Kertomuksia

by Bjørnstjerne Bjørnson

MORSIUSMARSSI.

Viime vuosisadalla asui eräässä Norjan suurempia tunturilaaksoja pelimanni, joka myöhemmin jossakin määrin on siirtynyt kansantaruihin. Joukko säveliä ja lauluja pannaan hänen tililleen; toiset hän tarun mukaan oli kuullut maahisilta, yhden itse pirulta, yhden hän oli tehnyt pelastaakseen henkensä j.n.e. Yksi hänen marsseistaan on käynyt kuulummaksi muita; sillä sen historia ei päättynytkään, kun hän kuoli, vaan alkoi vasta oikein sen jälkeen.

Pelimanni Ole Haugenilla — hän oli köyhä torppari korkealla tuntureilla — oli tytär Aslaug, joka oli perinyt isänsä mainion pään ja niinikään sävelet — jollei juuri soittona, niin koko olennossaan: sillä hän oli keveä ja reipas puheessaan, laulussaan, käynnissään ja tanssissaan ja hänellä oli, kuten koko suvulla, omituisen pehmeä ääni. Palasipa pitkiltä matkoilta nuori mies, Tingvoldin vanhan perintötilan kolmas poika. Kaksi hänen vanhempaa veljeään oli hukkunut tulvassa ja hänen piti nyt saada talo. Hän tapasi kerran Aslaugin suuremmissa häissä ja mieltyi häneen. Siihen aikaan oli vielä kuulumatonta, että niin vanhan ja suuren suvun poika kosisi Aslaugin säätyistä ja arvoista. Mutta tämä poika oli ollut kauvan poissa ja hän antoi vanhempiensa tietää, että hän kyllä tuli toimeen maailmalla — ja jollei hän täällä kotona saisi mitä tahtoi, niin koko talo sai olla. Hänelle ennustettiin yleisesti, että sellainen välinpitämättömyys sukua ja suvun kotia ja kontua kohtaan kostaisi itsensä. Sanottiin niinikään, että tämä mahtoi olla Ole Haugenin vaikutusta — jopa sellaisten voimien avulla, jota kaikkien ihmisten tulisi pelätä.

Ole Haugen kuuluu nimittäin sillaikaa kun taistelu kävi pojan ja vanhempien välillä olleen oivallisella tuulella. Mutta kun voitto oli saatu, oli hän sanonut jo tehneensä heille morsiusmarssin; eikä se enään koskaan voisi hävitä Tingvoldin suvusta; mutta herra varjele sitä morsianta, joka ei aja sen perässä kirkkoon yhtä iloisena kuin Haugenin torpantyttö! — Siinä olivat ihmiset vainunneet pahaa vaikutusta.

Niin kuuluu tarina, kuten niin monet muut. Mutta tarinaa todempaa on, että siellä kuten niin monella tunturiseudulla, vielä tänäkin päivänä tavataan elävä soiton ja laulun tunto, ja että se niinä aikoina mahtoi olla vieläkin suurempi. Se ei voi säilyä ilman että joku vaalii ja enentää perittyä aarretta ja siinä suhteessa mahtoi Ole Haugen olla oivallisin.

Vielä tietää tarina, että kuten Ole Haugenin morsiusmarssi oli onnekkain minkä he olivat kuulleet, niin oli morsiusparikin, joka ensi kertaa sen sävelissä ajoi kotiin ja jota se saattoi kirkon ovelle ja siellä vihkimisen päätyttyä vastaanotti, onnellisin pari, mitä oli nähty. Ja vaikka Tingvoldin suku aina oli ollut komea suku ja tästä puoleen kävi vieläkin komeammaksi, niin tarina varmasti piti siitä kiinni, että tämä pari vei voiton kaikiksi ajoiksi.

Siirrymme nyt tarinasta lujemmalle pohjalle; sillä Ole Haugenin mukana kuolevat tarinat; hänen jälkeensä alkaa historia. Se kertoo, että marssista tuli toisellainen perintökappale kuin kaikista muista, joita harvoin käytetään; sillä tätä käytettiin, nimittäin marssia rallatettiin, hoilotettiin, vihellettiin, puhallettiin ja soitettiin Tingvoldissa asuinhuoneista talleihin, pelloilta takamaille asti; ja tämän marssin soidessa kiikuttivat äiti, isä, lapsentyttö ja muut palvelijat käsivarsillaan ainoaa lasta, minkä isäntäväki sai, ja marssin oppi lapsi heti ensi elkeittensä ja sanojensa perästä. Lapsen nimi oli Astrid. Suvussa oli säveliä, eikä suinkaan vähinten tässä pienessä, vilkkaassa tytössä, joka pian mestarillisesti osasi rallattaa marssia, vanhempiensa voitonhuutoa, suvun lupausta. Ei ollut ensinkään ihmeellistä, että hän suureksi tultuaan itse tahtoi valita armaansa. Ehkäpä liioiteltiin Astridin kosijain määrää; mutta lieneekö ollut totta tai ei, niin meni tuo rikas, hienokäytöksinen tyttö yli kahdennenkymmenennen kolmannen ikävuotensa eikä vielä ollut kihloissa. Silloin saatiin ilmi syy! äiti oli monta vuotta sitte ottanut maantieltä vikkelän mustalaispojan; tai eihän hän ollut mikään mustalaispoika, mutta siksi häntä sanottiin ja varsinkin sanoi äiti, kun ihmeekseen kuuli Astridin ja hänen siellä ylhäällä takamailla menneen kihloihin ja nyt rallattavan toisilleen morsiusmarssia, tytön aitankatolta ja pojan ylhäältä nurmijyrkänteeltä. Poika joutui pian pois talosta; sillä nyt nähtiin, ettei kukaan ankarammin pitänyt kiinni "suvun" kunniasta kuin entinen torpantyttö. Ja isän täytyi ajatella ennustusta, kun hän itse rikkoi suvun perintötavat: suku näkyi jo naivan maantieltä, mihin tämä päättyisikään? Paikkakunnan tuomio ei ollut lempeämpi. Mustalaispoika — Nuutti hänen nimensä muuten oli — oli antautunut kauppa-alalle, varsinkin harjoittamaan karjakauppaa ja joka mies hänet tunsi. Hän oli ensimäinen sillä paikkakunnalla, jopa kauvempanakin, joka ryhtyi asiaan oikein suuressa mitassa. Hän aukaisi tämän uran ja hankki siten niille maille parempia hintoja ja monelle yksityiselle pääomia. Mutta kieltää ei voi, että hänen kantapäillään syntyi juopottelua ja tappeluja, missä hän vaan kulki, ja yksin siitä ihmiset puhuivat; sillä hänen merkitystään kauppamiehenä eivät he vielä ymmärtäneet. Kun Astrid oli 23 vuoden ikäinen joutuivat asiat kuitenkin sille kannalle, että joko täytyi talon joutua pois suoranaisen sukuhaaran käsistä, tai kauppiaan astua sukuun; sillä oman naimisensa kautta olivat vanhemmat kadottaneet sen siveellisen mahdin, joka ehkä olisi voinut pakoittaa. Astridin tahto tapahtui; reipas, iloinen Nuutti ajoi eräänä kauniina päivänä mahdottoman saaton seuraamana hänen kanssaan kirkkoon. Suvun morsiusmarssi, isoisän mestariteos loi hohdettaan saattoon ja sulhanen ja morsian istuivat ikäänkuin hiljaa olisivat laulaneet mukana; sillä he näyttivät hyvin iloisilta. Ihmiset ihmettelivät että vanhemmatkin näyttivät iloisilta. He olivat kuitenkin tehneet niin pitkää ja sitkeää vastarintaa.

Häiden jälkeen otti Nuutti haltuunsa talon ja vanhukset joutuivat muonalle. Mutta se oli niin iso, ettei kukaan käsittänyt miten Nuutti ja Astrid tulivat toimeen; sillä talo tosin oli suurin paikkakunnalla, mutta ei suinkaan hyvin hoidettu. Eikä siinä kyllä: vaan otettiin kolminkertainen työvoima ja panemalla likoon niillä seuduin kuulumattomia summia, järjestettiin kaikki uuteen uskoon. Nuutille ennustettiin varmaa perikatoa. Mutta "mustalaispoika", joksi häntä vieläkin sanottiin, pysyi yhtä reippaana ja hänen tuulensa oli aikoja sitte tarttunut Astridiin. Ennen niin hento ja hiljainen tyttö oli nyt käynyt tukevaksi, lihavaksi emännäksi. Vanhemmat olivat hyvässä toivossa. Vihdoin käsittivät ihmiset Nuutin tuoneen Tingvoldiin sitä mitä ei kenelläkään ennen ollut siellä ollut, liike-pääomaa! Lisäksi oli hänen kiertävä elämänsä antanut hänelle paljon kokemusta ja oppia miten rahoja oli käyttäminen, miten pitäminen työväkeä ja palvelijoita hyvässä ja reippaassa kunnossa, joten, kun 12 vuotta oli kulunut, Tingvoldia ei enään olisi tuntenut entisekseen. Rakennukset olivat toiset, irtaimisto kolminkertainen ja kolme kertaa paremmassa kunnossa ja Nuutti itse pitkässä verkatakissa, merenvahapiippu suussa ja illoin totilasin ääressä kapteenin, papin ja nimismiehen seurassa. Astrid ihaili, häntä viisaimpana ja parhaimpana miehenä maailmassa ja kertoili itse, että Nuutti joskus nuoruudessaan oli tapellut ja juonut vain sentähden, että huhu peloittaisi Astridia; "sillä Nuutti oli sellainen viisas velikulta!" Vaimo noudatti kaikessa hänen mieltään, paitsi vaatteiden ja tapojen muuttamisessa; hän tahtoi pysyä talonpoikaistavoissa ja talonpoikaispuvussa. Nuutti antoi kaikkien muiden elää kuinka he tahtoivat ja niin eivät he siitäkään riitaantuneet. Hän eli omissa oloissaan ja vaimo palveli häntä. Se tapahtui muuten kaikessa vaatimattomuudessa; sillä Nuutti oli liian viisas elääkseen rehentelevästi tai komeasti. Toiset sanoivat hänen ansaitsevan kortinpeluulla ja sen arvon ja niiden sitoumusten, jotka se hänelle avasi, tuottavan enemmän kuin hän kulutti; mutta se lienee ollut paljasta panettelua.

Heillä oli monta lasta, joiden historia ei kuulu meihin; mutta vanhimman pojan, Endridin, jonka piti periä talo, piti tietysti myöskin viedä sen kunniaa eteenpäin. Hän oli reipas, kuten koko suku; mutta hänen päänsä ei riittänyt kuin kotitarpeeksi, kuten usein näkee käyvän hyvin runsaslahjaisten vanhempien lasten. Isä pani sen merkille varhain ja päätti korvata puutteen erinomaisella kasvatuksella. Lapset saivat sentähden kotiopettajan ja täysikasvaneeksi päästyä pantiin poika maanviljelyskouluun, yhteen niistä, jotka juuri silloin rupesivat pääsemään parempaan vauhtiin, ja joutui myöhemmin kaupunkiin. Hän palasi kotiin hiljaisena, hiukan rasittuneena nuorukaisena ja kaupunkilaistapoja hänessä oli vähemmin kuin olisi uskonut ja isä oli toivonut. Endrid nimittäin ei yleensä ollut hyväoppinen.

Tätä poikaa kyttäilivät sekä kapteeni että pappi, joilla molemmilla oli uskomaton määrä tyttäriä — ja jos he siitä syystä kohtelivat Nuuttia yhä kasvavalla huomaavaisuudella, niin he suuresti erehtyivät; sillä Nuutti halveksi siihen määrään naimakauppaa köyhän kapteenin- tai rovastintyttären kanssa, jota ei oltu kasvatettu emännöimään suuressa talossa, ettei hän edes huolinut vaivautua varoittamaan poikaa. Hänen ei tarvinnutkaan sitä tehdä; poika huomasi yhtä hyvin kuin hänkin, että suku kaipasi nousua muussa kuin vaurastumisessa ja että se nyt tarvitsi verta jostakin iän ja maineen puolesta tasa-arvoisesta suvusta. Mutta onnettomuudeksi tuli poika käyttäytyneeksi hiukan nurinkurisesti ollessaan niillä retkillä, joten ihmisissä heräsi epäluulo. Siitä olisi kai sentään vielä selviydytty; mutta hän joutui siihen huutoon, että hän katseli hyviä naimakauppoja ja kun se huuto kulkee, arkailee talonpoika. Endrid huomasi sen pian itse; sillä jollei hän ollutkaan erittäin terävä, niin hän sensijaan oli hyvin hienotunteinen. Hän käsitti, ettei se suinkaan parantanut hänen asemaansa että hän tuli kaupunkilaistamineissa ja herrastellen. Ja kun tässä pojassa pohjalta oli paljon hyvää, sai loukkaus aikaan, että hän vähitellen riisui pois sekä kaupunkilaisvaatteet että kaupunkilaiskielen ja rupesi työmieheksi isänsä äärettömälle maatilalle. Isä huomasi kaikki — jopa ennenkuin poika itsekään huomasi — ja pyysi ettei äiti olisi tietävinään. Sentähden eivät he pojalle puhuneet mitään naimisista, kukaan ei kiinnittänyt muulla tavalla huomiota muutokseen, joka hänessä tapahtui, kuin niin että isä aina hellemmin teki häntä osalliseksi suunnitelmistaan talouden hoidossa ja muissa toimissa ja vähitellen uskoi talouden hoidon kokonaan hänelle. Hän ei sitä katunut. Niin eli poika kunnes oli 31 vuoden vanha, enensi isänsä omaisuutta ja omaa kokemustaan ja varmuuttaan. Koko tänä aikana ei hän ollut tehnyt pienintäkään yritystä kosia jotakin tyttöä paikkakunnalta tai ulkopuolelta ja vanhemmat alkoivat vakavasti pelätä, että hän kokonaan oli heittänyt sen mielestään. Mutta sitä ei hän ollut tehnyt.

Naapuritalossa eleli hyvissä varoissa yksi paikkakunnan parhaita sukuja, joka monta kertaa oli nainut Tingvoldinkin suvusta. Siellä kasvoi tyttö, jota Endrid oli katsellut hyvin silmin siitä kun tyttö oli pieni lapsi; nähtävästi hän kaikessa hiljaisuudessa oli katsonut hänet itselleen, sillä tuskin puolta vuotta siitä kun tyttö pääsi ripille, kosi hän. Tyttö oli silloin 16 vanha ja hän 31. Randi — se oli tytön nimi — ei heti ollut selvillä mitä hän vastaisi tähän; hän meni kysymään sitä vanhemmilta, mutta he jättivät sen kokonaan hänen itsensä päätettäväksi. He arvelivat, että hän oli kelpo mies ja varoihin nähden paras, minkä tyttö näillä mailla saattoi saada. Ikäero oli suuri ja hänen täytyi itsensä päättää uskaltaisiko hän lähteä siihen suureen taloon ja kaikkiin hänelle outoihin oloihin. Tyttö kyllä huomasi vanhempien mieluummin suovan hänen suostuvan kuin kieltävän; mutta hän pelkäsi todella. Silloin läksi hän Endridin äidin luo, josta hän aina oli pitänyt. Hän arveli äidin tietävän asian, mutta näki ihmeekseen, ettei äiti tietänyt mitään. Äiti ilostui niin, että hän kaikin voimin neuvoi häntä suostumaan.

— Minä autan sinua, sanoi hän. — Ei isä tahdo mitään erotetuksi itselleen: hänellä on omansa eikä hän tahdo, että lapset toivoisivat hänen kuolemaansa. Me ja'amme heti kaikkien kesken ja se vähä, millä me tästä puoleen elämme, saadaan jakaa sitte kun me olemme poissa. Siitä sinä voit nähdä, ettei tässä meidän tähtemme tarvitse joutua pulaan.

Niin, tiesihän Randi, että Astrid ja Nuutti olivat kilttejä ihmisiä.

— Ja poika, jatkoi Astrid, — on hyvä ja ymmärtäväinen.

Niin, sen Randi kyllä itsekin oli kokenut, ei hän sitä pelännyt ettei tulisi toimeen hänen kanssaan — kunhan hänellä itsellään vaan riittäisi voimia!

Pari päivää myöhemmin oli asia päätetty ja jos Endrid oli iloissaan, niin kyllä olivat hänen vanhempansakin; sillä tämä oli arvossa pidetty perhe ja olihan tyttö niin korea ja ymmärtäväinen, ettei koko paikkakunnalla ehkä siinä suhteessa ollut parempaa tarjona. Häät, joista vanhukset kummaltakin puolen neuvottelivat, päätettiin pitää juuri ennen syksyä, sillä mitäpä tässä oli odottamista.

Paikkakunta kuitenkaan ei ensinkään ottanut tätä uutista siltä kannalta kuin molemmat asianosaiset. Oltiin sitä mieltä, että nuori, korea tyttö oli "myynyt itsensä". Hän oli niin nuori, että tuskin tiesi mitä naiminen olikaan ja viisas Nuutti oli hoputtanut poikaa ennenkuin tyttö vielä oli kosintakypsä. Jonkun verran sai nuori tyttö kuulla näistä, mutta Endrid oli hellä ja osoitti rakkauttaan niin hiljaisella, miltei nöyrällä tavalla, ettei hän tahtonut purkaa, mutta oli kuitenkin vähän kylmä. Olivathan molempien vanhemmatkin kuulleet yhtä ja toista, mutta eivät olleet mistään tietävinään.

Häät piti vietettämän suurelliset, ehkäpä juuri puheiden uhalla ja samasta syystä ei Randikaan ollut sitä vastaan. Nuutin seurustelutoverit, rovasti, kapteeni ja nimismies suurine perheineen olivat nekin kutsutut ja aikoivat olla mukana saattamassa kirkkoon. Siitä syystä ei Nuutti toivonut pelimannia — se oli liian vanhanaikaista ja talonpoikaista; mutta Astrid tahtoi, että suvun marssi saattaisi heidät kirkkoon ja sieltä takaisin kotiin; olivathan he itse olleet niin onnelliset sen sävelten soidessa, että nyt mielellään tahtoivat kuulla sen uudelleen rakkaiden lastensa juhlapäivänä. Nuutti ei harrastanut runoutta ja sen semmoista; hän antoi vaimon määrätä. Morsiamen vanhemmille annettiin siis viittaus, että he saattoivat tilata pelimannit ja pyydettiin vanhaa marssia, joka oli levännyt jonkun aikaa sentähden, että tämä osa sukua oli työskennellyt ilman laulua.

