UUSI REITTI HUVIMATKAILIJOILLE.
Norjalaista Nordlantia ja Ruijaa tunnetaan rajojen ja sikäläisten virkatehtävien ulkopuolella norjalaistenkin kesken niin vähän, ettei voi pyytääkään, että tanskalaiset tai ruotsalaiset niitä tuntisivat. Kuitenkin koskee kehoitukseni lähteä sinne huvimatkalle yhtä paljon heitä kuin norjalaisia. Mutta minä lisään heti, etten tietystikään tahdo neuvoa sinne niitä, joilla ei ole varaa taikka aikaa tehdä enempää kuin yhden tai pari pitempää matkaa eläissään, vaan sensijaan niitä monia, jotka ovat nähneet kulturimaat Europassa, jotka eivät ikävöi suuria kaupunkeja, vaan juuri pois niistä, jotka eivät enään etsi huvia, vaan parin kuukauden virkistystä suuremmoisessa luonnossa. Ja sitte minä käännyn niiden puoleen, jotka tahtovat panna kuntoon hermostonsa ja joiden siitä syystä mieluummin on valittava voimistava merimatka kuin helteinen kylpypaikkaelämä. Tosin saattaa kaupanpäälliseksi seurata vähän merikipua, vaikka harvemmin kesällä kauniilla ilmalla; mutta osaksihan merikipu on terveellinen tauti, osaksihan tämä matka siinä suhteessa on suojatuin minkä saattaa tavata; sillä kuljetaan, muutamia lyhyitä poikkeuksia lukuunottamatta (Jäderen, Stat, Hustadviken, Folden, Länsivuono) kaiken matkaa saaristotietä; kovassakin myrskyssä kulkee höyrylaiva ihan hiljaa vuorokausia umpeensa; matkustaja elää kuin oman pirttinsä permannolla, sillä eroituksella vaan, että häntä ravitsee voimakas meri-ilma ja suuremmoisin luonto, mitä Pohjola saattaa tarjota. Englantilaiset ovat osanneet löytää sen ja nyttemmin myöskin amerikkalaiset, ranskalaiset ja hollantilaiset. Jokaista norjalaista huvimatkailijaa kohti tulee kymmenen ja kaksikymmentä ulkomaalaista. Englantilaiset ovat vuokranneet tämän pohjoisen seudun parhaimmat lohivedet ja metsästysmaat.
Vanha saksalainen maalari Preller, joka aikoinaan pohjoismaista on hakenut aiheita historiallisia maisemiaan varten (näin hiljan erään hänen mytologisen kohtauksensa, joka on pantu tapahtumaan tässä luonnossa), sanoi minulle: "Joka tahtoo nähdä meren ja ilman ja maan kamppailua ja ihmisten kamppailua näitä kaikkia vastaan, matkustakoon sinne pohjoiseen." Huvimatkailija luultavasti ei halua nähdä tämän — kuten helposti voisi tapahtua — kohdistuvan itseensä, vaan tunturimuodostukset ja ne vaikutelmat, joista luonto täällä aina pitää huolen, sekä paikkakunnan kansa, voivat tehdä hänelle täyden selvän. Mainitsen tämän koska pohjoisnorjalaisen kertomukset luonnostaan ja elämästään ovat parasta mitä matkaltani tuon; hänen mielikuvituksensa on vaaran ja yksinäisyyden kasvattama, ja se on sukua luonnon kanssa.
Saksalainen maailmanmatkustaja Alexander v. Ziegler — tunnustan sen häpeäkseni — ensinnä herätti minussa halun nähdä näitä seutuja. Hän mainitsi kolme paikkaa maailmassa, joita hän, kutakin laatuaan, piti näkemistään suuremmoisimpina ja niistä olivat Nordlanti ja Ruija yksi.
Matka on järjestettävä niin, että joko tulo- tai menomatkalla kuljetaan maitse Namsosiin; ehkä on parasta jakaa matkaa, siis mennessä maitse Trondhjemiin ja palatessa maitse Namsosista Trondhjemiin ja siitä taas laivalla rannikkoa pitkin romsdalilaisiin kaupunkeihin (muitten muassa kauniiseen Moldeen) ja eteenpäin Bergenin rannikkoa pitkin, jolloin sopii poiketa Bergeniin ja käyttää hyväkseen Hardangerin vuonoa tai jotakin muuta niistä monista, joihin pienemmät laivat Bergenistä kulkevat. Nordlantiin on joka tapauksessa saavuttava kesäkuun lopulla tai heinäkuun alussa keskiyöauringon takia. Sen saattaa kyllä myöhemminkin nähdä täydessä vaikuttavuudessaan, mutta etempää pohjoisesta ja vain korkeilta, vapailta paikoilta.
Matka sinne on, mielestäni, hyvin kallis. Jos eri laivayhtiöt keskenään sopisivat alentamaan hinnat pitkämatkaisille Ruotsista ja Norjasta, ottaisivat huomioon matkan pituuden ja järjestäisivät niin, että matkaa voitaisiin keskeyttää ja jatkaa mielin määrin, niin siitä varmaan koituisi niille etua; sillä varmaan tästä kesäreitistä ennen pitkää tulee Pohjolan suosituimpia. Varmaan; sillä niin totta kuin pohjoismaalainen rakastaa pohjoista runoutta ja tarua, täytyy hänen rakastaa sitä luontoa, joka luo säveliä Eddan suurimpiin runoihin ja tarun voimakkaimpaan toimintaan. Jokainen pohjoismaalainen ikävöi vaikutuksia pohjoiselta luonnolta, asukoon sitte meren rannalla tai vuorten keskellä, se on hänessä synnynnäistä.
[Matkustakoot sinne Pohjolaan ennen kaikkia pohjoismaiset taiteilijat, sillä he saavat sieltä aiheita, joita eivät tapaa mistään muualta; eivät yksin historialliset ja laatumaalarit, jotka siellä tutustuvat erittäin voimakkaaseen, moninaiseen ja tähän asti hyvin vähän tunnettuun elämään, joka antaa aihetta niin hyvin historialliselle käsittelylle kuin nykyaikaiselle, joko iloisesti tai vakavasti vaikuttavalle tutkinnalle; vaan kaikenkaltaiset taiteilijat, niin totta kuin heidän täytyy toimittaa vaikutuksilleen ja sen kautta taipumuksilleenkin kohotusta, hankkia silmilleen suuria näköaloja, joissa on pohjoisia värejä ja muotoja ja joiden juuret ovat kiinni niissä ensimäisissä mielikuvissamme, jotka saimme taruista, jumaltiedoista ja saduista. Soitto- ja laulutaiteilijoilla sekä näyttelijöillä on sitäpaitsi tilaisuus pohjoisissa kaupungeissa (Tromsössa, Hammerfestissä, Vesisaaressa) ansaita takaisin matkakulujaan. Mutta se neuvo annettakoon samalla, että älköön kuka hyvänsä menkökään tarjoamaan esityksiään; näissä kaupungeissa nimittäin ei jouduta tekemisiin tavallisen pikkukaupungin yleisön kanssa; ja siellä pohjoisessa tapaa sekä maalla että kaupungeissa sellaista lukeneisuutta ja sivistystä, että se ensi hetkenä panee hätkähtämään; sittemmin sen kyllä huomaa täydelleen sopivan yhteen niiden vaatimusten kanssa, joita yksinäinen elämä suuren luonnon keskuudessa asettaa lapsilleen. Se on kasvattanut näitä sieluja vaaroissa ja kieltäymyksessä näyttänyt niille mukaansatempaavia näkyjä; ja he ovat miltei kaikki käyneet ulkomailla, yhtä paljon oman kaihonsa vieminä kuin siksi, että koko kansa on kauppa- tai merimiehiä.]
