II.
Nyt alkoi pitkä opintoaika, jota varten äiti kaikenlaisissa kieltäymyksissä eläen oli säästänyt rahoja, samalla antaen pojalle alkeisopetusta. Kartanosta, hypoteekkirasituksineen ja metsineen, joka viimemainittu kelpasi vain polttopuuksi, täytyi nyt ottaa viimeinenkin mehu. Heidän naapurinsa rovasti, rehti ja käytännöllinen mies, otti tilan hoitoonsa. Hävitystyön täytyi alkaa oitis, sillä rahoja tarvittiin. Mutta äiti ja poika eivät tahtoneet olla sitä näkemässä.
He saapuivat Englantiin kuin kaksi pakolaista, jotka pitkien ja monien koettelemusten jälkeen etsivät uutta kotoa ja uutta kotomaata. He heittelehtivät epäkäytännöllisinä ja tottumattomina sinne tänne vieraassa vilinässä ja tulivat täten, jos mahdollista, entistä lähemmin toisiinsa sidotuiksi. Poika oli silloin kaksitoistavuotias.
Ja kuitenkaan ei kulunut kauaa, kun he jo ensimmäisen kerran riitaantuivat.
Poika oli tullut kouluun, oli alkanut oppia kieltä, sai tovereita ja tunsi ankaraa halua koetella voimiaan. Hän oli hyvin pitkä ja hoikka, mutta hän halusi olla myös väkevä. Hän rupesi urheilemaan, mutta ei saavuttanut mainetta. Sensijaan oli hänellä enemmän tietoja kuin tovereillaan — kiitos äidin — ja hänen onnistui tehdä itsensä mielenkiintoiseksi niiden avulla, ja asemaa, jonka hän näin saavutti, täytyi koettaa säilyttää. Mutta mikään ei vaikuttanut niin kuin kerskuvat esitykset Norjasta ja hänen isänsä mainetöistä. Hän kertoi näistä enemmän kuin saattoi oikeaksi todistaa, mutta tämä ei ollut yksinomaan hänen syytänsä. Hän osasi tosin englantia, mutta kielen keskivärit eivät olleet hänen hallussaan, joten hän käytti aina helposti saatavissa olevia voimakkaita sanoja. Totta kyllä oli, että hän oli isältään perinyt kaksikymmentä kivääriä, yhden suuren purjealuksen ja useita pieniä, — mutta kuinka suurenmoisiksi muuttuivatkaan nyt kaikki nämä kiväärit ja veneet! Hän tahtoi — niinkuin isänsäkin — mennä pohjoisnavalle jääkarhuja ampumaan, jopa hän jalomielisesti kutsui toverit retkelle mukaan. Hänen kuvaustensa laajalla alueella pii kuitenkin paljon enemmän asioita kuin hän tunsikaan, mutta ei kuitenkaan tarpeeksi, sillä joka päivä piti ammentaa ravintoa yhä suurenevaan kitaan. Hänen täytyi suorastaan opiskella ja keksiä milloin mitäkin, voidakseen pitää mielenkiinnon vireissä. Tästä johtui myöskin, että hän eräänä iltana meni toveriensa kera parturiin ja pyysi muitta mutkitta tätä leikkaamaan häneltä kaiken tukan. Tottahan hiidessä tämä riittäisi pitkäksi aikaa! Hänen tukkansa oli ollut naurun aiheena, se häiritsi häntä kaikissa leikeissä, hän vihasi sitä. Senjälkeen kun hän oli kuullut kertomuksen Absalomin kapinasta ja hänen rangaistuksestaan, oli tukka myös ollut salaisena kauhun aiheena. Mutta koskaan ei, hänelle tähän saakka ollut pistänyt päähän mennä parturiin sitä leikkauttamaan. Toverit nyt miltei kauhistuivat ja parturi oli sitä mieltä että leikkaaminen oli hävitystyötä. Rafael tunsi ankaria kipuja vatsassa, mutta juuri se seikka, että tämä kaikki oli niin kauheata, antoi hänelle voimia. Nyt saivat kaikki nähdä mitä hän uskalsi. Parturin päähän ei tietysti voinut pälkähtää, että tämä tapahtui pojan äidin tietämättä, mutta koska hän, asuen saman talon alakerrassa, jossa täysihoitola oli, jo ensi päivästä alkaen oli ihaillut sekä äidin että pojan tukkaa, koetti hän estellä leikkaamista. Silloin tulivat Rafaelin vatsanväänteet aivan sietämättömiksi. Mutta hänenhän täytyi nyt saada tahtonsa täytäntöön. "Leikatkaa pois se vaan!" sanoi hän ja istuutui kärsimättömänä tuoliin. "Minä en ole koskaan nähnyt kauniimpaa tukkaa", sanoi parturi alakuloisesti. Hän tarttui samalla saksiin, mutta epäröi yhä. Rafael näki että toverien jännitys oli ylimmillään.
… "Pois se vaan!" toisti hän välinpitämättömällä äänellä.
Parturi leikkasi senjälkeen hiukset siten, että ne jäivät hänen käteensä kauniina kimppuna, ja kääri ne paperiin. Poikain silmät seurasivat toimitusta sivallus sivallukselta; Rafael sitä seurasi korvillaan; hän ei katsonut peiliin.
Sittenkuin parturi oli päättänyt hiusten tasoituksenkin ja harjannut pojan, tahtoi hän antaa tälle tukan. "Mitäpä minä sillä teen?" Rafael vähän puisteli polviaan ja kyynärpäitään, maksoi ja poistui toveriensa saattamana. Mutta mitään varsinaista ihastusta nämä eivät osoittaneet.
