Kertomuksia

by Bjørnstjerne Bjørnson

YHDESTOISTA LUKU.

Siitä päivästä alkaen oli rovasti hyvin vähän yhdessä toisten kanssa; osaksi vei joulu hänen aikansa, osaksi ei hän päässyt selvyyteen siitä, onko näytelmä kristitylle luvallista vai eikö; niinpian kun Petra näyttäytyi, kävi hän neuvottomaksi.

Sillaikaa kun nyt rovasti istui kansliassa valmistamassa saarnojaan tai edessään kristillinen etiikka, istui Ödegaard naisten luona, joita hänen alituiseen täytyi vertailla. Petra säkenöi eikä koskaan ollut itsensä kaltainen, sen, joka tahtoi seurata häntä, täytyi pysyä työssä kuin kirjaa lukiessa. Signen tasainen sydämellisyys sensijaan vaikutti niin lieventävästi; hänen liikkeensä eivät milloinkaan olleet odottamattomat; sillä ne kuvastivat hänen luonnettaan. Petran äänessä oli kaikki värit, terävät ja lauhat, ja kaikki voimanasteet. Signen äänessä oli omituisen suloinen sointu, mutta se ei ollut vaihtelevainen — paitsi isän korvissa, joka taituruuteen asti osasi eroittaa vivahdukset. Petran huomio oli yhdessä asiassa kerrallaan; jos hän kiintyi useampaan, oli hän vain katselijana eikä osanottajana. Signen silmä huomasi kaikki, hän jakaantui kaikkien kesken, itsekään sitä huomaamatta. Jos Ödegaard puhui Petran kanssa Signestä, kuuli hän toivottoman rakastajan ruikutuksia; mutta jos hän puhui Signen kanssa Petrasta, käytettiin hyvin harvoja sanoja. Keskenään puhuivat tytöt usein ja vapaasti; mutta vain välinpitämättömistä asioista.

Ödegaard oli suuressa kiitollisuuden velassa Signelle; sillä häntä hänen oli kiittäminen siitä mitä hän sanoi "uudeksi ihmisekseen". Ensimäinen kirje, jonka hän Signeltä sai suureen suruunsa, oli kuin pehmeä käsi otsalle. Hän kertoi niin hellävaroen, että Petra oli tullut heidän luokseen, häntä oli käsitetty väärin ja pidelty pahoin; hän selitti niin hienosti, että hänen tulonsa satunnaisuus mahtoi olla Jumalan johdatusta, "jottei mitään särkyisi". Se soi kuin kaukainen huhuaminen metsässä, kun eksynyt seisoo miettimässä mistä tie kulkee.

Signen kirjeet seurasivat häntä minne hän matkasi ja se side kesti. Signe koetti joka riviltä johtaa Petraa suoraan hänen syliinsä, mutta teki juuri päinvastoin; sillä näistä kirjeistä nousi Petran taiteilijaluonne Ödegaardin silmien eteen; sen hänen lahjojensa keskipisteen, jota Ödegaard turhaan oli etsinyt, näki Signe alituiseen, vaikkei sitä tietänyt — ja heti kun Ödegaard tämän käsitti, käsitti hän sekä oman että Petran erehdyksen ja se teki hänet kuin uudeksi ihmiseksi.

Huolellisesti hän karttoi kirjoittaa Signelle mitä hänen kirjeensä hänelle opettivat. Ensimäisen sanan ei pitänyt tulla Petran ympäristöstä, vaan hänen omasta suustaan, jottei mitään tapahtuisi ennen aikojaan. Mutta siitä hetkestä lähtien, jolloin tämä oli hänelle selvennyt, oli hän nähnyt Petrankin uudessa valossa. Tietysti: nuo alituiseen toisiaan tavoittavat hetket, joista jokainen tunsi pohjaa myöten, mutta kaikki olivat äärimmäisen vastakkaat — sellainen tietysti oli taiteilijan alku oleva. Työllä ne sitte olivat koottavat voimakkaaseen luonteen kokonaisuuteen; muuten tulisi kaikesta vain palkkatyötä ja itse elämästä paljasta taidetta. Siis: ei liian aikaiseen tielle! Äänettömyyttä niin kauvan kuin suinkin, jopa vastustustakin.

Näissä ajatuksissa askarrellessaan ei hän tietänytkään ennenkuin Petra uudelleen oli antanut hänen sielulleen alituisen työn — mutta työn vieraan päämäärän hyväksi. Hän otti tarkastettavakseen koko taiteen, mutta varsinkin taiteilijat ja heidän joukostaan erityisesti näyttelijät. Hän näki paljon, jonka täytyi kauhistuttaa kristittyä. Hän näki kauheat väärinkäytökset. Mutta eikö niitä ollut kaikkialla, eikö itse kirkossakin? Vaikka oli arvottomia pappeja, oli tehtävä sama ikuinen, suuri. Kun totuuden työ, joka oli alkanut kaikkialla, sai valtaa elämässä ja runoudessa — eikö sen sitte pitänyt ehättää näyttämöllekin?