Heti kun on päästy Namsosin satamansuusta — joka, mutkitellen havupuuta kasvavien tunturien ja niemien lomitse, on kauneimpia maassamme — ja vähän myöhemmin jätetty Trondhjemin satamansuu, muuttuu luontokin. Rehevämpi puunkasvu pakenee suojaisempiin vuonoihin, joissa eivät meren myrskyt pääse sitä katkomaan eivätkä ihmiset niin helposti hävittämään. Sillä yhtä varmasti kuin pitkin meren rantaa kerran on ollut suuria metsiä, yhtä varmasti ovat merituulet pitäneet huolta sen hävittämisestä, mikä ihmisiltä on jäänyt hävittämättä. Rehevämpää nurmivyöhykettä kuin se joka ulottuu pohjoisimpaan Ruijaan asti, en ole nähnyt. Se törröttää tiheänä kuin karvat poron selässä, suolainen meri on tehnyt sen tuoreen vihreäksi ja meheväksi, sillä usein se kastelee sen suorastaan ja aina ilman läpi, jonkun matkan päästä. Karjanhoito on niin tärkeä tekijä pohjoisnorjalaisen elämässä, ettei hyvä kalavuosikaan elätä häntä, jos jonakin vuonna märkyys on estänyt häntä saamasta alati rehevää heinää korjuuseen.
Tämä on ilahuttava asia; sillä kansa, joka ottaa elatuksensa yksinomaan merestä, saa liian paljon sen epävakaisuutta, kun taas maa sitoo mielen uskollisuuteen ja järjestykseen.
Helgelannin luona käyvät tunturit tukevammiksi ja etenevät kauvemma toisistaan, joten ne yksinään kohoilevat merestä. Tuntureja peittää usein omituinen sammal, joka leviää ylöspäin milloin harmaan vihreänä, milloin ruskean punaisena ja muun maiseman esiintuodessa voimakkaita vastakohtia, syntyy sammalpeitteelle auringon kimmellyksessä niin uusia värivaikutuksia, että maalari mahtaisi luulla kuulevansa vieraiden sävelten sointuja ja voida — jos osaa ne pidättää — loihtia ilmoille lumoavan kauniin kokonaisvaikutuksen. Täällä kuljetaan parin historiallisen paikan ohi, kuten sen, jossa Haarek Tjottalainen asui, se paikka pistäikse ulos kuin laiva, joka paraikaa liukuu veteen. Sitä ympäröivä piiri on suuri ja avara. Haahkaparvet jotka uiskentelevat, lokit, jotka kirkuvat, nordlantilaisveneet, jotka laskevat laivan luo, purret ainoine suurine raakapurjeineen, joita yhtämittaa tulee vastaan, mieluisat rannat ja vastassa tunturien ainainen kaukokuva, tekevät kulun kotoiseksi, milteipä kodikkaaksi; sillä kaikki on niin sopusuhtaista ja samalla niin voimakasta; se valloittaa ja pitää hallussaan.
[Kävin tällä kertaa kaikissa niissä kolmessa talossa, joissa Olavi pyhää vastaan nostetun kapinan kolme päällikköä asui. Myöhemmin kävin itse Stiklestadissa Värdalissa, jossa he johtivat joukkonsa suurta kuningasta vastaan, joka siellä kaatui. Voimakkaammin ei mikään historiallinen muisto ole minua liikuttanut. Mutta nähdessäni sen ihmeellisen maiseman, joka täällä avautuu silmien eteen ja joka on sama jonka Olavi ja hänen uskolliset seuralaisensa näkivät, kun he pitkän poissaolon perästä pääsivät tunturien yli ja riemuiten tervehtivät kotia — jonka edestä täällä todella kannattaa kaatua — muistui ehdottomasti mieleeni Bjarköj, ylimpänä Lofoteilla, jossa Tore Hundin suurta taloa saartavat tunturijonot, rikkirevittyinä, mutta korkeina kuin hänen sielunsa, ja meri, joka kahdelta taholta soi satamaa ja satamansuuta ketun luolalle molempine aukkoineen; muistui mieleeni Tjotta Haalogalandissa, missä viekas Haarek kaikessa hiljaisuudessa oli veistänyt sitä suunnitelmaa, joka, kun aika oli tullut, pantiin täytäntöön ja johdatti hänet Stiklestadiin, muttei häntä itseään jaarliksi eikä hänen sukuaan valtaistuimelle; muistui mieleeni Egge Tröndelagissa, — se oli kuin satula, joka on pantu maiseman leveään, kärsivälliseen selkään ja jolla Kalf Arnenpoika ratsasti; hän saattoi kauvan kääntää ohjaksia puolelle ja toiselle, epäillen minne päin mennä, mutta käänsi vihdoin Stiklestadiin kuningasta vastaan, neljää veljeään vastaan! Kaikki nämä suuret kodit ovat muovailleet heidän jokaisen luonnettaan. Saatamme olla varmat, että he Stiklestadin luona hakatessaan auki tietä, kantoivat kotejaan mielessään; sillä jos he täällä olisivat päästäneet kätensä heltiämään, niin he olisivat päästäneet sielläkin. Keskellä kostoa, keskellä odotusta ja tuskaa sukelsi kunnianhimoisten suurmiesten silmiin näkyjä lapsuuden leikkikentiltä ja isien hautakummuilta; he näkivät äkkiä kunniasijan salissa, kuulivat salaisen laulun tahdin ja siinä kohosivat kotitunturien ääriviivat.]