Hän oli tuskin vilahdukseltakaan nähnyt kuvaansa peilistä, kun hän huomasi olevansa hirveän näköinen. Hän olisi tahtonut antaa kaiken mitä omisti (sitä ei ollut paljoa), ja hän olisi ollut valmis kestämään minkälaisia tuskia tahansa, hän ajatteli — jos hän vain saisi hiuksensa takaisin. Hän näki selvästi äidin kummastuneen katseen kaikkine vivahduksineen, hänen kurjuutensa oikein tanssi hänen ympärillään, hänen turhamaisuutensa pilkkasi häntä, — ja tämä päättyi siten, että hän hiipi hiljaa ylös portaita huoneeseensa ja paneutui nukkumaan ilman illallista. Mutta äiti odotti häntä turhaan, ja kuultuaan lopuksi hänen rykäisevän hän kiiruhti ylös. Rafael kuuli hänen kiipeävän portaita, kuuli hänen aukaisevan oven. Hänen sisääntullessaan makasi Rafael pää pistettynä tyynyn alle. Äiti nosti tyynyn pois,… ja nähtyään vain vilahdukseltakaan hänen kauhunsa, joutui Rafael itse niin kauhean tuskan valtaan, että itku, joka oli kurkussa nousemassa, pysähtyi. Kalpeana ja kauhistuneena seisoi äiti siinä. Hän luuli ensin että joku oli ilkeyksissään tehnyt Rafaelille tämmöistä väkivaltaa. Mutta kun hän ei saanut pojalta sanaakaan selitykseksi, alkoi hän aavistaa pahaa. Rafael tunsi että äiti odotti selitystä, puolustelua, anteeksipyyntöä, mutta hän ei saanut sanaakaan suustaan, vaikkapa henki olisi mennyt. Eikä hän ymmärtänyt mitä hän olisi voinutkaan sanoa. Sitten hän puhkesi väkivaltaiseen, tuskaiseen itkuun; hän köyristyi kokoon ja peitti käsillä päätänsä, jossa hän tunsi vain pistäviä, lyhyitä hiuksia. Kun hän jälleen katsoi ylös, oli äiti jo poissa.
Lapsi upottaa kaiken uneen. Kun hän seuraavana aamuna saapui alas hyvin nöyränä ja peräti häpeissään, makasi äiti vuoteessaan; äiti ei voinut hyvin, sillä hän ei ollut nukkunut yhtä silmäntäyttä. Tämän kaiken sai poika kuulla jo ennenkuin meni äitinsä luokse. Arastellen hän avasi oven. Tuossa makasi äiti surkeana. Ja Rafaelin hiukset olivat pukupöydällä, valkoisella silkkinauhalla sidottuina, järjestettyinä ja kammattuina. Äiti itse makasi pitsinypläyksissään kädet ristissä sylissään ja suuret kyyneleet valuivat hänen poskiaan pitkin.
Rafael oli tullut heittäytyäkseen hänen syliinsä ja rukoillakseen häneltä tuhat kertaa anteeksi; mutta jostain selvisi hänelle heti, ettei hän niin voinut tehdä, tahi ettei hän uskaltanut niin tehdä. Äiti makasi ikäänkuin pilvessä, kaukana, hyvin kaukana. Äiti näki näkyä. Jokin, joka oli yhtaikaa sekä pyhää että loukattua, oli siirtänyt hänet toisaalle. Hän oli samalla sekä liikuttavan läheinen että ikäänkuin ylös kohotettu. Rafael kääntyi hiljaa ovea kohti ja lähti tallustamaan kouluun.
Äiti makasi sekä sen että seuraavan päivän, ja lähetti palvelustytön mukana pojalle sanan, että hänen täytyi saada olla yksin. — Hän oli tottunut ottamaan surun siten vastaan, — ja se seikka, että Rafael oli noussut häntä vastaan, oli suurin suru, mikä häntä koskaan oli kohdannut. Ja se yllättikin hänet kuin rankkasade keskellä ihaninta päivänpaistetta. Nyt hän uskoi voivansa katsoa poikansa sieluun — ja samalla omaansakin! Kaiken syyn hän sälytti pojan onnettomalle isänperinnölle; hänen mieleensäkään ei juolahtanut, että alinomainen taiteellinen haihattelu ja liiallinen henkinen voimistelu kenties olivat voineet ajaa pojassa riippumattomuushengen hereille.
Kun hän ensi kertoja sen jälkeen näki pojan paljaine päineen, joka yhä enemmän alkoi saada isän piirteitä, itki hän ääneti. Kun poika tahtoi lähestyä häntä, torjui hän yrityksen nostamalla hienon kätensä eteen; Rafael ei saanut. Ei hän liioin puhellut pojan kanssa. Kun Rafael puhui, niin äiti vain katsoi häneen, kunnes poika puhkesi itkuun. Sillä poika kärsi tuskaa, joka voidaan kärsiä vain kerran, silloin kun lapsen katumus on uusi ja senvuoksi rajaton ja kun lapsen rakkaudenkaipuu saa ensimäisen kerran kylmän, torjuvan vastaanoton.
Mutta kun äiti viidentenä päivänä tapasi pojan portaissa — hän tuli ylhäältä ja poika alhaalta, — pysähtyi hän kauhistuneena huomatessaan minkänäköiseksi poika oli muuttunut. Kalpea, laiha, arka, ja paljaspäisyys ehkä saattoi surkeuden näyttämään suuremmalta kuin se olikaan. Vieraana ja avuttomana, silmissä lohduton epätoivo poikakin pysähtyi;… silloin oli äidin mitta täysi, silloin hän avasi sylinsä. Rafael oli jälleen päässyt paratiisiinsa, mutta he itkivät molemmat, aivankuin heidän olisi täytynyt voittaa ylipääsemättömiä esteitä, ennenkuin he voivat puhella keskenään.
"Kerro nyt se minulle!" kuiskasi äiti, — tämä tapahtui äidin huoneessa, jossa he olivat sanoneet toisilleen ensimäisen suloisen sanan ja suudelleet toisiaan kerran toisensa perästä. "Kuinka se saattoi tapahtua, Rafael?" kuiskasi hän taas, pää pojan pään rinnalla, — hän ei saattanut vielä kunnolleen katsella poikaansa suoraan. "Mutta äiti", vastasi poika, "onhan vielä paljon pahempaa, että ne hakkaavat maahan kaiken metsän kotona Hellebergenessä —."
Äiti käänsi päätään ja katsoi häneen. Hän oli ottanut hatun päästään ja hansikkaat käsistään, mutta nyt hän pani ne nopeasti takaisin. "Kuulehan, Rafael", sanoi hän, "menemmekö puistoon kävelemään, mitä? Korkeiden vanhojen puiden alle, me kaksi?" Hän oli huomannut että pojan vastaus oli nerokas. — —
Mutta tästä tapauksesta alkaen äidillä oli jotain Englantia vastaan, ja erikoisesti pojan tovereita vastaan. Hän keksi kaikenlaista pitääkseen Rafaelin erillään tovereista loma-aikoina. Eikä tämä tuottanut hänelle vaikeuksiakaan, sillä osaksi kertasi hän poikansa kanssa kaikki tämän läksyt, osaksi he yhdessä alkoivat käydä katsomassa ympäristön tehtaita ja kemiallis-fysikaalisia laitoksia; äiti halusi itse nähdä kaikkea ja herätti tämän halun eloon pojassakin.