Hän oli vähitellen käynyt asiastaan varmaksi. Suureksi ilokseen huomasi hän Signen kirjeistä, että Petra voimakkaasti kehittyi ja että Signe oivallisesti osasi häntä auttaa. Nyt hän oli tullut kotiin näkemään ja kiittämään tätä Fylgiaa, joka ei itsekään tietänyt, mitä hän hänelle oli ollut.

Mutta hän oli myöskin tullut näkemään Petraa. Miten pitkälle hän oli päässyt? Sana oli lausuttu, hän saattoi siis vapaasti puhua siitä hänen kanssaan; se oli heille molemmille mieluisaa, sillä niin ei heidän tarvinnut puhua menneisyydestä.

Pian tuli kaupungista kuitenkin vieraita, sekä kutsutuita että kutsumattomia, häiritsemään. Asiat olivat sentään jo sillä kannalla, että ainoakin otollinen tilaisuus saattoi selvittää ne — ja tämän tilaisuuden toivat vieraat tullessaan. Heille pidettiin nimittäin suuret kutsut ja näissä kutsuissa, heti päivällisen jälkeen, kun herrat olivat koolla kansliassa, johtui keskustelu näytelmätaiteeseen; sillä muuan hiippakunnan kappalainen oli nähnyt kristillisen etiikan avoinna rovastin pöydällä ja sieltä tavannut kauhean sanan: näytelmä. Syntyi kiivas sananvaihto ja keskellä sitä saapui rovasti, joka oli ollut poissa päivällisiltä, hänet kun oli kutsuttu sairaan luo; hän oli vakavassa mielentilassa, hän ei syönyt, ei myöskään ottanut osaa keskusteluun; mutta hän pani piippuunsa ja kuunteli. Heti kun Ödegaard huomasi, että rovasti istui hiljaa ja seurasi, sekaantui hän keskusteluun, mutta koetti kauvan turhaan saada siihen yhteyttä; sillä kappalaisen oli tapana huutaa joka kerta kun uusi solmu piti sidottaman todistusten sarjaan: "minä kiellän!" ja niin oli se, jonka avulla piti todistettaman, ensin itse todistettava; se vei luonnollisesti taaksepäin; näytelmätaiteesta oli jo ehditty laivaliikkeeseen ja erinäisten asianhaarojen todistamiseksi laivaliikkeestä piti juuri siirryt — tämän maanviljelykseen.

Ei, nyt nimitti Ödegaard rovastin puheenjohtajaksi. Paitsi häntä oli saapuvilla useita pappeja sekä muuan kapteeni, pieni, musta mies, jolla oli ääretön vatsa ja siinä pari pieniä jalkoja, jotka liikkuivat kuin rumpalin kapulat, Ödegaard antoi puheenvuoron kappalaiselle, jotta hän yhdessä koossa esittäisi mitä hänellä oli näytelmätaidetta vastaan. Kappalainen ryhtyi puhumaan:

— Jo rehelliset pakanat olivat näytelmiä vastaan: kuten Platon, Aristoteles, siksi että ne turmelivat tapoja. Sokrates kyllä silloin tällöin katseli näytelmiä, mutta jos joku siitä tekee sen johtopäätöksen, että hän hyväksyi ne, niin sen minä kiellän; sillä ihminen tulee nähneeksi paljon, josta ei hän pidä. Ensimäisiä kristittyjä varoitetaan vakavasti näytelmiä katselemasta. Lukekaa Tertullianusta! Kun näytelmät uudempina aikoina taasen ovat heränneet eloon, ovat vakavat kristityt sekä puhuneet että kirjoittaneet niitä vastaan; minä mainitsen sellaisia nimiä kuin Spener ja Francke; mainitsen kristillisen eetikon Schwarzin, mainitsen Schleiermacherin.

— Kuulkaa! huusi kapteeni; sillä sen nimen hän tunsi.

— … Molemmat viimemainitut myöntävät draamallisen runouden olevan sallittavan. Schleiermacher arvelee, että yksityiset näyttelijät yksityisessä seurassa saattavat esittää hyvän runoelman, mutta hän tuomitsee näyttelijä-ammatin. Näytteleminen ammattina on kristitylle niin moninainen kiusaus, että hänen tulee sitä paeta. — Mutta eikö se myöskin ole kiusaus katselijoille? Kuvitellut kärsimykset siellä liikuttavat, kuvitellut hyveen esikuvat siellä nostattavat; kaikki sellainen, jota vastaan lukiessa paremmin voi suojella itseään, houkuttelee uskomaan, että itse on, mitä näkee. Se heikontaa tahtoa, itsetoimintaa, se vaivuttaa meitä kuulemisenhaluun, näkemisenhaluun, kuvittelunhaluun. Eikö se ole totta? Kuka varsinkin käy teatterissa? Laiskottelijat, jotka haluavat huvitella, elostelijat, jotka kaipaavat kiihotusta, turhamaiset ihmiset, jotka tahtovat näyttäytyä, haaveilijat, jotka pakenevat sinne todellisesta elämästä, jonka kanssa he eivät uskalla käydä ottelemaan. Syntiä esiripun sisäpuolella, syntiä ulkopuolella! En koskaan ole kuullut vakavien kristittyjen muuta sanovan.

