AURINGON VÄLÄHDYKSIÄ
Kuvaus kansan elämästä
Kirj.
Sylvia (Suomennos)
Korkealla vuorenpenkereellä oli tupa, jonka takana hongat humisten latvojaan heiluttivat. Oltiin keski kesässä. Hyönteiset matelivat sammaleissa ja vuorenloukoissa, kanerva kukoisti ja mustikkapensaissa liihoitteli kaksi vaaleankeltaista perhosta, jotka milloin ilkamoiden toisiaan likenivät, milloin taas liehaellen erosivat. Ylähällä vuoren reunalla seisoi nuori neitonen ja katsoi alas laaksoon, joka vihantana ja kauniina laajeni laajenemistaan, kunnes viimein tuolla kaukana, likellä taivaan rantaa hopeanhohtava järvi sen rantaa huuhtoeli.
Neitonen, joka metsässä oli poiminut esiliinansa täyteen risuja ja männynkäpyjä, varjosti silmiään kirkkaalta päivänvalolta sillä välin kun hän kiinnitti katseensa siihen kohtaan kaukana laaksossa, jossa katonharja ja vaalea haiku näkyi lehtipuitten välistä.
"Lotta", kuului nyt tuvasta ääni huutavan ja tyttö otti hienolla hymyllä ja pitkään viipyvällä katseella jäähyväiset katonharjalta ikäänkuin vanhalta tuttavalta; sitten hän rivakkaasti kääntyi, astui nopeita ja varmoja askeleita mättäiltä, tehden siellä ja täällä pienen hyppäyksen, jolla hän vältti teräviä kiviä tai muita epätasaisuuksia.
"Johanna ja räätäli ovat täällä", lausui vaimo, joka häntä oli ovella huutanut, ja hänen äänestään kuului, että hän tätä käyntiä piti suurena kunniana. Lotta meni kammariin ja jäi ovensuuhun seisomaan, hiukan hämillään. Eikä ihme ollutkaan, sillä päivän paisteessa ikkunan luona istui lihavanläntä nainen, joka pöyhkeili komeassa hatussa ja hohtavissa ruusunpunaisissa silkkinauhoissa. Heidän matalassa majassaan ei vielä koskaan ollut niin hienosti puettua naista käynyt, ja Johanna, Lotan serkku, oli käynyt aivan kuin toiseksi ihmiseksi noissa uusissa vaatteissaan, ja kylläpä kannattikin, sillä hän oli naimisessa räätälin kanssa, joka tummaan nuttuun ja keltaisiin liiviin puettuna istui pöydän toisella puolen ja näytti niin korkea-arvoiselta, että Lotan kerta toisensa perään täytyi polviaan notkistaa.
"En ymmärrä kuinka voitte tulla täällä toimeen", lausui räätäli, katsahtaen ympärilleen ahtaassa kammarissa; "tuskin minä saatan täällä suorana seisoa. Koko mökki on niin pahanpäiväinen ja pieni, jotta luulisi ensimmäisen tuulen puuskan vievän sen mukanaan. Ettei Johanna niin itsepäisesti olisi tahtonut tulla teitä katsomaan, en minä suinkaan ikänäni olisi tänne jalkaani astunut; mutta hän tahtoi kaiken mokomin näyttää teille yhtä ja toista, jota hän on saanut."
Johanna istui myhäellen pullakalla muodollaan ja väänteli päätään, jotta nuo siniset kellukset kilkuttivat korvien ympärillä, sillä välin kun hän kuunteli miehensä puhetta, joka hänen mielestään oli juuri senlaista, kuin niin mahdikkaan miehen puheen tulikin olla.
"Arvelin tädin ja Lotan mielellään tahtovan minua nähdä, ja kun kerran olen täällä ollut ja kasvanut eikä minulla parempaa kotoa ole ollut, niin halusin tulla näyttämään, kuinka minä voin nyt, kun olen tullut niin hyvään naimiseen ja Berglundikin on päässyt mestariksi, jonkatähden minäkin olen rouva!"
"No, sanos muuta", lausui Töyry-Maija, täti, joka oli kuunnellut heitä niin hartaasti, että tohti tuskin henkeä vetää, mutta nyt hän viittasi Lottaa panemaan kahvipannua tulelle, ja tyttö riensi kyökkiin, melkein iloisena siitä, että sai tilaisuutta yksinäisyydessä tointua kaikesta mitä oli nähnyt ja kuullut.
Maija-muori levitti juhlallisesti ainoan salvettinsa pienelle punaiseksi maalatulle pöydälleen ja toi siihen kuppia ja vatia vieraittensa varalta; mutta hyvin varovasti hän liikkui ja mahdollisimman kapeaksi koki hän tehdä ruumiinsa, välttääkseen karkeiden vaatteittensa koskettamista vieraiden hienoihin pukuihin.
"Meillä oli hirveän suuret päät, tiedättekös", lausui räätäli, "ja melkein pelkkää herrasväkeä häävieraina; Johanna arvasi, ettei teillä olisi oikeita kunnon vaatteita ja sentähden emme teille lähettänyt kutsumustakaan."
