KUUDES LUKU.
Synnöve oli saanut tietää asian päivää senjälkeen kun Torbjörn oli ollut häissä. Hänen nuorempi veljensä oli tullut karjakartanolle tuomaan sanaa; mutta Ingrid oli juuri hänen mennessään saanut häntä etehisessä kiinni siivestä, ja hän oli sanonut hänelle mitä Synnövelle oli kerrottava. Synnöve ei siis tietänyt enempää kuin että Torbjörn oli ajanut kuorman kumoon ja että hänen oli pitänyt mennä Pohjamäelle hakemaan apua; että hän ja Nuutti olivat riitaantuneet ja että Torbjörn oli vähän loukkaantunut; hän oli makuulla, mutta ei ollut mitään vaaraa. Tämä sanoma suututti Synnöveä enemmän kuin suretti. Ja jota enemmän hän asiaa ajatteli, sitä alakuloisemmaksi hän kävi. Torbjörn oli luvannut niin lujasti ja nyt hänen kuitenkin piti käyttäytyä niin, että vanhemmat taas saivat sanomisen syytä. Mutta ei tässä nyt kuitenkaan eroa tule, ajatteli Synnöve.
Karjakartanolle ei usein kulkenut sanoja ja sentähden kesti kauvan ennenkuin Synnöve sai toisia tietoja. Epätietoisuus painoi raskaasti hänen mieltään ja kun ei Ingridiäkään kuulunut, mahtoivat asiat olla hullusti. Ei hänen tehnyt mieli laulaa karjaa kotiin illoin, kuten hän ennen oli tehnyt, eikä hän öisin tahtonut saada unta, kun Ingrid oli poissa. Tästä johtui, että häntä päivisin väsytti eikä mieli siitä suinkaan käynyt keveämmäksi. Hän hommasi ja hääräsi, pesi punkkia ja pyttyjä, teki juustoa ja pani maitoa viiliksi, mutta hänen työnsä oli ilotonta ja Torbjörnin nuorempi veli ja eräs toinen poika, jonka hänen kanssaan piti käydä paimenessa, luulivat nyt saaneensa varmat merkit, että Synnöve ja Torbjörn olivat joissakin väleissä ja siitä asiasta riitti heillä paimenessa ollessa paljon puhumista.
Iltapäivällä, kahdeksantena päivänä siitä kun Ingrid oli noudettu kotiin, tuntui Synnöven mieltä painavan pahemmin kuin milloinkaan. Sellainen aika oli kulunut ilman mitään tietoja. Hän heitti työnsä ja istuutui katselemaan kylää, koska se oli kuin mikäkin seura eikä hän nyt tahtonut olla yksin. Siinä istuessa rupesi häntä väsyttämään, hän päästi pään painumaan käsivarrelleen ja meni paikalla uneen; mutta päivä poltti ja uni oli levotonta. Hän oli olevinaan Päivänkummulla, siinä ylistuvassa, missä hänen tavaransa olivat ja missä hänen oli tapana nukkua; puutarhasta nousi suloinen tuoksu, mutta ihan toisellainen kuin se, mihin hän oli tottunut, melkein kuin kanervan tuoksu. Mitenkä se on sellainen? ajatteli hän ja pisti päänsä ulos avoimesta ikkunasta. Torbjörn seisoikin puutarhassa istuttamassa kanervia! "Mutta rakas ystävä, miksi sinä tuota teet?" kysyi hän. "Voi, eivät ne kukkaset tahdo kasvaa", sanoi Torbjörn ja hommaili hommailemistaan puutarhassa. Synnöven rupesi käymään kukkia sääli ja hän pyysi Torbjörniä tuomaan ne ylös kamariinsa. "Kyllähän minä sen teen", vastasi hän ja sitte hän keräsi