NUORUUDEN AIKANA.

Ensimäinen pari ulos.

Nuorisoa oli kokoontunut eräälle maatilalle, noin viiden kilometrin päässä kaupungista. Kunnas, jolla he istuivat lahdelman rannalla, loisti monenvärisenä heidän kesäpuvuistaan, varsinkin neitosten. Siellä oli:

"valkeita, ruskeita, mustia, keltaisia, sinisiä, punervia, vihreänvärisiä —"

— muutamat yksivärisiä, useimmat täplikkäitä, ruudukkaita ja juovilla varustettuja; huopahattuja, olkihattuja, harsohattuja, huivia, paljaita päitä ja päivänvarjoja. Tästä värien vilinästä kajahteli juuri nyt sointuvia säveliä, sekaköörin laulua. Johtajaa ei ollut, mutta nuori tummatukkainen neiti ruskearuutuisessa puvussa istui joukon keskellä, nojaten kyynärpäähänsä ja lauloi sopraanoäänellä, vapaammin ja kirkkaammin kuin toiset, ja muut lauloivat hänen mukaansa. Kööri oli harjaantunut. Tuolla alhaalla lahden pinnalla lepäsi vastamaalattu pursi, uusin, puoliksi nostetuin purjein. Vesi oli peilityyni.

Laulu ja pursi sopivat hauskasti yhteen tuolla tummalla lahdella, jota varjostivat ja ympäröivät autiot vuoret ja niiden takana vielä korkeammat. Lahti oli kuin tunturijärvi, jonka kerran kevätvirrat synnyttivät ja sitten unhoittivat. Tunturit — oh, miten raskaita ja hämäräpiirteisiä ja himmeävärisiä ne olivat, takimaiset tummansinisiä ja huiput likaisen lumen peitossa; ne olivat kaikki suuria suunnattomia hirviöitä.

Tummalla veden pinnalla oli pursi valmiina vaikka! tanssimaan, se kuului iloisempaan yhteiskuntaan kuin nuo luonnon ja ihmisten elämää tarkastelevat, korkeat lautamiehet. Laulu ja pursi olivat vastalause kaikkea ylimielistä vallanhimoa, kaikkea julkeata, mahtailevaa ja raakaa vastaan, — vapaasti kiiriskelevä vastalause, ylpeä väriensä kirkkaudesta.

Muuten: eivätpä vuoret huomanneet vastalausetta yhtä vähän kuin nuorisokaan tiesi sitä päästävänsä ilmoille. Tuo "jalosukuisuus" — olla syntynyt ja kasvanut sellaisen luonnon keskellä kuin Norjan länsirannikko — on juuri siinä, että luonto pakoittaa panemaan vastaan, jollei sitten tahdota sortua. Joko kukistua tai voittaa! Ja he olivat voittajia, sillä länsirannikon kansa on Skandinavian lahjakkainta, terävintä kansaa. Niin suuressa määrin he ovat sen luonnon herroja, jonka keskellä he asuvat, että ei yksikään tämän nuorison joukosta pitänyt näitä tuntureita raskaina tai kylmävärisinä. Koko luonto heistä näytti niin voimakkaalta ja terveeltä, että ei missään maailmassa voisi olla sellaista.

Eikä myös yksinomaan nuo valoisat rinteet ja aava meri ollut synnyttänyt ja kasvattanut niitä, jotka nyt täällä istuivat laulamassa tai kuuntelemassa, ei, he olivat tunturien lapsia hekin, niinpä näiden lähempien kuin noiden toistenkin, tuolla takana. Juuri ennen laulua he olivat joutuneet sanasotaan ja niin kiivaaseen, niin lyijynharmaaseen kuin nuo vuoret tuolla. Ja poistaakseen mielistä tätä taakkaa he antoivat sointuvan laulun rakentaa loistavia siltoja syvyyksien yli, huippujen välille. Kesäpäivä oli itsessäänkin hiukan harmaa, mutta joskus (kuten juuri nyt!) pääsi päivä paistamaan lauluun ja purjeisiin ja maailmaan.

Tuossa istui kaksi, jotka eivät välittäneet laulusta eikä auringosta. Katso häntä, joka tuossa alempana, hiukan oikealla lepää ruohistossa, nojaten kyynärpäänsä varaan, tuota pitkää nuorukaista vaaleassa kesäpuvussa ja paljain päin, hänellä pyöreä pää, tukka lyhyeksi leikattu, otsa leveä ja matala, ja näyttää se uhkamieliseltä, se otsa on mahtanut poikavuosina kajahdella iskuista! Otsan alapuolla nenä, joka muistuttaa linnun nokkaa, ja terävät silmät, joissa juuri nyt näytti olevan jotain uhittelevaa, sitä peittävät osaksi silmälasit, niin että sitä tuskin huomaa, tai on se sitten itsessään niin vähäpätöistä. Koko kasvoissa on jotain ankaraa, ohuet huulet ovat lujasti yhteen puristetut ja leuka terävä. Mutta jos niihin lähemmin katsoo, muuttuu vaikutus; teräväpiirteisyys osoittaa enemmän tahdon lujuutta kuin ankaruutta ja se tahto, joka oli ottanut asuntonsa tässä vuoriseudussa, mahtoi olla sekä ystävällinen että veitikkamainen. Nytkin, kun hän istui siinä ja oli kiukuissaan ja välitti viis laulusta ja auringon paisteesta, sillä hän toivoi lisää tappelua, — vieläpä nytkin pilkisti tuimien kulmakarvojen alta joku veitikkamainen piirre. Hän oli silminnähtävästi voittaja.

Jos joku sitä epäili, ei tarvinnut muuta kuin katsahtaa nuorukaiseen, joka istui vasemmalla hänestä ja hiukan ylempänä, nojaten selkäänsä puuta vasten. Siinä oli kuva haavoitetusta sotilaasta, joka kärsi haavoistaan ja jonka kasvoissa kuvastui vielä taistelun vapiseva levottomuus. Pitkät, vaaleat kasvot, jotka eivät olleet länsirannikolta kotoisin, pikemminkin tunturiseuduilta tai ylämaasta; hän oli joko vierasta tai maahan muuttanutta sukuperää. Hän muistutti huomattavassa määrässä yleistä Melanchtonin kuvaa, mutta katse oli kenties raukeampi, kulmakarvat ehkä liian pystyyn pyrkivät; yleensä oli kuitenkin yhdennäköisyys, varsinkin, otsaan, silmien asemaan ja suuhun nähden, niin suuri, että lukutoverit kutsuivat häntä siltä nimeltä. Se oli Ole Tuft, nykyisin ylioppilas ja teoloogi, pian valmistuva papiksi. Ja toinen, tuo kotkanenäinen voittaja (kotkanokka oli nyt iskenyt aika lujasti) oli hänen lapsuudentoverinsa, lääketieteen ylioppilas Edvard Kallem.

Monta vuotta oli kulunut siitä, kun heidän tiensä erosivat, ilman että heidän välillään oli mitään yhteentörmäystä sattunut; nyt tapahtui se ja tulisikin se olemaan ratkaiseva.

Heidän välillään, keskellä kunnasta, laulajien joukossa istui kookasvartaloinen nainen kukikkaassa silkkipuvussa, kaulan ympäri oli leveä, keltainen pitsi, joka syvissä poimuissa ulottui aina vyötäisiin saakka. Itse hän ei laulanut, hän sitoi seppelettä ruohiston kukista ja heinistä. Heti voi huomata, että hän oli voittajan sisar, vaikka iho ja tukka olivatkin tummemmat. Pään muoto sama, vaikka otsansa oli verraten korkeampi, samoinkuin kasvotkin suhteellisesti suuremmat, epäilemättä liian suuret. Suvun käyrä nenä oli hänellä hiukan heikommin kaartuva, hänen leukansa pyörtävä, huulet mehevämmät, kulmakarvat suoremmat ja silmät suuremmat kuin veljellä, — ja kuitenkin olivat kasvot samat. Niiden ilmekin oli erilainen, sisaren oli, jollei juuri kylmä, niin ainakin hiljainen ja tyyni: ei kukaan voisi hetkessä selittää ilmettä noissa syvissä silmissä — ja siitä huolimatta oli niissäkin sukulaisuutta. Kaula oli voimakas ja hartiat hyvin muodostuneet, samaten oli povikin koko pyylevä. Tukka oli sidottu hänelle ominaiselle sykerölle. Kaula oli paljaana, mutta leninki keltaisine pitsineen kävi ruumiinmukaisesti kermanruskeisiin muotoihin, samoinkuin koko puku näytti ikäänkuin napitetulta; — ja sellainen oli koko hänen olentonsa. Hän sitoi, niinkuin sanottu, seppelettä eikä katsonut niin toiseen kuin toiseenkaan heistä, jotka olivat kiistelleet.

Alkusyynä kiistaan oli ollut suuri, musta koira; nyt se lepäsi ja oli nukkuvinaan. Sen märkä, tuuhea turkki loisti auringon paisteessa. Jotkut olivat viskanneet keppinsä veteen ja kiihoittaneet koiran sitä hakemaan, ja ne, jotka viskasivat, olivat joka kerta huutaneet: "Simson, Simson!" — se oli koiran nimi. Edvard Kallem sanoi parille lähellä seisovalle: "Simson merkitsee auringonjumalaa." — "Mitä ihmettä?" kysyi eräs nuori neitonen, "merkitseekö Simson auringonjumalaa?" — "Niinpä kyllä, mutta siitä muistavat papit olla virkkamatta." Hän lausui sen vallattomasti, tarkoittamatta loukata ketään tai sanoa sen enempää. Mutta Ole Tuft sattui sen kuulemaan ja kysäisi hiukan yli olkainsa: "Miksikäs ei papit uskaltaisi kertoa lapsille, että Simson merkitsee auringonjumalaa?" — "Ei, siksi, että silloin ei koko satu soveltuisi esikuvaksi Kristustarulle." — Tämä viimeinen sana koski ja se oli tarkoituskin. Hymyillen ja ylenkatseellisesti virkkoi Ole: "Eikö sitten Simson kelpaa esikuvaksi, olipa hänen nimensä auringonjumala tai ei?" — "Niin, jos hänen nimensä on auringonjumala tai ei, mutta kun hän nyt kerta kaikkiaan oli auringonjumala?" — "Vai oli hän auringonjumala?" huudahti Ole ja nauroi. — "Sanoohan nimi jo sen." — "Nimi? Olemmeko me karhuja tai susia siltä, jos meitä sanotaan karhuiksi tai susiksi? Tai jumalia, jos meitä nimitetään jumalien nimellä?" — Useat seurasta kuuntelivat kiistaa, toisia tuli lisäksi, niiden joukossa Josefine, ja kumpikin kiistatoveri kääntyi nyt hänen puoleensa.

"Vika on siinä", sanoi Edvard, "että kertomukset Simsonista vasta sitten saavat jonkun ajatuksen, kun tiedämme, että hän oli auringonjumala." — "Oh, sittenhän olisi kaikkien kansojen esi-isät ja esihistoria aurinkotarua." Ole kertoi pari huvittavaa juttua tällaisesta tieteellisestä käsitystavasta. Se herätti naurua, ja myöskin Josefine nauroi. Heti paikalla Edvard innostui ja alkoi selittää, että meidän norjalaiset jumalamme, jotka olivat intialaisia auringonjumalia, itse asiassa myöskin muutettiin kanta-isiksi silloin, kun saatiin uusi uskonto, heidän alttarinsa, joilla kansa oli uhrannut, selitettiin olevan hautakumpuja. Samalla tavoin tehtiin juutalaistenkin vanhoista jumalista kantaisiä, kun Jehovan palvelus tunki heidät tieltään. — "Mutta kukapas sen nyt tietää?" — "Tietää? kysy Simsonilta! Miten järjetöntä uskoa, että ihmisen voima on hiuksissa! Mutta niin pian kuin lähdetään siitä, että ne merkitsevät auringon säteitä, jotka kesällä ovat pitkät ja talveksi tulevat lyhyiksi, saavat ne jotain merkitystä. Ja kun keväällä auringon säteet kasvavat, niin käsittäähän jokainen, että auringonjumala silloin jälleen voi syleillä maailman pylväitä. — Eivät mehiläiset ole koskaan laskeneet hunajata raatoon, mutta kuullessamme, että joka kerta, kun aurinko kulki jonkun tähtisarjan, esim. leijonan kautta, sanottiin, että aurinko teurasti leijonan, — niin, silloin me ymmärrämme, että mehiläiset laskivat hunajaansa surmatun leijonan raatoon, s.o. kesän lämpimimpään aikaan."

Kaikki kuuntelivat tarkasti väittelyä ja Josefine oli suuresti kummastuksissaan. Hän ei katsonut veljeensä, sillä hän huomasi tämän tarkastelevan häntä, mutta ilme hänen kasvoissaan oli helposti käsitettävissä. Se mitä Edvard aluksi oli sanonut, tarkoittamatta muuta kuin hiukan pöyhkeillä tiedoillaan, se sai määrätyn päämaalinsa sen kautta, että Josefine seisoi heidän välillään. "Egyptiläisillä", hän kertoi, "kevätaika alkoi silloin, kun aurinko teurasti karitsan s.o. kulki oinassikermän kautta, ja iloissaan kevään tulosta teurasti jokainen egyptiläinen perhe sinä päivänä karitsan. Siitä ovat juutalaiset sen saaneet. Se tieto, että juutalaiset tekivät sen muka erotakseen tavoissaan egyptiläisistä, on väärä. Sen laita on ihan sama kuin ympärileikkauksen, jonka tavan ne myöskin ovat saaneet Egyptistä. Mutta siitä kaikesta papit ovat vaiti."

Kaikesta tästä tiesi Ole Tuft hyvin vähän tai ei laisinkaan mitään. Hänen innokkaat opintonsa koskivat yksinomaan jumaluusoppia, eikä hänellä muuhun ollut aikaakaan ja uskonsa hän oli perinnyt talonpoikaisilta esi-isiltään; se oli liian vakava jättääkseen sijaa tieteellisille epäilyksille. Jos hän olisi sanonut sen heti alussa, niin tuskinpa olisi kiistaa syntynytkään. Mutta myöskin hän tunsi, että Josefine seisoi heidän välillään ja oli johdettavissa suuntaan tai toiseen. Ja niinpä hän vastasikin pilkallisesti, että se kaikki oli sulaa keksintöä, tänään se loistaa, mutta huomenna sulaa se jäljettömiin.

Tätä ei toisen turhamielisyys sietänyt. "Teoloogeilla ei ole tippaakaan rehellisyyttä", hän huudahti. "Ne salaavat, että tärkeimmät osat heidän uskonnostaan eivät ole juutalaisilta saatuja, vaan ovat muualta tulleita. Niinkuin kuolemattomuusoppikin, sekin on Egyptistä. Samoin on käskyjen laita. Ei kukaan kiipeä vuorelle ukkosilmalla saadakseen ilmestyksen kautta tietoa siitä, mitä kansa on tiennyt jo tuhansia vuosia sitä ennen. Mistä on perkele kotoisin? Mistä helvetin rangaistukset? Juutalaiset eivät niistä tienneet mitään. Papit ovat sellaisia — no niin, että ne eivät rehellisesti tutkistele asioita, eivätkä kerro kansalle tällaista." Josefine masentui, nuoriso, varsinkin miehet, oli silminnähtävästi Kallemin puolella; vapaa-ajattelu oli muodissa ja olipa kylläkin hauskaa hiukan hymyillä tuolle isiltä peritylle uskolle.

Eräs nuori mies pilkkaili luomiskertomusta. Kallemilla oli sekä geoloogisia että muinaistieteellisiä tietoja ja hän käytti niitä taitavasti hyväkseen. Niissä tuli Ole Tuft vielä vähemmin toimeen, hän mainitsi vain joitakin yrityksiä, joita joskus oli tehty, tarkoituksella yhdistää raamatun oppia muutamien uudempien havaintojen kanssa, mutta sai osakseen ivaa. Ja niin sitä siirryttiin yhdestä uskonsäännöstä toiseen. Ja vihdoin he saivat sovitusopin pideltäväkseen: se polveutui niin ikivanhoilta raakalaisajoilta, että yksilön vastuunalaisuutta ei vielä ollut olemassa, vaan ainoastaan heimon ja suvun. Tuft joutui vallan epätoivoon; tässä oli hänen velvollisuutensa käydä toimeen, hän alkoi kovalla äänellä tunnustamaan kaikkea, mitä hän uskoi. Ikäänkuin se olisi auttanut! Väitteitä, väitteitä, — tuoppas todistuksia! Ole Tuft käsitti liian myöhään, että oli ottanut puolustaakseen liian paljoa ja senvuoksi joutui kokonaan tappiolle. Hän tunsi suurta tuskaa, taisteli toivottomana, mutta taisteli kuitenkin ja julisti äänekkäästi, että jos yksikään totuus näytti epäillyttävältä, niin syy oli yksinomaan hänessä, hän ei kyennyt sitä puolustamaan. Mutta Jumalan sana pysyi loukkaamattomana hamaan maailman loppuun saakka! Niin, mikä oli Jumalan sanaa? Raamatun sisältö ja henki, luominen (ei!), syntiinlankeemus (ei, ei!), sovituskuolema (ei, ei, ei!) — hän kiljui, he kiljuivat, Tuftille tuli kyyneleet silmiin, ääni vapisi, hän oli kalpea ja kaunis.

Nuoriso ei ole aivan niin armoton kuin lapset, mutta samaa lajia. Muutamista kävi hän sääliksi, monet tahtoivat juuri nyt "panna hänet pussiin", niiden joukossa myöskin Edvard Kallem.

Mutta Josefine siirtyi sen tumman ja sopraanoäänisen luo. Heti viritti tämä laulun ja toiset yhtyivät, — herrat vähän myöhemmin kuin naiset. Koko seura kuului — harvoja lukuunottamatta — sekakööriin, joka kolmena viime talvena oli harjoitellut sellaisella ahkeruudella ja kestävyydellä, joka on mahdollista vain pikkukaupungissa.

Josefine istuutui keskelle kunnasta ja toiset hänen ympärilleen. Hän ei laulanut, hänellä oli kukkansa.

Seurue oli saapunut tänne tuolla purrella, joka iloisena lekotti auringon paisteessa. Siellä olivat Josefine, Edvard ja Ole istuneet yhdessä, aivan likitysten, sillä väljiä tiloja siellä ei ollut. Ei kukaan saattanut heidän hilpeästä, usein kuiskaavasta keskustelustaan aavistaa muuta kuin että heidän välillään vallitsi kai suhde mitä parhain. Ja nyt, kolme tuntia myöhemmin, Ole Tuft istui tuolla kuin syrjään sysättynä. Miten hän kärsikin siinä! Hänen kutsumuksensa, hänen uskonsa kimppuun oli hyökätty kaikkien nähden. Ja sen oli tehnyt juuri Edvard! Ja niin julmasti, niin sietämättömän pilkallisesti! Ja Josefine! Ei ainoatakaan osanottavaa sanaa, ei silmäystäkään häneltä!

Ole ja hän olivat olleet ystäviä lapsuudesta saakka, kirjoittaneet toisilleen, kun Ole oli Kristianiassa, hän joka toinen viikko ja Josefine niin usein kuin oli jotain kirjoittamista. Kun Ole oli loma-aikoina kotona, kohtasivat he toisensa joka päivä. Niinä kahtena vuotena, jolloin Josefine oli ranskalaisessa kasvatuslaitoksessa Espanjassa, oli kirjeenvaihto vieläkin vilkkaampi hänen puoleltaan, ja kun hän tuli sieltä kotiin, — niin muuttunut kuin olikin, — jatkui ystävyys samallaisena kuin ennenkin! Hänen isänsä auttoi Olen lukuhommia, niin että tämä saattoi uhrata koko intonsa niihin; hän aikoi valmistua jouluksi ja kaikki ennustivat siitä tulevan loistavimman jumaluusopillisen tutkinnon, mitä koskaan oli suoritettu. Epäilemättä hänen oli avusta kiittäminen Josefineä, mahdollisesti myöskin hänen veljeään. Molemmat he olivat aikoinaan vieneet hänet heidän isänsä luo, rehtorin kotiin ja apteekkarin perheeseen ja niin yhä edelleen. Josefinen kautta hän pääsi sittemmin kaikkialle. Josefine oli tavallisesti harvapuheinen ja usein ihan sietämätön, mutta suhteessaan häneen horjumattomasti uskollinen. Tyttö saattoi moittiakin häntä (ei hän aina ollut hänen mielensä mukainen), mutta se kuului heidän suhteeseensa, Ole ei siitä närkästynyt eikä tyttökään sillä sen pahempaa tarkoittanut, jo heti ensi päivästähän Josefine oli ollut hänen holhoojansa. Vielä ei Ole ollut uskaltanut lausua tytölle, että hän rakasti häntä, eikä tarvinnutkaan, ja oikeastaan hänen rakkautensa olikin liian pyhä tullakseen sanoin ilmaistuksi. Hän luotti Josefineen yhtä lujasti kuin uskoonsa. Hän oli talonpoika, hänen olentonsa oli pelkkää yhtenäisyyttä, hänen pääpiirteensä oli varmuus. Jumala huolehti hänen uskostaan; hänen onnestaan ja tulevaisuudestaan piti taas huolen — luonnollisesti myöskin Jumala, mutta Josefinen kautta. Hänen silmissään hän oli kaupungin ja koko maan kaunein, tervein, reippain tyttö ja sitäpaitsi hyvin rikas. Tämä viimeinen ominaisuus oli myöskin otettava lukuun, sillä hän oli pienestä pitäen ollut kunnianhimoinen haaveilija, unelmansa kulkivat vain toiseen suuntaan.

