KAKSI KOSIJATA
Kirj.
Carit Etlar
Taivasvuoren ja Silkkiporin väliltä on talo, jota metsä ja korkeat, jyrkät mäet ympäröitsevät. Illoin, kun sumu peittää törmät, ovat ne Sveitsin vuorien näköisiä, mutta päivillä, kun aurinko paistaa tai kun ilma on selkeä, näkyy rinteiltä yksitoikkoinen, tummanruuni kanerva, jossa kataja- ja koivupensaat ovat surullisina jätteinä niistä mainioista metsistä, joita nämä mäet ennen kasvoivat.
Mainitussa talossa asui metsänvartija, vanha, harteva mies, joka oli ennen ollut sotapalveluksessa. Sen muistona hän vielä kantoi pientä ristiä rinnallaan ja huulillaan suurta partaa, joka aikaa myöten oli käynyt harmaaksi. Hän oli leskimies, vaan hänellä oli täysikasvuinen tytär, joka oli hänen luonaan ja hoiti taloutta. Annan lapsuuden aika oli kulunut täällä metsän rauhaisessa, häiritsemättömässä yksinäisyydessä. Molempiin, sekä isään että tyttäreen, oli tämä yksinäisyys vaikuttanut, mutta eri tavalla.
Iltapuoleen eräänä sunnuntaina istui metsänvartija Gunnar nuoralle ripustetun lakanan varjossa ovensa edustalla, tupakoiden ja mukavasti oikaisten jalkojaan erään poikkisahatun saksantammen rungolle. Aurinko paahtoi ja kuvastui kirkkaasen messinkikattilaan, joka äsken kuurattuna oli asetettu nojalleen kaivonkantta kohden; katollakin loistivat sammalet ja ruohot välähtelevissä värissä. Kiviseinän toisella puolen on pimentoa; siellä loikuilee kahlekoira mieluisessa levossa, sillä välin kun eräs vieras suorsa varastelee sen ruokaa, toinen silmä makaavassa, toinen kaukalossa. Pääskyiset visertelevät; lihava porsas makaa röhkien muutamien lautojen alla, joille Anna on asetellut sänkyvaatteita tuulehtumaan. Oven sisäpuolella näkyy kanervakimppuja, joista leviää väkevä ja hyvä haju. Päällimmäisellä kimpulla seisoo kukko, pää kallellaan, ja laulelee hiljaisella, houkuttelevalla äänellä, samalla kun ahkeraan tähystelee haukkaa ilmasta.
Gunnar tauotti äkkiä hiljaisuuden kimakalla huudolla, jonka jälkeen nuori mies pisti päänsä ulos eräästä ovesta, johon hän jäi seisomaan.
"Matti!" huusi Gunnar jälleen vieläkin kimakkaammalla huudolla.
"Täällä olen, isäntä!"
"Kuule Matti! juokse alas portille katsomaan kellekä Tullefas niin murisee; minä istun tässä niin mukavasti enkä jaksa paikaltanikaan liikahtaa."
"Ei siellä ketään ollut", lausui Matti, portilta palatessaan.
"Sitten mahtoi Tullefas vaan uneksia. — Tiedätkös mitä, Matti! Minä sinulle sanon jotakin. Saattaisitpa juuri mennä sisään panemaan minulle tupakkaa piippuun ja sano samalla Annalle että hän menee laskemaan olutta; tulee tässä kuumuudessa armottomasti janokin."
Mies meni tupaan.
"Hirmuisen kuuma tänään onkin", lausui Matti takaisin tullessaan.
"On todella poikaseni! ihana kesä meillä tänä vuonna on."
"Ihanako kesä?" kertoi Matti. "Ohra makaa kuivettuneena pitkin, elukat nääntyvät ja tattari kuolee ennenkin kukallekaan joutuu."
"Hittoako ohra ja tattari minua liikuttaa?" vastasi Gunnar. "Minulla ei ole kumpaakaan. Tämä on kaikessa tapauksessa ihana kesä. Tänlaisella kuumuudella tulee paljon kettuja. Jänes myöskin vaurastuu lämpimässä. Hyvän saaliin me saamme kun ampumisen aika tulee. Viime syksynä, kun nuo ylhäiset herrasväet täällä kävivät metsästämässä, löi hänen Majesteettinsa minua olkapäälle ja sanoi: 'Lempo vieköön, Gunnar hyvä, luulenpa vaan sinun itsesi tekevän noita kettuja, sillä en ole niitä missään tavannut niin suuressa määrässä kuin sinun luonasi.'"
"Kirooko hänen Majesteettinsa?" kysyi Matti.
"Kiroo kyllä, kun hän on metsästäjäin ja muiden vertaistensa joukossa.
Tänä vuonna hän saa nähdä että voin jäniksiäkin hankkia."
"Teitä onni seuraa, isäntä! Teillä on hyvä virka. Jahtimestarin pöytään te istutte ruualle ja hänen Majesteettinsa lukee teidät ystäviensä joukkoon."
Metsänvartija oikaisi selkäänsä muuria vastaan ja nyykäytti päätään.
"Se on kaikki totta tuo, mitä nyt sanoit, Matti, minä olen onnellinen ihminen, mutta olenpa saanut paljon kärsiäkin ennenkuin siksi olen tullut. Olen saanut kaksi vuorokautta syömättä elää, toisen kerran olin kuolla keltatautiin, sanalla sanoen, minä olen elämässäni saanut kokea kaikkia ihmisellisiä onnettomuuksia. Mutta nyt Tullefas taaskin murisee. Kuka siellä tulee?"
"Siellä tulee myllärin kaksoiset alhaalta kylästä", lausui mies.
"Mitähän asiaa heillä lienee, koska näyttävät olevan pyhävaatteissaan."
"Siihen heillä lienee omat syynsä", vastasi metsänvartija. "Nyt sinä, Matti hyvä, saat mennä tiehesi! Ja katso, että saamme vanhan pyssyn hyvin puhdistetuksi. Jahtimestari on lähettänyt sanan, että hänelle pitää otus lähetettämän tänä iltana; kyllä sinä vaan saat tänään onneasi koettaa, sillä minä en jaksa tässä kuumuudessa mihinkään lähteä." Mies meni; kun hän oli ennättänyt lähelle ovea, kutsui Gunnar häntä takaisin. "Kuules, Matti hyvä, nosta olutkannu tänne lähemmäksi, sinä olet sen asettanut niin kauas, etten ylety sitä saamaan. — Kas niin, nyt on hyvä! — no panepa joutuun nyt, äläkä vetele jalkoja perässäsi, sinä näytät minusta kovin laiskalta tänään."
Samassa kun Matti katosi, tuli kaksi henkilöä näkyviin, jotka pukunsa, kokonsa, muotonsa ja katsantonsa suhteen olivat merkillisesti toinen toisensa näköisiä. He olivat äsken mainitut kaksoisveljekset. Kun he huomasivat metsänvartijan nuoralle ripustetun lakanan varjossa, pysähtyivät he kumpikin portille, ikäänkuin olisivat epäilleet edemmäksi astua; mutta Gunnar huusi heille.