ne käsiinsä ja läksi niitä tuomaan; mutta ei Synnöve istunutkaan kamarissa, sillä Torbjörn pääsi tulemaan suoraan hänen luoksensa. Samassa tuli äiti. "Herra nähköön! aikooko se ilkeä Kuusiston poika tulla sinun luoksesi?" sanoi hän, riensi paikalle ja asettui Torbjörnin tielle. Mutta Torbjörn tahtoi vaan sisään ja nyt he rupesivat painimaan. "Äiti, äiti, hän tuo vaan kukkiani!" pyysi Synnöve ja itki. "Se ei auta", sanoi äiti ja jatkoi painimista. Ja Synnöveä peloitti niin hirveästi, sillä hän ei tietänyt kenen hän olisi suonut voittavan; mutta kummankaan ei hän suonut joutuvan tappiolle. "Varokaa kukkiani!" huusi hän, mutta he painivat entistä kiivaammin ja kauniit kukat hajaantuivat kaikkialle. Äiti polki niitä ja Torbjörn niinikään; Synnöve itki. Mutta kun Torbjörn oli päästänyt kukat käsistään, kävi hän niin hirveän näköiseksi, hiukset hänen päässään kasvoivat, kasvot kävivät nimikään suuremmiksi, silmät katselivat häijynilkeästi ja hän iski äitiin pitkät kynnet. "Ole varoillasi, äiti! Etkö näe, että se on toinen — ole varoillasi!" huusi Synnöve ja yritti lähteä auttamaan äitiä, muttei päässyt paikalta. Silloin kuului joku häntä huutavan, huutavan toisenkin kerran. Samassa hävisi Torbjörn ja äitikin hävisi; taas kuului joku huutavan. "Mitä?" sanoi Synnöve ja heräsi.
— Synnöve! huudettiin.
— Mitä? sanoi Synnöve ja nosti päätään.
— Missä sinä olet? kysyttiin.
Äiti siellä huutelee, ajatteli Synnöve, nousi ja läksi astumaan karjakartanon pihamaalle päin. Äiti siellä seisoi, toisessa kädessä eväsvakka, toisella varjostaen kasvojaan, ja seurasi häntä silmillään.
— Täälläkö sinä makaat paljaalla maalla! sanoi äiti.
— Minun tuli niin uni, vastasi Synnöve, — että minä hetkeksi paneuduin pitkäkseni enkä tietänytkään ennenkuin olin unessa.
— Sitä sinun pitää varoa, lapseni. — Tässä saat tuliaisia; minä leivoin eilen, kun isä aikoo pitkälle matkalle.
Mutta Synnöve tunsi, ettei äiti ollut tullut sentähden ja hänen mieleensä tuli, ettei hän suotta ollut nähnyt äitiä unessaan. Kaarina — äidin nimi oli Kaarina — oli kuten ennenkin on kerrottu — pieni ja hentokasvuinen, hänellä oli vaaleat hiukset ja siniset silmät, jotka vilkkaina liikkuivat päässä. Puhuessaan hän hiukan hymyili, mutta vaan puhuessaan vieraitten kanssa. Nyt olivat hänen kasvonsa käyneet hyvin teräviksi, hänen liikkeensä olivat rivakat ja hänellä oli aina kiire. — Synnöve kiitti tuliaisista, avasi kannen ja katsoi mitä vakassa oli.
— Tee se toisen kerran, sanoi äiti; — huomasin tuossa, etteivät pyttysi vielä ole pestyt; se sinun, lapseni, täytyy tehdä ennenkuin asetut lepäämään.
— Enhän minä muuta kuin tänään.
— Tule nyt, niin autan sinua, koska kerran olen täällä, sanoi äiti ja rupesi panemaan ylös helmojaan. — Sinun täytyy tottua järjestykseen, olit sitte minun silmieni alla taikka et.
