TROND.
Alf oli mies, johon paikkakuntalaiset kiinnittivät paljon toivoa sillä hän kulki useinten edellä sekä töissä että tiedoissa. Mutta tultuaan kolmenkymmenen ikäiseksi läksi tämä mies tuntureille ja raivasi itselleen maita kahden penikulman päähän ihmisistä. Monet ihmettelivät, että hän jaksoi kestää tätä naapuruutta oman itsensä kanssa ja vielä enemmän he ihmettelivät, kun muutaman vuoden perästä nuori tyttö laaksosta otti jakaakseen sen hänen kanssaan, vieläpä se tyttö, joka kaikissa heidän tansseissaan ja huveissaan oli ollut iloisin.
Heitä sanottiin "metsäläisiksi" ja miehelle annettiin Metsä-Alfin nimi; ihmiset katsoivat pitkään hänen peräänsä, kun hän sattui kirkolle tai työhön; sillä he eivät häntä ymmärtäneet eikä hän viitsinyt antaa heille selityksiä. Vaimo oli vaan pari kertaa käynyt kylässä, toisella kertaa tuomassa lasta ristille.
Tämä lapsi oli poika, jota sanottiin Trondiksi. Hänen kasvaessaan rupesivat vanhemmat useammin puhumaan tarvitsevansa apua ja kun ei heillä ollut varaa ottaa täyttä ihmistä, ottivat he puolen ja taloon tuli neljäntoista vanha tyttö, joka hoiti lasta, kun vanhemmat olivat töissä.
Hän oli kun olikin vähän yksinkertainen ja poika huomasi pian, että siitä mitä äiti sanoi, hän pian sai selvän, mutta Ragnhildin puheeseen oli vaikea päästä kiinni. Isän kanssa ei hän paljoa puhunut, hän melkein pelkäsi häntä; sillä piti olla niin hiljaa pirtissä, kun hän oli sisällä.
Jouluaattona sitte kerran — pöydällä paloi kaksi kynttilää ja isä joi pullosta, joka oli valkoinen — otti isä pojan polvelleen, katsoi ankarasti hänen silmiinsä ja huusi:
— Katso tänne! ja lisäsi lempeämmin: — Ethän sinä mikään pelko ole; kai sinä sadun kestät?
Poika ei vastannut, vaan katsoi isään suurin silmin. Silloin kertoi isä hänelle miehestä, joka oli kotoisin Vaagesta ja jonka nimi oli Blessommen. Tämä mies oli käymässä Köpenhaminassa hakemassa kuninkaalta oikeutta eräässä riita-asiassa ja se vei niin paljon aikaa, että jouluaatto yllätti hänet; mutta siitä ei Blessommen ensinkään pitänyt ja kierrellessään katuja ja ajatellessa kotiinmenoa, näki hän tukevan miehen astuvan edellään, puettuna valkoiseen kaapuun.
— Sinäpä menet aika kyytiä, sanoi Blessommen.
— Minun on tänä iltana mentävä pitkä matka kotiin, sanoi mies.
— Minne sinun on mentävä?
— Vaageen, vastasi mies ja jatkoi kulkuaan.
— Sepä oli oikein hyvä, sanoi Blessommen, — sillä sinnehän minunkin pitäisi lähteä.
— Saat seisoa kannaksillani, vastasi mies ja riensi poikkikadulle, missä hänen hevosensa oli. Hän asettui rekeen ja kääntyi katsomaan Blessommeniin, joka nousi kannaksille. — Pidä hyvin kiinni, sanoi hän.
Blessommen teki niin ja tarpeen se olikin, sillä ei se kulku oikein käynyt maankamaraa myöten.
— Taidat ajaa vettä pitkin, sanoi Blessommen.
— Niin teen, sanoi mies ja vaahto pärskyi heidän ympärillään.
Mutta vähän ajan perästä tuntui Blessommenin mielestä siltä kuin ei olisi kuljettu vettäkään pitkin.
— Taidetaan kulkea ilmassa, sanoi hän.
— Niin kuljetaan, vastasi mies.
Mutta kun he olivat kulkeneet vieläkin kauvemma, rupesi Blessommen tunnustelemaan seutua.
