III.
— Eräänä kauniina iltana kesäkuun alkupuolella he nousivat laivasta kaupungin satamassa ja muuttivat venheeseen, jonka piti viedä heidät Hellebergeneen. He eivät tunteneet ketään vastaantulleista miehistä, vaikka kaikki olivat kartanosta. Venhe niinikään oli uusi. Mutta saaret, joiden salmiin he pian sousivat, olivat entisellään. Ne olivat kauan odottaneet heitä ja olivat nyt puhjenneet kukkeuteensa heidän vastaanotokseen; ne siirtyivät yksi toisensa jälkeen siivosti tieltä, jotta venhe pääsi vapaasti eteenpäin.
Kumpikaan heistä ei puhunut miesten kanssa, eikä heitä liioin puhuteltu. He sulautuivat toistensa tunnelmaan, he nimittäin olivat molemmat peloissaan. Tämä tunne iskeytyi heihin aivan yhtäkkiä. Mikään ei tarjonnut tähän pelkoon lievitystä: ei iloisesti heloittava ilta-aurinko meren ja saarien yllä, ei maalta tuleva väkevä hyvä tuoksu eikä heidän ohitseen kulkevan pikku rannikkohöyrylaivan työteliäs sätkätys. Nyt, kun tosi oli kysymyksessä, nousi vastuunalaisuuden tunne sekä entisistä että tulevaisista heidän mieliinsä. Ja miltähän mahtaisikaan perillä näyttää, ja kuinkahan he nyt enää soveltuisivat ympäristöönsä täällä? Pian olivat he sivuuttaneet sen kapean väylän, joka johti lahteen ja samoin Helleberg niemen viimeisen nokan,… tuossa oli viheriä kumpu heidän edessään, keskellä olevine rakennuksineen, noilla harjuilla ennen rehotti tummana valtainen, varjoisa metsä… nyt ne olivat paljastetut, alasvaipuneet, muodottomat, niiden pinnalla näytti olevan viheriä samea kerros jotakin, eikä sitäkään ollut joka paikassa. Kaikki mikä harjuihin ennen oli sisältynyt, oli nyt painunut alas heidän itsensä keralla, oli pienentynyt — ei olemukseltaan, vaan heidän silmissään. He muistivat kuinka oli ennen, ja he tunsivat olevansa laihoja ja ränsistyneitä.
Rakennukset olivat äsken maalatut, mutta paljoa pienemmät kuin ne, jotka heidän muistinsa oli säilyttänyt. Ei kukaan tullut heitä vastaan laiturille; ylhäällä portaiden luona vain näkyi kaksi olentoa, hämilläänkö lienevät olleet vai epäluuloissaan. Tulijat menivät sisään rouvan vanhoihin huoneisiin sekä ylä- että alakerrassa; nämä olivat siinä asussa kuin olivat olleet heidän lähtiessään ulkomaille, mutta kuinka ne tuntuivatkaan laskehtineilta, ja kuinka ilma niissä oli ummehtunutta! Illallispöytä oli katettu; se notkui raskaan ruuan painosta; mieleen tuli talonpoikaishäät. Vanhat lehmukset — poissa. Rouva Kaas alkoi itkeä.
Samassa hän yhdessä väläyksessä muisti jotakin: "Menkäämme toiseen sivustaan!" Hän sanoi tämän semmoisella äänellä kuin pitäisi heidän vasta siellä tuntea olevansa kotona. Porstuassa tarttui hän Rafaelin käsivarteen. Rafael tunsi suurta jännitystä.
— Isän vanhat huoneet olivat kokonaan uudistetut häntä varten! Sekä suuressa että pienessä hän tunsi äidin maun, — tämä oli pitkällisen salaa tehdyn työn tulos, tässä oli siis ollut lavea kirjevaihto ja rahaa oli tähän mennyt paljon. Kuinka kaikki olikaan täällä uutta ja vapauttavaa! Huoneet oli tehty yhtä vieraiksi sille elämälle, jota täällä oli vietetty kuin äiti itse olisi halunnut tehdä poikansa sille vieraaksi.
He saivat kuitenkin varsin mukiinmenevän illallisen ja senjälkeen he tekivät reippaan kävelyretken pitkin rantaa. Himmeästi loistava majakantuli kaukana ulapalla ja hiljaiset mainingit kertasivat heille vanhaa tarinaansa; kesäyö laskeutui hämärän tuttavallisuudessa heitä kohti.
Seuraavana aamuna oli Rafael soutelemassa lahdenpoukamassa, lapsuutensa leikkikamarissa. Huolimatta puolittain vajonneista ja alastomiksi ryöstetyistä harjuista tunsi hän kuvaamatonta riemua saadessaan taas olla täällä. Yksinäisyydessä, hiljaisuudessa, jossa ei kukaan eikä mikään häntä ahdistanut missään suhteessa. Kun monivuotisen oleskelun jälkeen suurkaupungeissa istuu norjalaisessa lahdenpoukamassa yksinään, niin tuntee kuin puolipäivän helteestä ja touhusta astuisi korkeaan holvikirkkoon, jonne ei ulkoa kuulu mitään, eikä sisäpuolelta myöskään mitään muuta kuin tulijan omat askeleet. Pyhää, pyhää puhdistumista, antaumusta, hartautta, — mutta semmoisessa valaistuksessa ja vapaudessa, jota ei ole missään kirkossa. Nykyisyys väistyy pois, ja sen keralla aika ylipäänsä. Hänestä tuntui että hän oli ollut täällä jo eilen ja toissapäivänäkin. Ulkopuolella tätä paikkaa ei kukaan tiennyt hänestä mitään.
Kuvaamaton oli tunnelmarikkaus, jota hän tällä paikalla imehti; koskaan ei hän ollut kokenut mointa. Uusi aistimuslaatu, lapsuudenaikaiset kauneusvaikutelmat, joko aivan unohtuneina tai toisin muistoonjääneinä, hiipivät nyt hänen sieluunsa ja puhuivat hänelle kuin jälleen palanneet hyvät henget.
Kukkulain uudet ääripiirteet, vanha rakas tuoksu, värit, jotka suhtautuivat toisiinsa aivan aavistamattomalla tavalla, taivas, joka tosin oli lähempänä, mutta kuitenkin kauas vetäytynyt; valovaikutelmat kylmemmissä, mutta keveämmissä, hienommissa ilmakerroksissa. Ei missään leveätä tasankoa, rajatonta jatkuvaisuutta, ei, vaan monenlaista, moniviivaista, typistettyä, jyrkkää, levotonta ja samalla sanomattoman raikasta, hänen teki mielensä sanoa: kapinallista.