"No sanokaas muuta", päivitteli Töyry-Maija, joka nöyrässä ja alammaisessa mielessään ei koskaan ollut ajatellut voivansa tulla vieraaksi niin ylhäisen morsiusparin häihin kuin nämät vasta vihityt, jotka herrasväen kanssa seuraa pitivät. "No, sanokaas muuta", toisti hän päätänsä heiluttaen ja samassa juohtui hänen mieleensä, että Johanna täydellä syyllä saattoi myöntää tämän ainoaksi kodokseen, sillä orpo tyttöraukka oli kerran tuotu kuin turvaton metsänlintu tänne holhottavaksi.
"Niin, sanokaas muuta", toisti Maija, yhä ruumistaan kiikutellen ja muisteli sitä hetkeä, jolloin Johanna heiltä muutti kaupunkiin, jossa hän sai hyvän palveluspaikan ja kauniita vaatteita, ja kun hän nyt lisäksi oli tullut uusiin oloihin, niin ei se vaivaa maksanut muistella, mitä hyvää hänelle täällä oli tehty, vielä vähemmin niistä puhua. Mutta selvään hän huomasi, että Johanna oli oikea onnen lapsi, ja sen hän myöskin heille sanoi, eikä he sitä näyttäneet ollenkaan paheksuvan.
Nyt kantoi Lotta kahvipannua pöydälle ja tohti tuskin silmiään luoda kasvinkumppaliinsa, joka istui siinä pöydän ääressä, päivän paisteessa, niin lämpimänä että posket hohtivat. Voi kuinka kaunista Johannalla olikin kaikki! Lotta loi katseen ympärilleen kammariin ja hän iloitsi sydämessään, että nyt sattui olemaan sunnuntai, ja laattia siis kuurattuna ja sinikukkainen sängynpeite puhtaaksi pestynä; mutta kiusa kuitenkin, ettei heillä ollut vehnästä tarjota, sepä vasta oli häpeä!
"Minulla on korppuja ja pullia laukussani", lausui Johanna arvollisuudella, "sillä saatoinhan arvata, ett'ei teillä niitä ollut."
Ja nyt oli kaikki hyvin, eikä kukaan voinut parempata toivoakaan; yksin räätälikin, joka oli taskustaan vetänyt pullon esiin, näytti tyytyväiseltä. "Tämä vahvistaa tässä kuumuudessa", lausui hän ja kaasi viinaa kahviin, "erittäin se on vahvistavaa ja tarpeellista."
"Niin, sanokaas muuta", todisti Maija, joka ei vieläkään ollut hämmästyksestään tointunut, "sanokaas muuta!"
"Me tulimme näin aikaiseen, ennättääksemme kirkkoon myöskin", sanoi
Johanna sokuripalaa imeksien; "saa nähdä, jos he minua enää tuntevat."
"Varmaankin! Mutta ei ole aivan vielä aika mennä kirkkoon, kenties haluaisitte lähteä ryytimaahan niin kauaksi?" kysyi Lotta, joka oli sen verran saanut rohkeutta, että tohti puolittain kuiskaamalla puhua, ja hänen siniset silmänsä näyttivät samalla ystävällisiltä ja ujoilta.
"Niin, sepä juuri on ryytimaa, josta kannattaa puhua", lausui Johanna ja kääntyi naurahtaen mieheensä. "Siellä kasvaa kaksi karvikka-pensasta ja yksi omenapuu, siinä koko komeus. Pienenä ollessani oli minulla tapana siellä juoksennella."
"Sitä teen minä vieläkin", lausui Lotta pyyhkien kiharia hiuksiaan silmiltä, "minä ripustin sinne pitkän ryysyn heilumaan, säikähyttääkseni lintuja sieltä pois; ja siellä on vielä muutamia marjoja jälellä ja omenatkin alkavat jo kypsyä."
"Ei niistä ole, ne ovat niin happamia", arveli Johanna nenäänsä rypistäen.
"Älä moiti omenia", lausui nyt Maijakin lauhkeasti ja loi Johannaan rukoilevan katseen. "Isä-vainaja istutti puun… voi kuinka hyvin sen vielä muistan; sen alle hän usein istui viuluneen eikä hänen soittonsa missään niin hyvältä kuulunut kuin siinä paikassa."
"Saattaisimmehan juuri mennä uloskin", arveli räätäli ja pian sen jälkeen he kaikin istuivat tarhassa; aamu-aurinko paistoi ja maantiekin näkyi alempana.
"Minä muistan vielä niin hyvin sen ajan, jolloin Erkki ja minä tänne muutimme", lausui Maija. "Tuvan hän rakensi melkein yksinään, ja tähän tarhaan me yhdessä kannoimme hyvää multaa, voidakseni kasvattaa tässä vähän kukkaisia; ja saapa tähän kapan verran perunoitakin kylvöön." Maija katseli melkein ylpeillen pientä perunamaataan. — "Mutta mene sisään nyt, Lotta, valmistamaan itseäsi kirkkoon, kohta on jo aika mennä. Minä jään kotiin, lapseni, ja keitän täällä sillä aikaa lihapalan, jonka Johanna toi muassaan."