— Taitaa olla Vaagea, sanoi hän.
— Kyllä, me olemme nyt perillä, vastasi mies ja Blessommenin mielestä oli matka mennyt pian.
— Kiitoksia hyvästä kyydistä, sanoi hän.
— Kiitoksia vaan itsellesi, vastasi mies ja lisäsi, läjäyttäessään hevosta piiskallaan: — nyt taitaa olla parasta, ettet katso taaksesi!
— En, en, arveli Blessommen ja läksi taivaltamaan mäkien poikki. Mutta silloin nousi hänen takanaan sellainen rytinä ja rätinä, että hän luuli koko tunturin kaatuvan maahan ja koko maailma oli kuin tulessa; hän katsahti taakseen ja näki silloin valkokaapuisen miehen ajavan räiskyvien tulenliekkien läpi vuoreen, joka porttina oli häntä vastassa. Blessommen vähän hämmästyi matkaseuraansa ja aikoi kääntää pois päänsä; mutta pää pysyi kääntyneenä sinne päin minne se oli kääntyneenä eikä Blessommen enään ikinä saanut päätään oikein päin.
Sellaista ei poika iässään ollut kuullut. Hän ei enään uskaltanut pyytää isää kertomaan, mutta varhain seuraavana aamuna kysyi hän äidiltä, eikö hänkin osannut satuja. Osasihan hän, mutta ne kertoivat enimmäkseen prinsessoista, jotka istuivat vankeudessa seitsemän vuotta, kunnes oikea prinssi tuli. Poika luuli, että kaikki mitä hän kuuli ja luki, eli ihan hänen ympärillään.
Hän oli kahdeksan vuoden vanha, kun talvi-iltana ensimäinen vieras astui sisään ovesta. Hänellä oli musta tukka eikä Trond koskaan ollut nähnyt sellaista. Hän toivotti lyhyesti hyvää iltaa ja astui tupaan; Trond pelästyi ja istuutui jakkaralle lieden ääreen. Äiti käski miestä peremmälle istumaan; hän istuutui ja silloin tuli äiti katselleeksi häntä likemmin.
— Kas vaan, etkö sinä ole Viulu-Nuutti? sanoi hän.
— Olen kyllä. Siitä on kauvan, kun soitin häissäsi.
— Onhan siitä vähän aikaa. Oletko ollut pitkälläkin matkalla?
— Olen tässä joulun aikana ollut soittamassa tunturin toisella puolella. Mutta tuolla keskellä tunturia tuli minulle niin paha olo, että piti tulla tänne lepäämään.
Äiti kantoi hänelle ruokaa; hän istuutui pöytään, muttei sanonut "Jeesuksen nimeen", kuten poika aina oli kuullut tehtävän. Syötyään hän nousi:
— Nyt minun taas on oikein hyvä ollakseni, sanoi hän, — antakaa minun nyt hiukan levätä.
Ja hän pantiin Trondin sänkyyn lepäämään.
Trondille tehtiin sija permannolle. Siinä maatessa paleli sitä kylkeä, joka ei ollut lieteen päin ja se oli vasen. Hän keksi että toista kylkeä paleli siksi, että se oli paljaana yökylmässä; sillä hänhän makasi keskellä metsää. Miten hän oli joutunut metsään? Hän nousi katsomaan ja tuli paloi todella kaukana ja hän makasi todella yksin metsässä; hän tahtoi mennä kotiin valkean ääreen, muttei päässyt paikalta. Silloin häntä rupesi kovasti peloittamaan, sillä siitä saattoi kulkea petoja ja noidat ja kummitukset saattoivat tulla, hänen täytyi päästä kotiin valkean ääreen, mutta hän ei päässyt paikalta. Pelko kasvoi kasvamistaan, hän kokosi kaikki voimansa ja sai vihdoin huudetuksi: "äiti!" — ja heräsi.
— Rakas lapsi, sinä makaat niin raskaasti, sanoi äiti ja nosti häntä.
Häntä puistatutti ja hän katsoi ympärilleen. Vieras oli poissa eikä hän uskaltanut häntä kysyä.
