydämeni oli täynnä voimakasta ja katkeraa vihaa Manikeolaisia kohtaan, mutta samalla minä myös tunsin sääliä heitä kohtaan, koska he eivät tunteneet näitä jumalallisia salaisuuksia, näitä taivaallisia lääkkeitä, ja koska he mielettömän uhkamielisinä hylkäsivät sen vastamyrkyn, joka olisi voinut heitä parantaa.[56]
Minä olisin suonut, että he jonkun kerran olisivat olleet tietämättäni saapuvilla näkemässä ja kuulemassa minua, kun minä tuona joutoaikanani luin neljättä psalmia. Kyllä varmaan olisi heidän täytynyt silmieni säihkystä ja ääneni painosta huomata, kuinka voimallisesti minuun vaikuttivat nuo psalmin sanat: Kun minä huusin, niin Sinä kuulit minua, minun vanhurskauteni Jumala. Sinä minua hädässäni lohdutit. Ole minulle armollinen ja kuule rukoukseni.
Minä vapisin pelvosta, mutta samalla minä myös hehkuin Sinun laupeutesi sytyttämästä toivosta ja ilosta. Ja kaikkia noita tunteita tulkitsivat silmäni ja ääneni, lukiessani noita Sinun Henkesi meille lausumia sanoja: Te uljaat miehet, kuinka kauvan pitää minun kunniani pilkattaman? Miksi te rakastatte turhuutta ja tavoittelette valhetta? Olinhan minäkin turhuutta rakastanut ja valhetta tavoitellut.
Nyt minä sen kuulin ja kauhistuin; sillä minä tunsin että minäkin olin yksi niitä, joita nämät sanat tarkoittivat. Sillä olivathan ne mielikuvitukseni luomat harhakuvat, joita olin totuutena pitänyt, sulaa turhuutta ja valhetta. Nämä muistot täyttivät sydämeni tuskalla ja minä valitin haikeasti ja katkerasti.
Jospa olisivat nuo valitushuutoni kuuluneet niiden korviin, jotka vielä tänäpäivänä rakastavat turhuutta ja tavoittelevat valhetta. Ehkäpä se olisi vaikuttanut heissä niin voimallisen mielenliikutuksen, että heidän olisi täytynyt oksentaa ulos itsestänsä tuon tuommoisen; sitten olisivat he kääntyneet rukoillen Sinun puoleesi ja Sinä olisit kuullut heidän rukouksensa, koska hän, joka todella edestämme kuoli, on edesvastaajanamme tykönäsi.
Edelleen minä luin: Vihastukaa, älkääkä syntiä tehkö. Kuinka tulinkaan liikutetuksi tätä lukiessani! Olinhan jo oppinut vihaamaan itseäni entisen elämäni tähden, ja nyt oli tämä sana minua kannustamassa, ett'en vast'edes syntiä tekisi!
Nyt en enää mistään itseni ulkopuolella olevasta esineestä tyydytystä hakenut, enkä sitä ruumiillisin silmin etsinyt näkyväisestä auringosta.[57] Sillä jotka tämän maailman moninaisista kappaleista ilonsa hakevat, he piankin häviävät ja haihtuvat noihin näkyväisiin, katoavaisiin kappaleisiin, he janoisin mielin tavoittelevat niiden haihtuvia varjokuvia.
Oi jospa he janostaan aivan nääntyisivät niin että rukoillen pyytäisivät: Kuka meille näyttää, mistä saisi jotain virvoittavaa?! Oi jospa me silloin voisimme sanoa ja he kuulla: Ilmestynyt on meille, Herra, Sinun kasvojesi valkeus. Sillä emme me ole se valkeus, joka ihmisiä valistaa, vaan Sinun valkeutesi koittaa meissä, jotta me, jotka muinoin olimme pimeys, nyt olisimme valkeus Sinussa.
Oi jospa he olisivat voineet nähdä tuota sisäistä, ijäistä valoa! Nyt olin saanut sitä maistaa, ja sydäntäni kivisti, etten voinut sitä heille näyttää, kun he maailmaa himoitsevine silmineen tulivat tyköni ja sanoivat: Kuka meille näyttää, mistä saisi jotain virvoittavaa? Sillä nyt kun sydämessäni kannoin vihaa itseäni vastaan, saatuani piston sydämeeni, nyt kun olin vanhan ihmiseni kuolettanut ja uhrannut alttarillasi ja ajattelin Sinun apuasi toivoen uudistumistani uudeksi ihmiseksi, nyt olit Sinä tullut minulle suloiseksi ja täyttänyt sydämeni ilolla. Minä huudahdin ilosta lukiessani tätä samaa raamatusta, jota sydämessänikin tunsin. En tosiaankaan enää olisi tahtonut saada maallista omaisuuttani kartutetuksi moninkertaiseksi, kuluttaakseni tuota katoavaista ja kuluakseni itse sen kuluttavasta voimasta. Sillä joskin toisilla on viljaa ja viiniä yltäkyllä, niin olihan minulla Sinussa, Sinä ainoa ijankaikkinen ja muuttumaton, toisenlaista viljaa, viiniä ja öljyä.