Tehtaiden ovet eivät tavallisesti hevillä auenneet vieraille, — — mutta hieno, sievä vallasnainen, joka talutti kädestä koreata poikaa, "eikä kuitenkaan ymmärtänyt mitään koko meiningistä", sai katsella melkein kaikkea mitä halusi. Vaikeuksista hän koetti selviytyä kääntymällä suoraan johtavien henkilöiden puoleen, ja oli luonnollista, että hän tällöin epäonnistui. Kaikesta, mitä hän ei ymmärtänyt, koetti hän uupumattomasti päästä perille. Ja senjälkeen oli aina uusi tehtävä selittää kaikki Rafaelille, ja mieluisin tehtävä mitä hän saattoi ajatella.
Rafaelin taipumukset ja halu viittasivat kyllä tähän suuntaan, mutta 13-vuotiaalle pojalle, joka sai olla kokonaan erillään tovereista ja leikeistä, tämä kaikki pian muodostui kiduttavaksi. Tuskin ehti äiti huomata tämän, kun hän jo kiiruhti muuttamaan kaikki toisin; he läksivät Englannista ja muuttivat Ranskaan. Uusi vieras kieli vaikutti, että Rafael jälleen turvautui kokonaan häneen; nyt ei kukaan päässyt pojasta osille. He asettuivat asumaan Calais'hin. Jo siellä olonsa ensimäisinä päivinä äiti leikkasi tukkansa lyhyeksi. Hän luuli paremmin vaikuttavansa poikaan osoittaessaan täten, että kun poika ei tahdo olla hänen näköisensä, niin tahtoo hän kuitenkin olla pojan näköinen ja esiintyä poikana niinkuin Rafaelkin. Hän osti uuden vapaamuotisen hatun, hän sommitteli itsellensä uuden vapaan leningin; kun kerran tukka oli toisenlainen, sai kaikki muukin muuttua. Mutta kun hän sitten seisoi poikansa edessä puettuna viisitoistavuotiaan tytön tavoin, reippaana ja melkein vallattomana, niin poika ihan pelästyi. Ja kesti kauan, ennenkuin poika tajusi, mikä tarkoitus tällä kaikella oli. Niin pitkälti kuin hän muisti äitiään, oli äidissä kaikki ollut juhlallisempaa, kauniimpaa kuin nyt. "Äiti", sanoi hän, "mikä sinuun on tullut?"
Äiti kalpeni, jäykistyi, sopersi jotain, että tällä tavoin oli mukavampaa, ettei punainen tukka ole kaunis silloin kun se alkaa muuttaa väriään, — ja meni huoneeseensa.
Siellä hän otti esille Rafaelin hiuskiharat ja asetti omansa niiden viereen ja itki. "Äiti, mikä sinuun on tullut?" Hän saattoi vastata: "Rafael, mikä sinuun on tullut?" — —
Hän kulki poikansa kera kaikkialla yltympäri. Kaksi kaunista, aistikkaasti puettua ihmistä saavat olla varmat siitä, että he herättävät huomiota Ranskassa, ja tästä hän piti. Kaikilla näillä retkeilyillä hän puhui ranskaa. Poika pyysi häntä hartaasti puhumaan niin että hänkin olisi ymmärtänyt, mutta siitäpä ei tullut kerrassaan mitään. Ja taas kuljetti äiti häntä tehtaasta toiseen. Ja niin pidättyväinen ja epäkäytännöllinen kuin hän olikin avatessaan höyrypannun uunia, oli hän samalla täynnänsä viekkautta ja keimailua. Ja niin, arka kuin hän oli puvustaan, niin tuli hän mielellään sekä nokeentuneena että öljyisenä ulos tehtaista, jos vain Rafael voi saada nähdä jotain uutta mekaniikan alalta. Hän karttoi huonoa ilmaa kuin koleraa, — mutta meni Rafaelin tähden mielellään rikkihappojen ja otsoonin katkuun. "Oma kokemus, Rafael, on elämää; muu on vain elämän varjoa." Tahi: "Oma kokemus, Rafael, on ruokaa ja juomaa, muu on kirjallisuutta."
Poika ei ollut aivan samaa mieltä. Hän huomasi että Notre-dame de Paris, jonka äärestä hän päivittäin sai tempautua irti, oli maittavin ateria, mitä hän koskaan oli vielä nauttinut, mutta firma Mazel & fils haisi raadolliselle. Hänen lukemisensa… äitihän itse oli hänet pannut lukemaan, kielen vuoksi, ja auttanut häntä… ja nyt tuli äiti mustasukkaiseksi kirjoille. Häntä ei voitu saada enää ostamaan pojalle uusia kirjoja.
Mutta hän sai niitä kuitenkin.
He olivat viipyneet Calais'ssa useita kuukausia. Rafaelilla oli opettaja, ja hän alkoi tuntea olevansa tolillaan, kun täysihoitolaan saapui eräs leski jostain siirtomaasta. Tällä oli mukanaan kolmetoistavuotias tyttärensä. Näitä he eivät ehtineet tavata ateriain aikoina kuin kahtena päivänä, kun jo nuoriherra alkoi hakkailla neitosta. Tähän kiinnittivät ensi hetkestä alkaen kaikki huomionsa. Pian sai koko täysihoitola hauskuutta kuunnellessaan kuinka Rafael koetti oppia lausumaan kieltä sujuvasti ja jopa toisinaan osasi valikoida sanansa loisteliaastikin.
Tyttö opetti hänelle kielen ilman hajuakaan kieliopista, vain miellyttämällä ja ilossa ja pikkukinastuksessa. Uskollinen silmäpari ja nuorekas ääni oli tarpeeksi. Ja tytöltä hän sai salaa romaanin toisensa jälkeen. Sillä salaa sen täytyi tapahtua. Salaa oli Lucie ne hankkinut, salaa toimitti hän ne pojalle, salaa ne luettiin ja salaa ne taas vietiin takaisin. Poika osoittautui hieman hajamieliseksi opintojensa suhteen, mutta mikään muu ei ilmaissut hänen kirjallisuushuvimatkojaan, eivätkähän ne niin erinomaisia olleetkaan. Rouva Kaas huomasi poikansa hakkailuhankkeet ja hymyili muiden keralla hänen edistykselleen ranskankielessä. Hänellä ei ollut läheskään niin paljon muistutettavaa tätä seurustelua kuin pojan lontoolaisia tovereita vastaan. Tässähän hän toki sai itsekin olla jossain määrin mukana, kun sensijaan tuo toinen seurapiiri sulki hänet kokonaan ulkopuolelleen. Hän kutsui yhä useammin äidin tyttärineen ulos pienille huvimatkoille, ja hän oli iloinen heidän seurastaan.
