KAHDESTOISTA LUKU.
Muutamia vuosia on kulunut tästä kohtauksesta.
On syksy, koulumestari astelee Nordistuenille, avaa ulko-oven, ei tapaa ketään kotona, avaa toisen oven eikä vieläkään tapaa ketään ja jatkaa yhä kulkuaan pitkän rakennuksen viimeiseen huoneeseen; siellä istuu Olli Nordistuen yksinään vuoteensa ääressä ja katselee käsiään.
Koulumestari tervehtii ja Olli vastaa. Koulumestari ottaa jakkaran ja asettuu Ollin eteen.
— Olet lähettänyt minua hakemaan.
— Niin olen.
Koulumestari muuttaa jalan toisen päälle, katselee ympärilleen, ottaa kirjan penkiltä ja alkaa sitä selailla.
— Mitä asiaa sinulla olisi ollut?
— Sitä minä tässä juuri ajattelen.
Koulumestari ei pidä kiirettä, hän ottaa esiin silmälasinsa voidakseen lukea kirjan nimen, kuivaa silmälasinsa ja panee ne nenälleen.
— Sinä käyt kohta vanhaksi, Olli.
— Niin, siitähän minun juuri piti puhua. Elämä menee taaksepäin; minä kaadun tästä kohta.
— Katso vaan, että vedät makeita unia, Olli.
Koulumestari panee kirjan kiinni ja istuutuu katsomaan ikkunaan.
— Se on hyvä kirja, tuo, joka tuossa on käsissäsi.
— Ei ole hullumpi. Oletko useinkin päässyt kantta kauvemmaksi, Olli?
— Olenhan minä näinä viime aikoina…
Koulumestari laskee kirjan kädestään ja panee pois silmälasit.
— Ei sinulla tällä kertaa ole oikein mieleistäsi oloa, Olli.
— Eihän sitä ole ollut minun muistinaikanani.
— Sellaistahan se minullakin oli kauvan aikaa. Olimme riidoissa hyvän ystävän kanssa ja minä odotin, että hän tulisi luokseni ja koko sen ajan olin onneton, mutta sitte minä keksin sen keinon, että lähden hänen luokseen ja siitä asti minulla on ollut hyvä olo.
Olli nostaa katseensa ja vaikenee.
— Kuinka tämä talonpito mielestäsi menestyy?
— Taaksepäin menee niinkuin minä itsekin.
— Kuka taloa pitää, kun sinä siitä kaadut?
— Sitäpä minä juuri en tiedä ja sehän se minua painaa.
— Naapurisi edistyvät tätä nykyä, Olli.
— Niin, kun niillä on se agronoomi apunaan. Koulumestari kääntyy välinpitämättömästi ikkunaan päin.
— Apuahan sinäkin tarvitsisit, Olli. Et pääse paljon käymäänkään etkä paljon tiedä näistä uusista viljelyskeinoista.
— Kuka minua rupeisi auttamaan.
— Oletko sitte pyytänyt apua?
Olli vaikenee.
— Minä olin kauvan samallaisissa väleissä Jumalan kanssa, sanoo koulumestari. — Et kohtele minua hyvästi, sanoin Hänelle. — Oletko sinä sitte pyytänyt minulta hyvää kohtelua? kysyi Hän. Enhän minä ollut pyytänyt. Sitte minä pyysin ja senjälkeen on kaikki käynyt hyvin.
Olli vaikenee, mutta koulumestarikin vaikenee ja vihdoin virkkaa Olli:
— Onhan minulla lapsenlapsi ja hän kyllä tietää mikä minulle tuottaisi iloa, mutta hän ei tee sitä.
Koulumestari hymähtää.
— Ehkei se tuottaisi iloa hänelle. Olli vaikenee. Koulumestari lausuu:
— Sinua painavat monetkin asiat, mutta minun ymmärtääkseni talo sentään on suurin huoli. Olli virkkaa hiljaa:
— Se on jo niin monet polvet ollut tässä suvussa ja se on niin hyvää maata. Siinähän se on kaikki mitä isä toisensa perästä on saanut kokoon; mutta nykyään ei se kasva. Enkä minä tiedä kuka ajaa taloon, kun minut viedään talosta. Sukua hän vaan ei ole.
— Jatkaahan sinun tyttäresi tytär sukua.
— Mutta kuinka hänen miehensä pitää taloa? Se minun pitäisi tietää ennenkuin pääni kaatuu. Se on sellaista, Baard, että sekä minulle että talolle tulee kiire.