"Jumalan rauha ja hyvää päivää te kaksoiset! Tulkaa lähemmäksi. Teillä on varmaankin minulle asiaa, koska nyt jo kolmannen kerran näen teidän tänä päivänä kulkevan porttini ohitse. Tule istumaan, Salomon, tai, se on tosi, mene ensin sisään ja anna hevoselle vähän heiniä, ja sinä, pikku Jaakko, vedä lakanata paremmin nuoralle, aurinko paahtaa suoraan silmiini. Tuolla tulee tyttäreni, tervehtikää häntä ensin, sitten voitte toimittaa asianne."
Hänen puhuessaan ilmestyi Anna ovelle, ja hänen terveitä, kukoistavia kasvojaan kaunisti iloinen hymy. Hän läheni vieraita ja tarjosi heille kummallekin kättä.
"Hyvää päivää Salomon! Hyvää päivää Jaakko! tervetultuanne tänne, siitä on jo kauan kun teitä on täällä nähty."
"Meidän on täytynyt auttaa heinänkorjuussa siellä kotona", lausui
Salomon.
"Mutta sitä tehdessämme olemme sinua muistaneet", lisäsi Jaakko.
Gunnar kuunteli tätä tervehdystä, ja hymyeli viekkaasti. Hän lausui
Annalle: "Parasta kun menet työllesi jälleen, Anna hyvä!
Kaksoisveljeksillä ja minulla on jotakin puhuttavaa."
Jaakko piteli vielä Annaa kädestä eikä hän sitä nytkään päästänyt irti, vaan katsoi veljeensä, ikäänkuin toivoen häneltä apua.
"Mielestäni Anna saattaisi istua täällä ulkonakin", lausui Salomon, nostamatta silmiään maasta. "Asiamme koskee häntä yhtä paljon kuin teitäkin."
"Niinkuin tahdotte", vastasi Gunnar. "Istukaa alas, niin puhe käy helpommin."
"Olemme muuten tulleet tänne kosimaan tytärtänne", lausui Salomon hiljaisella ja hiukan vapisevalla äänellä. "Te tunnette, millä pohjalla me olemme ja tiedätte myöskin, että me kaikessa puhtaudessa ja vilpittömyydessä Annaa rakastamme."
"Ha, ha, ha!" nauroi Gunnar, "joko nyt viimeinkin tulitte niin pitkälle että saitte siitä puhutuksi. Niinpä vain, papin vuori, joka kosijalla on ylitsementävänä on hänen oma kynnyksensä, sanotaan. Kyllä minä jo kauan olen tiennyt kuinka teidän laitanne on, eikä minulla myöskään ole mitään teitä kaksoisia vastaan; myllärillä on hyvä talo ja rahoistaan hän kantaa kauniit korot, tätinne kuulutte myöskin saavanne periä. Kyllä te voitte vaimonne onnelliseksi tehdä, minä tunnen hyvin ihmiset, sillä minä en ole aikaani puskissa elänyt."
"Sen kyllä tiedämme."
"Ja se on varma. Minä olen kaikkein ihmisten parissa ollut mitä maan päällä löytyy, hienoimmasta valkoihosesta lukien aina mustimpiin villikansoihin. — Kumpiko teistä nyt tahtoisi vävykeni tulla?"
"Kumpikin rakastamme Annaa yhtä paljon", vastasi Salomon, "aina lapsuudesta saakka olemme sen tehneet ja luulenpa ettei siinä muutosta tapahdu."
"Mutta eihän tyttö voi teitä molempia ottaa, tiedämmä."
"Annamme hänen itsensä päättää", vastasi Salomon. "Se, jonka hän valitsee ottakoon onnensa vastaan, niin olemme keskenämme sopineet."
"No mitä vastaat sinä tähän, pikku Anna, kummanko sinä valitset?" kysyi
Gunnar.
"Mitä voin siihen vastata?" lausui Anna, painaen päänsä rinnoilleen, samalla kun kyynelet valuivat hänen poskiaan pitkin. "Minä olen koko elämänikäni pitänyt teistä molemmista yhtä paljon. Te olette yhtä likellä mun sydäntäni, minkätähden siis tahdotte tehdä minua tuomariksi, ja kuinka saatan valita, kun edeltäpäin tiedän, että sen kautta teen toisen teistä onnettomaksi."
"Hänen täytyy kohtaloonsa tyytyä, Anna hyvä", vastasi Salomon.
"Niin hyvin kuin hän voi", jatkoi Jaakko.
"Annalla on oikein", lausui Gunnar miettivän näköisenä, "ei hän voi valita tässä kohden, sillä siihen häneltä puuttuu ymmärrystä. Minun tehtäväni se on. Mutta kun minä, niinkuin jo äsken sanoin, pidän teistä kumpaisestakin yhtä paljon, niin tulee meidän heittää arpaa. Tässä on kaksi olkea, joka saa pitemmän — —"
"Heittäisimmekö arpaa Annasta!" huudahti Jaakko.
"Ei metsänvartija, siihen emme voi suostua", vastasi Salomon.
"Totta teidän täytyy se tehdä, koska kerran niin määrään — noh, kuka meitä nyt tulee häiritsemään?"
Matti kurotti päätään ovesta ja lausui:
"Vahtimestarin Jussi seisoo tuolla aidan takana ja kysyy elukkaa, jota hänen isäntänsä on pyytänyt teiltä päivällisiin."
"Hulluna hän on koko jahtimestari", lausui Gunnar hiukan hiljempää, "sano sinä hänelle terveisiä, että minulla on muutakin tekemistä kuin juosta hänen elukoittensa perässä." — Matti jäi seisomaan. — "Noh, mitä sinä töllistelet?"
Samalla kun Matti kääntyi menemään kuiskasi Gunnar kaksoisille:
"Ei se pelkuri tahtoisi tohtia viedä miehelle senlaista vastausta, Tiedätkös mitä, Matti!" jatkoi hän kovemmalla äänellä, "saatat sentään sanoa jahtimestarille, että hän sen saa ennen iltaa. Minä tuon sen itse hänelle. — Nyt minulle juolahti hyvä tuuma mieleen!" lisäsi hän miehen mentyä. "Te menette molemmat sisään ja otatte itsellenne pyssyt seinältä, ja sitten metsään, kaksoiset! Te olette molemmat hyviä metsämiehiä. Joka tuo minulle ensimmäisen otuksen, hän saa Annan. Se olkoon päätetty. Sisään vaan pyssyjä hakemaan, ei epäilemistä vähääkään, tielle vaan!"
Salomon ja Jaakko tottelivat. Anna jäi istumaan Gunnarin luokse. Kun kaksoiset palasivat, antoi Anna heille kättä jäähyväisiksi.
Jonkun verran matkaa metsänvartijan talosta jakaantui tie kahteen haaraan; toinen näistä vei Taivasvuorelle, toinen Silkkiporin metsään. Kaksoiset pysähtyivät tässä ja latasivat pyssynsä.
"Jumalan nimessä, en minä tahtoisi Annaa tällä tavoin voittaa; pelkään metsästyksemme huonosti onnistuvan tänä päivänä. — Mitä arvelet Salomon? — Minkätähden noin vaikenet, puhu minulle jotakin."
"Koetelkaamme onneamme", vastasi Salomon, "kun toinen iloitsee, niin toinen suree, mutta toisin ei voi olla."
"Sinä lausut tuon merkillisellä äänellä", lausui Jaakko; "anna minulle kättä, veli; käyköön kuinka tahansa, mutta meidän ystävyytemme ja hyvä sopumme ei saa häiriintyä."