Äiti tuli huoneeseen mustassa hameessaan ja läksi kylään. Hänen mukanaan tuli kotiin kaksi uutta vierasta, joilla niinikään oli mustat hiukset ja litteät lakit. He eivät hekään syödessään sanoneet "Jeesuksen nimeen", ja he puhelivat hiljaa isän kanssa. Sitte hän ja he menivät latoon ja toivat sieltä suuren arkun, jota kantoivat välissään. He laskivat sen kelkkaan ja sanoivat hyvästi. Silloin sanoi äiti:
— Odottakaa vähän ja ottakaa sekin pienempi arkku, jota hän kuljetti muassaan.
Ja hän läksi sitä noutamaan. Mutta toinen miehistä sanoi:
— Se saa jäädä tuolle, ja hän viittasi Trondiin.
Toinen lisäsi:
— Opi vaan käyttämään sitä yhtä hyvin kuin se, joka nyt makaa tässä, ja hän osoitti suurta arkkua.
Sitte he molemmat hymyilivät ja läksivät menemään. Trond katseli pientä arkkua, jonka oli saanut:
— Mitä siinä on? kysyi hän.
— Vie se sisään ja katso, sanoi äiti.
Hän teki niin ja äiti auttoi häntä avaamaan arkkua. Silloin välähti suuri ilo hänen kasvoilleen; sillä hän näki siellä jotakin niin hienoista ja hentoista.
— Ota se, sanoi äiti.
Poika kosketti sitä vain yhdellä sormella, mutta veti sormensa peloissaan pois.
— Se itkee! sanoi hän.
— Rohkaise mieltäsi, sanoi äiti.
Hän kävi kiinni koko kourallaan ja otti kapineen arkusta. Hän piteli sitä ja käänteli sitä, hän nauroi ja kosketti sitä.
— Äiti mikä se on? kysyi hän; se oli kevyt kuin leikki.
— Se on viulu!
Sillä lailla sai Trond Alfinpoika ensimäisen viulunsa. Isä osasi hiukan soittaa ja hän opetti pojalle ensi otteet; äiti osasi rallattaa säveliä siltä ajalta jolloin hän tanssi, ja nämä poika oppi, mutta rupesi pian itse tekemään uusia. Hän soitti aina kun ei lukenut, hän soitti niin että isä kerran sanoi hänen ihan näivettyvän siihen paikkaan. Kaikki mitä poika tähän päivään asti oli lukenut ja kuullut, meni viuluun. Pehmeä, hento kieli oli äiti; viereinen, joka aina seurasi äitiä, oli Ragnhild. Karkea kieli, jota hän harvemmin joutui koskettamaan, oli isä. Mutta viimeistä vakavaa kieltä hän miltei pelkäsi ja sille ei hän antanut mitään nimeä. Kun hän otti kvinttikielen väärin, niin siitä tuli kissa; mutta kun isän kieleen tuli väärä kosketus, niin se oli härkä; jousi se oli Blessommen, joka ajoi Köpenhaminasta Vaageen yhtenä yönä. Joka laulukin oli määrätty esine. Se laulu, jossa oli niitä pitkiä, vakavia ääniä, oli äiti mustassa hameessaan. Se joka hyppäsi ja pomppi, oli Mooses, joka änkötti ja löi sauvallaan kallioon. Hiljainen soitto, joka syntyi, kun jousi kevyenä lepäsi kielillä, oli sinipiika, joka kokosi karjan sumuun, kun eivät muut sitä voineet nähdä.
Mutta soitto liiti tunturien yli ja pojan valtasi kaipaus. Kun isä eräänä päivänä kertoi, että pieni poika oli soittanut markkinoilla ja ansainnut paljon rahaa, odotti Trond äitiä kyökissä ja kysyi häneltä hiljaa, eikö hänkin pääsisi markkinoille soittamaan ihmisille.
— Kuinka sinä sellaisia ajattelet, sanoi äiti, mutta puhui siitä paikalla isälle.
— Kyllä hän vielä ehtii maailmalle, vastasi isä ja sanoi sen sellaisella äänellä, ettei äiti toista kertaa pyytänyt.
Pian puhuivat isä ja äiti taas pöydän ylitse joistakin uutisasukkaista, jotka hiljan olivat muuttaneet tunturille ja aikoivat naimisiin. Isä sanoi, etteivät he olleet saaneet pelimannia häihinsä.