Kapteeni:

— Ihan minä rupean pelkäämään itseäni. Olenko minä ollut sellaisessa sudenpesässä joka kerta kun olen käynyt teatterissa, niin piru vieköön…

— Hyi, kapteeni, virkkoi pieni tyttö, joka oli tullut mukaan sisään; — et saa kirota, sillä silloin sinä joudut helvettiin!

— Niin, lapseni, tietysti, tietysti… Mutta Ödegaard puuttui puhumaan:

— Platolla oli sama huomautus runoelmaa kuin näytelmää vastaan ja Aristoteleen mielipiteestä ei olla selvillä. Minä jätän ne sentähden koskettamatta. Mutta ensimäiset kristityt tekivät oikein, kun karttoivat pakanallisia näytelmiä — minä jätän nekin koskettamatta. Minä ymmärrän senkin, että vakavat kristityt uudempina aikoina epäillen katselevat sitäkin näytelmää, joka lepää kristillisellä pohjalla; minä olen itsekin epäillyt sitä. Mutta jos me myönnämme runoilijalla olevan oikeuden kirjoittaa näytelmän, niin on näyttelijällä lupa näytellä se; sillä mitä runoilija kirjoittaessaan tekee muuta kuin näyttelee sen — omissa ajatuksissaan, tulisesti, intohimolla, ja "joka katsoo naiseen himoitaksensa häntä" j.n.e. — Te tunnette Kristuksen omat sanat. Kun Schleiermacher sanoo, että draama on näyteltävä vain yksityisesti ja harjaantumattomilla voimilla, niin hän sanoo, että meidän on laiminlyöminen ne lahjat, jotka olemme saaneet Jumalalta, kun tarkoitus kuitenkin on, että ne ovat kehitettävät suurimpaan mahdolliseen täydellisyyteen; sillä sentähden me olemme ne saaneet. Me näyttelemme kaikki joka päivä matkiessamme muita tai leikillä tai tosissamme ottaessamme omaksemme vieraan mielipiteen. Nämä lahjat vievät muutamilla yksityisillä voiton kaikista muista ja minä tahtoisin nähdä eikö heissä pian osottautuisi synniksi jättää ne viljelemättä. Sillä se joka ei seuraa kutsumustaan, käy kelvottomaksi kaikkeen muuhun, sekavaksi, horjuvaksi — sanalla sanoen: kiusaukset saavat hänessä paljon helpommin jalansijaa kuin jos hän seuraisi kutsumustaan. Kun työ ja halu yhtyvät, käy moni kiusaus tehottomaksi. — Mutta, sanotaan, kutsumus sellaisenaan on liian täynnä kiusausta. Jokainen katselee asiaa eri tavalla. Minulle on suurin kiusaus ollut siinä kutsumuksessa, joka viekoittelee ihmistä uskomaan, että hän itse on vanhurskas sentähden että hän on vanhurskaan sanansaattajana — uskomaan, että hän itse on uskovainen sentähden että hän puhuu muiden uskolle, tai selvemmin puhuen: minulle on papin kutsumus sisältänyt kaikista suurimman kiusauksen.

(Suuri melu: minä kiellän! — Kyllä! Hiljaa! Minä kiellän! Se on totta! Hiljaa!)

Kapteeni:

— En minä vielä koskaan ole kuullut, että papit ovat pahemmat kuin näyttelijät.

Naurua ja huutoa joka taholta:

— Sitä hän ei ole sanonut!

Kapteeni:

— Onpa, piru vie…

— No, kapteeni, nyt tulee paholainen paikalla!

— Hyvä on, lapseni, hyvä on! Ödegaard kävi katkenneeseen lankaan:

— Hetkellisen liikutuksen kiusaus, vaipuminen kuulemiseen ja kuvitteluun, hyveen esikuvan ottaminen ja sen elämän omistaminen — ovathan kaikki nämä kiusaukset kirkossakin olemassa!

(Sama kauhea melu.)

Mutta naiset eivät uudistuvasti saattaneet kuulla tätä melua tahtomatta mukaan sisään. Nyt oli ovi auki. Ödegaard näki Petran heidän joukossaan ja virkkoi ääntään korottaen:

— Epäilemättä on näyttelijöitä, jotka näyttämöllä joutuvat liikutuksen valtaan ja sieltä juoksevat kirkkoon ja siellä taas joutuvat liikutuksen valtaan — ja yhtä huonoina he pysyvät. Epäilemättä on näyttelijöitä, jotka ovat onttoja puhetorvia, jotka eivät muuten elämässä olisi olleet miksikään hyödyksi, mutta tässä ammatissa kuitenkin palvelevat edes puhetorvina. Mutta tosiasiana pysyy, että näyttelijät samoin kuin merimiehet, niin usein joutuvat kovimpaan hätään — sillä hetket ennenkuin on astuttava näyttämölle, saattavat olla kammottavat! — niin usein heitä vaaditaan aseiksi Jumalan käteen, niin usein heidän täytyy kohdata odottamattomia, suuria tapauksia, että he sydämessään kantavat ainaista pelkoa ja kaihoa ja suurta mahdottomuuden tunnetta, ja senhän me tiedämme, että publikanien ja katuvien naisten luona Kristus parhaiten viihtyi. Minä en anna heille vapautuskirjettä, totta totisesti: jota suuremmaksi minä arvioin heidän tehtävänsä tässä maassa — joka käy selville siitäkin, ettei kansassa ole monta näyttelijää — sitä suurempi on heidän syynsä, kun heidän tehtävänsä yllyttää heidät kiihkoon tai paiskaa heidät velttoon kevytmielisyyteen. Mutta kuten ei ole ainoaakaan näyttelijää, joka ei pettymysten sarjalta olisi oppinut miten tyhjää suosio ja imartelu on, vaikka useimmat uskottelevat panevansa niihin arvoa — niin näemme me kyllä heidän vikansa ja puutteensa, mutta emme yhtä hyvin heidän omaa suhdettaan niihin, ja siitähän asia lopulta kuitenkin riippuu.

Joukko vieraita pyysi puheenvuoroa ja kaikki alkoivatkin yhtaikaa, mutta

Neljäntoista ma olin, luulen —

kaikui samassa soittokoneen äärestä ja kaikki riensivät sisään; sillä Signe siellä lauloi ja Signen ruotsalaiset kansanlaulut olivat kauneinta mitä he tiesivät. Toinen laulu seurasi toista ja kun nämä maailman kuulut kansanlaulut, suuren kansan sielun uskolliset sanansaattajat, olivat virittäneet mielet odotukseen, nousi Ödegaard ja pyysi Petraa lausumaan runon. Tyttö mahtoi tietää asian, koska hän oli tulipunainen. Mutta hän astui heti esiin, vaikka värisi niin, että hänen täytyi pitää kiinni tuolin selustasta. Sitte hän kävi kalman kalpeaksi ja alkoi:

VIIKINKITARU.

Ei kaukoretkille päässyt hän; ol' iso vanha ja emo myös, ja päivät vierivät pellon työss': — "Miks lähtiskään hän muille maille? ei täällä jää hän mitään vaille."

Mun poika kaihosi; pilven tie se hältä aatokset kauas vie, ja päivä silmän kun häikäisee, se miekan lappeina välkkyilee. Hän mietti, hautoi ja uneksui, ja työt ne käsihin unehtui.

Niin kerran kulki hän meren luo miss' suuren selkänsä avaa tuo, hän katsoo leikkiä hurjaa veen, ja kuulee kuohua pauanteen. Oli kevät silloin alullaan, ja myrsky myllersi yli maan: äl' enää antau valtaan jäiden! — hän kuuli laulavan vaahtipäiden.

Mut poukamassa hän näki laivan, se lepäs jälkeen matkan vaivan. Ol' ankkuroitu se, purjeet koossa, vaan eipä tyytynyt kohtaloonsa, se tempoi touvia, ryski masto ja kuohuun keulansa sorjan kastoi.

Ja meren urhoista jälkeen retken söi toiset, toiset ne lepäs hetken, vaan silloin kaikuvi karski ään' — soi kalliolta se päältä pään — "Jos moiseen leikkiin ei teissä miestä, ma lasken laivanne vaahdin tiestä!"

Se tyhjään kaikuu, kuulemaan hänt' tuskin joutavi ainutkaan; Vaan silloin viuhuu tuoja turman: sen kiven tiestä saa kaksi surman!

Nyt puhkesi laivalla elo toinen: on saava palkkansa teko moinen! suhahti nuolet — mut päältä vuoren julisti tahtonsa uhka-nuoren:

"Hoi päämies, laivasi jätä mulle
jos et ennen otteluun tulle!"

He mokomaanko vastais — eihän!
he lähetiksi vain laittoi keihään.

Ei sattunut se. Hän tyynnä vainen: "Ei mua vuottele Tuonelainen! Vaan sä, ken kyntänyt merten aavaa oot tarpeeks kauan, nyt hetki sun on, ja voittosaaliisi mä oon saava, ma alan vasta, nyt vuoro mun on! Sa voitit, valtasit mua varten — niin käsky kuuluvi Ajatarten."

Vaan toinen vastasi halki tuulen: "Jos mieles niin on kuin sanas kuulen, käy soturikseni, minuun yhdy!" — "Ken vapaaks syntyi, ei orjaks ryhdy. Ma tiedän tieni ja voimakkuuden; ei vanhaa palvella sovi uuden."

Kun ei kuulunut sanaan vastuu, hän vedenpartaalle alas astuu: "Hoi urhot, teille ma tahdon näyttää, ken päälliköksi on pätöisempi, vain väkevämpi sen sijan täyttää, ken toisin arvaa, on kehno kempi!"