Salomon nyykäytti päätänsä antaessaan Jaakolle kättä ja lausui:
"Tässä meidän tiemme eroavat. Jää Jumalan haltuun, rakas Jaakko!"
Hän nosti pyssyn olkapäälleen ja astui Taivasvuorta kohden. Jaakko jäi seisomaan ja katseli hänen jälkeensä.
"En muista nähneeni häntä noin liikutettuna", ajatteli hän. "Hän valitsi Taivasvuoren tien, ja jätti minulle Silkkiporin, jossa eläimet enimmäkseen oleskelevat. Se on juuri hänen tapaistansa."
Näitä ajatellessaan poikkesi Jaakko tieltä ja seurasi metsässä niitä kierteleviä syvennyksiä, joita ennen aikaan joku virta tai maanjäristys tällä seudulla oli synnyttänyt, ja joiden jyrkät reunat aika oli tasoittanut kasvattamalla niihin korkean kerroksen kanervia ja mustikanvarpuja. Vähitellen, sen mukaan kuin hän joutui etäämmälle kävivät varjot synkemmiksi ja koska tuoreus metsässä enentyi; syvä, häiritsemätön rauha vallitsi ylt'ympäri.
Korkeiden puiden ja niiden tuuheiden lehtien välistä tunkeutui vaan muutamia auringon säteitä, jotka loivat hohtavan valon maahan punertavalle hiekalle, josta monessa kohden puun juuret pistivät esiin. Hyttiset surisivat, musta kottarainen istui viserrellen kuivettuneen saksantammen oksalla; tuo komea puu kuhmuisine oksineen josta valkoiset sammalet riippuivat alas maata kohden, oli kuin vanha uros, joka satuja kuuntelee. Kaikkea tätä katseli Jaakko, mutta ne eivät häneen mitään vaikutusta tehneet, hän vaipui ajatuksiin ja ihanat, iloiset unelmat valloittivat hänen mielensä. Kun hän viimeinkin niistä heräsi, oli aurinko jo laskeutunut likelle taivaan rantaa, hän kuunteli, hän vakoeli ja metsästäjän omituisella tarkkuudella hän selvitti jok'ainoan äännähdyksen, sitten hän rivakkaasti astui eteenpäin, parantaakseen sen, mitä viivyttelemisellään oli laiminlyönyt. Hän joutui pienen puron luokse, joka mutkitellen juoksi laakson poikki pienen järven rantaa kohden. Monessa kohden kätkeytyi puro viheriän sammalpeitteen alle ja ainoastaan ruohon ja kanervan tuore vihannuus todisti sen olemisesta. Keskellä laaksoa oli eräs sukuhauta, kumpu ei ollut suurempi eikä korkeampi kuin muutkaan, mutta täällä metsän synkeydessä, satavuotisten tammien varjossa oli se kummallisessa yhtäläisyydessä ympäristöllä vallitsevan aution hiljaisuuden, hämyn ja yksinäisyyden kanssa, — yksinäisyyden, joka vaatii ihmishenkeä tavallista syvempiin mietteisin. Kummun toisella puolen nousi hattu eräästä sysimiilusta. Vanhanpuoleinen mies istui kivellä selin aurinkoon ja sitoi kanervaluutia miilua vahtiessaan.
"Jumalan rauha, Sören Taifen! Oletko nähnyt mitäkään hirveä tänään?"
"Olen nähnyt pahempaakin kuin hirven", vastasi Sören, nostamatta silmiään työstä.
"Mitä tarkoitat?"
"Olen nähnyt Palle Juoksupukin käyvän tien poikki tuolla alahalla laaksossa, vähää ennen sinun tuloasi."
"Palle Juoksupukin?"
"Niinpä niin, hänen, joka haudattiin jo minun pienenä ollessani, vaan joka ei vieläkään ole saanut lepoa haudassaan."
"Vai niin! Ja hänen siis olet nähnyt tänään?"
"Hänen olen nähnyt", vastasi toinen päätänsä nyykähyttäen. "Ja yhtä selvään hänen näin kuin sinun nyt. Hän astui hitaasti ja selkä kyyryssä tuolla tien poikki, ja sanotaan, ettei se päivä onnellisesti pääty, jolloin Palle näyttäytyy. Mutta mitä sinä täällä metsässä teet pyhävaatteissasi, ja pyssy kainalossa? — Jos metsänvartija sinut tapaisi, Jaakko —"
"Siitä ei vaaraa, hänen asioissaan täällä juuri olenkin."
"Se on toinen asia, lienee siis asiat selvillä sinun ja Annan välillä?
Luulin muuten Salomonin hänet saavan. Tuolla alhaalla kylässä sanoivat
Annan enimmän hänestä pitävän, vaan jättäneen naimisensa tuonnemmaksi,
kun ei tahtonut sinun mieltäsi pahoittaa."
"Vai niin sanoivat?" lausui Jaakko. "Saattaa olla tottakin."
"Niin, mitäs minä tiedän", jatkoi Sören välinpitämättömästi. "Tässä minä istun miilua vartioitsemassa ja annan itse kunkin hoitaa omat asiansa. Mutta niin sitä kumminkin puhutaan."
"Ei siitä vielä mitään ole päätetty", lausui Jaakko, samalla kun hän kääntyi, ja jälleen lähti metsään.
Kun hän oli hetken kävellyt eteenpäin, pysähtyi hän äkkiä; pyssyn laukaus kuului sieltä päin, mihin Salomon oli mennyt. Laukaus herätti kaiun vuoristossa. Ei ollut epäilemistäkään. Jaakko kävi kalman vaaleaksi.
"Salomon se oli, joka amput", kuiskasi hän ja kuunteli. "Minä siis olen menettänyt. Salomon ei ammu syrjään, varsinkaan hän ei sitä tänä päivänä tee, — ja Anna! — Suuri Jumala, minä rakastin häntä koko sydämestäni, mutta rakastaahan Salomonkin häntä, ja ihmiset sanovat Annan pitävän hänestä enimmän. Kyllä Salomon hänen onnelliseksi tekee, ja Annalle tulee hyvät päivät hänen luonaan. — En tahdo mennä kauemmaksi; ennenkuin minä takaisin ehdin, on hän jo Gunnarin luona. He istuvat Annan kanssa rinnakkain, käsikädessä, he ovat iloisia, ei kukaan minua muista. Minä kuitenkin hiivin alas metsänvartijan talolle, kenenkään huomaamatta." Hän heitti pyssyn olkapäälleen ja alkoi verkalleen astua kotia päin, suruunsa vaipuneena. "Minkätähden Anna aina oli niin ystävällinen minua kohtaan?" puhui hän itsekseen. "Paljon parempi olisi ollut, jos he olisivat minulta ovensa sulkeneet ja ajaneet minut pois; mutta hän kuunteli sanojani, ne olivat hänelle mieluisia. Niin kumminkin luulin."
Useita tuntia oli kulunut siitä, kun veljekset jahdille menivät. Astuessaan polkua pitkin metsänvartijan tuvalle, näki Jaakko Joulujärven välkkyvän puiden välistä, näki sen monet pienet, metsäiset saaret, joiden rannoilla lehväiset puut kuvastuivat järven tyyneessä vedessä. Järven toisella puolen kohosi lukemattomat kanervaiset kummut, niiden takana seisoi tuuhea metsä ja metsän tuolla puolen näkyi kirkko ja tuulimylly korkealta mäeltä. Ilta-aurinko vuodatti lännestä kultaisen valonsa yli maan ja veden, ja vieno tuulen henki saattoi Joulujärven kirkkaalle kalvolle hienoja väreitä. Mutta Jaakon synkkää mieltä ei tällä hetkellä luonnon ihanuuskaan voinut lieventää.