Mutta tämä salainen romaaninluku synnytti pian keskusteluja aikaihmisten tyyliin. He puhelivat rakkaudesta sillä syvällä kokemuksella, mikä heidän iälleen on niin ominainen. Ja vielä varmemmin he osasivat määritellä, minkälaisen avioliiton pitäisi olla. Tällöin saivat he sanoneeksi toisilleen asioita, jotka täyttivät heidät riemulla, jopa vapisuttivat heitä. Kun he olivat totuttautuneet puhumaan omista asioistaan muiden kautta, tulkitsemaan omia tunteitaan muiden tunteilla, oli heille helppoa jatkaa peliään toistenkin tullessa paikalle. Ja ennenkuin he huomasivatkaan, oli heidän välilleen muodostunut vertauskuvallinen kieli. Rouva Kaas pani eräänä iltana merkille, että sanaa "rose" venytettiin pitempään kuin joku ruusu olisi ansainnut. Samalla hän huomasi lasten silmissä viehkeätä iloa. Silloin hän puuttui keskusteluun ja kysyi: "Mitä te tarkoitatte ruusulla, lapset?"
Jos heidät olisi keksitty keskellä ruusupensastoa suutelemassa toisiaan — jota he eivät koskaan olleet tehneet! — niin eivät he olisi voineet sen enemmän punastua. —
Seuraavana päivänä löysi rouva Kaas uuden asunnon, kaukana satamasta, jonka lähellä he tähän saakka olivat asuneet.
Rafael oli suuresti kärsinyt Englannista muutettaessa juuri silloin, kun hän oli kiivennyt alas korkeilta tikapuiltaan ja tullut toveriensa tasalle. Mutta silloin hän ei näyttänyt suruaan pienimmälläkään tavalla. Ehdoton eristys, aina kirjoihin saakka, jonka hän myöskin oli saanut kestää, oli sekin ollut raskas. Mutta tähän saakkahan hän oli vieraassa maassa ja vieraan kielen vuoksi ollut auttamattomasti pakoitettu turvautumaan äitiinsä. Nyt hän nousi julkiseen kapinaan! Hän meni muitta mutkitta takaisin hotelliin, etsi rouva Meryn ja hänen tyttärensä ja käyttäytyi kuin ei mitään olisi tapahtunut. Näin hän teki joka päivä, sittenkuin oli saanut läksynsä lukeneeksi. Lucie itse tuli hänen romaanikseen; hän sai koko hänen vapaa-aikansa.
Ja vielä enemmänkin, — sillä tapaaminen tytön äidin luona ei enää ollut kylliksi — heillä oli sovittuja kohtauksia satamassa! Toisinaan oli heillä palvelustyttö näön vuoksi mukanaan; toisinaan tämä jättäytyi kokonaan jälkeen. Milloin he kapusivat jonkun norjalaisen aluksen kannelle, milloin purjehtivat ympäri satamaa, milloin etsivät olinsijan suurten puiden siimeksessä. Kun hän näki tytön tulevan ulos portista lyhyeen hameeseen puettuna, näki tämän nopsat liikkeet ja jo kaukaa sai hilpeän tervehdyksen joko päivänvarjolla tahi hatulla tahi kukkakimpulla, näyttivät laiturit, laivat, tavaralaatikot, tynnörit, haju, melu ja koko hyörinä ja pyörinä laulavan ja soittavan:
Enfant! si j'etais roi, je donnerais l'empire
Et mon char et mon sceptre et mon peuple à genoux!
[Lapsi! Jos olisin kuningas, niin valtakuntani, vaununi, valtikkani ja kansani laskisin sinun polviesi eteen! — Suom.]
Ja hän juoksi vastaan! Koskaan ei hän uskaltanut muuta kuin tarttua tytön molempiin tylleröisiin ruskeihin käsiin ja sanoa: "Te olette hyvin suloinen, te olette oikein, oikein hyvä"; ja tyttö ei puolestaan päässyt sen pitemmälle kuin että katsoi poikaan, käveli hänen kanssaan, hymyili hänelle ja sanoi: "Te ette ole samanlainen kuin muut!" — Mitkä olivat ne elämänkokemukset, jotka olivat tuon kolmetoistavuotiaan tyttösen opettaneet sanomaan jotain noin suurta, tietää vain meidän Herramme ja tyttö itse. Poika ei lähemmin kysellyt asiaa, sillä hän oli liiankin varma, että se oli totta.
Tyttö opetti hänelle ranskaa aivan siten kuin kaksi lintua syö toistensa nokasta tahi kuin se, joka kurkistaa kuvaansa lähteestä juodessaan vettä. —
Eräänä päivänä kun äiti ja poika söivät yhdessä päivällistään, sanoi äiti lempeästi pojalle: "Minä kuulin että Rouenissa on erinomainen valmistava koulu teknillisiä opintoja varten. Kirjoitin sinne ja tässä on vastaus. Minusta on joka suhteessa parasta että menemme sinne. Ja niin ajattelet varmasti sinäkin, jahka luet sen. Mitäs sanot?"
Poika ensin punastui, sitten kalpeni, — pani senjälkeen syrjään leipäpalasensa ja lautasliinansa, nousi ja meni.
Myöhemmin samana päivänä äiti kysyi häneltä, eikö hän kuitenkin tahtoisi edes lukea Rouenista tullutta kirjettä. Poika poistui hänen luotansa vastaamatta sanaakaan. Ja myöhemmin, juuri kun läheni se hetki, jona pojan oli tapana mennä tapaamaan Lucie'tä satamaan, sanoi äiti, ja tällä kertaa sangen päättävästi, että he matkustaisivat tunnin kuluttua; hän oli pakannut jo tavaratkin. Vielä heidän siinä seistessään tuli palvelija noutamaan tavaroita. Silloin Rafael käsitti kuinka tavattoman hyvin hän saattoi ymmärtää että isä oli piiskannut äitiä.
Heidän ajaessaan vaunuissa asemalle oli hänen tuskansa niin suuri, että hänestä tuntui että äiti yhtä hyvin olisi saattanut pistää häntä puukolla. Rautatievaunussa hän ei katsahtanutkaan äitiinsä.