Seuraavaa värssyä[58] lukiessani minä kaikesta sydämestäni huudahdin: Oi autuutta saada nukahtaa ja levähtää, saada levähtää rauhassa, levähtää siinä, mikä aina on samaa! Ken voi meiltä sitä estää, kun sana seisoo vahvana: Kuolema on nielty voitossa? [1 Kor. 15, 54.] Olethan Sinä itse se ijäti sama ja muuttumaton. Sinussa nautitaan syvää rauhaa ja unohdetaan kaikki vaivat. Sillä Sinua ainoastaan tavoitella, eikä kaikenlaista muuta, se on luontoni laki, jonka Sinä, Herra, yksin olet minuun istuttanut, eikä kenkään muu.
Minä luin ja minä paloin innostuksen tulesta ja pyhästä kiivaudesta niitä vastaan, jotka pyhää raamattua halveksuvat. Mutta minä en tiennyt mitä tehdä noille mykille kuolleille, joiden joukossa minä itse olin ollut yksi niitä pahimpia, aivan kuin turmiollinen rutto, ja raivonnut sokeudessani kuin äkäinen haukkuva koira noita pyhiä kirjoja vastaan, jotka ovat täynnä taivaan makeata hunajaa ja Sinun valkeutesi valoa.
Kun se aika läheni, jolloin minun piti ilmoittautua kastettavaksi, palasimme me maalta Milanoon. Myös poikani Adeodatuksen, tuon syntini lapsen, otimme me mukaamme. Sinä olit suonut hänen hyvin kasvaa viisaudessa. Sillä vaikka hän ei ollut vielä täyttä viittätoista vuotta, niin hän kuitenkin hengen etevyydessä oli edellä monia arvokkaita ja oppineita miehiä.
Sinun lahjojasi, Herra, minä kasvojesi edessä kehun, Sinun, joka olet kaikkeuden Luoja ja saat meidän epämuodostumatkin kauniiksi muodostetuksi. Minulla tuossa pojassa ei ollut muuta osaa kuin rikokseni, joka hänen maailmaan syntymisensä aiheutti. Sinä yksin sen sydämellemme laskit, että poika olisi kasvatettava kurituksessa ja Herran nuhteessa. Sinun lahjojasi minä kehun kasvojesi edessä.
Olen teokseeni "Opettajasta"[59] kirjoittanut poikani kanssa pitämiäni vuorokeskusteluja. Sinä tiedät, että kaikki keskustelukumppanini siellä esiintyvät ajatukset todella ovat tuon kuudentoista vuotiaan omia. Olen monta vielä paljon ihmeellisempää seikkaa hänessä havainnut. Minä monta kertaa peljästyin hänen henkistä etevyyttänsä. Ken muu taiteilijoista kaikista paitsi Sinä kykenee sellaista ihmeteosta luomaan?!
Äkkiä Sinä hänet tempasit pois maan päältä, ja nyt minä saan häntä huoletonna muistella, kun ei ole minulla mitään pelkoa ei hänen nuoruudestaan, eikä miehuudestaan, eikä koko hänen elämästään.
Hänet, joka hengellisessä elämässä olikin meidän ikäisemme ja oli kuten me itsekin kasvatettava Sinun opissasi, olimme me seuraamme ottaneet. Me tulimme kastetuiksi ja nyt katosi meistä kaikki pelko entisestä elämästämme.
Minä en noina päivinä koskaan saanut kylläkseni tuosta ihmeen suloisesta langennutta ihmiskuntaa koskevan pelastuspäätöksesi tutkimisesta. Kuinka vuolaasti vuotivatkaan kyyneleeni laulettaessa pyhiä lauluja Sinun kunniaksesi! Kuinka värisikään sieluni syvästä liikutuksesta kun virsien ja hengellisten laulujen suloiset säveleet kajahtelivat kirkkosi pyhissä holvissa. Säveleet aaltoilivat korviini, ne valoivat totuutta sydämeeni, hurskaat tunteet täyttivät mieleni ja vuolaasti vuotivat kyyneleeni ja — minun oli niin hyvä ollakseni.