Yhä enemmän ja enemmän hän sulautui muistoihinsa; hänellä oli taipumusta tällaiseen. Joka aironvedon jälkeen hän lepäsi, tunsi olevansa kuin omituisissa kahleissa. Venhe lipui yhä syvemmälle, hän ei välittänyt, minne,… kunnes hän poukamasta kuuli aironloisketta, joka ei voinut olla hänen soutunsa kaikua. Aironvedot seurasivat toisiaan varmasti ja rivakasti. Hän kääntyi. —
— Ylhäällä puutarhapengermällä käveli parhaillaan rouva Kaas erinomainen kaksoiskiikari kädessään. Hän oli juonut kahvia ja iloinnut katsellessaan lahtea, saaria ja merta. Rafael oli yhä vesillä, sanottiin. Tuolla kaukana, niin, siellähän hän oli; rouva Kaas nosti kiikarin silmäinsä eteen juuri sinä hetkenä, jona valkeaksi maalattu venhe liiti Rafaelin ruskeaksi tervattua venhettä vastaan. Valkeaksi maalattua venhettä sousi vaaleaan leninkiin puettu nainen, — — grand dieu, onko täälläkin naisia! Rafael pysähdytti, s.o. molemmat nostivat aironsa vedestä sinä hetkenä kun venheet lipuivat toistensa ohitse…
Rouva Kaas näkee naisen mustan tukan ja sen alla vahvan kaulan; mutta leveäreunainen olkihattu estää häntä näkemästä naisen kasvoja; hattuhan on melkein ylösalasin. Nyt iskee Rafael airot veteen ja huopaa naista kohden, ja tämä samoin huopaa Rafaelia kohden. Ovatko he tuttuja? Heti kun venheet uudelleen ovat vieretysten, tarttuu Rafael toisen venheen laitaan ja vetää sen lähemmäksi; nyt tarjoo hän kätensä, ja toinen ottaa sen vastaan. Rouva Kaas näkee Rafaelin kasvot puoliksi ja niin selvään, että huulten liike näkyy; Rafael hymyilee! Hattu estää edelleenkin näkemästä naisen kasvoja, mutta rouva Kaas näkee hänen täyteläisen rintansa ja voimakkaan käsivarren, joka pistää esiin puolipitkästä hihasta. Heidän kätensä eivät hellitä otettaan; nyt nauraa Rafael niin että leveä selkä hytkyy, — mitä tämä on, mitä tämä on…? Onko joku tullut heidän perästään Münchenistä?
Rouva Kaas ei voi enää istua hiljaa paikoillaan, hän panee kiikarin pois, hänet valtaa suuri tuska, hänessä puhkeaa hillitön viha. Kestää kotvan ennenkuin hän rauhoittuu sen verran että voi ottaa kiikarin käteensä ja tarkastella näkyä edelleen.
"Nainen" oli kääntänyt venheensä; nyt he soutelivat vieri vieressä, nainen yhtä nopeaan kuin Rafael. Joka kerta kun rouva Kaas tarkasteli poikaansa, näki hän tämän hymyilevän, ja "nainen" tuntui lakkaamatta katselevan Rafaelia. Tuossa he kaartivat ja rupesivat soutamaan pappilan rantaan päin… Oliko se Helene? Ainoa sivistynyt nainen penikulmaisella alueella, ja tähän ainoaan oli Rafael takertunut jo ensimmäistä päivää kotona ollessaan.
Nuo "naiset" — ne eivät koskaan voineet katsoa häntä pikiintymättä häneen heti paikalla! Tuossa laskevat venheet maihin, ei kiviteloille, kivet kai olivat liukkaat, vaan savihietikölle, he soutavat kumpikin venheensä savikkoon niin kovaan kuin jaksavat, ja nainen hyppää venheestään maalle nopeasti ja kevyesti, sitten Rafael vähän raskaammin, — ja taas he kättelevät! Sepä naikkonen on valmis!
Rouva Kaas kääntyi heistä poispäin. Nyt hän tiesi, että hän tästä hetkestä alkaen oli tullut vanhaksi huonekaluksi, joka siirretään ullakolle. — —
Helene se todellakin oli. Hän tiesi, että he olivat tulleet, hän tahtoi soutaa kartanon sivuitse, ja tällöin hän tapasi Rafaelin, joka oli vesillä vain soudellakseen. Kun molemmat olivat nostaneet aironsa vedestä ja venheet äänettömästi liukuivat toistensa sivuitse, ajatteli Rafael: "Onko se hän? — Hän ei ole kasvanut täällä; hän on rakenteeltaan liian suuripiirteinen ollakseen täältä. Hän ei ole tämän paikkakunnan henkeä."
Hän näki nimittäin edessään lujapiirteiset kasvot ja suuret harmaat silmät, jotka olivat syvällä päässä. Levolliset, viisaat kasvot, — joihin samassa ilmaantui aikamoinen annos veitikkaa… Tämän hän tunsi vanhastaan, tämä oli aikoinaan tehnyt hänelle niin hyvää. Kaiken jälleentuntemisen, kaiken mieleenpalaamisen ensimmäinen vaikutelma (mikäli semmoisen saamiseen on tilaisuutta) on sen jälleentunteminen ja muistaminen, mikä meille ennen on tehnyt joko hyvää tahi pahaa. Tuo suuri suu, nuo raikkaat silmät, joista nyt veitikka kurkistaa, ne ovat tehneet hänelle vain hyvää, vain hyvää… "Helene!" huudahti hän ja iski aironsa veteen ruvetakseen huopaamaan. "Rafael!" vastasi tyttö tulipunaisena ja iski myös aironsa veteen. Hänellä oli pehmeävärinen alttoääni.
— Kun Rafael tuli kotiin välipalalle, loistavana, kertoilevana, tapasi hän kaksi suurta silmää, joiden ilme selvästi puhui: "Oletko sinä jo heittänyt minut romuläjään?"
Rafael mykistyi raivosta. Syönnin aikana ilmoitti äiti välinpitämättömän näköisenä, että hän ajaa rovastille kiittämään huolenpidosta kaikkina näinä vuosina. Rafael ei vastannut. Siitä äiti päätti, ettei hän halunnut tulla mukaan. Kesti kotvan ennenkuin hän pääsi lähtemään; ajopelit olivat uudet, tallimies samoin uusi ja harjaantumaton. Rafaelille hän ei sanonut mitään.
Rovastilla hänet otettiin vastaan mitä kunnioittavimmalla tavalla, mutta kuitenkin samalla sydämellisesti. Rovasti oli pulska vanhus, oiva käytännön mies; ruustinna taas oli syväluonteisempi. Molemmat vakuuttelivat, ettei tilanhoidon valvominen ollut tuottanut heille minkäänlaista vaivaa, vaan miellyttävää ajankulua. Sitäpaitsi oli Helene viime aikoina ottanut sen toimekseen. Helene? Niin, kävi nimittäin niin, että Hellebergenen ensimäinen hoitaja oli agronoomi ja metsänhoitaja eräässä suuressa yhtiössä, joka niinä aikoina lopetti toimintansa. Häneen tunsi Helene semmoista kiintymystä, että hän kaikkina loma-aikoinaan seurasi tätä kaikkialle; se olikin oikein erinomainen vanha mies. Näillä vaelluksilla opetti agronoomi tytölle kaikkea mitä hän itsekin tiesi; hänellä oli erikoista taipumusta opetukseen. Tytölle tämä merkitsi huomattavaa kehitystä, samalla kun se tarjosi hänelle elinkeinon. Erä erältä oli Helene ottanut koko tilanhoidon käsiinsä. Se oli hänelle koko elämän arvoinen tehtävä.
Rouva Kaas pyysi saada tavata Heleneä kiittääkseen häntä. Mutta Helenehän oli juuri mennyt ulos Rafaelin kanssa! "Niin, se on totta", sanoi rouva Kaas. Hänen täytyi esiintyä ikäänkuin hän olisi jo tiennyt tästä, mutta pian hän pyysi valjastamaan hevosensa.