Ensi päivinä Roueniin tulon jälkeen hän ei vastannut, ei kysynyt; — hän oli omaksunut äidin oman taktiikan. Ja hän noudatti sitä järkähtämättömämmin kuin itse huomasikaan. Kauan oli hän jo arvostellut äitiä, ja nyt syöpyi tämä arvostelu kaikkeen mitä äiti teki tahi sanoi; hän tarkasteli äitiä syytöksen hengessä, entisyys nousi muistossa esiin ja muuttui toisenlaiseksi. Isän kumarainen olemus nojatuolissa karvattomien nahkojen ympäröimänä, liassa ja löyhkässä, nousi nyt äitiä vastaan, joka asui omissa rikkaasti sisustetuissa, tuuletetuissa, usein hajuvesiltä tuoksuvissa huoneissaan. Siitä saakka kun Rafael oli seissyt isänsä ruumiin ääressä, oli hän tuntenut että vanhusta oli kohdeltu pahoin. Hänetkin oli opastettu laiminlyömään isää, karttamaan häntä, kiertämään hänen määräyksiään. Tätä ennen oli hän lukenut tämän kaiken talonväen syyksi.
Nyt hän siirsi sen äidin tiliin kokonaan. Isähän oli jumaloinut äitiä, ja tämä jumaloiminen oli sitten muuttunut hurjaksi, kuluttavaksi vihaksi. Mitä olikaan tapahtunut? Hän ei tiennyt sitä. Mutta sen hän tunsi, että äidillä oli kyky iskeä puolikuolleestakin kipunoita. Hän näki Lucien tulevan juosten ja kukkakimppua kantaen ja etsivän häntä katseillaan koko tien pituudelta — yhä kauemmas ja kauemmas tähyten — ja sitten pysähtyvän paikoilleen. Hän ei voinut ajatella tätä kyyneltymättä, — ja silloinkos hän vihasi!
Mutta lapsi on lapsi, — ei tätä voinut iänkaiken kestää. Se häipyi siihen että paikkakunta oli uusi ja täynnään historiallisia merkillisyyksiä, että opinnot jälleen alkoivat ja että äiti aina oli mukana. Mutta jännitystä oli tässä kaikessa, molemmilla puolin. Arvostelun henki, joka oli tullut häneen jo Englannissa, ei hänestä enää luopunut. —
— Opiskellessa muodostui heidän yhdyselämänsä varsin hedelmälliseksi; poika oli alkanut äidin oppilaana ja lopetti hänen opettajanaan. Äiti tahtoi seurata kaikessa mukana, ja tästä halusta, joka ilmeni melkein pikkumaisena tarkkuutena ja nerokkaina kysymyksinä, oli pojalle suurta hyötyä.
Paitsi opiskeluhetkiä oli heillä muitakin hyviä aikoja; mutta niin toinen kuin toinenkin tiesi, että kaikessa heidän keskustelussaan oli jotakin ulkopuolista, joka ei koskaan enää muuttunut sisäpuoliseksi.
Silloin kun he olivat sovinnossa, tajusi poika äidin erinomaiset puolet ja hänen uhrautuvan elämänsä; kun he taas olivat riidassa, näki hän ehdottomasti kaikkea päinvastaista. Kun he olivat sovinnossa, teki poika säännöllisesti kaiken mitä äiti toivoi; hän oli kohteliaisuuden maassa opiskelemassa; — kun he olivat riidoissa, teki hän pahinta mikä hänen päähänsä kulloinkin pälkähti. Hän sai aikaisin huonoja tovereita ja alkoi liian aikaisin elostaa. Hän oli kapinan poika.
Tämmöistä hän jälkeenpäin hirveästi katui. Äiti huomasi tämän ja tahtoi että poika näkisi hänen sen huomanneen. "Täällä on vierasta hajua, — hyi! Missä olet saanut tuota hajua itseesi, — hyi!" — Ja senjälkeen hän ruiskutti hajuvesiä pojan päälle. Poika punotti kuin tulikukka ja olisi kaikessa kurjuudessaan ja häpeässään kernaasti pistänyt päänsä tulikuumaan uuniin. Mutta jos hän vähääkään yritti puhua, tuli äiti jäykäksi kuin sauva ja ojensi kapean kätensä häntä kohden: "Taisez-vous! Des égards, s'il vous plait!"
Kirstenin puolustukseksi olkoon sanottu, että niin räikeitä kertomuksia kuin hän aikoinaan olikin kirjoittanut, hänellä itsellään ei ollut kokemusta elämästä; hän suorastaan ei käsittänyt, minkälaatuista luottamusta hänen pitäisi pojalleen osoittaa.
Ja niinpä tapahtui, että hän, joka kerran tahtoi vallita poikansa koko elämää, jokaista poikansa ajatusta, tahtomatta jakaa kenenkään kanssa, — ei edes kirjojen kanssa, että hän nyt vähitellen ei ollut poikaansa lähellä muussa suhteessa kuin opintoja koskevissa asioissa.
Ranskankieli soveltuu erinomaisesti loitolla pysyttäytymisen ja diplomatian palvelukseen. Se tarttui heihinkin, niin, ehkäpä se jo alunpitäen oli auttanut heitä heidän muodostaessaan yhdyselämäänsä tämmöiseksi. Sen avulla saattoi välttää yhteentörmäyksiä, ja sehän oli jo hyvä. Heti kun pieninkään kahnaus oli syntymässä, kuului: "Monsieur, mon fils!" tahi suoraan ja mutkattomasti: "Monsieur!" — "Madame, ma mere!" tahi suoraan ja mutkattomasti: "Madame!"
Rupesi näyttämään siltä että Rafaelille yhteen aikaan oli käydä pahoin. Hänen nopea kasvunsa ja opinnot, joiden ääressä äiti piti häntä lämpöisenä, vaikuttivat, ettei hänen rakenteensa kestänyt ylenmääräisiä ponnistuksia.
Mutta sitten tapahtui jotakin. Hän seisoi eräänä päivänä, ollessaan 19 vuotias, eräässä ranskalaisessa kemikaaliotehtaassa, ja huomasi kuinka puolet tehtaan käyttövoimasta voitaisiin säästää. Näki sen yhdessä välähdyksessä kuin salaman. Tehtaan omistajan poika oli hänen opintotovereitaan, hän juuri oli Rafaelin tehtaaseen tuonutkin, — ja hänelle Rafael uskoi keksintönsä.