Johanna nakersi korppua eikä näyttänyt juuri pitävän väliä muista kuin miehestään, ja kun tämä haukotteli, haukotteli Johanna myöskin. Tietysti se häntä huvitti, kun sai sukulaisilleen näyttää muhkeita vaatteitaan ja vielä muhkeampata miestään, mutta ikäväksi olo täällä kumminkin ajan pitkään hänen mielestään kävi. "Eipähän täällä tarvinne olla kuin muutama tunti", lohdutteli hän itseään ja silläkin välin saa käydä kirkossa näyttämässä miestään ja itseään; Johannaa ilahutti jo edeltäpäin se yleinen ihmetteleminen, jonka heidän komeutensa kirkossa herättäisi.
Nyt tuli Lotta sisästä, puettuna uusiin nyörikenkiin ja kaitaiseen, mustaan hameesen, joka kenties ei enää ollutkaan musta, ja johon Johanna loi säälivän katseen; mutta kankeaksi tärkätty punapilkkuinen huivi hänen päässään oli ihka uusi ja sievästi asetettu taaksepäin, jotta nuo kiharat hiukset tulivat edestä näkyviin, ja hänen kirkkaista, sinisistä silmistään loisti ilo.
Kirkkoon jo soitettiin, jäähyväiset lausuttiin ja Maija-muori jäi seisomaan ryytimaahan, varjosti kädellä silmiään ja katseli heidän jälkeensä. Lotta kävellä tepsutteli herra ja rouva Berglundin jälessä maantien reunalla mutta vaikka hän koetti astua mahdollisimman varovasti, tuoksui kuitenkin maantieltä pölyä hänen mustalle hameelleen. Johanna nyökkäsi milloin oikeaan milloin vasempaan käännellen ja väännellen väsymättä päätään. Hän nosti maatalaahaavaa sinistä hamettaan ja valkoiset, tärkätyt alushameet kahisivat hänen ympärillään. Kun ihmiset häneen tuijottivat silmät selällään, nauroi hän sydämessään ja arveli olevansa vähintäänkin prinsessa heidän silmissään. Viimein päästiin kirkkoon ja käytiin penkkiin istumaan.
Lotta painoi päänsä alas siunatakseen, niinkuin tavallista on, mutta Johanna nykäisi häntä kylkeen kyynäspäällään ja käski häntä katsomaan vasempaan; siellä istui Lassi Martinpoika, mylläri, joka oli sukua hänen mieheensä ja joka päälliseksi oli senlainen mies, että Berglund itse oli sanonut mielellään antavansa hänelle ainoan sisarensa vaimoksi, ja heillä olikin ollut tarkoituksena käydä sivumennen katsomassa Siljamyllyn omistajaa, sekä pyytää häntä usein käymään heitä tervehtimässä kaupungissa käydessään.
"Hän on hiljakkoin tullut Siljan omistajaksi ja minä olen pari kertaa häntä tätä ennen nähnyt", lausui Lotta, joka kääntyi kasvinsisarestaan, kuunnellakseen hartaudella papin saarnaa.
Kirkosta tullessa kätteli Berglund Lassi Martinpoikaa ystävällisesti. Miehet astuivat molemmat sitten rinnakkain paluumatkalle, ja räätäli puhui laveasti työväen-yhdistyksistä, sivistyksestä ja ruotsin kielestä, antoi samalla viittauksen omasta etevyydestään ja sanoi haluavansa joskus päästä kotipaikoilleen kertomaan tuttaville siellä, mitä kaikkea hän oli nähnyt ja lukenut.
Johanna nyykäytti päätään ja näytti kaikin puolin yhtyvän miehensä mietteisin. Hän pyysi Lassi Martinpoikaa seuraamaan heitä ylös Töyrylle, koska olivat kerran toisiaan tavanneet; tosin siellä, hänen sukulaistensa luona, oli yhtä ja toista puutteenalaista, mutta ruokaa siellä kumminkin saataisiin sinä päivänä, ja mylläri vakuutti, ettei hän ruuasta eikä juomasta niin suurta väliä pitänyt; vaan sitä enemmän hän piti arvossa hyvää seuraa, ja hän loi pitkän silmäyksen Lottaan.
Sisällä, lehdillä koristetussa tuvassa, hääri Maija päivällisen toimissa. Johanna kuiskasi hänelle sivumennen ja varoitti häntä panemaan kumminkin Berglundin eteen eheän kahvelin; Lassi Martinpojan ei niin väliä ollut, hänen mielestään. Maija raukan viimeinenkin rohkeus taas katosi, ja puolittain epätoivoisena hän tarkasteli rikkonaisia taltrikkiaan eikä tietänyt, tohtisiko hän niitä ollenkaan viedä pöydälle.
"Ei, sinun pitää tuleman kaupunkiin katsomaan minun talouttani", lausui Berglund, joka mahtavana istui pöydän päässä, "sinun täytyy tulla meillä käymään. Liina käski sanomaan sinulle terveisiä. Minun täytyy sanoa, niin oma sisar kuin hän onkin, että parempaa tyttöä ei löydy kuin Liina on, — ja kyllä tiedän kenelle hän vaimoksi sopisi."