Metsänvartijan kartanolla vallitsi kuoleman hiljaisuus. Vaaleanharmaa savu nousi takanpiipusta, alhaalta laaksosta kuului Matin laulun hyrinä; hän ajoi karjaa kotiin. Jaakko hiipi lähemmäksi, pysähtyi ja kuunteli. Hän kuuli ainoastaan oman sydämensä tykytyksen, oman läähättävän hengityksensä. Tultuaan aidan luokse, väisti hän edestään puun oksat ja aukosta, joka siten syntyi, saattoi hän katsoa ikkunaan. Anna istui pöydän päässä, nojaten päätänsä käsiin. Vähän loitompana virui Gunnar pitkällään penkillä, miettivän näköisenä, silloin tällöin puhaltaen paksun savun piipustaan. Ei kumpikaan toistansa puhutellut. Äkkiä tämä näky muuttui. Vahtikoira haukkui. Jaakko aikoi vetääntyä pois, samassa nosti metsänvartija päätään ja huomasi hänet. Hän huudahti hämmästyksestä.
"Noh, tuolla viimeinkin on metsämiehemme."
"Kumpiko heistä?" kysyi Anna vaaleten, samalla kun hän nousi ja katsoi osotettuun suuntaan.
"Arvaa!" lausui Gunnar.
"Jaakko?" kuiskasi Anna.
Jaakko parkaisi, hyppäsi aidan yli ja syöksi huoneesen. Anna peräytyi muutaman askeleen hämmästyksestä, nähdessään Jaakon riutuneen katsannon.
"Salomon, missä on Salomon?" kysyi Jaakko.
"Mistä minä sen tiedän. Sinä mahtanet sen parhaiten tuntea", vastasi metsänvartija.
"Eikö hän vielä ole täällä käynyt?"
"Ei, kissa vieköön, olekaan, mutta heti kun laukauksen kuulin, arvasin sen olleen sinun pyssystäsi ja odotin sinua tulevaksi."
"Voi, erehdys se oli", vastasi Jaakko murheissaan. "Minä en ole ampunut, vaan kun laukauksen kuulin, arvasin Salomonin paremmin onnistuneen ja palasin siis tänne. Luulin jo hänen ennättäneen takaisin, mutta varmaan hän tuossa tuokiossa palajaa."
Tätä lausuessaan puhalsi Jaakko ruudin sankista ja pani pyssyn naulaan.
"Vai niin, Salomon siis vävykseni pääseekin", lausui Gunnar, heittäytyen taas pitkälleen niinkuin ennenkin, "no sitäpä juuri ajattelinkin, sen saattoi hänestä jo nähdäkin. Kuule, anna minulle tulitikku tuolta seinältä, te'e niin hyvin."
Jaakko antoi hänelle tikun, istui sitten penkin päähän ja entinen hiljaisuus vallitsi taaskin tuvassa. Anna istui pöydän luona; hänen suurissa silmissään oli kummallisen lauhkea ja surullinen katse, joka kerran kun hän ne loi Jaakkoon.
"Olisi kaiketi jo aika toimittaa minulle jotakin illalliseksi!" puhkesi viimein Gunnar puhumaan. "Sytytä kynttilä, lapsi, ja tuo minulle ruokaa."
Samassa tuli Matti juosten kartanolle. Hänen tavaton kiireensä merkitsi jotakin erinomaista, Gunnar nousi ylös ja odotti häntä ikkunassa.
"Isäntä!" huusi mies, "Isäntä, oletteko kummempaa kuullut?"
"Noh, mitä nyt on tapahtunut?"
"Toinen kaksoisista on ampunut suuren elukan."
"Sen minä tiedän, pöllö! Sitäkö sinä läähätät?"
"Sitä, sillä elukka on tuolla tien vieressä vanhan omenapuun edessä ja pyssy sekä ruutisarvi ovat lasketut sen päälle."
"Mitä sanot? — Mene heti tuomaan se tänne, tai odota, minä tulen sinua auttamaan. Tiesinhän, että jahtimestarin piti saaman otuksensa illaksi, minä en ole sanani syöjä."
Hän läksi ulos. Jaakko istui yhä nurkassaan, hiljaisena ja umpimielisenä, ikäänkuin ei olisi asia vähääkään häntä liikuttanut. Anna ei silmiään hänestä kääntänyt, mutta Jaakko ei näyttänyt sitä huomaavan.
"Nyt vasta ymmärrän, mitä Salomon tarkoitti sanoillaan", kuiskasi hän matalalla ja vapisevalla äänellä: "Kun toinen hymyelee, silloin toinen suree."
Anna lähestyi häntä ja kietoen kätensä Jaakon kaulalle, lausui hän:
"Taivaan Jumala meitä kumpaakin varjelkoon." Sitten hän lähti kyökkiin valmistamaan Gunnarin illallista.
"Et siis ole nähnyt Salomonia?" kysyi Gunnar, palatessaan tupaan; "hän varmaankin oli väsynyt ja antoi jonkun toisen kantaa saaliin tänne, sillä välin kun hän itse meni kotiinsa syömään ja lepäämään. — Niin nyt saat mennä, milloin vaan tahdot, Jaakko hyvä; ja sano Salomonille terveisiä, ja sano myöskin, että minä kyllä pysyn sanassani, hän saa tulla koska vaan tahtoo, Anna on valmis."
Jaakko nousi, kätteli Gunnaria jäähyväisiksi ja loi silmänsä Annaan.
"Hyvää yötä metsänvartija!" lausui hän. "Hyvää yötä pikku Anna!
Nukkukaa levollisesti!" Sen sanottuaan hän lähti talosta.
Seuraavana aamuna varhain nähtiin Jaakko taaskin metsänvartijan talossa.
"Pelkään Salomonille jotakin tapahtuneen", hätäili hän; "emme ole häntä nähneet sittenkuin eilen erosimme, eikä kukaan tiedä mihinkä hän on joutunut. Luulimme hänen menneen alas Ryyhyn tädin luokse, mutta kun lähetimme sinne kuulemaan, ei häntä ollutkaan siellä."
"Noh, mitäs siitä", hymyeli Gunnar; "kyllä nälkä porsaan kotia tuo."
Mutta Gunnar erehtyi. Salomon ei tullutkaan. Häntä haettiin joka paikasta, metsästä ja rannikoilta, kuulutettiin kaikissa kirkoissa likitienoolla, mutta apua ei ollut mistään; Salomonia ei takaisin kuulunut, eikä hänestä minkäänlaista tietoa saatu.