Hääpäivänä oli onnettomuudeksi rankka syyssade. Pelimannien täytyi panna viulut peittoon, kun olivat soittaneet talosta eivätkä he ottaneet niitä esiin ennenkuin olivat päässeet niin pitkälle, että kuulivat kirkonkellot. Silloin täytyi pienen pojan seisoa takana rattailla pitämässä sateenvarjoa heidän päällään ja sen alla istuivat he kippurassa ja vetää vinguttivat. Marssi ei tällaisessa ilmassa soinut, kuten odottaa sopikin, ja morsiussaatto joka seurasi, ei sekään näyttänyt iloiselta. Sulhanen istui sulhashattu jalkojen välissä ja öljyhattu päässä ja hänen yllään oli suuri nahkatakki ja sateenvarjoa hän piteli morsiamen suojana, joka, huivi toisen päällä, varjellakseen kruunua ja muuta komeuttaan, enemmän oli heinäru'on kuin ihmisen näköinen. Niin tulivat rattaat rattaiden perässä, miehet läpimärkinä, naisväki huppuun peitettynä; se oli kuin mikäkin loihdittu saatto, jossa ei eroittanut ainoitakaan tuttuja kasvoja, vaan ainoastaan käpristyneitä, yhteen sullottuja villa- ja nahkakääröjä. Tavattoman runsaslukuisen yleisön, joka seisoi odottamassa rikasta morsiusjoukkoa, täytyi nauraa, alussa vastahakoisesti, mutta sitte yhä äänekkäämmin ja äänekkäämmin joka rattaiden tullessa perille. Sen suuren rakennuksen luona, jossa saaton piti astua rattailta korjailemaan koreitaan kirkonmenoja varten, seisoi kaupustelija, lystikäs mies nimeltä Aslak, heinärattailla, jotka olivat ajetut syrjään kuistinnurkalle. Hän huusi juuri kun morsianta nostettiin rattailta:

— Ei mutta herran kiesus, mahtaako se Ole Haugen tänään antaa morsiusmarssinsa soida! Hih!

Joukko nauroi — useimmat sentään salaa; sen paremmin se tuntui, mitä kaikki ajattelivat ja tahtoivat salata. Kun he saivat huivit morsiamen yltä, näkivät he, että hän oli valkoinen kuin lakana. Hän itki, koetti nauraa, mutta itki taas — ja äkkiä hänet valtasi sellainen tunne, ettei hän lähde kirkkoon! Sen sekamelskan aikana, joka sitte seurasi, oli hän pantava vuoteeseen viereisessä huoneessa, sillä hän sai sellaisen itkunpuuskan, että he pelästyivät. Hänen kunnianarvoisat vanhempansa olivat hänen luonaan ja kun hän rukoili, ettei hänen tarvitsisi mennä kirkkoon, sanoivat he, että hän saattoi tehdä mielensä mukaan. Silloin hän näki Endridin. Mitään niin onnetonta ja avutonta ei hän koskaan ollut nähnyt, sillä hänelle oli heidän aikomuksensa ollut täyttä totta. Hänen rinnallaan seisoi hänen äitinsä; hän ei sanonut mitään ja kasvot olivat liikkumattomat. Mutta kyynel kyyneleen perästä vieri alas niitä kasvoja ja silmät riippuivat kiinni Randin silmissä. Silloin nousi Randi kyynäspäidensä varaan, katseli hetkisen suoraan eteensä, itkua niellen.

— Ei, sanoi hän, — minä menen kirkkoon.

Hän viskausi taasen taapäin ja itki hetkisen katkerasti; mutta sitte hän nousi ja lisäsi, ettei hän enään tahtonut soittoa ja hänen tahtoaan noudatettiin. Mutta soittamasta kielletyt pelimannit eivät parantaneet asiaa, kun tulivat kansan joukkoon.

Surullinen morsiussaatto nyt kulki kirkkoon. Tosin sade teki, että sulhanen ja morsian saattoivat peittää kasvonsa joukon uteliaisuudelta, kunnes he pääsivät kirkkoon; mutta he tunsivat olevansa kuin kujanjuoksussa ja että heidän oma suuri seurueensa harmitteli että se oli viekoiteltu tällaiseen pilkanpitoon.

Kuuluisan pelimanni Ole Haugenin hauta oli ihan kirkonoven luona. Kaikessa hiljaisuudessa se oli tullut rauhoitetuksi: joku suvusta oli pannut siihen uuden ristin, kun vanha juuresta oli lahonnut. Risti oli ylhäältä pyörän muotoinen, Ole itse oli niin määrännyt. Hauta oli aurinkoisella paikalla, siellä kasvoi kihisemällä kedonkukkia. Jokainen kirkkomies, joka kerran oli seisonut tällä haudalla, oli joltakin tuttavalta kuullut, että eräs herra, joka valtion kustannuksella oli keräillyt kasveja ja kukkasia siellä laaksoissa ja ympäröivillä tuntureilla, tältä haudalta oli tavannut kukkia, joita muuten ei tavattu penikulmien päästä. Tämä teki, että talonpojat, jotka muuten vähät välittivät siitä mitä sanoivat "rikkaruohoksi", jonkinlaisella uteliaalla ilolla katselivat näitä kukkia, ehkäpä myöskin uteliaalla arkuudella; toiset kukkasista olivat harvinaisen kauniit. Mutta kun morsiuspari astui tästä ohi, huomasi Endrid, joka piteli Randin kättä, että hän vavahti; sillä hänestä tuntui, että Ole Haugen tänään oli käynyt kummittelemassa. Heti senjälkeen rupesi hän taasen itkemään, tuli siis itkien kirkkoon ja itkien hänet talutettiin penkkiin. Sellaisena ei miesmuistiin yksikään morsian ollut tähän kirkkoon tullut.

Hän tunsi siinä istuessaan vahvistavansa huhun, että hän todella oli myynyt itsensä. Kauhea häpeä minkä se tuotti vanhemmille teki, että hän hetkiseksi kylmeni ja saattoi pidättää itkunsa. Mutta alttarin juurella joku papin sana taasen pani hänet liikkeelle ja paikalla tulvasivat kaikki tämän päivän kokemukset hänen mieleensä; hetkiseksi tuntui hänestä siltä, ettei hän enään koskaan voi katsoa ihmisiä silmiin, kaikkein vähinten vanhempiaan.

Kaikki jatkui samaan tapaan ja sentähden mainittakoon vaan, ettei hän päivällisillä saattanut istua pöydässä, ja kun hänet houkutuksin ja pyynnöin oli saatu illallispöytään, tärveli hän juhlamielen ja oli saatettava vuoteeseen. Häät, joiden piti kestää monta päivää, lopetettiin samana iltana. "Morsian on tullut kipeäksi", sanottiin.

Vaikkei kukaan niistä, jotka sen sanoivat tai kuulivat, sitä uskonut, oli se kuitenkin liiankin totta. Hän ei enään ollut terve eikä hän tullut terveeksi. Ja seuraus tästä oli, että heidän ensimäinen lapsensa oli kivuloinen. Tietysti ei se vähentänyt vanhempien hellyyttä että he molemmat ymmärsivät tavallaan itse olevansa syypäät lapsen kärsimyksiin. He eivät olleet kenenkään muun kanssa kuin tämän lapsen; kirkkoon he eivät lähteneet, he olivat käyneet ihmispeloiksi. Kaksi vuotta salli Jumala heidän iloita tästä lapsesta; mutta sitte Hän otti senkin.

Heidän ensimäinen selvä ajatuksensa tämän iskun jälkeen oli, että he olivat pitäneet lapsesta liian paljon; sentähden olivat he sen kadottaneet. Ja kun he sitte saivat toisen lapsen, eivät he tahtoneet uskaltaa kiintyä siihen. Mutta lapsi, joka sekin alussa tuntui sairaalta, virkosi ja kävi paljon reippaammaksi kuin edellinen, joten se kävi heille vastustamattomaksi. Heille koitti uusi, puhdas ilo; he saattoivat unohtaa mitä oli tapahtunut, kun he olivat lapsen luona. Kun lapsi oli kahden vuoden vanha, otti Jumala senkin.

Muutamat ihmiset ovat surun valittuja. Juuri ne, jotka mielestämme vähinten sitä tarvitsevat. Mutta he voivat myöskin totisimmin julistaa uskon ja kieltäytymisen todistusta. Nämä molemmat olivat aikaiseen yhdessä etsineet Jumalaa; tästälähin kohtasivat he toisensa ainoastaan Hänen luonaan. Elämä Tingvoldissa oli kauvan ollut hiljaista, nyt se oli kuin kirkossa ennen papin tuloa. Työ jatkui keskeytymättä, mutta töiden lomassa viettivät aviopuolisot aina yhdessä pienen hartaushetken, jolloin he kohtasivat edesmenneet haudan tuolla puolen. Se ei muuttanut asiaa, että Randi pian toisen tappion perästä sai tyttären; molemmat kuolleet olivat olleet poikia ja tyttö ei siitäkään syystä ollut heille mieluinen. Sitäpaitsi eivät he tietäneet saisivatko he pitää hänet. Mutta ilo ja terveys, joita äiti oli nauttinut ennen viimeisen pojan kuolemaa, olivat langenneet lapsen osaksi, jota hän kantoi; pian nähtiin, että se oli harvinaisen vilkas lapsi, äidin kauneus uinui siinä umpussaan. Kiusaus valtasi taasen nuo molemmat yksinäiset ihmiset antautua toivomaan ja iloitsemaan lapsesta; mutta ratkaiseva toinen vuosi ei vielä ollut saavutettu ja kun se saavutettiin, tuntui heistä siltä kuin he vain olisivat saaneet lykkäystä. He eivät uskaltaneet.

Molemmat vanhukset olivat pysytelleet hyvin syrjässä. Eipä noiden mieleen tarttunut lohdutus eikä toisten ilo. Nuutti oli sitäpaitsi liian maailmallisen vilkas jaksaakseen kauvan istua suruhuoneessa tai säännöllisesti tullakseen hartaudenharjoituksiin. Sentähden muutti hän ruukille, jonka omisti ja joka tähän asti oli ollut vuokralla; nyt hän otti sen omiin käsiinsä ja pani siellä kaikki niin hauskaan ja hienoon kuntoon armaalle Astridilleen, että tämä, joka kuitenkin mieluinten olisi ollut Tingvoldissa, pysyi siellä missä Nuutti oli ja nauroi hänen kanssaan sensijaan että olisi itkenyt lasten kanssa.

Eräänä päivänä oli Astrid käymässä miniän luona; hän näki pienen Mildridin ja hän näki, että lapsi kulki ihan yksikseen; äiti tuskin uskalsi koskea häneen. Ja hän näki, kun isä tuli sisään, hänen kohtelevan omaa ainoaa lastaan yhtä surumielisen pidättyvästi. Hän salasi ajatuksensa; mutta kun hän palasi kotiin oman rakkaan Nuuttinsa luo, kuvasi hän tälle miten hullusti asiat Tingvoldissa olivat; siellä oli nyt heidän paikkansa. Pieni Mildrid tarvitsi jonkun, joka uskalsi iloita hänestä; sillä siinä lapsessa oli suvulle kasvamassa hieno, kaunis olento. Hänen vilkas intonsa tartutti Nuutin, molemmat vanhukset panivat kokoon kamppeensa ja muuttivat kotiin.

Mildrid joutui siis isovanhempien luo ja molemmat vanhukset opettivat vanhemmat rakastamaan häntä. Mutta kun Mildrid oli viiden vuoden vanha, saivat he vieläkin tyttären, jolle antoivat nimen Beret ja sentähden pysytteli Mildrid eninten vanhuksien luona.

Nyt uskalsivat pelästyneet vanhemmat taasen ruveta uskomaan elämään! Siihen vaikutti osaltaan myöskin muuttunut mieliala heidän ympärillään. Toisen lapsen kuoleman jälkeen näkivät ihmiset aina, että he olivat itkeneet, mutta ei koskaan heidän itkevän; heidän surunsa oli ihan hiljainen.

Kaunis, jumalinen elämä Tingvoldissa oli kiinnittänyt palvelijat paikoilleen ja sieltä kuului paljasta talonväen kiitosta. He rupesivat itsekin tuntemaan tätä kaikkea. Sekä sukulaiset että ystävät rupesivat käymään heitä tervehtimässä ja kävivät yhä, vaikkeivät Tingvoldin väet käyneetkään vastatervehdyksellä.

Mutta kirkolla eivät he vieläkään olleet käyneet sitte hääpäivän. He kävivät ehtoollisella kotona ja pitivät itse hartaudenharjoituksensa. Mutta saadessaan toisen tyttärensä, teki heidän itsensä mieli olla kummeina ja ensi kerran uskalsivat he kirkolle. Silloin kävivät he yhdessä lasten haudoilla, silloin kävivät he yhdessä, sanoitta ja liikutuksetta Ole Haugenin haudan ohi ja koko kirkkoväki osoitti heille kunnioitusta. Mutta yksinäistä elämää he yhä jäivät elämään ja hurskas hiljaisuus ympäröi heidän taloaan.

Täällä isoäidin luona lauloi pieni Mildrid eräänä päivänä morsiusmarssia. Suuresti pelästyneenä pysähdytti vanha Astrid työnsä ja kysyi, mistä kummasta hän sen oli oppinut. Lapsi vastasi oppineensa sen häneltä.

Vanha Nuutti, joka oli huoneessa, purskahti suureen nauruun; sillä tiesihän hän, että Astridilla oli tapana hyräillä sitä, kun hän istui työtä tekemässä. Mutta nyt pyysivät molemmat, ettei pieni Mildrid koskaan vanhempien kuullen laulaisi sitä. Lapsihan aina kysyy: "miksi?" Mutta hän ei kysymyksiinsä saanut vastausta. Silloin hän kuuli uuden paimenpojan eräänä iltana puita hakatessaan laulavan sitä. Sen hän kertoi isoäidille, joka niinikään oli sen kuullut; mutta tämä vaan vastasi:

— Hoh, hän ei täällä tule pitkäikäiseksi!

Ja seuraavana päivänä hän todella sai lähteä. Hänelle ei sanottu mitään syytä, mutta hän sai palkkansa ja matkapassit. Mutta Mildrid joutui sellaiseen jännitykseen, että isoäidin täytyi koettaa kertoa hänelle morsiusmarssin historiaa. Kahdeksanvuotias tyttönen käsitti sen hyvin ja mitä ei hän silloin käsittänyt, selveni hänelle myöhemmin. Marssin vaikutus hänen lapsuutensa elämään kävi suuremmaksi kuin minkään muun asian oli ollut tai saattoi tulla olemaan; se perusti suhteen vanhempiin.

Lapsi ymmärtää uskomattoman aikaiseen sen, joka on onneton, ja osaa olla myötätuntoinen. Mildrid tunsi, että vanhempien luona piti olla hiljaista. Sitä ei ollut vaikea noudattaa; sillä he olivat niin lempeät, puhuivat niin lakkaamatta, mutta hiljaa, hänelle lasten suuresta ystävästä taivaassa, että siitä valui taikahohde huoneeseen. Mutta morsiusmarssin historia opetti häntä liikuttavasti ymmärtämään, mitä vanhemmat olivat saaneet kokea. Katkerat muistot hän varovasti sivuutti ja osoitti pidätettyä, mutta harrasta rakkautta siihen, jonka uskalsi heidän kanssaan jakaa, nimittäin heidän jumalanpelkoonsa, totuudentuntoonsa, hiljaisuuteensa ja työteliäisyyteensä. Sitä myöten kuin Beret kasvoi, oppi hän saman; sillä naisen kasvattajakutsumus on hereillä heti lapsuudesta.

Isovanhempien luona pulppusi se elämä, joka ei saanut puhjeta esiin kotona. Siellä laulettiin ja tanssittiin, siellä leikittiin ja kerrottiin satuja. Ja niin jakaantui sisarten aika kasviniässä sen syvän hellyyden välille, jota he tunsivat raskasmielisiä vanhempiaan kohtaan hiljaisessa kodissa, ja iloisen elämän välille isovanhempien luona; mutta sellaisessa sovinnossa se jaettiin, että vanhemmat kehoittivat heitä lähtemään vanhusten luo huvittelemaan ja vanhukset käskivät heitä taas menemään kotiin ja olemaan "oikein kilttejä tyttöjä".

Kun noin 12—16 ikäinen tyttö ottaa 7—11 vuotiaan sisaren uskotukseen, saa hän häneltä takaisin suurta hellyyttä. Mutta pikkutyttö käy siinä tavallisesti liian kehittyneeksi. Mildrid sensijaan joutui voiton puolelle ollessaan anteeksiantajana, lohduttajana, neuvojana, vastaanottajana ja hän saavutti vanhempien ja isovanhempien hiljaisen ilon.

Ei ole enempää kertomista ennenkuin Mildrid pääsi viidenteentoista ikävuoteensa; sillä silloin kuoli vanha Nuutti äkkiä ja kevyesti. Askelta siitä kun hän istui tuvassa pilaa puhumassa siihen kun hän makasi ruumiina, oli tuskin ensinkään.

Isoäidin parasta iloa oli sitte pitää Mildridiä istumassa jalkainsa juuressa pienellä lapsenjakkaralla, kuten heidän tapansa oli ollut siitä asti kun Mildrid oli pieni, ja silloin joko itse kertoa Nuutista, tai saada Mildrid hyräilemään morsiusmarssia. Sen sävelissä näki Astrid Nuutin voimakkaan, tumman pään kohoavan Mildridin lapsuudesta; sen sävelissä saattoi hän seurata Nuuttia pihan poikki nurmikkojyrkänteille, kun hän paimenessa puhalsi marssia; sen sävelissä ajoi hän kirkkoon hänen rinnallaan; sen sävelissä heräsi hänen reipas, viisas kuvansa kirkkainten elämään! Mutta Mildridin sielussa rupesi marssi liikkumaan uudella tavalla. Laulaessaan isoäidille kysyi hän itseltään: soitetaanko sitä joskus minulle? Siitä hetkestä, jolloin kysymys oli herännyt, kasvoi se; marssia ympäröi hiljaa sädehtivä onni. Hän näki morsiuskruunun välkkyvän sen auringonpaisteessa, se avasi pitkän, valoisan tien tulevaisuuteen. Kuusitoistavuotiaana hän kysyi itseltään: ajanko minä, niin, ajanko minä itse joskus sen sävelten soidessa ja isä ja äiti minun jälessäni, ohi kansan, joka hymyilee, astunko minä iloisena rattailta siellä missä äiti itki, kuljenko minä Ole Haugenin kukkivan haudan ohi alttarille säihkyvän iloisena, niin että isä ja äiti saavat hyvitystä!