Vaan silloin harmi se puhkes julki; mies mereen töytäsi uiden maihin: käsvarsiin vankkoihin, suonikkaihin nyt toinen toisensa urhot sulki.

Mut katsoin silmähän nuorukaisen, hän tunsi hengen sen hehkuvaisen, ja kääntyi laivaan: "hoi miekka hälle, hän sit' on vailla. Jos kaadun tälleen, sa muista: itse ma annoin raudan, mi mulle valmisti tähän haudan." Ja alla tunturin tuiman puhkee nyt kauas kaikuva miekan jyske, käy nyyhkytykseksi laivan ryske, kun maassa viruu sen uros uhkee.

Vaan silloin harmaja tunturi, se miesten huudoista vavahti, ja mereen syöksyvät aseissaan he johtajatansa kostamaan.

Mut maassa vielä hän hengähtää ja lausuu urhoille sanat nää: "On miehen meno, kun niin on suotu, on kuolo kaunehin laulunpää; hän päälliköksi on teille on luotu!" Näin lausuin päänsä jo syvään vaipuu Ja huulet vaikee ja katse haipuu, on paikka tehtynä aasain pöytään, hän luota Odinin löytään.

Vaan uusi päällikkö nousi hän nyt paaden päälle ja sieltä lausi: "Ma kiven haudalles pystytän, on siihen piirretty mainees kausi. Vaan ennen ehtoota kynnän merta ei kuolo konsa oo elon verta!"

Niin kohos kivi, sai illansuu, taas purjeet tuulessa pullistuu. Ja mainingeilla nyt verkan veen soi muistolaulelo kaatuneen, soi laulu uuden urhon sen, mi voitti laivansa taistellen.

Nyt kaukoretkille ohjataan ja läheltä rantaa kotilahden, hän seisoo suorana päässä hahden, ja kaikki kansa on kummissaan, ja illanrusko se teräs-kilpeen luo hohtehen voiton-hilpeen.

Runo lausuttiin vavisten, juhlallisesti, ilman rahtuakaan korua. Kaikki jäivät seisomaan, ikäänkuin maasta, heidän keskeltään olisi kohonnut säde sadan jalan korkeuteen, taivaankaaren hohteessa. Ei kukaan puhunut, ei kukaan liikahtanut; — mutta kapteeni ei enään saattanut kärsiä tätä, hän karkasi ylös, puhki, nosteli itseään ja sanoi:

— En tiedä miten teidän toisten lienee laita; mutta kun minut tällä tavalla riistetään, niin minä, piru vie…

— Kapteeni, nyt sinä taas kirosit, sanoi pieni tyttö ja uhkasi häntä sormellaan; — nyt tulee paholainen paikalla ja vie sinut!

— Yhdentekevä, lapseni, tulkoon vaan, sillä nyt minun, piru vie, täytyy saada kuulla isänmaallinen laulu!

Ilman erityistä kehoitusta istui Signe hetken perästä soittokoneen ääressä ja iloinen seura lauloi:

Sua suojelen ma,
sua viljelen ma,
isänmaa, sinun lempesi lapseeni luon!
mitä parhainta ois,
mikä onnea tois,
isänmaa meren huhtoma, sulle sen suon!

Eipä lämpöä, ei,
eipä leipeä, ei,
täältä puutu kun rakkaus säilyvi vaan!
Runot leikkiä lyö,
sujuu toimi ja työ
ja me nostamme, nostamme joukolla maan.

Joskin kauaksi lie
käynyt viikinkitie,
ja jos korkeat tornit on normannien,
maan äärihin nyt
onpi ennättänyt
meidän lippumme liehuva, punainen.

Vielä nähdä sa saat:
kerran Pohjolan maat
taas yhtyvät yhtehen, liiton ne luo.
Älä viivyttele;
minkä tet, tee'e se!
purosestakin paisuvi valtava vuo.

Asuinpaikkamme tää
meille rakkaaksi jää,
meidän muistomme, toivomme maa tämä on.
Kodin meille se soi
ja se lempemme loi —
siitä lemmestä kerran se kasvava on!

Mutta Signe nousi soittokoneen äärestä, tulija laski käsivartensa
Petran ympäri ja veti hänet mukaansa kansliaan, jossa ei ollut ketään.

— Petra, olemmeko taas ystävät!

— Oi Signe, vihdoinkin sinä annat minulle anteeksi!

— Nyt minä voin mitä tahansa! Petra, etkö sinä rakasta Ödegaardia?

— Jumala, Signe!

— Petra! Sitä minä olen uskonut ensi päivästä asti — ja minä olen uskonut, että hän nyt vihdoinkin oli tullut sinua — — kaikki mitä minä puoli kolmatta vuotta olen ajatellut ja tehnyt teidän hyväksenne, on tapahtunut tämä silmämääränä, ja isä on elänyt samassa uskossa; varmaan hän myöskin on puhunut siitä Ödegaardin kanssa.

— Mutta Signe!