Molemmat vaikenevat; vihdoin virkkaa koulumestari:
— Eikö mentäisi vähän katsomaan maita, kun on näin kaunis ilma?
— Mennään vaan. Minulla on väkeä tuolla mäessä, lehdessä ovat, mutta eiväthän ne mitään tee, paitsi silloin kun minun silmäni näkee! … ja hän hoippuroi hakemaan suurta lakkiaan ja keppiään ja puhelee siinä kulkiessaan: — ne eivät viihdy täällä meillä työssä; minä en ymmärrä mikä siinä on… Heidän päästyään ulos ja kierrettyään rakennuksen kulman, hän seisahtui: — katso nyt tätä: kun ei ole järjestystä missään! puita ovat viskelleet huiskin haiskin, kirvestä eivät ole lyöneet kiinni pölkkyyn… ja hän kumartui vaivalloisesti sitä ottamaan ja löi sen pölkkyyn. — Tämä välly tässä on pudonnut, mutta onko joku viitsinyt nostaa sitä ylös? ja hän nosti sen itse paikoilleen. — Tässä on sitte aitta, mutta luulen vaan, että joku on kantanut pois portaita!— hän nosti ne itse syrjään. Sitte hän seisahtui, jäi katsomaan koulumestariin ja sanoi: — ja tällaista se on joka päivä!
Heidän astuessaan ylös rinnettä, kuului nurmikkojyrkänteiltä reipasta laulua.
— Laulavatpa ne työtä tehdessään, sanoi koulumestari.
— Se on Itätalon pieni Nuutti, joka siellä laulaa. Hän tekee lehtiä isällensä. Tuolla ovat minun väkeni; he eivät laula.
— Tuo ei ole tämän paikkakunnan lauluja.
— Ei näy olevan.
— Öyvind Pladsen on paljon ollut siellä Itätalossa; taitaa olla niitä lauluja, jotka hän on tuonut paikkakunnalle; lauluja tulee aina aika liuta hänen mukanaan.
Siihen ei tullut mitään vastausta. Se maa, josta he paraikaa kulkivat, oli aivan hoidon puutteessa ja kun koulumestari huomautti sitä, seisahtui Olli.
— Minä en jaksa enempää, sanoi hän miltei heltyen. Vieras työväki käy liian kalliiksi, kun ei isännän silmä ole mukana. Raskasta vaan on kulkea tällaisen maan poikki.
He joutuivat puhumaan pinta-alan suuruudesta ja mitkä paikat eninten kaipasivat hoitoa ja lopuksi he päättivät nousta nurmikkojyrkänteelle katsomaan koko alaa. Kun he vihdoin viimein olivat päässeet korkealle paikalle ja sieltä katselivat ympärilleen, heltyi vanhus vahaksi.
— Enhän minä tahtoisi jättää tätä näin rempalleen. Tuolla me olemme ahertaneet, sekä minä että vanhemmat, vaikkei sitä näy.
Samassa kajahti heidän päittensä päältä laulu; siinä oli se omituinen kirpeys, joka pojanäänessä aina on, kun se oikein innoissaan vetelee. He sattuivat olemaan jokseenkin likellä sitä puuta, jonka latvassa pieni Nuutti Itätalo taitteli lehviä isänsä karjalle ja heidän täytyi jäädä kuuntelemaan hänen lauluaan.
Vuoripolku noustavaks kun on jyrkkä eessä, älä liian raskahaks kantamusta tee sä! Sulje huolet laaksojen vihannasta haasta, heitä alas laulellen, mik' on alamaasta!
Tervehtii sua linnunsuu, vaikee kyläjuorut, ilma yhä puhdistuu, noustessasi nuorrut, syvyydestä sydämen laulat lauleloisen, herää muistot mennehen ajan aurinkoisen.
Seisot hetken hartahan, kuulet silloin soivan hiljaisuuden korkean, korvaan huminoivan. Solisee vain puronen, kivi vierii santaan, maailmalta tuulonen kaiun sulle kantaa.
Nöyrtyen sa astu näin muistojesi tarhaan, nouse yhä ylöspäin huipulta sa parhaan löydät: Moses vaeltaa siellä Herran kanssa; autuas ken nähdä saa heidän kasvojansa!
Olli oli istuutunut ja painanut pään käsiinsä.
— Nyt minä puhun teille, sanoi koulumestari ja istuutui hänen viereensä.
* * * * *
Pladsenin torpassa oli Öyvind vasta palannut pitemmältä matkalta.
Kyyti oli vielä oven edessä koska hevosen piti levätä.