Mutta kaikki tämä on vain johdantoa siihen hetkeen, jolloin Lofotin tunturit alkavat siintää. En tiedä mikä on ihanampaa, sekö että ne väikkyvät kaukaisena näkynä kuni mikäkin sininen muuri tuhansine huippuineen sen äärettömän jättiläispirtin päällä, johon samalla olemme purjehtineet, itse Länsivuonon permannossa, kun aurinko paistaa niin kauvas kuin silmä kantaa, mutta kangastukset usein asettuvat eteen ja nostavat kokonaisia tunturiharjanteita ylösalaisin joko eteesi tai taaksesi ja alituiseen siirtelevät niitä, ja valaat leikittelevät ja linnut kirkuvat ja sujahtavat veteen; — vaiko se, että ne likenevät, että muuri avautuu, joka huipusta tulee oma erityinen tunturi, toinen toista avarampi, ja tätä loppumattomassa jonossa, niin kauvas kuin silmä kantaa parhaimmankin kaukoputken avulla. Kehutaan Romsdalia Troldhuippuineen, Vängahuippuja, Hornetia j.n.e., mutta minä lisään paikalla: Lofotit avaavat nämä näyt monta sataa kertaa perätysten, — tai paremmin sanoen: sitä tunturipanoramaa, joka nähdään Molden luona, kestää täällä ylhäällä vuorokausia, vaikka kuljettaisiin nopeimmallakin laivalla. Mutta tunturimuodot ovat niin risaiset, ettei sielussani ole yhtään kuvaa mytologian tai raamatun tai draaman piiristä, joka riittäisi kuvaamaan sitä kivettynyttä liikettä, jota katselin, sitä uhkaavaa taisteluasentoa, sitä tyyntä kauhua, sitä tuhathuippuista moninaisuutta, joka ilmenee ainoassakin kiven valantamuodossa. Ensimäisenä tuntina, ehkäpä ensimäisenä päivänä ihminen pitää puoliaan ja komentaa näkemänsä kauneuden laskuun, mutta kun näkyjä jatkuu vuorokausia ja yhtä suuremmoisina, sama sitte katseliko niitä likeltä vaiko kaukaa, niin kuolleessa luonnossa vihdoin tuntuu sellainen jännitys kuin keskellä elävää toimintaa. Sen tunsivat ne, jotka kerran runoilivat, ja tuntevat ne, jotka nyt paikalla kertoilevat niitä suuria tarinoita, jotka liitävät yli näiden maiden ja joissa tunturit muuttuvat draamallisiksi henkilöiksi, esiintyvät jättiläisinä ja jättiläisneitoina, ritareina ja impinä; suurpiirteisyys käy vieläkin suuremmaksi senkautta, että toimivat henkilöt tässä kividraamassa ovat niin mittaamattoman etäällä toisistaan. Ne jotka siellä ylhäällä purjehtivat, unelmoivat ja runoilevat, katsovat nimittäin penikulmia kuten me kävelyretkiä, ja puhtaassa ilmassa näkyvät esineet yhdentoista, jopa kolmentoista penikulman päästä ja me luulemme seuraavassa hetkessä pääsevämme niiden luo. Ja eihän se valo, joka tätä satuluontoa valaisee, ehdy ensinkään. Me olemme paikalla, jossa muutama kuukausi sitte vallitsi ainainen yö, mutta jossa nyt on ainainen päivä. Kannelle kokoontuneena kävelevät matkustajat odottelemassa puoliyön aurinkoa: he ovat kuulleet, että kaikki heidän käsityksensä, lienevät ne mimmoiset hyvänsä, tulevat väistymään itse näkyvän luonnonvoiman tieltä. Ja se on totta. Niinpian kuin tuo tulinen kiekko tulla täyttää taivaanrannan takaa, minne se hetkiseksi on mennyt viestiä viemään, muuttuvat taivas, tunturit ja meri. Itse aurinkoa saattaa tuntikausia katsella paljain silmin; sen ympärillä ei ole mitään ehkäisevää sädeloistoa, kaikki palo on suljettu kehän sisään, mutta kehä on paljon suurempi kuin mimmoiseksi me päivällä olemme tottuneet sitä kuvittelemaan; se on niin suuri, että me aluksi olemme ihan ihmettelyn vallassa emmekä voi ajatella mitään muuta. Vihdoin käy väri vahvemmaksi; se on hehkuvan punainen meteori, jonka luulisi laukeavan miljooniksi kappaleiksi, jollei näytelmän tyyni ylhäisyys, värien sopusointuisa loisto taivaalla, jonka kantta se majesteettisena vaeltaa, valaisi rauhaa, täydellistä kirkastuksen rauhaa. Kun pilvenhattara joutuu kiekon päälle, syttyy se paikalla hehkumaan ja käy tummemman punaiseksi, niin että aurinkoon piirtyy kuin tuntureja tai maisemia. Mutta kun pilvenhattara purjehtii herkälle taivaalle, syttyvät vain päärmeet; ne käyvät valkoisen tai punaisen hehkuviksi, keskusta taas pysyy entisellään ja se korottaa kaikkea ympärillä. Sillä taivas hekumoi kaikissa värivaihteissa, alkaen väkevimmästä veripunasta tunturien päällä, välinpitämättömään harmaanvalkoiseen korkeudessa; mutta et voisi ainoaankaan kohtaan painaa neulankärkeäkään ja sanoa: tuossa vaihtuu toinen väri toiseksi. Jos tämä näytelmä pysyisi liikkumattomana, niin siihen mahdollisesti kerran saattaisi kyllästyä. Mutta se vaihtelee lakkaamatta; milloin on aurinko sinipunertavampi, milloin kellanpunainen, milloin vihreän harson peitossa, milloin valkoisen valaisema; mutta kaiken aikaa se pysyy lämpöisenä ja vaihtelevien harsojensa takana punaisena. Milloin kiitää eteen pilvensiekale, hehku täyttää sen, nyt se taas kiitää pois; nyt on aurinko kirkkaassa palossa, nyt tulee taasen pieni, pitkulainen pilvi, joka vapisee ja palaa ja pakenee. Ja ympäröivä taivas käy samaan aikaan läpi kaikki värivaihdokset, ikäänkuin vavistus sitä liikuttaisi ja sen pilvien päärmät palavat voimakkaammin ja niiden sisu vaalenee tai tummuu senmukaan kuin ne ohenevat tai tihenevät, tai joutuvat siintävälle tai valkoiselle tai punaiselle tai sinipunertavalle pohjalle. Näytelmä on niin alituiseen uusi, että olen nähnyt vanhojen ihmisten rientävän seuraamaan sitä samalla ehtymättömällä tarkkaavaisuudella kuin me.
Kummallista on lisäksi vielä se, että muu osa taivasta ja ne tunturit jotka lepäävät sen alla, pysyvät koskemattomina. Tuolla lepää teräksensinisellä merellä, mustanpuhuvalla tunturinjuurella, syvänsinisillä tunturinrinteillä ja huipuilla vaihtumaton värien viileys, kun sensijaan täällä kaikki hehkuu, loistaa, vaihtelee ja riemuitsee auringossa. Mutta välistä saattaa yksinäinen tunturi keskellä viileyttä kokonaan eroittautua ja pukeutua punaan kiireestä kantapäähän asti; tuntuu siltä kuin tämä tunturi pitäisi omaa pientä aurinkoaan takanaan peitossa. Se on kun onkin sellaisella paikalla, että aurinko osuu siihen ja sen hehku korottaa vielä voimakkaammin ympäristön kylmyyttä.