Tämä oli ensimäkien ajatusten sarja, jota hän ei uskonut Beretille. Vähitellen niitä tuli useampia. Beret, joka nyt oli kahdennellatoista vuodellaan, huomasi kyllä jääneensä enemmän yksin, mutta hän ei oikein käsittänyt, että hänet vähitellen oli jätetty ulkopuolelle sentähden, että toinen oli astunut hänen oikeuksiinsa. Se oli kahdeksantoistavuotias, vasta kihlattu Inga, heidän orpanansa naapuritalosta. Kun Beret näki heidän, käsivarret kiedottuina toistensa ympäri, kuten nuorten tyttöjen on tapana, kuiskutellen ja hymyillen astelevan vainioiden poikki, saattoi hän paiskautua pitkälleen ja itkeä mustasukkaisuuttaan.

Mildrid kävi rippikoulua; siellä hän oppi tuntemaan samanikäisiä ja jotkut heistä tulivat sunnuntaisin Tingvoldiin. He pysyttelivät ulkona pihalla tai isoäidin luona. Olihan Tingvold ollut sellainen paikka, johon ei nuorisolla ollut pääsyä, mutta johon sen teki mieli. Sinne ei kuitenkaan nytkään tullut muita kuin sellaisia, jotka olivat jonkinlaista hiljaista luonnonlaatua; sillä kieltää ei saattanut, että Mildridin luonteessa oli jotakin hillittyä, joka veti puoleensa vain harvoja.

Siihen aikaan viljeli paikkakunnan nuoriso ahkeraan laulua. Sellainen ei koskaan ole satunnaista; mutta se on ajottaista ja näillä ajoilla on taas aina esilaulajansa. Näiden joukossa oli, kumma kyllä, taasen Haugensuvun jäsen. Kansassa, jossa kerran, vaikkapa monta sataa vuotta sitte, miltei joka mies ja nainen laulussa on hakenut ja löytänyt ilmaisua sille, mikä voimakkaimpana liikkui heidän elämässään ja ajatuksissaan, ja jonka keskuudessa he itse ovat laatineet tunteenpurkauksiaan kannattavat runot, — siellä ei laulun taito milloinkaan voi kuolla, vaan yhdellä tai toisella paikkakunnalla sen vielä täytyy elää ja helposti se on herätettävissä sielläkin, missä ei sitä enään kuulu. Mutta tällä paikkakunnalla oli runoiltu paljon ja paljon laulettu miesmuistien aikoina; ei syyttä eikä suotta Ole Haugen ollut syntynyt juuri täällä. Hänen poikansa poika oli taasen saanut sävelen lahjan. Ole Haugenin poika oli ollut niin paljon nuorempi kuin se tytär joka naitiin Tingvoldiin, että tämä naimisissa ollessaan oli ollut hänen kumminaan. Monivaiheisten kohtalojen perästä oli hän hyvin vanhana miehenä saanut isänsä pikkutilan tunturilla ja silloin vasta, kumma kyllä, mennyt naimisiin. Hänellä oli monta lasta, niiden joukossa poika, jonka nimeksi pantiin Hans ja tällä tuntui olevan isoisän lahjat, ei kuitenkaan oikeastaan viulunsoittoon, vaikka hän soitti, vaan paremmin laulamaan vanhoja lauluja ja osittain sepittämään uusia. Mieltymystä niihin enensi vaan se, että niin harvat tunsivat häntä itseään, vaikka hän eli ihan heidän keskellään. Niin, ei ollut monta, jotka olivat hänet nähneet. Asia oli sellainen, että hänen vanha isänsä oli ollut pyssymies eivätkä hänen poikansa vielä olleet suuret, kun vanhus jo istui mäellä opettamassa pieniä poikiaan lataamaan ja tähtäämään. Hänen ilonsa kuului olleen tavaton, kun pojat kiväärillä osasivat ansaita ruudin ja haulit, jotka ampuivat metsään. Pitemmälle ei hän heidän kanssaan päässyt. Heidän äitinsä kuoli pian hänen jälkeensä ja lasten täytyi tulla aikaan omin neuvoin ja he tulivatkin. Pojat metsästivät ja tytöt hoitivat taloa tunturilla. He herättivät huomiota, kun joskus näyttäytyivät laaksossa; mutta se ei tapahtunut usein, sillä talvisin ei heillä ollut tietä, joten he tyytyivät tekemään kylään välttämättömät retket, kun piti saada riista kuljetetuksi tai myydyksi, ja kesäisin pitivät he tuntureilla vieraita. Talo sijaitsi korkeammalla kaikkia taloja laaksossa; se oli kuuluisa puhtaasta tunturi-ilmastaan, joka parantaa rintatautisia ja hermostuneita paremmin kuin mikään tähän asti tunnettu parannuskeino; sentähden oleskeli siellä joka vuosi talon täydeltä väkeä kaupungista ja ulkomailta. He rakensivat useampia huoneita, mutta kaikki täyttyivät. Köyhistä, jopa surkean köyhistä ihmisistä oli tämä sisarusperhe senkautta kohonnut varallisuuteen. Seurustelu kaikkien noiden vieraiden kanssa oli painanut heihin omituisen leiman; jopa osasivat he jonkun verran vieraita kieliäkin. Hans oli monta vuotta sitten ostanut talon sisaruksiltaan, joten kaikki kulki hänen nimissään; hän oli tähän aikaan 28 vuoden ikäinen.

Sukulaisiin Tingvoldilla ei kukaan heistä ollut pistänyt jalkaansa. Endrid ja Randi Tingvold tosin eivät olleet sitä päättämällä päättäneet, mutta he eivät kärsineet tunturiväkien nimeä mainittavan enempää kuin he kärsivät marssia. Lasten köyhä isä oli jossakin tilaisuudessa saanut tietää sen ja sentähden oli Hans kieltänyt sisaruksiaan menemästä sinne. Mutta Tingvoldin tytöt, jotka pitivät laulusta, ikävöivät häntä suuresti ja häpesivät, että vanhemmat olivat laiminlyöneet sukulaiset. Uusien naistuttavien kesken puheltiin ja kerrottiin talossa Hans Haugenista ja hänen sisaruksistaan enemmän kuin mistään muusta.

Tänä kauniina laulun ja seurustelun aikana pääsi Mildrid ripille noin 17 vanhana. Hetkisen aikaisemmin oli kaikki hiljaista, hetkisen jälkeenpäin niinikään. Mutta kevääksi tai oikeammin kesäksi piti hänen, kuten kaikkien tyttöjen ripille päästyä, lähteä elukkain kanssa karjakartanolle. Hän iloitsi sanomattomasti. Hänen ystävättärensä, joka oli kihloissa, piti olla naapurikarjakartanolla.

Beretin piti päästä mukaan karjakartanolle ja Mildridin kaiho tarttui häneenkin. Mutta kun he pääsivät karjakartanolle ja kaikki uutuus kiinnitti Beretin koko mielen, oli Mildridissä yhä sama levottomuus. Karja ja maitotalous panivat kyllä reippaaseen työhön, — mutta hän ei tietänyt miten käyttää pitkää ylijäämää aikaa. Tuntikausia viipyi hän Ingan luona ja kuuli hänen kertovan sulhasestaan, mutta ei sitte moneen päivään tahtonut mennä hänen luokseen. Kun Inga tuli häntä tervehtimään, oli hän iloinen ja ystävällinen, ikäänkuin olisi katunut uskottomuuttaan — mutta kyllästyi pian taas häneen. Beretin kanssa hän puhui harvoin, ja usein, kun Beret puhutteli häntä, ei hän saanut muuta vastausta kuin "kyllä" ja "ei". Beret seurasi itkien karjaa ja lyöttäytyi paimenten pariin. Mildrid tunsi, että heidän suhteensa jollakin lailla oli särkynyt; mutta hän ei parhaimmallakaan tahdollaan saanut sitä ehyeksi.

Eräänä päivänä istui hän tunturilla likellä karjatarhaa. Muutamat vuohet olivat päässeet pujahtamaan karkuun pikkukarjasta ja hänen täytyi pitää niitä silmällä. Oli lämmin aamupäivä, hän istui varjossa ylänteen alla, joka kasvoi nuorta metsää ja koivua; hän oli heittänyt röijyn yltään ja ottanut kutimensa. Hän odotti Ingaa. Hänen takanaan kahisi. "Tuolla hän tulee", ajatteli hän ja nosti silmänsä.

Mutta melu kävi suuremmaksi kuin mitä Inga hänestä saattoi saada aikaan, pensaita poljettiin maahan ja katkottiin. Mildrid kalpenee ja nousee — ja näkee jotakin karvaista ja sen alta jotakin kiiltävää; se mahtoi olla karhunpää! Hän olisi tahtonut huutaa, mutta ei saa suutaan auki; hän olisi tahtonut juosta, mutta ei päässyt paikalta. Silloin se karvainen kohosi kokonaan pystyyn, se oli pitkä, harteva mies, päässä karvainen lakki ja kädessä pyssy. Hän pysähtyi kuin nakattuna pensaikkoon ja jäi tyttöön katsomaan. Terävä silmäys, joka paikalla muutti karvaa — hän astui muutamia askelia eteenpäin ja seisoi tuossa tuokiossa hänen rinnallaan. Joku kosketti hänen jalkaansa, hän huudahti; se oli hänen koiransa, jota ei hän ollut äkännyt ennenkuin nyt.

— Hui, virkkoi hän, — minä luulin melkein, että karhu polki pensaita, sentähden minä pelästyin.

Hän yritti hymyillä.

— Ei se ole niinkään suotta, sanoi mies ja hän puhui huomattavan hiljaa; — Kvas ja minä olimme juuri karhun jäljillä, mutta nyt ne menivät meiltä — ja jos minua seuraa jokin ennus [Vanha usko, että jokainen ihminen kulkee seurassaan varjohenki (näkymättömänä eläimenä, joka ilmaisee hänen olentoansa), on vielä yleinen talonpoikien joukossa Norjassa.], niin se varmaan on karhu.

Hän hymähti. Tyttö katsoi häneen. Mikä mies tämä olikaan? Pitkä, harteva; silmät vaihtoivat alituiseen väriä, joten ei hän saattanut katsoa niihin, ja sitte mies seisoi liian likellä, kuin maasta nousseena pyssyineen, koirineen päivineen; tyttö tunsi halua sanoa: "mene pois luotani!" mutta sensijaan hän astui pari askelta taaksepäin ja kysyi:

— Kuka sinä olet? sillä häntä peloitti todella.

— Hans Haugen, vastasi mies hajamielisenä; sillä hän seurasi koiraa, joka nähtävästi taasen oli päässyt karhun jäljille. Hän kääntyi kiireesti tytön puoleen sanomaan hyvästi; mutta kun hän katsoi, näki hän tytön seisovan edessään polttavan punaisena; kasvot, kaula, s rinta olivat polttavan punaiset. — Mitä kummaa! sanoi hän ihmeissään. Tyttö ei tietänyt minne joutuisi, juoksisiko tiehensä vai kääntyisikö vai istuutuisiko. — Kuka sinä olet? kysyi mies. Mutta vielä kerran valahtivat veret tytön kasvoille; sillä jos hän sanoi hänelle nimensä, niin hän sanoi hänelle kaikki tyynni. — Kuka sinä olet? kysyi mies vielä kerran, ikäänkuin kysymys olisi ollut luonnollisin maailmassa ja toki vastauksen arvoinen; — eikä tyttö voinut kieltää, hän häpesi itseään ja vanhempiaan, että he olivat laiminlyöneet oman sukunsa, mutta nimi oli lausuttava.

— Mildrid Tingvold, kuiskasi hän ja purskahti itkuun.

Totta oli, että Hans tieten tahtoen tuskin oli tervehtinyt Tingvoldin väkeä. Mutta se, mikä nyt tapahtui, oli ihan toista kuin hän oli ajatellut; hän katseli tyttöä suurin silmin. Hänen muistoonsa välähti jotakin sellaista, että äiti niin oli itkenyt kirkossa vihkimäpäivänään, ehkäpä se on sukuominaisuus, ajatteli hän ja pyrki siitä eroon.

— Anna minulle anteeksi, jos olen peloittanut sinua, sanoi hän ja läksi koiran perässä; kiireesti sitä mentiin ylös tunturinsyrjää.

Kun tyttö uskalsi nostaa silmänsä, oli hän juuri päässyt harjalle ja kääntyi katsomaan häneen. Sitä kesti noin silmänräpäyksen, sillä samassa rupesi koira haukkumaan toisella puolella, hän hypähti pystyyn, otti kiväärin ja lähti menemään. Mildrid seisoi vielä tuijottamassa sinne missä hän oli seisonut, kun laukaus pelästytti hänet. Olisiko se ollut karhu? Olisiko se ollut häntä niin likellä? — Ja sen tiensä tyttö kapusi sinne minne hän hiljan oli kavunnut ja seisoi, missä hän oli seisonut, varjostaen kädellä kasvojaan auringolta ja — ihan oikein: puoleksi pensaikon peitossa oli hän kyykyllään suuren karhun päällä! Ennenkuin hän tiesikään oli hän hypännyt miehen luo: mies hymyili häntä vastaan ja kertoi, mutta kaiken aikaa matalalla, pehmoisella äänellä, miten he olivat tulleet kadottaneiksi jäljet, vaikka karhu oli täällä; hän kertoi minkätähden ei koira ollut voinut vainuta karhua ennenkuin se oli ihan sen kintereillä — ja tämän aikana oli tyttö unohtanut itkun ja arkuuden ja mies vetänyt esiin veitsen; hän tahtoi heti nylkeä sen. Liha ei kelvannut tähän vuodenaikaan, hänen piti heti kuopata se; mutta nahan hän tahtoi ottaa mukaansa. Ja tyttö piteli kiinni ja hän nylki; sitte juoksi hän karjakartanolle hakemaan hänelle kirvestä ja lapiota ja vaikka hän pelkäsi karhua ja vaikka se tuli pahalta, jäi hän häntä auttamaan, kunnes hän oli valmis. Päivällisen aika oli jo mennyt ohi ja vieras tarjoutui syömään tytön kanssa. Hän pesi sekä itsensä että koiran, josta oli aika työ, ja valmistuttuaan tuli hän istumaan tytön luo maitoaittaan; sillä hän ei häpeäkseen vielä ollut valmis. Hän puheli kaikennäköisistä, hauskasti ja luontevasti, mutta hyvin matalalla äänellä, kuten ihmiset tavallisesti tekevät, jotka paljon oleskelevat yksikseen. Mildrid vastasi niin niukasti kuin taisi; mutta kun hän istui pöydässä häntä vastapäätä, eihän saanut syödyksi eikä puhutuksi, joten usein oli äänetöntä. Kun tyttö oli valmis, kiepahti vieras jakkarallaan, pani piippunysäänsä tupakkaa ja sytytti sen. Hänkin oli käynyt harvasanaisemmaksi ja vähän ajan perästä hän nousi.

— Minulla on pitkä matka kotiin, sanoi hän ja ojentaessaan kätensä lisäsi hän vieläkin hiljemmin: — istutko sinä joka päivä samassa paikassa kuin tänään? hän piteli kättä hetken ajan, ikäänkuin vastausta odottaen. Tyttö ei uskaltanut nostaa silmiään, saatikka sitte vastata. Silloin tunsi hän hänen voimakkaasti painavan kättään: — kiitos tästä päivästä! sanoi hän hiljaa ja ennenkuin tyttö vielä oli ehtinyt koota ajatuksensa, näki hän hänen jo, karhuntalja olalla, pyssy kädessä, koira rinnalla poistuvan kanervikon poikki. Hän näki hänet taivasta vastaan; sillä tunturit olivat syrjällä; kevyt, voimakas käynti vei häntä nopeasti pois; tyttö läksi ulos ja katseli hänen jälkeensä, kunnes hän oli kadonnut.

Vasta nyt huomasi hän sydämensä sykkivän niin, että hänen täytyi pusertaa kätensä sitä vastaan. Hetkisen perästä oli hän nurmikolla pitkänään, pää käsivarren varassa — ja tarkan tarkkaan kävi hän läpi päivän tapahtumat. Hän näki hänen sukeltavan esiin pensaikosta yläpuolellaan, hän näki hänen hartevana, silmät lakkaamatta vaihtaen väriä, seisovan ihan edessään; hän tunsi hänen voimansa ja oman pelkonsa ja häpeällisen itkunsa; hän näki hänet kukkulan harjalla aurinkoa vastaan, hän kuuli laukauksen, hän oli polvillaan hänen edessään hänen nylkiessään karhua, hän kuuli uudelleen joka sanan, jonka hän lausui; ja hänen matalan äänensä, joka soi niin luottavalta, että häneen koski, kun hän sitä ajatteli — hän kuuli sen jakkaralta lieden edestä, jonka ääressä hän keitti ja pöydän luota syödessään; hän tunsi, ettei hän enään kauemmin uskaltanut katsoa häntä silmiin ja hän tunsi hänkin viimein saattaneensa hänet hämilleen, koska hänkin vaikeni. Hän tunsi hänen vielä kerran puhuvan, kun hän tarttui hänen käteensä ja hän tunsi käden puristuksen — se tuntui aina hänen jalkaansa asti! Hän näki hänen menevän pois kanervikon poikki, menevän, menevän! — Palaako hän koskaan? Ei hänen, Mildridin, käyttäydyttyä sillä tavalla — mahdotonta! Kuinka voimakkaana, kauniina, itsetietoisena hän olikin nähnyt kaikki hänessä! — ja kuinka tyhmänä ja raukkamaisena hänen oli täytynyt nähdä kaikki Mildridissä! Niin, raukkamaisesti hän oli käyttäytynyt, alkaen ensi huudosta, kun koira tuli, häpeänpunaan ja itkuun — kömpelöstä avusta, jota hän oli hänelle antanut, aina ruokaan asti, jota ei hän ajoissa saanut valmiiksi! Ja ettei hän saanut suustaan vastausta, ei edes silloinkaan kun vieras häneen katsoi — ja kun hän sitte vihdoin kysyi istuiko hän joka päivä täällä ylänteen alla — ettei hän silloin osannut kieltää, sillä eihän hän joka päivä istunut ylänteen alla! Eikö hänen, Mildridin vaitiolo ollut kuin hiljaista pyyntöä, että hän katsoisi häneen? — Eikö hänen kurjaa avuttomuuttaan täytynyt käsittää samalla tavalla? — — Oi kuinka häntä hävetti! Hänen ruumistaan poltti, varsinkin kasvoja, jotka hän kaivoi yhä syvemmä ja syvemmä nurmeen — ja sitte hän taasen kutsui esiin koko kuvan, hänen ihanuutensa ja oman surkeutensa, ja sitte häpeän entistä voimakkaampana!