Vaikka Öyvindillä nyt oli hyvät tulot amtin agronoomina, asui hän vielä pienessä kamarissaan kotitorpassa ja autteli joutoaikoinaan töissä. Torppa oli viljelty päästä päähän, mutta se oli niin pieni, että Öyvindin oli tapana sanoa sitä äidin leikkikaluksi; sillä äiti maanviljelystä pääasiallisesti hoiti.
Öyvind oli juuri ehtinyt muuttaa vaatteet, isä oli tullut myllyltä, ihan jauhoisena, ja niinikään muuttanut. He puhelivat paraikaa siitä, että pitäisipä lähteä vähän kävelemään ennen illallista, kun äiti ihan kalpeana tuli huoneeseen.
— Tuolla näkyy tulevan harvinaisia vieraita; katsokaa nyt ulos!
Molemmat miehet menivät ikkunaan ja Öyvind puhkesi ensinnä puhumaan:
— Se on koulumestari ja — niin, luulenpa melkein: … hän se on!
— Vanha Olli Nordistuen se on, sanoi nyt Torekin ja vetäytyi pois ikkunasta, jotteivät vieraat häntä näkisi, sillä he olivat jo ihan talon edessä.
Öyvind ehti kohdata koulumestarin katseen samassa hetkessä, jolloin hän läksi ikkunasta; Baard hymyili ja kääntyi takaisin vanhan Ollin puoleen, joka ahersi eteenpäin pienin, lyhyin askelin, aina nostaen toista jalkaa korkeammalle kuin toista. Ulkopuolella kuului koulumestarin ääni lausuvan: "kyllä kai hän juuri on palannut kotiin", ja vanha Olli kaksi kertaa toistavan: "vai niin, vai niin".
He seisoivat kauvan aikaa ääneti etehisessä. Äiti oli paennut siihen nurkkaan, missä maitohylly oli, Öyvind oli asettunut lempipaikalleen, selkä suurta pöytää vastaan ja kasvot oveen päin, isä istui hänen rinnallaan. Vihdoin koputettiin oveen ja koulumestari astui huoneeseen ja sitaisi lakin päästään, rinnallaan Olli, joka niinikään sitaisi lakin päästään; sen tehtyään hän kääntyi oveen päin sulkemaan sitä; hän oli niin hidas liikkeissään, nähtävästi häntä hävetti. Tore nousi ja pyysi heitä sisään. He asettuivat rinnatusten penkille ikkunan alle, Tore istuutui taasen.
Kosiminen tapahtui seuraavalla tavalla.
Koulumestari: — Taitaa sittenkin tulla kaunis syksy.
Tore: — Onhan se viime aikoina ruvennut näyttämään paremmalta.
— Kyllä siitä nyt tulee seisovat ilmat, kun tuuli kerran on kääntynyt tuolle kulmalle.
— Onko teillä jo syysviljat korjuussa?
— Ei vielä; tämä Olli Nordistuen, jonka sinä kai tunnet, tahtoisi pyytää sinua, Öyvind, auttamaan, jos muuten sopii.
Öyvind: — Kun pyydetään, niin teenhän minä mitä voin.
— Ei hän tarkoita näitä likeisimpiä töitä, mutta talo ei hänestä tunnu menevän eteenpäin ja siltä kai puuttuu oikea hoito ja johto.
Öyvind: — Minä olen niin harvoin kotona…
Koulumestari katsahtaa Olliin. Olli tuntee, että nyt on lähdettävä lieskaan, rykäisee pari kertaa ja alkaa lyhyeen ja nopeasti:
— Se oli sillä tavalla, taikka on sillä tavalla — että, minä tarkoitan, että sinä niinkuin asettuisit olemaan meillä … että sinä niinkuin olisit meillä asumassa… silloin kun et ole matkoilla.
— Kiitoksia vaan tarjouksesta, mutta minä asun mielelläni siellä missä asun.
Olli katsahtaa koulumestariin, joka sanoo:
— Ollilta menee tänään vähän niinkuin nurin. Se on sellaista, että hän on käynyt täällä kerran aikaisemmin ja se muisto panee sanat ristiin hänen suussaan.
Olli puuttuu kiireesti puhumaan:
— Sellaista se on. Minä kävin hullun asioilla, tappelin niin kauvan tytön kanssa, että puu mureni. Mutta ei muisteta niitä; ei sateenpuro irroita isoja kiviä; ei toukokuun lumi kauvan pysy; ei ukkosen jyrinä ihmistä tapa.
Kaikki neljä purskahtivat nauruun; koulumestari sanoo:
— Olli tarkoittaa ettei niitä enään pidä muistaa, ei sinun, Öyvind, eikä Torenkaan.