Niin kului pitkät ajat. Jaakon suhde Annaan oli entisellään; joka päivä hän kävi tytön luona. Annan ääni soi kuin illalla soiton sävel nuorukaisen korvissa, hänen katseensa oli kuin auringon säde, joka elähytti koko olemisen. Mutta aina tuosta onnettomasta illasta saakka välttivät kumpikin, ikäänkuin suostumuksesta, puhua sanallakaan keskinäisestä rakkaudestaan; kadonneen veljen muisto teki mitättömiksi kaikki tulevaisuuden toivot ja riennot. Sitä paitse oli Gunnar eräänä päivänä lausunut Annalle: "Sinä olet Salomonin kihlattu morsian siksi kuin hänestä tietoja tulee; minä olen antanut hänelle lupaukseni ja pidän myöskin sanani, sentähden varoitan sinua antamasta Jaakolle minkäänlaista toivoa enemmän sanalla kuin käytökselläkään; hän olkoon sinun ystäväsi, veljesi, mutta ei muuta."
Anna totteli; hän oli lapsuudesta saakka elänyt orjuudessa, eikä se hänestä enää rasittavalta tuntunut; hän oli tottunut noudattamaan toisen tahtoa ja sentähden hän ei nytkään antanut omalle tahdolleen valtaa. Jaakko ja hän olivat sitä paitse ymmärtäneet toisensa mitään välipuhetta pitämättä. Jaakko kävi yhä Gunnarin talossa; keväisin hän kynti pellon ja syksyisin hän seurasi Gunnaria metsästysretkillä; Gunnar otti vastaan kaiken palveluksen hänen puoleltaan luonnollisena asiana. "Työ on nuorille terveellistä" lausui hän, "me vanhat saamme sillä välin vähän levähtää. Kun he pieniä olivat saimme me raataa heidän tähtensä."
Noin vuosi jälkeen Salomonin katoamisen tuli eräänä iltana metsänvartijan luokse eräs kylänkulkukauppias. Hän laski tavaransa oven suuhun ja tervehti Annaa Gunnaria ja Jaakkoa ikäänkuin vanhoja tuttuja. Hän oli pitkä ja solakka mies, silmät pienet, vilkkaat ja kavalat, iho rokonarpinen; muuten oli hän valkotukkainen, kohtelias, iloinen ja huomaavainen kaikkia kohtaan.
"Paina puuta, Mikko Hollesen", lausui Gunnar, "ja kerro kuinka voit."
"Vähän niin ja vähän näin tänlaisina aikoina", vastasi kauppias. "Mutta teiltä luutnantti et tarvitse vointia kysyä, koska vuosi vuodelta näytätte vaan nuoremmalta ja samoin on myöskin Anna-neiden laita."
"Minkätähden te minua luutnantiksi kutsutte?" kysyi Gunnar ystävällisimmällä hymyllään, "sotamiehenä tosin olen ollut, mutta en siinä virassa ylennyt kersanttia korkeampaan arvoon."
"Ettekö tosiaankaan? kun tässä tuonoin puhelin kontrollinpanijan kanssa tuolla alhaalla Kouluporissa, tiedättehän, tuon vääränenän, niin hän sanoi palvelleensa teidän kanssanne ja vannoi, ettei koko rykmentissä ollut toista niin urhoollista kuin te olitte sodassa."
"Saattoipa hän olla oikeassakin", arveli Gunnar, "mutta istu puulle Mikko ja pane piippuun sillä välin kun Anna meille hankkii jotakin ryypättävää, niin kerron kuinka ennen sodassa tappelin."
Mutta kylänkulkukauppias ei antanutkaan Gunnarille suun vuoroa; hän otti tavara-laukkunsa esiin, aukaisi hihnat ja levitti läsnäolevain ihailtavaksi loistavia tavaroitaan; sitä tehdessään hän lakkaamatta puheli:
"Ajat ovat todellakin huonot, mutta minkäpä sille tekee? Luutnantilla on huolettomampaa kuin monella muulla, ja se onkin kohtuullista, sillä kun ihminen on niin urhoollisesti itsensä käyttänyt kuin te, on pannut alttiiksi henkensä ja jäsenensä, ansaitsee hän toki rauhassa nauttia huolettomia päiviä vanhana ollessaan. Sepä onkin mainiota tupakkaa, — ah, kuinka hyvä haju siinä on! — Tässä on minulla kartuusi, joka on juuri samaa lajia, ehkäpä vielä hiukan hienompaakin. Jos panisimme sen tuonne erikseen. Minä myön sen vallan pilkkahinnasta. — Niin, mitä neiti Anna sanoo tänlaisesta silkkinauhasta? Se vasta kaunistaa, kun sen kaulaansa panee. Maaherran rouva tuolla Beilessä osti koko kimpun samanlaista nauhaa ja kehui ettei hän Lyypekissäkään ollut niin kaunista nauhaa nähnyt. Pannaanpa tuolille syrjään tämäkin niin kauaksi. — Kyllä nyt on ollut oikein painava ilma näinä aikoina, mutta ei suinkaan kuumuus luutnanttia juuri rasita, te vaan käyskentelette edes takaisin vilpoisessa metsässänne; toista on meidän raukkojen, jotka maantietä saamme marssia. — No, mitäs Jaakko sitten arvelee noista komeista kellonvitjoista? Niin hienoa ja kaunista työtä ne ovat, nähkääs vaan, ettei itse pormestarillakaan vertoja ole. Ja ne ovat kultaketjuja paremmat, sillä ne ovat vanhemmat ja maksavat paljoa vähemmän. Eräs venäläinen prinsessa Horfenissa osti tässä tuonoin minulta kahdetkin tänlaiset, itselleen toiset, toiset kullalleen; ja sitten hän taputti minua olkapäälle ja sanoi: 'Sitten minä mahdan Matti olla, jos kellään on niin kauniita tavaroita kuin tuolla Hollesenin Mikolla.' — Noh, tuleekos kauppaa Jaakko? Minä tiedän erään kauniin tytön, joka mielellään ottaisi ne lahjaksi. Vai mitä luulet? — Niin tosiaankin, saanko toivottaa onnea, sillä kaiketi Jaakko nyt viimeinkin on kihlannut armaansa?"
"En minä ole kihloissa", vastasi Jaakko.
"Eikö?" pitkitti kauppias katsoen hymyellen Annaan, "luulin kuitenkin täällä olevan erään —" Gunnar keskeytti hänen lausuen:
"Jos tuolla tarkoitatte tytärtäni, niin voin teille ilmoittaa, taikka ehkä olette sen kuulleetkin, että hän on toiselle luvattuna."
"En sanaakaan ole siitä kuullut, luutnantti. Kenelle pikku Anna siis on luvattu?"
"Hänen olen luvannut Salomonille, Jaakon veljelle, mutta siitä emme nyt puhu sen enempätä."
"Kuolema ja kadotus!" huusi kauppias ja löi käsiään yhteen; "mikä minulta muistin vei; onhan minulla teille terveisiä Salomonilta."
"Salomonilta?" huudahti Anna vapisevana ja kalmanvaaleana.
"Veljeltäni? — Mitä sanotte?" huusivat Jaakko ja Gunnar.
"Niinpä todellakin", vakuutti kauppias tyytyväisesti hymyellen; "minulla on häneltä sekä terveisiä että kirje."
"Mutta kertokaa jo kauppias enemmänkin!" huusi Gunnar maltittomasti.