Äiti asteli edellä maitoaittaan ja Synnöve hitaasti perässä. Sieltä he sitte kantoivat ulos astioita ja pesivät ne; äiti tarkasteli heidän hommiaan eikä pitänyt niitä ensinkään hullumpina. Hän antoi alituiseen ohjeita ja auttoi tekemään puhdasta ja sillä tavalla kului tunti tai pari. Työn kestäessä oli hän kertonut Synnövelle mitä kotona tehtiin ja kuinka kiire oli ennenkuin isä pääsi matkalle. Sitte hän kysyi muistiko Synnöve illoin, ennen maatapanoa, lukea jumalansanaa.
— Sillä se vaan ei saa unohtua, sanoi hän, — muuten menee työ seuraavana päivänä huonosti.
Saatuaan työn valmiiksi, menivät he nurmikolle ja istuutuivat odottamaan karjaa. Ja heidän istuuduttuaan kysyi äiti Ingridiä ja eikö hän pian palaisi karjakartanolle. Synnöve ei siitä asiasta tiennyt enempää kuin äitikään.
— Niin, kyllä ne ihmiset osaavat olla, sanoi äiti ja Synnöve ymmärsi paikalla, ettei hän tarkoittanut Ingridiä; hän olisi mielellään johtanut keskustelun toisaalle, mutta hän ei uskaltanut. — Sitä, jolla ei ole Herra sydämessä, kohtaa onnettomuus joskus, kun hän sitä vähinten odottaa, sanoi äiti. Synnöve ei sanonut sanaakaan. — Ei, sen minä aina olen sanonut, ettei siitä pojasta tule ihmistä. Raivota nyt sillä tavalla — hyi! — He kyyköttivät molemmat mäellä ja katselivat alas, mutta eivät toisiinsa. — Oletko kuullut kuinka hänen on? kysyi äiti ja katsahti tyttäreensä,
— En, vastasi Synnöve,
— Huonosti hänen kuuluu olevan, sanoi äiti. Synnöven rintaa rupesi ahdistamaan.
— Onko se vaarallista? kysyi hän.
— No niin, kyljessä on puukonpisto; — ja saihan hän muitakin vammoja.
Synnöve tunsi käyvänsä polttavan punaiseksi ja kääntyi enemmän pois, jottei äiti häntä näkisi.
— Ei kai se sen enempää merkitse? kysyi hän niin levollisesti kuin ikinä taisi; mutta äiti oli huomannut hänen povensa aaltoilevan ja vastasi sentähden:
— Ei merkitsekkään.
Synnöve alkoi aavistaa, että asiat mahtavat olla hullusti.
— Onko hän vuoteen omana? kysyi hän.
— Totta kai, on kun onkin. — Sääli vanhempia, niin kunnon ihmisiä. Hyvinhän he ovat hänet kasvattaneetkin, niin ettei Jumala voi heitä mistään soimata.
Synnöve joutui sellaiseen ahdistukseen, ettei hän tietänyt mitä tehdä.
Äiti jatkoi:
— Hyvä sekin näyttää olevan, ettei kukaan nyt ole häneen sidottu.
Jumala johtaa kaikki parhain päin.
Synnöveä pyörrytti niin, että hän pelkäsi menevänsä alas mäkeä.
— Ei, minä olen aina sanonut isälle: Herra siunaa! olen sanonut, eihän meillä ole kuin tämä ainoa tytär, kai meidän toki pitää hänestä pitää murhe. Mutta isä on kun onkin sellainen vähän pehmeä, vaikka muuten onkin niin kelpo mies; mutta on se siitä hyvä, että hän hakee neuvoa sieltä mistä sitä on saatavissa, nimittäin jumalansanasta.
Mutta kun Synnöve rupesi ajattelemaan isäänsä, kuinka hyvä hän oli, kävi hänen vieläkin vaikeammaksi vastustaa itkua, eikä vastustus tällä kertaa auttanut ensinkään; hän purskahti itkuun.
— Itketkö sinä? kysyi äiti ja katsoi häneen, saamatta nähdä hänen kasvojaan.