Ylioppilastoverit sen kylläkin tiesivät. Paitse "Melanchtoniksi" sanoivat he häntä "piispan-aluksi vuonoilta" tai "vuonopiispaksi". Hän tunsi jo tarvettakin, että häntä niillä silmillä katseltiin, tämä lapsellinen piirre sopi hyvin hänen hymyilevään varmuuteensa, — hän oli myöskin kaunis nuorukainen, verevä ja avokatseinen, — ja silloinhan ei kunnianhimokaan näytä vastenmieliseltä. Nyt tunsi hän itsensä syöstyksi alas lujasta, hymyilevästä korkeudestaan! Vain se, joka on ollut niin varma ja ensi kerran kärsii perinpohjaisen tappion, saattaa niin kokonaan joutua pois suunniltaan. Pahinta oli se, että Josefine ei tahtonut tietääkään hänestä, Ole katsoi vähänväliä häneen, mutta hän vain järjesteli kukkiaan ja heiniään, ikäänkuin Olea ei olisi olemassakaan.

Viimein Olesta tuntui, kuin häipyisivät nuo kaikki pois tai kuin ei hän itsekään enää olisi siinä. Hän ei tuntenut istuvansa, ei kuulevansa, ei näkevänsä mitään. Tuolla ylhäällä talon pihalla katettiin illallispöytää, kaikki menivät sinne heti kun se oli valmiina, siellä syötiin, juotiin, juteltiin, naurettiin, mutta hän ei tuntenut olevansa mukana, hän seisoi siellä yhdessä paikassa tuijottaen lahden toiselle puolen tai jonnekin kauas, kauas. Muuan nuori kauppias jutteli hänelle höyrylaivareittilöistä, ne ei olleet lainkaan hyvin järjestetyt; eräs tyttö huonoine hampaineen, punaisine palmikoineen ja kesakoineen — Ole oli ollut opettajana hänelle — vakuutteli, että merimiehet eivät olleet niin sivistyneitä kuin sopisi odottaa heiltä, jotka niin paljon matkustelivat. Emäntä tuli häneltä kysymään, minkävuoksi hän ei syönyt, ja isäntä joi hänen terveydekseen. He osoittivat hänelle sen kautta entistä kunnioitusta, mutta kumpikin heittivät häneen pikaisen kysyvän silmäyksen ja se saattoi hänet vallan vapisemaan. Hän tunsi epätoivoa. Jatkuvassa tuskassaan, joka tuntui vain lisääntyvän, hän näki epäilystä ja pilkkaa kaikkialla, vieläpä toisten ilossakin. Edvard Kallem oli sanomattoman hyvällä tuulella ja kaikki pyrkivät hänen ympärilleen, ja Edvardin vuoksihan (hän oli tullut kotiin vasta pari viikkoa sitten) koko huvimatka oli pantukin toimeen. Ole näki kuin unessa, että Josefinen kukat olivat nyt pöydällä, ja kuuli kehuttavan hänen erinomaista värien sovittelutaitoaan. Itse oli Josefine istuutunut parin ystävättärensä kanssa pienen kivipöydän ääreen, johon ei useampia mahtunut, oliko tämä senvuoksi, ettei hän, Ole, pääsisi siihen mukaan? He olivat ruokapöydän toisella puolella. Ole näki Josefinen juttelevan ja nauravan ja nuoret herrat tarjoilivat heille, Edvard oli siellä montakin kertaa ja sai tytöt naurusuulle. Tämän kaiken Ole huomasi tuntien kummallista pelkoa. Hälinä viilsi hänen sydäntään, nauru häntä iletti, ruokaa hän ei saanut menemään alas, juoma oli hänestä karvasta, ihmiset koneellisia, ja talo, lahti, pursi ja tunturit hiukan tungettelevan lähellä häntä.

Kun tuuli oli kokonaan tyyntynyt, täytyi seurueen lähteä jalkaisin kaupunkiin. He lähtivät marssimaan yhdessä joukossa ja laulaen, mutta eipä aikaakaan, niin jo riensi kesävieraita taloista heidän luokseen, ja kun niiden joukossa oli tuttuja, niin seisahduttiin. Sitten ne saattoivat heitä vähän matkaa, toisia tuli lisää ja joka kerta pysähdyttiin ja hajaannuttiin useampiin joukkoihin. Sillä tavoin Ole saattoi jättäytyä jälkeen, ilman että muut sitä huomasivat. Hän ei voinut enää kauemmin sietää heidän seuraansa ja hilpeyttänsä.

Sillä vasta nyt näet keräytyi kaikki Josefinen ympärille. Edvardin väittely ja hyökkäys, tappion tuottama häpeä, loukattu uskonnollinen tunne … kaikki se sulautui yhdeksi ainoaksi ajatukseksi, että Josefine ei ollut tukenut häntä, ei sanallakaan, ei niin silmäyksellä, välttänyt häntä ja nyt lisäksi jättänyt hänet! Tätä hän ei voinut kestää, sillä Josefine oli käynyt hänelle niin sanomattoman suuriarvoiseksi, sen hän tiesi, vaan sitä hän ei hävennyt. Koko elämänsä korkeasta päämaalista, pyrkimyksestä tulla lähetyssaarnaajaksi, hän oli luopunut heti, kun huomasi, ettei Josefine siitä välittänyt. Joka kerta kun äiti oli hänelle lausunut, että lähetyssaarnaajaksi hänen ei ainakaan pitäisi ruveta, hän oli ajatellut, että enemmän tulisi kuulla jumalaa kuin ihmisiä. Mutta kun Josefine voimakkaalla tavallaan oppi tuntemaan todellisuutta lähempää, hylkäsi hän sen tuumansa, tytön tarvitsematta lausua siitä sanaakaan. Ole ajatteli itsekseen, että niin voimakas rakkaus ihmiseen kostaa vielä itsensä. Mutta eihän hän voinut sille mitään.

Tällaisia ja tuhansia muita mietteitä päässään hautoen jättäytyi hän jälkeen ja haki tien vierestä, metsästä kätkön, jonne laskeutui odottamaan, kunnes kesävieraat olisivat tulleet takaisin ja menneet sivu. Hän heittäytyi kasvoilleen maahan; nuo viileät heinänkorret, joita vasten hänen poskensa ja otsansa nojasi ja tuo kostea multa, jonka tuoksua hän hengitti, puhuivat hänelle. Tuollainen varjossa kasvava nurmi ei tuoksua, samoin kävisi hänellekin, sillä Josefinen rinnalla hän oli auringon valossa, ilman häntä oli kaikki vain varjoa.

Veli oli Josefinen riistänyt häneltä, huusi ääni hänen rinnassaan.

Veli, joka vielä muutamia päiviä sitten ei ollut Josefinestä vähääkään välittänyt, kun sitävastoin Ole oli ollut hänen ystävänsä lapsuudesta saakka, soudellut hänen kanssaan, lukenut hänelle, ollut hänelle samalla kertaa kuin sisar ja veli ja uskollisesti kirjoittanut hänelle, kun he olivat kaukana toisistaan! — veli ei ollut koskaan tehnyt mitään sellaista. Vieläpä tämän tappionsakin hän laski tulopuolelle, sillä jollei hän Josefinen vuoksi olisi pannut niin omalletunnolleen tutkinnonsuorittamista, johon tämän isäkin oli häntä rahallisesti avustanut, niin olisi hän tiennyt enemmän niistäkin asioista, joista nyt oli väitelty, ja ehkä hän silloin ei olisi kärsinytkään tappiota; — senkin hän kärsi uskollisuutensa vuoksi.

Edvard oli, niin kauan kuin Josefine oli lapsi ja kasvuijässä, harvoin sisarensa kanssa riitelemättä. Tyttö oli kauan pysynyt laihana suurine, tummine silmineen, tavallisesti tukka epäjärjestyksessä ja kädet punoittavina, kaikin puolin aika "hollakkana". Veljensä nimitti häntä "ankanpojaksi", ja yhteen aikaan, kun hänen jalkansa oli kipeänä, "ontuvaksi ankanpojaksi". Hän ei ollut koskaan oikein päässyt selville sisarestaan, sillä Josefine pysyttelihe, uhkamielinen ja ujo kun oli, — aina välimatkan päässä. Ja sitten oli vielä sisarensa tähden saanut kärsiä monta selkäsaunaa. Sisar piti näet "oikeudenmukaisena" kaivata joka kerta, kun hän teki joitain koirankonstiaan. Ja löipä häntä siitä, niin oli "oikeudenmukaista" kaivata sekin. Hän ei pitänyt lainkaan sisarestaan. Pian loittonivat he toisistaan senkin kautta, että Edvard jätti isänsä kodin. Tuon onnettoman päivän jälkeen, jolloin isä ja poika olivat kohdanneet toisensa Suur-Tuftilaan menevällä tiellä, armahti apteekkari vanhaa ystäväänsä ja otti pojan luokseen ja kaikissa suhteissa kuin omaksi lapsekseen. Ja mikä isälle ei ollut onnistunut, se onnistui nyt. Poika otettiin heti pois koulusta, ja hän sai antautua kokonaan mieliaineitaan, luonnontieteitä tutkimaan. Kemialliset ja fysikaaliset kokeet ja kasvitieteelliset retkeilyt olivat hänestä korkeinta, mitä tiesi, ja kahteen vuoteen hänellä ei ollut muuta luettavaa kuin kaikkea mahdollista sille alalle kuuluvaa. Ylioppilastutkintoa varten välttämättömät aineet hän luki aika vauhdilla yksityisopettajan johdolla; toisen tutkinnon jälkeen alkoivat hänen lääketieteelliset opintonsa. Ennen ylioppilaaksi tuloa, kotona ollessaan, hän näki sisartaan vain silloin, kun kävi apteekilta hänen luonaan, ja kun heidän harrastuksensa olivat erilaiset, ei heidän välillään juuri keskinäistä seurustelua ollut. Sittemmin oli apteekkarilla tapana ottaa hänet mukaansa ulkomaille melkein joka kesä; Edvardhan osasi kieliä, joiden taitamisella apteekkari ei saattanut liioin kehua. Siis he eivät myöskään loma-aikoina monesti toisiaan tavanneet. Mutta siitä lähtien kun Edvard oli palannut ensimäiseltä ylioppilaana tekemältään tällaiselta ulkomaamatkalta ja Josefine näki täysikasvuisen veljensä nykyaikaisena sekä puvultaan että ajatuksiltaan, leimuavana, voimakkaana, kaikkien nuorten, varsinkin naisten ihailun esineenä, siitä lähtien Josefine oli ihaillut häntä. Edvard taas puolestaan joko ylenkatsoi tai yhä vielä kiusaili häntä, se tuotti hänelle monta tuskan hetkeä, mutta hän kärsi ne saadakseen jälleen olla siellä, missä veljensäkin, vaikkapa äänettömänä syrjästäkatsojana.

Ole ymmärsi hänet, vaikka Josefine ei koskaan hänelle sydäntänsä avannut. Hänellekin puhui Josefine harvoin Edvardista ja silloinkin vaan nimittäen häntä "ilkiöksi", "löyhkänäksi", "tuulimyllyksi" j.s.s. Mutta uskollisten palvelustensa kautta, silloin kun hän kärsi veljensä ylenkatseesta ja loukkaavista sanoista, Ole tuli hänelle "sydämen-aarteeksi".

Edvard oli nyt suuresti muuttunut, hänen uteliaisuutensa oli vaihtunut tiedonhaluksi, hänen levottomuutensa tahdonlujuudeksi. Mutta samalla aikaa kävi hänen sisarensakin läpi monivaiheisen murroskauden, josta veli ei tiennyt mitään. Nyt oli siitä juuri kaksi ja puoli vuotta, kun hän oli viimeksi hänet nähnyt, Josefine oli ollut kaksi vuotta Ranskassa ja Espanjassa ja viime kesäloman aikana Edvard oli ollut apteekkarin kanssa matkoilla Englannissa; myöskin tänä vuonna he olivat olleet parisen kuukautta ulkomailla. Sitä sisarta, jonka hän nyt näki, hän ei tuntenut. Ensi tapaamisen jälkeen oli Josefine alinomaa hänen mielessään.

Ei hän mikään kaunis ole, sanoi heti Edvard Olelle (tämän äärettömäksi kummastukseksi), kun he ensi kerran tapasivat toisensa. Mutta hän ei väsynyt puhumasta siitä uudesta ja erikoisesta vaikutuksesta, jonka Josefine teki täällä muiden joukossa. Hänen äitinsä lienee ollut kiintynyt johonkin espanjalaiseen naiseen, silloin kun hän kantoi häntä povensa alla. Jos ei hänellä olisi ollut tuota kummallisuutta silmissä, jotka kaikkialla maailmassa eroittavat toisen kansan toisesta; — niin olisivat espanjalaiset luulleet häntä kansalaisekseen. Miten suuren vaikutuksen se tekikin norjalaisessa talossa! Josefinellä oli hyvä puhelahja, sukkela ja reipas, mutta oikeastaan hän oli harvapuheinen — ja pysyi syrjässä; käytti rohkeita, uusimman muodin mukaisia pukuja, rakasti voimakkaita värejä, niin että hän miltei ärsytti ihmisiä, mutta oli kaikissa muissa tavoissaan kaino.

Nyt oli Edvard taas hänen veljensä. Heidän isänsä oli poissa ja silläaikaa hän asui rehtorin luona eikä ollut aina tavattavissa, mutta silloin kun se oli mahdollista, olivat he yhdessä. Sisaresta tuntui kuin olisi Edvard tahtonut tutkia häntä ja oli senvuoksi varuillaan, mutta häntä kuitenkin miellytti suuresti se, että Edvard muiden läsnäollessa puhutteli häntä ja katseli häntä niin usein.

* * * * *

Kun Ole syvästi onnettomana siellä metsässä painoi kasvonsa nurmikkoon, muistui hänen mieleensä ne hetket, jolloin Josefine tanssisalissa näki veljensä tanssivan milloin yhden milloin toisen kanssa — joskus montakin tanssia saman tytön kera ja vain "armosta" kerran sisarensa kanssa.

Mutta nyt!

Nyt oli hän tullut Edvardin rakkaaksi sisareksi, — ja Olen ja hänen täytyisi erota.

Minkävuoksi särkeä suhde, jota Edvard ei tuntenut? Mitä varten ottaa oikeuksia, joita ei ollut ansainnut! Muutaman päivän yhdessäolosta päätellä, kuka sopi sisarelle, kuka ei?

Mitä syytä oli hyökätä kaikkien nähden hänen kimppuunsa ja pilkata hänen elämäntehtäväänsä? Eikä ainoastaan häntä, vaan Jumalaakin.

Samassa kun tämä ajatus heräsi Ole Tuftin mielessä, levisi tavattoman voimakas valaistus ja sen loisteessa kohosi jotain suurta taivaalle tuolta kaukaa vuonon toiselta puolen kohoavien tuntureiden takaa. Hän itse lepäsi kasvot nurmikossa ja tunsi sen niskassaan. Sitten kuului kuiskaus, ja se kuiskaus täytti koko ilman sieltä tänne saakka —: "mitä olet sinä tehnyt minusta?"

Oh, hän tunsi itsensä muserretuksi, maahan vajonneeksi. Nyt käsitti hän, minkä vuoksi tuska leikkasi kuin partaveitsellä pois kipeän hänen lihastaan. Hän joutui tänään tappiolle senvuoksi, että oli ollut valehtelija. "Älköön sinulla olko muita jumalia!" Ei, ei, ei, anna minulle anteeksi, säästä minua! — "Sinun lihalliset, sinun turhamaiset haaveesi!… Käytä nyt yösi kuin Israel taistellaksesi minun kanssani, — käärme, joka kiemurtelet tomussa!" — — —

Ilmasta hänen yläpuoleltaan kuului tuhansien siipien suhinaa.

Ei ollut ensi kertaa kuin vanhan testamentin ankaruus lankesi korkeudesta hänen ylitsensä. Nuo kysymykset suuresta tai pienestä, uskaltaisiko hän yrittää "suurinta", … vai tyytyä keskinkertaiseen, hän kuten muutkin, — eivät olleet uusia.

Mutta jos hän tapaisi Josefinen hyvällä tuulella jälleen, niin ei kysymyksiä olisi olemassakaan. Josefine siveli ne pois yhdellä ainoalla ystävällisellä kädenliikkeellä. Niin hän tekisi nytkin. Vaikka hän ei ollutkaan tässä hänen luonaan, niin herätti hän kuitenkin hänen mielessään vastustusintoa. Ei koskaan olisi Josefine tänään saattanut hyljätä häntä senvuoksi, että veli sitä tahtoi, ei koskaan! Jos hän olisi ymmärtänyt sen sillä tavoin, niin olisi hän menetellyt päinvastoin. Ei, Josefine hylkäsi hänet siksi, että hän oli kurja raukka, yksinomaan siksi. Kenties myöskin senvuoksi, että ei halunnut taisteluun, Josefinehan oli niin arka. Eihän hän ollut veljenkään puolella. Hän oli istunut kunnaalla joukon keskellä ja myöhemmin, syödessä, kahden ystävättärensä seurassa eri pöydän ääressä. Kun he lähtivät sieltä pois, ei hän ollut siellä, veli keräsi useimmat ympärilleen… Miksi ei hän, Ole, ollut sitä ajatellut, ennenkuin nyt? Josefine oli uskollinen hänelle, varmasti hän oli uskollinen! Ole karkasi seisomaan, miten ihmeen tavalla hän ei ennen ollut sitä tullut ajatelleeksi?

Hän oli halunnut, että Josefine tavalla tai toisella auttaisi häntä, ainakin lohduttaisi ja osoittaisi, miten kovasti häneen koski Olen kohtalo. Mutta kaikki sellainenhan oli vasten Josefinen luontoa. Kuinka hän voikaan sellaista ajatella? Varsinkin kun siitä olisi syntynyt häiriötä ja kaikki olisivat katsoneet Josefineen.

Hän oli ollut suuri hölmö. Tämän iloisen havainnon tehtyään hän hyppäsi ulos kätköstään, yli maantien ravin ja läksi kiiruhtamaan kotiin hänkin.

Herra-jumala, kuinka hän rakasti häntä! Hän oli näkevinään Josefinen edessään sellaisena, jolloin Ole oli hänen mielestään lapsellinen; hän näki, miten Josefine kaikessa majesteettiudessaan loi häneen pitkän, lämpimän katseen!…

Myöhäisestä auringonlaskusta ei jäänyt mitään punaruskoa taivaalle, yö oli harmaa ja raukea, mäkien päällä näkyi pieniä rakennuksia ja siellä täällä joku huononlainen kesähuvila, matalia puita ja toisistaan hajallaan olevia pensaita.

Hän näki sen, eikä nähnyt sitä, kulkiessaan siinä ajatuksiinsa vaipuneena. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt tiellä, näkyi tuolla kaukana kyllä joku, kaupunkiin menijä. Hän hiljensi kulkuaan, jotta ei saavuttaisi häntäkään, eikä huomannut, että menijän etupuolella oli joku, joka tuli tännepäin. Nyt näki hän ne molemmat. Mutta, rakas ystävä … eiköhän se vaan ollut?… Vai erehtyikö hän?… Ei, hän tunsi hatun, jopa käynninkin, koko olennon, jollainen oli vain yksi ainoa! Josefine tuli takaisin häntä hakemaan! Sellainen oli Josefine.

"Mutta minnekäs sinä jäät?" sanoi Josefine. Hänen kasvoilleen oli kohonnut puna, povi aaltoili, ääni vavahteli ja päivänvarjo, joka oli supussa hänen vasemmassa kädessään, liikkui hermostuneesti. Ole ei vastannut, katsoi vain häntä silmiin, leninkiin, hattusulkaan ja hänen muhkeaan vartaloonsa, niin että Josefinen täytyi hymyillä, sillä niin ylenpalttinen, äänetön ihastus ja kiitollisuus tunkeutuu minkä panssarin läpi hyvänsä. "Josefine, oh, Josefine!" Hatusta aivan saappaisiin saakka loisti pelkkää onnea ja ihastusta. Silloin astui Josefine reippaasti ja hilpeänä hänen luoksensa, tarttui hänen vasempaan käsivarteensa ja työnsi häntä hiljaa eteenpäin, hänen oli lähdettävä astumaan.

Olen kasvoissa oli jälkiä ruohoista, ja Josefine luuli, että hän oli itkenyt: "Sinä olet tyhmä, Ole", kuiskasi hän.

Harmaa kesäinen yö, joka saa yhtä vähän nukkua kuin valvoa, vaikuttaa yleensä puoleksi vapauttavasti. Näihin kahteen se vaikutti kuin hämärä huone salakihloissa oleviin. Josefine antoi kätensä levätä hänen käsivarrellaan, ja kun heidän silmänsä kohtasivat toisensa, katsoi Josefine häneen kuin lapseen, jota laitetaan nukkumaan. "Minä ajattelin, näetkös", sanoi Ole, "ajatteles, minä luulin…" Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. "Sinä olet tyhmä, Ole!" kuiskasi Josefine jälleen. Ja sillä oli päivän myrsky pois puhallettu.

Käsi jäi lepäämään hänen käsivarrelleen, näytti siltä kuin olisi hän kuljettanut vangittua. Ole tuskin tunsi sen kosketusta, mutta se värisytti häntä selkäpiitä myöten. Tuontuostakin kosketti silkkihame hänen polviaan, he astuivat yhtä jalkaa, Olea ajoi Josefinestä tuleva sähkövirta eteenpäin. He olivat aivan kahdenkesken maantiellä ja ympärillä vallitsi hiljaisuus, he kuulivat vain omat askeleensa ja silkkihameen kahinaa. Ole piti käsivarttaan, jolla Josefinen käsi lepäsi, hyvin hiljaa, ikäänkuin pelkäisi hän käden muuten putoavan maahan ja särkyvän kappaleiksi. Vain tämä epätäydellisyys siinä oli — ainahan on jotain epätäydellisyyttä olemassa, — ja Olessa heräsi huomattava halu asettaa käsi hänen käsivarteensa niinkuin yleensä tapana on, sitten hän voisi sitä puristaakin hiukan. Mutta hän ei uskaltanut.