Voimansäästösuunnitelman he laativat yhdessä kuumeisella innolla työskennellen — pienimpiä yksityiskohtia myöten; se oli hyvin monimutkainen, sillä siihenhän perustui koko tehtaan käyttäminen. Suunnitelman tutki sitten itse omistaja tarkoin, apunaan poikansa ja tehtaan apulaiset, ja se päätettiin panna toimeen!
Se onnistui täydelleen; käyttövoimaa tarvittiin vähemmän kuin puolet entisestä määrästä!
Silloin kun koe tehtiin, oli Rafael poissa; hän oli eräässä kaivoksessa. Äiti ei ollut hänen mukanaan, sillä hän ei koskaan tullut kaivoksiin. Heti kun Rafael tuli kotiin, kiiruhti hän äitineen katsomaan työnsä tulosta tehtaalla. He näkivät sen, ja he punastuivat molemmat huomatessaan työmiesten erikoisen kunnioittavan käyttäytymisen. He tulivat aivan liikutuksiinsa, kun omistaja kutsuttiin paikalle ja kun he näkivät tämän kiihkeän ilon ja riemun keksinnön johdosta. Sampanja ja väkevät puheet silloin vuotivat virtanaan. Ja äidille ojennettiin mitä sievin kukkaiskimppu.
Huumaantuneena puheista ja viinistä ja neroksi nimityksestä palasi
Rafael jälleen kotiin äitinsä kanssa. Hän tunsi kuin olisi hänen
toisella puolellaan koko maailma ja hän itse vain toisella puolella.
Äiti kulki kukkakimppuineen ylen onnellisena ja autuaana.
Rafaelilla oli yllään uusi päällystakki, juuri semmoinen jota hän oli halunnutkin, hyvin pitkä ja rintataipeista silkillä reunustettu. Hän tunsi olonsa riemulliseksi tämä päällystakki yllään. Oli kirkas talvipäivä ja aurinko paistoi kirkkaasti silkkiin ja se paistoi muuhunkin kuin siihen. "Kas, kuinka taivas on pilvetön, äiti. Siellä ei ole pilkkuakaan", sanoi hän. "Eikä sinun päällystakillasi liioin", lisäsi äiti. — Vanhalla päällystakilla niitä nimittäin oli ollut suuri joukko, ja kullakin niistä oli oma tarinansa. Rafael oli nyt liian suuri suuttuakseen tämmöisestä huomautuksesta, ja liian iloinen myöskin. Äiti kuuli hänen hyräilevän — Norjan kansallislaulua. He palasivat takaisin kaupunkiin kuin Elysiumin ihanuudesta; kaikki vastaantulijat katsoivat heitä; ihmiset aavistavat onnen läsnäolon. Olihan Rafael myöskin päätänsä pitempi kuin useimmat muut ja lisäksi vaaleaverinen, ja hän talutti eleganttia äitiänsä kukkasineen reippaassa kävelytahdissa ja katseli kuin aurinkoisista korkeuksista ja valoseppel päässään pitkin bulevardia.
"Tämmöisinä päivinä tuntee itsensä kokonaan uudeksi ihmiseksi", sanoi hän. "Tämmöisinä päivinä saa suurta luottamusta itseensä", huomautti äiti. Rafael pusersi hänen käsivarttaan.
He tulivat kotiin, ottivat esiin paperipinkan ja katsoivat toisiinsa. Kaiken sen luonnokset, minkä he nyt olivat nähneet käytännössä toteutuneena, olivat siinä, ja lisäksi vielä muita piirustuksia. Äiti otti ne ja kiersi kapeaksi rullaksi. "Rafael!" sanoi hän ja asettui juhlalliseen asentoon hymyillen ja vavisten: "Polvistu, minä lyön sinut ritariksi!" Pojasta tämä ei tuntunut luonnottomalta; hän totteli. "Noblesse oblige!" sanoi äiti ja kosketti rullalla hiljaa hänen päätänsä.
Mutta samassa hän päästi sen kädestään nyyhkyttäen. Rafaelin täytyi nousta ja ottaa hänet syliinsä. —
Illalla oli Rafaelilla iloinen istunto toveriseurassa, ja häntä juhlittiin kovasti. Mutta yöllä hän makasi sängyssään valtavan epäilyksen ja pelon valloissa. Koko tapaushan saattoi sittenkin olla vain sattuma! Hänhän oli nähnyt ja oppinut niin paljon, ettei tämän tarvinnut olla mikään keksintö. — Vaan mikä sitten? Mikään nero hän ei voinut olla, se tietysti oli liioittelua. Voiko olla semmoista neroa, joka ei ole voitonvarma? Tahi oliko hänen omituinen elämänsä vahingoittanut voitonvarmuutta? Yhtämittaista jännitystä, joka heikonsi innostusta ja antaumusta. Yhtämittaista tunnontuskaa, kauheata, kammottavaa tunnontuskaa. Tämä järkyttävä tuska — olikohan se enne? Ulottuiko sen vaikutus tulevaisuuteen? —
Puoli vuotta myöhemmin kokosi sähkö hänen kaikki monelle taholle haarautuneet opintonsa — ja vei heidät Müncheniin.
Näiden opintojen vaikutuksesta hän alkoi kirjoittaa. Ylioppilailla oli yhdistys, ja tämän yhdistyksen kokouksessa piti hänen esittää jotakin. Mutta se mitä hän kirjoitti, oli niin erikoista, että häntä pyydettiin näyttämään professorille sitä, ja tämä puolestaan kiitti ja kehoitti häntä kovasti. Professori myöskin sai aikaan, että hänen ensimmäinen kirjoitelmansa painettiin.
Eräs norjalainen teknillinen aikakauslehti julkaisi yhden hänen myöhemmistä kirjoitelmistaan — ja tämä tuli ulkonaiseksi aiheeksi siihen, että hänen ajatuksensa jälleen alkoivat askarrella Norjassa.
Norja esiintyi hänen mielikuvituksessaan sähkön jättiläismaana; sen lukemattomien koskien voimalla voitiin valaista koko maailma! Hän näki kuinka vesi sähköisen kehän ympäröimänä salaperäisesti kiilui ja loisti talvisessa pimeydessä, hän näki veden myöskin rannalla olevine maailmantehtaineen ja -laivastoineen. Nyt oli hänellä jotakin, jonka vuoksi kannatti palata kotiin!
Hänen äitinsä ei omaksunut tällaista isänmaanrakkauden-tunnetta eikä liioin tuntenut mitään vetoa Norjan elämää kohtaan. Mutta rahat, jotka hän oli säästänyt Rafaelin opintoja varten, olivat aikoja sitten huvenneet, ja Hellebergenekin oli vaatinut niistä osansa. Ja korvausta ei kartano antanut; sehän oli metsätalo, ja uusi metsä oli vielä alaikäistä.