— Hss! Signe laski kätensä hänen suulleen ja juoksi tiehensä; joku kutsui häntä: illallispöytä oli valmis.

Siihen oli katettu viiniä, koska rovasti oli ollut poissa päivällisiltä. Mutta rovasti, joka kaiken aikaa oli pysynyt hyvin vakavana ja äänettömänä, istui vielä ikäänkuin ei ketään olisi ollut läsnä, kunnes kaikki jo olivat nousemaisillaan ylös. Silloin hän kilisti lasia ja sanoi:

— Minulla on julkaistavana kihlaus!

Kaikki katsoivat molempiin nuoriin tyttöihin, jotka istuivat yhdessä eivätkä tietäneet putoaisivatko tuolilta vai jäisivätkö istumaan.

— Minulla on julkaistavana kihlaus, puuttui rovasti taasen puhumaan, ikäänkuin hänen olisi ollut vaikea päästä alkuun. — Minä tunnustan, ettei se alunpitäen ole ollut minulle mieleen…

Kaikki vieraat katsoivat suuresti kummissaan Ödegaardiin; kummastus kävi rajattomaksi, kun Ödegaard aivan levollisesti istui katsellen rovastiin.

— Minä ajattelin, suoraan puhuen, ettei sulhanen ollut morsiamen arvoinen.

Tässä kävivät vieraat niin hämilleen, ettei kukaan uskaltanut nostaa katsettaan ja kun eivät tytöt enään pitkiin aikoihin olleet uskaltaneet sitä tehdä, piti rovastin puhua yksille ainoille kasvoille, nimittäin Ödegaardin, jotka olivat mitä onnellisimmassa rauhassa.

— Mutta nyt, jatkoi rovasti, — nyt minä olen oppinut tuntemaan hänet ja nyt minä olen päässyt siihen, etten tiedä, onko morsian hänen arvoisensa, niin suureksi hän on silmissäni kasvanut; sillä hän on taide, näyttämön suuri taide ja hänen kihlattunsa on Petra, kasvattityttäreni, rakas lapseni; käyköön teidän hyvin! Minä vapisen sitä ajatellessani, mutta mikä kuuluu yhteen, on yhteen liitettävä. Jumala olkoon kanssasi, tyttäreni!

Petra oli silmänräpäyksessä karannut permannon poikki ja heittäytynyt hänen rinnalleen.

Kun ei kumpikaan heistä enään istuutunut, nousi tietysti koko seurue pöydästä. Mutta Petra meni Ödegaardin luo, joka heti vei hänet kaukaisimman ikkunan ääreen; hänellä oli jotakin sanomista, mutta ensin täytyi Petran sanoa:

— Teitä minun on kiittäminen kaikesta!

— Ei, Petra; minä olen vain ollut hyvä veli; tein pahoin, kun yritin olla enemmän; sillä jos se olisi tapahtunut, olisi koko sinun urasi särkynyt.

— Ödegaard!

He pitelivät toistensa käsiä, mutta eivät katsoneet toisiinsa; hetkisen perästä päästi Ödegaard tytön kädet ja läksi. Mutta tyttö heittäytyi tuolille ja itki.

Seuraavana päivänä matkusti Ödegaard.

* * * * *

Kevätpuoleen vastaanotti Petra suuren, suurella virkasinetillä varustetun kirjeen; hän suorastaan pelästyi sitä ja kantoi sen rovastille, joka aukaisi sen ja luki. Se oli kaupunginvoudilta Petran syntymäkaupungissa ja kuului:

Koska Pedro Ohlsen, joka eilen kuoli, on jättänyt näin kuuluvan testamentin:

Sen mikä jää minun jälkeeni, mikä tarkalleen on merkitty muistikirjaan, joka on sinisessä rasiassa minun huoneessani Gunlaug Aamundintyttären talossa täällä mäessä, ja jonka avain on mainitulla Gunlaugilla, kuten kaikki asiat ovat yksin hänen tiedossaan — jätän minä täten, jos vaan hän, Gunlaug Aamundintytär antaa siihen suostumuksensa, jota ei hän saata antaa, jollei salli, että muuan ehto, jonka minä olen lisännyt ja jonka hän yksin, ainoana joka sen tuntee, saattaa täyttää, tulee täytetyksi — neiti Petralle, mainitun Gunlaug Aamundintyttären tyttärelle, nimittäin jos neiti Petra tahtoo muistaa vanhaa, kipeää miestä, jolle hän on tehnyt hyvää, vaikkei ole siitä tietänyt ja jota ei hän saattanutkaan tietää, ja joka yksinään oli hänen ilonaan hänen viimeisinä vuosinaan, jonkatähden hän on tahtonut tehdä hänelle takaisin pienen ilon, jota ei hänen pidä ylenkatsoa. Jumala olkoon minulle, syntisraukalle, armollinen!

Pedro Ohlsen.

Niin minä rohkenen kysyä, tahdotteko te itse kääntyä asian johdosta äitinne puoleen, tai haluatteko, että minä sen teen.