"Kyllähän se pian on kerrottuna. Minä tapasin häntä viime kesänä Vousildin kirkon luona. Voi herran tähden sentään kuinka kalpea ja laiha hän oli. Hän sanoo minulle: Jumalan rauha ja hyvää päivää Mikko Hollesen, minnekä matka tällä kertaa? — Pohjoiseen päin, vastaan minä, pohjoiseen päin, Salomon kaksoisveli. — Tuletteko menemään Silkkiporin tienoolle? — Saattaapa pian niinkin käydä, vastaan minä. — Ehkäpä sitten teette minulle sen hyvän työn, että viette kirjeen minulta metsänvartijalle, taikka tuota, luutnantille, aion sanoa. Tulkaa kanssani tuonne rouviin saamaan vähän einettä, niin kirjoitan kirjeen sillä aikaa valmiiksi. — Niin, luutnantti, näemmä, katselee tätä puukkoa, se on puhdasta englantilaista työtä, leikkaa pahemmin kuin hammastauti, kun varteen puhaltaa, soi se kuin kauniin soittokone, ja sitten sillä saattaa porsaitakin rengastaa; lienee parasta, kun panen sen tuonne kartuusin viereen? — No niin, me menimme yhdessä rouvitupaan, minä söin sillä välin kun hän kirjotti, ja sitten hän antoi minulle kirjeen ja taalarin rahaa päälliseksi, sillä ahne ei Salomon koskaan ole ollut, se täytyy myöntää. Kuinka kauas Salomon aikoo matkata? minä kysyin — Se on pantu kirjeesen, vastasi hän. Jumalan haltuun Mikko! viekää terveisiä kotipuolelle minulta, niin he varmaankin ostavat teiltä koko joukon kauniita kapineita. — Sitten me toisistamme erosimme."
Puhuessaan oli kauppias ottanut nahkasen laukkunsa esiin, jonka eri kätköjä hän tarkastelee.
"Minulla oli silloin aikomus tulla suorastaan Silkkiporiin", pitkitti hän, "mutta silloin sain myrkkyä ja noituusta vasempaan jalkaani, josta kaiketi olette kuulleet kerrottavan; se ajettui ja paisui ja tuli viimein niin suureksi kuin lehmän maha. Mun täytyi jäädä Frederitsiin tätini luokse, joka on vaimo parantamaan noitumatautia, ja hän kun luki sanat, niin kerrassa minä paranin. Mutta mihinkä kummaan olenkaan sen kirjeen pannut. Kun oikein ajattelen, ei hän tainnutkaan antaa minulle mitään kirjettä, ei totta toisen kerran antanutkaan, hän sanoi vaan: — mutta nähkääs, tässä se kumminkin on; lakkaus on auennut aikojen kuluessa, mutta vannonpa autuuteni päälle, etten sanaakaan ole sen sisällyksestä lukenut. Jumala minua varjelkoon semmoisesta! olkaa niin hyvä; onko oikein? 'Neiti Anna Gundersenille.'"
Anna oli tykkänään muuttunut. Alussa hän kuumeentapaisessa ahdistuksessa kuunteli kauppiaan kertomusta, kipinä joka kauan oli kytenyt, leimahti tuleen; mutta Anna oli tottunut malttamaan mieltänsä, hetkisen taistelon jälkeen oli hänen sydämensä jälleen rauhoitettu; jännitetyllä huomiolla hän kuitenkin seurasi jok'ainoata kauppiaan sanaa. Kun tämä tarjosi hänelle kirjettä, sieppasi sen Gunnar, lausuen:
"Antakaa tänne, minä sen ensiksi luen."
"Isäni", lausui Anna hiljaisella, lempeällä äänellään, "kirje on minulle."
"Mikä sitten, sinä hupakko? En toki luulisi tyttären isältään mitäkään salaavan. Saattaisihan siinä olla jotakin sopimatonta. — Haepa lasisilmäni, — Jaakko, etsi sinä myöskin. — Odottakaa hiukan! Täällähän ne ovatkin taskussani."
Hän nousi seisoalleen ja vei kirjettä kynttilää kohden. Jaakko ja Anna katselivat häntä äärettömässä mielen ahdistuksessa. Kauppias hieroi myhäellen käsiään.
"Tässä on nyt ilta kulunut tuota asiatani toimittaessa", lausui hän, varmana siitä, että hän kertomuksellaan oli pääsnyt talonväen suosioon. "Minä olen sitä paitse oikein väsynyt, kun täytyi tehdä niin suuri kierros, tullakseni tänne ylös. Saisinko kenties jäädä tänne yöksi, herra luutnantti."
Metsänvartija nyykäytti päätänsä, nostamatta silmiään kirjeestä, johon hänen huomionsa oli kiintynyt. Salomon ei pitkältä ollut kirjoittanut, mutta Gunnaarilta meni paljon aikaa sen lukemiseen, ja päähän päästyä näytti hän miettivän sisältöä.
"No en kummempaa ole kuullut!" lausui hän vihdoin.
"Mitä siinä on? — Lue, isä kulta, lue!" rukoili Anna.
"Luulen varmaan pojan olevan järjeltään", pitkitti Gunnar, "Ei koko kirjeessä ole päätä eikä pontta." — Taaskin hetken tukala äänettömyys. — "Se nyt kumminkin on varma", huudahti hän viimein juhlallisella arvoisuudella, pannessaan kirjettä kokoon, "ettei Salomon ikänä tule vävykseni. Nyt se on päätetty. — Tuossa on, lapseni, koeta, jos siitä saat selvää."
Anna otti kirjeen, hänen kätensä vapisivat, kun hän piti sitä kynttilää kohden ja luki:
"Sinä erehdyit silloin, kun sanoit pitäväsi meistä molemmista yhden verran, sillä niin ei asian laita suinkaan ollut! Sitä olin jo ennenkin aavistanut, mutta kun näin katseen, jolla seurasit veljeäni meidän metsästysretkelle lähteissämme, silloin tiesin varmaan sinun ainoastaan häntä rakastavan. Minä lähden nyt pois mailmaan; luultavasti emme enää toisiamme tapaa, mutta älkää sitä surko, sillä teidän onnenne tähden sen ainoastaan teen. Jos olisin ennemmin lähtenyt, olisin säästänyt sinulta paljon huolta. Voi hyvin, pikku Anna, muistele minua joskus. Jumalan haltuun jätän teidät molemmat!"
Kun Anna oli kirjeen lukenut, hyrähti hän itkuun ja lähti ulos tuvasta.
"Se oli oikein tuhmasti tehty Salomonilta", tuumi Gunnar. "Hittoako hänen tarvitsi matkalle lähteä? Olinhan sanonut, että joka ensimmäisen otuksen toisi, hän saisi Annan omakseen; kyllä Anna olisi ruvennut häntäkin rakastamaan, kun vaan olisivat naimiseen tulleet. Vai mitä luulette Mikko Hollesen?"
"Kaiketi se niin olisi käynyt, herra luutnantti!" vastasi kauppias.
Levottoman ja unettoman yön jälkeen tuli Jaakko varhain seuraavana aamuna metsänvartijan asunnolle. Anna istui tuvassa tavallisella paikallaan kellon luona.
Hän oli hyvin kalpea, mutta tervehti Jaakkoa ystävällisesti niinkuin ennenkin. Kauppias oli vielä talossa, hän koki käyttää hyväkseen kaiken edun, johon tärkeä uutisensa häntä oikeutti.
"Ilma näyttää niin sateiselta tänään", lausui hän, "parasta kun odotan täällä siksi kun näen, jos siitä päivän päälle selviää."