"Hän… vai niin…" Lassi katsoi alas jalkoihinsa ja tarkasteli saappaitaan. "Täällä ylhäällä on oikein sievä asunto", lausui hän; "tästä ei paljon tiedäkään tuolla alahalla, tupaa tuskin eroittaa sinne kallioiden keskeltä."
Mutta Lotta seisoi kukoistavana ja punaisena kuin ruusu, myhäeli iloisesti eikä ollut vähääkään noiden kivisten kallioiden näköinen; se ajatus juohtui juuri Lassin mieleen, eikä hän voinut olla katsomatta tytön jälkeen, kun tämä nyt lähti tuvasta hakemaan kivi-vatia, johon liemi pantaisiin. Maija oli vähällä pyörtyä, kun huomasi vadin laidastakin olevan palan poikessa. Hän ei voinut enää muuta kuin niiata ja pyytää anteeksi tavan takaa ja kun viiiminkin iltapuoleen nuori pariskunta nousi kärryihin, palatakseen kaupunkiin jälleen, oli Maija mielestään kuin taakan alta päässyt.
"Johanna on sentään hyvin onnellinen", ajatteli hän, "muuten on naiminen…" hän keskeytti ja vaipui ajatuksiin, muistaessaan omaa naimistaan. Erkki-pelimanni oli elävänä hänen edessään, juuri senlaisena kuin hän ennen oli mailmassa vaeltanut. Niinpä niin! vainaja oli elättänyt henkeään soittamalla viuluaan markkina- ja huvipaikoissa, ja vaikka hän useasti oli tuonut mukanaan kotiin tavarata ja rahaa, oli hän kuitenkin enimmäkseen oleskellut kotoa poissa, ja viimein matkusti hän sinne, josta ei vielä yksikään kuolevainen ole takaisin tullut. Mutta monta iloistakin päivää oli Maija naimisessa ollessaan viettänyt, — ja hän taittoi nyt muutamia kukanoksia ja astui hautausmaalle päin, johon Lassi Martinpoika häntä saattoi vähän matkaa, koska hänellä kumminkin oli sama tie.
Sen sunnuntain perästä sattui Lassi usein tapaamaan Töyryn Lottaa, joko tämä sitten oli metsässä marjoja poimimassa taikka veti risuja kotiin; tulipa hän kerran tupaankin janoansa sammuttamaan, ja silloin haki Lotta lähteeltä vettä niin raitista, että se höyrysi, mutta muutoin hän tuskin näytti Lassia huomaavankaan.
Lassi Martinpoika oli pulska ja harteva nuorukainen; hänen käytöksessään oli jonkunlaista arvollisuutta, ja moni talontytär punastui korvia myöten, kun Lassi häntä puhutteli. Usein häntä nähtiin huvipaikoissa, joissa hän väliin pyöri iloisessa tanssissa, ja väliin otteli miesten kanssa; mutta hän hoiti hyvin työnsä ja näytti ymmärtävän sen yhtä hyvin kuin leikinkin.
Eräänä lauantai-iltana istui Lotta yksinään vuoren reunalla ja katseli miettiväisenä alas laaksoon; hänen siinä istuessaan, laskeutui vankka käsi hänen olkapäälleen. Lotta säpsähti ja olisi varmaankin kaatunut, ellei kaksi käsivartta olisi ottanut häntä vyötäisistä ja pitänyt häntä ylhäällä.
"Oi, kuinka te voitte noin toista säikytellä, Lassi", lausui Lotta vetäytyen hänestä erilleen; mutta kun Lassi ei häntä tahtonutkaan päästää, repäisi hän itsensä irti ja juosta vilisti kotia päin.
Juuri kun hän aikoi hypätä metsäpolun ohi, pelästyi hän uudelleen, sillä poikki tien makasi siinä eräs nuorukainen syvässä unessa. Lotta pysähtyi ja katsoi nuorukaiseen; sitten hän huokasi syvään ja muisteli katonharjaa, joka näkyi laaksosta lehtipuitten välistä, ja jonka omistaja nyt kykenemättömänä makasi tuossa hänen edessään. Hän muisteli myöskin niitä hetkiä, jolloin he lapsina ollessaan olivat leikkineet tuolla alhaalla laaksossa, ja kuinka hän siitä saakka oli nuorukaista pitänyt parhaana ystävänään.
"Oi voi, Olli! Surkeata on nähdä häntä tänlaisessa tilassa", huokasi Lotta kumartuen alas; ja hän koki herättää nuorukaista ensin lempeillä, hiljaisilla sanoilla, sitten aina kovemmilla ja viimein hänen täytyi olkapäästäkin ravistaa, jolloin mies viimeinkin heräsi.
Hän tuijotti tyttöön tylsällä katseella, silmät levällään, vaan vähitellen hän kuitenkin tointui. "Ei ikänä tämä hyvin lopu, Olli", puhui Lotta hiljaisella, mutta vakaalla äänellä; "sinä vaan aina elät juomisen touhussa etkä välitä vähääkään minun rukouksistani."
"Mikäpä minulle onnettomalle eteen tulee", vastasi nuorukainen. "Isä jätti velkaisen talon jälkeensä ja pelkkää murhetta ja huolta on vastassa joka haaralla, eikä siinä mikään neuvo auta."