— Samalla aikaa molemmat nuoret kiipesivät ylös harjun rinnettä. He olivat noudattaneet rannikon suuntaa, Helene edellä, Rafael jäljessä. Helene oli kasvanut metsässä, se oli varmaa jos mikä. Kuinka notkea oli hänen voimakas vartalonsa; ja tuo tapa jolla hän suoriutui hyppäämään puron yli, kiipeämään ylös kapeaa polkua myöten, pujottautumaan nuorten havupuitten muodostaman pensaikon välitse, joka ei tahtonut päästää häntä eteenpäin… tahi kun hänen piti kaarrella savisessa mäessä tahi kallionhalkeamissa, joita täällä oli kosolta — nopeasti aina yhdestä toiseen. Ylösnousu joelta oli vaikein ja samalla hauskin, ja senvuoksi he kiipesivät siitä kohden. Rafael tahtoi myös olla mies puolestansa, hän oli alinomaa tytön kintereillä, — mutta luoja paratkoon, kuinka raskasta se oli! Ensinnäkään hän ei ollut ollenkaan harjaantunut, ja — —. "Tästä on vähän vaikea päästä ylitse", sanoi tyttö. Puu oli viime sateen aikana kaatunut kumoon, ylhäällä olivat sen juuret pystyssä ja täällä alhaalla se sulki tien.
"Älä pidä siitä kiinni; se voi irtaantua ja viedä meidät mukanaan!" — Viimeinkin jotakin, joka näyttää hänestä vaikealta, ajatteli Rafael. Hän näki Helenen liikehtivän eteenpäin pitkin puun suuntaa kajoamatta puuhun: hän näki tytön miettivän hetken, ennenkuin tämä tarttui erääseen haaraan, jonka yli hänen täytyi kiivetä, mutta sitten Helene nosti hameen polvien tasalle ja kapusi yli nopeasti, hyvin nopeasti, toisen yli samalla tapaa — ja lopuksi itse rungon ylitse, juuri siinä kohdassa, jossa ei enää ollut mitään oksia tiellä. Sitten vinosti ylös mäkeä, kunnes hän seisoi korkealla kukkulalla ja näki Rafaelin vaivaloisesti köntystävän alhaalla.
Rafaelin voimiin otti tämä hirvittävästi. Hengitys pyrki ihan salpautumaan, hiki virtasi solkenaan. Kun hän vähää myöhemmin kuin tyttö saapui kukkulalle, musteni maailma hänen silmissään — ja vaikkakin tosin vain noin puoleksi sekunniksi, niin riitti se valaisemaan hänelle tytön tavattoman terveyden. Tämä seisoi katsellen häntä. Hän punoitti ja oli lämpimissään, hänen silmissään oli loistetta ja veitikkaa, ja hänen povensa nousi ja laski nopeassa tahdissa. Mutta ei ollut vähääkään epäilystä, etteikö hän olisi heti kohta jaksanut kiivetä vielä yhtä pitkää matkaa ja yhtä jyrkkää rinnettä pitkin. Rafael ei jaksanut virkkaa sanaakaan. Tyttö sanoi: "Nyt sinun täytyy kääntyä katsomaan merta."
Sanat vaikuttivat Rafaeliin kuin olisi ne sanonut itse suuri Pan, joka katseli heitä kukkuloilta kaukana takana. Ne vaikuttivat häneen kuin sen luonnon henkäys, jonka piiriin hän oli kiivennyt, ne sivelivät häntä jääkylmällä kädellä ja ne sivelivät häntä jälleen lämpöisellä kädellä, — ja senjälkeen hän muuttui toiseksi.
Sillä hän oli hullaantunut, — hullaantunut tyttöön silloin kun tämä johti kulkua virran luota ylös harjulle. Tyttö suorastaan veti itseensä uusia mahtavia voimia metsästä. Hän muuttui korkeammaksi, solakammaksi, hän muuttui mahtavammaksi. Silmäin lämmin katse, äänen täyteläisyys, liikkeet, muodot, sielukkuus huumasivat häntä jo tuolla alhaalla laakson syvyydessä ja virranpauhinassa; ja hullaannus yhä vain kasvoi kiipeämisen ja sen tuottaman vaivannäön keralla. Ei mikään tanssisali tahi leikkikenttä, ei mikään voimistelu- tahi ratsastuskoulu pysty näyttämään ruumiin voimia ja sielun lennokkuutta, esittämään olemuksen yhtenäisyyttä niinkuin kiipeily vuorilla ja metsissä. Lopuksi Rafael aivan hurmaantui. Hän ajatteli: nyt minä kiipeän hänen jälessään porrasta myöten korkeimpaan onneen! Tuonne ylös, ylös! Tytön pelottomuus hänen seurassaan, tytön huolettomuus hänen katseistaan alkoi pyörryttää häntä. Tuonne ylös, ylös!
Mutta kun he saapuivat vielä korkeammalle, tuli tyttö yhä hehkuvammaksi ja hän yhä surkeammaksi.
Ja tuolla ylhäällä, ylhäällä — maailma kerrassaan musteni hänelle; pariin tuokioon hän ei voinut liikahtaakaan, ja vielä pariin tuokioon hän ei voinut puhua, mutta silloin sanoi tyttö: "Nyt sinun pitää kääntyä ja katsoa merta."
Sanotaan että naiset synnyttämisensä hetkenä saavat uutta verta; joka pisara on senjälkeen erilainen kuin ennen. Jotakin tämäntapaista tapahtui Rafaelille. Näky, joka oli hänen edessään tänne kiivettäessä, tunteet, joita hän tunsi tänne kiivettäessä, — täällä ne vaihtuivat tyyten toisiksi. Uusi tunne vastasi siihen mitä tunturit puhuivat kaukana takana; hän muisti ne vielä lapsuudestaan. Se vastasi merelle tuolla edessä, merelle kaukana saarten tuolla puolen, merelle saarineen, merelle, joka antaa maalle muodon ja elämän. Meri lepäsi himmeän kirkkaana puolihämyssä ja katseli monimuotoista maata edessään kuin lempilasta, jossa huomaa olevan elinvoimaa. Tavoittele sinä vaan suuria! Muuten koituu voima sinulle perikadoksi.
Ja muutamia niistä keksinnöistä, joista hän oli uneksinut, kangastui hänelle hämärästi; ne olivat siinä, ja riippui vain hänestä, tahtoiko hän jonakin päivänä purjehtia niiden kera sisälle poukamaan.
"Mitä sinä ajattelet?" kysyi tyttö. Silloin hävisi häneltä tuo kaikki; silloin hän heti oli täällä jälleen, vain täällä, ja hän tunsi kuinka pyöreä ja lämmin oli tytön alttoääni. Silmänräpäystä aikaisemmin olisi hän saattanut sanoa tytölle kaiken tuon ja enemmänkin, ikäänkuin johdantona johonkin vielä enempään. Nyt hän istuutui sanomatta mitään. Tyttökin istuutui. "Minä kiipeän niin usein tänne ylös katsomaan merta", sanoi hän. "Täältä se on silloin sekä alku että loppu. Tuolta alhaalta katsoen se on vain purjehdusreittiä."
Rafael hymyili. Tyttö jatkoi. "Meren laita on niin, että tänne ylös voi tuoda mukanaan kuvan siitä mitä sen pitäisi olla, — mutta täällä se kuva pian häipyy. Ja sen tiensä se muuttuu joksikin aivan toiseksi."
