ENSIMÄINEN LUKU.
Kahden tunturin välissä oli syvä kuilu; tässä kuilussa vieri raskaana, yli kivien ja riuttojen, vesirikas joki. Korkea jyrkänne yleni molemmin puolin, toinen puoli oli ihan paljaana, mutta alhaalla, niin likellä jokea, että sen kosteus keväisin ja syksyisin leveni joelle asti, oli nuorta metsää, joka katseli ylöspäin ja katseli eteensä, mutta ei päässyt sinne eikä tänne.
— Entä jos rupeaisimme puettamaan tunturia? virkkoi kataja eräänä päivänä ulkomaalaiselle tammelle, joka kasvoi sitä likempänä kuin kaikki muut puut. Tammi katsahti alaspäin saadakseen tietää kuka oli puhunut; sitte se taasen katsahti ylöspäin ja vaikeni. Joki teki niin raskasta työtä, että se kulki valkoisena vaahtona; pohjatuuli oli tunkeutunut kuiluun ja vinkui revelmissä; paljas tunturi riippui raskaana, viluisena kuilun päällä; — entä jos rupeaisimme puettamaan tunturia? sanoi kataja hongalle, joka kasvoi toisella puolella.
— Me sen kai teemme, jos siitä mitään tulee, sanoi honka, sitaisi partaansa ja vilkaisi koivuun; — mitä sinä arvelet?
Mutta koivu vilkaisi varovaisesti tunturiin. Se riippui niin raskaana hänen päänsä päällä, että hän tuskin sai hengitetyksikään.
— Puetetaan sitte Jumalan nimeen, sanoi koivu; ja kolmisin päättivät ne ryhtyä puettamaan tunturia. Kataja kulki edellä.
Kun se oli päässyt vähäisen matkaa, tuli kanerva sitä vastaan. Kataja yritti mennä kanervan ohitse.
— Ei, ei, sanoi honka, — ota kanerva kanssasi. Ja kanervalle tuli kiire, se yritti jo jättää katajan taakseen.
— Käy minuun kiinni, sanoi kanerva.
Kataja teki työtä käskettyä, ja missä vaan oli pienikin revelmä, sinne pisti kanerva sormensa, ja minne se vaan sai sormen, sinne pani kataja pian koko käden. Ne kiipesivät ja ryömivät, honka tuli vaivaloisesti perässä ja samoin koivu.
— Siunaus seuraa meitä, sanoi koivu.
Mutta tunturi rupesi miettimään mikä pieni ripinä mahtoikaan kavuta ylös sen vartta. Ja pari sataa vuotta sitä asiaa mietittyään, lähetti se pienen puron katsomaan. Oli kirrenlähdön aika ja puro haki, kunnes löysi kanervan.
— Kiltti kanerva kulta, päästäppäs minua menemään, minähän olen niin pieni! sanoi puro.
Kanervan oli kiire, se nosti itseään hiukan ja jatkoi työtään. Puro alatse ja eteenpäin.
— Kiltti kataja kulta, päästäppäs minua menemään; minähän olen niin pieni.
Kataja katsoi tiukasti puroon, mutta koska kanervakin oli päästänyt sen menemään, niin mikseikäs sekin. Puro päällitse ja eteenpäin ja nyt se pääsi mäkeen, missä honka seisoa puhkui.
— Kiltti honka kulta, päästäppäs minua menemään; minähän olen niin pieni! sanoi puro, suuteli hongan jalkaa ja tekeytyi niin herttaiseksi kuin suinkin. Honka tuli näpeilleen ja päästi puron menemään. Mutta koivu nosti itseään ennenkuin puro pyysikään.
— Hihhihhih! sanoi puro ja kasvoi.
— Hahhahhah! sanoi puro ja kasvoi.
— Hohhohhoh! sanoi puro ja viskasi kanervat ja katajat ja hongat ja koivut nurin narin ja ylösalaisin korkeita mäkiä. Monta sataa vuotta oli tunturilla sitte miettimistä, eikö se vaan sinä päivänä ollut vetänyt suutaan hymyyn.
Selvästihän sen näki, ettei tunturi tahtonut pukua. Kanervaa harmitti niin, että se jälleen tuli vihreäksi ja läksi tiehensä.
— Reipasta mieltä vaan! sanoi kanerva.
Kataja oli kurottautunut katsomaan kanervaa ja se kurottautui kurottautumistaan kunnes oli ihan pystyssä. Se repi tukkaansa, läksi liikkeelle ja iski kiinni tunturiin niin että olisi pitänyt tuntua.
— Jollet sinä tahdo minua, niin minä tahdon sinut.
Honka koukisti hiukkasen varpaitaan saadakseen tietää, olivatko ne ehyet, nosti sitte toista jalkaa, joka oli ehyt, sitte toista, joka niinikään oli ehyt, sitte molempia. Ensinnä se tutki missä oli kulkenut, sitte mihin se oli kaatunut ja vihdoin, mihin sen piti mennä. Sitte se läksi kammertamaan, ikäänkuin ei se ikinä olisi kaatunut. — Koivu oli pahasti tahriutunut, nyt se nousi ja rupesi siistiytymään. Ja sitte sitä mentiin entistä kiireemmin, ylöspäin ja molemmin puolin, sama sitte oliko pouta vaiko sade.
— Mikä nyt on? sanoi tunturi, kun kesäinen aurinko paahtoi, kaste kimmelsi, linnut lauloivat, metsähiiri vikisi, jänis hyppeli ja kärppä kirkaisten meni piiloon.
Vihdoin tuli sitte sekin päivä, jolloin kanerva sai toisen silmänsä nousemaan tunturinsyrjän yläpuolelle.
— Oijoijoi! sanoi kanerva — ja sen tiensä se meni.
— Hyvänen aika, mitä kanerva näkee? sanoi kataja ja pääsi jo sekin tunturinsyrjän yläpuolelle. — Oijoijoi! huusi se ja meni menojaan.
— Mikäs katajalle on tullut? sanoi honka ja otti pitkiä askeleita auringonpaahteessa. Pian sekin saattoi nousta varpailleen katsomaan.
— Oi!
Oksat ja neulaset nousivat pystyyn ihmetyksestä. Ja honka kapusi kapuamistaan, pääsi harjalle ja hävisi.
— Mitä ne muut kaikki näkevät enkä minä! sanoi koivu, nosti liepeitään ja sipsutteli perässä. Se nosti yhtäkkiä koko päänsä tunturinsyrjän yläpuolelle.
— Oo-oo! — täällähän on kokonainen suuri metsä, honkia ja kanervia ja katajia ja koivuja, meitä odottamassa! sanoi koivu ja lehvät värisivät auringossa niin että kaste vieri maahan.
— Niin, sellaista se on kun pääsee perille, sanoi kataja.