— Niin, minä ajattelen isää, ja sitte vielä — — Ja kyyneleet tyrskähtivät ilmoille entistä vuolaampina.
— Mutta rakas lapseni, mikä sinun oikein on?
— Voi, en minä oikein tiedä … minulle tuli sellainen … entä jos hänelle tällä matkalla tapahtuu jotakin, nyyhki Synnöve.
— Kuinka sinä sellaisia puhut? sanoi äiti. — Mitä hänelle tapahtuisi? — Sileää maantietä kaupunkiin asti!
— Niin, mutta muistakaa … kuinka sen toisen kävi, nyyhki Synnöve.
— Niin, hänen! — mutta eihän isäsi toki ajakkaan kuin hullu. Kyllä hän vahingoittumattomana palaa kotiin, kun Jumala vaan muuten tahtoo pitää kätensä hänen päällään.
Äiti rupesi tekemään johtopäätöksiä tästä itkusta, joka ei tahtonut tauota ensinkään. Äkkiä hän sanoi:
— Maailmassa on paljon suruja, mutta ihminen saa lohduttaa itseään sillä, että niitä voisi olla vieläkin enemmän.
— Se on laiha lohdutus, sanoi Synnöve ja itki kovasti.
Äidillä ei ollut sydäntä sanoa hänelle mitä hän ajatteli. Hän sanoi vaan:
— Jumala järjestelee usein meidän asioitamme näkymättömällä tavalla; niin hän kai on tässäkin tehnyt.
Ja sitte hän nousi, sillä lehmät ammuivat jo mäellä, kellot kalkattivat, pojat huhuilivat ja koko jono liikkui hitaasti alaspäin, kun lehmät olivat kylläiset ja rauhalliset. Äiti seisoi ja katseli ja pyysi sitte Synnöveä mukaan ottamaan niitä vastaan. Synnöve nousi ja tuli perässä; mutta hitaasti se meni.
Kaarina Päivänkummulle tuli nyt kiire tervehtimään karjaansa. Toinen lehmä tuli toisen perässä ja ne tunsivat emäntänsä ja ammuivat; emäntä taputti lehmiään ja iloitsi nähdessään kuinka ne kaikki olivat lihoneet.
— Niin, niin, sanoi hän, — kyllä Jumala pysyy likellä sitä, joka pysyy likellä häntä.
Hän auttoi Synnöveä ajamaan lehmät navettaan, sillä sinä päivänä ei Synnöve tahtonut saada, mitään käsistään. Äiti ei sanonut siitä mitään, vaan auttoi häntä lypsämisessäkin, vaikka hänen sen takia täytyi viipyä täällä ylhäällä kauvemmin kuin hän oli aikonut. Kun he vielä olivat siivilöineet maidon, rupesi äiti tekemään lähtöä ja Synnöve tahtoi saattaa häntä jonkun matkaa.
— Ei, sanoi äiti, — sinä olet ehkä väsyksissä ja tahdot olla rauhassa, ja hän otti tyhjän vakan, ojensi tytölle kätensä ja lausui, katsoen häneen tiukasti: — minä tulen pian taas katsomaan kuinka sinä täällä jaksat. — Pysy sinä vaan meidän tyttönämme äläkä ajattele muita!
Tuskin oli äiti kadonnut näkyvistä, kun Synnöve rupesi ajattelemaan kuinka hän nopeinten saisi sanaa Kuusistoon. Hän huusi Torbjörnin veljeä; hän aikoi lähettää hänet laaksoon; mutta kun poika tuli, huomasi hän, ettei saanutkaan uskotuksi hänelle asiaansa ja sanoi vaan, ettei ollutkaan mitään asiaa. Silloin hän rupesi ajattelemaan, että lähtee itse. Varmuutta hänen täytyi saada ja Ingrid oli paha, kun ei toimittanut hänelle sanaa. Yö oli aika valoisa eikä talo ollut niin kaukana, ettei hän olisi voinut kulkea sitä matkaa, kun oli sellainen asia. Näitä ajatellessa kerääntyi hänen mieleensä kaikki mitä äiti oli sanonut ja itku rupesi taas nousemaan kurkkuun; mutta silloin ei hän enään viivytellytkään, vaan otti huivin päähänsä ja läksi menemään kiertoteitä, jotteivät pojat huomaisi.