Rafael käänsi katseensa tyttöön. "Niin, se on aivan totta", sanoi tyttö ja punastui. — "Minä en epäile sitä vähääkään."
Mutta Helenen ajatukset siirtyivät jo kokonaan muualle. "Katseletko sinä näitä taimia yltympärillä?" — "Katselen." — "Tiedätkös että viime vuonna oli semmoinen kuivuus että melkein kaikki kasvullisuus kuivui täällä ylhäällä. Ja samoin kävi monilla muillakin paikoilla harjujen tuolla puolen, katsohan tuonnekin." Hän osoitti kädellään. "Kun tulee lahden poukamaan, näyttää tämä kaikki niin rumalta. Minä kyllä ajattelin sitä eilenkin. Mutta sitten minä ajattelin myöskin, että hänen ei tarvitse muuta kuin päästä maihin, kun hän jo huomaa että hän on tehnyt meille vääryyttä. Sillä onko oikeastaan mitään somempaa kuin tuommoinen männyntaimi tuolla kuopassaan? Ei, ja katsohan värejä; se on terve mies, jos kukaan! Entä nämä ylpeät kerkät! Entä nämä sievät neulaset!" Helenen ääni sai väriä lausutun sisällön mukaan. "Mutta tuo tuolla kaukana on kuitenkin komein ukko koko joukosta!" Hän lähti kulkemaan sitä kohti ja Rafael seurasi häntä. Näetkö sitä? Sillä on jo kaksi haaraa! Ja minkälaisia ne ovatkaan! Hän oli polvillaan sen ääressä. "Tällä pojalla on ollut vanhemmat, joista se voi olla ylpeä! Sillä täällä on täsmälleen yhtä paljon ja yhtä vähän suojaa niille kaikille. — Hyi tuota ilkeätä kärpästä!" Hän oli nyt syrjemmässä erään hennomman lapsen luona, joka oli vähällä joutua suurempainsa saarrokseen. Hän vapautti sen ja läksi noutamaan tuoretta multaa, jonka hän sijoitti varovasti sen rungon ympärille. "Sinulta raukalta varmaankin puuttuu kosteutta, vaikka onkin satanut kauheasti ihan äskettäin." — "Käytkö sinä usein täällä ylhäällä?" — "Ei täällä muuten syntyisi mitään." Helene katsoi Rafaeliin tutkivasti: "Sinä kenties luulet, ettei tämä pikkuväki tuntisi minua? Ehei, joka ainoa niistä tuntee. Jos olen kauemmin poissa, niin eivät ne viihdy; mutta jos käyn usein niiden luona, niin pysyvät ne virkeinä." Hän oli polvillaan, toisella kädellään hän tuki itseään, toisella hän nyhti erään ruohotupsun maasta. "Nämä junkkarit, kun tahtovat varastaa minulta taimeni."
Jos joku pikku ihminen olisi sanonut kaiken tämän, — avosuinen ja vilkassilmäinen pikku ihminen; — mutta Helene oli suuri ihminen, jolla oli sisällään teräsvieteri; hänen silmissään ei ollut ilkamoivaa katsetta, ja ne jäivät katsomaan sitä mihin ne kerta osuivat. Suu oli suuri ja lausui sanat varovaisesti huolitellen, täydellä todella. Jos joku on nopeaan ja sukkelasti lukenut sen mitä hän sanoi, niin lukekoon sen uudelleen; hän sanoi sen hillitysti, painokkaasti, joka tavun selvästi ääntäen ja huolitellusti korostaen. Hän oli nyt kokonaan toisenlainen kuin virralla ja mäissä. Siellä sinkautti hänen voimansa itsensä esille, aivan kuin olisi sen ollut pakko ponnistautua; — täällä se muuttui hienoksi talttumukseksi.
Eräs pohjolan kuuluisimmista naisista, jossa ilmenivät myös nämä molemmat puolet ja joka teki suurta kummastakin, Johanne Luise Heiberg [kuuluisa tanskal. näyttelijätär. — Suom.] näki Helenen juuri silloin kuin tämä oli tullut täysikasvuiseksi. Rouva ei voinut erota hänestä, silmät ja korvat seurasivat tyttöä. Näkikö vanhus — tämä tapahtui hänen viimeisinä elinvuosinaan — tytössä jotakin omasta nuoruudestaan. Heidän ulkonäössäänkin oli yhtäläisyyttä. Helene oli tumma, niinkuin rouva Heibergkin oli kerran, hän oli samankokoinen ja hänen vartalonsa oli samanlainen, joskin voimakkaampi, Helenellä oli suuri suu, suuret harmaat silmät niinkuin hänelläkin; veitikka voi pilkistää Helenenkin silmistä esiin. Mutta huomattavin yhtäläisyys oli olennossa, se oli ilmeessä, joka oli samanlainen kuin rouva Heibergin silloin kun hän oli äitiydessään rauhallinen ja vakava; sillä tämä oli hänen luonteensa perusrunko. "Mikä terve tyttö!" sanoi hän, kutsui tytön luokseen, veti hänet lähelleen ja suuteli häntä otsalle.
Lapsuudentoverukset olivat menneet harjun poikki toiselle rinteelle.
Rafaelin piti ehdottomasti saada nähdä "Lahosuo".
Mutta kun he saapuivat sinne, ei Rafael tuntenut sitä enää; sehän kasvoi tervettä metsää! "Niin, siitä koituu kunnia vanhalle Helgeseniile", sanoi Helene säteilevin kasvoin. "Hän näki että keinotekoinen kastelu oli muuttanut tämän suuren tasangon suoksi, ja siitä hän otti pohdin. Minä olin vain lapsi silloin, mutta minä olin kuitenkin mukana siinä puuhassa. Minä sain pienen maapalasen istuttaakseni siihen kaalia, ja sitä murua minä vartioitsin ja hoidin koko kesän. Sitten sain muitakin peltotilkkuja. Niistä saaduilla tuloilla me hankimme kylvettävää tänne ylös; neljäntenä vuonna me ostimme taimia. Niin, tarkoitan, että hän tahtoi että kaikki näyttäisi siltä kuin minä olisin ansainnut sen työlläni. Hän oli aika velikulta."
— Kun Rafael tuli kotiin, istui hänen äitinsä syömässä. Äiti oli järjestänyt kaiken ympärillään siten kuin tulisi hänen syödä yksinään, — mikä oli varma merkki siitä että hän oli loukkautunut. Kaikesta siitä mitä Rafael keksi hänen hyvittämisekseen, ei ollut mitään apua, hän ei vastannut mitään ja poistui pian pöydästä.
Nyt tunsi Rafael itse, kuinka suloiselta äidistä olisikaan mahtanut tuntua saada hänen kanssaan yhdessä kulkea löytö- ja jälleentuntemisretkillä uudessa Hellebergenessä. Eilen he isän huoneessa tunsivat olevansa kuin eroittamattomasti yhteenkuuluvat koko elämän ajaksi… ja jo aikaisin seuraavana aamuna oli hän menossa toisen kanssa.