Sinä joka saat aikaan, että ihmiset yksimielisinä yhdessä asuvat, Sinä meidänkin seuraamme toimitit erään nuoren miehen kotokaupungistamme nimeltä Evodius. Hän oli palvellut valtionrahatoimikamarissa, mutta oli jo ennen meitä kääntynyt ja kastettu ja jättämällä maallisen toimensa valmistautunut Sinua palvelemaan.
Nyt me olimme yhdessä ja me aioimme vastaisuudessakin asua yhdessä pyhää päätöstämme toimeenpannaksemme. Me kyselimme paikkaa, missä parhaiten saisimme Sinua rauhassa palvella, ja läksimme yhdessä paluumatkalle Afrikaan.
Mutta kun me olimme päässeet Ostiaan[60] Tiber-joen varrelle kuoli minun äitini. Päivä, jolloin hänen piti tästä elämästä eritä, teki tuloaan, mutta Sinä sen yksin tiesit. Sinun salaperäisestä sallimuksestasi me seisoimme itseksemme hän ja minä puutarhaan päin olevan ikkunan luona talossa, jossa me asuimme ollessamme hiljaisessa Ostiassa lepäilemässä pitkällisen matkan vaivoista ja valmistautumassa tulevalle merimatkalle.
Me siinä seistessämme pidimme keskenämme herttaista vuoropuhelua. Unohtaen ne kuin takana ovat ja tavoittaen niitä kuin edessäpäin ovat [Filip. 3, 13] me Sinun kasvojesi edessä, joka olet totuus, arvailimme millaista mahtaa pyhien ijankaikkinen elämä olla, se elämä jota ei silmä ole nähnyt, eikä korva kuullut, eikä yksikään ihmissydän tuntenut. [1 Kor. 2, 9.] Me janoisina kurotimme huulemme sen veden puoleen, joka vuotaa Sinusta, joka olet elämän lähde sangen syvä, voidaksemme sitä juomalla sen verran kuin jaksoimme käsittää niin paljon kuin mahdollista noin kovin korkeita asioita.
Jouduttuamme puheessamme siihen, että kirkkaimmankin päiväpaisteen aiheuttamaa ruumiillisten aistimien ihastusta ei voida verrata, eikä mainitakaan tuon ijankaikkisen elämän suloisuuden rinnalla, me yhä tulisemmalla innolla aatoksessamme kotouduimme kohti tuota elämää nousten askel askeleelta yli koko aistillisen maailman yli taivaan aurinkoineen, kuineen ja tähtineen, jotka maan päälle paistavat.
Sitäkin korkeammalle me kotouduimme, me nimittäin sielumme syvyydessä tutkimalla, tunnustamalla ja ihailemalla Sinun tekojasi johduimme puhumaan sieluistamme.
Niistä me siirryimme siihen maahan jonka hedelmällisyydellä ei ole mitään määrää eikä loppua, ja jonka viljavilla totuuden vainioilla Sinä ruokit Israeliasi ijankaiken. Siellä onkin kaikella elämänsä Hänessä, joka on viisas, jonka kautta kaikki ovat tehdyt, jotka ovat olleet olemassa ja tulevat olemassa olemaan, ollen itse luomaton ja muuttumaton, sama nykyisyydessä, entisyydessä ja tulevaisuudessa. Niin, Hänessähän ei mitään menneisyyttä eikä tulevaisuutta olekaan; Hänessä, joka iankaikkinen on, on vain nykyisyyttä; mutta menneisyys ja tulevaisuus on katoavaista.
Näin puhuessamme ja ikävöidessämme ijäistä elämää me hetkisen saimme sitä maistella innosta sykkivin sydämin. Me huokaillen sanomattomilla huokauksilla maistoimme Hengen uutisia. Mutta meidän täytyi taaksemme jättää tuo hengen uutisten kimppu ja palata puhumaan suullamme, joka lakkaamatta sanoja synnyttää ja valmistaa. Sillä eipä meidän sanamme, eikä mikään ole sellaista kuin Sinun sanasi, meidän Herramme olennollinen sana, joka aina pysyy sinä kuin se on vanhenematta milloinkaan.