He kulkivat tietä pitkin edelleen. Ole silmäili ympärilleen ja huomasi, ettei kuuta näkynyt taivaalla. "Kuukaan ei ole nyt näkyvissä!" sanoi hän. — "Olisi ollutkin valoisampi, jos olisi ollut kuutamo", vastasi Josefine hymyillen. "Paljon valoisampi." Heidän ääntensä soinnut yhtyivät ja leikkivät kuin linnut ilmassa.

Mutta juuri senvuoksi kävi vaikeaksi puhella enempää. Siinä kulkiessaan ja miettiessään, mitä nyt sanoisi, Ole tuli sekä liikutetuksi että ylpeäksi. Hän muisti sen lauantai-illan, jolloin pojat olivat olleet ilkeitä hänelle koulupihalla, ja hän juoksi lumisohjussa pakoon aina Suur-Tuftilaan saakka, hän muisti silloisen kurjan tilansa, mutta siitäpä olikin saanut alkunsa hänen ylennyksensä nyt, kun hän toiselta suunnalta tuli kaupunkiin, käsitysten hänen kanssaan, … ei, ei sittenkään oikealla tavalla. Siinähän oli sittenkin se epätäydellisyys.

Sanoisiko hän sen? Olisikohan hänkin sitä mieltä? "Mehän olemme nyt aivan kahden, sinä ja minä?" Kiertoteitse koetti hän päästä siihen, mutta ääneen ei ollut luottamista, se petti hänet. Ja eihän Josefine sitäpaitsi vastannutkaan. Heidän välillään tuli hiljaisuus, ääretön hiljaisuus. Mutta ajatelkaas, silloin liukui Josefinen käsi itsestään hänen käsivarrelleen ja jäi siihen samalla tavoin kuin kihlattujen on tapana. Vavistus kulki läpi koko Olen ruumiin, ja rohkenipa hän puristaakin sitä hiukan, mutta ei uskaltanut katsoa Josefineen. He kulkivat edelleen.

Kohta häämöittikin kaupunki heidän edessään, laivojen taklaukset sulautuivat yhteen kuin torneiksi tai muistuttivat ne suklaasta tehtyjen laivojen yhtenäisiä taklauksia, talot näyttivät villaisiin verhoutuneilta, melkein värittömiltä, kaikki oli kuin laatikkoon pakattavaksi laitettuna, ja tunturit vartioivat niitä. Yksi ainoa pitkä, heikko ja epämääräinen ääni kuului, yksi himmeä säde tämän hämyharmaan hiljaisuuden läpi. "Etkö tahtoisi kertoa jotakin?" virkkoi Josefine hätäisesti, ikäänkuin ei jaksaisi enempää sanoa samalla kertaa. Se vaikutti Oleen vapauttavasta ja hän kysyi, kertoisiko hän — valosta. "Niin, vaikka valosta", vastasi Josefine; — oliko se ivaa? —

Ole aloitti kertoa siitä, mutta ei tehnyt sitä selvästi. Ensi kerralla, kun Josefine äkkiä kysyi jotakin epäselvää, tunsi Ole kykenemättömyytensä, hän ei tuntenut asiaa kylliksi hyvin. "Ei annappas minun ennemmin kertoa loppu Jeanne d'Arcista", hän sanoi, "kuten muistat, keskeytettiin meidät eilen." — "Niin, ottakaamme Jeanne d'Arc!" sanoi Josefine, vieläkin iloisemmin ja hymyillen. "Mutta jos sinä et tahdo —?" — "Kyllä, mielelläni!" Ja sen lausui Josefine lempeämmällä äänellä, kuin tahtoen sovittaa edellistä. Sitten kertoi Ole lopun Jeanne d'Arc-tarinasta, vasta ilmestyneen teoksen mukaan, jonka hän nyt kesälomalla oli saanut lainaksi Josefinen isältä. Tämä aihe oli häntä lähellä, hänen länsirannikkolainen laulava äänensä kuvaili sitä hiukan laajasti, hänen sanojenkäyttelynsä oli opittua, mutta ääntämistavassa oli kotiseudun sävyä, joskin hiukan lievennettynä. Koko hänen kertomistapansa oli entiselle talonpoikaispojalle ominaista, ja se sopikin mainiosti vanhaan tarinaan. Josefine katsahti häneen, katsahti hänen puhtaasen sydämeensä.

Ja he tulivat kaupunkiin. Josefine oli kiintynyt kuuntelemaan kertomusta ja he kumpikin olivat niin innostuneet siitä, että eivät joutuneet ajattelemaankaan, että joku voisi kohdata heidät, vielä vähemmin huomaamaan, että heidän kummallakin puolellaan oli rakennuksia. Ole vain hiljensi ääntänsä ja jatkoi kertomistaan.

Mutta kun he lähestyivät sitä katua, jonka varrella Olen täti asui ja jota pitkin hänen tulisi kulkea, seisahtui hän, vaikka kertomus ei ollutkaan vielä lopussa. Saisiko hän saattaa Josefineä kotiin? Rehtori asui vähän kauempana; jos ei hän saisi, täytyisi hänen erota hänestä tässä. Tätä kysymystä ei hän tehnyt ensi kertaa.

Juuri senvuoksi heräsi sama ajatus Josefinessä; hän ei ollut milloinkaan pitänyt sellaisesta "mutkailusta", jota hänen mielestään portille saattaminen oli, kun kerran saattajan oma tie oli toisaanne. Niin oli ollut laita jo heidän lapsuudestaan saakka, sillä Josefineä oli kiusoteltu Olella. Mutta hän tiesi, että Ole pani sille suuren arvon.

Sillä vähällä matkalla, mikä oli jälellä, he kulkivat kumpikin miettien tätä seikkaa oikein jännityksellä. Heitetäänkö tässä hyvästit, — vai —? Alkujaan niin lapsellinen seikka oli nyt muuttunut tärkeäksi kysymykseksi. Josefine ei päässyt asiasta selville, mutta kun he olivat tulleet tienhaaraan, veti hän hiljaa kätensä Olen käsivarrelta ja ojensi sen hänelle hyvästiksi. Hän huomasi Olen hämmästyksen. Ja sovittaakseen sen heti Josefine loi häneen kiitollisuudesta loistavan, säteilevän silmäyksen, puristi lujasti hänen kättään ja sanoi: "Kiitos tästä illasta!" aivan toisella äänellä ja sävyllä kuin koskaan ennen näiden vuosien aikana! Sanat kulkivat sydämestä sydämeen kuin koko elämän ajaksi annettu lupaus, ja se oli niiden tarkoituskin. Hän lausui kiitoksensa Olen uskollisuudesta, hänen rakkaudestaan nyt ja aina. Ole seisoi kalpeana. Josefine huomasi sen ja mietti hiukan, — veti sitten kätensä pois ja läksi. Mäellä hän kääntyi vielä kerran Oleen päin, kiitollisena siitä, että tämä oli sekä sanoissaan että teoissaan vain tahtonut noudattaa hänen tahtoaan. Josefine nyökkäsi hänelle ja Ole nosti lakkiaan.

Hetki sen jälkeen seisoi Josefine huoneessaan, liiaksi lämmenneenä ruvetakseen levolle ja sitäpaitsi niin virkeänä. Hän ei oikeastaan halunnutkaan nukkumaan, hän tahtoi joka tapauksessa ensin nähdä auringon nousun tai valvoa vaikka päivään saakka. Hänen ikkunansa oli pihalle päin, tuolle suurelle koulukentälle, jonka toisessa päässä oli voimistelusali; muutamia voimistelutelineitä oli myös sen ulkopuolella. Kadulta katsoen hänen makuukamarinsa oli ensikerroksessa, mutta kentältä päin toisessa. Pikku tyttönä hän oli satoja kertoja hypännyt ulos ikkunasta, kun ei halunnut mennä oven kautta. Hän avasi ikkunan ja hänen mielensä teki hypätä nytkin ikkunasta ja mennä kävelemään koulukentälle. Kaikista mieluimmin hän olisi tahtonut astuskella koko yön Olen kanssa, mutta sitä ei tämä ollut huomannut. Kenties juuri senvuoksi, ettei Ole ollut sitä esittänyt, hän oli jättänytkin hänelle hyvästit jo siellä kadulla.

Mutta lähemmin asiaa harkittuaan hän ei uskaltanutkaan lähteä kentälle. Sattui näet usein, että nuorten miesten, jotka tulivat kylämatkoiltaan, veneretkiltään tai juopottelureissuiltaan, pisti päähän poiketa tänne lapsuutensa leikkipaikoille hyppimään voimistelutelineillä, ja hän ei tahtonut tulla tekemisiin puolihumalaisten nuorukaisten kanssa. Hän otti hatun päästään ja nojautuen puoliksi ikkunasta ulos jäi miettimään tapahtunutta, joka häntä vieläkin houkutteli ulos.

Silloin kuulee hän askelia ulkoportailta ja sitten hiekkakäytävältä, joka toi tänne huoneisiin. Olisikohan se Ole? Oliko hän niin kaihomielinen, että tahtoi tulla katselemaan hänen ikkunoihinsa? Hän ei saisi tulla! Jumala varjelkoon häntä, jos hän tuli! — Hän kuunteli suurella jännityksellä; — ei … tuo astunta oli liian nopeaa; se oli, … hän tunsi sen, tuossa hän seisoikin, se oli hänen veljensä.

Niin, Edvard sieltä tuli. Hän ei kummastunut nähdessään sisarensa, hän suuntasi askeleensa häntä kohti. Ja tultuaan avoimen ikkunan alle hän ojensi hänelle tervehdykseksi oikean kätensä, johon Josefine tarttui. Hänen silmänsä vilkuivat hiukan, mikä oli varma merkki siitä, että hänen mielensä oli liikutettu. "Oli hyvä, että olit ylhäällä, minä olisin muuten koputtanut." Hän katsoi tutkistellen sisartaan silmiin eikä päästänyt irti hänen kättään. "Vastako nyt tulit kotiin?" — "Juuri nyt." Josefine oli sillä hetkellä hänen vallassaan, Edvard olisi saattanut kysyä häneltä mitä tahansa ja hän olisi vastannut, silloin kun hän kerran tuolla tavoin katsoi häntä silmiin. "Heti, kun sinua ei näkynyt viimeisten joukossa, minä ymmärsin, että sinä olit lähtenyt takaisin, hakemaan Olea." — "Niin kyllä." Edvard oli vähän aikaa ääneti, hänen äänensä värähteli, kun hän sanoi: "Minä tein väärin, te kai olette nyt kihloissa?" — Viipyi hetkinen, vaikka vastaus oli luettavana heti sisaren silmissä. "Niin luulen", lausui Josefine.

Hellästi, mutta murheellisena katsoi Edvard sisareensa. Josefine tunsi painostavaa halua purskahtaa äänekkääseen itkuun. Oliko hän sitten menetellyt pahasti? Hänet valtasi kauhea pelko. Silloin otti Edvard molemmin käsin hänen päästään kiinni, taivutti sen vasten omaansa ja suuteli häntä otsalle. Sisar purskahti itkuun ja kiersi molemmat kätensä hänen kaulalleen ja painoi poskensa hänen poskeaan vastaan.

"Niin, niin, — jos se on tehty, niin … onneksi, Josefine, rakas Josefine." He painautuivat vielä lujemmasti toisiinsa. Ja irroittautuivat.

"Minä matkustan tänään", kuiskasi Edvard tarttuessaan hänen käteensä, Josefine ojensi hänelle molempansa. — "Tänäänkö, Edvard?" — "Minä olen käyttäytynyt tyhmästi. — Hyvästi, Josefine!" Josefine irroitti kätensä ottaakseen nenäliinan esille ja painaakseen sen kasvojansa vasten. "Minä tulen kyllä jäähyväisille", nyyhkytti hän liinaansa. "Elä suinkaan tee sitä! Ei, … ei enää toistamiseen!" Ja päästäkseen pian irti tästä, Edvard vielä kerran syleili häntä, suuteli ja läksi, katsomatta taakseen.

Seuraava pari ulos!

Maaliskuussa seuraavana vuonna, juuri valmistautuessaan toiseen lääketieteelliseen tutkintoonsa, Edvard Kallem sai vallan toista ajateltavaa.

Se täytyy meidän nyt kertoa. Siihen aikaan, kun hänen yleiset luonnontieteelliset harrastuksensa keskittyivät yhä enemmän ja enemmän fysiologian alalle, — pidettiin etevimpänä fysiologina erästä nuorta todellisuuden ihailijaa, Tuomas Rendalen'ia, joka oli hiukan vanhempi Edvard Kallemia. Oli itsessään harvinainen tapaus tuo, että joku muu kuin lääketieteen ylioppilas oli etevin tässä aineessa, sen huomasivat kyllä kaikki, myöskin Edvard Kallem, mutta se ei ollut syynä hänen läheiseen ystävyyteensä Rendalenin kanssa, joka ei myöskään ollut niitä, jotka ensimäiselle parhaalle sylinsä aukaisevat.

Heidän ystävyytensä alkoi vasta myöhemmin, niin, oikeastaan vasta nyt uudenvuoden jälkeen, kun he sattuivat tulemaan joululomalta samalla laivalla. Jo ensi iltana, kun Kallem oli tullut Rendalenin luo, jäi hän sinne yöksi. Ja pari päivää myöhemmin, kun Rendalen oli hänen luonaan iltaa viettämässä, kulkivat he edestakaisin asuntojensa väliä (jotka muuten olivatkin lähekkäin) kolmeen — neljään saakka aamulla. Edvard Kallem ei ollut mokomaa niin nerokasta ihmistä vielä tavannut, ja Rendalen hyökkäsi kerran hänen luokseen aikaisin aamulla, ennenkuin Kallem oli ennättänyt lähteä sairashuoneelle, vain lausuakseen hänelle, että hän piti Kallemista enemmän kuin kenestäkään muusta, jonka kanssa oli seurustellut.

Rendalen oli luonteeltaan omintakeisempi ja voimakkaampi kuin Kallem, hänessä oli sekä kesytettyä että villiä, intohimoisuutta, synkkämielisyyttä, musikaalisuutta, ja avomielisyyttä, jossa löytyi suljettujakin ovia, joita hän aukaisi harvoin tai ei lainkaan. Hänen työkykynsä oli rajaton — ja joskus hän taas oli niin masentunut, ettei hän kyennyt mitään tekemään, koko koneisto oli pysähtynyt äkkiä, kuin olisi siitä pyörä särkynyt. Ei ainoatakaan tasaista paikkaa, vain yksinomaan epätasaisuuksia oli hänen luonteensa maisemassa, jota valaisi suuri hengen valo. Niin lukemattomat kuin vaihtelut olivatkin, niin epämieluisilta kuin pettymykset tuntuivatkin, — oli hänen persoonallisuutensa kuitenkin avomielisyytensä ja suoruutensa vuoksi niin puoleensavetävä, että hänestä täytyi väkisinkin pitää.

Kaikki hänen ajatuksensa olivat keskittyneet kouluutuksen ja kasvatuksen ympärille. Erittäinkin hän mietiskeli, kuinka voitaisiin pelastaa jokainen lapsi yli tuon "vaarallisen ijän", jolloin niin kovin erilaisia vaikutuksia on tarjolla. Silloin kadottivat monetkin paljon, monet saivat haavoja, jotka vasta myöhään parantuivat, ne, jotka olivat hyvistä vanhemmista ja edullisessa asemassa, voivat päästä vahingoittumattomina sen yli, mutta sellaiset olivat vähemmistönä. Koko kasvatus ja opetus oli keskitettävä lapsen kehittämiseen siveelliseksi ihmiseksi, se oli hänen ensimäinen ja viimeinen ajatuksensa.

Hän esitteli väsymättä opetussuunnitelmiaan ja menettelytapojaan, kertoili koulun ja kodin yhteisvaikutuksesta. Hänen äidillään oli laajalti tunnettu tyttökoulu eräässä rannikkokaupungissa, ja sen hän ottaisi haltuunsa pannakseen suunnitelmansa toimeen. Suuri päämääränsä oli yhteiskoulu, mutta ensin olisi opetus muutettava kaikissa aineissa helpommaksi, jotta se ei olisi ainoastaan lahjakkaampia varten. Ja sitä hän kokeilisi tyttökoulussa.

Hänellä oli laaja kokoelma Amerikasta ja useista Europan maista hankittuja havaintovälineitä ja hän lisäili sitä alinomaa, ja hän omisti kokonaisen kirjaston koulukirjallisuutta. Hän asui yhdessä erään jumaluusopin kandidaatin, Vangenin, kanssa, joka oli valmistunut jouluksi, mutta oli nyt suorittamassa käytännöllisiä kokeitaan. Mutta vaikka heillä oli yhteensä kolme huonetta, olivat ne kaikki kuitenkin täynnä Rendalenin kirjoja ja kokoelmia.

Hänen ulkonäkönsä oli merkillinen. Punertava, pystyssä törröttävä tukka, kasvot täynnä teerenpilkkuja, vaaleiden, tuskin huomattavien kulmakarvojen alla harmaat, myhäilevät silmät, nenä leveä ja hiukan pysty, suu suljettu, kädet lyhyet ja ruskettuneet, tarmokkaat aina sormenpäihin saakka. Hän ei ollut juuri kookas, mutta kaunisvartaloinen ja astuen jalat ulospäin hän käydä kekutteli keveästi kuin olisi liikkunut pianon koskettimilla. Hän oli joukon paras voimistelija ja teki liikkeet niin kuin ne pitikin tehdä. Myöskin Edvard, joka aina oli pitänyt voimistelusta, tuli nyt kahta vertaa innokkaammaksi, sillä kellään ei ollut sellaista kykyä kuin Rendalenilla saada toinen innostumaan siihen, mikä häntä itseäänkin huvitti. Tähän aikaan oli käsillään käyminen hänen mielityötään ja sen konstin osasi Kallem oivallisesti. Ehkäpä tämäkin osaltaan lisäsi Rendalenin kunnioitusta häntä kohtaan.

Heillä oli monta yhtymäkohtaa, he olivat kumpikin erikoistuntijoita omalla alallaan, ajatustavoissaan nykyaikaisia ja täynnänsä uudistusintoa, kumpikin mitä suurimmassa määrässä arkoja omasta persoonastaan, he kulkivat aistikkaasti puettuina, panipa Rendalen siihen liiankin suurta huomiota. Heillä oli kummallakin vilkas ajatuksenjuoksu, joka käsittää tarkoituksen, vaikka puoletkin sanotaan, molemmat täydensivät toistensa tietoja. Rendalen oli musikaalinen, soitti mainiosti pianoa ja lauloi koko hyvin. Kallem lauloi vieläkin paremmin ja Rendalen häntä yhä vain kiihoitti.

Vaikka Rendalen saattoikin kiintyä ystävyyden siteillä johonkin ihmiseen, niin piti hän kuitenkin rajan, jonka yli ei kukaan vielä ollut astunut. Hän piti kyllä paljonkin kasvattiveljestään Vangenista, mutta juuri heidän välisestä suhteestaan voitiin paraiten huomata, että jonkunlainen välimatka oli olemassa heidän välillään. Myöskin tässä suhteessa oli Kallem Rendalenin mieleen, hänessä oli samallaista kaukana pysymistä kesken kaikkea ihastustakin.

Mutta olipa erilaisuuksiakin olemassa, jotka sekä ylläpitivät että haittasivat keskinäistä ystävyyttä. Haitallisuuksiin oli melkein aina Rendalen syypää, sillä Kallem oli taipuisampi ja mukautuvampi. Sellaisella tuulella ollessaan Rendalen soitti, aivankuin ei ketään olisi huoneessa, soitti tuntikausia. Silloin ei maksanut vaivaa odottaa hänen taukoamistaan, yhtähyvin voi heti lähteä pois. Yleensä hän hallitsi seuran mielialan. Hän oli aika ajoin hiljainen ja synkkämielinen, sellaisina hetkinä häneltä tuskin sai sanaakaan suusta. Hänellä oli hirvittävä työkyky, silloin kun hän oli toimessa, johon hän oli koko sielullaan antautunut, — ja silloinkin: hyvästi, kaikki ystävät! Mutta kun hän taas oli puheliaalla tuulella ja innostunut, niin silloinkos ilma ihan sähköä säkenöi hänen ympärillään.

Joka päivä löysi Kallem lääketiedettä lukiessaan jotain uutta, ja koska heillä oli yhteisiä fysiologisia harrastuksia, kertoilivat he kumpikin toisilleen omia havaintojaan. Tammi- ja helmikuulla he tapasivat toisensa melkein joka ilta, jollei muualla niin ainakin voimistelusalissa kello kuudesta seitsemään ja sen jälkeen he kernaasti söivät yhdessä illallista — mieluimmin Rendalenin luona, sillä hänellä oli piano.

Maaliskuun alussa tuli Rendalenin äiti käymään kaupungissa, hän asusti sen ajan poikansa isäntäväen luona. Isäntä, kotoisin Norrlannista, oli sokea ja toinen puoli ruumista oli halvautunut. Hänen vaimonsa oli tavattoman musikaalinen ja aivan nuori, melkeinpä vielä lapsi, — harvinaisen kummallinen avioliitto. Rendalen puhui heistä usein. Niinkauan kun toverin äiti oli kaupungissa, ei Kallem käynyt Rendalenin luona; joka kerta, kun he läksivät voimistelulaitokselta, ymmärsi Kallem, ettei Rendalen toivonut häntä mukaansa. Mutta kun äiti oltuaan kahdeksan päivää kaupungissa matkusti pois, ei muutosta tapahtunutkaan. Sattui joko niin, että Rendalen voimisteli kauemmin kuin Kallem tai lähti kohta tultuaan ja tehtyään vain muutamia liikkeitä; silminnähtävästi hän ei halunnut Kallemin seuraa. Tämä taas luuli, että hänen toverinsa oli jälleen saanut synkkämielisyyden puuskan.