— Enkö minä pääsisi pelimanniksi? kuiskasi poika, kun äiti taas oli tullut kyökkiin.
— Sinäkö, joka olet niin pieni, sanoi äiti, mutta hän meni latoon, missä isä oli ja sanoi sen hänelle. —Hän ei koskaan ole ollut kylässä, lisäsi hän, hän ei koskaan ole nähnyt kirkkoa.
— Minä en ymmärrä miksi sinä pyydät sitä minulta, sanoi Alf; mutta hän ei sanonut enempääkään ja äiti luuli saaneensa luvan.
Sentähden meni hän uutisasukkaiden luo ja tarjosi poikaa pelimanniksi.
— Niinkuin se poika soittaa, ei kukaan poika vielä ole soittanut.
Ja poika otettiin pelimanniksi. Kotonapa vasta nousi ilo! Poika soitti aamusta iltaan ja harjoitteli uusia nuotteja ja yöllä näki hän niistä unta; ne kantoivat häntä kukkuloiden yli vieraille maille, ikäänkuin hän olisi ratsastanut kiitävien pilvien päällä. Äiti ompeli hänelle uusia vaatteita, mutta isä ei tahtonut olla sisällä.
Viimeisenä yönä ei poika nukkunut, vaan ajatteli valmiiksi uuden nuotin kirkosta, jota ei hän ollut nähnyt. Varhain aamulla hän oli ylhäällä, äiti samoin, antamassa hänelle ruokaa, mutta ei hän saanut mitään syödyksi. Hän veti ylleen uudet vaatteet ja otti viulun käteensä ja silloin tuntui kaikki hänen silmissään loistavan ja välkkyvän. Äiti seurasi häntä porraskivelle ja katseli siitä kuinka hän kulki ylös mäkiä; hän läksi ensi kertaa kotoa.
Isä astui hiljaa sängystä ja meni ikkunaan; siinä hän silmillään seurasi poikaa, kunnes äiti portailla liikahti, silloin hän taasen meni sänkyyn ja oli pitkänään, kun äiti tuli sisään.
Hän kierteli miehensä ympärillä, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin puhuttavaa. Ja vihdoin hän sanoi:
— Eiköhän minun pitäisi lähteä kirkolle katsomaan kuinka siellä käy.
Mies ei antanut mitään vastausta, hän katsoi siis asian päätetyksi ja läksi.
Se oli ihana poutapäivä, jolloin poika läksi nousemaan ylös tunturia; hän kuunteli lintuja ja näki auringon kimmeltelevän lehvillä, astuessaan eteenpäin, viulu kainalossa. Ja kun hän tuli häätaloon, ei hän vielä nähnyt mitään muuta kuin sen mitä hänen päässään ennestään oli, ei morsianta eikä saattoa; hän vaan kysyi, joko pian lähdetään ja kuuli että lähdetään. Hän asteli viuluineen edellä, hän kokosi soittoonsa koko aamun, kaiku vaan helisi puiden välissä.
— Joko kirkko kohta näkyy? kysyi hän takaansa.
Kauvan hänelle vastattiin, ettei, mutta vihdoin sanoi joku:
— Kun vaan kierretään tuo tunturinsyrjä tuossa, niin näet sen.
Hän pani viuluunsa uusimman nuottinsa, jousi tanssi kielellä ja hän katseli suoraan eteensä. Kylä lepäsi ihan hänen silmiensä alla!