Kerran keskiyönauringon ollessa ihanimmillaan, nousi kuu; se nähtävästi ei tietänyt mitä oli tekeillä; sillä ränstyneempää, äreämpää ja huonotuulisempaa juopuneennaamaa ei opiuminautintoon vajonnut kiinalainenkaan olisi voinut näyttää. Se olikin hyvin tuollaisen hiuksettoman juopporentun näköinen. Ei ollut helppo ymmärtää, että joku runoilija joskus olisi kirjoittanut sille oodeja tai rakastajatar kaihoten nostanut katseitaan sitä kohti. Me vihelsimme sen ulos niin että se surkeana vetäytyi pois ja nauroimme päänpäätteeksi. Se olikin käynyt tavattoman pieneksi ja käpertyneeksi; varmaan se itsekin sen tunsi, sillä se pysytteli huomattavan matkan päässä.
Lofotin tunturiluonne ei esiinny kauvempana pohjoisessa, paitsi mahdollisesti jonoissa, joissa on muutamia harvoja huippuja, miltei sellaisia jommoisia ihailemme etelämpänä, esim. Romsdalissa. Lyngenvuonossa se taas esiintyy, osaksi myöskin Balsfjordissa ja ehkäpä muissakin vuonoissa, vaikka harvemmin. Me jatkamme kuitenkin matkaamme tunturien välitse ja näemme vain tuntureja, sekä metsäisiä että metsättömiä, väliin vihreinä huippuun asti, väliin penikulmittain harmaata sammalta, vailla kaikkea nurmista turvetta. Sentähden saattaa tulla seutuihin, jotka tekevät tavattoman ruman vaikutuksen; mutta kun nousee vähän korkeammalle ja seudut jäävät kaukaisuuteen, joten kiven muodot ja suhteet, meren syvä väri ja ilman kirkkaus pääsevät vaikuttamaan, niin saattaa äärettömyyden henkäys puhaltua aavaan, villiin maahan ja silloin se on kaunis. Otamme esimerkiksi Hammerfestin. Heti kun tuosta pienestä, maatölleistä kasatusta merirasvapesästä nousee Salenille — pieni tunturi sen takana — sujuu kaupunki somana ja siistinä lahden poukamaa pitkin. Sen tavattoman toimellisuuden työmaina ovat vuonot ja rantamaat, — laivat, sekä suuret että pienet, kalankuivatuslaitokset, merirasvakeittiöt, ruijalaisveneet, höyrylaivat. Siitä monen penikulman suuruisesta lammesta, jona järvi näyttää olevan — harmaiden tunturien saartamana, joitten takaa lumitunturit vilkuttavat — nousee sitäpaitsi kalliosaari ja pistäikse rehevä taipale. Ilman kirkkaus antaa raskasmieliselle luonnolle ystävällisemmän sävyn ja inhimillinen toimeliaisuus sen kehysten sisäpuolella kohoaa suuremmoiseksi vaikutukseksi. Tämä on maailman pohjoisin kaupunki, 71:llä leveysasteella. Kaikki norjalaiset maisemat tarjoavat mielestäni — päinvastoin kuin tanskalaiset — vähemmin viehätystä likeisyydessä, nimittäin sillä paikalla, jolla seisomme, mutta sensijaan tavatonta kauneutta kaukaa katsoen.
Vielä viehättää, mielestäni, norjalainen luonto omituisuudellaan; varsinkin merenranta, ja se sitä enemmän, jota pohjoisemmaksi tullaan. Mutta jotta oikein voisimme tuntea tämän omituisuuden, täytyy mielen virittyä vastaanottoiseksi, näkemään sekä ihmisten että lintujen ja kalojen elämää, joka täällä tulee vastaan. Pitkin koko norjalaista rantaa tavataan yhtä varmaan eroa kasvojen muodossa, kielessä, luonteessa ja puvussa kuin siellä kaukaisuudesta tulee vastaan erimuotoisia veneitä. Pohjoisnorjalaisen vene — pitkin matkaa erilainen — tuntuu pitkämatkaisesta ihan oudolta; minun käsitykseni mukaan on se kaunein maassa, tehty paikkakuntalaisen tarvetta varten ja silmällä pitäen pohjoisen seudun pitkiä matkoja, nopeakulkuiseksi ja samalla sopivaksi kalastukseen, nimittäin keveäksi kääntää ja käsitellä. Sen muoto on samalla sekä voimakas että liukas ja jotakin samantapaista on mielestäni kansassa. Pohjoisnorjalaista on sanottu hitaaksi ja kauvan hän vielä tulee tekemään sen vaikutuksen; hän on nimittäin epäluuloinen. Niin laiminlyötyä, ryöstettyä ja halveksittua kansaa ei Pohjolassa näihin asti ole ollut. Kuohuksiin nousee mieli, kun kuulee puhuttavan virkamiehistä ja asetuksista tanskalaisaikana, bergeniläisten kauppiaiden ja maakauppiaiden nylkemisestä aina meidän aikoihimme asti. Nordlantiin ja Ruijaan oli päässyt juurtumaan niin kehittynyt nylkemisjärjestelmä, että Petter Dass'kin kirjassaan "Nordlands Trompet", kuvaa väärinkäytöstä ja nylkemistä, jota ei hän itse sellaiseksi tajua. [Jokainen nordlantilaismatkailija hankkikoon Petter Dassin kirjan "Nordlands Trompet", mutta älköön sitä lukeko ennenkuin paluumatkalla, kun hän itse on saanut käsityksen, miten verrattoman tosi se on.] Mutta pohjoisnorjalainen, maan ensimäinen kalastaja, sen rohkein, väsymättömin merimies, ei ole hidasluontoinen. Katso häntä veneessä — ja jokaista on arvosteltava omassa toimessaan! — Hän ei ole yksin väkevä soutaja ja joutuisa purkaja, mutta hänen liikkeensä, kun hän nostaa purjeita tai hoitaa laivaa, ovat enemmän kuin reippaat, ne ovat keveät, kauniit. Puhu sitte hänen kanssaan! Mitä kaikkia hän onkaan lukenut ja ajatellut ja kuinka helposti hän seuraa sinun kertomustasi. Tosin hän, ollakseen nykyaikainen ihminen, on liiaksi syventynyt jaabekimaisiin kannunvalamisiin, mutta osaksi ei sitä ole ihmetteleminen, kun tuntee hänen menneisyytensä, osaksi voimme kiittää Jumalaa, jos pohjoisnorjalainen yhtä helposti pääsee hallitun asemasta itse hallitsemaan kuin hän iloisessa seurassa lämmittää muutamia vieraita munia, jotka haudottaessa mätänevät ja jotka hän sentähden ensinnä itse potkii pois. Tässä suhteessa tulee hänen virkamiehistönsäkin rientämään hänen avukseen; se on yleensä nyt ihan entisen vastakohta. [Hiukan kuvatakseni vanhaa virkamiesluokkaa, otan tähän seuraavan: vähän senjälkeen kun Norjasta