Siis kotiin! Pari vuotta Hellebergenessä, — niitä Rafael juuri tarvitsi.
Mutta joka kerta kun saapui aika, jolloin he olivat päättäneet matkustaa, tuli jotakin esteeksi.
Ensin pidätti Rafaelia eräs pieni keksintö, jolle hän tahtoi hakea patentin. Tähän saakka hän vain oli synnyttänyt ilmoille aatteet, joita toiset olivat käyttäneet hyväkseen; nyt tulisi tässä suhteessa olemaan toisin. Keksintö sai patentin ja tämä vietiin eräälle agentille myytäväksi. Mutta he eivät matkustaneet vieläkään. Mikä oli esteenä? Uusi keksintö ja uusi patentti, paremmin kauppansa tekevä kuin edellinen, joka ikävä kyllä ei mennyt. Tämäkin patentti haettiin, tämäkin maksoi rahaa ja vietiin kaupan. Eikö Rafael siis voinut matkustaa? Oojaa, kyllä vaan.
Mutta rouva Kaas ymmärsi pian, ettei tämä ollut täyttä totta. Silloin sai hän erään nuoren sukulaisen avukseen. Tämä oli Hans Ravn, insinööri — niinkuin useimmat Ravneista. Hans Ravniin Rafael kovasti mieltyi. Tämä johtui siitä että hän itsekin oli temperamentiltaan Ravn, mitä hän ei tähän saakka ollut lainkaan tiennyt. Ja tämä oli kuin ilmestys! Hän oli luullut että Ravnit olivat samanlaisia kuin hänen äitinsä, mutta nyt hän kuuli, että äiti juuri oli jotain aivan toista kuin muut.
Hans Ravnille sanoi rouva Kaas lopulta että heidän nyt täytyi matkustaa! Matkustuspäiväksi määrättiin toukokuun viimeinen päivä, ja tästä piti Hansin levittää tietoa, sillä rouva Kaas arveli, että lähtöön tulisi enemmän pakkoa, kun se tulisi yleisesti tiedoksi.
Hans Ravn kertoi uutisen kaikille, osaksi sen vuoksi että hän oli Rafaelin ammattitovereita, osaksi toivoen, että jotain tehtäisiin, esim. että pidettäisiin semmoiset lähtökekkerit, ettei paremmista apua.
Kaikki yksimielisesti päättivätkin pitää jäähyväiskekkerit, ja ne päättyivät siten että seurue järjestyneenä joukkueena saattoi kunniavieraan kotiin. Matkalla he tapasivat upseerijoukkueen, joka matkasi kotiin samalla tapaa. Oli vähällä tulla tappelu, mutta sopu säilyi kuitenkin; insinöörit hurrasivat upseereille ja upseerit hurrasivat insinööreille. Seuraavana päivänä seisoi sanomalehdessä kummastakin kekkeristä ja seurueiden yhteenotosta.
Tästä koitui seurauksia, joita rouva Kirsten Kaas ei ollut osannut aavistaakaan.
Ensinnä eräs hyvin miellyttävää laatua. Se professori, joka oli saanut Rafaelin ensimäisen kirjoitelman painatetuksi, ajoi vaunuissa perheineen rouva Kaasin asunnolle; hän nousi portaat ja kysyi eikö rouva heidän seurassaan haluaisi vielä kerran katsella kauneinta mitä oli Münchenissä ja sen ympäristöillä. Kirsten tunsi imartelun hyväämieltä ja nousi vaunuihin. Matkalla he tietysti puhuivat vain Rafaelista. Osaksi hänen ominaisuuksistaan, hän kun oli kaikkien naisten suosikki, osaksi tulevaisuudesta, jota kohti hän oli kulkemassa; professori lausui, ettei hänellä ollut vielä ollut niin lahjakasta oppilasta. Rouva Kaasilla oli mukanaan erinomainen kaksoiskiikari; joka kerta kun hän tuli liikutetuksi, hän pani sen silmäinsä eteen, ja muiden ylistyslauseet levittäytyivät kuin auringon kimalluksena talojen ja maiseman ylle. Pieni seurue aterioi vielä yhdessä ja ajoi kotiin vasta iltapäivällä.
Tullessaan sisään huoneisiinsa tunsi rouva Kaas voimakasta kukkais-tuoksua. Jotkut heidän tuttavistaan, jotka tähän saakka eivät olleet tienneet, milloin he matkustaisivat, tahtoivat nyt osaltaan täten juhlia heitä molempia. Sitäpaitsi oli ovikello soinut koko päivän, kertoi palvelijatar.
Vähää myöhemmin tulivat Rafael ja Hans Ravn sekä pari perhettä; he tahtoivat syödä tänä iltana yhdessä; viimeisen patentin myynti tuntui onnistuvan; täytyihän tätä tapausta juhlia edeltäpäin! Rouva Kaas oli loistavalla tuulella, ja niin lähdettiin. Ulkona oli niin ihana kevätilma, että siitä täytyi nauttia maan hengessä, — kauas kaupungista siis!
He söivät ulkona, samoin kuin moni muukin seurue heidän ympärillään. Siellä oli musiikkia ja hilpeyttä ja illan pitemmälle hämärtyessä vallitsi pehmoinen, aaltoileva tunnelma. Pimeän tultua heidän toisella puolellaan oli suuren kaupungin valomeri, toisella puolipimeys yksityisine valopisteineen, — ja tätä käytettiin kuvaannollisena aiheena niissä puheissa, joita pidettiin pois matkustaville.
Pari naista kulki hitaasti ja merkitsevästi liikehtien Rafaelin tuolin sivuitse. Rouva Kaas istui vastapäätä poikaansa ja näki tämän, Rafael ei. Vähän kauempana naiset pysähtyivät odottamaan, mutta heihin ei kiinnitetty huomiota. Sitten he jälleen palasivat takaisin ja taas hitaasti hiihdättivät Rafaelin tuolin ohitse. Taaskin turhaan.
Tämä vei rouva Kaasin hyvän tuulen. Ja hän oli niin voimakas, että hänen äänettömyytensä veti verhon koko seurueen ympärille. He läksivät pois.