Tänä iltana ei voinut enää tehdä asialle mitään, sen hän tiesi; mutta seuraavana aamuna hän pyysi sydämensä pohjasta, eikö äiti kuitenkin tänä päivänä tahtoisi tulla heidän mukanaan, jotta he näyttäisivät hänelle, mitä hän sai itse nähdä eilen. Äiti pudisti päätään ja ryhtyi lukemaan kirjaansa. Päivä päivältä hän teki äidille saman pyynnön, mutta samoilla tuloksilla. Näissä pyynnöissä äidin mielestä ilmeni itsensä pakoittamista. Ja sitähän niissä jossain määrin olikin. Rafael tahtoi sydämestään sovittaa syrjäytyksen, hän tahtoi sydämestään näytellä äidille kaikkea, sillä hän tunsi olevansa syyllinen, vaikka hänen mielestään hänen syyllisyytensä oli niin helposti ymmärrettävää laatua. Mutta että äiti läsnäolollaan hämmentäisi heidän yhdessäolonsa suloisuuden, — Rafael olisi joutunut epätoivoon, jos äiti olisi myöntynyt.
Rovasti rouvineen ja tyttärineen tuli seuraavana sunnuntaina vastaamaan heidän vierailuunsa. Rouva Kaas oli itse kohteliaisuus, ja erikoisesti hän kiitti Heleneä siitä että tämä oli niin verrattomasti hoitanut Hellebergeneä. Helene punastui itsekään tietämättä minkävuoksi. Mutta kun hän näki että Rafaelkin punastui, punastui hän vielä toisenkin kerran. Tämä oli ainoa erikoinen tapaus vierailun aikana, mitään muuta ei tapahtunut.
Lapsuudentoverusten jokapäiväisillä retkeilyillä metsissä ja mailla tyhjeni ennen pitkää Hellebergenen ainehisto. Asiat muuttuivat siten, että nyt Rafael alkoi esitelmöidä, ja aineeksi tulivat hänen keksintönsä. Opiskellessaan yhdessä äitinsä kanssa hän oli saavuttanut erinomaisen kyvyn selittää selvästi ajatuksiansa, ja Helenessä oli hänellä kuulija, jonka veroista hänellä ei ollut koskaan ennen. Helene tunsi jo entuudesta niin laajalti luonnontieteitä, että hän ymmärsi yleistajuista esitystä; mutta yhtäkaikki ei tässä ollut kysymyksessä mitä Rafael esitti, vaan hän itse, — sen Rafael tunsi ja se lämmitti häntä. Helenen silmät kirkastivat hänen ajatteluaan. Koskaan ennen ei hän ollut tuntenut niin tervettä itseluottamusta kuin Helenen läsnäollessa. Ja tällä kertaa ei jälestäpäin tullut mitään epäilyksen tuskia.
Mutta Helene ei ollut edeltäpäin tiennyt mitään hänen epäilyksentuskistaan eikä niiden tuloksista. Rafael oli insinööri, se oli kaikki mitä Helene oli hänestä kuullut. Sikäli kuin Rafael puhui hän myöskin kasvoi, — ja pian menetti Helene osan varmuuttaan häneen nähden. Aluksi Helene ei tiennyt, minkävuoksi hänen täytyi yhä enemmän ja enemmän vetäytyä taaksepäin; mutta myöhemmin löysi hän aiheen olla kokonaan poissa Rafaelin matkoilta. Ja sitä mukaa kuin vielä muutakin puuhaa tuli lisäksi, muuttuivat heidän kävelyretkensä harvinaisiksi; "Helene oli saanut niin paljon tekemistä."
Rafael ei ymmärtänyt syytä tähän; hän otaksui että äiti tavalla tai toisella oli syypää tähän (mikä muuten ei ollutkaan aivan väärä otaksuma) — ja raivostui. Jo se seikka että äiti uskalsi sekoittaa sen mitä hän ennen oli etsinyt siihen mitä hän nyt etsi, loukkasi häntä hirveästi. Hän unohti kokonaan, ettei tämäkään tunne ollut aluksi puhdasta, että hän aluksi oli täälläkin etsinyt samaa kuin muualla. Hän heittäytyi kokonaan rakkautensa valtoihin, ja se ei sietänyt minkäänlaisia vastaväitteitä, mitään estelyitä, se muuttui yksinvaltiaaksi. Helenessä hän oli löytänyt tulevaisuutensa.
Rovastikin vetäytyi kuoreensa, koska rouva Kaas teki niin, ja tuli aika, jolloin Rafaelin täytyi luopua monista yrityksistään tavata Heleneä kahdenkesken.
Koskaan ei hän ollut kiintynyt niin intohimoisesti. Hän näki Helenen edessään minne ikinä hän meni ja missä oli, hänen keveän käyntinsä sopusuhtaisen pyöreyden, hänen harmaat silmänsä kiintyneinä hänen silmiinsä,… miksi he kaksi eivät voisi mennä naimisiin vaikka huomenna? Entä ylihuomenna? Mikä olisi luonnollisempaa kuin tämä, mikäpä paremmin auttaisi häntä eteenpäin?
Jännitys hänen ja hänen äitinsä välillä kasvoi äärimmilleen, se tuli kireämmäksi kuin se vielä koskaan oli ollut. Rafael aikoi täysissä tosissaan hyljätä sekä äidin että koko isänmaan. Olihan hänellä jonkun verran rahoja jäljellä patentinkaupasta, ja hän kyllä hankkisi lisääkin.
Ja kuinka vastenmielistä hänestä olikaan käyskellä mailla ja metsissä ilman Heleneä! Opiskella hän ei saattanut, eikä hänellä ollut ketään, jonka kanssa hän olisi saattanut puhella. Mitä hänen oli tehtävä? Hän läksi soutelemaan, — soutelemaan pitkiä matkoja, mieluimmin pois lahdesta, jopa aina kaupunkiin saakka.
Eräänä päivänä hän soudellessaan pitkin rannikkoa vasempaan lahdesta huomasi, että harjujen ja mäkien savi- ja kalliomuodostumissa täällä oli omituista harmaata väriä. Helene oli sanonut hänelle, että "siellä näytti hyvin omituiselta siitä lähtien kun suuret puut vedettiin pois." Mutta kun heidän olisi täytynyt mennä vesille sitä nähdäkseen, oli Rafael sivuuttanut tuon lauseen semmoisenaan. Nyt hän laski siellä maihin. Oli syvää ja jyrkkää rantaa alhaalta ja jyrkkää ylempääkin, mutta hän kiipesi. Hän oli ajatellut että täällä olisi ehkä kalkkia; — mutta hän ei uskonut omia silmiään: se oli sementtiä, aivan varmasti sementtiä! Kuinka pitkälle sitä ulottui? Suonta ulottui niin pitkälle kuin hän saattoi nähdä, — ehkäpä sitä ulottuisi kartanon tienoille asti. Joka tapauksessa oli tässä voimakkaammallekin tuottajalle enemmän kuin kylliksi moneksi vuodeksi, edellyttäen että savessa oli tarpeeksi hiilihappoa ja kalkkia. Hän ei vitkastellut nostaessaan sitä muutamia möhkäleitä veneeseen ja soutaessaan suin päin kotiin tekemään analyysiä. Harvoin on kukaan soutanut nopeammin kuin hän nyt viiletti sivu saarien lahden pohjukkaan, venevalkamaan rakennusten alapuolella. Jos sementti sisälsi oikeat ainessuhteet, niin oli tässä se, joka tekee Helenen ja hänet riippumattomiksi noista kaikista, — ja heti paikalla!