Vielä kun kellojen kalkatus ilmoitti karjan tulevan, makasi hän paikoillaan, mutta riensi nyt työhön. Tullessaan näki Beret paikalla, että jotakin oli tapahtunut; sillä Mildrid teki nurinkurisia kysymyksiä ja antoi nurinkurisia vastauksia ja käyttäytyi yleensä niin oudosti, että Beret monta kertaa pysähtyi häneen katsomaan! Ja kun heidän piti syödä illallista ja Mildrid sanoi, ettei jaksa syödä ja sensijaan asettui ulkopuolelle istumaan, puuttui vaan, että Beretin korvat olisivat taipuneet taapäin jotta hän täydellisesti olisi muistuttanut vainuavaa metsäkoiraa. Beret söi ja riisuutui, he nukkuivat samassa vuoteessa ja kun ei Mildridiä kuulunut, meni Beret hiljaa useampaan kertaan katsomaan, istuiko sisar vielä paikoillaan ja oliko hän yksinään. Kyllä, siellä hän istui ja yhä yksin. Kello tuli 11, se tuli 12, se tuli 1 ja Mildrid istui ulkona eikä Beret nukkunut. Hän oli kuitenkin nukkuvinaan, kun Mildrid vihdoin tuli ja Mildrid liikkui niin hiljaa, niin hiljaa; mutta sisar kuuli hänen huokaavan, kun hän oli päässyt vuoteeseen, hän kuuli hänen niin raskaasti lukevan tavallisen iltarukouksensa, hän kuuli hänen kuiskaavan:

— Oi, auta minua tässä asiassa, rakas, rakas Jumala!

— Missä asiassa Hänen pitää häntä auttaa? ajatteli Beret. Hän ei saanut unta, kuuli niinikään sisaren turhaan hakevan makuuasentoa, milloin hän kääntyi toiselle, milloin toiselle kyljelle; vihdoin hän näki hänen aivan masennuksissaan työntävän syrjään peitteen ja asettuvan, kädet pään alla ja silmät selkosen selällään, tuijottamaan eteensä. Enempää ei hän nähnyt eikä kuullut, sillä hän nukkui nyt. Kun hän seuraavana aamuna heräsi, ei sisar enään ollut vuoteessa. Hän karkasi ylös; aurinko oli jo korkealla, karja aikoja sitte päästetty laitumelle. Hän näki ruuan jätettynä pöytään, söi kiireesti ja meni ulos ja tapasi Mildridin täydessä työssä; mutta hän näytti niin surkastuneelta. Beret sanoi kyllä paikalla löytävänsä karjan ja lähtevänsä sen perässä. Toinen ei vastannut, vaan katsoi häneen ikäänkuin kiittääkseen. Beret mietti hetkisen ja läksi.

Mildrid katsahti ympärilleen; hän oli yksinään. Silloin hän riensi panemaan maitopyttyjä kuntoon, muut saivat jäädä silleen. Hän peseytyi ja kampasi hiuksensa ja kiiruhti aittaan muuttamaan vaatteita, otti kutimensa ja läksi ylänteelle.

Hänessä ei ollut uuden päivän voimia, sillä hänhän tuskin oli nukkunut ensinkään eikä vuorokauteen syönyt paljon mitään. Hän kulki kuin yhtämittaisessa unessa ja tuntui siltä kuin ei hän pääsisi selvyyteen ennenkuin tuli sille paikalle, missä eilen oli istunut.

Mutta tuskin oli hän istuutunut ennenkuin ajatteli: jos hän tulisi ja tapaisi minut täältä, mitä hän ajattelisi? — Ehdottomasti hän nousi. Silloin näki hän hänen koiransa ylänteellä; se seisahtui ja katsoi häneen, juoksi alas ja likeni luimistellen. Kaikki tytön veret pysähtyivät! Tuolla! Tuolla hän pyssyineen seisoi auringossa, aivan kuin eilen; hän oli tänään tullut toista tietä! Hän hymyili tyttöä vastaan, viipyi hetkisen epäröiden, kapusi sitte alas ja seisoi pian hänen edessään. Tyttö oli päästänyt pienen parahduksen ja sitte pudonnut istualleen. Hän ei koko voimallaan päässyt pystyyn, sukankudin putosi, hän käänsi pois kasvonsa. Vieras ei puhunut. Mutta tyttö kuuli hänen laskeutuvan nurmeen ihan eteensä, silmät riippuen kiinni hänen silmissään, ja koiran hän näki toisella puolen katselevan herraansa. Tyttö tunsi, että vaikka hän istui poispäin kääntyneenä, saattoi vieras nähdä hänen punastuksensa, hänen silmänsä, hänen kasvonsa. Hänen nopea hengityksensä kiihoitti tytön hengitystä; hän luuli tuntevansa hänen hengityksensä kädellään; mutta hän ei uskaltanut liikahtaa. Hän ei olisi suonut hänen puhuvan ja kuitenkin oli hirveää, että hän vaikeni. Täytyihän hänen nähdä miksi tyttö siinä istui ja suuremmassa häpeässä kuin hänen häpeänsä, ei kukaan liene, ollut. Mutta hän ei ollut tehnyt oikein kun tuli ja vielä enemmän väärin hän teki, kun nyt istui tuossa. Samassa tartuttiin tytön toiseen käteen ja jäätiin pitämään siitä kiinni, sitte toiseen, hänen täytyi siinä hiukan kääntyä — ja hyvänä ja voimakkaana veti hän häntä käsin ja silmin puoleensa. Tyttö luisui maahan hänen viereensä niin että hänen päänsä painui häntä vastaan. Hän tunsi vieraan toisella kädellään sitaisevan hiuksiaan, mutta hän ei uskaltanut nostaa katsettaan. Koko hänen käytöksensä oli syvästi arvoton — ja niin hän purskahti katkeraan itkuun!

— Niin, itke sinä vaan, kyllä minä nauran! sanoi vieras; — sillä se mikä meille on tapahtunut, on sekä itkun että naurun arvoista! mutta hänen äänensä värisi. Ja nyt hän kuiskasi tytön korvaan, että hän eilen lähdettyään hänen luotaan, alituiseen oli tullut häntä vain likemmä. Ja tämä voima oli käynyt niin väkeväksi, että kun hän tuli tunturimökilleen, ei hän muuta voinut kuin heittää saksalaisen oman onnensa nojaan ja lähteä tuntureille. Ja kaiken yötä hän osaksi oli istunut, osaksi kävellyt tunturivuorilla; aamiaisen hän oli haukannut kotona, mutta sitte taas liikkeelle. Hän oli 28 vuoden vanha eikä siis mikään pikkupoika; mutta sen hän vaan tunsi, että joko täytyy tämän tytön tulla hänen omakseen tai muuten ei käy ensinkään. Hän suuntasi askeleensa eiliseen paikkaan, ei hän tullut häntä tapaamaan, vaan ainoastaan hetkisen istumaan itsekseen. Hänet nähdessään hän ensin pelästyi, mutta sitten hän ymmärsi, että tytön laita varmaan oli sama kuin hänen, ja samassa se oli päätetty asia, että hänen täytyi koettaa onneaan. Ja kun hän huomasi, että tytön laita todella oli sama kuin hänen, niin, — niin, sitte — ja hän nosti ylös tytön pään eikä hän enään itkenyt ja miehen silmissä oli suuri loisto ja tytön täytyi katsoa niihin ja hän punastui ja painui alas. Mutta mies puhui taasen kuiskaavalla, pehmoisella äänellä. Aurinko paistoi puunlatvoista, nurmikkorinteiden yli, koivut värisivät heikossa tuulessa, lintujen laverrus sekaantui puron lirinään, joka juoksi riutassa heidän vierellään. Miten kauvan he siinä istuivat toistensa seurassa, siitä ei kukaan pitänyt laskua; mutta koira heidät molemmat peloitti. Se oli monta kertaa kierrellyt heitä ja aina paneutunut takaisin paikoilleen; mutta nyt se haukkuen hyppäsi alaspäin. Molemmat karkasivat pystyyn ja seisoivat hetkisen kuuntelemassa. Mutta ei kuulunut mitään. He katsoivat taas toisiinsa ja silloin nosti mies hänet syliinsä. Häntä ei milloinkaan oltu kannettu sitte kun lapsena ja siinä oli jotakin, joka teki hänet avuttomaksi. Tuo mies oli hänen turvansa, hänen tulevaisuutensa, hänen ikuinen onnensa, hänen täytyi seurata tunnettaan. He eivät puhuneet, molemmat vaan pitelivät kiinni. Hän kantoi tytön sinne missä he ensinnä olivat istuneet; istuutui ja laski hänet hellävaroen rinnalleen. Tyttö painoi päänsä syvemmälle alas ja poispäin, jottei hän näkisi häntä nyt kun hän oli niin huumaannuksissaan. Mies aikoi juuri kääntää häntä puoleensa, kun ihan heidän edestään kuului hämmästynyt huudahdus:

— Mildrid!

Se oli Inga, joka oli seurannut koiraa. Mildrid karkasi ylös, hän katsahti ystävättäreen silmänräpäyksen väläyksen ajan, astui sitte hänen luokseen, kiersi toisen käden hänen kaulaansa ja laski päänsä hänen olalleen. Inga sulki hänet syliinsä.

— Kuka hän on? kuiskasi hän ja Mildrid tunsi vapisevansa, mutta ei liikahtanut. Tiesihän Inga kuka hän oli, sillä Inga tunsi hänet; mutta hän ei uskaltanut uskoa omia silmiään! Silloin tuli Hans likemmä.

— Minä arvelin sinun tuntevan minut, sanoi hän tyynesti — minä olen
Hans Haugen.

Kuullessaan hänen äänensä nosti Mildrid päätään. Hans ojensi kätensä ja Mildrid meni ja otti sen ja katseli ystävätärtään, kasvoilla kainouden ja ilon tumma punerrus.

Hans otti pyssynsä ja sanoi hyvästi, kuiskaten Mildridille:

— Käsität, että minä pian palaan sen perästä, mitä on tapahtunut!

Tytöt seurasivat häntä karjakartanolle ja näkivät hänen kulkevan samaa tietä kuin eilen. He seisoivat katsellen niin kauvan kun saattoivat nähdä; Mildrid nojasi Ingaa vastaan ja Inga tunsi, ettei hänen nyt sopinut liikkua eikä puhua. Mutta kun hän kääntyi näkymättömiin, painoi Mildrid päänsä Ingan olalle.

— Älä kysy minulta mitään, sanoi hän, — sillä minä en voi sitä kertoa.

Hetkisen he seisoivat siinä vieretysten ja sitte he läksivät aittaan. Sillä Mildrid muisti jättäneensä kaikki työt kesken ja Inga auttoi häntä. Työn aikana eivät he paljoa puhelleet eivätkä missään tapauksessa muusta kuin työstä.

Mildrid pani pöytään päivällistä, mutta sai vain hiukan syödyksi, vaikka tunsi olevansa sekä ruuan että unen tarpeessa. Inga jätti hänet niin pian kuin suinkin, hän näki, että Mildridin tuli olla yksin. Ingan mentyä Mildrid paneutuikin pitkäkseen ja oli juuri nukkumaisillaan. Vielä kerran hän kuitenkin tahtoi käydä läpi jotakin jota Hans päivän tapahtumien aikana oli sanonut ja joka oli kauneinta. Siinä hän tuli kysyneeksi, mitä hän siihen vastasi. Ja samassa hänelle selveni, ettei hän ollut sanonut sanaakaan — ei koko heidän tapaamisensa aikana sanaakaan! Hän nousi istumaan sänkyyn. Hanskaan varmaan ei ollut astunut monta askelta yksinään, ennenkuin hän sen huomasi — ja mitä hän ajattelikaan? Että Mildrid oli ihminen, joka kulki tahdottomana, unissaan! Miten hän aikojen kuluessa saattaisi tuntea kiintymystä häneen? Vasta päästyään hänen luotaan hän olikin saattanut keksiä pitävänsä hänestä; — Mildrid vapisi ajatellessaan mitä hän tänään keksisi. — Hän istuutui taasen majan ulkopuolelle, kuten eilen.

Mildridhän koko ikänsä oli tottunut pitämään itseään silmällä; hän oli liikkunut niin arkaluontoisissa olosuhteissa. Sentähden ei hän missään, mitä tämän vuorokauden aikana oli tehnyt, havainnut tahtia tai punnitsevaa ajatusta, tuskinpa kunniallisuuttakaan. Hän ei seurustelusta tai kirjoista tuntenut mitään tällaista; hän katseli asiaa talonpojan silmin eikä kenelläkään ole ankarampia vaatimuksia. Ihmisen tulee tukahuttaa tunnettaan, kunniallista on viivyttää sen ilmaisemista. Hän, joka ennen muita koko elämänsä oli tehnyt niin ja sentähden nauttinut kaikkien kunnioitusta, hän oli yhtenä ainoana päivänä heittänyt itsensä miehen haltuun, jota ei hän koskaan ennen ollut nähnyt! Aikaa myöten täytyi tämän miehen syvinten halveksia häntä! Ja kun ei siitä saanut puhutuksi, edes Ingallekaan — niin mitä se mahtoikaan olla?

Kun Beret, ensimäisten karjan kellojen kuuluessa kaukaa, palasi kotiin, tapasi hän sisaren kuin hengettömänä makaamasta aitan edestä. Hän jäi paikoilleen, kunnes Mildridin täytyi nostaa päätään ja katsoa häneen. Mildridin silmät olivat itkettyneet, koko ilme kärsivä. Mutta ilme muuttui, kun hän katsoi Beretiin; sillä Beret näytti kiihtyneeltä.

— Mikä sinua vaivaa? puhkesi hän puhumaan.

— Ei mikään! vastasi Beret ja jäi niin taukoamatta katsomaan Mildridiin, että tämän täytyi painaa silmänsä maahan, kääntyä ja nousta töihinsä. He eivät kohdanneet ennenkuin illallisruualla, jonka ääressä istuivat vastapäätä toisiaan. Kun ei Mildrid itse saanut syödyksi kuin pari lusikallista, silmäili hän silloin tällöin hajamielisenä toisiin, ja varsinkin Beretiin, joka ei koskaan valmistunut. Hän ei syönyt, hän hotki kuin nälkäinen koira.

— Etkö sinä tänään ole saanut ruokaa? kysyi Mildrid.

— En, vastasi Beret ja jatkoi syömistään.

Hetken perästä kysyi Mildrid taas:

— Etkö sinä ole ollut paimenten mukana.'

— Ei, vastasivat sekä hän että molemmat paimenet. Heidän läsnäollessaan ei Mildrid tahtonut kysyä enempää ja myöhemmin ei hänen oma sairas mielensä sallinut hänen urkkia sisaren asioita, sitäpaitsi hän omasta mielestään ei ollut kyllin arvokas sitä tekemään. Tästä tuli vain lisä niihin kalvaviin soimauksiin, joita hän, iskuja jaellen, yksitellen kuljetti sielunsa läpi, istuessaan iltaa ja yötä paikallaan aitan ulkopuolella.

Ei tuonut veripunainen ilta eikä jäänharmaa yö rauhaa eikä unta. Tämä lapsi raukka ei ikinä ennen ollut nähnyt hätää. Oi kuinka hän rukoili! Hän lopetti ja hän alkoi uudelleen, hän luki rukouksia, joita osasi ja hän rukoili omin sanoin ja aivan näännyksissään hän vihdoin tuli vuoteeseen. Siellä kokoontui sydän taasen ylen täyteen, mutta hänellä ei enään ollut voimia; hän sai vaan tulemaan:

— Auta minua! Rakas Herra Jumala, oi auta minua! — ja sitä hän toisteli, milloin hiljaa, milloin ääneen: sillä hän taisteli siitä, päästäisikö hänet vai ei. Samassa hän pelästyi niin että päästi huudon! sillä Beret oli salaman nopeudella noussut polvilleen ja kumartunut hänen puoleensa:

— Kuka hän on? kuiskasi hän, hänen suuret silmänsä iskivät tulta ja kuumat kasvot ja lyhyt hengitys osoittivat suurta mielenkuohua. Mildrid, oman sieluntuskansa nujertamana, sekä henkisesti että ruumiillisesti näännyksissä, ei saanut vastatuksi; hän säikähti niin, että oli purskahtamaisillaan itkuun.

— Kuka hän on? uhkasi toinen likempänä hänen kasvojaan; — ei enään hyödytä sitä salata; minä näin teidät tänään koko ajan!

Mildrid piteli käsiä päänsä päällä kuin suojanaan; mutta Beret kävi niihin kiinni ja painoi ne alas:

— Kuka hän on, sanon minä! — hän katsoi häntä suoraan silmiin.

— Beret, Beret! vaikeroi toinen; — olenko minä koskaan ollut sinulle muuta kuin hyvä siitä asti kun sinä olit pieni? Miksi sinä olet minulle niin kova, nyt kun minun on paha olla?

Beret päästi irti kädet, sillä sisar itki. Mutta Beretin hengitys poltti ja rinta oli kuin särkymäisillään.

— Onko se Hans Haugen? kuiskasi hän. Syntyi henkeä pidättävä äänettömyys.

— On, kuiskasi sisar vihdoin itkien.

Silloin veti Beret vielä kerran alas hänen kätensä. Hän tahtoi nähdä hänen silmänsä.

— Mikset sinä ole sanonut sitä minulle, Mildrid? kysyi hän entisessä polttavassa innossaan.