tuli itsenäinen maa, pantiin juoppo tanskalainen pappi viralta ja vimmoissaan siitä, etteivät suurkäräjät antaneet hänelle eläkettä, haukkui hän Norjan valtiosääntöä roistoksi; hän luuli, että se oli mies! Vielä 40-luvulla oli Ruijassa pappi, joka antoi lukkarin astua saarnatuoliin lukemaan saarnan saarnakirjasta. Itse hän sillaikaa löi korttia kauppiaan luona; vähän ennen oli Nordlannissa pappi, joka laittoi oveensa luukun, jotta talonpojat siitä voisivat puhua hänen kanssaan, ja ojensi heidän puristettavakseen kepin, kun he aikoivat ottaa häntä kädestä.] Nykyinen virkamiehistö on pääasiassa nuoria miehiä, jotka sielultaan ja mieleltään ovat kiintyneet kansaan. Näillä seuduilla on kai se ominaisuus, että ne lumoavat kaikki jotka sinne muuttavat: siellä olleet virkamiehet kuvaavat sittemmin oleskeluaan pohjoisessa ihanimpana aikanaan. Yhdessä liitossa kansan kanssa nuoret virkamiehet pian voittavat kansan luottamuksen; useat sen omistavatkin. Sitkeä luonnonvoima itse kansassa, joka on kestänyt vuosisatojen solvaukset, se kun on karaistunut raadannassa merellä, hengen ja omaisuuden aina häälyessä onnenkaupan varassa, jonka rinnalla nuo äskenmainitut rettelöt olivat naurettavia pikkuasioita — tämä karaistu luonnonvoima vie nyt suurkäräjien turvissa, jotka ovat ottaneet Nordlannin ja Ruijan lempilapsikseen, näitä seutuja suurta tulevaisuutta kohti.
Osa asukkaista on, kuten sanottu, kveenejä ja Suomen lappalaisia. Ensimainitut (Suomen lappalaiset) ovat voimakasta, kelpo väkeä, hyviä hylkeenampujia, norsunpyytäjiä ja hainkalastajia, myöskin maanviljelijöitä. Joutuessaan avioliittoon norjalaisten kanssa, taivuttavat he nämä aina puhumaan suomea, ei sentähden, että he olisivat etevämmät, kuten on luultu, vaan sentähden, että suomalaiselle on fyysillinen mahdottomuus puhua norjaa, kun ei hän lapsesta ole siihen tottunut. Paikalla voi tulla tästä asiasta vakuutetuksi. Hyvät koulut pitävät nykyään huolta siitä, että lapset oppivat norjaa ja kokemus on osoittanut, että ne jotka kerran ovat oppineet norjaa, ottavat sen jokapäiväiseksi kielekseen.
Lappalaisia tietysti eninten näkee ja heitä myöskin eninten kysyy, aina siitä hetkestä asti, jolloin ensimäinen lappalainen astuu laivankannelle. Hänellä on yllään vaaleanharmaa villapusero, päärmeenä punaista ja vyöllä vyö (talvella hän käyttää poronnahkaturkkia) sekä omituiset jalkineensa ja erikoinen päähineensä. He ovat miltei kaikki pienet, hyvin ystävälliset ja puheliaat ja täynnä tunnetta ja mielikuvitusta. Monet merilappalaisista pukeutuvat norjalaisten tavoin ja luultavasti aikojen kuluessa sulautuvat heihin. Tunturilappalaiset sensijaan pysyttelevät itsekseen; kerran omistettuaan kaiken maan siellä pohjoisessa, ovat he nyt tungetut ylätuntureille, joutuvat siellä usein riitaan uutisasukkaiden kanssa ja kantavat tavallisesti suurta kaunaa norjalaisia vastaan. Heidän saduissaan on piru aina puettu norjalaiseksi. Jos norjalainen tavataan tuntureilla paitsi lappalaisen seurassa, ammutaan hänet ehdottomasti; tätä minä kuulin vakuutettavan monelta taholta, muitten muassa sitä vakuutti eräs lappalainen, joka antoi minulle paljon tietoja tästä omituisesta kansasta, johon ei hänen enään, sivistykseensä ja asemaansa nähden, saattanut sanoa kuuluvan, mutta jota hän rakasti. Mikä kestävyys onkaan tässä kansassa, joka suurimman osan elämäänsä elää lumessa, taistellen susia ja luonnon voimia vastaan! Suurimman osan vuotta vaeltaessaan etsimässä pakoon peloitettua tai varastettua poroa, koko lumen ajan seisoessaan suksilla ja sitte rämpiessään rydöissä ja raivaamattomilla teillä, on tunturilappalainen saanut omituisen käynnin: hänen säärensä ovat väärät ja polvet notkuvat; hän näyttää paremmin liukuvan kuin käyvän. Mahdottomilta tuntuvat ne matkat, jotka hän väsymättömällä reippaudella, usein raskas taakka selässä, jättää taakseen, niinikään tuntuu tavattomalta, että hän saattaa kävellä vuorokausia levähtämättä. Ruokansa, nimittäin kimpaleen poronlihaa ja leipää, kuljettaa hän mukanaan povellaan. Kun hän hiihtäessään on huomannut suden jäljet, seuraa hän sitä, kunnes saavuttaa sen. Susi alas tuntureja, mutta lappalainen suksillaan nopeammin perässä, ylös, alas tuntureja, usein vuorokausia umpeensa; mies syö, susi ei saa syödä eikä pysähtyä; se saattaa väsyä siihen määrään, että se laskeutuu mäelle ja irvistää miestä vastaan kuin koira. Silloin se ammutaan tai tapetaan yksinkertaisesti suksisauvalla. Kymmenen taalaria saa lappalainen nyt tapporahoja ja sitäpaitsi tietysti nahan hinnan. Kun lappalainen pääsee suden jäljille, ei susi koskaan voi pelastua häneltä. Siitä huolimatta on susi hänen pahin vihollisensa. Se valitsee mielellään pimeän ja räntäsään; porot seisovat lumihangessa, jonka jäkälien tähden ovat penkoneet sekaisin; ne seisovat kylki kyljessä, usein sadottain, takapuolet aina ylempänä ja eturuumis hangessa — siis kykenemättöminä vainuamaan. Äkkiä tulee susi ja karkaa lihavimman poron niskaan; ennenkuin koirat, joita niitäkin voi pettää, saavat hereille lappalaisen ja ennenkuin hän pyssyineen on kömpinyt maakuopastaan, on parvi hajalla ja usein menee viikkojen vaivoja ennenkuin sen saa koolle — jos poroja yleensäkään saadaan kokoon; sillä vieraat porot, jotka joutuvat lappalaisen parveen, tapetaan tavallisesti heti ja kun omistaja tulee, ei näy mitään, Tietysti hän maksaa samalla mitalla kun voi. Mutta hän ei aina voi.