Olli katsahtaa heihin eikä tiedä uskaltaako jatkaa.
Silloin sanoo Tore:
— Orjantappura käy kiinni kynsin ja hampain, mutta ei tee haavaa. Ei minussa vaan enään ole piikkejä.
Olli: — Minä en siihen aikaan tuntenut poikaa. Nyt minä näen, että hänen kylvönsä itää; syksy vastaa kevättä; sen pojan sormenpäissä on rahaa ja minä tahtoisin hänet mielelläni käsiini.
Öyvind katsoo isään, isä äitiin, äiti koulumestariin ja vihdoin he kaikki katsovat Öyvindiin.
— Olli tarkoittaa, että hänellä on suuri talo.
Olli keskeyttää:
— Suuri talo, mutta huonossa viljelyksessä; minä en enään jaksa, olen vanha eivätkä jalat tottele pään käskyjä. Mutta kyllä siellä kannattaisi ruveta tekemään työtä.
— Suurin talo tässä pitäjässä ja monessakin, keskeyttää koulumestari.
— Suurin talo pitäjässä; se se juuri on onnettomuus; liian suuri kenkä putoaa jalasta; onhan se mukavaa, että pyssy on hyvä, mutta se täytyy jaksaa nostaa. (Tässä hän äkkiä kääntyy Öyvindin puoleen.) Mitä jos sinä kävisit sen kimppuun?
— Tarkoitatteko että minä rupeaisin isännöitsijäksi?
— Isännäksi; sinä saisit talon.
— Saisinko minä talon?
— Saisit, niin hoitaisit sen.
— Mutta…
— Etkö huoli siitä?
— Tietysti.
— No niin, no niin; päätetty asia, sanoi kana, kun lensi veteen.
— Mutta… Olli katsahtaa kummissaan koulumestariin. — Öyvind taitaa aikoa kysyä saako hän Maritin kanssa?
— Maritin kaupanpäälliseksi, Maritin kaupanpäälliseksi! vastaa Olli kiireesti.
Silloin hyrskähti Öyvind nauramaan ja hypähti korkealle ilmaan. Kaikki muut rupesivat nauramaan hänen perässään. Hän hykerteli käsiään, karkasi toisesta päästä huonetta toiseen ja toisteli alituisesti:
— Maritin kaupanpäälliseksi, Maritin kaupanpäälliseksi!
Tore nauraa kulautteli, äiti katseli nurkastaan vilkkumatta poikaansa, kunnes silmät tulivat täyteen kyyneliä.
— Mitä sinä ajattelet talosta? kysyi Olli jännityksessä.
— Mainiota maata!
— Mainiota maata, eikö totta!
— Mainio laidun!
— Mainio laidun! Luuletko, että saadaan kalua?
— Siitä tulee paras talo koko amtissa!
— Paras talo koko amtissa! — Ihanko totta? Niinkö luulet?
— Niin totta kuin minä tässä seison!
— Niin, enkö minä aina ole sanonutkin!… Molemmat puhuivat yhtä nopeasti ja sopivat yhteen kuin kaksi pyörää. — Mutta rahaa, kuuleppas, rahaa! Minulla ei ole rahaa!
— Talo edistyy hitaasti ilman rahaa, mutta se edistyy!
— Se edistyy! Niin, edistyyhän se! Mutta se edistyisi nopeammin, jos meillä olisi rahoja, eikö niin?
— Monta kertaa nopeammin.
— Monta kertaa? Olisipa meillä vaan ollut rahaa! Niin, niin; mutta pureskeleehan sekin, jolla ei ole hampaita ja pääseehän sekin perille, joka ajaa härällä.
Äiti iski yhtä mittaa silmää Torelle, joka hänkin silloin tällöin syrjästä vilkaisi äitiin ja kiikutteli yläruumistaan ja sitaisi käsillään polviaan; koulumestari vilkutteli hänkin silmää hänelle. Tore aukaisi jo suunsa, rykäisi vähän ja yritti puhua, mutta Olli ja Öyvind olivat lakkaamatta äänessä, nauroivat ja pitivät sellaista elämää, ettei siinä saanut suunvuoroa.
— Olkaa nyt vähän aikaa hiljaa; Torella on jotakin sanomista, keskeyttää koulumestari, ja miehet vaikenevat ja jäävät katsomaan Toreen.