— Beret, enhän minä ole nähnyt häntä ennenkuin eilen. Ja heti kun minä hänet näin, annoin itseni hänelle; sehän se minua kiusaa niin että luulen kuolevani!

— Etkö sinä ole nähnyt häntä ennenkuin eilen? huusi Beret suurimman hämmästyksen, jopa epäilyksen vallassa.

— En eläissäni, vastasi Mildrid lujasti. — Voitko käsittää sellaista häpeää, Beret!

Mutta silloin karkasi Beret hänen kimppuunsa, otti häntä kaulasta ja suuteli häntä; — Mildrid kulta, Mildrid kulta, kuinka se on kaunista! kuiskasi hän ilosta kipinöiden; — kuinka se on kaunista! toisti hän ja suuteli häntä; — ja kuinka minä tulen pitämään suuni kiinni, Mildrid! hän pusertui häntä vastaan ja nousi sitte taas. — Entäs sinä, joka luulit etten minä osaisi pitää suutani kiinni! Ja hän kävi äkkiä surulliseksi. — Ettenkö minä osaisi pitää suutani kiinni, kun on kysymys sinusta, Mildrid!… Hän itki. — Miksi sinä viime aikoina olet unohtanut minut. Miksi sinä olet ottanut Ingan minun sijaani? Oi, minkä surun sinä oletkaan minulle tuottanut! Kun sinä tietäisit, Mildrid, miten minä pidän sinusta! ja hän painoi pään sisartaan vastaan. Mutta nyt suuteli sisko vuorostaan häntä ja sitte hän vakuutti, ettei ollut ajatellut asiaa ennenkuin nyt ja hän ei enään koskaan syrjäytä häntä ja hän uskoutuu aina hänelle, joka on niin hyvä ja rehellinen — ja hän taputteli häntä taasen. Beret nousi uudelleen polvilleen; hänen täytyi nähdä sisaren silmät kesäyön valossa, jota aamu jo alkoi punaella. — Mildrid, kuinka hän on kaunis! kuului hänen ensimäinen säteilevä huudahduksensa. — Miten hän tuli? Miten sinä ensin näit hänet? Mitä hän sanoi? Kuinka se tapahtui?

Ja Mildrid kertoi nyt sisarelle mitä hän muutamia tunteja sitte piti mahdottomana kertoa kenellekään ihmiselle; silloin tällöin keskeytti Beret hänet, karkaamalla hänen kaulaansa ja painautumalla häntä vastaan; mutta Mildrid sai siitä vaan enemmän kertomisen intoa; he itkivät ja he nauroivat; uni oli ihan mennyt heidän mielestään; sillä lailla tapasi heidät aurinko, toisen pitkänään tai kyynärpäätään vastaan nojaten, oman tarinansa valtaamana, toisen polvillaan hänen edessään, suu puoli-avoinna, säkenöivin silmin ja silloin tällöin riemun vallassa karkaamassa sisaren kaulaan.

Yhdessä he nousivat ja yhdessä he tekivät työt ja saatuaan ne pois ja näön vuoksi syötyään, pukeutuivat he yhdessä Hansia vastaanottamaan. Täytyihän hänen pian tulla! Molemmat he pyhävaatteissaan istuutuivat ylänteen alle ja Beret näytti Mildridille, missä hän eilen oli maannut; koira oli usein ollut hänen luonaan. Toisen sisaren kertomus seurasi toisen kertomusta, ilma olikin tänään niin kaunis, vain muutamia pilviä taivaalla. He olivat pian puhelleet yli sen ajan, jolloin Hansia saattoi odottaa; mutta he jatkoivat yhä keskusteluaan ja unohtivat odotuksensa, samassa taasen muistaakseen sen, ja Beret hypähti pari kertaa harjanteelle tähystelemään; mutta ei häntä näkynyt eikä kuulunut. Molemmat kävivät malttamattomiksi ja Mildrid äkkiä niin suuressa määrin, että Beret pelästyi. Hän koetti selvitellä, ettei Hans ollut oma herransa; kaksi päivää oli saksalaisen täytynyt kalastaa ja ampua ja valmistaa ruokaa yksinään, eihän sitä enää voinut jatkua kolmatta, ja Mildrid huomasi siinä olevan jotakin perää.

— Mitä sinä luulet isän ja äidin sanovan tähän? virkkoi Beret, johtaakseen hänen ajatuksiaan toisaalle. Samana hetkenä jolloin hän oli sen sanonut, katui hän sitä. Mildrid kalpeni ja jäi tuijottamaan Beretiin, joka tuijotti takaisin. Eikö Mildrid ollut tätä ajatellut ennenkuin nyt? Oli; mutta kuten ajatellaan jotakin kaukaista. Pelko siitä mitä Hans Haugen mahtoi hänestä uskoa, häpeä omasta heikkoudesta ja tyhmyydestä oli niin kahlehtinut hänet, että hän oli työntänyt syrjään kaiken muun. Nyt kävi päinvastoin: vanhemmat valtasivat äkkiä koko hänen ajatuksensa! — Beret koetti taasen lohduttaa. Kunhan he näkevät Hansin, myöntävät he Mildridin tehneen oikein; ja eiväthän he tahdo tehdä sitä onnettomaksi, joka on ollut heidän ilonsa; isoäiti auttaa hänkin puolestaan Mildridiä; ei kenelläkään ihmisellä ole mitään sanomista Hans Haugenista ja Hans ei hellitä! — Tämä kaikki suhisi Mildridin korvien ohitse, mutta hän ajatteli muuta ja saadakseen oikein punnita asiaa, pyysi hän Beretiä toimittamaan päivällistä. Beret läksi hitaasti hänen luotaan ja kääntyi monta kertaa.

Mutta Mildrid punnitsi tätä: sanonko sen heti isälle ja äidille? Elettyään nämä päivät hirvittävässä jännityksessä, kasvoi kysymys vuoreksi. Hänestä tuntui, että hän tekee syntiä, jos nyt vastaanottaa hänet. Hänen ei olisi pitänyt mennä kihloihin ilman vanhempien suostumusta; mutta hän ei ollut voinut sitä auttaa. — Ja kun se kerran oli tapahtunut, niin nyt paikalla vanhempien luo! Hän nousi, hänen silmissään loisti. Mikä oli oikein, se oli heti tehtävä. Siihen asti kun Hans taas seisoi tässä, oli hänen pitänyt puhua vanhempiensa kanssa. Eikö totta? kysyi hän äänettömästi ja oli kuulevinaan vastauksen: "kyllä!" vaikkei kukaan vastannut. Hän kiiruhti karjakartanolle sanomaan sitä Beretille, mutta Beretiä ei ollut aitassa eikä karjakartanolla.

— Beret! huusi hän. — Beret — Beret!

Kaiku vastaili kaikilta tahoilta; mutta Beretiä ei ollut missään. Hän juoksi ja etsi sisarta joka paikasta, mutta löytämättä. Ennen hän oli ollut kiihotuksissaan, nyt hän säikähti; Beretin suuret silmät ja kysymys: "mitä sinä luulet isän ja äidin sanovan tähän?" suurenivat suurenemistaan. — Eihän Beret toki ollut mahtanut mennä heidän luokseen? Se olisi kyllä hänen tapaistaan! Vilkasluontoisena tahtoi hän paikalla saada asian ratkaistuksi ja toimittaa Mildridille lohdutusta. Varmaan hän oli mennyt! — Mutta jos Beret tulee hänen sijastaan, niin vanhemmat varmaan ymmärtävät kaikki väärin — ja Mildrid lähti kiireesti menemään kylää kohti. Päästyään tielle, kävi hän entistä kiireemmin, yhä kasvavan jännityksen ajamana. Hän ei sitä huomannut, päässä vaan kohisi, rintaa ahdisti eikä hengitys tahtonut riittää. Hänen täytyi hiukan istuutua lepäämään. Mutta hän ei voinut levätä istuallaan, hänen täytyi paneutua pitkäkseen. Hän heittäytyi käsivartensa päälle ja nukkui siihen.

Kahteen päivään ja yöhön hän tuskin oli nukkunut tai syönyt ja millä voimalla se oli vaikuttanut lapsen sieluun ja ruumiiseen, joka tähän asti levollisesti ja säännöllisesti oli syönyt ateriansa ja nukkunut yönsä vanhempiensa hiljaisessa kodissa — sitä ei hän ymmärtänyt.

Mutta Beret ei ollut lähtenyt heidän vanhempiensa luo, vaan suoraa päätä hakemaan Hans Haugenia. Hänellä oli pitkä matka ja tie vei osittain tuntemattomien seutujen läpi, ensin metsän reunaa myöten ja sitte korkeammalle, tunturitasankojen poikki, jotka eivät olleet aivan taatut pedoilta, se oli hiljan nähty. Mutta hän meni vaan, sillä Hansin täytyi tulla, muuten Mildridin kävi ihan huonosti; eihän hän enään tuntenut omaa sisartaan!

Hän oli terve ja iloinen, sisaren tarina seurasi väikkyen mukana. Hans Haugen oli etevin kaikista mitä hän maailmassa tiesi ja Mildridin piti saada etevin! Se ei ensinkään ollut ihme, että Mildrid paikalla meni hänelle, niinkuin ei sekään ollut ihme, että hän ihastui Mildridin nähdessään. Jolleivät vanhemmat tahtoneet käsittää tätä, niin tehkööt mitä tahtovat, ja Hans ja Mildrid saavat väkipakolla ottaa onnensa, kuten hänen isoisänsä isä oli tehnyt ja hänen isoisänsä oli tehnyt — ja Beret rupesi hyräilemään suvun morsiusmarssia. Se raikui riemuiten yli autioiden tunturivuorten ja haihtui puolipilviseen päivään. Harjalle päästyään hän pysähtyi ja huusi hurraata. Siitä seisomapaikaltaan näki hän vain kylän äärimmäisen ja korkeimman osan; tältä puolen näkyi ainoastaan viimeinen metsänlaita, sitte kanervikkoa ja siitä, missä hän seisoi, yksin kiviä ja kivilaattoja, kuni jähmettynyttä aallokkoa. Alas aallokkoa hän lensi, läpi kepeän ilman. Hän tiesi tunturimajan olevan sen lumitunturin suuntaan, jonka huippu nousi yli muiden, ja hetken perästä hän käsitti, ettei hänellä enään ollut jälellä pitkältä. Saadakseen tietää oikean suunnan, nousi hän suurelle, irtonaiselle kivelle ja näki silloin ihan allaan tunturijärven. Oliko se maja tai kivi, se minkä hän näki järven luona, sitä ei hän saattanut päättää, sillä toisinaan se oli maja, toisinaan kivi. Mutta tunturijärven luona hänen majansa piti olla. Täällä se varmaan oli, sillä tuolla kiersi vene niemenkärkeä! Veneessä istui kaksi miestä; varmaan hän ja saksalainen! Tyttö sentiensä alas! Mutta se mikä oli näyttänyt likeiseltä, olikin kaukana ja hän sai juosta ja juosta. Se jännitti, kun piti tavata Hans Haugen.

Hans Haugen istui aivan turvallisena veneessä saksalaisen kanssa, tietämättä minkä sekamelskan oli matkaansaattanut. Itse puolestaan ei hän milloinkaan ollut pelännyt. Hän oli vain iloissaan ja istui tekemässä sanoja morsiusmarssiin.

Ei hän ollut mikään erinomainen runoilija; mutta hän sai kokoon jotakin heidän kirkkomatkastaan ja kohtaaminen metsässä antoi joka värssyyn toisinnon. Hän vihelteli ja kalasteli ja piti erinomaisen hauskaa; saksalainen kalasti hänkin ja jätti hänet rauhaan.

He kuulivat nyt rannasta huhuamista ja molemmat, sekä hän että parrakas saksalainen nostivat päätään ja näkivät tytön viittoilevan. He keskustelivat hetkisen ja sousivat maihin. Hans hyppäsi rannalle ja kytki veneen kiinni ja kumpikin kantoivat pyssyjä, vaatteita kaloja ja kalanpyydyksiä; mutta saksalaisen mennessä suoraan majalle, likeni Hans kantamuksineen Beretiä, joka seisoi syrjässä kivellä.

— Kuka sinä olet? kysyi hän.

— Beret, Mildridin sisar, vastasi tyttö; Hans punastui ja tyttö samoin. Mutta samassa Hans kalpeni.

— Onko jotakin tapahtunut.

— Ei, ei muuta kuin että sinun pitää tulla. Hän ei voi olla yksin nyt.

Hetkisen Hans seisoi ja katsoi häneen. Sitte hän kääntyi ja meni majalle. Saksalainen oli jäänyt ulkopuolelle ripustamaan pyydyksiä. Hans teki nyt samoin, heidän puhellessaan. Majasta oli, siitä asti kun Beret rupesi huhuamaan, kaksi koiraa ulvonut täyttä kurkkua. Miehet menivät yhdessä sisään; mutta heidän avatessaan ovea, syöksyivät molemmat koirat ulos, sekä Hansin että saksalaisen, mutta molemmat komennettiin ankarasti takaisin sisään. Hiljeni ja kesti kauvan ennenkuin Hans tuli ulos. Mutta silloin hän oli toisissa vaatteissa ja pyssy ja koira olivat mukana. Saksalainen seurasi häntä ulos. Ja siellä he antoivat toisilleen kättä, ikäänkuin olisi ollut kysymys pitempiaikaisesta erosta. Hans tuli heti Beretin luo.

— Voitko sinä kävellä nopeasti? kysyi hän.

— Voin, se on varma se.

Ja Hans läksi kävelemään ja tyttö juoksemaan; koira edellä.

Kun ei Hans ollut voinut muuta ajatella kuin että Mildrid iloitsisi heidän kihlauksestaan yhtä turvallisena kuin hänkin, tuli tämä sanoma hänelle uusien ajatusten tuojana. Tietysti tyttö oli levoton vanhemmista! Tietysti häntä myöskin peloitti se kiire, millä kaikki oli tapahtunut; luonnollisesti! Nyt hän ymmärsi tämän niin hyvin, että häntä suuresti ihmetytti, kuinka ei hän ennemmin ollut sitä ymmärtänyt, — ja nyt hän kävelemään! Olihan ensi tapaaminen Mildridin kanssa häneenkin tehnyt salahyökkäyksen vaikutuksen; mitä sitte hän, lapsi, hiljainen ja ujo kuin hänen vanhempiensa koti, mahtoikaan ajatella joutuessaan myrskyyn? — Ja Hans piti kiirettä.

Tämän rientomarssin aikana oli Beret yrittänyt juosta rinnalla, kasvot, mikäli mahdollista, häneen kääntyneinä. Silloin tällöin oli Hans vilaukselta nähnyt hänen suuret silmänsä ja hehkuvat poskensa; mutta ajatukset olivat tehneet hänen ympärilleen liian taajan piirin, hän ei ollut nähnyt häntä selvään ja lopuksi ei hän huomannut häntä ensinkään. Hän kääntyi, tyttö oli hyvän matkaa hänen takanaan, mutta ponnisti eteenpäin, minkä jaksoi. Hän oli ollut liian ylpeä tunnustamaan, ettei hän kestänyt tätä marssia. Mutta kun Hans nyt pysähtyi odottamaan kunnes tyttö hengästyksissään ehti perässä, olivat kyyneleet hänen silmissään.

— Ohoi! — kävelenkö minä liian nopeasti? ja hän ojensi kätensä. Tyttö läähätti niin ettei saanut vastatuksi. — Istutaan vähän! sanoi hän ja veti häntä luokseen. — Tule! ja hän istuutui hänen rinnalleen.

Tyttö kävi, mikäli mahdollista, vieläkin punaisemmaksi eikä katsonut häneen. Hän läähätti niin, että olisi luullut hänen menehtyvän.

— Minun on niin jano, oli ensimäinen, minkä hän sai suustaan. He nousivat taasen ja Hans katseli ympärilleen, mutta ei ollut likellä mitään puroa.

— Meidän täytyy mennä vähän kauvemma, siellä on puro, sanoi hän. —
Ei sinulle tekisi hyvääkään juoda ihan nyt.

Hän istuutui taasen ja Beret kivelle hänen eteensä.

— Minä juoksin koko matkan tänne, sanoi Beret puolustuksekseen. — Ja sitte en tänään ole syönyt päivällistä, lisäsi hän hetken perästä; — enkä liioin nukkunut yöllä, jatkoi hän taasen.

Sensijaan että olisi lausunut jotakin valittavaa, sanoi hän reippaasti:

— Sitte kai ei Mildridkään ole syönyt mitään päivällistä tänään, ehkeikä liioin nukkunut yöllä?

— Mildrid ei nukkunut edellisenäkään yönä ja syönyt ei hän ole, sen minä olen nähnyt, niin, sitte on — hän mietti hiukan — kovin kauvan.

Hans nousi.

— Joko sinä nyt jaksat mennä eteenpäin?

— Kyllä kai.

Ja Hans otti häntä kädestä ja rientomarssi alkoi taasen. Vähän ajan päästä hän huomasi, ettei tyttö jaksanut jatkaa tätä kyytiä, silloin hän riisui takin yltään, antoi sen hänelle ja nosti hänet syliinsä ja kantoi häntä. Tätä ei Beret millään olisi sallinut. Mutta Hans kantoi häntä niin köykäisesti ja Beret piteli kiinni hänen kauluksestaan, häneen itseensä ei hän uskaltanut koskea. Hetken perästä hän arveli levänneensä tarpeeksi; kyllä hän jo taas jaksaisi kävellä. Hans laski hänet maahan, otti itse takkinsa ja ripusti sen pyssyn päähän — ja sitte sitä mentiin. Purolle he hiukan pysähtyivät lepäämään ennenkuin Beret joi. Kun hän nousi, hymyili Hans ja katsoi häneen: — Oletpa sinä kaunis pieni tyttö. Oli jo iltaa, kun he pääsivät perille. Beret haki turhaan sekä karjakartanolta että tunturin syrjältä; huudot hukkuivat kaukaisuuteen ja molemmat pelästyivät, kun Hans huomasi, että koira nuuhisteli jotakin. He riensivät katsomaan; se oli Mildridin huivi. Hans antoi paikalla koiralle merkin, että se etsisi sitä, jonka huivi oli — ja koira menemään; he seurasivat sitä tunturin poikki toiselle puolelle, siis alas Tingvoldiin päin. Olisiko hän lähtenyt kotiin? Beret kertoi ajattelemattomasta kysymyksestään ja sen seurauksista ja Hans vastasi, että kyllä hän sen käsitti. Beret rupesi itkemään. Lähteäkö nyt häntä hakemaan vai ei? Beret kehoitti: "mennään, mennään!" hän oli ihan suunniltaan. Ensin heidän täytyi poiketa naapurin karjakartanolle saadaksensa sieltä apua ottamaan vastaan karjaa. Heidän vielä puhuessaan tästä ja kaiken aikaa seuratessaan koiraa, näkivät he sen pysähtyvän ja kääntyvän katsomaan, häntää heiluttaen. He karkasivat sinne ja siellä makasi Mildrid.