Likaisin vaattein ja käsin, hiestynein kasvoin riehahti hän myöhemmin päivällä äitinsä luokse kertomaan tulosta: "Kas tässä minä näytän sinulle jotakin!"
Äiti istui lukemassa, katsahti ylös, tuli liidunkalpeaksi… "Onko siinä sementtiä?" kysyi hän pannen kirjan luotaan. — "Tiedätkö sinä siitä —?" kysyi Rafael mitä suurimman hämmästyksen valtaamana.
"Voi, tiedän", vastasi äiti, nousi ylös, meni ikkunan luo, palasi takaisin ja pusersi käsiään vastatusten: "Siis sinäkin löysit sementtiä! — Vai siis sinäkin löysit sitä!"
"Kuka siis ennen minua —?"
"Isäsi, rakkaani, isäsi. Silloin kun minä ensi kertaa olin täällä, — vähää ennen kuin meidän piti matkustaa." Hän vaikeni.
"Hän tuli samalla tavoin riehuen kuin sinä minun luokseni — — no, ehkä ei niin nopeasti, sillä hänen jalkansa olivat huonot, mutta muutoin aivan samalla tavoin kuin sinä —". Hän loi omituisen silmäyksen Rafaelin likaisiin käsiin; ne eivät olleet hienot, ne kädet. Ne olivat juuri samanlaiset kuin isänkin.
Rafael ei huomannut tätä. "Löysikö hän siis sementtisuonen?"
"Löysi. Hän lukitsi oven jälkeensä. Minä nousin ja kysyin, mitä hän teki. Hän saattoi tuskin puhua." Hän pysähtyi hetkeksi, muistelemaan tuota kaukaista hetkeä ja eläytymään siihen uudelleen. — — "No niin, semmoinen tapaus se oli." —
"Mitä hän sanoi, äiti?"
Äiti hankkiutui lähtemään. "Isäsihän luuli että minun mukanani tulisi onni taloon."
"Miksi sitä ei sitten tullut — — ?" Äiti kääntyi nopeasti häneen päin. "Anteeksi, äiti, sinä käsität minut väärin! Miksi ei sementistä tullut mitään, tarkoitan?" — Äiti punastui.
"Sinä et tuntenut isääsi. Hänen luonteessaan oli liian monta mutkaa, jotta mikään olisi kunnollisesti päässyt käyntiin." — "Mutkaa?" — "Niin, erikoisuus, itsekkyys, intohimoisuus — ne häntä pidättivät." — "Millä tavoin hän menetteli tässä?" — "Kenenkään ei pitänyt päästä osalliseksi, kukaan ei saisi edes tietää siitä; hän vain yksinään! Ja sitä varten piti metsät hakattaman maahan ja rahat käytettämän siihen — — ja sitten kun olimme naimisissa, — sitten kun olimme naimisissa, oli aikomus käyttää koko minunkin omaisuuteni siihen!"
Rafael näki kauhun, jonka muisteleminen oli nostanut äidin kasvoille. Äiti eli uudelleen koko kamppailun, ja Rafael ymmärsi, ettei hänen pitäisi kysyä enempää. Äiti jo ojensikin kätensä, kun Rafael vielä kiiruhti kysymään: "Minkävuoksi et ole kertonut minulle tästä ennen? Siitä että täällä on sementtiä?" — "Senvuoksi että sinulle ei olisi koitunut siitä mitään hyvää", vastasi äiti jyrkästi.
Rafael tunsi, jopa näki äidin tarkoittavan, ettei siitä koituisi hänelle vieläkään mitään hyvää.
"Sinä olet kajonnut minun elämäni kipeimpään haavaan; jätä minut nyt yksin." Hänen kätensä kohosi, Rafael meni.
— Kun hän jälleen istui venheessään viemässä sanomaansa pappilaan, ajatteli hän: "Tämä siis oli syynä isän ja äidin verivihollisuuteen, — sementti! Äiti ei luottanut häneen, hän ei halunnut luovuttaa isälle omaisuuttaan oman itsensä lisäksi. Senvuoksi ei sementin valmistuksesta tullut mitään! Ei edes metsiä hakattu. Isä oli kuitenkin joka tapauksessa ehjä luonne. — Niin, ja äiti myöskin. Mutta Jumala armahtakoon minua —!"
Sitten hän laski kuinka paljon rahaa äidin omaisuudesta ja metsistä yhteensä olisi tullut, ja paljonko niitä (ja sementtialuetta) vastaan olisi lisäksi saanut lainaa. Hän ymmärsi isäänsä paremmin kuin äitiänsä! — Mikä omaisuus siitä olisikaan siinnyt! Mikä valta ja voima, mikä ihanuus, — mikä elo!
Rovastilla hän tempasi kaikki mukaansa. Rovastin senvuoksi että tämä oli käytännöllinen mies, joka heti älysi minkäarvoinen asia oli. "Te olette nyt rikas mies!" Ruustinnan, jonka hänen voimansa ja innostuksensa nosti mukaan. Helenen? Helene istui äänettömänä ja kauhistuneen näköisenä. Rafael kääntyi hänen puoleensa ja kysyi eikö häntä haluttaisi soudella sinne katsomaan kaikkea. Hänen piti toki saada nähdä kuinka suuri alue oikeastaan oli! "Mene toki mukaan, rakkaani", sanoi rovasti.
Hän toivoi saavansa Helenen eteensä venheessä ja kiiruhti senvuoksi. Sanaakaan sanomatta käveli tyttö hänen vierellään ja hypähti sitten nopeasti yläairoille. Hänen täytyikin jäädä tytön eteen ala-airoille, selin.
Tällä pikku kamppailulla se alkoi. Istuen Heleneen selin hän näki vain kuinka vesi kohisten poreili Helenen airoista. Salaista taistelua, hiljaa jäytävää ahdistusta ja pelkoa. Se kuulsi niistäkin harvoista sanoista mitä lausuttiin. Sanat vain lisäsivät jännitystä.
Perille tultaessa molemmat palavissaan punoittivat. Nyt täytyi Rafaelin tunnustella mihin kohti he voisivat laskea maihin. Ensin soutivat he hitaasti koko sementtialueen pituudelta, niin pitkälti kuin sitä tänne saattoi nähdä. Rafael siis istui Helenen yläpuolella ja selitti. Helene katseli koko ajan rannalle ja loi vain pikaisen silmäyksen häneen tahi ei katsonut häneen ollenkaan. He kääntyivät jälleen takaisin laskeakseen maihin siinä kohti, johon Rafael arveli olevan edullisinta perustaa tehtaan. Jonkun verran täytyi kaivaa ja räjähdyttää täällä, jotta rakennuksille tulisi kylliksi tilaa. Laivat kyllä uisivat aivan rantaan saakka, mutta satama olisi tehtävä turvallisemmaksi, ja se maksaisi rahaa.
Rafael hyppäsi ensiksi maihin saadakseen auttaa Heleneä venheestä, mutta tyttö hyppäsi ketterästi hänen sivuitsensa rannalle. Sitten lähtivät he kiipeämään, poika edellä tietä näyttäen ja selitellen, tyttö jälestä tullen äänettömänä, silmät suurina ja korvat avoimina.