"Ja loppu tulee olemaan kurja, jos sinä pitkität tähän tapaan. Olli hyvä, sinä saat katua elämätäsi; jos sinä oikein todenperään ryhtyisit toimeen ja itsekin tekisit työtä, niin varmaankin tuota pikaa selviäisit."
"Anna minun olla. Naisten naukutuksista olen jo saanut kylläkseni", vastasi Olli katkerasti.
"Mielestäni oma järkesi pitäisi sanoa sinulle samaa kuin minäkin…"
"Se sanoo", vastasi hän nauraen ja sieppasi tytön kädestä kiinni; "se sanoo, että sinä toivot minua ja sentähden tahdot jo ajoissa saada minut komentosi alle."
"Ne tuumat ovat enimmäkseen jätetyt", vastasi hän, "mutta olipa sen kanssa kuinka hyvänä, niin minä kuitenkin tarkoitan parastasi, ja jos sinä ryhtyisit työhön…"
"Minä en voi, päin mäntyä käy kaikki tyyni", lausui mies haukotellen, "ja sinne se saa mennäkin. Mutta anna minulle nyt kumminkin suutelo!"
"En, en annakaan!" Tyttö nousi mättäältä, jossa hän oli istunut pojan rinnalla, ja hänen mielensä oli tyyni ja rauhallinen. "Jos muuttuisit toiseksi ihmiseksi, saisit kenties, mitä nyt pyydät."
Mies ei vastannut, vaan jäi istumaan hiljaisena, pää käden nojassa ja tyttö meni kotiansa päin taakseen katsomatta.
"Lotta", huusi nuorukainen vielä hänen jälkeensä, ja tyttö pysähtyi, "odota vähän; kas niin, nytpä sinut sain"; hän veti tytön luokseen, mutta tämä tempaisi itsensä irti.
"Niinpä mene sitten!" ärjäsi mies hänen jälkeensä; "tästä hetkestä saakka ei meillä ole mitään tekemistä toistemme kanssa."
Mutta Lotta pakeni nopein askelin ja tuli viimein pieneen ryytimaahansa, jossa hän kauan käyskenteli edes takaisin ruusupensaiden välissä. Viimeisinä aikoina oli nuorukainen sanonut hänelle monta kovaa sanaa, ja moneen kertaan matki nyt Lotta hänen viimeisiä sanojaan, mutta sydän ei helposti tahtonut armaastaan luopua. Oi, kuinka hyvä ja kunnollinen nuorukainen Olli vielä muutamia vuosia sitten oli ollut, eikä Lotta ensimmältä millään tavalla tahtonut uskoa sitä todeksi, kun ihmiset väittivät hänen ruvenneen huonosti elämään. Olli oli Lotan mielestä ollut monta vertaa häntä parempi, ja nyt — Lotta painoi kätensä ristiin ja itki hänen onnettomuuttaan ja viimein oman sydämensä ymmärtämättömyyttä, kun ei jo ennen ollut huomannut, ettei heillä enää mitään yhteyttä ollut keskenään, jos sitä koskaan oli ollutkaan. Lotta seisoi juuri kuin tienhaarassa ja hän tunsi sydämessään, että hänen tulisi välttää sitä tietä, jolle Olli häntä viittasi; ja olihan hän sitä paitse sanonut, ettei heillä enää olisi toistensa kanssa mitään tekemistä. Lotta meni sisään äitinsä luokse ja alkoi puhua Ollista.
"Semmoista on elämä", lausui Töyry-Maija, "kun ihminen ensin saa sen, jota hän rakastaa, luulee hän saavuttaneensa koko maallisen ilon, mutta silloin vasta huolet tulevatkin."
Lotta kävi surumieliseksi; kun hän meni metsään marjaan, ei hän mitään marjoja löytänyt, ja kun hän istui rukin ääressä, tuntui se niin raskaalta, että hän tuskin jaksoi sitä pyörittääkään.
"Mikä sinun on? Sinä olet kalpea kuin itse kuolema", lausui Johanna, kun he eräänä sunnuntaina tapasivat toisiaan kirkon pihassa. Johanna oli tullut sinne miehensä ja tämän sisaren kanssa, mutta tällä kertaa he eivät aikoneet Töyryllä käydä, vaan Siljamyllyn omistajan luona.
"Eikä se mitään ole, kaiketi se ohi menee…"
Mylläri seisoi mäellä ja katsoi häneen pitkään, varmaan hänkin mielellään olisi tehnyt saman kysymyksen, mutta Berglund asettui heidän väliinsä, silitteli punaista partaansa ja otti sanan vuoron, eikä silloin ollut muiden hyvä ryhtyä puheesen.
"Sisarellani", lausut hän, "oli niin hirmuinen halu päästä maalle. — Se on tosi, hän on mainio virkkaamaan ja neulomaan villalangalla tohvelia, ja sällini opettaa häntä paraikaa kitarraa soittamaan… hän se on siinä koko mestari, tuo sällini, kun hän rupee."