Gunnarin katsanto oli juhlallinen; heti ensi silmäyksessä näkyi, että hän oli tehnyt jonkun painavan päätöksen. Varmaankin hän oli Jaakkoa odottanut, sillä tämän tultua hän kohta lähti ulos ottaen nuorukaisen mukaansa.
Vähän matkaa metsänvartijan asunnosta alkoi metsä. Gunnar meni sinne, istui kaatuneelle, sammaltuneelle puunrungolle ja sytytti piippunsa.
"Tänä vuonna on ollut oikein herttaiset ilmat", alkoi hän, "sadetta ja märkää lakkaamatta, eikä päivänpaistetta paljon nimeksikään."
"Sitäkö te herttaiseksi ilmaksi sanotte, metsänvartija?" kysyi Jaakko ihmetellen.
"Sitä tietysti. Onhan nyt ollut melkein mahdoton turpeita kerätä, ja sekin vähä, mikä on saatu kootuksi, on mennyt sateessa pilalle; se, poikaseni, korottaa puiden hinnan ja siitä taas on minulle hyötyä."
Jaakko hämmästyt, hän ei ollenkaan ymmärtänyt Gunnarin tarkoitusta; se oli hänestä kummallista, että tämä oli ottanut häntä mukaansa metsään puhuakseen puiden hinnasta. Mutta heti sen jälkeen alkoi Gunnar suurempia mutkia tekemättä:
"Kuule nyt, Jaakko, minua haluttaisi tosiaankin tietää, kuinka teillä oikeastaan on laita kotonanne. Olettehan sinä ja Salomon ainoat lapset ja saatte periä kaiken omaisuuden isänne, tuon vanhan myllärin jälkeen, vai kuinka?"
"Niin on", vastasi Jaakko. "Isäni ajatteli jo keväällä luovuttaa talon ja maan minulle."
"Niin, kyllä sen tiedän", lausui Gunnar. "älä sinä keskeytä minua suotta. Jos nyt tuo Salomon-jörö tosiaankin meni pois iäksi päiviksi tai jos hän menettää henkensä ja elämänsä vieraassa maassa, niin saat sinä myöskin hänen osuutensa — tarkoitan, että sinä tietysti perit hänen samoin kuin vanhan tätisikin, olethan kaiketi varma siitä?"
"Kyllä tätini jo Kynttilänpäivän aikaan teki testamenttinsa ja antoi prokuratorin lukea sen meille."
"No niin, mitä sinä sitä kerrot, ei se minuun kuulu. Jos saat rahoja, on se kaikki sinulle hyväksi, mutta älä luule, että minä rikkauden tähden annan kellekään suurempaa arvoa kuin muutenkaan. Minä olen antanut sinun auttaa täällä ylähällä yhdessä ja toisessa työssä, nähdäkseni minkä verran sinussa olisi kuntoa, ja sinä olet ollut ahkera ja roteva toimissasi, se on pääasia Jaakko, ja sentähden olen päättänyt jättää Salomonin sikseen, ja ottaa sinut vävykseni. Nyt saat mennä sisään puhumaan Annalle asiasta, sillä hänellä on valta ottaa kenenkä hän itse haluaa. Niin on laita. Minulla on vaan valta kieltää tai myöntää. Minun puolestani saatte pitää häitä, koska tahdotte. Minä menen nyt asialle Jahtimestarin luokse. Kun tulet jälkeen puolenpäivän tänne jälleen saat auttaa Mattia perun-nostossa. Jää Jumalan haltuun Jaakko!"
* * * * *
Monta vuotta oli kulunut tästä aamusta. Jaakko ja Anna olivat naimisessa ja asuivat vähän matkaa metsänvartijan asunnolta eräässä uudistalossa, jonka Jaakko oli rakentanut aivan Taivasvuoren juurelle. Sekä sisällä että ulkona talon ympäristöllä osoitti kaikki varallisuutta ja siisteyttä. Asuinhuoneuksen toisella puolen oli hedelmätarha, jossa puut jo alkoivat olla suuria ja tuuheita. Annan lapsuuden koti, metsänvartijan asunto, oli muuttumattomana metsänrinteessä. Sen entinen omistaja oli kuitenkin poissa. Gunnar oli kuollut; hänen olonsa oli muuttunut tukalaksi Annan naimiseen menon jälkeen. "Minä olen varsin onneton ihminen", oli hänellä tapana vakuuttaa; "tyttäreni on lähtenyt luotani ja jättänyt minut tänne hoidon puutteesen vanhoilla päivilläni; mutta siihen olen itse syyllinen, miksi annoin hänen mennä naimiseen."
Eräänä iltana istuivat Jaakko ja Anna pyhävaatteissaan perhetuvassa. He olivat viettäneet juhlaa, sillä heidän pieni ainoa poikansa oli sinä päivänä kastettu. Alhaalla laaksossa häärivät ihmiset heinän teossa. Auringon valo lankesi ikkunan kautta juuri siihen kohtaan huoneessa, jossa Anna onnellisena äitenä istui lapsensa kätkyen ääressä. Jaakko istui pöydän ääressä ja luki virsikirjaa. Mutta äkkiä häiritsi koiran haukunta huoneessa vallitsevan rauhan. Jaakko pani merkin kirjaan, nousi penkiltä ja meni ikkunan luokse. Hän näki ratsastajan tulevan pihaan, laskeutuvan alas hevosen selästä ja senjälkeen jäävän seisomaan, ikäänkuin odottaen asukkaiden ilmaantumista.
"Sotamies tuli ratsastaen pihaan", lausui Jaakko. "Mitähän asiaa hänellä lienee?"
He menivät kumpikin ulos ja sotamies tuli heitä vastaan heittäen ohjakset käsivarrelleen. Hän oli pulska, päivettynyt mies; vakaat silmänsä olivat syvällä otsan alla ja tuuhea parta peitti alemman puolen kasvoista tykkänään.
"Jumalan rauha ja hyvää päivää!" lausui hän ojentaen heille molemmat kätensä. "Ettekö minua enää tunne?"
Anna parkaisi. "Herra Jumala!" huusi hän, "Salomon, Salomon! Missä olet näin kauan oleskellut?"
Se oli tosiaankin Salomon, tuo kadonnut ja jälleen tullut kaksoisveli; hän sulki Jaakon syliinsä, samalla kun hän koki tukahuttaa sitä syvää liikutusta joka valtasi hänen mielensä. Kysymyksiä ja vastauksia vaihdettiin näkemisen ensimmäisinä hetkinä; Anna itki; hän ei saanut sanaakaan lausutuksi, vaan puristi Salomonin kättä, sillä välin kun tämän tutkiva, syvä katse pakoitti häntä luomaan silmänsä alas. Jaakko otti häneltä ohjakset, viedäkseen hevosta talliin. "Älä riisu hevosta", lausui Salomon, "aikani on täperällä, mun täytyy rientää pois vielä tänä iltana."
"Tänä iltana!" toistivat Anna ja Jaakko.
"Niin, ei siinä muu auta", vastasi Salomon lempeästi. "Minulla oli teitä ikävä ja sentähden pyysin permessiä päästäkseni tänne teitä tervehtimään."
"Ja minkätähden meistä niin pian taaskin eroat, armas veli?" kysyi
Jaakko.
"Olen aikonut vielä tänä iltana käydä tätiäkin tervehtimässä, Ryyssä. Huomenna täytyy mun jälleen palata Horfeniin lähteäkseni siellä paluumatkalle."