Mutta eräänä aamupäivänä, kun Kallem oli tullut kotiin tavallista aikaisemmin, yleensä hänen oli tapana viipyä poissa koko aamupäivän, hän kuuli jonkun soittavan ovikelloa, palvelustyttö avasi, ja käytävästä kuuluivat Rendalenin askeleet. Hän astui nopeasti sisään, oli synkännäköinen ja harvasanainen. Hänellä oli asiana, — eivätkö he vaihtaisi asuntoja!

Kallem tunsi hänet siksi hyvin ja oli niin hyväntahtoinen, että ei lainkaan tiedustanut syytä; sanoi ainoastaan, että hänen kaksi pientä huonettaan eivät olleet tarpeeksi Rendalenin kokoelmia ja pianoa — ja Vangenia varten? Vai eikö hän enää asuisikaan Vangenin kanssa yhdessä. Tietysti! Mutta olihan Kallemin huoneiden vieressä suuri sali ja sitä oli Rendalen jo kauan ajatellut, rouva sen kyllä vuokraisi. Se sopisi hänelle mainiosti. Saadapa soittaa siinä salissa! "Oletko nyt puhunut siitä rouvan kanssa?" — "En, mutta aion siitä puhua", ja hän läksi. Ja kohta hän tuli rouvan kanssa takaisin; — ja parissa minuutissa oli asia päätetty. Jo iltapäivällä muutettiin! Kun siisti Vangen pitkillä jaloillaan hoippasi kotiin päivälliseltä, istui Kallem ensimäisessä, käytävästä oikealla olevassa huoneessa viitta yllään ja tohvelit jalassa ja kertoi hänelle, että Rendalen asuikin nyt Sehested-kadun varrella, siellä missä Kallem ennen, hehän olivat vaihtaneet asuntoja! Molemmat nousivat.

"Ja täällä hän kuitenkin viihtyi niin hyvin!" lausui Vangen, mutta muutapa hän ei sanonutkaan.

Edvard Kallem kylläkin mietiskeli syitä tähän nopeaan muuttoon ja aikoi luonnollisesti kysäistä palvelustytöltä, joka kerta kun tämä tuli tulta kohentamaan uunissa tai tuomaan aamiaista tai illallista, jotka hän nautti kotona; tyttö näytti tietävän jotain. Mari hymyili omituisesti, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Oh, minä tunnen teidät kaikkityyni, — sinutkin, senkin vekkuli! Sen käsityksen oli Kallem hänestä saanut jo silloin kun tyttö ensi kerran aukaisi ovea. Silmät tällä peittyivät enemmän kuin puoliksi silmälautasten alle, nenä oli matala ja pystyyn pyrkivä ja tahtoen suutakin mukaansa, niin että sen molemmin puolin muodostui kaksi syvää hymy-vakoa, joten ylähuuli nauraessa törrötti ylhäällä ja näytti rivin paikoistaan taistelevia hampaita, jotka välähtelivät aina hymyillessä. Kaikessa, mitä hän sanoi, näytti olevan jotain leikkiä ja kujetta alla, sen voi huomata sekä noista hänen luppasilmistään että hymy-vaoistaan suun molemmin puolin. Ääni oli hänellä lempeä. Reipas tyttö muutoin, ja vieläpä viisaskin ja kikattavista arvosteluistaan huolimatta hän ei ollut lainkaan tungetteleva sanoissaan eikä töissään. Hän oli varovainen, mutta oli aina valmiina. Kun Kallem sanoi: "Minä olen Edvard Kallem, sama, joka rupeaa asumaan Rendalenin huoneissa", niin vastasi tyttö hymyillen: "Ohoo! Vai niin!" ikäänkuin hän tietäisi kaikki Kallemin salaisuudet poikavuosilta saakka. Jos Kallem mainitsi jotain Rendalenista, näytti tyttö siltä kuin omistaisi hän kokonaisen huoneellisen naurua hänestä, mutta siitä huolimatta, — hän ei saanut mitään tietää.

Hänen nykyinen asuntonsa oli kulmatalossa lähellä yliopistoa. Portti oli samalle kadulle kuin Kallemin huoneiden ikkunatkin. Hänen asuntonsa oli toisessa kerroksessa, isäntäväen eteisen kautta pääsi hänen huoneesensa, nimittäin toiseen, toiseen taas, makuuhuoneeseen oli oma sisäänkäytävänsä. Rendalenilla oli ollut vielä lisäksi kulmakamari näiden huoneiden takana. Eteisen ovelle asetti Kallem nimikorttinsa, alapuolelle suurta nimikilpeä, jossa oli Sören Kule, isännän nimi. Seuraavana päivänä, sunnuntaina, hän meni isäntäväkeään tervehtimään.

Siellä istui tuo sokea, halvaantunut mies suuressa rullatuolissa. Hän oli nuorenpuoleinen, tuskin vielä yli kolmenkymmenen, mutta jäykkätekoinen kasvoiltaan ja kankeapuheinen. Jo hänen huudahduksensa: "Sisään!" silloin kun Kallem koputti ovelle, kuului kankealta. Kallem ilmoitti itsensä, tuo toinen istui liikkumattomana tuolissaan ja vastasi verkalleen: "Vai niin. — — Niin, minä olen sokea — — enkä voi paljon liikkuakaan." Tuo sanottiin norlantilaisella sävyllä, tavut tulivat esiin hitain askelin kuin Lontoon rahtihevoset. Hänen lihavassa naamassaan oli suurpiirteistä ankaruutta, ehkäpä miehellä oli hyvä runko. Kallem tunsi kylliksi lääketiedettä voidakseen käsittää, minkävuoksi hän oli sokeaksi ja halvaantuneeksi tullut. Muutamat espanjalaiset teräs- ja puupiirrokset sekä valokuvat, joita oli pitkin seiniä, saattoivat hänet arvaamaan, että kenties hän oli sieltä saanut lahjaksi sen, jota hieno väki siellä niin suurella vierasvaraisuudella jakelee.

"Olkaa hyvä ja istukaa!" tuli vihdoinkin. Terveessä kupeessa huomasi jotain elonmerkkiä hänen kääntyessään vasemmalle: "Ragni!" hän sanoi. Ei kukaan vastannut eikä kukaan tullut. Hänen äänensä, välinpitämätön ulkomuotonsa ja raskas levollisuutensa teki hiljaisuuden harmaaksi. Kallem istui tuolilla ja katseli ympärilleen. Mutta tuossahan oli lasten askareita? Niin, olihan hän tainnut kuulla lasten ääniäkin? Siis täällä oli lapsia?

"Ragni!" jyrisi taaskin. Hiljaisemmin hän lisäsi: "Ne ovat kaiketi kyökissä ruokapuuhissa."

Jälleen sama harmaa hiljaisuus. Kulkusen kilinä kadulla sen keskeytti hetkeksi, mutta sitä painostavammalta se tuntui taas sen jälkeen. Huonekalut olivat liian suuret ja liian tummat norjalaiseen huoneesen talvisaikaan ja sitäpaitsi ne olivat haalistuneet ja kuluneet. Kuparipiirrokset ja valokuvat olivat suurissa kehyksissä, jotka eivät olleet kylliksi tiiviit, niin että tomu ja kosteus oli pilannut paperit. Askareet ja flyygeli eroittautuivat kaikesta muusta. Flyygeli näytti aivan uudelta ja olevan parhaasta parisilaisesta tehtaasta, varmasti se oli konserttiflyygeli. "Teidän rouvannehan soittaa niin kauniisti?" - "Niin." Kallem tiesi, että rouva oli harjoittanut musiikkiopintoja jo lapsuudestaan saakka ja sanoakseen jotain hän otti sen puheeksi. "Hänhän on ollut Berlinin musiikkiopistossa?" — "Kyllä". Oikeanpuolisessa huoneessa, nurkkahuoneen viereisessä, siirreltiin tuoleja. Nyt otti Kallem tästä puheenaiheen. "Olen kuullut, että minä tulen saamaan naapurin nurkkahuoneesen?" — "Kyllä".

— "Kuulemani mukaan, erään teidän sukulaisenne."

— "Niin, — eräs täti." Jälleen katsoi Sören Kule vasemmalle ja huusi välinpitämättömästi: "Ragni!" Ei vastausta, eikä kukaan tullut. "Minusta kuului kuin olisi ovea tuolla ulkona avattu", sanoi hän ikäänkuin anteeksipyytäen huutamistaan. Kallem nousi ja sanoi jäähyväiset.

Pari päivää myöhemmin hän antoi Rendalenille huvittavan kuvauksen käynnistään. Rendalen nauroi; itse hän oli ollut siellä sisällä hyvin harvoin, mutta oli kuullut paljon "Sören Kulesta". Hän vakuutti välittäneensä viis koko miehestä ja oli mieluimmin hänestä puhumatta; — istahti pianon ääreen ja alkoi soittaa.

Muutamia päiviä myöhemmin Kallem tapasi eteisessä — tulevan lankomiehensä, herra Ole Tuftin, joka, nyt jumaluusopin kandidaattina, oli kaupungissa suorittamassa käytännöllisiä kokeitaan. Suuri hämmästys! Toisella ei ollut vähintäkään aavistusta asunnon muutoksesta, toinen taas ei tietänyt, että Ole Tuft täällä lueskeli. Kallem pyysi hänet sisään, ja nyt hän kuuli, että Tuftkin oli ensi kertaa talossa, isäntäväen täti oli muuttanut tänne eilen ja hänen luonaan kähnäili Ole Tuft. Edvard Kallem kyllä käsitti, millä asioilla Ole täällä liikkui, eikä siitä virkkanut sen enempää. Sitten hän kysäsi, tunsiko Ole hänen isäntänsä Sören Kulen. Ei, ei muuten kuin tädin kautta; koko suku oli Norlannin puolelta kotoisin. Kuka sitten oli tuo Sören Kule? Varakas kalakauppias, joka tultuaan sokeaksi ja osittain halvatuksi möi kotinsa ja kontunsa ja osti sitten tämän talon Kristianiassa ja elää nyt sen tuloilla. Heillä oli täällä useita sukulaisia ja he tulivat tänne vasta viime lokakuussa. — Tiesikö Ole Tuft, mikä hänet oli tehnyt sokeaksi ja rammaksi? Ei. Kallem lausui, että siitä asiasta tuskin voi olla epäilystä. Ole Tuft hämmästyi kovin. "Kuinka hän sitten uskalsi mennä naimisiin! Ja vieläpä kahdesti!" - "Onko hän toista kertaa naimisissa?" — "On, noin puoli vuotta sitten, tai ehkä noin vuosi takaperin hän meni naimisiin vaimovainajansa sisaren kanssa." — "Siis lapset ovat ensimäisestä avioliitosta?" — "Niin. Mutta rouva on itsekin vielä aivan lapsi; ajatteles, kahdeksantoista vuotias ja jo melkein vuoden ajan ollut naimisissa!" — "Oliko hän tuollainen jo silloin kun hän meni toisiin naimisiin?" — "Ei, minun luullakseni. Tosin hän oli sairaloinen, mutta ei tuollainen. Harva siitä oikein lienee selvillä." — "Oletko nähnyt rouvan?" — "En, mutta hänen pitäisi olla muka 'hienon' pikku olennon ja musikaalisen, on täti minulle kertonut. Hän on esiintynyt julkisestikin soittajana." — "Niin, pohjoisosissa maata?" — "Siellä niiden muka pitäisi olla hyvin ankaroita arvostelemaan." Hän palasi taas avioliittoasiaan. "Kenties ovat vanhemmat saaneet sen aikaan lasten vuoksi." — "Silloin ne lienevät pappisväkeä?" oli Kallem vähällä sanoa, mutta muisti ajoissa. Hän sanoi: "Niin, tuskinpa rouvakaan lienee siitä sen suurempaa lukua pitänyt." He puhelivat kaikenlaisista asioista, sisarta ei keskustelussa mainittu. Hetkisen kuluttua läksi Ole sisälle sen luo, jota hän oli tullut tervehtimään. Kallem oli sattumalta kotona koko sen aamupäivän ja kuuli rouvan soittavan. Ensin skaaloja yhden toisensa perästä, mutta sitten erään kappaleen ja niin mainiosti esitettynä, että hän avasi oven raolleen kuullakseen paremmin. Hän soitti näet niin soinnukkaasti. Kuinka kummalla saattoi noin nuori nainen, jolla sitäpaitsi on tuollainen taideaisti ja noin paljon tunnetta, mennä naimisiin tuollaisen turmeltuneen lihamöhkäleen kanssa? Tässä oli arvoitus, johon hän tiedusteli selitystä Rendalenilta, mutta Rendalen ei tiennyt mitään. Rendalen oli sinä päivänä kuitenkin hyvällä tuulella ja puhui innostuksella rouvan soitosta: siinä oli kovin vähän reippautta, mutta sen sijaan laulavaa soinnukkuutta ja rakkauden tunneväritystä, joka joskus oli kerrassaan verratonta. Hän oli oppinut soittamaan erään venäläisen kappaleen, kuten hän sanoi, "vähän sinnepäin" kuin rouva, mutta soitti sen kuitenkin koko mainiosti. Kallem tahtoi tietää, minkä näköinen rouva oli. "Tyhmännäköinen", huudahti hän. "Jumaliste, hän on tyhmännäköinen! Otsa hänet ehkä pelastaisi, mutta sen hän verhoaa hiuksillaan. Minä mainitsin siitä hänelle, 'pois tukka silmiltä', minä sanoin. Silmissä hänellä myöskin olisi pelastuksen toivo. Mutta kenenkään en vielä ole nähnyt olevan niin häpeissään siitä, että hänellä on silmät, kuin hänen." — "Onkos hänellä sitten?" — "Jumaliste, oikein moniääniset! Useimmat silmät laulavat yksiäänisesti, korkeintaan kaksiäänisesti, mutta muutamat harvat laulavat säihkyviä yhteissointuja. Jos hän katsahtaa soittaessaan ylös, niin saat sen havaita! Mutta tavallisesti ne kiintyvät pöydän jalkoihin tai poraavat reikiä nurkkiin tai sytyttävät tulta uunissa. Joskus ne taas hyppäävät seinälle kuin rotta, joka ei voi päästä ulos." Rendalenin tekivät omat mielikuvansa liikutetuksi ja hän rupesi soittamaan tanssin säveltä. "Sepäs nyt hitto, että tuollaisen musikaalisen luonteen täytyy —, niin, no, eipäs nyt ruveta kaihomielisiksi, ukkoseni!" Hän aikoi teatteriin ja sai Kallemin mukaansa.

Asunnon muutoksesta oli jo kulunut kahdeksan päivää eikä Kallem vielä ollut nähnyt rouvaa, vaikka oli sitä varten paljonkin puuhannut. Mutta sitten hän sattui tanssiaisiin eräässä yksityisperheessä, jonka poika oli hänen ylioppilastoverinsa, — ja valintaleikissä tuli tämä kahden naisen kanssa hänen luokseen ja kysyi kummanko hän halusi, "pähkinänsydämenkö" vai "orjanruusun"? Kovin henkevältä ei näyttänyt kumpikaan valittava, mutta Kallem valitsi orjanruusun. Tällä "orjanruusulla" oli musikaalinen otsa ja kauniskaartoiset kulmakarvat, muuten hän oli vähäpätöinen ja hiljainen. Kookas hän oli, olkapäät vinot, käsivarret kauniit, ei tosin täyteläiset mutta hyvin muodostuneet; samaa sopi oikeastaan sanoa koko ihmisestä. Hän tanssi hyvin, mutta näytti siltä kuin tahtoisi päästä Kallemista niin pian kuin suinkin. Kallem jätti hänet, ilman että nainen oli häneen tuskin katsonutkaan. Mutta hänen kummastuksensa oli suuri, kun tämä seuraavalla kerralla pyysikin häntä! Kenties tällä naisella ei ollut monta tuttavaa täällä, ja kenties hänen tuttavansa olivat juuri tanssin pyörteessä. Orjanruusu katseli arasti ympärilleen, kunnes hän sitten varovasti sipsutti Kallemin luokse ja niiasi, katsomatta silmiin; hän näytti melkein pelokkaalta ja senvuoksi Kallemin päähän pisti olla hänelle kohtelias ja tutustua häneen lähemmin. Mutta kun vastauksensa kaikkeen, mitä Kallem sanoi, sisälsivät tuskin enempää kuin "niin", "nei", "vai niin" ja "kenties", niin oli se liikaa kavaljeerille, joka oli touhussa, hän jätti "orjanruusun". Hetkisen kuluttua hänen oli taas valittava "pähkinänsydämen" ja "karamellin" välillä ja hän valitsi nyt "pähkinänsydämen". Tämä miellytti häntä enemmän, tämä oli sukkelakielinen lyllerö, joka puhui Ruijan murretta sekoittaen siihen bergeniläistä. Hän sai nyt kuulla, että tytön isä oli bergeniläinen, mutta nykyisin pappina Ruijassa. Tyttö asui nyt sisarensa luona täällä kaupungissa ja kertoi olevansa niin hirveän usein tanssiaisissa, sillä heillä oli niin hirveän paljon sukulaisia, — keskustelu kulki monissa pohjukoissa, oikein ruijalaiseen tapaan; mutta ikävä kyllä hänen täytyisi nyt lähteä pian taas kotiin, siellä Ruijassa ne olivat niin peloissaan hänestä, eikä vanhukset halunneet siellä yksinäänkään olla. Kallem esiintyi tietysti kohteliaana miehenä, niinkuin tämä kaikki häntä suurestikin huvittaisi. He tulivat niin hyviksi ystäviksi, niin, että. — Tyttö lasketteli hänelle, miten hänen oli täytynyt avustaa sisartaan tänne tanssiaisiin lähtiessä, sisaressa ei ollut käytännöllisyyden vikaa, mutta sitä oli hänessä, sisar osasi vain soittaa, oli soittanut jo lapsuudesta saakka ja ollut kaksi vuotta Berlinissäkin. — Silloin heristi Kallem korviaan, — ja sitten hän sai tietää, että sisar oli juuri hän, jonka kanssa hän äsken oli tanssinut ja joka oli tuntunut hänestä niin ikävältä; ja se olikin hänen emäntänsä, rouva Ragni Kule! "Pähkinänsydän" ei muuten ollutkaan hänen sisarensa, vaan sisarpuolensa. Eikä "pähkinänsydän" ollut, kuten hän oli luullut, vanhempi, vaan päinvastoin "sisar" oli kohta yhdeksäntoistavuotias ja hän ainoastaan seitsemäntoista.