Me edelleen puhuimme ijankaikkisesta elämästä ja äskeisestä kokemuksestamme: Miten lihan levottomat pyyteet lakkaavat, miten mielikuvat maasta, vedestä ja ilmasta häipyvät pois, miten taivaankappaleetkin kaikki katoavat näköpiiristä, miten sielukin on kuin olemattomissa kohoutuessaan ajattelemasta itseään, miten kaikki unet ja näyt, kaikki sanat ja merkit, sanalla sanoen kaikki, mikä on muuttuvaista ja katoavaista, on meille kuin aivan olematonta.
Sillä sanovathan kaikki nämä kappaleet jokaiselle, kun vaan niiden kieltä ymmärtää: Me emme ole itseämme tehneet, vaan Hän, joka ijankaikkinen on, on meidät tehnyt. Tämän sanottuaan ne taas vaikenevat ja kääntyvät tarkkaavaisuudella kuuntelemaan Häntä, joka ne on tehnyt, ja joka yksin puhuu.
Hän ei puhu noiden kappalten kautta, ei ihmiskielellä, ei enkelien äänillä ei ukkosen jyrinällä, ei arvoituksilla, eikä vertauksilla, vaan ilman noita kappaleita, joissa me Häntä rakastamme, Hän meille välittömästi puhuu niin että me selvästi kuulemme Hänen äänensä hetkinä sellaisina, jolloin me kuten tänäkin hetkenä kohotamme henkemme korkeuteen ja aatoksen nopeudella tapailemme ijankaikkista viisautta, joka yhäti samana kaikkeutta vallitsee. Jos nyt tätä oloa jatkuisi, jos kaikki ala-arvoiset näyt katoaisivat, jos tämä ainoa näky katsojansa tempaisi mukaansa ja iloihinsa upottaisi ja sulkisi niin että elämämme aina olisi sellaista kuin se oli tuona hetkenä, jolloin me haltioissamme huokailimme, eikö silloin olisi kohtaamme toteutunut tuo sana: Mene Sinun Herrasi iloon? [Matt. 25, 21.] Vai milloin on tämä tapahtuva? Eikös silloin kun tämä sana toteen käypi: Me emme kaikki nukahda kuolon uneen mutta kaikki me muutetaan ajan rahdussa, silmänräpäyksessä. [1 Kor. 15, 51]
Näin minä puhuin ja hän vastasi minulle: "Poikani, minulle ei enää löydy tämän maan päällä mitään iloa. Mitä on minulla enää täällä tekemistä, miksi olen minä enää täällä, kun ei kuitenkaan minulla enää ole mitään toivomista tässä maailmassa? Yhtä olen minä toivonut ja sentähden kaikin voimin elämässä pysytellyt, olen toivonut näkeväni sinut kristittynä, kirkon uskovana poikana, ennenkun tästä elämästä erkanen. Herra on suuresta armostaan antanut minulle yli senkin kuin olen pyytänyt, kun näen sinun ylönkatsoen pelkän maallisen onnen antautuneen Hänen palvelukseensa. Mitä niinmuodoin on minulla enää täällä tekemistä?"
En muista enää, mitä minä tuohon vastasin. Tuskin oli viisi päivää kulunut, kun hän sairastui kuumetautiin.
Taudin aikana tapahtui kerran että hän heikkoudesta hetkeksi kadotti tajuntansa. Me astuimme nopeaan hänen vuoteensa ääreen, veljeni ja minä. Mutta tajunta palasi pian, ja kun hän näki meidät seisomassa vuoteen ääressä, eikä kohta älynnyt, miten oli laitansa, kysyi hän hämmästyneenä "missä minä olen?" Samassa huomasi hän suuren surun kuvastuvan kasvoissamme ja jatkoi: "Haudatkaa äitinne tänne, minä pyydän."
Minä vaikenin ja taistelin kyynelten kanssa. Mutta veljeni lausui jotain, jolla hän ilmaisi toivovansa, että ei äiti toki tarvitsisi vieraassa maassa kuolla, vaan saisi isänmaansa povessa suotuisamman haudan. Silloin kuvastui tuskaa hänen kasvoissansa ja hän katseellaan nuhteli häntä sellaisesta joutavasta ajatuksesta ja puheesta ja hän suruisena kääntyi minun puoleeni ja sanoi: "Katso, mitä hän puhuu!"
Sitten hän pyysi meitä kumpaakin: "Pankaa vaan tämä ruumiini mihin hyvänsä, älköön tuommoinen turha huoli teitä vaivatko. Yhtä vain minä teiltä pyydän, että te, missä ikinä lienettekin, Herran alttarin ääressä aina minua muistelette."