Hän makasi käsivartensa varassa, kasvot puoleksi kanervikkoon käännettyinä. He astuivat hiljaa hänen luokseen, koira nuoli hänen kättään ja poskeaan, hän sivelsi kasvojaan ja muutti asentoa, mutta nukkui nukkumistaan.

— Anna hänen vaan nukkua! kuiskasi Hans; — ja mene sinä ottamaan vastaan karjaa; minä kuulen kellot… Beret oli jo menossa mutta Hans tuli perässä; — tuo mukaasi ruokaa, kun palaat, kuiskasi hän.

Sitte hän asettui vähän matkan päähän Mildridistä, kutsui koiran luokseen, komensi sen makaamaan ja istui ja piteli sitä kiinni estääkseen sitä haukahtamasta, jos lintu tai muu eläin sattuisi kulkemaan siitä.

Ilta oli pilvinen, tunturit ja vuorenharjat lepäsivät harmaina; ympärillä vallitsi hiljaisuus; ei kuulunut edes pikkulinnun piipatusta. Hans istui tai oli pitkänään, käsi koiran selällä. Mitä oli puhuttava, kun Mildrid heräsi, siitä hän pian oli selvillä. Tulevaisuuden taivaalla ei ollut pilveäkään; hän lepäsi huolettomana ja katseli ylös korkeuteen. Hän tiesi, että heidän tapaamisensa oli ihme; Jumala itse heille oli sanonut, että heidän piti vaeltaa yhdessä elämän läpi.

Hänen ajatuksensa askartelivat taasen morsiusmarssissa; ilo värisi hiljaa hänen sielussaan, siihen hän sulki ajatukset.

Kello saattoi olla yli kahdeksan, kun Beret palasi, tuoden ruokaa mukanaan. Mildrid ei vielä ollut herännyt, Beret asetti kantamuksen maahan, katseli heitä hetkisen, istuutui sitte itse, mutta kappaleen matkan päähän muista. Taasen he odottivat runsaan tunnin ja sinä aikana nousi Beret usein, jottei menisi uneen. Kymmenen tienoissa heräsi Mildrid. Hän käänteli muutamia kertoja, avasi vihdoin silmänsä, näki missä makasi, nousi sitte istumaan ja näki toiset. Hän oli vielä unen pöpperössä, joten ei hän selvään käsittänyt missä oli ja mitä näki, kunnes Hans nousi ja hymyillen likeni. Silloin tyttö ojensi molemmat kätensä häntä vastaan. Hans istuutui hänen viereensä. — Nyt sinä olet nukkunut, Mildrid.

— Niin, nyt minä olen nukkunut.

— Nyt sinun on nälkä.

— Niin, minun on nälkä, — ja Beret toi ruuan. Hän katseli ruokaa ja katseli heitä; — nukuinko minä kauvan? kysyi hän.

— Jotakuinkin; kello on kai nyt yhdeksän; — katso aurinkoa!

Vasta nyt näytti kaikki muistuvan Mildridin mieleen.

— Oletteko istuneet täällä kauvan?

— No — emme; mutta syö nyt! — Mildrid rupesi syömään. — Olit varmaan matkalla laaksoon? kysyi Hans hiljaa, pistäen päätään likemmä.

Mildrid punastui.

— Olin, kuiskasi hän.

— Huomenna, kun oikein olet nukkunut tarpeeksesi, menemme sinne molemmat.

Mildridin silmät kiinnittyivät hänen silmiinsä — ensin suurina ja hämmästyneinä, sitte hymyillen ja täynnä kiitosta; mutta hän ei sanonut mitään. Senjälkeen hän näytti virkoavan; hän kysyi Beretiltä, missä hän oli ollut ja Beret kertoi käyneensä noutamassa Hansia ja Hans kertoi loput; Mildrid söi ja kuunteli ja selvää oli, että hän vähitellen joutui entisen lumouksen valtaan. Häntä huvitti suuresti kuulla, että koira oli löytänyt hänet ja nuollut hänen kasvojaan ilman että hän oli herännyt. Koira istui juuri ahneena seuraten jokaista palaa, jonka hän otti; hän rupesi jakamaan ruokaansa sen kanssa.

Heti kun hän oli valmis läksivät he hitaasti karjakartanoa kohti ja vähän ajan perästä oli Beret nukkumassa. Kahden istuutuivat he oven ulkopuolelle. Rupesi sataa tuhuttamaan; mutta katto ulkoni niin kauvas, etteivät he sitä huomanneet. Sumu sakeni karjakartanon ympärillä, he istuivat kuin lumotussa piirissä. Oli luonnollisesti enemmän pimeää kuin valoisaa. Sanat tulivat hiljaa ja joka sana teki heitä tutummiksi. Ensi kertaa saattoivat he puhua keskenään. Hans pyysi Mildridiltä kauniisti anteeksi, ettei ennemmin ollut muistanut kuinka toisellaisen Mildridin täytyi olla kuin hänen ja että hänellä oli vanhemmat, joiden kanssa täytyi neuvotella. Mildrid tunnusti pelänneensä ja sanoi, ettei hän ollut siitä hetkestä, jolloin oli tavannut Hansin, ollut oma itsensä, jopa hän oli unohtanut vanhemmatkin; — varmaan hänellä oli enemmänkin sanomista, mutta hän ei tahtonut puhua loppuun. Mutta heidän vapisevassa ilossaan puhui kaikki, hiljaisimpaan hengitykseen asti. Ensimäinen herkkä sielun siirtyminen sieluun sai alkunsa; muilla se tavallisesti käy ensi syleilyn edellä ja valmistaa sitä; näillä se tuli jälkeenpäin. Ensimäiset arat kysymykset hiipivät hämärään ja ensimäiset arat vastaukset tulivat takaisin. Hentoina kuin henget, pehmeinä kuin untuvat putosivat sanat ja liitelivät sellaisina takaisin. Vihdoin sai Mildrid rohkeutta hiljaa ja varovaisesti kysyä, eikö hän hänestä usein ollut käyttäytynyt kummallisesti. Hans vakuutti, ettei hänen mielestään, ei kertaakaan. Eikö hän ollut pannut merkille, että hän eilen koko heidän tapaamisensa aikana oli vaiennut? Ei, hän ei ollut pannut sitä merkille. Eikö hänen mielestään (Mildrid ei pitkiin aikoihin tahtonut saada sitä sanotuksi, mutta vihdoin hän sen sanoi, kasvot käännettyinä poispäin ja kuiskaamalla), hän ollut liian pian ollut valmis? Ei, hän oli vain ajatellut, miten kauniisti se oli tapahtunut. Mutta mitä hän siitä ajatteli, että Mildrid oli itkenyt ensimäisellä kerralla? Niin, silloin ei hän ollut sitä ymmärtänyt, mutta nyt hän sen kyllä käsitti — ja hän iloitsi siitä, että Mildrid oli sellainen kuin oli.

Kaikki nämä vastaukset tekivät Mildridin niin onnelliseksi, että hänelle tuli tarve olla yksin. Ja kun Hans arvasi tämänkin, nousi hän hiljaa ja pyysi häntä lähtemään levolle. Mildrid nousi hänkin. Hans nyökytti päätään ja läksi hitaasti latoon missä hänen piti nukkua; mutta Mildrid riensi sisään, riisuutui ja vasta vuoteessa pani hän kätensä ristiin ja kiitti Jumalaa — oi kuinka hän Häntä kiitti! kiitti Häntä Hansista, hänen rakkaudestaan, hänen suopeudestaan, hänen kauneudestaan, hänen sanansa eivät riittäneet; sitte hän kiitti Jumalaa kaikesta, kaikesta, kaikesta, näiden kahden päivän tuskastakin; sillä kuinka suureksi se olikaan tehnyt ilon! — hän kiitti yksinäisyydestä tunturilla, ja rukoili Jumalaa saattamaan itseänsä siitä ulos ja vanhempien luo — käänsi sitte taas ajatuksensa Hansiin ja kiitti hänestä, oi, miten kiittikään!

Kun hän aamulla tuli ulos — Beret nukkui vielä — seisoi Hans jo pihamaalla, koira oli saanut selkäänsä; se oli hätyyttänyt peltokanaa ja makasi nyt luimistellen maassa. Kun Hans näki Mildridin, päästi hän koiran pinteestä, se karkasi hänen päälleen ja Mildridin päälle, se haukkui ja tervehti ja ilmaisi täydelleen heidän omaa aamun valoisaa onneaan. Hans auttoi Mildridiä ja poikia aamuaskareissa ja kun he vihdoin istuivat ruokapöydässä, oli Beretkin noussut. Joka kerta kun Hans katsoi Beretiin, punastui tyttö ja kun Mildrid ruuan jälkeen piteli kiinni hänen kellonperistään, puhellessaan hänen kanssaan, kiirehti Beret ulos. Häntä oli vaikea löytää, kun heidän piti lähteä.

— Kuule Mildrid, virkkoi Hans, kun he olivat päässeet vähän matkaa tielle, tuli likemmä ja asteli hiljaa; — olen ajatellut jotakin, jota en eilen saanut sinulle sanotuksi… Hänen äänensä kuului niin vakavalta, että tyttö katsahti häneen; hän puhui hitaasti ja häneen katsomatta: — minä tahtoisin pyytää, että sinä — jos Jumala suo meidän molempien saada toisemme — häiden jälkeen seuraat minua kotiini.

Mildrid lensi punaiseksi ja vastasi vihdoin vältellen:

— Mitä isä ja äiti siihen sanovat? Hans asteli hetkisen ennenkuin puhui.

— Arvelin, ettei heistä olisi niin väliä, kunhan me molemmat vaan olemme yksimieliset.

Ensi kertaa hän sanoi jotakin, joka koski Mildridiin. Hän ei vastannut. Hans tuntui odottavan häntä ja lisäsi vihdoin lujemmin:

— Minä tahtoisin, että me molemmat olisimme yksiksemme, — tottuisimme toisiimme.

Nyt Mildrid alkoi paremmin ymmärtää häntä; mutta hän ei osannut vastata. Hans asteli entiseen tapaansa hitaasti ja häneen katsomatta; nyt hän vaikeni kokonaan. Mildridiä ahdisti ja hän katsahti häneen tutkistellen. Silloin oli Hans ihan kalpea.

— Mutta Hans! huusi tyttö ja pysähtyi itse tietämättään.

Hans pysähtyi hänkin, vilkaisi häneen ja sitte pyssyyn, jonka oli laskenut maahan ja jonka piippua nyt kieritteli:

— Etkö sinä voi seurata minua kotiin?

Ääni oli hillitty, mutta katse tähtäsi avoimena ja lujana.

— Kyllä minä voin! riensi tyttö vastaamaan. Hänen silmänsä lepäsivät rauhallisina Hansin silmissä, punastus lehahti miehen kasvoille, hän muutti pyssyn vasempaan käteen oikeasta, jonka ojensi tytölle.

— Kiitos! kuiskasi hän ja painoi lujasti Mildridin kättä.

He jatkoivat matkaa.

Sitä ainoaa ajatusta, jonka tyttö tästä sai, kehräsi hän mielessään ja vihdoin ei hän enään voinut pitää sitä omana tietonaan:

— Sinä et tunne vanhempiani.

Hans asteli hetkisen ennenkuin vastasi:

— En — mutta kun sinä seuraat minua kotiini, opin heidät tuntemaan.

— He ovat niin hyvät, lisäsi Mildrid.

— Niin olen kuullut kaikkien, sanovan.

Hän sanoi sen varmasti, mutta kylmästi.

Ennenkuin Mildrid ehti mitään ajatella tai sanoa, alkoi Hans kertoa omasta kodistaan, sisaruksistaan, köyhyydestään, josta he työllä olivat itsensä nostaneet, sisartensa kunnollisuudesta, uskollisuudesta, hilpeydestä, matkustajista ja heidän tuottamastaan työstä, majoista ja varsinkin siitä uudesta rakennuksesta, jota hän ryhtyisi rakentamaan, heitä varten; Mildridin piti nyt saada käsiinsä kaikki johto, mutta myöskin tarpeellinen apu, niin, jokainen tulee kantamaan häntä käsillään, ennenkaikkia hän, Hans! Hänen puhuessaan olivat he ruvenneet kävelemään nopeammin; hän puhui lämpöisesti, tuli likemmä Mildridiä ja asteli vihdoin, käsi hänen kädessään.

Se oli totta: hänen rakkautensa kotiinsa ja omaisiinsa teki Mildridiin vaikutuksen ja tuntematon veti puoleensa; mutta jokin siinä asiassa tuntui olevan väärin hänen sydämellisen hyviä vanhempiaan kohtaan. Mildrid alkoi siis taasen:

— Kuule, Hans! äiti, ja varsinkin isä, ovat vanhempaa väkeä, he ovat kärsineet paljon — he tarvitsevat apua; he ovat paljon saaneet ponnistella ja — hän joko ei tahtonut tai ei voinut sanoa enempää.

Hans asteli hitaammin ja katseli häneen hymyillen.

— Mildrid, tarkoitatko että he ovat määränneet talon sinulle?… Mildrid punastui, mutta ei vastannut. — No — niin — hätä keinon keksii. Jos he tahtovat meitä avukseen, niin on heidän pyydettävä meitä.

Hän lausui sen ystävällisesti; mutta Mildrid kyllä tunsi mitä siinä piili. Arkana ja tottuneena antamaan muiden ajatuksille enemmän arvoa kuin omilleen, taipui hän. Mutta hetken perästä tulivat he niin kauvas, että näkivät Tingvoldin allansa. Ja silloin kääntyivät tytön silmät talosta häneen, ikäänkuin että talo itse puhuisi puolestaan! Suuret, vaaleat mäkitasangot metsäseppeleen ympäröiminä, rakennukset hiljaisina mutta suurina ja tukevina auringossa, joka paistoi puolelta terältä, — kaikki tämä näytti ihanalta. Alempana lepäsi laakso, joki kiemurteli kohisten sen läpi; tasangolla ja toisella tunturirinteellä oli talo talon vieressä ja tällä puolella niinikään talo talon vieressä; mutta ei yksikään, ei ainoakaan ollut niinkuin Tingvold, niin rehevä, niin sorea silmälle, ei yksikään levännyt niin oman kotoisuutensa kätkössä ja samalla paistaen joka taholle! Kun Mildrid huomasi näköalan riistävän Hansin mukaansa, punastui hän ilosta.

— Niin, vastasi hän, sillä olihan tyttö kysynyt! — niin, se on totta, Tingvold on kaunis talo; tuskin sillä on vertaa… Hän hymyili ja kumartui: — mutta minä pidän sinusta, Mildrid, enemmän kuin Tingvoldista — ja ehkäpä sinäkin pidät minusta enemmän kuin Tingvoldista? — Kun hän katseli asiaa siltä kannalta, niin eihän hän voinut muuta kuin vaieta. Muuten oli Hans niin iloisen näköinen ja hän istuutui ja Mildrid rinnalle. — Nyt minä laulan sinulle jotakin, kuiskasi Hans.

Tyttö ilostui.

— En koskaan ole kuullut sinun laulavan, sanoi hän.

— Et, et ole kuullut ja vaikka siitä huhutaan, niin älä luule, että se on ihmeellistä, sillä ei minun laulussani ole muuta taikaa kuin se, että nyt tunnen, että minun täytyy laulaa.

Ja hetkisen istuttuaan mietteissään, lauloi hän hänelle hääretken, suvun morsiusmarssin nuotilla. Hän lauloi sen ihan hiljaa, mutta sellaista riemua äänessä ei tyttö milloinkaan ollut kuullut! Talo oli hänen silmiensä edessä, talo, josta heidän piti lähteä, hän seurasi tietä silmillään sillalle asti ja yli joen, seurasi sitte tietä talon toisella puolella kirkolle, koivikkoon, kummulle, kirkonkylineen. Kuva ei paistanut, sillä päivä ei ollut kirkas; mutta se sopi parhaiten hiljaiseen kuvaan hänen sielussaan; sillä kuinka monta sataa kertaa hän ajatuksissaan olikaan tehnyt tämän retken, hän vaan ei ollut tietänyt kenen kanssa! Sanat ja sävel lumosivat hänet; omituisen lämmin, hiljainen ääni avasi hänen syvimmän kätkönsä; hänen silmänsä olivat kyyneliä täynnä, mutta hän ei itkenyt, hän ei myöskään hymyillyt; käsi Hansin käden päällä hän istui ja katseli, vuoroin häntä, vuoroin maisemaa, ja kun kotipiipusta samassa nousi ensimäinen sauhu päivällispadoille sytyttäessä pesää, kääntyi hän ja viittasi sinne. Hanskin oli lopettanut ja jäi katselemaan.

Hetken perästä he taas olivat matkalla koivumetsän läpi ja Hansilla oli aika työ saada koira pysymään hiljaa. Mildridin sydän alkoi lyödä. Hans sopi hänen kanssaan, että hän pysyttelee likeisyydessä, mutta Mildrid menee yksinään sisään. Hän kantoi hänet rämeisten paikkojen yli ja hän tunsi, että tytön käsi oli polttavan kuuma.

— Älä ajattele mitä sinun pitää sanoa, kuiskasi hän, — anna sen vaan tulla itsestään.