Seuraava postipäivä toi kirjeen äidiltä; sen oli kirjoittanut rovasti Ödegaard, ainoa, jolle äiti nyt oli tohtinut uskoutua; se sisälsi, että äiti antoi suostumuksensa ja täytti ehdon, nimittäin lupasi ilmoittaa Petralle kuka Pedro oli.

Uutinen ja rahat saattoivat hänet omituiseen mielialaan; kaikki näytti alkavan selviytyä; se oli uusi muistutus matkasta.

Hänen taiteilijauransa hyväksi siis oli vanha Per Ohlsen soittanut kokoon ensimäiset rahansa häissä ja tansseissa ja hän, poika ja pojanpoika niin eri lailla raataneet ja kärsineet. Summa ei ollut suuri, mutta jaksaisihan se toki viedä häntä kappaleen ulomma maailmalle ja siten nopeammin perille.

Mutta aurinkona nousi se ajatus hänen mieleensä, että nyt saattoi äiti muuttaa hänen luokseen, hän saattoi joka päivä tuottaa äidilleen iloa, hän saattoi palkita äidilleen! Joka postipäivä kirjoitti hän hänelle pitkän kirjeen, hän tuskin malttoi odottaa vastausta. Kun se tuli, oli se suuri pettymys; sillä Gunlaug kiitti, mutta arveli, "että jokaisen on paras pysyä omissa oloissaan". Nyt lupasi rovasti kirjoittaa ja kun Gunlaug sai hänen kirjeensä, ei hän enään saattanut pidättyä, vaan hänen täytyi kertoa merimiehilleen ja muille tuttavilleen, että hänen tyttärestään nyt piti tulla suuri henkilö, siellä jossakin, ja että hän tahtoi häntä luokseen. Asiasta tuli kaupungissa tärkeä kysymys, siitä keskusteltiin sekä silloilla että laivoilla ja kaikissa keittiöissä. Gunlaug, joka näihin asti ei ollut maininnut tytärtään, ei tästä puoleen puhunut mistään muusta kuin "tyttärestään Petrasta", kuten ei kukaan tästä puoleen puhunut hänelle mistään muusta. Mutta vielä Petran lähdön lähestyessä ei Gunlaug ollut antanut vastausta ja se tuotti tyttärelle suurta surua. Sensijaan lupasivat sekä rovasti että Signe hänelle juhlallisesti, että molemmat tulisivat hänen luokseen, kun hänen ensi kerran piti esiintyä.

* * * * *

Lumi alkoi jo liukua pois tuntureilta, maat jo hiukan vihannoivat. Se elämä, joka kevään tullessa herää mailla tunturien välillä, on suuri, kuten kaipaus on ollut suuri, ihmiset käyvät reippaammiksi, työ keveämmäksi, matkahalu kurkistaa tunturien yli. Mutta vaikka Petra ikävöi, ei hän milloinkaan, kuten nyt, ollut rakastanut paikkaa ja esineitä, joista hänen piti erota; tuntuipa siltäkin kuin hän tähän asti olisi laiminlyönyt niitä, sentähden että hän vasta nyt ne ymmärsi. Hänellä oli vain muutamia päiviä jälellä; hän ja Signe kulkivat ottamassa jäähyväisiä kaikilta ja kaikelta; — varsinkin niiltä paikoilta, joita he yhdessä olivat oppineet rakastamaan. Silloin kertoi heille muuan talonpoika, että Ödegaard oli käymässä isänsä syntymäkodissa ja että hän aikoi alas heitä tervehtimään. Tytöt tulivat aivan aroiksi ja lakkasivat käymästä ulkona.

Mutta kun Ödegaard tuli, oli hän niin iloisella, valoisalla mielellä, ettei kukaan ollut häntä nähnyt sellaisena. Hänellä oli sellaista asiaa paikkakunnalle, että hän aikoi perustaa sinne kansanopiston ja ensi aikoina, kunnes tapaisi mieleisensä opettajan, itse johtaa sitä; myöhemmin aikoi hän panna pystyyn enemmänkin tuumia. Hän sanoi siten maksavansa jonkun verran isänsä velkaa syntymäseudulle ja isä oli luvannut muuttaa hänen luokseen niin pian kuin talo oli valmiina. Sekä rovasti että Signe ilostuivat suuresti tästä naapuruudesta, Petra myöskin, vaikka hänestä tuntuikin hiukan oudolta, että Ödegaard juuri nyt, hänen lähtiessään, asettuisi tänne.