Seuraavana aamupäivänä — Rafael oli jälleen ulkona patenttiasioissaan — soi ovikello. Piika toi laskun, jota sitäkin oli eilen käytetty täällä. Lasku oli eräästä isommasta ravintolasta, eikä se ollut niinkään pieni. Rouva Kaas ei voinut aavistaakaan, että Rafaelilla saattoi olla velkoja, — ja kaupanpäälliseksi vielä kapakanisännälle! Hän käski vastata, että hänen poikansa oli täysi-ikäinen ja ettei hän ollut poikansa kasööri. Soi taaskin, ja piika toi uuden laskun, joka sekin oli käynyt täällä jo eilen; se oli eräästä tunnetusta viinikaupasta, eikä sekään pieni. Soi taaskin, ja nyt tuli kukkaislasku, oikein kelpo summalle. Sekin oli käynyt täällä eilen. Rouva Kaas luki sen kahteen, kolmeen, jopa neljään kertaan; hänen päähänsä ei mitenkään tahtonut mahtua, että Rafael voi olla velkaa kukista; — mihinkä hän niitä olisi tarvinnut? Kello soi, kultasepältä tuli lasku. Nyt hermostui rouva Kaas siinä määrin soitoista ja laskuista, että hän piti viisaimpana paeta. Tässä siis oli syy, miksi Rafael ei halunnut matkustaa; hän oli ankkurissa! Tämän vuoksi siis koko touhu patentin myymisessä; hänet toki piti ostaa irti.
Hän oli tuskin päässyt ulos ovesta, kun esiin astui pieni kiltti vanha eukko ja kysyi arasti, oliko se ehkä Frau von Kaes. Taaskin lasku, ajatteli rouva Kaas ja alkoi silmäillä naista tarkasti. Tämä oli kuin ohut, riistetty ruusupensas, josta vielä oli jäljellä pari ylikypsää viimeistä kukkaa; hän näytti köyhältä ja kokemattomalta kaikessa muussa paitsi nöyryydessä.
"Mitä te tahdotte minulta?" kysyi rouva Kaas osaaottavalla äänellä, päättäen maksaa tälle raukalle muitta mutkitta, olipa kysymys mistä tahansa. Pikku eukko pyysi tausend Mal um Verzeihung, mutta hän oli eine Beamtenwittve ja oli lukenut sanomalehdestä, että nuori von Kaes tulisi matkustamaan, ja tämän johdosta tulivat hän ja hänen tyttärensä niin epätoivoihinsa, että hän päätti mennä Frau von Kaesin luokse, joka oli par — — eukko alkoi itkeä tihuuttaa.
"Mitä teidän tyttärenne minulta tahtoo?" kysyi rouva Kaas jo koko joukon viileämmästi. "Ach, tausend Mal um Verzeihung, gnädige Frau!" — hänen tyttärensä oli naimisissa Hofrath von Rathenin kanssa — Ihrer grossen Schönheit wegen"; voi, tytär oli niin onneton, sillä Hofrath von Rathen joi ja menosteli. Eräässä taiteilijajuhlassa oli Herr von Kaes tavannut tyttären, — "und so wissen Sie, zwei so junge, reizende Leute —." Hän katseli ylös rouva Kaasin puoleen kuin kellarinikkunasta sadeilmalla.
Mutta rouva Kaas oli jo saanut entisen piukean olemuksensa takaisin. Korkealta toisesta kerroksesta kuuli pieni riistetty poloinen: "Mitä teidän tyttärenne tahtoo minun pojastani?" — "Tausend Mal um Verzeihung!" mutta heissä oli herännyt ajatus, että tytär saattaisi tulla heidän mukanaan Norjaan. Norjahan oli niin vapaa maa — "und die zwei Jungen haben sich so gern". — "Onko poikani luvannut sen hänelle?" kysyi rouva Kaas kylmänä kuin korkean talon varjo. "Nein, nein, nein!" tuli kauhistuneesti: "nein, nein, nein!" Vain he kaksi, äiti ja tytär, olivat tulleet sitä ajatelleeksi tänään, lukiessaan yhdessä sanomalehdestä että nuori von Kaes matkustaisi. "Herr Gott im Himmel!" jospa hänen tyttärensä yhdellä iskulla pääsisi kaikista kärsimyksistään! Frau von Kaes ei voinut aavistaakaan, mikä uskollinen sielu hänen tyttärensä oli, mikä aviovaimo…"
Rouva Kaas syöksähti alas lähimpään kerrokseen — ei aivan kuin se, joka juoksee hattunsa perään; mutta pikku ihmisestä, joka jälleen seisoi varjossa ristityin käsin ja peljästynein silmin, näytti, että hän katosi nopeammin kuin köyhän toivo. —
Seuraavassa kerroksessa seisoi nuori sievä kukkaistyttö odottamassa tuota hienoa naista, joka pakeni eteenpäin: "Bitte, gnädige Frau!" — "Vieläkin yksi! ajatteli vainottu ihminen. Hän katseli ympärilleen pelastusta etsien, puikahti suoraan kadulle, nopeasti, ylen nopeasti, — kun taas eräs nainen ilmestyi hänen eteensä ihan kuin maasta nousten ja kiinnitti häneen omituisen katseen. Silloin rouva Kaas poikkesi katukäytävältä ja pelastautui ajurinrattaille. "Mihin?" kysyi ajuri, joka näki että oli kiire. Sitä ei rouva Kaas ollut ehtinyt ajatella, mutta hän vastasi päättävästi: "Bavariaan!" Hän oli todellakin aikonut ennen matkaansa käydä ihailemassa kaupunkia ja sen ympäristöjä Bavaria-muistomerkin korkeasta päästä. Siellä oli paljon ihmisiä, mutta rouva Kaasin vuoro kiivetä ylös tuli kuitenkin pian, ja juuri kun hän oli päässyt jättiläisnaisen päähän ja asettautui katsomaan ulos, kuuli hän erään naisen kuiskaavan takanaan: "Se on hänen äitinsä!" Mahdollisesti oli Bavarian päässä tällä hetkellä muitakin äitejä kuin hän, mutta hän kokosi helmansa ja kiisi takaisin alas.
Rafael tuli kotiin noutaakseen äitiään päivälliselle. Hän oli loistavalla tuulella, hän oli myönyt patenttinsa. Mutta äitinsä hän löysi sohvan äärimmäiseltä laidalta suuri kaksoiskiikari kädessä. Kun hän puheli äidilleen, ei tämä vastannut, vaan ojensi kiikarin häntä kohti siten että pienet lasit olivat ulospäin ja suuret silmään päin. Hän tahtoi saada pojan niin kauaksi kuin suinkin mahdollista. — —