Tämän sanottuaan niin hyvin kuin taudilta taisi hän vaikeni ja taudin tuskat yhä yltyivät.
Yhdeksäntenä päivänä hänen sairastumisestaan lukien, hänen ollessa viidenkymmenenkuuden vuoden ijässä — minä olin silloin kolmenkymmenen kolmen vanha — hänen hurskas, puhdas sielunsa pääsi kuoleman ruumiista irtaantumaan.[61]
Minä suljin hänen silmänsä, suru valtasi sydämeni, ja minä kovin taistelin kyynelten kanssa.
Kun hän oli viimeisen henkäyksen vetänyt, niin puhkesi Adeodatus äänekkäisiin valitushuutoihin, mutta tyyntyi kuitenkin, kun me vakavasti vaadimme häntä olemaan hiljaa. Samoin täytyi minun tukahuttaa ja tyynnyttää omankin lapsen kaipausta tuntevan sydämeni surua, joka pojan parkaistessa oli aivan purkaantua kyyneliin ja valituksiin. Me tunsimmekin kaikki sen varsin hyvin, että tämän kuolinvuoteen ääressä ei äänekäs valitus, itku ja parku ollut ensinkään paikallaan. Tuolla tapaa valitettakoon tuskaista kuolemaa, tuolla tapaa valittakoot ne, jotka eivät usko elämää kuoleman jälkeen. Mutta hänhän kuoli aivan helposti ja hänhän eli vielä kuoltuaankin. Kuinka olisimme vähääkään voineet epäillä hänen elämistään yhä vielä, joka oli ollut niin puhdas ja niin vahva uskossaan!
Mutta kun minä olin yksin, eikä kukaan ollut minua kuulemassa, rukoilin minä kyynelin Sinulta lohdutusta tuskaani ja sain vaivoin kyyneleeni pidätetyksi. En vielä saanut sieluani irti kiskotuksi katkeran surun käsistä, kuitenkin panin minä maata ja aamun tullen oli suruni jo hiljaisempaa. Kun vielä olin yksinäni vuoteellani viruen, muistuivat mieleeni seuraavat säkeet eräästä palveliasi Ambrosiuksen virrestä:
Oi, suuri Luoja, Kaikkivaltias!
Maan kaiken hallitset Sä sanallas.
Sä valon paistaa annat päivin,
Meit' uneen viihdytät taas öisin.
Sä sielun, ruumiin väsyneen
Suot päästä lepoon, uneen herttaiseen;
Niin jäsenet taas työhön pystyvät,
Ja surun synkät pilvet lientyvät.
Siitä hetkestä aloin taas muistella äitiäni samoin tuntein kuin ennenkin. Minä muistelin hänen lujaa luottamustaan Sinuun ja hänen hellää osanottavaisuuttaan meitä kohtaan. Tuota hellyyttä en enää koskaan osakseni saisi! Sydämeni oli niin surusta raskas muistellessani äitini ja omaa kohtaloani, ja minun täytyi keventääkseni sydäntäni itkeä — itkeä haikeasti ja hillittömästi.
Hajanaisia kappaleita 10:stä ja 12:sta kirjasta.
Loppu.
Myöhään minä Sinuun rakastuin, oi kauneus, Sinä joka ammoisista ajoista olet ollut olemassa ja kuitenkin ijankaiken pysyt uutena. Voi kuinka myöhään Sinuun rakastuin!
Sinä olit kyllä minussa, mutta minä harhailin maailmassa etsien Sinua sieltä, ja minä heittäydyin nurjana ja hurjana ihanaan maailmaan, jonka Sinä olet luonut. Sinä olit kyllä minun rinnallani, mutta minä en ollut Sinun rinnallasi. Maailman ihanuus vieroitti minut Sinusta, vaikk'ei sitä olisi olemassakaan, ell'ei se olisi Sinussa.
Sinä kutsuit niin hellästi, Sinä huusit niin voimakkaasti, ja Sinä sait minun kuuronkin kuulemaan. Sinä tulisena hehkuit ja kirkkaasti paistoit, Sinä annoit minulle sokealle näköni jälleen. Sinä levitit suloista tuoksua ympärillesi, ja minä hengitin sitä täysin siemauksin, ja nyt minun sydämeni sykkii Sinulle yksin. Saatuani maistaa Sinun ruokaasi minä sitä yhäti isoan ja janoan. Sinä kosketit minua ja hehkuvana rakkaudesta kurotin minä käsiäni Sinun puoleesi saavuttaakseni Sinun rauhasi.