Pieneksi hupeni nyt kaikki mitä hän, Helene, oli työskennellyt Hellebergenen hyväksi ja mitä oli siitä uneksinut aina lapsuudestaan lähtien. Kestäisi monta vuotta ennenkuin metsäkään rupeaisi tuottamaan. Tämä sitävastoin tuotti hyvinvointia heti paikalla ja rikkautta myöhemmin, — mikäli Rafaelin päätelmät osuivat oikeaan, ja sitä ei Helene epäillyt ollenkaan.
Tämä nöyryyttää häntä, Heleneä, panee hänet pois viralta, tai kuinka hän sanoisi. Mutta Rafaelin se tekee suureksi.
Soutelu, kiipeäminen ja jännitystila, jossa hän oli, antoi vauhtia Rafaelin esityksille. Hänen katseensa ja koko olentonsa ilmaisi jäntevyyttä. Helene tunsi yhtäkkiä, että hänen pitäisi pelastautua venheeseen ja soutaa pois yksinään. Mutta hän oli liian ylpeä paetakseen. Rafaelin silmät ja olemus ilmaisivat hänelle valloittajaa; mutta hän ei halunnut antautua. Mutta myöskään ei hän tahtonut esiintyä siten että näyttäisi kuin olisi hän istunut täällä ja keinotellen odottanut Rafaelin kotiintuloa. Sellainen epäluulo olisi ollut suorastaan samaa kuin jos häntä vastaan olisi suunnattu kaikki, mikä hänen elämässään oli epäitsekkäintä, rakkainta.
Jotakin Rafaelissa hän pelkäsi, jotakin, jota Rafael kenties itse ei voinut hallita, — tuota Rafaelissa esiintyvää myrskyä. Se ei ollut meluavaa eikä säikyttävää; se oli säteilevää, sisimpiin tunkevaa innostusta, se riisti voimat häneltä itseltään ja tahdon Heleneltä. Ja tätä ei Helene halunnut.
Vasta kun he olivat saapuneet niin ylös että saattoi, nähdä ulos merelle, saariin, alas lahteen, Hellebergeneen ja pappilaan sekä joelle lahden perukassa, kääntyi Rafael ja loi silmänsä tyttöön kaikesta tästä. Helene seisoi siinä aaltoilevin povin, ja hänen silmänsä eivät uskaltaneet palata mereltä… "Helene!" kuiskasi hän ja tuli lähelle. Hän tahtoi ottaa tytön syliinsä.
Heleneä vapisutti, mutta hän ei kääntynyt Rafaeliin päin. Mutta samassa hän ilman muuta lähti kiirehtimään hänen luotansa alaspäin. Ja hän jatkoi pakoaan siihen saakka kun saapui venheen luokse. Hän aikoi irroittaa sen, — mutta samassa hän hillitsi itseänsä huomatessaan että se olisi raukkamaista. Niinpä hän vain pysähtyi katsomaan tuliko Rafael jäljestä. — "Helene sinä —!" kuului ylhäältä Rafaelin ääni. "Minkätähden sinä pakenet minua?" — "Rafael, sinä et saa —!" vastasi Helene silloin kun poika tuli alas. Kaikki sekä rukouksen että käskyn mahti, minkä voimakas ihminen omistaa, sisältyy niihin sanoihin.
Helene istui venheessä, Rafael seisoi maalla hänen edessään. Heidän silmänsä kävivät kaksintaisteluaan liekehtien, heidän hengityksensä oli katkonaista, molempien, — kunnes Rafael astui venheeseen, irroitti sen ja laski vesille.
Helene istuutui. Mutta ennenkuin Rafael teki samoin hän sanoi: "Sinä kai toki huomasit, mitä minä aijoin sanoa sinulle —?" Hänen oli vaikea saada sitä esiin.
Helene ei vastannut, vaan pisti aironsa veteen; itku oli tulemaisillaan.
Kotimatkalla he eivät soutaneet yhtä nopeasti kuin tänne tullessaan.
Leivonen liverteli heidän päänsä päällä, kuhankeittäjä kujerteli maan puolella. Rantasipi lensi suorassa linjassa melkein vedenpintaa, pitkin heidän matkansa suuntaan ja lokki viiletti siivet sojossa ja hiljaa kirahdellen sen jäljessä. Perillä varmaankin jokin odotti. Nuorten havupuiden ja uuden kanervan tuoksu tuli heitä vastaan; kauempana seisoivat Hellebergenen kedot kesäisessä kukoistuksessa. Kaukana niiden takana ja hyvin korkealla liiteli kotka tuntureilta ja sitä seurasi rääkyvä varisparvi kuvitellen ajavansa sitä takaa.
Rafael huomautti Helenelle tästä kulkueesta. "Niin, kas vaan!" sanoi tyttökin, jolle tuotti suurta helpoitusta saada sanoa pari luonnollista sanaa. Rafael katsahti taaksensa häneen ja hymyili. Ja tyttö hymyili vastaan.
Rafael tunsi seitsemännen taivaan autuuden mielihyvää. Mutta mitään siitä hän ei tietysti saa mainita! Vain soutaa, soutaa tahdissa: "Hän — on mi-nun! Hän — on mi-nun! Hän — on mi-nun!
Tosiaankin, sanoi hän itselleen, hänen vastustelunsa on tuhat kertaa ihanampaa kuin — —.
"Kummallista, etteivät merilinnut enää pesi näillä saarilla!" sanoi hän.
"Se johtuu siitä, etteivät saaret enää pitkiin aikoihin ole olleet rauhoitettuja. Linnut ovat muuttaneet ulommaksi."
"Niinpä rauhoitamme nämä saaret! Katsomme että saamme linnut takaisin; — eikö niin?" —
"Niin."
Rafael kääntyi oitis tyttöön päin.
Tuota "niin" sanaa ei ehkä olisi pitänyt sanoa, ajatteli Helene;
Rafaelhan oli puhunut "meistä".
Näyttääkseen kuinka kaukana hän oli tuollaisista ajatuksista katsoi
Helene ylös maalle päin. "Apilas ei menesty tänä vuonna."
"Eipä näy. — Mitä aiot tehdä sille ensi vuonna?" Mutta siihen ansaan ei tyttö mennyt.
Rafael kääntyi, mutta Helenen katsetta hän ei tavannut.
Virran kohina soitteli heidät tuhannen parin karkeloon, ja virtaava vesi keinutteli venhettä hiljaa. Rafael katseli sinne, missä he kaksi olivat yhdessä kävelleet silloin ensimmäisenä päivänä. Hän käännähti katsoakseen eikö Helenekin ehkä katselisi sinne. Niin, hänkin katseli.
He soutivat pappilan valkamaa kohti, ja Rafael yritti pari kertaa puhua. Mutta Helene oli oppinut, että se oli vaarallista. He laskivat rantaan. "Helene!" sanoi Rafael kun tyttö lyhyeen "hyvästi" sanottuaan — ikäänkuin sivumennen — hyppäsi maihin. "Helene!" Mutta tyttö ei pysähtynyt. "Helene!" Rafaelin huudossa oli niin paljon, että Helene kääntyi — ja katsoi häneen, mutta ei pysähtynyt.