Myllärin edessä käänteli ja väänteli Liisa Berglund hännyshamettaan, aukaisi varjostimensa, hymyili ja räpytteli silmiään ja oli koko olennossaan niinkuin ainakin hienosti kasvatettu nainen.
"Talon emännäksi Liina myöskin on oivallinen", pitkitti Berglund, ja väistyi vähän loitommalle sisarestaan, luultavasti siinä ystävällisessä tarkoituksessa, että tämän komea puku paremmin tulisi näkyviin. "Hän niin sievä liikkeissään kuin kala vaan, eikä hän ole leväperäinen palvelijoitakaan kohtaan, vaan ymmärtää konstin saada niitä tottelemaan. Niin nyt me tulemme sinun luoksesi. Kaiketi sinulla oli hauskaa viimeksi kun kaupungissa kävit? Mitä pidit minun sifoneeristäni? Minä teen valanikin sen päälle, että maksoin siitä puhtaassa rahassa sata kruunua, mutta se onkin sitten kiillotettu."
Liina katsoi suloisin silmin serkkuunsa ja pyysi saada olla hänen luonaan pari päivää, mutta Lottaa hän ei ollut näkevinäänkään. Jos hänen veljensä oli nainut Johannan ja hänen sentähden täytyi tätä kärsiä, niin hän ei kumminkaan ollut velvoitettu noita köyhiä sukulaisia suosittelemaan, ajatteli Liina ja käänsi selkänsä Lottaan.
Mutta juuri samassa tarjosi Lassi leveätä kättään Lotalle, kiitti viimeisestä ja pyysi häntä tulemaan myllylle, koska hänkin kerran jo oli käynyt heidän luonaan Töyryllä.
"Kiitoksia", vastasi Lotta, "en minä tule, äiti odottaa minua kotona." Mutta nyt Lassi oikein vakaasti vaati häntä tulemaan, ja räätäli puoli piloillaan kysyi, mitä he oikeastaan ajattelivat, kun noin kursailivat; jos ei tyttö tahtonut tulla mukaan, niin jääköön pois, siinä se.
Lotta nauroi ja suostui, kun Lassi lupasi lähettää pyytämään Maijaakin tulemaan. Nyt he kaikin menivät Siljamyllylle, jossa oli komeata ja uutta joka haaralla. Pian tuli Maijakin ja ihmetteli heti tultuaan talon kauniita huonekaluja, jotka paistoivat niin että Maijan oikein silmiä häikäisi.
"Ei tämä ole niin mitään sen suhteen kuin meillä on", kuiskasi hänelle räätäli salavihkaa, "ja kun muori tulee kaupunkiin, niin käykää meillä katsomassa."
Maija-muoria niin huvitti, kun sai olla mukana tällaisessa kestissä, että hän lakkaamatta myhäeli, ja kun päivällisen syötyä muut menivät ulos keinulaudalle istumaan, meni Maija kyökkiin auttamaan piikaa astiain pesemisessä ja pyyhkimisessä, eikä hänellä ollut lepoa ollenkaan ennenkuin sai kaikki kaappiin korjuusen, jonka jälkeen hän katseli ja ihaili kaikkea, mitä tuossa varakkaassa talossa löytyi.
"Kyllä siellä emäntä tarpeen olisi", lausui hän Johannalle ja katsoi salaisesti Liinaan, joka käveli ylpeänä huoneesta huoneesen ja näytti pitävän kaikkea omanaan; mutta Maija onnitteli sydämessään sitä tyttöä, joka kerran saisi Lassin miehekseen.
"Se on jo melkein varmaa, että Liinasta ja hänestä pari tulee", kuiskasi Johanna vastaan. "Ja huonomman tytön saattaisi Lassi saada! Liinalla on niin monta leninkiä, kuin vuodessa on kuukausia, ja nuo korvarenkaat, jotka hänellä on korvissaan, ovat oikeata kultaa, ja sormus on karmolia."
"Niin, sanos muuta", lausui Maija.
"Berglund hänelle nuo kaikki on lahjoittanut; hän tietää, kuinka nuorilla tytöillä olla pitää. Täti ei usko kuinka paljon hän on ihmisten parissa."
"No, sanos muuta", päivitteli Maija ruumistaan heilutellen; hän katsoi tuohon pikkuiseen räätäliin ja olisi vaikka heti ollut valmis osoittamaan hänelle minkä kunnioituksen hyvänsä.
"Jos sinä jäät tänne pariksi päivää, niin saattaisi Lotta tulla sinulle ratoksi", lausui Lassi Liinalle.
"Varmaan on Lotalla muutakin tekemistä", arveli Liina antaen tälle vihaisen katseen. — "Minä olen kuullut heidän olevan suuressa köyhyydessä siellä Töyryllä", kuiskasi hän Lassille, "ja silloin heille työnteko on kyllä tarpeen."
"Kaiketi se niin on", vastasi Lassi ja muisteli kuinka ahkerana hän aina oli Lotan nähnyt. Hän arveli tyttöraukalla olevan varmaan paljon huolia, ja hän meni ystävällisellä katseella Lottaa likemmäksi, mutta mitään puhetta ei heidän välillään tahtonut syntyä.