Heti paikalla pyysi Kallem rouva Kulea tanssiin ja kummasteli sitä, että rouvahan oli hänen emäntänsä. Tiesikö rouva Kule sen? Senkövuoksi rouva oli äsken tullut häntä pyytämään tanssiin? Ragnista tuntui kuin olisi hänet tavattu luvattomassa työssä; hän ei voinut lausua mitään puolustuksekseen. "Mutta miks'ette sanonut sitä?" kysyi Kallem kiihkeästi. Tästä uudesta synnistä, ettei ollut sitä sanonut, Ragni masentui kokonaan eikä päästänyt sanaakaan suustaan. Ja sekä ylenkatseellisesti että kärsimättömästi virkkoi Kallem: "Rouvan on kai vaikea puhua?" Ragni sävähti vallan kalpeaksi, hänen säikähtyneissä kasvoissaan kuvastui itkuun valmis tuska. Tietysti perustui Kallemin epäkohteliaisuus jo edeltäpäin langetettuun tuomioon siitä, että hän oli alentunut menemään naimisiin tuon turmeltuneen lihamöhkäleen kanssa. Mutta hänen kalpea avuttomuutensa herätti Kallemissa niin paljon välitöntä myötätuntoisuutta, että hän kiiruhti heti lausumaan: "Tiedänhän, että Te osaatte kieltä, jolla voitte puhua helpommin kuin moni muu —" ja luonnollisesti hän rupesi nyt puhumaan hänen soitostaan, vei hänet istumaan, kertoi kuulleensa hänen soittavan ja mainitsi Rendalenin pätevän arvostelun siitä. Hän johti keskustelun maailmankuuluihin mestareihin, joita hän itse oli kuullut ja hän ymmärsi saada hänet mukaansa, sillä Ragni oli kuullut niitä koko paljon. Ragnin luottamus häneen kasvoi vähitellen niin suureksi, että hän uskalsi jo kysyä, miten Rendalen nyt voi, hän kun ei ollut nähnyt häntä senjälkeen kuin Rendalen oli heiltä muuttanut. Kyllä se poika voi koko hyvin, ja nyt kertoi Kallem Rendalenin omituisuuksista, niin että. Ragnin täytyi nauraa. Ragni ei nauraessaan näyttänyt lainkaan "tyhmältä", kaukana siitä! Silloin välähti aina hiukan sitä "moniäänistäkin" säihkettä hänen silmissään. "Minkävuoksi Rendalen muutti", kysyi Ragni äänellä, jossa oli hiukan laulavaa ruijalaista sävyä, mutta vähemmän kuin sisarellaan. Se kuului tanssin hälinässä jokseenkin heikolta, mutta samalla niin suloiselta. Kallem vastasi kysymällä sitä häneltä itseltään. Ei, Ragni ei sitä tiennyt, ja nyt hän katsoi Kallemia silmiin, — aivan oikein, Ragnilla oli silmät! "Olikohan se huonejuttu syynä?" — "Huonejuttu?" kysyi Kallem. — "Niin, se, että hän sai tietää tädin haluavan sitä huonetta, — minun mieheni tädin", oikaisi hän ja oli taas kainoa. — Olivatko he sitten sanoneet hänet irti? — "Ei suinkaan!" — "Mutta sittenhän hänen ei siitä olisi tarvinnut loukkaantuakaan!" — Ei, siltä Ragnistakin näytti. Mutta Rendalen ei tullut edes sanomaan jäähyväisiä. Kainous ei jättänyt oikein koskaan Ragnia, se sopi hänelle aivan kuin joskus harso. "Olitteko usein yhdessä hänen äitinsä kanssa?" — "Kyllä", sanoi hän ja hymyili. "Miksi te hymyilette?" — "Niin, se ei kai ole oikein, mutta hän oli aivan kuin mies." Sanottuaan sen hän häpesi ja tahtoi ottaa takaisin sen, mitä oli sanonut; hän oli muka vain tarkoittanut, että Rendalenin äiti oli niin muhkea. Kallem piti hänen sanoistaan kiinni ja laski niiden johdosta leikkiä, Ragnin täytyi jälleen nauraa, ja, kuten sanottu, hän oli suloinen nauraessaan. "Mutta Tehän osaatte kyllä puhua!" Ragni tuijotti häneen, pilkkasiko hän häntä? Sitten Kallem muisti, että Rendalen oli sanonut ehdottaneensa Ragnille avointa otsaa ja kas vaan! tänä iltana tukka oli otsalta poissa! Hän oli tosiaankin kaunis! Eikä Kallem ollut sitä heti huomannut! Eikä sitä muutkaan huomanneet ja siitä puhuneet! Kasvot olivat lapselliset, kehittymättömät, se oli kylläkin totta ja hänen solakka ruumiinsa liian hento. Hänen otsansa oli kaunis, kulmakarvat hienosti kaartuvat, mutta ne olivat vaaleat ja tuskin huomattavat. Silmiä oli edelleenkin vaikea nähdä, mutta nyt tiesi hän, että ne olivat viattomat harmaansinertävässä kainoudessaan ja että niissä oli henkevyyttäkin! Hentoja ja epämääräisiä olivat hänellä posket, leuka ja suu, joka hänellä oli avoinna. Se oli niin pieni, se suu, ja sen vuoksi niin "suloinen". Nenä ei juuri suurta huomiota herättänyt, oli ehkä hiukan vinossa. Hänen tukkansa ei ollut vahva, mutta sen vaaleassa värissä oli hiukan punaiseen vivahtavaa. Mutta hänen ihonsa väri! Niin puhtaan valkea ja kaunis, ettei sitä malttanut olla katselematta, kun kerran oli sen huomannut; mutta sitä ei älynnyt heti, kun puvun väri ei siihen sopinut ja valaistuskin oli kehno; hänellä ei ollut lainkaan koristuksia, ei edes rannerengasta. Ranteista voi päättää, että hänellä oli hoikat, kapeat kädet, joita Kallem kylläkin halusi nähdä. "Te siis rakastatte musiikkia yli kaiken?" — "Niin", vastasi Ragni, "enhän minä muutakaan osaa", hän löi katseensa alas. Kallem ei tiennyt, mitä oikein kyselisi, jotta toisen ei tarvitsisi joutua hämilleen. Mutta hänen sieti varoa itseään, eikös tottavieköön hän istunut siinä juuri rakastumassa! Valitettavasti hänen täytyi jättää rouva Kule, kun piti näet tanssia ja seurustella toistenkin kanssa. Kallemista tuntui hänen luotaan poistuttua siltä kuin ei hän enää häntä löytäisikään, sillä kauempana muuttui Ragni ikäänkuin näkymättömäksi. Heti, kun soveliaisuus suinkin sen salli, hän meni Ragnin luo jälleen. Tällä ei nähtävästi ollut mitään sitä vastaan, olipa hän tullut hiukan rohkeammaksikin, niin, katsoipa Kallemiin kaksikin kertaa ja hymyili hänelle aivan vasten silmiä! Ai, ai, — tämä oli jo enemmän kuin mitä Rendalen oli saavuttanut! Kallemin rakastuminen sai alkunsa Ragnin kainoudesta ja tunne kasvoi, kun Ragni osoitti hänelle luottamusta. Kallem kysyi, saisiko hän saattaa heitä kotiin. Pitäisihän hänellä olla siihen suurempi oikeus kuin muilla, koska rouva Kule oli hänen emäntänsä. Siihen heti suostuttiin ja ilman vähintäkään arvelua! Ragni tosin sanoi, että heidän sisarensa poika, sama, joka oli pyytänyt Kallemia valitsemaan "pähkinänsydämen" tai "orjanruusun", oli luvannut tulla saattamaan, mutta voisivathan he tulla molemmat. — "Tietysti se kävisi päinsä!" vastasi Kallem iloisesti ja toivoi kaikessa hiljaisuudessa että "sisarenpoika" saisi saatettavakseen "pähkinänsydämen".

Yö oli leuto ja satoi hienosti lunta. Lumihiutaleet leijailivat yksikantaan ja miettiväisinä, ikäänkuin jokainen valitsisi paikan, johon laskeutuisi ja aivankuin jokaisella olisi oma tehtävänsä. Ei pieninkään tuulenhenkäys niitä häirinnyt. Molemmat naiset laittautuivat lähtemään, pukeutuivat lämpimiinsä ja vetivät jalkaansa poronnahkaiset kallokkaat. Heidän puuhatessaan lähtöä oli soitto ja tanssi vielä täydessä menossa, hilpeän nuorison iloinen nauru kajahteli eteisessä ja portailla. Ulkosalle päästyään kuulivat he kulkusten helinää, siellä oli hevosia vieraita odottamassa. "Sisarenpoika" ei, isäntänä ollen, voinutkaan lähteä näin aikaisin, mutta hän hankki sijaisen. Tämä tarjosi naiselleen käsivartensa ja juosten alkoivat he vilistää mäkeä alas; mutta kun Kallem yritti seurata esimerkkiä, pelästyi hänen nuori emäntänsä kovin, tarrautui häneen kiinni ja rukoili, siinä vierellä juostessaan, hyppi ja rukoili, että Kallem pysähtyisi. Ragni käyttäytyi aivankuin hän ei olisi voinut oikein nähdä silmillään. Kallem seisahtui ja kysyi, oliko se niin. Ei, mutta hän pelkäsi niin kauheasti kaatuvansa. "Te taidatte olla kovin pelkuri, rouvaseni?" — "Kyllä, sitä minä olen", hän vastasi empimättä. Hän oli kyllä suloinen, mutta kun katsoi häneen tarkemmin, huomasi, että hänessä oli koko paljon tekokainoutta. He kulkivat ääneti hetken aikaa, toisia ei enää näkynytkään. Pyh, ajatteli Kallem, ei kai maksa vaivaa suuttuakaan, eihän hän voi sille mitään. "Kello ei ole vielä yhtäkään", sanoi Kallem. — "Ei, mutta nuorin lapsista ei ole oikein terve, hänen luonaan valvoo kyllä palvelustyttö, mutta sen täytyy olla jalkeilla jo aamulla varhain." Ruijalainen sävy hänen äänessään herätti Kallemissa mielikuvan merestä. "Minä kaipaan niin kovin avointa merta nyt talvella", hän sanoi, "täällähän näkee vain jäätä. Ja luulenpa, että kaikista rannikkolaisista tuntuu samalta?" Ragni vastasi, että hän Berlinissä, varsinkin aina soittamasta herettyään, oli kuulevinaan meren pauhua. "Mutta eikös se ole merkillistä, että meri läheltä vaikuttaa ihmiseen virkistävästi, mutta kun sitä ajattelee, tulee aina synkkämieliseksi?" — — Joku tuli samassa ajaen täyttä vauhtia, ja heidän täytyi astua syrjään. Ragni veti Kallemin aivan tien kaiteelle saakka, kun reet siitä kiitivät heidän ohitsensa, kolme ajajaa perätysten mitä hurjinta vauhtia.

He jatkoivat matkaansa, kuunnellen kulkusten kilinää, kunnes se kohta häipyi ja lumihiutaleet saivat taas hiljaisuuden, jota ne tarvitsivatkin, jotta ne huomattaisiin.

"Oikeastaan ei pitäisi puhua silloin, kun sataa lunta", sanoi Ragni.

Nyt odottivat ne toiset heitä ja keskustelu kävi jonkun aikaa molempien herrojen ja "pähkinänsydämen" välillä, kunnes tuli taas mäki, jota tuo ensimäinen pari alkoi kavistaa ylös, minkä jaloista pääsi. Sitten he näkyivät lumisateen läpi, mutta heidän puhettaan ei eroittanut. Heti tultuaan tiheämmin rakennetuille kaduille parit lähenivät toisiaan ja silloin oli tietysti matkan hauskuus lopussa.

Jälestäpäin kiintyi matkasta saatu vaikutus luonnonkuvaan, Ragni joutui lumihiutaleiden joukkoon ja oli hienoin ja valkein, mitä Kallem milloinkaan oli nähnyt. Hänen puheessaan merestä ja lumisateesta oli ollut musikaalista mielikuvitusta ja lopulta häipyi koko hänen olentonsa pehmeään epämääräisyyteen. Sitä mukaa kuin kaikki nämä vaikutushelmet nousivat hänen sielunsa syvyydestä, sitä mukaa hänen aistinsa rakastuivat yhä hurjemmin. Hän oli näkevinään hänet tuolla huoneissa, ja joka kerta kun ovi avautui eteiseen, säpsähti hän, ja kuullessaan keveitä askeleita eteisessä, tiesi hän, että se oli Ragni. Itse asiassa hän pelkäsi kohdata Ragnia, silloin ehkä luomansa kuva katoaisi, nyt se oli niin kaunis. Ja aivan oikein, niin kävikin… Muutama päivä sen jälkeen Kallem tullessaan yliopistolta kohtasi hänet ja hänen sisarensa ja kaksi pikkulasta. Näiden edellä kulki paljon muita ihmisiä, joten hän ei älynnyt heitä, ennenkuin oli ihan heidän edessään. Hän tervehti. "Pähkinänsydän" hymyili ja vastasi tervehdykseen, mutta toinen punastui ja unohti tervehtiä; nyt näytti hän kaikkea muuta kuin lahjakkaalta. Kallem pysäytti heidät ja kiitti viimeisestä ja rupesi puhumaan sisaren kanssa, Ragni kumartui puhuttelemaan lapsia, — kahta sievää nukkemaisesti puettua pikkutyttöä, joista toinen oli kolmen vuoden vanha, toinen kai neljän. Kallem pyysi seuruetta kahvilaan. Osittaisen kursailun jälkeen he suostuivat, mutta rouva ei katsahtanut enää ylös, ja kahvilassa oli häntä tuskin saada istumaan. Kainoudessaan hän pelkästä levottomuudesta puuhasi yhtämittaa lasten kanssa, niin että ne tulivat lopulta kärsimättömiksi. Kallem tarjosi heille viiniä ja leivoksia, mutta rouva ei tiennyt, mitä lajia ottaisi ja antoi lopuksi sisaren valita. Ragnilla oli päässään leukanauhoilla varustettu hattu, joka ei hänelle ollenkaan sopinut, otsaa ei näkynyt lainkaan ja kasvot näyttivät pyöreiltä ja vähäpätöisiltä, ja sitäpaitsi hänen päällysvaippansa oli hänelle liian suuri (sittemmin saikin Kallem kuulla, että se oli sisarvainajan peruja). Vasta sitten, kun Kallem itsekin rupesi lasten kanssa puuhailemaan, johon hänellä oli erikoinen taipumus, sillä hän oli lapsirakas, joutuivat he toistensa kanssa keskusteluun. Se tapahtui aivan lattialla, sillä pienempi tytöistä oli tahrannut itsensä kermavaahtoisella leivoksella, jonka rouva oli neuvottomuudessaan hänelle valinnut. Siinä polvilleen kyykistyneinä he pyyhkivät pikkutyttöä kumpikin liinallaan ja rouva nöyrästi tuntien vikansa kiitteli Kallemia. Tuo pikkuinen, joka oli itsensä niin pahanpäiväisesti tahrannut, tahtoi enemmän samaa lajia eikä ollenkaan mitään muuta, ja siinä oli Kallem hänen kanssaan yhtä mieltä — vaikka hyvin tiesi, ettei lapselle ollut hyvä antaa liian paljon makeaa, — mutta hän otti lapsen syliinsä, pyysi hänelle servietin ja tarjoili hänelle, kunnes viimeinenkin pala oli suussa. Ragni seisoi vieressä ja katseli nöyrästi tätä kaikkea. Sitten tahtoi pienokainen vielä samanlaisen leivoksen ja aivan samaa mieltä oli myöskin Kallem. Vanhempi tytöistä, joka oli kärsivällisesti katsellut sisarensa syöntiä, rohkaisi nyt myöskin itsensä ja pyysi lisää. Kallem otti silloin hänet toiselle polvelleen ja ruokki heitä molempia. Tämän tärkeän toimituksen kestäessä oli kaikilla hauskaa; nyt uskalsi jo rouvakin nauraa. Ja kuten jo edellä on mainittu, hän oli "suloinen" nauraessaan. Suuret lapset joivat vielä lasin viiniä; kotimatkalla kantoi Kallem pikkutyttöä käsivarrellaan. He tulivat hirveän hyviksi ystäviksi, hän ja tuo pienokainen, ja äitipuoli viinin rohkaisemana virkkoi: "Eikös hän ole herttainen, tuo pikku Juanita?" Ojensi kätensä tytölle, joka iski siihen lapasensa, ja hetken aikaa rouva kulki pitäen siitä kiinni.

Kallem kantoi pienokaisen rappuja ylös, näytti hänelle omat huoneensa ja pyysi heitä molempia huomenna, sunnuntai-aamupäivällä tulemaan luokseen. Heti päivällisen jälkeen hän läksi ostamaan heitä varten appelsiinejä, omenia, viikunoita ja muita hedelmiä.

"Eikös hän ole herttainen, tuo pikku Juanita?" — noille sanoille, jotka oli lausuttu tuolla hiukan ruijalaisella äänenpainolla, hän antoi säveleen ja hyräili sitä aina kun ajatteli Ragnia. Silloin hän oli myös kuulevinaan Ragnin äänen, näkevinään hänen katseensa ja hänen lapselle ojennetun kätensä. "Eikös hän ole herttainen, tuo pikku Juanita?" tuli hänen lempilaulukseen, jonka hän myös opetti Rendalenille; he tervehtivät sillä toisiaan iltaisin voimistelulaitoksella. — Mutta sen piti Kallem omana tietonaan, että Ragni oli joutunut hämilleen, silloin kun oli hänet tavannut, — kenties senvuoksi, että silloin oli kirkas päivä. Hän jutteli kyllä, miten rumalta Ragni oli näyttänyt suuressa päällysvaipassaan, joka oli kuin kasvun varalta tehty, mutta ei maininnut sanallakaan siitä, että Ragni oli kahvilassa käynyt levottomaksi, kun hän, Kallem, oli katsonut häneen.

Lapset kävivät usein hänen luonaan, hän antoi heille appelsiineja ja makeisia, käveli käsillään heidän edessään ja huvitti heitä hyppimällä tuolien yli, ja niillä oli hirmuisen hauskaa. Mutta piika turmeli koko asian, Kallem luki selvästi hänen hymyilystään: "Sinä olet aika veitikka! Sinä teet sen vain äidin vuoksi!"

Ja Kallem oli siksi pelkuri, että ei voinut olla sanomatta hänelle: "Jaa, nyt saavat lapset olla jonkun aikaa käymättä täällä minun luonani!" Hänen sydäntään viilsi, kun hän seuraavana iltana istui huoneessaan ja kuuli, että vanhempi tytöistä oli saanut eteiseen menevän oven auki ja oli tulossa hänen luokseen, mutta vietiin itku suussa pois. Hän soitti piian luokseen ja pyysi hänen antamaan lapsille loput siitä, mitä hän oli heitä varten ostanut. Piika otti sen vastaan; "tämähän on liian paljon!" hän sanoi ja katsoi häneen viekkaasti hymyillen. Kallemin teki mieli iskeä häntä korvalle, mutta ajatteli kohta: "Kun hän kerran epäilee kaikkia minun tekojani, niin lapset saavat tulla!" Ja seuraavana iltana hän itse haki ne kyökistä luokseen.

Eräänä päivänä hän tapaa sisaren menossa ulos kadulle. Tämä tervehtii iloisena ja sanoo: "Kiitos viimeisestä! Ajatelkaas, muutaman päivän perästä minä matkustan pois." Silloin esitti Kallem, että he pitäisivät pienet lähtökekkerit, vaikkapa kahvilassa. Sitä mieltä oli hänkin ja he päättivät seuraavana päivänä tavata kuten viime kerrallakin, lapset mukana ja tehtäisi aivan niinkuin silloinkin. Niin kävikin. Rouva ei ollut aivan niin hämillään kuin viime kerralla, mutta hän, Kallem, oli vieläkin paremmalla tuulella, lapsia lukuunottamatta. Kaikki rakastumisen hullut ajatukset olivat hänen päässään, kun he hilpeinä sieltä lähtivät, — tanssiaskelin kulki hän katua, kantaen Juanitaa päänsä päällä ja opettaen sisaria laulamaan: "Eikös hän ole herttainen, tuo pikku Juanita?" —

Sisaren lähtiessä Kallem kohtasi heidät asemalla. Siellä oli paljon sukulaisia ja tuttavia sanomassa jäähyväisiä. Molemmat sisaret olivat kovin suruissaan, varsinkin Ragni, joka jäi kaupunkiin, hän itki hillittömästi, vieläpä sittenkin, kun juna oli lähtenyt. Kallem ajatteli vähän vetäytyä pois ja jättää sukulaiset keskenään tarinoimaan, mutta Ragni sanoi: "Oi, ei, elkää menkö!" Kuitenkaan Ragni ei hänestä sen enempää tahtonut, hän kulki Kallemin rinnalla sukulaisten joukossa ja itki koko kotimatkan; ja kun toiset kulkivat omille teilleen ja he kahden seisoivat kotitalon portilla, ei Ragnilla ollut mitään sanomista, vaan läksi suoraa päätä sisälle. Portailla kysyi Kallem, tahtoisiko Ragni lähteä lasten kanssa ajelemaan, se virkistäisi häntä, mutta Ragni vain pudisti päätänsä. "Huomenna sitten?" kysyi hän kunnioittavasti avatessaan hänelle ovea. Ragni meni sisään, mutta tuli takaisin: "Kiitos, huomenna kyllä!" hän sanoi, ojensi kätensä ja kauniit silmänsä olivat kyyneleissä.

Tästä lohduttomasta surusta tuli Kallem siihen päätökseen, että Ragni tunsi itsensä hyljätyksi. Ehkei juuri jokapäiväisessä olossa, sillä hän vietti aikansa kuvitteluissa, mutta jos sattui jotain tämäntapaista, joka herätti hänet siitä, niin silloin huomasi hän yksinäisyytensä.

Seuraavana päivänä Kallem toi hänet ja lapset leveään rekeen, itse oli hän ohjaksissa. Retkeltä palattuaan hän meni heidän mukanaan sisälle Kulen luo, joka kankealla tavallaan kiitti häntä lapsille osoitetusta ystävällisyydestä. Kallem antoi lasten näyttää itselleen kaikki askareet ja kun lapset oli viety pois, pyysi Kule rouvaa soittamaan jotain; itse hän istui tuolissaan ja polttaa pöllytteli pitkää piippua. Se olisi ollut rouvan täytettävä, mutta Kallem vapautti nyt Ragnin siitä hommasta. Ensi kerran näki Kallem nyt lihavan kyökkipiian, vanhanpuoleisen, miehekkään naisihmisen, joka kirkui ruijalais-murretta aivan niinkuin linnut meren pauhatessa. Hän oli kyökkipiikana ja palveli Kulea. Rouva puuhaili epäilemättä vain omissa askareissaan, hoiteli lapsia ja soitteli pianoa. Nyt soitti hän samaa venäläistä kappaletta, jota Kallem oli ovenraosta kuunnellut, mutta soitti sen ehkä nyt vieläkin paremmin. Ei hän muuten sitä juuri kuunnellut, hän katseli rouvaa itseään. Tuo yläpuoli kasvoista, joka nyt kumartui nuottien ja koskettimien yli, oli toinen kuin se, minkä hän tunsi; tämän oli varmaankin Rendalen nähnyt. Millainen kehitys hänen olikaan vielä läpikäytävä, ennenkuin kasvojen alaosakin pääsisi mukaan! Kallem oli juuri näinä päivinä saanut kirjeen serkultaan, joka oli Wisconsinin valtiossa Madisonin yliopiston professorina. Hänellä oli norjalainen vaimo, joka opiskeli hänen johdollaan. Jotain sellaista täytyisi vaatia Ragniltakin, jotta nuo raukeat posket ja tuo veltto leuka ja tuo tahdoton suu karkeine huulineen saisi jotain luonnetta. Mutta miten liikuttavaa tämä lapsellinen kehittymättömyys itse asiassa oli! Tuossa vieressä näki hän miehen jykevän nyrkin nojautuvan tuolin kaiteesen, — koko mies lepäsi tuolissaan kuin housuihin puettu kuollut jokijumala. Soiton kestäessä avautui oikeanpuoleinen ovi ja sisään astui kolmas yliluonnollinen ruijalaisolento, vanha valkohapsinen nainen, suuri pyöreä naama, silmälasit nenällä. Se oli Kulen täti, isompi kuin Kallem ja pituuteensa verraten hyvin lihava. Nuori rouva risteili heidän välillään kuin huvipursi raskaassa lastissa olevien atlantinlaivojen välillä. Nyt katsoi Ragni Kallemiin kuin uskottuunsa. Ragni ei ollut tosin mitään hänelle uskonut, mutta heidän nuoruutensa saattoi heidät yksissä neuvoin asettumaan kaikkea tuota käsittämättömän raskasta ja tiellä olevaa vastaan. Rakkaus teki Kallemin vallan kärsimättömäksi, hänessä heräsi halu saada vapauttaa tuo olento, — huoneessa tuntui hänestä olo tukahduttavalta senvuoksi, ettei hän sitä voinut tehdä. Tuo käsittämätön suhde vaivasi häntä.