Enempää ei tarvittu. Hän souteli kotiin kuin suurin voitonsankari mikä ikinä oli näillä vesillä purjehtinut tai täällä nähty, — aina siitä saakka kun viikingit tapasivat toisensa täällä lahden sisimmässä poukamassa ja jättivät jälkeensä hautakummun, joka vieläkin näkyy pappilan luona, — niin, aina siitä saakka kun alkuhirvi korkeasti haaroittunein sarvin ui tänne voitetun kilpailijansa luota, omansa luokse; — aina siitä saakka kun ensimmäinen muurahaisparvi, auringonpaisteesta juopuneena viuhkan tavoin leijaili ilmassa sinä ainoana päivänä kuin sen suotiin lentää, — niin, aina siitä saakka kun ensimäinen uroshylje pulikoitsi sen luokse, jonka se näki paistattavan päivää Hellebergin rantakalliolla.
— Rouva Kaas oli nähnyt heidän menomatkansa, nähnyt heidän soutavan kuin hengen edestä. Hän oli myöskin nähnyt heidän soutavan takaisin hitaasti. Hän arvasi kaiken.
Siis sementtialueella piti heidän…! Hän väänteli käsiään, hän itki.
Hän ei uskonut Rafaelin vielä vakaantuneen, ja sitäpaitsi oli Rafaelin joka tapauksessa liian aikaista kiinnittää itseänsä tänne; hänelle oli toki jotakin aivan muuta tarjona! Ei sementti pakenisi hänen luotaan eikä hänkään, — mikäli asia nyt oli otettava toden kannalta. Tätä juttua Helenen kanssa hän arvosteli vain kuin kiskojen murtumaa rautatiellä; Rafael ei päässyt eteenpäin!
Rafael sousi niin että kokka kohisi. Nyt oli hän perillä, nyt veti hän venheen maalle niin kevyesti kuin olisi se ollut leppäkaukalo, nyt hän kiiruhti sisään pitkin askelin.
Peljästyneenä, epätoivoisena pakeni Kirsten kuten aina sohvan toiseen päähän, veti tällä kertaa jalat perästään, — kirkaisi kun Rafael hyöksähti sisään ja alkoi puhua. "Taisez-vous! Des égards, s'il vous plait!" Hän ojensi kätensä puolustautuakseen.
Mutta tällä kertaa tuli Rafael rakkauden siivillä ja onnen rohkeudella; hänellä oli tulevaisuus mukanaan. Hän teki mitä hän ei koskaan ennen ollut uskaltanut tehdä, nimittäin tarttui äidin käsiin, painoi ne alas, syleili häntä, suuteli häntä — ensin otsalle, sitten poskille, suulle, silmiin, korviin, kaulalle, leukaan, mihin ikinä ylettyi, puhumatta mitään, aivan huumautuneena. "Mieletön poika!" ähkyi äiti, "des égards —! Mais, Rafael, donc! — Que — —!" Ja lopuksi hän heittäytyi poikansa syliin ja pani kätensä hänen kaulalleen. "Nyt sinä siis hylkäät minut, Rafael!" hän itkien lausui.
"Hylkäänkö sinut, äiti! Kukaan ei sido talomme kahta sivustaa yhteen niin hyvin kuin Helene!" Ja nyt hän piti ylistyspuheita tytöstä ilman mittaa ja määrää ja huomaamatta että hän kaiken aikaa kertasi yhtä ja samaa.
Sitten kun hän rauhoittui ja pysähtyi hengähtämään, — pyysi äiti saada olla yksinään. Tähän oli Rafael tottunut.
Illalla tuli äiti sitten hänen luokseen ja sanoi, että heidän ensin tuli matkustaa Kristianiaan hankkimaan asiantuntijoita, jotka tutkisivat sementtialueen, ja kuulostamaan mitä senjälkeen olisi tehtävä. Hänen serkkunsa, virastonpäällikkö, kyllä antaisi neuvoja. Ja muut hänen sukulaisensa myöskin: niistähän oli suurin osa insinöörejä ja virkamiehiä.
Hän ei mielellään halunnut lähteä Hellebergenestä juuri nyt, sehän äidin toki piti ymmärtää! Ja olivathan he sitäpaitsi sopineet, että he matkustaisivat vasta syksyllä! Mutta äiti sai hänet taipumaan selitettyään että tämä oli suorin tie Helenen luokse. Sitä vain hän pyysi, että Rafaelin suhde Heleneen jäisi juuri sille asteelle, jolla se nyt oli, — kunnes he olivat tehneet Kristianian matkansa. Tästä vaatimuksestaan hän ei luopunut.
Se sai siis olla niin.
Tapansa mukaan panivat he heti paikalla matkatavaransa kuntoon. Ja vielä samana iltana he ajoivat jäähyväisille rovastilaan.
Siellä tuli mieliala hyvin hilpeäksi; — rouva Kaasin toimesta, sillä hän oli levoton ja tahtoi salata tunteensa eloisalla esiintymisellä; rovastin toimesta, sillä häntä todellakin innosti tuo suuri löytö, joka ennusti varallisuutta sekä Hellebergenelle että koko seudulle; — ruustinnan toimesta, sillä hän aavisti jotakin. He toivottivat lähtijöille sydämellisesti onnea matkalle.
Rafael oli käyttänyt hyväkseen yleistä hilpeyttä saadakseen puhua muutamia sanoja kahden kesken Helenen kanssa jossain nurkassa. Täällä hän pusersi tytöltä lupauksen vastata hänen kirjeisiinsä. Mutta hän varoi ilmaisemasta tytölle, että hän jo edeltäpäin oli keskustellut kaikesta äitinsä kanssa. Hän tunsi että Helene pelästyisi tuommoista tekoa, joka hänestä näytti niin luonnolliselta.
Heidän pois ajaessaan istui Rafael hattuaan heiluttaen niin kauan kuin pappilaisia näkyi. Sieltä huiskutettiin takaisin — ensin kaikki, lopuksi vain yksi.
Kesäilta oli valoisa ja lämmin, mutta ei tarpeeksi valoisa, ei tarpeeksi lämmin — eikä tarpeeksi suurenmoinen. Rafael ei tahtonut mahtua siihen, eikä siinä ollut niin korkeita värejä kuin hänen riemunsa tarvitsi kuvastuakseen. Hän ei voinut nukkua, ei puhella kenenkään kanssa. Hän ei voinut olla yksinään, mutta ei myöskään muiden seurassa. Hän jo ajatteli täydellä todella palata takaisin pappilaan ja koputtaa Helenen kamarin ikkunaan: hän oli jo matkalla rantaan ja työnsi venheen vesille. Mutta ehkä hän säikyttäisi tyttöä jotenkin tahi pilaisi asiaa jollain tavoin. Niin hän alkoi soutaa ulos merelle — uloimmaisia saaria kohti, ja siellä hän säikytti linnut pahanpäiväisesti. Kun hän laski maihin, nousivat ne lentoon, ensin yksitellen, sitten parvittain, sitten kaikki tyyni, ja panivat vastalauseensa hirmuisella rääkynällä — ja vielä muullakin tavoin! Hän oli vihaisen pilven sisällä, se oli todellinen lintuhelvetti. Mutta hän ei menettänyt hyvää tuultaan. "Odottakaahan!" sanoi hän niille, soutaessaan pois koko parvi kintereillään: "Odottakaahan, — kunhan Hellebergenen saaret rauhoitetaan — niinkuin koko kartanokin! Silloin te tulette pitämään meistä toisella tavoin! Näkemiin siihen saakka!"