Tämä sunnuntai ei hevin mennyt Maijan mielestä; hän puhuikin siitä usein Lotalle ja halusi tietää, jos Berglundin Liina tosiaankin tulisi emännäksi myllyllä. — "Kyllä Lassi hänestä saa hienon vaimon; muutamat ihmiset ovat oikein onnen lapsia."
Kirkonmäellä puhutteli Lassi usein Lottaa ja kun tämä meni kotiinsa seisoi Lassi katsellen hänen jälkeensä ja ihmetteli tytön sievää käyntiä, ja kun Lotta nauroi toisten tyttöjen parissa, silloin meni Lassinkin suu nauruun.
"Kas nyt Berglundin väki tuli Liinaa noutamaan", lausui Maija, joka iltahämärässä oli käynyt kylässä. "Minä tapasin Lassi Martinpojan ja hän pyysi sinua heillä käymään."
"Sitä en voi tehdä", vastasi Lotta, "kun kenkäni ovat korjattavana. Berglund ja hänen hieno sisarensa varmaankin pyörtyisivät, jos näkisivät minun avojaloin tulevan." Ja hän katsoi nauraen pieniä pyöreitä jalkojaan.
"Nyt saat nähdä, että siellä pidetään kihlajaiset ja suuret pidot."
Mutta Maijan ennustus ei käynytkään toteen, sillä Liina läksi kotiinsa yhtä ylpeänä ja loistavana kuin oli tullutkin eikä Lassi näyttänyt ollenkaan ymmärtäneen käynnin oikeata tarkoitusta. Ennen poislähtöään Berglund, joka oli ensin kahden kesken puhutellut sisartaan, selitti ja kertoi Lassille, kuinka perin köyhiä Töyryn asukkaat olivat, kuinka se, jota Lotan naisi, myöskin saisi Maijan niskoilleen, ja kuinka Lotasta, vaikka hän olikin hieno tyttö, ei kukaan viisasjärkinen huolisi, kun hänellä tuskin oli vaatteita ja oli niin kurjassa tilassa, että täytyi marjain poimimisella ja villan kehruulla henkeään elättää ja luultavasti talven pitkään sai nälkääkin nähdä.
Oli kulunut jonkun verran aikaa Liinan poismenosta, kun Lassi kerran tapasi Lottaa juuri samassa tienhaarassa, jossa tämä oli viimeksi Ollia tavannut. Lotalla oli kädessä vakkanen täynnä puolukoita, ja niitä hän vieläkin poimiskeli, kun Lassi häntä vastaan tuli.
"Tuo vakka on raskas kantaa, anna kun minä sinua autan", pyysi Lassi.
"Eikä se raskas ole", vastasi Lotta.
"Anna se yhtä kaikki minulle."
Lotta loi samalla silmänsä ylös ja hän tapasi katseen, josta loisti hänelle vastaan senlainen lempeys ja sydämellisyys, että veri nousi Lotan poskipäihin.
"Voi, herran tähden, nythän te pudotitte kumoon koko vakan!"
"En ymmärrä, mikä minun käsissäni on", lausui Lassi ja oli niin hämillään, ettei tahtonut saada sanaakaan suustansa. "Kyllä minä poimin ne takaisin vakkaan… tuossa…" Hän otti Lottaa vyötäisistä. "Se nyt on sillä tavalla, Lotta — etkös sinä voi ymmärtää…" Ja kun Lassi vieläkin piti Lottaa vyötäisistä, veti hän tyttöä luokseen ja painoi ensimmäisen suutelon hänen huulilleen.
"Sinä kuristat minua", lausui Lotta. "Tämä tuli niin äkkiarvaamatta, en ole koskaan tänlaista aavistanutkaan… mutta kuitenkin tuntuu minusta, niinkuin voisin sinuun luottaa, Lassi."
"Sen voit tehdä, Lotta."
"Mutta en minä käsitä…"
"Nouse tuohon kivelle, kas noin, ja ota minua nyt kaulasta… kenties nyt paremmin käsität?"
Lotta oli tulipunainen, mutta hänen täytyi kumminkin nauraa, sillä Lassi kanniskeli häntä juuri kuin pientä lasta, vaikka hän oli täysikasvuinen ja sitä paitse jokseenkin kookas mielestään.
Mutta äkkiä repäisi Lotta itsensä irti ja kävi totiseksi. "Voi, minä unohdin Ollin'" lausui hän. Ja nyt hän alkoi kertoa Lassille nuoruutensa ystävästä ja kuinka kaikki hänen toivonsa Ollin suhteen olivat kumoon menneet, toinen toisensa jälkeen, kunnes hän joku aika sitten oli viimeisenkin kadottanut. "Ja nyt hänen täytyy luopua kodistaan ja talostaan, ei, laske irti käteni, Lassi, en minä voi ajatella mitään onnea, kun Olli aina enemmän vaipuu kurjuuteen."
"Autetaan häntä, niin hyvin kuin voimme", vastasi Lassi, "hän saattaa ruveta rengiksi, ei meidän taloomme — se ei käy laatuun… mutta minä toimitan hänelle paikan muuanne, jonkun luokse, joka oikein ottaa häntä hoitaakseen."