Tämän vierailun aiheuttama vaikutus häiritsi hänen tutkintolukujaan, jotka tähän saakka olivat kulkeneet säännöllistä rataansa joka päivä. Hänellä oli mitä hurjimpia suunnitelmia, niin, hän kirjoitti jo serkulleenkin Amerikaan ja kysyi häneltä, voisivatko he ottaa nuorta naista perheesensä. Hän uskoi kaiken Rendalenille, joka ensin suuttui silmittömästi, mutta sittemmin Kallem sai hänet suostumaan tuumaansa. Ragnissa oli herätettävä velvollisuuden tunto itseään kohtaan, hän tulisi vielä näkemään jatkuvan yhdessäolon tuottamat vaarat, ennenkaikkea pitäisi hänen päästä pois, päästä kauas pois, jotta saisi vapautta kehittyäkseen… Kallem tuli yhä varmemmaksi ja hänen rakkautensa tästä huolenpidosta yhä vain yltyi. Jokainen kohtaus rouvan kanssa, pikainenkin, niin, yksinpä tervehdyskin kadulla tai eteisessä vahvisti häntä vakaumuksessaan, että Ragni oli hänen eikä kenenkään muun ja että Ragni täytyi vapauttaa!

Mutta hän ei ollut lausunut sanaakaan siitä itselleen Ragnille.

Kallem oli ollut monesti ennenkin rakastunut, ihastunut usein, vaikka se tavallisesti oli ollutkin teennäistä, mutta tämä hieno ja epätäydellinen, tämä lahjakas ja hyljätty olento hänen täytyi pakostakin pelastaa ja kasvattaa. Se oli Kallemin luonteen mukaista ja siksi hän antautuikin sen ajatuksen valtaan koko sielullaan. Ragni taas puolestaan tuli joka kerta, kun he kohtasivat toisensa, yhä rohkeammaksi. Kallem tunsi olevansa lohduttajana sisaren matkustamisen jälkeen, niin, jollei hän kokonaan erehtynyt, vielä enempänäkin. Kaikissa tapauksissa oli eräs pettämätön merkki olemassa. Kallem oli sanonut hänelle olevansa iltaisin kotona, etupäässä kuullakseen hänen soittavan, ja avaavansa silloin oven raolleen; — ja Ragni soittikin nyt joka ainoa ilta, usein hyvinkin kauan.

Kun Kallem kohtasi hänet lasten kanssa ja vei heidät kahvilaan, tunsi hän suurta halua puhua suoraan, mutta Ragnin viaton luottavaisuus pidätti häntä eikä hän uskaltanut säikäyttää. Hänen tarmokkuutensa pakoitti häntä kiiruhtamaan ratkaisua, mutta hänen rakkautensa taipui Ragnin haluamaan runolliseen leikkiin, jossa rakkautta ei mainittu, mutta jossa kaikki sitä todisti. Suhteessa oli suloa, jollaista Kallem ei ollut koskaan vielä tuntenut.

Kerta viikossa otti Ragni osaa yksityiskonserttiin eli sen tapaiseen erään hänen miehensä sukulaisen luona, samassa perheessä, jonka luona he kerran olivat olleet tanssiaisissa. Sinne hankki Kallem itselleen pääsyn opintotoverinsa, Ragnin sisarenpojan kautta. Luonnollisesti tuli hän sinne vain saadakseen sitten saattaa Ragnia kotiin. Oli parhaillaan lumen sulamisaika ja kadut olivat iljangolla. Kun Kallem kertoi Ragnille tulevansa mukaan ja pyysi saada saattaa hänet kotiin (miten iloiseksi Ragni siitä tuli!), oli aivan luonnollista, että he ajaisivat reellä tai vaunuilla.

Pitkän illan jälkeen, kuultuaan aivan liian paljon musiikkia, he vihdoinkin olivat lähdössä kotiin. Ragni kiiruhti ottamaan ylleen päällysvaipan ja riensi nopeasti hänen kanssaan ulos. Täällä tarjosi Kallem hänelle käsivartensa ja sanoi — "sepä hyvä, että kuukin nousi juuri taivaalle." Ragni luuli, että he ottaisivat jonkun noista hevosista, jotka tuolla seisoivat tai nuo vaunut, jotka juuri siihen tulivat. Hän kirkaisi hiukan liukkaalla jäätiköllä portin edessä, mutta meni sentään rohkeasti sen yli. He kulkivat ajurien ohi, toisen toisensa perästä, mutta yksikään niistä ei näyttänyt olevan heidän. "Emmekö aja hevosella?" kysyi Ragni. Leikinlaskija hymyili, hän oli ajatellut että he kulkisivat jalkaisin. Ragni koetti salata pettymystään, mutta muutamien epätoivoisten yritysten jälkeen hän pyysi vallan liikuttavasti päästä ajamaan. Kallem muisti, miten Ragni oli ollut kovin peloissaan silloin ensi kerralla, hän sai omantunnon vaivoja ja vakuutti, että he menisivät lähimmälle ajuriasemalle, joka ei ollut kaukana. Tie ei ollut kovin liukasta, mutta viettoa ja Ragni tarrautui lujasti hänen käsivarteensa, tuijotti eteensä ja kirkaisi aina vähän väliä. Etempänä tie oli pahempaa, sillä se oli paikotellen koko leveydeltään jäätikkönä, joskin siellä oli myös kohtia, joissa voi hyvinkin kulkea. Kallem tuli hiukan alakuloiseksi, varsinkin kun hän ei voinut saada Ragnia laskemaan luikua. Ei hän koskaan ollut nähnyt ketään niin pelokasta, mutta silti he hiipustivat askel askeleelta eteenpäin useiden ja pitkien pysähdysten jälkeen. Puutarhat ja kentät heidän ympärillään olivat paikoin lumesta paljaina, paikoin taas hangen tai iljanteen peitossa, — ja Ragni halusi mennä sieltä kautta; mutta Kallem näytti hänelle, että tuolla oli talo edessä, tuolla taas puutarha suljettu. Eihän täällä ollut niinkuin maalla. Maa näytti aivankuin rääsyihin pukeutuneelta ja taivas myöskin, sillä pitkiä pilvijonoja oli tummansinisellä taivaalla, aivan samoin kuin iljanteita täällä maan pinnalla. Kuu näytti kiitävän hurjaa vauhtia pilvien perästä, tavoittavan niitä, kulkevan niiden lävitse ja taas eteenpäin. Siellä ylhäällä mahtoi olla hirmumyrsky, täällä maan pinnalla oli tyyntä. Kallem tuli erehdyksestään onnettomaksi ja hätäileväksi. Luonnon yli lankeava vaihtelevavärinen valaistus lisäsi yhä tätä mielialaa, nyt tapahtuisi varmaankin jotain hullua. Joka kerran, kun tämä tunne sai hänessä vallan, muistui hänen mieleensä tuo kauhea pelästyksen yö hänen lapsuutensa ajoilta. Seuraisiko tuo omien erehdysten tuskainen aavistus häntä läpi koko elämän? Hän kulki mitä suurimmassa mielenjännityksessä, sillä Ragni ei missään nimessä saisi kaatua. Ilman Ragnin pelokkaisuutta olisivat mäet olleet vain hupaista luiunlaskua, nyt teki Ragni hänetkin pelkuriksi. Jokainen iljanne muodostui todelliseksi vaarapaikaksi, josta he pelastuivat ainoastaan pyrkimällä toista vaaraa kohti. He eivät puhuneet mitään, eivät katsoneet toisiinsa, he pelkäsivät ja olivat kärsimättömiä kumpikin. Heiltä kului monta minuuttia siinä, mistä muuten olisi päästy sekunnissa. Toinen syytti mielessään toistaan, ja he kamppailivat melkein kuin elämästä ja kuolemasta. Vain säikähtyneitä huudahduksia: "herrajumala", tai "oh, varokaa nyt!" tai epätoivoinen: "Ei, ei, tämä ei käy päinsä!" — ja "Koettakaahan vielä! Tulkaa nyt!" — Vihdoin ei niitäkään kuulunut. Ragni sai valittaa, olla epätoivossa, melkein itkeä, mutta Kallem ei vastannut enää mitään. Niin kauhun vallassa oli Ragni, ettei sitäkään huomannut.

Silloin he näkivät pitkän matkan päässä pelastuksen, nimittäin korkeita taloja, jotka olivat estäneet auringon paistamasta kadulle, niin että lumi ei siellä voinut sulaa. Sinne oli päästävä, ajuriasema oli aivan siellä lähellä. Viimein sekin onnistui. Ragni pysähtyi hengittämään helpoituksesta ja koetti hymyillä, mutta ei voinut; "seisotaan tässä vähän aikaa", pyysi hän ja hengitti raskaasti. He heittivät toisistaan irti. Kauempaa kuului kulkusten kilinää, he kuuntelivat sitä. "Kunhan vain ei viimeinen ajuri ajaisi matkoihinsa", sanoi Ragni, "nyt on jo myöhä." Hän tarjosi Kallemille käsivartensa ja he läksivät astumaan. Mutta ei täälläkään ollut juuri hyvä kulkea, lumi oli kovaksi poljettu, mutta käytävät olivat kuitenkin hiekoitetut. He astelivat nyt nopeammin ja vähitellen yhä turvallisempina. "Jumalan kiitos!" sanoi Ragni päästäen rinnastaan syvän helpoituksen huokauksen, kuin olisi hän pelastunut Jäämeren kauhuista. Mutta tuskin hän oli sen sanonut, kun kaatua keikahti käytävälle pitkin pituuttaan. He olivat tulleet petolliselle paikalle, siihen oli kaadettu vettä, joka sitten oli jäätynyt. Hän luiskahti Kallemin jalkaa vasten, niin että hänkin keikahti kumoon, — ja kaatui Ragnin päälle. Hänen sydämensä yltäkylläisyydestä pääsi kirous, hän hypähti jälleen ylös auttaakseen Ragnia, — mutta tämä lepäsi liikkumattomana, silmät ummessa.

Jääkylmä väristys kulki läpi Kallemin ruumiin. Aivotärähdyskö? Hän nosti Ragnin polveaan vasten, veti hampaillaan kintaan kädestään ja avasi puvun Ragnin leuan alta. Ragnin kädet riippuivat velttoina alas ja kasvonsa olivat kalmankalpeat. Kallem avasi hänen viittansa, jotta raitis ilma pääsisi vapaasti vaikuttamaan. Mutta silloinpa Ragni jo liikahti. "Ragni!" hän kuiskasi, "Ragni!" — hän kumartui lähemmäksi häntä: "Rakas, kulta Ragni! Anna minulle anteeksi!" Ragni avasi silmänsä, "kuuletko, anna minulle anteeksi?" Puna levisi Ragnin poskille ja hän ojensi kättään tavoittaakseen viittaa, joka oli avoinna. Hän oli sen siis tuntenut, ja ainoastaan pelästyksestä mennyt tiedottomaksi. Kallem ei voinut enää hillitä iloaan, hän kohotti Ragnin päätä ja suuteli häntä yhden, kaksi, kolme kertaa: "Oh, miten sinua rakastan, rakastan", hän kuiskasi ja suuteli taas. Kallem tunsi, että Ragni tahtoi nousta ylös, ja heti hän nosti hänet seisomaan. Mutta Ragni ei jaksanut seistä yksin, olipa vähällä kaatua uudelleen. Kallem talutti hänet aivan talon edustalle puutarhan aitauksen viereen. Ragni tarttui aitaan ja nojautui sitä vasten, aivan kuin ei olisi voinut pitää itseään pystyssä. Kallem päästi hänet irti nähdäkseen, voisiko hän seistä yksinään. Kyllä hän voi. "Minä juoksen hakemaan hevosta", sanoi Kallem, — ja läksi. Juostessaan hän vasta muisti, että tämän hän olisi voinut tehdä heti matkan alussa, eikä silloin olisi mitään tällaista tapahtunut. — Mutta mahtoikohan siellä olla enää hevosta saatavissa? Jollei siellä sattuisi olemaan, niin hän juoksisi kauemmaksi. Kun Ragni vain jaksaisi seistä, kun vain ei ketään tulisi … hän juoksi, hän laski luikua ja kun hän näki tuolla hevosen, juoksi hän suoraa päätä rekeen ja tahtoi ajurin ajamaan minkä hevonen pääsi, osaamatta sanoa minne. Vasta kun ajuri oli saanut määräyksen, ja reki oli vauhdissa, — hän käsitti, mitä hän oli sanonut ja tehnyt Ragnille, pitäessään häntä sylissään! Hän oli kyllä sen tajunnut koko ajan, mutta vasta nyt hän ymmärsi, mitä oli tehnyt.

"Aja kiireesti! Tuolla hän on, tuolla oikealla! Me kaaduimme, hän loukkasi itsensä. Tuolla, noin!" Hän hyppäsi reestä ja kiiruhti Ragnin luo ajurin kääntäessä hevosta ja ajaessa aivan heidän luoksensa. Ragni nojasi vielä aitausta vasten, mutta puoliksi selin, puoliksi kupeellaan, hän oli sulkenut vaippansa ja vetänyt harson kasvoilleen. Hän ojensi kätensä Kallemia kohti, hän halusi tukea; Kallem tarttui siihen, mutta otti toisella kädellään häntä vyötäisistä kuljettaakseen häntä edellään, sillä Kallem ei halunnut enää kaatua hänen kanssaan. Kaikki kävi hyvin; Kallem auttoi Ragnin rekeen, peitti hänet, maksoi ajurille ja mainitsi osoitteen. Ragni ei pyytänyt häntä mukaansa, ei sanonut jäähyväisiä, ei katsonutkaan häneen. Ragni läksi ajamaan.

Kallem tunsi heti, — että Ragni nyt poistui hänestä — —

Kunnon mieheen ei mikään koske niin kovasti kuin hänen oma tyhmyytensä ja hillitsemättömyytensä. Kallem kuleksi sinä yönä tunnittain katuja ja hiipi kotiin kuin lyöty koira. Seuraavana aamuna hän ei uskaltanut kysyä piialta, mutta iltasella kertoi piika kysymättäkin, että rouva ei ollut terve; rouva oli hiukan pahoinvoipa ja lepäsi vielä sängyssä, oli sentään paranemaan päin. Marin tietoisa hymy synnytti hänessä kiusallista harmia. Tyttö oli vielä niinkin hävytön, että uskalsi katsella häntä tutkivasti. Seuraavana päivänä täytyi Kallemin kuitenkin myöntyä kysymään rouvan vointia. Kyllä, rouva oli ylhäällä ja aivan terve. Mutta Kallem ei sinä päivänä eikä vielä seuraavanakaan nähnyt edes vilaukselta Ragnia eikä kuullut edes lastenkaan ääniä. Ragni ei myöskään soittanut iltasella, vaikka Kallem juuri sitä varten oli jäänyt kotiin. Ei Ragni kulkenut itse eikä lapsetkaan enää eteisen kautta ulos, he kulkivat kyökin kautta. Hän ei tavannut häntä koskaan. Ragni valitsi uusia teitä itselleen.

Tähän saakka hänen rakkautensa oli ollut salaista onnea, täynnä lukuisia suunnitelmia. Nyt oli hän väkivallalla murtautunut pyhättöön, ja loppumaton uinailu, hyödytön mietiskely valtasi hänen valoisat päivänsä ja hänen rauhaisat yönsä. Hän muisteli kaikkea, mitä oli tapahtunut ja tunsi aina silloin vihlovaa itsekidutusta. Hän halveksi itseään, heittäytyi suin päin hummaukseen ja halveksi sen jälkeen vielä enemmän itseään. Siitä hetkestä saakka, kun oli huulillaan koskettanut Ragnin huulia, kun oli kuiskannut nuo häväistyksen sanat hänen korvaansa, tuntui siltä kuin olisi Ragnin kuva verhoutunut harsoihin. Hän ei nähnyt enää tuota puhdasta kyyhkynvalkoista, musikaalista suloa ja avuttomuutta, — hän näki vain naisen, jota hän himoitsi. Mutta hänen luonteessaan oli ivailijan sävyä ja terveyttä siksi paljon, että hän ei halunnut riutua itsekidutuksesta tai tyhmästä kaipuusta, hän tahtoi heti muuttaa asuntoa ja sanoa syyksi vaikka matkalle lähdön. Sen kautta hän luuli pääsevänsä kaikista vaikeuksista, kuten aidan yli kiipeämällä. Hän ei kestänyt enää sitä, että talo oli suljettu hänelle, hän ei sietänyt enää edes piian hävytöntä hymyilyä. Nyt älysi hän yhtäläisyyden hänen ja Rendalenin muutossa! Eihän Rendalenkaan voinut kärsiä edes päivääkään! Eihän se varmaankaan liene tapahtunut samasta syystä? Häneltä pääsi kaikuva nauru: tietysti oli Rendalenin käynyt aivan samoin!

Rendalenin äiti oli ollut kaupungissa ja asunut täällä; silloin oli Ragni ollut usein yhdessä kummankin kanssa, Rendalen ja Ragni olivat soittaneet nelikätisesti. Tätä oli jatkunut vielä äidin lähdön jälkeenkin, — ja he olivat aina soittaneet Rendalenin pianolla, sen hän tiesi kyllä… Tämä yhtäläisyys tuntui hänestä nöyryyttävältä.

Kallem ei tuntenut jalompaa ja hienotunteisempaa luonnetta kuin Rendalenin oli. Hän ei ollut ainakaan mitään tunnustanut. Mutta että Ragni voi häiritä siihen määrin hänenkin rauhaansa, että täytyi muuttaa asuntoa —! Ragnissa siis mahtoi jotain sellaista olla olemassa! Tätä hän piti puolustuksena omalle menettelylleen, ja enempänäkin, hän piti sitä kiihoittavana kiusauksena. Jo samana iltana hän sanoi Marille, että hän matkustaisi pois, joko huomenna tai ylihuomenna, sitä hän ei osannut vielä varmasti sanoa, mutta Mari saisi kysyä, paljoko hän oli velkaa, tietysti hän maksaisi vuokran koko neljännekseltä. Piika katsoi häneen ja arvasi heti, mikä siinä piili: nauroiko hän sille vai oliko hänellä jotain kerrottavaa? — Piika kysyi hiljaisella tavallaan, tahtoiko hän laskun nyt heti. Ei.

Seuraavana päivänä ei muutosta tullut mitään, mutta sen jälkeisenä sen piti tapahtua. Kallem matkustaisi pois pariksi päivää, mutta ensin hän vuokraisi asunnon ja muuttaisi sinne tavaransa. Iltapäivällä hän sen vuokrasi, mutta aivan toiselta puolen kaupunkia. Sitten hän mietiskeli, mitä hän sanoisi syyksi — nimittäin Rendalenille. Hän tuli siihen johtopäätökseen, että hänen olisi kerrottava hänelle koko totuus, muille taas, että häntä häirittiin paljon hänen nykyisessä asunnossaan, niinkuin asianlaita todellisuudessa olikin. Hän palasi kotiin kello viiden tienoissa, meni makuukamarin oven kautta sisään, otti yllensä viitan ja tohvelit, meni toiseen huoneesen ja heittäytyi sohvalle, johon hän nukkui raskaasen uneen; hän oli kylläkin unen tarpeessa. Piika tuli sisään seitsemän aikaan ja laittoi tulen uuniin, ilman että hän tiesi siitä mitään. Hän heräsi kohta sen jälkeen ja kuuli tulen räiskettä ja huomasi uunista tulevan valon, — siitä hän ymmärsi, että kello oli yli seitsemän. Heti johtui hänen mieleensä Ragni tuolla sisällä. Hänellä oli salainen toivo, että kun Ragni nyt tiesi hänen matkustavan pois, hän saisi vielä kerran kuulla hänen soittavan. Tähän asti oli toivo pettänyt, mutta hän ei voinut olla uskomatta, että hänen lähtönsä koskisi Ragniin. Hän lepäsi nyt ja kuunteli. Menisiköhän hän nyt sisälle Ragnin luo hyvästille, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut? Sytyttäisikö kynttilän? Vai lähtisikö jälleen ulos kävelemään? Hän nousi sohvalta ja tuijotti räiskyvään takkaan. Silloin kuuli hän ovea avattavan eteiseen ja useita ääniä, siellä oli pari ruijalaissävyistä naisen ääntä; siitä hän päätti, että siellä oli ollut kaupunkiin tulleita sukulaisia vieraina. Ruijalaisia saatettiin ovelle saakka, hän kuuli tädin venyttelevää puhetta, kuuli myöskin erään miesäänen, oliko se Ole Tuft? Mutta hänen ääntään, jota hän kuulosti, ei siellä kuulunut. Tavallinen hyvästi-jättö ja ovi suljettiin, sitten kuului taas tädin ääni, sitten Ole Tuftin, se oli todellakin hän, Ole siis oli tullut samalla kun toiset: olivat lähdössä; — sitten ne menivät tädin huoneesen, ovi suljettiin heidän jälkeensä ja samalla sulkeutui myös toinen ovi kauempana. Taas soi ovikello, taas avautuu joku ovi ja sieltä tulevat ulos — molemmat lapset riemuissaan, ne ovat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen ja tahtovat tulla Kallemin luo, mutta sitä ne eivät saa, ja niitä ajetaan nauraen takaa, ne tavataan ja ovi paiskataan lujasti kiinni heidän jälkeensä. Mutta samalla avataan eteisen ovi, ruijalaisnainen oli unhottanut kalossinsa ja nyt kuuli Kallem Ragnin äänen, joka lupasi lähteä hakemaan valoa, sillä eteisessä oli aivan pimeä, mutta ruijalainen ääni sen kielsi. Täällä ne olivatkin kalossit, aivan oven vieressä, mutta ne eivät tahtoneet mennä jalkaan, ne olivat "u—uudet!" No niin! Nyt ne olivat jalassa! Taaskin suloiset "hyvästi, hyvästi!" ja vastaukseksi "tervetuloa perjantaina!" Ragni se oli, joka nämä viimeiset sanat lausui. Erehtyikö Kallem — vai kuuluiko se vaaraa aavistavan tuskanhuudolta —? Eihän se ollut Ragnin tavallinen ääni? Puhuiko Ragni tahtomattaankin hänestä? Hän ponnahti ylös ja oli ovella, ennenkuin Ragni ennätti sulkea eteisen oven. Jos hän nyt avaisi, seisoisivat he kasvot vastatusten. Avaisikohan hän —? Hän kuunteli kuin odottaen merkkiä. Hän ei kuullut Ragnin poistuvan, kenties hän oli siellä oven takana? Hänen sydämensä jyskytti ankarasti, mutta käsi oli hiirenhiljaa oven rivassa, — äänettömästi hän aukaisi sen. Hän oli tuijottanut takkavalkeaan ja senvuoksi oli hänestä eteisessä pilkkoisen pimeä. Hän tunnusteli pitkin seiniä ovelle päin, tunsi eteisen lukon; tunnusteli eteenpäin, mutta siellä ei ollut ketään. Olisikohan Ragnikin mennyt ulos? Ei, hänhän oli sanonut ja pyytänyt tulemaan perjantaina. Kuinka hän ei voinut kuulla hänen poistumistaan? Eikä hänen oven avaustaan? Ragni siis oli täällä eteisessä.