Mildrid ei päästänyt ääntäkään vastaukseksi, ei hän liioin katsonut Hansiin. He joutuivat nyt pois metsästä, joka tässä kasvoi suuria, totisia mentyjä; he olivat hiljaa astelleet sen läpi ja Hans oli kuiskaten kertonut kuinka Mildridin isoisän isä kosi hänen tätiään Aslaugia; ne olivat vanhoja, ihmeellisiä juttuja, joita Mildrid kuunteli vain puolella korvalla, mutta jotka kuitenkin vahvistivat häntä, — he joutuivat nyt metsästä niittyjen ja peltojen heleyteen, ja silloin vaikeni Hanskin. Mildrid katsoi häneen ja hänen pelkonsa oli niin suuri ja silmin nähtävä, että hänen tuli ihan paha olla. Hän ei löytänyt avukseen ainoaakaan sanaa, asia oli liiaksi hänen omansa. He astuivat rinnan; pieni pensaikko peitti heitä talonväiltä. Kun he tulivat niin kauvas, että Hansin mielestä Mildridin täytyi jatkaa matkaa yksinään, vihelsi hän hiljaa koiralle ja sitä piti Mildrid eron merkkinä. Hän seisahtui ja näytti niin hyljätyltä ja onnettomalta, että Hansin täytyi kuiskata:

— Minä rukoilen täällä sinun puolestasi Mildrid! — ja sitte minä tulen, kun sinä tarvitset.

Mildrid kiitti silmillään, mutta ei kokonaan, sillä hän ei voinut ajatella eikä nähdä kokonaan. Ja sitte hän läksi. Niin pian kun hän tuli pensaiden toiselle puolelle, saattoi hän nähdä suoraan päärakennuksen suureen tupaan, jopa ihan sen läpi, sillä tuvassa oli ikkunoita molemmin puolin, sekä metsään että kylään päin. Hans päätti, koira rinnallaan, istuutua likimmäisten pensaiden taakse, hän näki siis kaikki tuvassa yhtä hyvin kuin Mildrid; mutta nyt oli tupa tyhjänä. Kerran Mildrid kääntyi katsomaan taakseen, kun hän tuli ladon kohdalle; silloin nyökkäsi Hans hänelle päätään. Hän kiersi ladon kulman — ja tuli pihamaalle.

Siellä oli kaikki vanhassa, tavallisessa järjestyksessä ja siellä oli hiljaista. Muutamia kanoja käveli ladon sillalla. Aitanseinää vastaan oli siitä kun hän viimeksi kävi kotona, nostettu routtopuita, muuta muutosta ei hän huomannut. Hän aikoi kääntyä oikealle, isoäidin tuvalle, pelko varmaan pyysi tätä lykkäystä vanhempien kohtaamisesta, mutta kahden rakennuksen välissä, havutukin luona, seisoi hänen isänsä panemassa kirveeseen vartta. Hänen yllään oli kudottu takki, housunkannattimet päälläpäin. Pää oli paljas; ohuet pitkät hiukset liehahtivat eteenpäin tuulessa joka juuri alkoi käydä laaksosta. Hän näytti siinä työssään terveeltä, miltei iloiselta, niin että hänen näkemisensä antoi Mildridille rohkeutta. Isä ei huomannut häntä, niin hiljaa ja arasti hän käveli hiekkatietä. Hän kuiskasi:

— Hyvää päivää!

Isä katseli häneen hetkisen hämmästyksissään.

— Rakas lapsi, sinäkö se oletkin? — onko jotakin tapahtunut? lisäsi hän nopeasti ja tutkisteli hänen kasvojaan.

— Ei, vastasi tyttö ja punastui hiukan. Mutta isän silmät jäivät riippumaan kiinni hänen silmissään eikä hän nostanut niitä. Isä laski kirveen kädestään:

— Mennään sisään äidin luo, sanoi hän. Matkalla kyseli hän kaikellaista karjakartanon asioista ja sai tyydyttävät tiedot. Nyt näkee Hans meidän menevän sisään, ajatteli Mildrid kun he tulivat ladon ja aitan väliseen solaan. Heidän päästyään tupaan, meni isä kyökin ovelle ja avasi sen. — Tule sisään, äiti, sanoi hän ovesta; — Mildrid on tullut kotiin.

— Hyvät ihmiset, onko jotakin tapahtunut? vastattiin kyökistä.

— Ei, vastasi Mildrid isän takaa ja tuli itsekin näkyviin, meni sitte äidin luo, joka istui kuorimassa perunoita pataan. Äiti katsoi nyt vuorostaan yhtä tutkivasti Mildridiin kuin äsken isä ja vaikutus oli sama. Randi nousi, laskettuaan vadit käsistään, meni ovelle toisella puolen, puhui sinne, palasi sitte, riisui kyökkiesiliinan, pesi kätensä ja tuli esiin; kaikki läksivät tupaan.

Tunsihan Mildrid vanhempansa, joten hän tiesi näiden valmistusten merkitsevän, että he odottivat jotakin epätavallista. Hänellä ei ennestäänkään ollut paljoa rohkeutta ja yhä se väheni. Isä istuutui kunniasijalle, siis ihan viimeisen kylänpuoleisen ikkunan ääreen. Äiti oli istuutunut samalle penkille, mutta likemmä kyökkiä. Mildrid istuutui etu- eli pitkälle penkille pöydän eteen. Siitä saattoi Hans nähdä hänet; hän saattoi niinikään nähdä isän kasvot, mutta tuskin äitiä.

Äiti kyseli, kuten vasta isä, karjakartanon asioita, sai samat tiedot ja vähän lisää; sillä hän kyseli tarkemmin. Vaikka kummaltakin puolen silminnähtävästi koetettiin venytellä keskustelua, oli aine pian tyhjennetty. Sitä seuraavan äänettömyyden aikana katselivat molemmat vanhemmat Mildridiä. Tämä väitteli ja kyseli uutisia paikkakunnalta. Vaikka tätä aihetta venyteltiin niin kauvan kuin suinkin, loppui sekin. Sama hiljaisuus, sama odottava silmäys tyttäreen. Mildridillä ei ollut enempää kysymistä, mutta hän rupesi kädenlappeellaan silittämään penkkiä, jolla istui.

— Oletko ollut isoäidin luona? kysyi äiti, häntä alkoi peloittaa.

Ei, hän ei ollut käynyt isoäidin luona, se merkitsi että tyttärellä oli erityistä asiaa tänne ja nyt ei juuri käynyt odottaminen kauvempaa.

— Olihan minulla sellaistakin, jota minä olen velvollinen sanomaan, pääsi häneltä vihdoin, kasvojen kaiken aikaa vaihtaessa väriä ja silmät maassa.

Vanhemmat katselivat huolestuneina toisiinsa. Mildrid nosti päätään suurin, rukoilevin katsein.

— Mikä on, lapseni? sanoi äiti peloissaan vastaan.

— Minä olen kihloissa, sanoi Mildrid, painaen alas päänsä ja purskahti itkuun.

Kovempaa iskua ei tähän pieneen piiriin olisi voinut langeta! Kalpeina, äänettöminä katselivat vanhemmat toisiinsa. Arka, hiljainen Mildrid, jonka sävyisästä luonteesta ja tottelevaisuudesta vanhemmat niin usein ennen olivat kiittäneet Jumalaa, oli kysymättä heiltä neuvoa ja heidän tietämättään ottanut tärkeimmän askeleen elämässä, sen joka myöskin ratkaisi vanhempien menneisyyden ja tulevaisuuden. Mildrid tunsi samassa hetkessä joka ajatuksen, joka heidän mielessään liikkui ja pelko salpasi itkun. Lempeästi, hitaasti kysyi isä:

— Kenen kanssa sitte, lapseni?

Pitkän äänettömyyden perästä tuli vastaus kuiskaten:

— Hans Haugenin kanssa.

Siinä tuvassa ei kai ollut mainittu mitään nimeä tai tapahtumaa Haugenista yli kahteenkymmeneen vuoteen. Vanhempien silmillä katsoen oli Haugenista tullut tähän taloon paljasta pahaa. Mildrid ymmärsi taasen heidän ajatuksensa; hän istui liikkumattomana, odottaen tuomiotaan. Mutta isä virkkoi taasen lempeästi ja hitaasti:

— Emme tunne tätä miestä — en minä enempää kuin äitisikään. — Emme myöskään ole tietäneet, että sinä hänet tunsit.

— Minä en minäkään ole tuntenut häntä, sanoi Mildrid.

Hämmästyneet vanhemmat katsoivat toisiinsa.

— Kuinka tämä sitte on tapahtunut? Äiti sitä kysyi.

— Niin, sitä en itsekään tiedä, sanoi Mildrid.

— Mutta, rakas lapsi, toki ihmisen pitää osata itsensä hallita!

Mildrid ei vastannut.

— Me ajattelimme sinusta, lisäsi isä sävyisästi, — että saisimme luottaa sinuun.

Mildrid ei vastannut.

— Mutta kuinka se tapahtui? toisti äiti kiihkeämmin; — täytyy sinun toki se tietää.

— Ei, minä en tiedä sitä … tiedän vaan, etten voinut sille mitään, en voinut… ja hän piteli molemmin käsin kiinni penkistä.

— Herra siunaa ja varjele, mikä sinulle sitte silloin tuli?

Mildrid ei vastannut. Silloin isä taasen tyynnytti keskustelua.
Ystävällisen levollisesti kysyi hän:

— Mikset sinä ole puhunut meille jommalle kummalle, lapseni?

Äitikin kävi nyt kiinni ja sanoi hiljaa:

— Sinä tiedät kuinka me rakastamme lapsiamme, me, jotka olemme eläneet niin yksinämme — ja, saahan sen sanoakin, varsinkin sinua, Mildrid; sillä sinä olet ollut meille kallein.

Mildrid ei enään tuntenut sijaa, missä istui.

— Me emme luulleet, että sinä niin jättäisit meidät.

Isä se puhui. Vaikka sanat tulivat hiljaa, niin eivät ne silti sattuneet vähemmin kovasti.

— En minä jätä teitä, kangersi Mildrid.

— Älä puhu sellaisia, sanoi isä nyt entistä vakavammin; — sillä sinä olet jo jättänyt meidät.

Mildrid tunsi, että se oli totta eikä kuitenkaan totta; mutta hän ei osannut sitä selvittää. Äiti sanoi:

— Mitä hyötyä siitä nyt on ollut, että me olemme eläneet lastemme kanssa rakkaudessa ja jumalanpelvossa? — Ensimäisessä koettelemuksessa — hän ei tyttären takia tahtonut sanoa enempää. Mutta nyt ei Mildrid enään jaksanut kestää: … minä en tahdo tuottaa teille surua … minä vaan en voinut … ei, minä en voinut! hän heittäytyi pöytää vastaan käsivartensa varaan ja nyyhkytti.

Kumpikaan vanhemmista ei saanut lisätyksi soimauksen sanaa katumukseen, jota hän näytti tuntevan. Sentähden oli tuvassa hiljaista. Tätä hiljaisuutta olisi voinut kestää kauvan; mutta Hans Haugen tunsi vuorella istuessaan, että nyt Mildrid tarvitsi apua. Metsästäjän tarkka silmä oli nähnyt tytön heittäytyvän pöytää vastaan ja hän karkasi ylös; pian kuuluivat hänen keveät askeleensa etehisestä. Hän koputti; kaikki nostivat katsettaan, mutta kukaan ei sanonut: "sisään!" Mildrid nousi puoleksi, kasvot hehkuivat kyynelten takaa; ovi avautui, Hans seisoi koirineen, pyssyineen keskellä ovea, kalpeana, mutta levollisena; hän kääntyi sulkemaan, koira tuli häntää heiluttaen Mildridin luo. Hans oli liiaksi ollut muissa ajatuksissa huomatakseen, että koira seurasi.

— Hyvää päivää, sanoi hän.

Mildrid painui takaisin istumaan, veti syvältä henkeään ja katsoi häneen kuin vapautuneena; hänen pelkonsa, hänen paha omatuntonsa olivat poissa, hän oli oikeassa, niin, hän oli oikeassa — tulkoon nyt, mitä Jumala tahtoo antaa.

Kukaan ei ollut vastannut tulijan tervehdykseen eikä kukaan pyytänyt häntä peremmälle.

— Minä olen Hans Haugen, sanoi hän hiljaa, laski pyssyn alas ja jäi seisoessaan pitelemään siitä kiinni. Vanhempien vaihdettua katsetta pari kertaa, jatkoi hän, mutta kamppaillen: — minä seurasin Mildridiä tänne; — sillä jos hän on tehnyt hullusti, niin on syy minun.

Täytyihän jotakin sanoa, äiti katsoi isään ja tämä sanoi vihdoin, että se oli tapahtunut heidän tietämättään eikä Mildrid osannut selittää, miten se oli tapahtunut. Mutta Hans vastasi, ettei hänkään osannut sitä selittää.

— Minä en ole mikään poikanulikka, sanoi hän, — sillä minä olen 28 vuoden vanha ja kuitenkin se tapahtui niin, etten minä, joka en koskaan ole pitänyt kenestäkään, siitä hetkestä, jolloin hänet näin, enään osannut ajatella mitään muuta maailmassa. Jos hän olisi sanonut ei, — niin, en tiedä — mutta senjälkeen minusta varmaan ei olisi ollut paljoa mihinkään.

Hiljainen, suora tapa millä hän tämän lausui, teki hyvää; Mildrid vapisi siinä istuessaan, sillä hän tunsi, että tämä pani asiat toiseen valoon. Hans seisoi lakki päässä, sillä siellä laaksossa ei vieraan ollut tapana ottaa lakkia päästään sisään tullessaan, mutta nyt hän ehdottomasti otti sen päästään, ripusti pyssynpiipulle ja piteli käsiään sen päällä. Siinä pojassa oli jotakin, joka ehdottomasti vaati kohteliaisuutta.

— Kun Mildrid on niin nuori, sanoi äiti, — niin ei kukaan meistä ollut ajatellut, että hän ryhtyisi sellaisiin.

— Se on ehkä totta; mutta olenhan minä sitte sitä vanhempi, vastasi Hans, — eikä minun talouteni ole suuri, ei se niin paljon kysy voimia — ja apua minulla on yllin kyllin.

Vanhemmat katsoivat toisiinsa, Mildridiin, häneen.

— Onko tarkoitus, että hän seuraisi sinua kotiisi? kysyi isä epäluuloisena, melkeinpä hiukan ivallisesti.

— On, vastasi Hans; — minä en kosi taloa.

Hän punastui; samaten Mildrid.

Jos talo olisi vaipunut maan alle, eivät vanhemmat olisi voineet hämmästyä enemmän kuin he hämmästyivät sitä, että talo ylenkatsottiin, — ja Mildridin vaikeneminen osoitti, että hän oli samaa mieltä. Tämä nuorten päätös asetti joka tapauksessa vanhemmat jonkun verran ulkopuolelle ratkaisua; he tunsivat nöyryytystä.

— Sinähän sanoit, ettet jättäisi meitä, huomautti äiti hiljaa nuhdellen ja se sattui.

Mutta Hans riensi hänen avukseen.

— Jättäisi teitä? Täytyyhän jokaisen lapsen, joka menee naimisiin, jättää vanhempansa! — Hän hymyili ja lisäsi ystävällisesti: — eihän matka ole pitkä; täältä on vähän enemmän kuin kolme neljännes penikulmaa Haugeniin.

Mutta eiväthän asiat tällaisissa tilaisuuksissa oikeastaan riipu sanoista: ajatukset kulkevat omia teitään, niistä riippumatta. Nuorten päätös teki, että vanhemmat tunsivat olevansa hyljätyt ja petetyt. Kyllähän he sen tiesivät, että Haugenilla hyvin tultiin toimeen: matkustajat olivat antaneet paikalle mainetta; siitä oli puhuttu lehdissäkin; — mutta Haugen pysyi kuitenkin Haugenina ja oli se sentään liikaa, että Mildrid, heidän rakkain lapsensa, tekisi suvun retken takaisin Haugeniin! Jotkut toiset olisivat ehkä tällaisten asianhaarojen vallitessa suuttuneet, mutta nämä molemmat toivoivat vaan kaikessa hiljaisuudessa pääsevänsä eroon siitä mistä eivät pitäneet. He vaihtoivat sentähden merkitsevän katseen ja isä sanoi sävyisästi:

— Tässä on liian paljon asioita yhtaikaa, me emme vielä voi antaa vastausta.

— Ei, sanoi äitikin, — me emme olleet odottaneet saavamme kuulla niin suurta uutista — eikä sillä tavalla.

Hans odotti hiukan ennenkuin sanoi:

— Mildridin olisi ensin pitänyt kysyä vanhemmiltaan. Mutta kun ei kumpikaan meistä tietänyt koko asiasta ennenkuin oli myöhäistä? Sillä lailla se nimittäin tapahtui. — Me emme sitte osanneet tehdä muuta kuin tulla paikalla kun se oli tapahtunut, molemmat, ja sen me teimme. — Te ette saa katsoa asiaa liian ankarasti.

Tämän perästä ei heidän menettelystään oikeastaan osannut sanoa mitään ja Hansin levollinen käytös teki sen vieläkin todemmaksi. Isä huomasi kun huomasikin, ettei hän voinut pitää puoliaan häntä vastaan, niin vähän itseluottamusta kuin hänellä oli, ja sentähden hän kaikin voimin koetti päästä irti asiasta.

— Me emme tunne sinua, sanoi hän ja katsoi vaimoonsa; — meidän täytyy ajatella asiaa.

— Niin, se on varmaan parasta, arveli Randi; — sillä täytyyhän meidän tuntea se, jolle lapsemme annamme.

Mildrid tunsi loukkauksen näissä sanoissa, mutta katsoi rukoillen
Hansiin.

— Se on totta, vastasi Hans ja rupesi kiertelemään pyssyä toisessa kädessään, — vaikken luule paikkakunnalla olevan montakaan, joita tunnetaan enemmän kuin minua. Mutta ehkä joku on puhunut minusta pahaa?

Hän nosti heihin katseensa. Mildridiä hävetti vanhempien puolesta ja nämä tunsivat ehkä itsekin herättäneensä epäluuloa, jota eivät he tahtoneet.

— Ei, me emme ole kuullut sinusta mitään pahaa, sanoivat he sentähden molemmat yhtaikaa ja äiti riensi lisäämään, että he todella eivät tunteneet häntä, sillä he olivat niin harvoin kuulleet mitään Haugenin väistä.

Hän ei tarkoittanut pahaa; mutta vasta kun sanat olivat päässeet hänen huuliltaan, huomasi hän, ettei sitä olisi pitänyt sanoa ja hän huomasi sekä miehestään että Mildridistä, että he olivat samaa mieltä. Vastausta täytyi jonkun aikaa odottaa.