Kun Salomon tuli tupaan ja otti lakin päästään, huomasi Anna kuinka paljon hänen kasvonsa olivat tällä ajalla muuttuneet. Kovat sisälliset taistelot olivat niihin painaneet merkkinsä, niissä ilmaantui nyt se ankara vakavuus, joka tavallisesti seuraa katkerata kamppausta. Annaa hämmästytti tuo kova ja kylmä katse, jota ei jälleen-näkemisen ilokaan voinut lieventää; senlaisena ei hän Salomonia entiseltä muistanut. Hän ei tiennyt haavoja löytyvän, jotka verta vuotavat, vaikka parantuneiltakin näyttävät. Senlaiset haavat ovat tavallisesti kuolettavia.
Jaakko iloitsi sanomattomasti veljensä tulosta. Hänen silmänsä säihkyivät eikä hän voinut niitä Salomonista kääntää, huulilla asui hymy ja ääni vapisi hänen puhuessaan.
"Kyllä tosin", lausui hän, "täällä on monta muutosta tapahtunut. Annan isäkin kuoli viime vuonna."
"Vai niin."
"Ja meidänkin isämme on kuollut, Salomon!"
"Sen kyllä tiesin."
"Hän kaipasi sinua kovin kuolinvuoteellaan. — Voi, rakas veli, minkätähden et sinä palannut kotia jälleen, minkätähden et meille sanaakaan kirjoittanut?"
"Minä olin siihen aikaan kaukana täältä", vastasi Salomon. "Minä lähdin Länsi-Intiaan heti sotamieheksi tultuani. Siellä oli yltä kyllin tekemistä. Kun mun ei enää tarvinnut omia olojani ajatella, antauin mielin määrin toisen palvelukseen."
"Kerro meille vähän oloistasi", rukoili Jaakko. "Ei koko mailmassa löydy ketään, joka niin ottaisi osaa sinun kohtaloosi, kuin me kaksi."
"Mitäpä sinulle sitten kertoisin, Jaakko? Minä olen reuhtonut mailmassa sen mukaan kuin päähäni on pistänyt ja ollut aina valmis menemään sinne, missä tekemistä on ollut; minä olen sotinut, väliin olen voittanut, väliin taas pakoon pötkinyt, mutta omaa itseäni en ole pakoon pääsnyt. Kaikki nuo kurtut, jotka näet kasvoissani, ovat muistoja murheista, jotka nyt lepäävät unheen helmoissa ikäänkuin kuolleet haudoissansa."
"Kuinka paljon sinä olet mahtanut kärsiä", kuiskasi Jaakko, nojaten päätänsä Salomonin olkapäähän.
"Eipähän juuri enemmän kuin muutkaan. Suru löytää meidät kaikki, niin hyvin toivorikkaan kuin senkin, joka on elämän iloja paitse. Minulle ei ole käynyt pahemmin kuin monelle muullekaan. Tavallisen jutun elämästä teille tässä vaan olen kertonut."
"Tämä päivä on meille ollut oikein ilon päivä", puhkesi Jaakko hetken kuluttua puhuuman. "Tiedätkös, me olemme koko päivän viettäneet juhlaa, sillä pieni poikamme on tänään kastettu, — ja sitten osuit sinäkin tulemaan juuri tänä päivänä."
"Vai on tuo teidän pieni poikanne", lausui Salomon, vilahdukselta katsahtaen kätkyttä kohden. Ainoastaan pieni värähdys äänessä ilmaisi sen katkeran taistelon, jonka hän tänä hetkenä kesti sydämessään. "Ah, onpa se pulska poika. Mikä hänen nimensä on?"
"Salomoniksi hän kastettiin."
"Salomoniksi!" toisti hän. "Jumala suokoon sinulle yhden verran iloa mailmassa kuin hänellekin, jonka kaima olet, — ja vieläpä vähän enemmänkin, rakas lapsi! ei ole vahingoksi, jos vähän enemmänkin saisit osaksesi. Kuule Anna! Antaisitkohan minulle hiukan einettä sillä välin kun Jaakko toimittaa hevoselleni vähän enemmän heiniä. Aurinko kohta laskee ja minun täytyy piakkoin lähteä."
"Aiotko tosiaankin pahoittaa mieltämme näin pikaiselta poislähdöllä?" kysyi Jaakko, "kun viimeinkin niin pitkän eron jälkeen saimme toisiamme tavata."
"Kyllä minun täytyy lähteä, Jaakko", vastasi Salomon, "ei voi toisin olla. Nythän olen nähnyt teidät molemmat ja tiedän teidän voivan hyvin. Myöskin halajan jo nähdä vanhaa tätiäni."
Jaakko ja Anna lähtivät tuvasta. Kun Salomon oli jäänyt yksinään, tapahtui hänessä silmin-nähtävä muutos. Hänen kasvonsa värisivät vetotaudin tapaisesti, kyynelet valuivat alas poskia pitkin ja hän kohotti käsiään ylös ikäänkuin rukoukseen, taikka ehkä ennemmin valitukseen. Mutta tämä ankara, äänetön taistelo kesti vaan hetken! Salomon käänsi silmänsä jälleen kätkyttä kohden ja kun lapsi unessaan hänelle hymyili, lempeästi ja viattomasti niinkuin ainoastaan lapsi voi hymyellä, silloin kirkastui Salomonin synkkä muoto ja rauha palautui hänen sydämeensä. Hän oli taaskin kamppaillut ja voittanut. Tyyneellä mielellä saattoi hän jo kumartua kätkyen yli ja painaa lempeän suutelon pienokaisen otsalle. Kun Jaakko tuli takaisin tupaan, ei enää merkkiäkään näkynyt siitä syvästä liikutuksesta, mikä sillä aikaa oli Salomonin mielen valloittanut.
Puoli tuntia myöhemmin istui Salomon jälleen hevosen selässä ratsastaen takaisin samaa tietä kuin tullutkin oli. Jäähyväisiä lausuessaan heittäytyi Anna hänen kaulaansa; jotakin hänellä lienee ollut sanottavaa, mutta hänen äänensä tukahtui ja hiljaa nyyhkyttäen kätki hän vaan kasvonsa Salomonin povelle ja kietoi kätensä hänen kaulaansa. Salomon hymyeli, sinä hetkenä jäykkyys ja kolkkous hänen kasvoistaan tykkönään katosivat ja laskien kätensä Annan päälaelle lausui hän:
"Jumala siunatkoon teitä molempia. Kaikki mitä tähän saakka olen kärsinyt, on nyt unohdettuna ja runsaasti olen minä palkittu siitä hyvästä, jonka olen matkaansaanut. Minä tulin katsomaan, jos te toisianne rakastatte ja jos sinä teet hänen onnelliseksi, Jaakko, enempää en pyytänyt. Hyvästi!"
Hän kannusti hevostansa ja riensi pois. Jaakko ja Anna huusivat jäähyväisiä hänen jälkeensä, mutta hän ei näyttänyt niitä enää kuulevan. Käsi kädessä he seisoivat aidan luona niinkauan kuin häntä saattoivat vilahdukseltakaan nähdä, mutta ei Salomon kertaakaan taakseen katsonut. Sen illan jälkeen ei häntä enää kotiseuduilla nähty.
Loppu.