Sydän löi kuuluvasti, mutta eteenpäin hänen täytyi. Nyt hän sipui vaatteita, häntä värisytti, mutta hän palasi taas järkiinsä, sillä vaatteissa ei ollut ketään. Nyt rykäsi joku sisällä, se oli Kule, sitten kuului rupatusta kyökissä tai ruokasalissa, ne olivat lapset. Hän seisoi hiljaa kuin rosvo kuullessaan nuo säännöllisen elämän turvalliset äänet. Hänen ei olisi pitänyt tähän ryhtyä. Tuolta kuului tädin pitkäveteiset kysymykset ja Olen selvät vastaukset, hän kuuli heidän äänensä, mutta ei eroittanut sanoja. Olikohan Ragni eteisessä? Hän voi ehkä olla jotain etsimässä ja seisoi nyt pelästyneenä nähdessään Kallemin. Jos hän menisi etemmäksi, voisi hän säikäyttää hänet, niin että Ragni hyökkäisi lähimmälle ovelle ja avaisi sen. Silloin hän seisoisi siinä kirkkaassa valossa! — — —

Ei, Ragni oli siihen liian pelkuri. Taas muutama askel eteenpäin. Hän kulki tohveleissa, joiden ääntä tuskin kuului, mutta hän jo toivoi, että Ragni ei olisi siellä. Lapset rupattelivat aivan eteisen takana, heidän puhelunsa kuului nyt niin selvästi, hän tuli heitä lähemmäksi, hän oli näkevinään ne polvillaan istumassa kummatkin tuolillaan ja rakentamassa taloja pöydälle. Häntä hävetti, mitä hän oikeastaan tahtoi? Kysyessään tätä itseltään hän kulki yhä etemmäksi, tunnusteli kummaltakin seinältä, kosketti vaippaa ja saalia, hapuili ovenpeiliä ja ikkunaa, joka häämöitti hänen edessään. Vaunut ajoivat ohi, vähän sen jälkeen kuului kulkusten helinää, tällaisella kelirikolla käytettiin sekä vaunuja että rekeä. Jotain putosi kyökissä, Kule rykäsi taaskin, hänestä mahtoi aika tuntua pitkältä, hänhän ei tarvinnut valoakaan! Lastenkamarin ja kyökin välillä oli ovi varmaankin avoinna, sillä nyt olivat lapset siellä kysymässä, mikä oli särkynyt. Kuului ruijalaistytön äänekäs, mitä ystävällisimmällä äänellä lausuttu vastaus, "te—ee—vati" oli särkynyt, se oli luiskahtanut "hy — yllyltä". — Eteenpäin yhä. Jos Ragni oli täällä, niin seisoi hän perimmässä pohjukassa. Kuinka Ragni mahtoikin olla peloissaan! Mitä mahtoi hän ajatella Kallemista! Jos Kallem nyt kääntyisi takaisin, näyttäisi hän varkaalta, joka ei onnistunut yrityksessään. Nyt saattoi hän nähdä hiukan tässä ikkunan vieressä, mutta ei etäälle, ei pienintäkään valoviirua näkynyt ovien ylä- eikä alapuolelta, eikä avaimenreijistäkään, eikä edes tältäkään, juuri hänen edessään olevan lastenkamarin ovelta. Eiköhän Ragni seisonutkin tuossa? Se oli vain kuvittelua, kyllä hän hänet siitä voisi huomata.

Ehkäpä hän oli mennyt käytävään, josta pääsi tädin huoneesen? Tai seisoi hän aivan Kallemin oven poskessa? Tai hän aivan yksinkertaisesti oli eteiseen tullessaan jättänyt joko lasten kamariin tai Kulen huoneesen menevän oven auki ja mennessään sen sulkenut samalla kertaa kuin Kallem aukaisi omansa? Ja nyt hän ehkä istui siellä sisällä uneksimassa? Kallem tuli siitä melkein vakuutetuksi, sillä hän toivoi sitä. Mutta meni sentään etemmäksi. Nyt oli hän vihdoinkin aivan oven luona, hän kuuli lasten puhelua ja ruijalaistytön askartelua kyökissä vasemmalla. Nyt kääntyi hän takaisin ja häneltä pääsi helpoituksen huokaus. Käsillään hapuillen eteensä hän läksi menemään takaisin nopeammin kuin oli tullut. Silloin tapasi hänen kätensä lämpöiseen käsivarteen. Hän vavahti, väristys kulki läpi hänen ruumiinsa, silmänsä säkenöivät. Hän pysähtyi. Mutta tuo käsivarsi tuskin liikahti ja silloin palasi rohkeus häneen jälleen. Hän antoi kätensä hitaasti liukua alas Ragnin vyötäisille. Se tuntui niin lämpimältä ja pehmoiselta; Ragni seisoi hiljaa, mutta hänenkin ruumiinsa vavahteli. Kallem veti hänet likemmäksi itseään, toisella kädellään hän tarttui hänen käteensä ja puristi sitä, myöskin se vapisi. Ja nyt he hiipustivat askel askeleelta eteenpäin. Ragni kulki vastustamatta, joskaan ei aivan mielellään. Kallem kuuli juuri omat askeleensa, mutta ei Ragnin; lapset puhelivat hiljaa. Kulen ja tädin huoneessa oltiin nyt aivan hiljaa. Kallemin oven raosta kuulsi heikko valoviiru, he saapuivat sen luo, Kallem aukaisi hiljaa oven ja tahtoi viedä Ragnin kamariinsa, mutta siinäpä Ragni seisahtuikin ja tahtoi vetää kätensä pois. Kallem kuuli hänen hengityksensä, näki hänen kalpeat kasvonsa siinä viedessään häntä varovasti kynnykselle ja sen yli, ovea vetäsi hän jälkeensä tulemaan kiinni. Nyt päästi hän hänet irti voidakseen sulkea oven niin hiljaa kuin mahdollista. Ragni seisoi samassa asennossa, johon Kallem oli hänet jättänyt, selin ja molemmat kädet kasvoillaan. Ja kun Kallem palasi hänen luokseen, purskahti hän itkuun. Kallem otti häntä vyötäisiltä vetääkseen häntä lähemmäksi itseään, mutta silloin muuttui itku nyyhkytykseksi, niin hillittömäksi, niin sydäntäsärkeväksi, että Kallem sillä hetkellä selvisi huumauksestaan ja toisenlaiset ajatukset heräsivät hänessä. Tahtomattaan antoi Ragni viedä itsensä sohvalle, hän itki niin rajusti, että Kallem rupesi kaipaamaan valoa, aivankuin joku olisi tullut sairaaksi. Hän kiiruhtikin sytyttämään lamppua, mutta muisti, että uutimet olivat ensin laskettavat. Hän teki sen, ja pani tulen lamppuun.

Ainoastaan se, joka öin päivin on salannut suruaan, voi itkeä tuolla tavoin. Pöytäkin, jota vastaan Ragni nojautui, vapisi.

Varmaankin oli Kallem satoja kertoja nauranut rakastajille, jotka romaaneissa ja näytelmissä laskeutuvat polvilleen; — nyt työnsi hän pöydän toista päätä hiukan syrjään ja vaipui polvilleen Ragnin eteen aivankuin nöyrin syntinen. Ragnin kasvoja hän halusi nähdä, mutta tämä piti molemmin käsin nenäliinaa niiden edessä. Päänsä, povensa ja olkapäänsä vavahtelivat tuosta rajusta nyyhkytyksestä, Kallem tunsi joka vavahduksen ja rukoili lakkaamatta Ragnia antamaan hänelle anteeksi! Hän ei voinut mitään sille, jonka hän oli tunnustanut siellä jäisellä tiellä. Hän rakasti häntä, he kuuluivat toisilleen. "Oi, elä itke noin", hän rukoili, "minä en voi sitä kestää!" Hän tarttui Ragnin käsiin, istuutui hänen viereensä, painoi hänen päätään rintaansa vasten ja kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. Hän suuteli Ragnin tukkaa, painoi hänen kyynelistä kostuneen poskensa vasten omaansa, mutta Ragni itki siinäkin hillittömästi. Hän tahtoi antaa hänelle lasin viiniä. Ei, ei! — Mutta tämä itku oli hirvittävää. Itkikö hän siksi, että Kallem oli tuonut hänet tänne sisälle huoneesen? Kallem oli kaivannut Ragnia niin kovin, että ei voinut hillitä itseään, kun kuuli hänen olevan käytävässä. Ei suinkaan Ragni tahtonut, että hän matkustaisi heittämättä hyvästiä? Eikä koskaan enää näkisi häntä? Ragni vain pudisti päätään, irroittautui hänestä ja heittäysi pöytää vasten itkemään entistä rajummin. "Tahdotko, etten muuttaisi?" kysyi Kallem, mutta Ragni ei sitä kuullut. Kallem antoi hänen itkeä itkunsa loppuun, vasta jonkun ajan kuluttua kumartui hän hänen ylitsensä ja virkkoi: "Minä teen aivan niinkuin sinä tahdot." Silloin kohotti Ragni päätään ja painoi sen hänen rintaansa vasten. Kallem kiersi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen ja siinä syleilyssä Kallem tunsi, että Ragni otti tämän kauniimmin ja syvemmin kuin hän itse.

Samassa kuului askeleita oven takaa ja se aukeni, piika toi illallista. Kallem päästi säpsähtäen Ragnin irti ja nousi seisomaan, mutta Ragni painausi jälleen pöytää vasten ja nyyhkytti. Piika asetti tarjottimen varovasti siihen päähän pöytää, joka oli vapaana, nostettuaan ensin yhtä varovasti lampun syrjään. Kasvoillaan oli punastus eikä hän katsonut heihin kumpaiseenkaan, mutta se iänikuinen hymyily niissä asuskeli ja se sanoi selvästi: tätä olen jo kauan odottanut! Niin ihmeellisesti eri tavalla voidaan samaa asiaa katsoa, että Kallem näki nyt keskellä äänettömyyttä siinä veitikkamaista iloa. Hiljaa oli tyttö tullut huoneesen ja hiljaa hän poistui ja sulki oven jälestään yhtä äänettömästi kuin hän itsekin äsken.

"Mutta herrajumala, Ragni!" virkkoi Kallem. Ragni ei vastannut, sanathan voivat niin vähän ilmaista, surunsa valtasi hänet kokonaan. Kallem istahti jälleen hänen viereensä ja painoi hänet uudelleen rintaansa vasten, silloin lausui Ragni: "Voi, miten minä olen onneton!" — ja nämä olivatkin ainoat sanat, jotka hän täällä lausui. Kallem ei voinut vastata mitään, joka ei hänestä itsestään olisi ollut tyhmää. Hän koetti kyllä hyväilyillään lohduttaa häntä, mutta Ragni vain irroittautui niistä ja tahtoi mennä. Kallem ei tuntenut voivansa pidättää häntä, vaan saattoi häntä ovelle. Ennenkuin avasi sen, kääntyi Ragni Kallemia kohden niin tuskaisen antautuvasti kuin olisi kuoleman hetki ollut käsissä. Kallem sammutti lampun ja hiipi hiljaa ovesta ulos.

Mutta samassa kun hän sulki oven jälestään, lankesi häneen himmeä valo, se tuli solasesta, joka vei tädin huoneesen. Sillä samalla hetkellä aukeni tädin ovi ja hän itse seisoi sen edessä, — Ragnin säikähtyneissä silmissä suurena kuin pystyyn nostettu valas. Tietysti — täti oli kuullut Ragnin itkun Kallemin huoneesta ja käsittänyt heti hänen kummallisuutensa näinä viime aikoina. Nyt oli hän vartonut ovensa edessä ja juuri kun Ragni astui ulos Kallemin huoneesta, avasi hän ovensa, niin että valo lankesi tulijata vastaan. Täti ojensi kätensä häntä kohden, se merkitsi samaa kuin: "tätä tietä, lapseni!" Ragni tuli ja täti antoi hänen mennä ohitsensa sisään. Eikä täti ollut yksin. Kallemin huoneen viereistä seinää vasten oli sohva, sen nurkasta kohosi kookas, vaaleaverinen ja lempeäkatseinen mies, se oli Ole Tuft. Hän se oli ensin kuullutkin Ragnin itkun ja käynyt myös heidän ovensa takana. Ragni vaipui tuolille sohvan ja oven välillä.

* * * * *

Seuraavan päivän lepäsi Ragni vuoteellaan. Mutta ennen kaupungille lähtöään sai Kallem häneltä kirjelipun, jossa hän ilmoitti, että täti oli kuullut hänen itkunsa, samoin kandidaatti Tuft, joka oli käynyt myöskin oven ulkopuolella kuuntelemassa. Enempää siinä ei ollut, tosin kyllä, aivan alareunassa melkein näkymättömillä kirjaimilla: "ei koskaan enää."

Keskellä pelon kauhua, joka nyt valtasi Kalleminkin, olivat hänestä nuo sanat "ei koskaan enää" niin sydämeen käypiä, että ne täyttivät hänen silmänsä kyyneleillä, mutta myöskin hänen rintansa rohkeudella. Nyt täytyi jotakin tehdä! Täti ja Ole Tuft olivat kuulustelleet Ragnia! Sitä hän ei ollut kuullut, se oli kai tapahtunut hiljaisella äänellä tai jossakin toisessa huoneessa. Ragni, Ragni parka!

Kallemin rinnassa riehui nyt mitä syvin sääli ja suurin harmi, pelko, kostonhimo, rajaton rakkaus, pettymys ja raivo!

Hän pukeutui ja riensi kadulle. Minne? Ole Tuftin luo, tuon kirotun hurskailijan, joka sekaantui hänen asioihinsa! Olipa vielä vakoilija ja ilmiantaja? Mitä hittoa hän tahtoi? Mikä oli hänellä tarkoituksena? Oliko tämäkin "Jumalan teillä" kulkemista? Tirkistellä avaimen reijistä ja väijyä ovilla? Se mies oli "Jumalan teillä" riistänyt häneltä sisaren, ryöstäisikö hän nyt häneltä rakkaudenkin? Minkävuoksi hän ei tullut hänen itsensä luo? Miksi hän kertoi sen juuri tädille?

Kallemilla oli ääretön halu mennä hänen luokseen ja löylyttää häntä, lyödä hänet puolikuoliaaksi. Jumalavita, sen hän ansaitsisi? Hän kääntyi todellakin menemään sinnepäin, mutta silloin oli hän näkevinään sisarensa suuret silmät, jotka katsoivat terävästi häneen. Niin, ne katsoivat, ja minne päin hän kääntyikin, aina kohtasi hän edessään nuo syvät silmät. Ja sitten oli hän tuntevinaan hänen poskensa vasten omaansa aivankuin silloin lähtöiltana. Lopputulos oli, että hän kulki Olen asunnon ohitse. — Mutta täten hän oli tullut lähelle entistä asuntoaan ja hänen mieleensä johtui Rendalen. Hänen luokseen hän menisikin! Hän ei salaisi häneltä mitään, hänestä oli suurinta onnea saada kertoa Rendalenille kaikki. Vähän matkan päässä hän näki portista tulevan jonkun kadulle. Olisikohan se —? Ole Tuft! Hän juuri, senkin roisto!… Kallemin sisässä kiehui, mutta Tuft läksi toiselle suunnalle eikä huomannut lankomiestään. Kallem ei tuntenut Tuftia sellaisena kuin hän nyt oli. Jos hän olisi tuntenut, niin olisi hän käsittänyt, että hänellä oli nyt kysymyksessä kahden sielun pelastaminen perikadosta. Näiden kahden kalliin sielun puolesta oli Ole Tuft nyt kuumeentapaisessa tuskassa ja huusi apua, hän ei ennen saanut rauhaa eikä lepoa. Itse mennä Kallemin luo, — niin siinä oli omat vaaransa, ja siitä ei luultavasti olisi mitään hyötyä. Tässä täytyi toisten käydä asiaan käsiksi. Jos Kallem olisi tämän aavistanut, niin olisi hän — sen sijaan että nyt meni Rendalenin luo — seurannut Tuftia kotiin ja lyönyt häntä, siksi kuin Tuft ei olisi paikaltaan liikahtanut!

Mutta kaikeksi onneksi hän ei aavistanut mitään sellaista ja hän soitti Rendalenin ovikelloa — hautoen mielessään, mitä hän olisi sanova. Rendalen avasi aivan samassa oven, sillä hän oli juuri lähdössä ulos, hänellä oli hattu päässä ja päällysnuttu käsivarrella, kaikin puolin mitä huolellisimmin puettuna. Nähdessään Kallemin edessään hän nosti päätään kuin hevonen, joka äkkää vihollisen. "Sinäkö siinä?" hän huudahti. Kallem katsahti häneen kummastellen ja pujahti nopeasti sisään. Rendalen sulki oven, vieläpä lukitsi sen ja viskasi pois päällystakin ja lakin. "Minä olin juuri lähdössä sinun luoksesi!" hän kähisi, hänen kasvonsa olivat kesakkojen väliltä liidunvalkeat, ohuet huulet olivat lujasti yhteen puristettuina ja harmaat, pienet silmät säkenöivät. Hän puristi leveät, lyhyet taistelijakätensä nyrkiksi, niin että ne tärisivät valkeina. Hänen punainen pysty tukkansa näytti säihkyvän kilpaa silmien kanssa, tuo kauhea persoonallinen voima tuossa miehessä synnytti Kallemissa levottomuutta ja pelkoa. "Mitä saakelia tämä on?" Rendalen vastasi rajatonta raivoansa hilliten: "Tuft on ollut täällä ja kertonut kaikki. — Niin, minä näen, että sinä kalpenet." Hän astui lähemmäksi: "Rouva Kule oli viattomin olento koko maailmassa, — senkin lurjus!" Hänen äänensä vapisi.

"Mutta, kuulehan nyt!" sanoi Kallem kylmästi. Toinen ei voinut itseänsä hillitä ja keskeytti: "Luuletko, ettei asia minuun koske? Sellainen koskee kaikkiin! Ja tiedätkös, minkävuoksi minä muutin? Luuletko sinä, ettei minulla ole valtaa ihmiseen yhtä paljon kuin sinulla? Sinä kurja, kirottu konna!" Nämä erityisellä äänenpainolla lausutut sanat kuuluivat rajulta huudolta, vaikka hän lausui ne hiljemmin kuin edelliset. Sellainen raivo ja sellainen pilkka on tarttuvaa.

"No, elähän ole mustasukkainen, poika!" huudahti Kallem. Vaikka sangollinen verta olisi kaadettu Rendalenin päälle, ei hän olisi voinut tulla punaisemmaksi kuin nyt. Mutta samalla hän lävähti jo kalpeaksi. Hän koetti turhaan saada sanaa suustaan, mutta kun ei sitä voinut, meni hän aivan Kallemin nenän eteen, iski säkenöivän katseensa häneen ja änkytti: "Minulla on, on … ääretön halu lyödä sinua!"

"Lyö vaan!" sanoi Kallem ja ojensihe vastarintaan. Heti nämä pilkkaavat sanat kuultuaan Rendalen iskeä sivautti oikealla kädellään. Mutta Kallem kumartui ja lyönti suhahti sivu. Ärtyneenä iski Rendalen uudelleen, mutta Kallem väisti sen nokkelasti nytkin. "Oletko sinä tullut hulluksi?" hän huusi kovalla äänellä.