— Jollei Tingvoldin suku ole kuullut mitään Haugenin väistä, niin ei syy ole meidän; — sillä me olemme olleet köyhiä ihmisiä viime vuosiin asti.

Nämä harvat sanat sisälsivät soimauksen, jonka he kaikki kolme tunsivat oikeutetuksi pohjaa myöten. Mutta miehen ja vaimon mieleen ei milloinkaan ollut juolahtanut, arkoina ja oman surunsa vallassa kun olivat eläneet, että he tässä olivat laiminlyöneet velvollisuuden; eivät he koskaan ennenkuin nyt, olleet ajatelleet, ettei köyhien sukulaisten Haugenilla olisi pitänyt kärsiä heidän onnettomuuksiensa takia, sillä olivathan he aivan syyttömät. He katselivat hämillään toisiinsa ja jäivät sitte istumaan kukin haaralleen, todella häpeissään. Hans oli lausunut sanat ystävällisesti, vaikka emännän vastaus oli mahtanut häntä ärsyttää. Molemmat tunsivat sentähden, että mies heidän edessään mahtoi olla kelpo ihminen ja että tässä kaksinkerroin oli hyvityksen varaa. Sentähden virkkoi isä:

— Anna meille vähän enemmän aikaa; etkö sinä voi jäädä tänne syömään kanssamme? Niin voimme hiukan puhua.

— Tule peremmälle istumaan, lisäsi äiti. Molemmat nousivat.

Hän laski pyssyn lakkineen käsistään ja astui sinne missä Mildrid istui, joka paikalla nousi; hän ei itsekään tietänyt miksi. Äiti sanoi, että oli paras katsoa keittiöön ja läksi. Isä näytti haluavan tehdä seuraa; mutta Mildrid ei tahtonut olla yksin Hansin kanssa niin kauvan kuin vanhemmat kielsivät suostumuksensa, joten hän läksi toista ovea kohti; he näkivät hänen sitte astuvan pihan poikki isoäidin luo. Silloin ei isäntä voinut jättää Hansia yksin, joten hän palasi ja istuutui.

Molemmat miehet juttelivat sekalaisista asioista; ensinnä metsästyksestä ja heidän puuhistaan tunturilla kesämajoissa, niiden tuottamista ansioista j.n.e. Sitte he siirtyivät Haugeniin ja matkustavaisiin siellä ja maanviljelykseen, ja kaikesta sai sen käsityksen, että Haugenilla nyt elettiin hyvin ja että siellä oli sangen vilkasta. Äiti kulki päivällisaskareissaan edestakaisin, joten hän usein kuunteli, ja molemmista vanhuksista saattoi nähdä, että he arkailtuaan vähitellen olivat käyneet turvallisemmiksi; sillä kysymykset olivat tulleet likeisemmiksi.

Huomattiin kuinka sivistyneesti Hans käyttäytyi päivällispöydässä. Hän istui seinän luona, ihan vastapäätä äitiä ja Mildridiä; isä istui päässä kunniasijalla. Väki oli syönyt keittiössä, jossa heidän itsensä muuten oli tapana syödä väen kanssa, mutta asia kyllä oli se, etteivät he tänään mielellään tahtoneet näyttää Hansia. Pöydässä tunsi Mildrid, että äiti katsoi häneen, kun Hans hymyili. Hän oli nimittäin niitä ihmisiä, joiden kasvot ovat vakavat, mutta jotka hymyillessä käyvät hyviksi. Monta tällaista asiaa liitti Mildrid itsekseen siihen summaan, jonka tahtoi saada kokoon. Mutta sen turvallisemmalta ei hänestä kuitenkaan tuntunut kuin että jännitys huoneessa kävi hänelle liian suureksi, joten hän puolestaan halusi pois ja läksi aterian jälkeen taasen isoäidin luo.

Miehet menivät nyt kävelemään maille, kuitenkin niin, etteivät joutuneet sinne, missä työväki oli tai niin, että isoäiti saattoi heidät nähdä. Myöhemmin istuutuivat he tupaan ja silloin oli äitikin valmis ja saattoi olla mukana. Vähitellen kävi keskustelu tutunomaisemmaksi, kuten odottaa sopi, ja ajan kuluessa (tosin ei ennenkuin likempänä iltaa), uskalsi äiti pyytää häntä kertomaan, miten hänen ja Mildridin oikein oli käynyt; eihän Mildrid itse ollut osannut antaa mitään tietoja. Ehkäpä lienee äiti kysynyt asiaa naisellista uteliaisuuttaan, mutta Hansille oli kysymys tavattoman tervetullut.

Hän ei kertonut heidän ensi kohtaamisestaan, sillä sitä hän ei voinut; mutta laveasti ja syvän iloisena kertoi hän eilispäivästä, Beretistä, joka pikamarssissa nouti hänet, sentähden että Mildrid virui sieluntuskissa vanhempien takia; ja kun hän pääsi Mildridiin itseensä ja kuvasi hänen pakoansa vanhempien luo ja kuinka hänen, sekä hengen että ruumiin puolesta näännyksissä oli täytynyt levätä ja nukkua hyljättynä ja onnettomana uneen, — silloin tunsivat vanhukset taasen lapsensa. Ja melkeinpä he mielestään, varsinkin äiti, jo olivat olleet liian ankarat.

Mutta kertoihan poika, kertoessaan Mildridistä, tietämättään itsestään; sillä Hansin rakkaus Mildridiin loisti hänen joka sanastaan ja tuotti vanhemmille iloa. Hanskin tunsi sen lopulta ja ilostui ja vanhukset, jotka olivat tottumattomat tällaiseen tasaiseen suoruuteen ja miehekkyyteen, olivat todella onnelliset. Tämä onnen tunne nousi nousemistaan, joten äiti ehdottomasti tuli hymyillen kysyneeksi:

— Olette jo taitaneet päästä häihin asti — ennenkuin meiltä kummaltakaan on kysytty?

Isä hymyili hänkin, edistääkseen kysymystä ja Hans vastasi, koska tilaisuus sattui, hiljaa hyräillen yhtä morsiusmarssin säettä:

"Viulu soi, viulu soi, kiire on mun ja sun!"

— ja hymyili; mutta kääntyi vaatimattomuuttaan samassa puhumaan muusta. Kerran hän tuli katsoneeksi Randiin ja näki, että hän oli ihan kalpea. Heti paikalla hän huomasi tehneensä hullusti muistuttaessaan tuota nuottia, ja juuri nyt. Endrid katseli säikähdyksissään vaimoaan, jonka mielenliikutus kasvamistaan kasvoi, kunnes se joutui sellaiseen käyntiin, ettei hän voinut olla huoneessa, hän nousi ja läksi.

— Kyllä minä nyt tein hullusti, sanoi Hans peloissaan.

Isäntä ei vastannut. Ihan onnettomana nousi Hans lähteäkseen perässä pyytämään anteeksi, istuutui kuitenkin taas ja vakuutti, ettei ollut tarkoittanut mitään pahaa.

— Ethän sinä voinut tietää sitä, vastasi Endrid.

— Etkö sinä voi lähteä hänen perässään hyvittämään sitä!

Hän oli saanut sellaisen luottamuksen tuohon mieheen, että hän uskalsi pyytää tätä. Mutta Endrid vastasi:

— Ei, antaa hänen olla yksin nyt, minä tunnen hänet.

Hans, joka hiljan oli luullut olevansa ihan toiveittensa perillä, tunsi nyt syöksyneensä pettymyksen kuiluun eikä rauhoittunut, vaikka isä kärsivällisesti ponnisti siihen suuntaan. Koira auttoi häntä, tullen heidän luokseen; sillä Endrid kyseli lakkaamatta siitä ja kertoi sitte laveasti koirasta, joka hänellä oli ollut ja jota hän oli tarkasti seurannut, kuten yksinäisten ihmisten tapa on.

Mutta Randi oli mennyt ulos ovesta ja istuutunut paadelle. Tyttären aikomus teki, että morsiusmarssi vielä voimakkaammin törmäsi yhteen hänen muistojensa kanssa. Hän ei ollut, kuten tytär, antautunut miehelle, jota rakasti! Häpeä hänen morsiusmatkassaan oli siis ollut oikeutettua, sillä hän ei rehellisenä ollut istunut sulhasensa rinnalla. Häpeä ja suru ja lasten menettäminen, pitkien vuosien kärsimykset ja taistelut pääsivät taasen valloilleen. Kaikki mitä hän oli lukenut ja rukoillut päästäkseen vapaaksi tästä tuskasta, ei siis ollut auttanut, hänen mielensä myrskysi kiivaimmassa kapinassa! Se että tämä vielä saattoi tapahtua hänelle, paiskasi hänet epätoivoisena syvään itsesoimaukseen; hän tunsi taasen pitäjäläisten pilkkaavan valheellista morsiusmatkaansa; hän kävi taasen ruoskimaan omaa viheliäisyyttään: ettei hän silloin saanut hillityksi itkuaan eikä nyt muistojaan — että hän hillittömyydellään oli asettanut vanhempansa väärään valoon, tuhonnut oman terveytensä ja senkautta surmannut molemmat lapsensa — ja kaiken tämän aikana teeskennellyt jumalisuutta, jota ei hänessä ollut, sillä sen hän nyt tiesi! Oi, ettei hän ollut päässyt pitemmälle! Hän tunsi olevansa niin kurja, niin kurja, ettei uskaltanut nostaa silmiään Jumalan puoleen; sillä kuinka hän olikaan pettänyt itseään ja Häntä! Mutta minkätähden, täytyi hänen kysyä itseltään — minkätähden juuri nyt herättää kaikkea sitä pahuutta, joka oli kietoutunut hänen sielunsa ympäri? Kadehtiko hän Mildridiä? Kadehtiko hän omaa tytärtään! Ei, sen hän tunsi — ja hän alkoi taasen nousta! Päinvastoin tyttären nyt piti sovittaa hänen oma syntinsä, se oli ihana ajatus! Saattoivatko lapset sen tehdä? Kyllä. Niin totta kuin he olivat meidän tekomme, saattoivat he sen tehdä; sillä sen totuuden, joka oli Mildridissä, oli toki äiti heikkoudessaan kasvattanut. Mutta päästäkseen siitä osalliseksi, täytyi hänen itsensä olla mukana katumassa, kiittämässä! — Ja ennenkuin Randi tiesikään, osasi hän taas rukoilla, syvästi nöyrtyneenä ja särjetyin sydämin taipua Herransa eteen, joka taasen oli osoittanut hänelle, mitä hän oli ilman Häntä. Armoa hän rukoili, rukoili kuten se rukoilee, joka rukoilee henkensä puolesta; sillä nyt sai hän elämän uudelleen, sen hän tunsi! Nyt oli velka pyyhitty pois, tämä oli ollut viimeinen tilinteko, se oli vain niin valtavasti vaikuttanut häneen. Ja hän nousi ja nosti silmänsä, kyynelten valuessa alas kasvoja; hän tunsi olevansa hyvä; yksi oli, joka oli ottanut tuskan hänen sydämestään! Eikö hän usein ennenkin ollut tuntenut tätä! Ei, ei milloinkaan kuten nyt, vasta nyt oli voitto voitettu! Ja hän läksi astumaan ja tunsi, että taas oli oma itsensä! Jotakin oli katkennut, joka tähän asti oli sitonut; joka liikkeessä hän sen tunsi, että nyt hän oli vapaa sekä sielun että ruumiin puolesta! — Jos hänen, lähinnä Jumalaa, oli kiittäminen tytärtään tästä, niin piti toki tyttären saada nauttia onneaan täysin määrin! Hän tuli isoäidin tuvan porstuaan, mutta huoneessaolijat eivät tunteneet hänen askeleitaan. Hän kävi kääkään ja avasi, ikäänkuin hän olisi ollut toinen.

— Mildrid, tule tänne! sanoi hän ja Mildrid ja isoäiti katsoivat toisiinsa; sillä eihän se ollut hän. — Mildrid riensi hänen luokseen: mitä oli tapahtunut? — Äiti tarttui hänen käsivarteensa, sulki oven hänen perässään, joten he olivat yksin, ja heittäytyi sitte hänen kaulaansa ja itki ja itki itkemistään, syleillen häntä väkevänä ja autuaana; ja rakkautensa nostamana saattoi Mildrid sydämestään antaa hänelle takaisin hellyyttä. — Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua! kuiskasi äiti.

Molemmat miehet tuvassa näkivät heidän käsi kädessä tulevan pihan poikki ja niin nopeaan, että he rupesivat aavistamaan jotakin. Ovi avautui ja molemmat naiset astuivat sisään ja peremmälle. Mutta sensijaan että olisi antanut tyttärensä Hansille tai sanonut jotakin isälle tai hänelle, veti Randi ainoastaan vielä kerran tyttären rintaansa vastaan ja puhkesi uudestaan esiin tulvivan liikutuksen valtaamana huudahdukseen:

— Jumala siunatkoon ja palkitkoon sinua!

Hetken perästä istuivat he kaikki neljä isoäidin tuvassa. Vanhus oli tullut iloiseksi; olivathan nuoret pitkien aikojen kuluessa kertoneet hänelle kuka Hans Haugen oli ja hän käsitti paikalla tämän liiton poikansa ja miniänsä elämän sovitukseksi. Elämänhaluisen vanhuksen mielestä Hans Haugen sitäpaitsi oli niin kaunis! He viipyivät kaikki hänen luonaan ja päivä päättyi siihen, että isä virren perästä luki rukouskirjasta paikan, joka alkoi näin: "Herra on ollut talossamme!"

* * * * *

Heidän vastaisesta elämästään otan vain kaksi päivää ja kummastakin vain muutamia hetkiä.

Ensimäinen on nuorten hääpäivä. Inga, Mildridin orpana, joka nyt itse oli naimisissa, oli saapunut puettamaan morsianta. Pukeminen tapahtui yliskamarissa; vanha kirstu, jossa suvun morsiushopeita, kruunua, vyötä, huivia, solkia ja sormuksia säilytettiin, oli otettu esiin. Isoäiti säilytti sen avainta, hän oli itse mukana avaamassa ja Beret seurasi ajutanttina. Mildrid oli jo pukeutunut morsiushameeseen ja kaikkiin omiin koreuksiinsa, kun nämä komeudet (jotka Beret ja isoäiti edellisellä viikolla olivat kiilloittaneet) raskaina ja hohtavina tulivat päivän valoon. Kappale kappaleelta ne koetettiin. Beret piteli morsiamelle peiliä. Vanhus kertoili kuinka, moni hänen suvustaan juhlapäivänään oli kantanut näitä hopeita, mutta kaikista onnellisimpana hänen oma äitinsä, Aslaug Haugen. Samassa kajahti ulkoa heidän korvaansa suvun vanha morsiusmarssi; kaikki yliskamarissa pysähtyivät, kuuntelivat, riensivät sitte ovelle katsomaan, mikä oli. Ensimäinen jonka he näkivät, oli Endrid, morsiamen isä. Hän oli nähnyt Hans Haugenin ja hänen sisarustensa ajavan taloa kohti; harvoinpa Endrid sai tavallisuudesta poikkeavan päähänpiston — mutta tällä kertaa hänen mieleensä juolahti, että he olisivat vastaanotettavat suvun morsiusmarssilla. Hän toimitti pelimannit ulos ja marssin soimaan; ja siellä hän sitte seisoi heidän joukossaan, yliskamarin ulkopuolella, kädessä hääoluella täytetty hopeatuoppi. Muutamia muita oli liittynyt hänen seuraansa. Hans ja hänen uskolliset sisarensa ajoivat kaksilla rattailla pihaan ja saattoi nähdä, että vastaanotto vaikutti heihin.

Tuntia myöhemmin pantiin morsiusmarssi taas soimaan; se tapahtui silloin kun morsian ja sulhanen ja morsiamen vanhemmat ja isoäiti ja Beret ja sulhasen sisaret parittain, pelimannit etunenässä, astuivat ulos, noustakseen rattaille. Joskus sattuvat meidän elämässämme kaikki enteet yhteen ja niin läksi morsiussaatto tänään Tingvoldista säteilevässä kevätilmassa. Kirkolla oli sellainen kansanpaljous, ettei kukaan muistanut missään tilaisuudessa moista nähneensä. Nämä pitäjäläiset tunsivat kaikki suvun tarinan ja millä tavalla se liittyi marssiin, joka riemuiten helisi aurinkoisessa ilmassa, väräellen yli morsiamen ja sulhasen ja iloisen saaton.

Ja koska kaikkien ajatukset yhtyivät tässä samassa asiassa, valitsi pappi vihkiäistekstin, joka antoi hänelle tilaisuutta selittää, miten lapset ovat meidän elämämme kruunu, joka säteilee meidän kunniaamme, meidän kellitystämme, meidän työtämme.

Kirkosta lähtiessä pysähtyi Hans oven edustalle; hän sanoi jotakin; taivaallisessa onnessaan ei morsian sitä kuullut, mutta hän aavisti sen. Sulhanen tahtoi, että hän katselisi Ole Haugenin hautaa, joka oli niin runsaiden kukkien peitossa. Morsian teki niin ja he kulkivat pois ihan hänen hautapatsaansa ohi. Vanhemmat perässä.

Toinen hetki heidän elämästään, jonka johdamme mieleemme, on se, jolloin Endrid ja Randi ensi kertaa isovanhempina kävivät heitä tervehtimässä. Hans oli kun olikin ajanut tahtonsa läpi, että vastanaineet muuttivat Haugeniin, vaikka hänen olikin täytynyt luvata ottaa Tingvold, kun eivät vanhemmat kerran enään jaksaneet tai tahtoneet sitä pitää ja vanha isoäiti oli kuollut. Koko tästä vierailusta koskee meihin kuitenkin yksi ainoa asia; se, että kun Randi hyvän vastaanoton ja kestityksen perästä istui sylissään tyttärensä pieni tytär, rupesi hän kiikuttamaan sitä ja hyräilemään morsiusmarssia. Tytär löi hämmästyksissään kätensä yhteen, mutta hillitsi itsensä samassa hetkessä ja vaikeni; Hans kehoitti Endridiä juomaan lisää, mutta tämä kieltäytyi. Se oli kummaltakin puolelta vain tekosyy, jonka nojalla he pääsivät vaihtamaan silmäyksen.