Rovasti tahtoi, että he päivää ennen Petran lähtöä yhdessä nauttisivat Herran pyhän ehtoollisen. Siitä lankesi hiljainen juhlallisuus viime päiviin ja kun he puhuivat toisilleen, puhuivat he puoliääneen. Tämän mielialan valossa seisoi kaikki mihin Petra loi viimeisen silmäyksen, vakavin kasvoin. Eletty elämä oli käytävä läpi, hän oli siihen tilinteon suhteessa; sillä tähän asti ei hän milloinkaan ollut katsonut taakseen, vaan aina eteenpäin. Nyt tuli kaikki vastaan, lapsuudesta tähän päivään asti; ensimäiset houkuttelevat espanjalaiset laulut soivat taasen, epäselvän kaipauksen monet erehdykset, jotka olivat kokoontuneet hänen lapsuuteensa ja nuoruuteensa, otettiin pala palalta esiin, kuten vanhoja papereja tarkastaessa. Jos hän unohti jotakin, oli joku esine hänen likeisyydessään heti muistuttamassa sitä; sillä tämän esineen nähdessään oli hän joskus ajatellut sitä ja esineet ja ajatukset olivat sitte sulaneet yhteen. Varsinkin oli soittokoneessa niin paljon muistoja, että miltei pyörrytti. Hän jäi istumaan sen ääreen voimatta siihen kunnolleen koskea ja kun Signe soitti, saattoi hän tuskin olla huoneessa. Mieluinten hän olikin yksin; Signe ja Ödegaard ymmärsivät sen ja pysyttelivät itsekseen; kaikki ihmiset katsoivat häneen surumielisesti ja ystävällisesti eikä rovasti niinä päivinä koskaan astunut hänen ohitseen sitaisematta kädellään hänen hiuksiaan.

Vihdoin koitti päivä. Se oli puolikirkas, hillitty päivä, tuntureilla tuhutti ja pellolla vihannoi. He pysyttelivät kaikki neljä huoneessaan, kunnes tuli aika mennä kirkkoon. Läsnä oli, paitsi heitä, vain lukkari ja muuan vieras pappi; rovasti tahtoi itse nauttia pyhän aterian; mutta samalla tahtoi hän pitää rippisaarnan; sillä hänellä oli erityistä sanottavaa lähtevälle. Hän puhui, kuten jonakin juhla-aattona tai syntymäpäivänä, kun he istuivat kotona pöydän ääressä. Pian oli näyttäytyvä, sanoi hän, oliko se aika, jonka Petra tänään, anoen Jumalalta armoa, lopetti, laskenut pysyvän perustuksen. Kukaan ihminen ei tule täysin todeksi ennenkuin hän saavuttaa oikean kutsumuksensa. Petraa odotti julistamisen kutsumus ja se joka julisti totuutta ja säilytti itseään tehtävänsä arvoisena, korjasi runsaimman ja pysyvimmän hedelmän. Tosin Jumala usein käytti aseinaan arvottomiakin, niin totta kuin me kaikki sanan korkeammassa merkityksessä olimme arvottomia. Hän käytti meidän kaipaustamme. Mutta on muuan julistaminen, joka ei kenellekään ihmiselle tule yksin kaipauksesta ja sitä hänen toki piti koettaa saavuttaa; kaikkien piti pyrkiä saavuttamaan suurinta. Hän pyysi Petraa aina palaamaan heille, sillä yhteyden tarkoituksena on juuri, että yhdistyminen uskossa auttaa ja vahvistaa. Jos hän rikkoi, oli hän täällä parhaiten löytävä armahdusta ja jollei hän itse ymmärtänyt joutuneensa harhaan, saattaisivat he täällä suurimmalla rakkaudella sanoa sen hänelle.

Pyhän toimituksen perästä menivät he yhdessä kotiin, kuten olivat tulleetkin; mutta lopun päivästä vietti kukin itsekseen. Vain Petra ja Signe viipyivät Petran huoneessa myöhään yöhön.

Seuraavana päivänä oli lähtö käsissä. Jäähyväispöydässä otti rovasti hellimmät jäähyväiset. Hän sanoi olevansa Petran ystävän kanssa samaa mieltä, että hänen piti alkaa sellaisena kuin oli ja alkaa yksinään. Siinä taistelussa, joka oli hänen edessään, tulisi hän huomaamaan, kuinka hyvää teki tietää, että jossakin oli muutamia ihmisiä koolla, joihin hän varmasti saattoi luottaa. Jo se varma tieto, että he aina rukoilivat hänen puolestaan — hän saisi nähdä, että sekin auttaisi! — Lausuttuaan jäähyväiset Petralle, kääntyi hän tervehtämään Ödegaardia. "Kaunein johdanto keskinäiseen rakkauteen on yhdistyminen rakastamaan samaa ihmistä." Varmaan ei rovasti tätä maljaa tyhjentäessään ajatellut sitä, mikä näissä sanoissa ensin pani Signen ja sitte Petran punastumaan. Punastuiko Ödegaard, sitä eivät he tietäneet; sillä kukaan ei uskaltanut katsoa häneen.

Mutta kun hevoset seisoivat portaiden edessä, kolme ystävää nuoren tytön ympärillä ja kaikki talon väet vaunujen ympärillä, kuiskasi Ödegaard viimeistä kertaa syleillessään Signeä:

— Minä tiedän, että pian saan kuulla teistä suuria uutisia; Jumala niitä siunatkoon!

Tunnin perästä ei hän nähnyt muuta kuin valkoiset huiput, jotka osoittivat, missä paikka oli.