Jota kauvemma hän pääsi, sitä enemmän hän kiirehti ja vihdoin hyppeli hän pitkin polkua niin, että pienet kivet irtaantuivat, vierivät horhiin ja peloittivat. Vaikka hän tiesi, että kivet siellä vaan vierivät, tuntui hänestä kuitenkin siltä kuin joku olisi ollut likettyvillä ja hänen täytyi pysähtyä kuuntelemaan. Eihän siellä ollut ketään ja hän läksi menemään entistä kiireemmin. Silloin sattui hän pitkällä hyppäyksellä tulemaan suuremmalle kivelle, jonka toinen pää oli pystyssä tiellä, mutta joka nyt irtaantui ja läksi tulemaan hänen ohitseen. Se piti suurta melua, pensaat rytisivät ja Synnöveä peloitti, mutta vielä suuremmaksi hänen pelkonsa kasvoi, kun hän selvästi näki, että joku nousi ja liikkui etäämpänä tiellä. Ensin hän arveli, että se saattoi olla joku metsänpeto ja seisahtui henkeä pidätellen: tiellä-olija seisoi niinikään liikkumattomana. "Ho-i!" kuului samassa. Se oli äiti. Ensi työkseen juoksi Synnöve piiloon. Hyvän aikaa hän sitte istui ja odotti, nähdäkseen oliko äiti tuntenut hänet ja palaisiko hän; mutta ei häntä kuulunut. Sitte Synnöve odotti vieläkin kauvemmin, että äiti ennättäisi pois hänen edeltään. Kun hän vihdoin läksi liikkeelle, asteli hän hitaasti ja likeni pian taloa.
Häntä rupesi taas ahdistamaan, kun hän sen näki, ja ahdistus yltyi jota likemmä hän tuli. Kaikki oli hiljaista, työkalut olivat asetetut pystyyn seinää vastaan, puita oli hakattu ja pantu pinoon, kirves oli lyöty tukkiin. Synnöve astui näiden kaikkien sivu ovelle; siinä hän vielä kerran pysähtyi, katseli ympärilleen ja kuunteli; mutta mikään ei liikahtanut. Ja siinä seisoessaan ja levottomana miettiessään uskaltaisiko lähteä yliskamariin Ingridin luo, tuli hän ajatelleeksi, että varmaan samallaisena yönä, muutama vuosi sitte, Torbjörn oli käynyt istuttamassa hänen kukkansa. Hän riisui kiireesti kengät jalastaan ja hiipi ylös portaita.
Ingrid pelästyi kovasti, kun hän heräsi ja huomasi Synnöven herättäneen itsensä.
— Kuinka hän voi? kuiskasi Synnöve.
Ingrid muisti nyt kaikki tyyni ja alkoi ruveta pukeutumaan, jottei hänen heti tarvitsisi käydä vastaamaan. Mutta Synnöve istuutui sängynlaidalle, pyysi häntä pysymään vuoteessa ja toisti kysymyksensä.
— Nyt hän voi paremmin, sanoi Ingrid kuiskaten, — minä tulen pian ylös sinun luoksesi.
— Rakas Ingrid, älä salaa minulta mitään, sinä et voi sanoa minulle mitään niin pahaa, etten olisi ajatellut sitä pahemmaksi.