Lappalainen tulee toimeen erinomaisesti. Poron veri, josta hän keittää lientä, sen liha ja maito ovat niin lihavaa ja voimakasta ruokaa, ettei jokainen meistä voisi sitä syödä, vaikka valmistaisimme sen omallakin tavallamme. Keittoruuan kanssa syödään jauhoja ja suolaa, jokainen tekee itse leipänsä ja paistaa sen liedellä. Kerron näin paljon lappalaisesta siksi, etten itse puolestani koskaan väsynyt kyselemään hänen elintavoistaan ja edellytän, että muitten matkustajien laita on sama. Seudun virkamiehet pitävät lappalaisesta ja kertovat hänestä mielellään. Käräjämatka siellä pohjoisessa tehdään usein yli asumattomien tunturien, ajaen poroilla, huimaavaa vauhtia. Opas ajaa edellä, sitte matkustavainen ja vihdoin kuorma-poro; viimemainittu on usein kesyttämätön eläin, joka pannaan kiinni matkustavaisen pulkkaan pitelemään vastaan, ja siitä saattaa johtua mitä hullunkurisimpia kohtauksia. Kulku on aika vaarallista, sillä kesytetyinkin poro on kuitenkin villi eläin, joka käy sekä miehen että pulkan kimppuun, kun väsyy, — asettuu itse alamaassa pulkkaan eikä yleensä suostu mihinkään, ennenkuin pitkien kujeiden perästä. Mennään nurin narin, mutta ohja on visusti kierretty käsivarren ympäri, eläimen täytyy siis odottaa, ja karvapuku suojelee lunta vastaan; siis ylös taas vaan — uusia kujeita, ja taas menemään.
Mutta en saata lopettaa kertomustani lappalaisista muistelematta Else Marie Schanckea Tenossa, josta niin monet minulle kertoivat, kun ensin olin oppinut kyselemään. Kaikki lappalaiset sen tunturin seuduilla kutsuivat häntä "äidiksi" ja äiti hän todella on ollut heille. Naimisissa rikkaan kauppiaan kanssa, lahjoitti hän sekä oman että miehensä omaisuuden lappalaisille ja uhrasi suurimman osan elämäänsä heidän hyväkseen, vaikka hän oli kahdentoista lapsen äiti ja kantoi suuren talouden huolta hartioillaan. Yksi esimerkki joukosta: jouluaaton aattona, kun Else Marie jakeli ruokaa suuren sukulais- ja vierasjoukon piirissä, astui sisään lappalainen ja pyysi häntä kyynelsilmin seuraamaan, vaikka olikin mentävä kauvas tunturille ja oli paha ilma; hänen vaimonsa oli kaksi vuorokautta maannut synnytystuskissa; jollei "äiti" tulisi mukaan, niin ei olisi pelastusta. Sekä Else Marien lapset että vieraat sanoivat hänelle, ettei seitsemänkymmenen kahden vanha vaimo saata lähteä yön selkään, tällaisella rajuilmalla ja lisäksi niin kauvas. Mutta lappalainen tunsi "äidin"; hän turvausi häneen itseensä ja pyysi Jumalaa auttamaan häntä rukoilemaan. Silloin nousi vanhus, joku sai lähteä hakemaan hänen suksiaan, toinen hänen lappalaisturkkiaan; itse hän keräsi kokoon ruokaa ja lääkkeitä ja pukeutui samalla tavalla kuin lappalainen; sitte hän läksi hänen mukaansa lumituiskuun. Sekä sen yön että seuraavan päivän hän oli poissa; he olivat juuri kerääntyneet joulupuuron ympärille — eikä suinkaan iloisin mielin, kun hän reippaana astui sisään. Tervehdykset lausuttiin puolelta ja toiselta ja kaikki kerääntyivät hänen ympärilleen. Mutta hän ei kiinnittänyt heihin huomiota, jakeli vain lyhyitä käskyjä, piti toimitettaman lämmintä vettä ja maitoa, piti tuotaman pieni laatikko, jossa oli ollut sokeria, ja kun hän sen sai, otti hän povestaan esiin pienen käärön, avasi sen — ja siellä oli pieni lapsi pehmeässä jäniksennahassa.
— Tämän on Jumala antanut minulle, sillä äiti on kuollut.
Hän sisusti pienen laatikon jäniksennahalla, keräsi vaatteita ja laski lapsen niihin, pestynä ja siistittynä. Tämä laatikko oli sitte aina hänen vuoteensa ääressä, hän hoiti lasta väsymättä ja kanniskeli sitä kaikkialla muassaan. Lapsi oli, hänen omien sanojensa mukaan, hänen "sydämensä lapsi." Mutta kuuden vuoden vanhana paloi se tulipalossa. Hän haki silloin itse luut tuhkaläjästä, pani ne samaan pieneen jäniksennahalla sisustettuun laatikkoon, mihin hän ensin oli laskenut lapsen, ja hautasi ne. Tässä tilaisuudessa hän sanoi:
— En ole ollut kyllin hyvä äiti kahdelletoista lapselleni. Eikö sitte ollutkin Jumalan kiusaamista, kun vielä otin kolmannentoista?
Kerrotaan myöskin, että varakkaat, hyväätekevät lappalaiset tuhatlukuisista porokarjoistaan lahjoittavat köyhille veljille, vieläpä ylläpitävätkin heitä. Mutta Nordlandin asukkaat, olkootpa sitte norjalaisia, suomalaisia tai lappalaisia, ovat hyväntahtoista, ystävällistä kansaa. Sitä mikä tavallisesti estää ihmisiä olemasta hyväntahtoisia ja ystävällisiä — kaikki ne tuhannet huomioon otettavat asianhaarat, ne erilaiset työt, levoton mieli, joka kaikki ärsyttää, häiritsee — sitä tavallisesti ei täällä ole olemassa. Niin yksinäisissä oloissa iloitsevat ihmiset toisistaan, niin suuren luonnon keskellä ja vaaranalaisessa työssä, niin pitkässä pimeydessä ja niin suuressa valossa versoo syvempiä ajatuksia.