Aivankuin joku olisi häneen takaapäin tarttunut, pysähtyi Rendalen ja hänen raivonsa alkoi masentua. Kalpeana ja jäykkänä hän tuijotti eteensä, kunnes hän kooten kaiken tahdonlujuutensa kääntyi ympäri ja asteli verkalleen ikkunan luo, seisahtui sen eteen ja jäi katsomaan avaruuteen. Hän hengitti niin kiivaasti, että Kallem luuli hänen saavan halvauksen. Kallem itse seisoi liikkumattomana paikallaan, sillä siksi kuohuksissa hänkin oli, ettei voinut mennä Rendalenin luo. Rendalen oli hänelle arvoitus, äsken juuri mitä nurjimman kiihtymyksen vallassa ja nyt kuin tajuttomaksi lyötynä. Hengitys kuului yli huoneen, muuten oli siellä hiljaista, hänen kasvonsa olivat niin onnettoman näköiset, niin uskomattoman onnettomat. Mitä kummaa tämä oikeastaan merkitsi? Kallem katsoi toveriinsa ja hänessä heräsi entinen hyväntahtoisuus. Ilman mitään sen enempää hän meni ikkunan luo ja jäi siihen seisomaan, hänkin. "Ei sinun tarvitse tätä ottaa niin kovasti", hän sanoi, "eihän asiat ole niin hullusti kuin ehkä sinä luulet." Toinen ei vastannut, kenties hän ei sitä kuullutkaan, hän katseli vain yhäti ulos ikkunasta. Taikka hän ei uskonut häntä, arveli ehkä, että tämä kaikki oli vain pilkkaa. Silloin hymyili Kallem hänelle, — eikä sitä hymyilyä voinut epäillä, se tuli rehellisen ystävän sydämestä. Rendalenin kasvojen sävy ja väri muuttui samalla, hän käänsi päätään. Kallem virkahti iloisesti: "Näetkös, minä en ole hänelle mitään tehnyt." Rendalen ei heti tajunnut sitä, hänen käsityksensä ei voinut heti paikalla muuttua. Mutta kun Kallem tuli yhä lähemmäksi häntä: "Kunniani kautta, minä en ole tehnyt!" niin silloin välähtivät Rendalenin silmät ja hän sulki toverin syliinsä.

Kun he molemmat olivat hyvin liikutetut, oli ystävyys nyt aivan rajaton. Rendalen sai tietää kaikki, aivan tarkalleen, miten se oli tapahtunut ja kuinka he olivat tulleet rakastamaan toisiaan. Se teki Rendaleniin syvällisen vaikutuksen, hän ei voinut eikä tahtonutkaan sitä salata. Sitten vielä Kallem kysyi suoraan, rakastiko Rendalenkin häntä? Silloin Rendalen taas kalpeni ja tuli surulliseksi ja Kallem katui ajattelemattomuuttaan, mutta sitä ei voinut enää korjata. Keskustelu pysähtyi, Rendalen vältti katsoa toveriinsa. Vihdoinkin keksittyään sanottavalleen muodon hän virkkoi: "Minulla ei ole oikeutta rakastaa ketään. Senvuoksi minä muutinkin."

Nämä sanat kulkivat väristyksenä läpi Kallemin ruumiin. Rendalen istui nojaten käsivarsillaan pöytää vasten, käsissään hänellä oli kirja, jota hän lakkaamatta käänteli ja tarkasteli. "Meidän suvussamme on mielenvikaisia … on paljonkin. Minun isäni oli mielisairas. Minä itse … niin, sinä tunnet kyllä minun hillittömyyteni … minä olen aivan sillä rajalla. Samallainen juuri oli isäni. Siksipä, kun sanoit ne sanat … minun hulluudestani, osuitkin oikeaan. Niin sanoi minulle äitinikin, ne olivat hänen sanansa. Minä en voi antaa myöten. En siis myöskään rakkaudessa. — Enkä kuitenkaan ole aina voinut sitä tehdä. Niin, mitäpä minä tunnustuksiani latelemaan. Minä käytän musiikkia sitä tukahduttaakseni, mutta tässä asiassa petti sekin minut. Onpa se tehnyt sen ennenkin." — Hän pani kirjan pois, otti toisen, pani ne päälletysten ja käänteli niitä pöydällä. — Silloin kuuli hän Kallemin puoliksi hymyillen sanovan: "Ja minut sinä valitsit sijaiseksesi?" — "Mitä hittoa minun olisi muutakaan pitänyt tehdä? Pidinhän sinua kunnon miehenä."

* * * * *

Iltapäivällä kirjoitteli Kallem kirjettä apteekkarille, jonka hän toivoi auttavan. Kuta enemmän hän kirjoitti, sitä mahdottomammalta hänestä tuntui saada tuo vanhapoika ja omituinen luonnontutkija käsittämään, mitä oli rakkaus ja kuinka tukalassa asemassa oli Ragni, jonka tähden hän pyysi nyt apua. Hän repi kirjeen palasiksi. Nopeasti päätti hän kääntyä isänsä puoleen. Hänenhän ei tarvinnut enää auttaa Ole Tuftia, kenties hän tahtoisi nyt auttaa jotain toista? Hänen isänsä oli luonteeltaan omituinen, mutta lämminsydäminen mies, joka vihasi kaikkea vääryyttä. Ja sen suurempaa vääryyttä kuin Ragnin kohtalo ei Edvard Kallem tietänyt, hän oli melkein varma siitä, että isänsä oli samaa mieltä. Ja hän kertoi isälle aivan peittelemättä heidän rakkaudestaan, hän lupasi että, jos isä tahtoisi auttaa Ragnia, heidän liittonsa tulisi ikuiseksi. Tästälähin hän ryhtyisi todenteolla harrastamaan opintojaan, hän tahtoisi koettaa saavuttaa etäisimmätkin päämäärät. Ja joskin heidän, kehityksensä tähden, täytyisi viivästää naimisiinmenoaan, — niin odottaisi hän kyllä Ragnia yhtä uskollisesti kuin Ragnikin häntä, tämä oli hänen juhlallinen lupauksensa. Ja hän toivoi, ettei hänen isällään olisi syytä luulla hänen pettävän lupaustaan, vaan pikemminkin ottaisi hänen pyynnöstään vaarin ja auttaisi Ragnia.

Tässä hän ei pettynytkään. Kolme päivää myöhemmin hän sai sähkösanoman, että kaikki oli järjestetty hänen toivomuksiensa mukaan, ensi postissa tulisi apua. Tämä voitonsanoma kädessä hän ryhtyi panemaan omaa ja Rendalenin suunnitelmaa täytäntöön: hommaamaan Ragnia Kallemin serkun luo Madisoniin. Heti kirjoitti hän sinne ja pyysi saada sähkö teitse myöntävän tai kieltävän vastauksen.

Piian avulla, johon Ragni täydellisesti luotti, tapahtui heidän ensimäinen salainen kohtauksensa: tiellä, kaupungin ulkopuolella, ja se kesti vain vähän aikaa, sillä piika oli mukana. Kallem kertoi heti Ragnille, mistä oli kysymys ja miten se voitiin järjestää ja ketä siinä puuhassa oli mukana. Ragni hämmästyi niin kovin, että Kallem luuli olevan aivan mahdotonta päästä pitemmälle, ja lapsia Ragni ei missään nimessä tahtonut jättää. Tämän kohtauksen jälkeen Kallem oli epätoivoissaan ja meni Rendalenille valittamaan asiaa. Tämä ehdotti heti, että lapset saisivat tulla hänen äitinsä luo, hän kirjoittaisi siitä kyllä hänelle. Kun Kallem ensi tapaamalla ilmoitti tämän Ragnille, tuntui Ragni miettivän asiaa, ja nöyrästi hän tunnusti, että niin hyvin hän ei niitä puolestaan osaisi kasvattaa. Mutta sen, mitä hän yhtenä päivänä oli jo puoliksi luvannut, peruutti hän jo toisena. Ja joka kerta kun hän taas oli ollut lasten kanssa yhdessä, oli se tuntunut aina uudelleen hänestä mahdottomalta. Ja kun Ragni joka tapaamalla tuli niin liikutetuksi, että ohikulkijat heihin töllistelivät, eivät he enää voineet tavata toisiaan kadulla. Silloin ei muista yhtymäpaikoista voinut olla puhettakaan kuin joko Rendalenin tai Kallemin luona, mutta Ragni oli jälleen tullut niin araksi, että Kallem alkoi epäillä, tokko hän suostuisi ollenkaan. Kirjeellisesti selitteli hän asiaa, saipa vielä Marinkin yllyttämään Ragnia ja pyysi Maria seuraamaan mukana. Viimein sekin onnistui. Sitten he tapasivat pikaisesti pari kertaa Kallemin huoneessa ja kerran Rendaleninkin luona, mutta aina oli Ragni mielipiteissään sinne tänne hapuileva ja mitä suurimman epätoivon vallassa. Hän kauhistui jo itse matkaakin, ajattele nyt, mennä yksin Amerikaan! Ja yksin New Yorkista Madisoniin, se oli hirveintä kaikista! Mahdotonta, aivan mahdotonta! Mari tahtoi kyllä mielellään lähteä mukaan ja Kallem lupasi hänellekin piletin, mutta millään ehdolla eivät he kumpikin voisi jättää lapsia, ei, oli sulaa vääryyttä edes ajatellakaan sellaista. Senvuoksi päätettiin, että Mari jäisi tänne kotiin, siksi kun lapset olisivat hyvässä turvassa.

Jos Ragni itse lähtisi, niin olisi hänen mentävä laivalle kenenkään tietämättä. Senvuoksi olisi vain välttämättömimmät matkatarpeet ostettavat, mutta valmistukset olisi tehtävä kaikessa hiljaisuudessa. Tässä luuli Kallem taas kohtaavansa vastustusta, mutta Ragni oli vielä niin lapsellinen, että antoi, jo ennenkuin itse matkastakaan oli vielä varmaa päätöstä tehty, narrata itsensä ostamaan matkavaatteita, se huvitti näet häntä kovasti. Kunhan Kallem vain saisi häntä kauan puhutella tai vaikkapa hiukan joka päivä, — mutta Ragni oli kovin varuillaan. Sitten kirjoitti hän kyynärämittaisia kirjeitä, mutta Ragni ei uskaltanut vastata, sillä hän luuli tädin ja ruijalaistytön häntä vahtivan, mutta kun kirjeet uhkuivat täynnänsä Kallemin rakkautta, — ja kun ne myöskin käyttivät rakkauden vilppiä, ne kun näet kiihdyttivät mielikuvitusta, niin vaikuttivat ne enemmän kuin keskinäiset puhelut. Viekkaan Marin ansiota oli se, että kirjeet saapuivat perille, sillä hän voitti kekseliäisyydessä sekä tädin että ruijalaistytön. Näiden neuvottelujen aikana Kallem eli kokonaan sen asian hyväksi. Uutteruus lisää rohkeutta, ja kun sähkösanoma vihdoinkin toi myöntävän vastauksen, heräsi Kallemissa rohkea tuuma. Kaikki piti näet hommata valmiiksi siksi päiväksi, jolloin suuri englantilaislaiva ensi kerran lähtisi, hän ei puhuisi siitä Ragnille itselleenkään mitään, pyysi ainoastaan että Ragni ilmoittaisi lähtevänsä sinä päivänä aikaiseen ulos ja viipyvänsä sillä tiellä kauemman aikaa ja että hän hommaisi myöskin Marille vapautta. Kaksi tuntia ennen laivan lähtöä he tapaisivat toisensa Kallemin huoneessa, siellä oli matkakapineet ja piletti valmiina.

Määräajalla ilmestyi huoneesen Ragni ja Mari. Ragnin matkavarustukset oli viety laivalle jo varhain aamulla ja hevonen tilattu tänne häntä noutamaan. Huoneissa ei mikään muistuttanut matkalle lähtöä, mutta Kallemin vastaanotto herätti Ragnissa pelon, että jotain oli tekeillä. Kallem oli tätä ennen ollut hyvin kainosteleva, — jo senkin vuoksi, että Mari oli ollut mukana, nyt syleili hän Ragnia koko sydämensä hellyydellä ikäänkuin ei olisi tahtonut häntä päästääkään irti. Kallemin tuska ei ottanut mitään lukuun, eikä hän valinnut kiertoteitäkään, vaan Ragnin molemmat kädet omissaan hän kertoi nopeasti, että kapineet olivat jo laivalla, kahden tunnin päästä lähtisi laiva, — ja tässä oli piletti.

Ragni ymmärsi heti, että nyt oli valittava Kallemin tai kaiken muun välillä — eikä hänellä nyt ollut rahtuakaan miettimisaikaa. Siksipä Kallem nyt voittikin. Ensin seisoi Ragni siinä äänetönnä ja avuttomana, — sitten hän hiljaa nojautui Kallemiin ja jäi siihen asentoon. Kallem suuteli häntä: "tervetuloa", he syleilivät toisiaan ja itkivät kumpikin. Piika näki jonkun astelevan ikkunain editse, veti uutimet alas, joten huoneesen tuli hämärä, ja he kuulivat hänenkin itkevän toisessa huoneessa. Heidän syleilynsä muuttuivat viimein kuiskailuiksi, ensin katkonaisiksi, mutta sitten niitä seurasivat hillityt nyyhkytykset, jotka vaikenivat ja yltyivät aivankuin sordinosoitto. Siinä kuiskailtiin päivästä, jolloin Kallem matkustaisi jälestä yhtyäkseen ikuisesti hänen kanssaan, siinä kuiskailtiin, kuinka Kallem olisi hänelle uskollinen ystävä, kuinka se tulevaisuus, jota he odottivat, oli nykyisten uhrauksien vertainen, ja kuinka kummankin kirjeet tulisivat olemaan päiväkirjoja, — lyhyitä, pikaisia rakkauden tunnustuksia. Kaikki nämä lupaukset tulivat Kallemin huulilta, hillitty nyyhkytys oli Ragnin.

Vaikka tämä olikin nyt hyvästijätön hetki, antoivat he nyt vasta ensikertaa rakkaudelleen täyden vallan. Uutuuden viehätys loisti läpi tuskan, niin että se muuttui auringonsäihkyksi heidän ympärilleen. Ragnin hiljainen nyyhkytys muuttui kohta sekin kuiskailuksi, ensi sanat kuultuaan Kallem tahtoi nähdä hänen katsettaan, mutta sitä hän ei saanut. Jos hän istuisi hiljaa eikä katsoisi häneen, niin virkkaisi Ragni hänelle jotain. Kallem oli valkea pasha! Ragni ei tahtonut ilmaista mitä hän tällä tarkoitti, sen kertominen veisi liiaksi aikaa. Mutta hän oli odottanut valkeata pashaa jo lapsesta saakka, jo siitä lähtien kun hänen isänsä kuoli, hän oli silloin kahdentoista vanha. Hänen elämänsä oli ollut tukalaa, varsinkin silloin kun hän oli tullut Berlinistä eikä hänellä ollut rohkeutta esiintyä taiteilijana yleisön edessä, mutta siitäkään hän ei halunnut kertoa, sekin veisi liiaksi aikaa. Koko ajan hän oli unelmoinut valkeasta pashasta, — oi, jospa hän vielä saapuisi! Hän oli aivan varma siitä, että se kerran saapuisi. Sittenkin, kun hän oli tullut tänne "valaskalojen" luo, hänellä oli tietoisuus, että se tulisi perästä, se löytäisi kyllä tien. Kerran hän luuli, että Rendalen oli se valkea pasha, mutta kun se ei ollut hänkään, täytyi Rendaleninkin väistyä, jotta se oikea voisi tulla. — Ensi iltana he kohtasivat toisensa hiljaisessa lumisateessa. Miksi juuri siinä? Silloin hän oli katsonut Kallemiin ja ajatellut: onkohan hän se valkea pasha? Seuraavan kerran, kun he toisensa kohtasivat, kantoi Kallem pikku Juanitaa, ja silloin hän tuli melkein varmaksi siitä, että kukaan muu ei sellaista tekisi. Mutta sitten oli kaikki mennyt niin hirvittävän nopeasti ja kaikki tapahtunut tykkänään toisin kuin hän oli ajatellut. Kallem kysyi — myöskin kuiskaten — kertoisiko Ragni, mikä sai hänet vuosi sitten lähtemään tänne "valaskalojen" luo; Ragnia värisytti, kun Kallem tätä kysyi. — Ja voiko hän vielä avioliitossa ollessaan odottaa valkeata pashaa? — Enemmän kuin koskaan sitä ennen. — Eikö hän sitten ollut tiennyt, mitä oli avioliitto? — Ragni painautui lujemmin Kallemin rintaa vasten ja vaikeni.

Vaikka Kallem oli nyt päässyt siihen, jota hän kernaimmin halusi tietää, keskeytti hän kysymyksensä.

Hän kertoi Ragnille, että asia on järjestetty siten, että Rendalen kohtaisi Ragnin laivalla, hän matkustaisi samalla tiellä muutamiksi päiviksi kotiinsa, hän kyllä pitäisi Ragnista huolta. He nousivat kumpikin ylös.

Eikö sitten Kallem tulisi häntä saattamaan laivalle? Hän syleili Ragnia, painoi päänsä häntä vasten ja sanoi, ettei hän uskaltanut. Tämä oli kovinta kestää. Ragni antautui kokonaan hänen valtaansa. Jälleen he istuutuivat ja nyt ottivat he toisiltaan kauan kestävät ja liikuttavat jäähyväiset. Mari seisoi kuin tulisilla hiilillä. Vaunuihin saakka Kallem joka tapauksessa tahtoi tulla saattamaan, mutta sen kielsi Mari jyrkästi, ei kukaan saisi heitä nähdä yhdessä.

Kallem kuuli vaunujen vierivän pois näkemättä niitä lainkaan ja kaikkien seuraavien vuosien aikana oli hänen mielestään tämä hetki julmin koko hänen elämässään.

Hän ei mennyt ulos nähdäkseen laivaa kaukana ulapalla, hän meni iltapäivällä sinne, jossa se oli seisonut. Sieltä teki hän pitkän kävelymatkan, kulki sellaista tietä, että täti hänet näkisi. Hänellä oli omat tarkoituksensa.

Se poistikin joksikin aikaa epäilykset hänestä. Ei voitu ajatella, että se, joka oli syynä Ragnin pakoon, olisi jäänyt kotiin.

Jokainen, joka tämän tapauksen muistaa, muistaa myöskin, että Ragnia ankarasti tuomittiin. Ollen erilläänpysyvä ja ujo ei hänestä ollut muuta muistoa jäänyt kuin hänen tunteellinen, sointuva soittonsa, mutta se ei nyt voinut häntä täällä puolustaa. Vuosi takaperin hän oli ottanut elääkseen sisarensa lapsien hyväksi, nyt karkasi hän heidän luotaan. Tuon sokean miehen, jonka kanssa hän oli naimisissa, hän oli itse valinnut, se ei suinkaan häntä kaunistanut.

Jos hän sitä katui, niin miksi ei sanonut sitä suoraan? Miksi piti hänen kulkea niin kavalia teitä?

Kallemin oli vaikea tätä kuulla. Oliko hän pilannut Ragnin maineen? Jo nytkin pitivät kaikki päivänselvänä, että Ragni oli ollut suhteissa johonkin toiseen ja se hetki ei olisi kaukana, jolloin jokainen tietäisi, että hän oli syyllinen.

Eräänä päivänä hän kohtasi Marin lasten kanssa yliopiston edustalla ja ne kumpikin hyökkäsivät hänen luokseen. Mitä olisikaan hän antanut, jos olisi saanut nähdä Ragnin tulevan hymyillen heidän perästään? Hän vei tietysti lapset kahvilaan, kuuli heidän kertovan, että "mamma" oli matkustanut suurella laivalla, ja että "mamma" tulisi jouluksi kotiin ja toisi uusia mekkoja ja uusia nukkeja.

Siellä oli pöydällä kuvalehti, Juanitan mielestä jokainen naisen kuva oli "mamma" ja kun vanhempi sisar sanoi, ettei se ollut se, niin siirsi hän vain pikkuisen sormensa toiselle kuvalle ja sanoi: "tuossa on mamma!"

Kallem oli samana päivänä ollut läsnä epäonnistuneessa leikkauksessa, jossa sairas oli vähällä vuodattaa verensä kuiviin. Hänen hermostuneeseen mieleensä se oli vaikuttanut kovasti. Mutta kun hän lapsista erottuaan meni päivällistä syömään, tuntui hänestä kuin olisi hän itse ollut tuon onnistumattoman leikkauksen tekijä. Hän oli tahtonut vapauttaa Ragnin, mutta menetellyt hullusti. Nyt vuoti Ragnin hyvä maine verta. Olihan yhteiskuntaelämäkin kutoumus lihaksista, jänteistä, suonista…

Muutama päivä myöhemmin hän istui yliopiston kirjastossa ja tutkiskeli edessään olevia kuvia, kun hän äkkiä huomasi Ole Tuftin astuvan sisään hymyilevänä ja oudonnäköisenä. Hän ei tietänyt Kallemin nykyistä asuntoa ja etsi häntä senvuoksi täältä. Kallem nousi ylös ja seurasi häntä ulos kadulle.

Ei Kallemilla ollut enää vähintäkään halua lyödä lankoaan "puolikuoliaaksi", eipä edes luonut häneen nuhtelevaa katsettakaan. Hän oli enemmän kuin tyytyväinen, jos Ole ei häntä nuhtelevasti silmäilisi. Nähtävästi Ole tiesi sen, jonka pian kaikki asiata lähemmin seuraavat tulisivat tietämään, nimittäin, että Edvard Kallem oli syyllinen. Hän oli varmaankin saanut sen tietää Josefineltä, jolle isä oli ehkä asian kertonut. — Taikka erehtyikö hän? Eikö Olen ystävällisyydessä piillyt jotain epäilystä? Epäluulo hänen kunniallisuudestaan? Aavistus, että sellainen alku ei johtanut hyvään? Vai oliko tämä sydämellisyys oikeaa, puhdasta "veljeyttä", — nuoren teoloogin kuuliaisuutta käskylle: "rakastakaa kaikkia"?

Ole tuli ilmoittamaan, että hän oli valmistunut tutkinnoissaan ja oli nyt lähdössä kotiin. Hänen ilonsa tästä oli teeskentelemätön. Hän kysyi, saisiko hän viedä terveisiä, sanoi toivovansa kohta päästä "työalalleen", ja hän antoi ymmärtää, mitä sitten tapahtuisi: — Tie oli viitottu, päämaali korkealla. Kirjastossa kulkijat katsoivat tuota komeata miestä.

Edvard seisoi avopäin kirjaston portailla ja katseli Ole Tuftia, joka hiukan raskaalla tavallaan asteli poikki torin. Todellakin: tuolla kulki mies, joka oli varma itsestään, hänen alkunsa oli eheä samoinkuin hänen luonteensakin.