Ingrid koetti yhä säästää häntä, mutta Synnöven pelko kiiruhti asiaa eikä kiertoteihin enään ollut aikaa. Kysymykset tehtiin kuiskaten ja kuiskaten annettiin vastaukset; ympärillä vallitsevassa syvässä hiljaisuudessa kävivät kysymykset ja vastaukset vieläkin totisemmiksi. Hetki oli niitä juhlallisia, jolloin ihminen uskaltaa katsoa kovintakin totuutta silmiin. Sen he kumpikin olivat saavinaan selville, että Torbjörnin syy tällä kertaa oli pieni ja ettei hänen puoleltaan tullut mitään hänen ja sen myötätuntoisuuden väliin, millä he häntä ajattelivat. He itkivät molemmat pidättelemättä, mutta hiljaa ilmoille surunsa. Synnöve itki kuitenkin enemmän, hän istui aivan lyyhistyksissään sängynlaidalla. Ingrid koetti reipastuttaa häntä muistuttamalla kuinka paljon yhteistä iloa heillä kolmella oli ollut; mutta tässä kävi niinkuin usein käy, että kaikki pienetkin muistot, joita päivänpaiste kultaa, surun päivinä sulavat kyyneliksi.
— Onko hän kysynyt minua? kuiskasi Synnöve.
— Hän ei ole juuri ensinkään puhunut.
Ingrid muisti kirjelipun ja se rupesi painamaan häntä.
— Eikö hän sitte jaksa puhua?
— En tiedä miksei hän puhu; — kai hän sitä enemmän ajattelee.
— Lukeeko hän?
— Äiti on lukenut hänelle; nyt hän saa tehdä sen joka päivä.
— Mitä hän sitte sanoo?
— Katso, eihän hän sano juuri mitään, makaa ja katselee.
— Maalatussa tuvassako hän makaa?
— Niin.
— Ja kääntää päänsä ikkunaan päin?
— Niin.
He vaikenivat molemmat hetkisen.
Ingrid:
— Pieni juhannuslelu, jonka sinä kerran annoit hänelle, riippuu siellä ikkunassa ja käänteleikse.
— Niin, sama se, sanoi Synnöve äkkiä lujasti, —
Hän vaan
Sitte sanoi kukaan maailmassa ei saa minua heittämään häntä, kävi miten kävi!
Ingridille tuli kovin tuskallinen olo.
— Tohtori ei tiedä tuleeko hänen terveytensä ennalleen, kuiskasi hän.
Synnöve kohotti päätään, itkua pidätellen, katsoi häneen sanaa lausumatta, päästi sitte päänsä vaipumaan ja jäi mietteisiinsä istumaan; viimeiset kyyneleet valuivat hiljaa alas poskia eikä uusia enään kuulunut. Hän pani kätensä ristiin, mutta ei muuten liikahtanut: näytti siltä kuin hän olisi tehnyt suurta päätöstä. Sitte hän hymyillen nousi, kumartui Ingridin puoleen, ja suuteli häntä pitkään ja lämpimästi.
— Jollei hän parane, niin minä hoidan häntä. Nyt puhun vanhemmilleni!
Tämä liikutti suuresti Ingridiä; mutta ennenkuin hän tuli mitään sanoneeksi, tunsi hän Synnöven tarttuvan käteensä:
— Hyvästi, Ingrid! Nyt minä menen ylös yksin! Ja hän kääntyi kiireesti menemään.
— Kuule, kirjelippu, kuiskasi Ingrid hänen perässään.
— Mikä kirjelippu? kysyi Synnöve.
Ingrid oli jo noussut, hän etsi lipun ja vei sen Synnövelle; mutta samalla kun hän vasemmalla kädellään pisti sitä Synnöven povelle, kietoi hän oikean käden hänen kaulaansa ja suuteli häntä takaisin. Ja Synnöve tunsi hänen kyyneltensä suurina ja kuumina putoavan kasvoilleen. Sitte työnsi Ingrid hänet hiljaa ulos ovesta ja sulki sen; sillä hänellä ei ollut rohkeutta nähdä loppua.