Lassin puhuessa muuttui Lotta taaskin iloiseksi; hän veti Lassia alas tupaa kohden ja huusi Maijalle, että puolukat olivat pitkin metsää: sitten hän lymyili Lassin takana, kun Maija tuli ulos ja kun tämä pyysi häntä olemaan siivolla, alkoi Lassi kertoa hänelle asiastansa. Maija painoi laihat kätensä ristiin ja heilutteli päivitellen ruumistaan.
"No, sanokaas muuta", lausui hän; "mutta mitä, taivaan nimessä,
Berglundin väki tästä sanoo, ja mitä Johannakaan ajattelee?"
"Siitä me viis välitämme, kun vaan saamme kuulla, mitä Maija-muori itse ajattelee."
"No, mitäs minä voin ajatella muuta, kuin että se Lotalle on oikein onni."
Ja Maija istui tuumimaan ja muistelemaan, kuinka komeata ja varakasta myllytalolla oli, ja kuinka onnelliseksi hänen tyttärensä tulisi.
"Näetkös", puhui Lotta Lassille, "kuinka kauniin keltaisiksi lehdet käyvät. Muistatko, kun minä seisoin tuolla Töyryllä ja sinä niin äkkiarvaamatta seisoit takanani… luulenpa melkein, että siitä hetkestä alkaen olen sinua alinomaa ajatellut."
"Ja sinä taas et ole minun mielestäni mennyt siitä saakka, kun ensi kerran teidän tuvassanne kävin."
"Jumalan avulla me tulemme onnellisiksi toistemme kanssa, Lassi. Näetkös, kuinka kaunis hohde tuolla taivaalla on. Se ennustaa hyvää, tiedätkös!"
Aurinko laski länteen, luoden kultaisen hohteen järvelle ja sammaleiselle kalliolle, ja muutamat säteet tunkeutuivat ylös aina noiden mahtavain honkainkin varjoon.
* * * * *
Monta vuotta oli kulunut tästä syysillasta ja Lotta oli jo hyvän aikaa ollut emäntänä Siljamyllyllä, eikä hänellä koskaan ollut syytä sinne tuloaan katua.
Lassi Martinpoika kohteli aina kunnioituksella vaimoaan, joka sen myöskin hyvin ansaitsi. Maija-muori saattoi ylähältä Töyryltä nähdä sen paikan, josta vävyn pellot alkoivat, ja monena iltana hän myhäellen loi silmänsä siihen suuntaan.
Räätäli Berglund ei enää pitänyt mitään yhteyttä Töyryn väen kanssa, eikä hän Lassiakaan tahtonut sukulaisekseen lukea, koska hän niin typerä oli, että nai semmoisen tytön, joka ei ollut kerjäläistä parempi; sillä Lassi häpäisi koko talollissäädyn, hänen mielestään, eikä hyvämaineisen porvarin enää sopinut hänen kanssaan sen jälkeen seurustella.
Sillä tavoin ei Berglundin herrasväestä paljon mitään tiedetty, ja monta vuotta oli kulunut, kun Johanna eräänä päivänä astui Maijan tupaan, juuri kun tämä paahtoi kahviaan.
"Voi, siunattu lapsi, sinäkö se oletkin", lausui Maija varsin hämillään noin harvinaisen vieraan tulosta; mutta Johanna heittäytyi itkien hänen syliinsä ja rukoili: "ottakaa mua vielä kerran luoksenne!"
Vähitellen sai nyt Maija kuulla, kuinka Berglund oli joutunut häviöön ja ruvennut kitarraa soittamaan sisarensa Liinan ja kisällin kanssa, sillä tavoin henkeään elättääkseen, ja että he nyt luultavasti olivat matkalla Amerikaan. Kun Maija oli viimein saanut kaikki tietää, huomasi hän kahvipapujen sillä aikaa tykkänään palaneen. "No niin, sitä nyt ei voi auttaa. Ohho, lapsi raukka, lohduta itseäsi. Tietysti sinä saat minun luonani olla." Lassi Martinpoika ja Lotta tulivat myöskin ystävyyttään osoittamaan ja tekivät avuliaisuudellaan elämän kevyemmäksi hylätylle vaimo-paralle.
"Hyvä kun istun täällä levossa", lausui Johanna, ja kyynelensä valuivat aina runsaammin; "voi kuinka hyvä, kun saan olla levossa! Elämässä on paljon murheita."
"Se kyllä on tosi, niitä on itsekullakin. Ajatteles vaan Ollia kuinka hyvin hän nyt voi… sinunkin tulee työtä tehdä, Johanna… työ ja rukous ne elämälle siunauksen antavat."
"Tosin on meillä suruja ja koettelemuksia", lausui Maija, "ja kenties Jumala juuri niiden kautta tahtoo kääntää sydämemme pois turhuudesta ja ylellisyydestä. Mutta ei mikään onnettomuus mailmassa ole niin synkkä, ettei siihen mikään valonsäde pilkoita, jos vaan panemme toivomme Häneen, joka kaikki hallitsee."
"Niin, täti-kulta, opeta minua panemaan Häneen toivoni!"
Loppu.