Vielä kehoitan pitkämatkaisia välttämättä astumaan johonkin venäläislaivaan, joita Tromsassa ja Hammerfestissä vilisee. Huonojen lotjien asemasta, joilla he ennen kulkivat, on heillä nyt siroja kuunareja ja prikejä. Jos onnistuu saamaan mukaansa venäjää puhuvan kauppiaan — ja siellä puhuvat kauppiaat miltei yhtä usein venäjää kuin meikäläiset espanjaa [Useat sikäläisistä kauppiaista ymmärtävät myöskin lappia ja suomea; heillä on siis huomattava lisä paitsi sitä kielitaitoa, joka kaikkien kauppiaiden on omaaminen.] — niin tietää, että otetaan hyvin vastaan; kestitykseksi tarjotaan erinomaista venäläistä teetä, viiniä j.n.e. Venäläiset ovat hyväluontoista, sydämellistä kansaa; joka sitä epäilee, tarkatkoon heitä kun he ovat kallistaneet lasia; joka epäilee, se kuunnelkoon kun he laulavat ja nähköön kun he tanssivat vanhojen laulujensa mukaan, vanhat ja nuoret sekaisin! Esilaulaja aloittaa aina ja toiset yhtyvät häneen kuorossa, usein suurella taidolla. Saattaa kuulla, että nämä laulut ovat monen sadan vuoden vanhat ja saattaa niinikään kuulla, että ne kaiken aikaa ovat olleet sielujen omaisuutta; sillä kaikki laulavat, ilman rahtuakaan harjoitusta noita puolen sadan värssyn pituisia lauluja, aivan niinkuin nostettaisiin kaivosta vettä, tietäen että sinne aina jää. Meille kerrottiin, että useimmissa lauluissa puhuttiin rakkaudesta, mutta Venäjän ja tsaarin nimi oli aina mukana: isänmaantunne kannatti laulua. Onko se sitte niin ihmeellistä? Kuinka tyhmää on ollut luulla, että venäläiset olivat lauma puoli villejä, jotka kuljetettiin sotaan kuin mitkäkin hevoset ja jotka elivät, taistelivat ja kuolivat ilman ajatuksia ja tunteita, vain tsaarin käskystä. Voivatko orjat ja elukat saada aikaan niin suuria? Venäläisissä on kautta vuosisatain elänyt kansallistunne muistoineen suurilta sota-ajoilta, joista runot ja laulut ovat nousseet; he eivät ole osanneet lukea eivätkä kirjoittaa, mutta he ovat osanneet kertoa ja laulaa, he ovat osanneet itkeä ja tanssia, kärsiä ja kuolla. Tsaari Pietari nosti valtaistuimelle venäläisen uskon ja venäläisen laulun kaihon, Suworow vei sen voittoon, Nikolai I puolusti sitä ja kuoli sen edestä ja Aleksanteri antoi sille vapauden aatelisoikeuden. Sentähden ovat venäläiset olleet niin peloittavat, että he kulkivat sydämessä elävä Jumala ja laulussaan elävä isänmaan historia — ja juuri nämä puuttuivat usein vastustajilta. Tämän kautta saattaa myöskin ymmärtää heidän kuuluisan kurinsa, sen, joka poltti Moskovan poroksi, joka upotti laivat Sevastopolin satamassa ja kaatoi satoja tuhansia heistä kaikille Europan taistelukentille.
Olen ehkä viipynyt liian kauvan niissä kansoissa, joita tällä matkalla kohtaa; pyydän siinä tapauksessa katsomaan yllä ollutta mietteiksi matkan varrelta; samat mietteet tulevat varmaan välttämättömänä sarjana jokaisen mieleen.
Yhtämittaa ottaa eläin- ja kasvikuntakin osaa näytelmään. Valas sukeltaa esiin, ruiskuttaa ja kellahtelee. Valaan vihollinen on tuurakala, joka syöksee pistimensä sen ruumiiseen, niin että se, raivoten tuskissaan, usein hyökkää suoraan maalle. Me satuimme juuri näkemään valaan, joka mahtoi olla haavoittunut; sillä se hyppäsi äkkiä ilmaan ja oli ihan pystysuorassa, monta kyynärää veden pinnasta; se huusi niin, että kaikki laivan kannella kääntyivät ja huudahtivat. Tällaisessa tilaisuudessa kertovat kalastajat ja kauppiaat laivalla sinulle yllin kyllin juttuja suurilta kalastuspäiviltä pohjoisessa, kun koolla on tuhat venettä, kun vesi on kalaa tai silliä niin kovanaan, että kalat nostavat venettä ja niitä korjataan talteen kahmaloin ja haavin; tai he kertovat suurista rajuilmoista, jotka ajavat veneet penikulmien päähän; siellä minne ne ovat ajelehtineet, hyökkää kimppuun nälkääntyneitä ja paleltuneita ihmisiä, jotka ryöstävät kaikki ruokatavarat; usein eivät he malta odottaa että puuro, jota keittävät suuressa padassa, kaadettaisiin vatiin, vaan he piirittävät padan, syövät käsin ja juovat vettä päälle! Sitte sinulle vielä kerrotaan haaksirikoista ja vaikeroivista haaksirikkoisista veneen emäpuun varassa ja urheista pelastusyrityksistä; mutta usein ne vaan tuovat emäpuun toisensa viereen ja kurjuutta kurjuuden päälle. Siinä sinä kuulet tämän suuren luonnon suurta historiaa.
Kesken kertomusta ui muutamia haahkoja tutunomaisesti ohi ja ne tuovat mukanaan oman herttaisen tarinansa. Haahka on pohjoisnorjalaisen lemmikki, se onkin niin kesy, että se usein menee suoraan asumuksiin ja tekee pesänsä sängyn alle, jopa sänkyynkin, jolloin ihmiset siirtyvät tieltä, tehdäkseen vieraalle tilaa. Haahka tahtoo mielellään hautomisen aikana olla peitossa ja sentähden sille pöydistä ja vanhoista veneistä tehdään koppi; jos talossa on kissa tai koira toimitetaan se pois. Ihmiset saattavat nostaa linnun pesästä; runsaaksi kiitollisuudenosoituksekseen asunnosta ja hoidosta jättää se untuvat, joita on pudottanut ympärilleen. Mutta korpit, varikset ja lokit pitävät varansa, kun se hetkiseksi kammertaa rantaan uimaan ja juttelemaan puolisonsa kanssa, joka siellä on vartioimassa. Jos viholliset ovat löytäneet pesän seuraamalla emää kun se on palannut pesälle, väijyvät ne hetkeä, jolloin se seuraavan kerran nousee pois; niiden on nimittäin tarkoitus juoda munat suuhunsa. Mutta haahka on viisas; se makaa pesällään niin kauvan, että viholliset kärsimättöminä rupeavat sitä puremaan ja nokkimaan; silloin se huutaa ja sen kuulee koiras ja tulla kammertaa paikalle; jo nousee tappelu. Jos se vaan saa käsiinsä ryövärin, niin se hirveitten huutojen kaikuessa, jotka pelästyttävät toiset pakoon, askel askeleelta vetää ryövärin järveen; haahkapuoliso on kömpelöliikkeinen, mutta väkevä, ja se upottaa upottamistaan lurjusta veteen, kunnes elämä lähtee. Kun haahka on saanut poikaset munasta, on sillä aika työ auttaa ne rantaan, sillä petolinnut ovat koko ajan kintereillä; väkevä ystävä auttaa emää kuitenkin aina hädässä; mutta niin pian kun emä on saanut poikaset veteen, lähtee puoliso uimaan merelle ja jättää sekä emän että poikaset; ja yhdessä tuhansien toverien kanssa seikkailee se sitte äärimmäisten kalliosaarten rannoilla. Emä kamppailee sekä omien että puolisonsa omien puolesta. Jos hän näissä tyynissä, petollisissa vesissä, joita ei hän vielä uskalla jättää, menettää poikaset, niin ui hän uskottoman perässä ja jakaa hänen kanssaan merijoukon seikkailut.