Kun kerrankin olen oleva kokonaan Sinussa, niin ei mikään enää tuota minulle tuskaa tai vaivaa. Elämää uhkuva on elämäni oleva, kun Sinä sen kokonaan täytät. Mutta kenen Sinä olennollasi täytät, hänen Sinä kuormista vapaaksi kirvoitat. Minä en vielä ole siihen tilaan ennättänyt, vielä minä olen kuormaksi itselleni.
Vielä minussa ilot, joita oikeastaan olisi itkettävä, ja surut, joista kannattaisi iloita, taistelevat keskenään, enkä tiedä kummalle puolelle voitto kallistuu — voi minua! Herra, armahda minua kurjaa!
Toiselta puolen taas turhat, kuolettavat surut ja puhtaat, ihanat ilot taistelevat sydämessäni, enkä tiedä, mille puolelle voitto kallistuu — voi minua! Herra, armahda minua kurjaa!
En salaa Sinulta minun haavojani; olethan Sinä lääkäri ja minä sairas, Sinä armollinen ja minä kurja syntinen!
Täytyyhän ihmisen aina olla sodassa maan päällä [Job. 7, 1]; onhan ihmiselämä ainaista kärsimystä ja taistelua. Kuka toivoisi itselleen vaivoja ja vaikeuksia? Sinä et pyydäkkään meiltä, että me niitä rakastaisimme, vaan että me niitä kärsivällisesti kantaisimme. Kenkään ei myöskään rakasta sitä, mikä hänelle kärsimystä tuottaa, vaikka hän kärsivällisyyden avua rakastaa. Sekin, joka iloitsee siitä, että hän voi kärsivällisesti taipua kärsimysten kuormaa kantamaan, soisi kuitenkin mieluummin ett'ei tuota kuormaa olisi ensinkään olemassa.
Onnettomana minä ikävöin onnea, ja onnellisena minä pelkään onnettomuutta. Onko olemassa näiden äärimmäisyyksien välillä tilaa, jossa ollen ihminen on ilman kärsimystä? Voi, voi, tämän maailman onnea vastoinkäymisineen, jotka pelottavat ja kuluttavat ihmistä, ja myötäkäymisineen, jotka iloillaan ihmisen turmelevat!
Voi, voi tämän maailman kärsimyksiä, jotka toisaalta sytyttävät turhia onnenpyyteitä, toisaalta kovettavat ihmismielen ja tyystin lopettavat heikon kärsivällisyyden!
Eikö siis täydy ihmisen aina lakkaamatta taistella niin kauvan kun hän maan päällä on?
Sinun suureen laupeuteesi yksin perustuu kaikki toivoni. Käske minua tekemään, mitä Sinä tahdot, ja auta minua tekemään, mitä Sinä käsket.
Oi totuus, minun sydämeni valo, karkoita kirkkaalla valollasi pimeys minusta pois. Kun vaivuin katoavaisuuteen, silloin synkkä yö peitti minun mieleni, ja kuitenkin tuolta synkeästä syvyydestäkin loimusi rakkauteni liekki Sinun puoleesi. Minä kuljin eksyksiin, mutta sittenkin muistin minä Sinua. Läpi melun ja hälinän, joka ympärilläni pauhasi, kuului vielä hiljaa Sinun äänesi, joka minua kotia kutsui.
Ja katso! nyt minä palajan kotia, palajan polttavin, janoisin huulin Sinun lähteellesi. En tahdo enää itse olla elämäni sisällyksenä; kun minä sitä olin, tulin minä itselleni kuolemaksi; Sinussa tahdon minä elää uutta elämää. Puhu Sinä minulle, Sinä itse; olen kyllä uskonut pyhiä kirjojasi, mutta en ole useinkaan päässyt niiden salaisuuksista selville.
Oi valoisa, ihana huone, jonka Herra on omakseen rakentanut, kuinka rakastankaan Sinun kirkkauttasi ja paikkaa, jossa Herran kunnia asuu! Minä olen vieras ja muukalainen, olen kulkemassa pitkää taivalta ja minä ikävöin päästä matkani päähän. Minä tahdon pyytää Häntä, joka sinut on rakentanut, ottamaan minua majoihinsa, sillä olenhan minäkin Hänen tekonsa.
Minä olen kuin eksynyt, kadonnut lammas, mutta minä luotan paimeneeni, huoneen Herraan, että Hän on minut olallaan kantava kotia. Amen.