Synnöve astui hiljaa sukkasillaan alas portaita; mutta kun hänen päässään oli liian paljon ajatuksia, tuli hän vahingossa pitäneeksi kolinaa, pelästyi, hyppäsi ulos porstuasta, otti kengät käteensä ja juoksi, kengät kädessä, rakennuksen ohi, vainioiden poikki, portille asti, siinä hän seisahtui, veti kengät jalkaansa ja läks sitte kiireesti menemään ylöspäin, sillä veri oli joutunut liikkeelle. Laulaa hyräillen ja rientämistään rientäen kulki hän eteenpäin, kunnes väsyi ja istuutui lepäämään. Silloin hän muisti kirjelipun — — —
Kun karjakoira seuraavana aamuna nosti haukun, pojat heräsivät ja lehmät olivat lypsettävät ja päästettävät laitumelle, ei Synnöve vieläkään ollut tullut.
Juuri kun pojat seisoivat ihmettelemässä, missä hän saattoi olla ja huomasivat, ettei hän koko yöhön ollut nukkunut vuoteessaan — tuli Synnöve. Hän oli hyvin kalpea ja tyyni. Sanaa lausumatta rupesi hän toimittamaan pojille ruokaa, pani eväät ja lypsi mukana. Sumut painoivat vielä matalampia harjanteita, kanervikko kiilteli kasteessaan pitkin punertavaa kangasta; oli vähän kylmä ja kun koira haukkui, vastasi kaiku joka taholta. Karja päästettiin irti; lehmät ammahtivat raikkaaseen ilmaan ja toinen lehmä toisen perästä lähti lönköttämään polkua myöten: mutta etempänä istui koira ottamassa niitä vastaan ja pysäyttämässä niitä, kunnes kaikki olivat päästetyt irti — silloin sekin päästi ne menemään. Kellon kalkatus värisi alas rinnettä, koira haukkui, jotta raikui, pojat huhusivat kilpaa.
Synnöve pakeni tätä melua ja laskeusi sille paikalle, missä hänen ja Ingridin oli ollut tapana istua. Hän ei itkenyt, vaan istui hiljaa, eteensä tuijottaen. Silloin tällöin huomasi hän iloisen hälinän, joka etenemistään eteni ja sulautumistaan sulautui yhteen, jota kauvemma katosi. Hän rupesi siinä ensin hyräilemään, sitte laulamaan hiukan kovemmin ja lauloi vihdoin kirkkaalla, heleällä äänellä seuraavan laulun. Hän oli muovaellut sen toisen mukaan, jonka oli osannut pienestä pitäen:
Nyt kiitos menneistä, ystävän', ja leikinlyönneistä tanhuvilla. Ma luulin leikin sen kestävän elon pitkän päivän ja illan.
Ma luulin leikin sen liikkuvan
poikk' kotipellon ja kujaa haavan,
ja Päivänkummulle nousevan,
ja kirkonkuorihin saavan.
Mont' iltaa istunut yksin oon,
kun silmä kääntyvi kaihon mukaan;
ja piha hukkuu jo pimentoon,
vaan tietä kuulu ei kukaan…
Mont' iltaa miettinyt olen noin:
ma myöhemmällä sun nähdä saanen.
Ma valvon koittohon huomenkoin —
mut kuule askeltas vaan en!
Nyt silmärukkani tuijottaa
vain tietä myöten ain' akkunatse,
ja alla luomien asustaa
vain kaihon polttava katse.
Ma tiedän kyllä mi lohdun tois,
ma tiedän korkean rauhanmajan,
vaan rukoella en siellä vois —:
hän vieress' istuu sen ajan!
Vaan siitä tiedän ken olla voi,
kuka Päivänkummun ja Kuusen tuvan
niin liki sääsi ja kujan loi
ja antoi kulkea luvan.
Vaan siitä tiedän ken oli se, joka kirkon penkit niin lähi siirsi, luo alttarin kuka nuorille sen suuren käytävän piirsi.