Ensimäiseksi näki hän pienen, keveän hattaran kuni sauhuna nousevan ylös vastakkaista tunturinsyrjää. Hänen silmäänsä näkyi vihreitä niittyjä ja suuria taloja, joiden ikkunoissa aurinko paloi; ne kimmeltelivät miltei kuin jäävyöry talvipäivänä. Talot suurenivat suurenemistaan ja ikkunoita lisääntyi lisääntymistään ja täällä toisella puolella oli mahdottoman suuria punaisia taloja, niiden alapuolelle oli pantu kiinni hevosia; pieniä, koreapukuisia lapsia leikki mäellä, koiria istui katselemassa leikkiä. Mutta kaikkialla kulki pitkä, syvä sävel, joka pani pojan vapisemaan ja kaikki mitä hän näki, liikkui sen sävelen tahdissa. Samassa näki hän suuren, solakan rakennuksen, jonka korkea, kiiltävä huippu ulottui taivaaseen asti. Ja alempana kimmelteli auringossa satoja ikkunoita, niin että talot olivat kuin tulessa. Se on varmaan kirkko! ajatteli poika ja sävelen täytyy tulla sieltä! Ympärillä seisoi ääretön joukko ihmisiä ja kaikki olivat toistensa näköiset! Hän pani heidät heti yhteyteen kirkon kanssa ja katseli pelonsekaisella kunnioituksella pienintäkin lasta. Nyt minä soitan! ajatteli Trond ja alkoi. Mutta mitä kummaa? Viuluhan ei enään soinut. — Mahtaa olla vika kielissä; hän tarkasti niitä, mutta ei niissä ollut mitään vikaa. "Sitte mahtaa syy olla siinä, etten paina tarpeeksi" ja hän painoi voimakkaasti, mutta viulu oli ikäänkuin särkynyt. Hän koetti vaihtaa kirkon nuottia toiseen, mutta ei se auttanut; ei ääntä, ainoastaan piipatusta ja valitusta. Hän tunsi kylmän hien pisaroivan alas kasvoja, hän ajatteli näitä järkeviä ihmisiä, jotka seisovat tässä ja ehkä nauravat häntä, häntä, joka kotona osasi soittaa niin kauniisti, muttei täällä saanut esiin ainoaa säveltä! "Jumalan kiitos, ettei äiti ole täällä näkemässä häpeääni", puheli hän itsekseen, seisoessaan soittamassa keskellä kansanjoukkoa — mutta tuollahan hän seisoikin mustassa hameessaan ja eteni kauemma ja kauemma. Samassa äkkäsi hän sen mustatukkaisen miehen, joka oli antanut hänelle viulun, istumassa korkealla kirkon huipulla. "Anna se tänne!" huusi hän, nauroi ja ojensi kätensä, ja huippu, jolla hän istui, nousi ja laski, nousi ja laski; mutta poika otti viulun kainaloonsa. "Et saa!" huusi hän, kääntyi ja karkasi pois ihmisten joukosta ja läksi juoksemaan, talojen välitse, yli niittyjen ja metsien, kunnes ei hän enään jaksanut juosta, vaan vaipui maahan.
Siinä hän makasi kauvan, kasvot maassa, ja kun hän vihdoin kääntyi, ei hän muuta nähnyt eikä kuullut kuin Jumalan äärettömän taivaan, joka kaartui hänen päällään ja kohisi ikuista kohinaansa. Se tuntui hänestä niin kauhealta, että hänen uudelleen täytyi kääntyä maata kohti. Kun hän sitte nosti päätään, näki hän viulun, maassa yksinään.
— Kaikki on sinun syysi! huusi poika ja otti sen käteensä murskatakseen sen, mutta pidätti kätensä ja katseli viulua.
— Olemmehan me yhdessä viettäneet monta iloista hetkeä, puheli hän itsekseen ja vaikeni. Mutta hetken perästä hän taas sanoi: — kielet täytyy katkaista, sillä ne ovat kelvottomat! ja hän otti veitsen ja leikkasi.
— Au! pani kvintti lyhyeen ja tuskallisesti. Poika leikkasi.
— Au! sanoi seuraava; mutta poika vaan leikkasi.
— Au! pani kolmas raskaasti…
Ja jo oli neljäs hänen käsissään. Suuri tuska valtasi hänet; hän ei katkaissut neljättä kieltä, sitä jolle ei hän koskaan ollut uskaltanut antaa nimeä. Nyt hän myöskin oli tuntevinaan, ettei syy siihen, ettei hän ollut osannut soittaa, sittenkään ollut kielten. Samassa asteli äiti hitaasti häntä kohti, tullakseen viemään häntä kotiin. Mutta entistä suurempi kauhu valtasi pojan, hän piteli viulua katkenneine kielineen kädessään, nousi ja huusi alas äitiä vastaan:
— Ei äiti, kotiin en tulee ennenkuin osaan soittaa mitä tänään olen nähnyt.