Juuri kun olet kuuntelemassa kertomuksia haahkasta tai siitä tyhmästä linnusta, jonka käsin saa kiinni (lue Petter Dassin kirjasta "Nordlands trompet" siv 124, 4:s painos), tai "tyvjo'sta" joka elää vain muitten lintujen pyydystämästä saaliista, pakoittaen ne päästämään irti saaliinsa — on laiva peloittanut lokki- ja tiiraparven ja me olemme kuin lumipilvessä. On niin iloisen näköistä, kun nuo miljoonat [Ymmärrettävä sananmukaisesti! Saksalainen tiedemies on nimittäin laskemalla yksityisiä neliöjä joukossa, päässyt kuuteen miljoonaan.] loistavat, siivekkäät lumipallot liitelevät ristiin rastiin, nousevat, laskeutuvat, vikisevät, kirkuvat ja kihisevät kuin tiheässä verkossa, ettei Jumalan aurinko liene sen iloisempaan kuvaan paistanut. Se vaikuttaa kaksin kerroin virkistävästi tuossa suuremmoisessa, raskaassa luonnossa, missä alastomat asumukset lepäävät puuttomalla tasangolla eikä penikulmiin tapaa elämän jälkeäkään.
Luikertelevissa vuonolaaksoissa, missä ei Golfvirran siunaus haihdu tyhjään avaruuteen, missä tunturin rinteet juovat aurinkoa, huokuakseen sitä kaikelle, mikä niiden suojassa elää — siellä kasvaa puita, siellä viheriöitsee niittyjä, siellä suitsuttaa aurinko, paistaen lakkaamatta yöt, päivät, ilmaan kasveja, niin että ne kolmessa kuukaudessa kehittyvät enemmän kuin muualla viidessä, ja siellä näkee kasvullisuuden, joka on yhtä rehevä kuin Norjan hedelmällisimmissä laaksoissa. Vain ne kasvit, jotka etelämpänä vaativat kuuden kuukauden kasvamisaikaa, kuten hienommat hedelmät, eivät menesty; sillä tämä on — huomattakoon se — 70:llä ja 71:llä leveysasteella, ja sentähden ehkä suurin ihme tässä ihmeitten maassa. Kun minä seisoin Lyngenvuonossa enkä nimenomaan kiinnittänyt huomiota siihen, mitä puita ja hedelmiä täällä niin kauniisti kasvoi [punaisia viinimarjoja kasvaa esim. Lyngenin pitäjässä], niin saattoi luonnon rehevyys ja muodot, auringon valaistus vuonoilla ja tuntureilla, panna minut uskomaan, että olin Italiassa; lumihuiput kaukaisuudessa eivät laisinkaan häirinneet tätä vaikutusta, sillä niitähän usein näkee Italiassa.
Itse reitillä kohtaa silloin tällöin keskellä jylhyyttä, hymyilevääkin kauneutta, esim. Tromsan leveä satamansuu. Molemmin puolin kohoilee lumitunturien suuruus, mutta alhaalla, tasaisena ja pehmeänä pistäiten salmeen, hymyilee maisema taloineen ja viheriäisine niittyineen; kaupunki on korkean mäen alla, joka kasvaa koivumetsää ja josta asukkaiden lukuisat kesähuvilat valkoisina kuumottavat ja liput liehuvat. Jos katselee seutua jostakin näistä kesähuviloista, käy näköala vieläkin suuremmaksi, mutta kaupunki pieneksi keskellä suurta luontoa; kaikki, joka antaa elämää, tuntuu ystävälliseltä. Jos sinä astut puutarhan läpi, henkii kukkasista vastaan Pohjolan hieno lemu, ja jos kuljet oikotietä metsän läpi toiselle talolle, tervehtivät nurmet ja koivut samalla tavalla. Askeleesi edestä pyrähtää toinen metsäkanaparvi toisensa perästä lentoon. Nämä linnut kirjavassa kesäpuvussaan, kaula valkeana, tanakkana ja jalassa paksut sukat, pysyttelevät ihan seinivierillä.
Kun minä nyt lopetan tämän kuvauksen, jonka olen arvellut kehoittavan käyttämään uutta huvimatkareittiä ja innostuttavan Pohjolan matkustavaa yleisöä — sulavat kaikki kuvat silmissäni yhdeksi. Olen sen kuvan jo maininnut sanoessani, että Norjan luonto on kaunein kaukonäkynä.
Se väikkyy silmissäni tulevaisuuden kaukonäkynä. Norja — raivaamattomuudessaan ja keskentekoisuudessaan — ei aina ole rikas nykyisyydessään; mutta keskentekoisuudesta nousee tulevaisuus. Se symbooli hallitsee nykyään maata, että nämä seudut, jotka historiamme aamunkoiton aikoina synnyttivät suuria sukuja ja voimakkaita tekoja, taasen hulmahtavat nousevan auringon paisteeseen.
Mainitsen kuitenkin vielä viimeisen nautinnon tältä matkalta: se oli se, kun viikkokausia purjehdittua tunturien välitse, taas sai kulkea matalien metsäselkien keskellä, katsella suuria viljavainioita ja suojaisia koteja, laskettaa salmeen Namsosin luona, temmeltää Overhaldenin reippaan kansan keskellä ja ajella hyvillä hevosilla talosta taloon tuossa kuulussa vilja- ja metsämaassa. Jos tämän tahtoo tehdä, niin on kuljettava Snaasenista Stenkjäriin eikä toista (tavallista) tietä. Matka Stenkjäristä Levangeriin on laatuaan kauneimpia maassamme; mutta se on nähtävä auringonpaisteessa. Täällä tuntee ihminen olevansa sukua vankkojen asutusseutujen kanssa; suuri, villi luonto on vahvistanut, jopa monistanut kykyä käsittämään ja rakastamaan tasaista, hedelmällistä, herttaista.