— Se on tässä paikassa ollut sellaista, alkaa Tore vihdoin hiljaa, — että meillä on ollut mylly; viime aikoina on ollut sellaista, että niitä on ollut kaksi. Nämä myllyt ovat aina joka vuosi antaneet pikkuisen penniä; mutta emme ole, isäni enemmän kuin minäkään käyttäneet näitä rahoja paitsi kun Öyvind oli poissa. Koulumestari on hoitanut niitä ja hän sanoo, että ne ovat kasvaneet siellä pankissa; mutta nyt on parasta, että Öyvind saa ne Nordistueniin.
Äiti tekeytyi nurkassaan pienen pieneksi ja katseli säikkyvän iloisena
Torea, joka istui hyvin vakavana ja miltei tyhmän näköisenä. Olli
Nordistuen katseli häntä suu ammollaan, Öyvind tointui ensinnä
hämmästyksestään ja puhkesi puhumaan:
— Eikö minua nyt seuraa onni? Hän astui permannon poikki isän luo ja laski kätensä hänen olkapäälleen niin että läjähti. — Kas vaan sinua, isä! sanoi hän, hykerteli käsiään ja jatkoi kulkuaan.
— Paljonko niitä rahoja saattaa olla? kysyi Olli vihdoin koulumestarilta, mutta hiljaa.
— Ei niitä niinkään vähän ole.
— Muutamia satoja?
— Vähän enemmän.
— Vähän enemmän? Öyvind, vähän enemmän! Herra varjele, mikä talo siitä tulee!
Hän nousi ja purskahti ääneen nauramaan.
— Minä lähden nyt teidän kanssanne Maritin luo, sanoo Öyvind. —
Otamme hevosen, joka on tuossa ulkona, niin pääsemme pian.
— Niin, pian, pian! Tahdotko sinäkin aina kaikki pian?
— Tahdon, pian ja nurin!
— Pian ja nurin! Ihan niinkuin minä nuorena, ihan!
— Tässä on lakki ja keppi; nyt minä ajan pois teidät!
— Sinä ajat pois minut, hahhah! mutta tulethan itse mukaan, tulethan? Tulkaa te muutkin; istumme tänä iltana yhdessä niin kauvan kuin hiilissä on tulta; tulkaa mukaan!
He lupasivat, Öyvind auttoi ukon rattaille ja he läksivät ajamaan Nordistuenille. Siellä hämmästyivät muutkin yhtä paljon kuin suuri koira, kun Olli Nordistuen ajoi pihamaalle Öyvind Pladsenin kanssa, Öyvindin auttaessa vanhusta rattailta ja palvelijoiden ja päiväläisten heitä töllistellessä, tuli Marit etehiseen katsomaan mitä koira niin itsepintaisesti haukkui; hän jäi kuin naulittuna heihin katsomaan, lensi polttavan punaiseksi ja karkasi sisään. Päästessään huoneeseen, rupesi vanha Olli kuitenkin huutamaan häntä niin että hänen täytyi tulla näkyviin.
— Mene panemaan parasta päällesi; tämä poika saa talon!
— Onko se totta? sanoo tyttö miltei tietämättään, ja niin ääneen että helisee.
— On se totta! vastaa Öyvind ja leipoo käsiään yhteen.
Tyttö kiepahtaa ympäri, viskaa mitä käsissä sattuu olemaan, menemään ja karkaa ulos. Mutta Öyvind perässä.
Pian tulivat koulumestari, Tore ja vaimo. Vanhus oli hommannut kynttilöitä pöydälle, joka oli katettu valkoisella liinalla; tarjottiin viiniä ja olutta ja kaiken aikaa kierteli ukko huonetta, nostaen jalkojansa tavallista korkeammalle, mutta oikeaa aina korkeammalle kuin vasenta.
* * * * *
Ennenkuin tämä pieni kertomus päättyy, mainittakoon, että viisi viikkoa myöhemmin Öyvind ja Marit vihittiin pitäjän kirkossa. Koulumestari johti itse sinä päivänä laulua, koska hänen apulaislukkarinsa oli kipeänä. Hänen äänensä särisi nyt vanhana; mutta Öyvind kuunteli häntä mielellään. Ja kun hän oli antanut Maritille kätensä ja taluttanut hänet alttarille, nyökytti koulumestari kuorista hänelle päätään, aivan kuten Öyvind oli nähnyt hänen tekevän silloin, kun hän niin surullisena katseli Maritin tanssia; hän nyökytti päätään takaisin ja kyyneleet yrittivät nousta silmiin. Tanssiaisillan kyyneleet olivat näiden kyynelten johdantona. Välillä oli koko hänen uskollisuutensa ja työnsä.
Ja tähän päättyy tarina iloisesta pojasta.