NELJÄS NÄYTÖS.
Kolmatta vuotta on kulunut. — Syyspäivä, meren rannikolla. Aava, tyyni meri tekee oikealle lahdelman, jolla on priki täysissä purjeissa, kuni olisi se lähdössä tai olisi vasta siihen saapunut. Vasemmalla estää näköalan pienen puuhuoneen nurkka perällä. Suuri, avonainen ikkuna näyttämölle päin. Siitä näkyy Valborg, joka istuu kirjoitustyössä pulpetin ääressä. Näyttämö kuvaa koivupuista lehtoa. Ylt'ympäri huonetta kukkaisia. Oikealla etualalla puutuoleja kivipöydän ympärillä, vasemmalla samoin. Yksinäinen tuoli oikealla, perällä, näkyy unohtuneen siltä, joka sillä viimeksi istui.
Ensimmäinen kohtaus.
Valborg (ikkunassa). Tjoelde. Rouva. (Sitten) Signe.
(Esiripun noustessa näkyy Valborg; näyttämö muuten tyhjä. Hetkisen kuluttua tulee Tjoelde, kuljettaen vaimoaan mukavassa pyörä-tuolissa).
ROUVA. Jälleen ihana päivä!
TJOELDE, Ihana! Yöllä ei liikkunut ainoatakaan aaltoa tuolla merellä. Pari höyrylaivaa etäällä, purjelaiva, joka niitä seurasi, ja kalastus-veneet kulkivat aivan hiljaa.
ROUVA. Ja kun muistelee myrskyä kaksi päivää sitten?
TJOELDE. Niin — ja kun nyt muistelemme oman elämämme myrskyä noin puolikolmatta vuotta sitten. Tiedäppäs, minä mietiskelin sitä viime yönä.
ROUVA. Istuppa viereeni!
TJOELDE. Mutta emmekö jatka kävelyämme.
ROUVA. Nyt on ilma liian lämmin.
TJOELDE. Ei minusta.
ROUVA. Hyvä, sinä sankari, siis minusta vainen. — Näetkös, minä tahdon kernaammin katsella sinua.
TJOELDE (ottaa tuolin). No, katsele sitten!
ROUVA (ottaa hältä hatun päästä, pyyhkii hikeä). Onhan otsasi toki aivan hiessä, armaani. Voi, sin'et ole milloinkaan ollut niin kaunis, kuin nyt!
TJOELDE. Onnipa siis, että sinulla nyt on kylliksi aikaa katsella minua.
ROUVA. Kun mun on vaikea kävellä, tarkoitat kai?
TJOELDE (huokaa). Niin, Nannaseni, hyvä on, että voit ilomielin kestää kaikki. Vaan että sinä olit ainoa, joka sai niin tuntuvan merkin onnettomuutemme ajoista, se on — —
ROUVA (kesk.). Äläpä unhota sinäkään harmaita hiuksiasi! Nekin ovat merkkinä siitä, vaikka kauniina merkkinä! — Ja mitä minun sairauteeni tulee, tiedäppäs, minä kiitän Jumalaa siitä! Se on ensinnäkin melkein tuskaton ja toisekseen antaa se minun täydellisesti tuntea teidän kaikenpuolisen hyvyytenne.
TJOELDE. Sinä vietät siis mielestäsi hyviä päiviä, niinhän?
ROUVA. Aivan niin, — oikein mieleni mukaisia.
TJOELDE. Saat vastaanottaa mielittelyä ja itse mielitellä meitä kaikkia?
VALBORG (ikkunassa). Nyt sain tilin valmiiksi.
TJOELDE. Eikö tullut niinkuin sanoin?
VALBORG. Melkein aivan täsmälleen. Vienkö mä sen heti pää-kirjaan?
TJOELDE. Oho! Oletpa iloinen, koska sull' on niin kiire?
VALBORG. Niin olenkin! — Meill' on nyt oiva liike!
TJOELDE. Ja siihen ryhtymästä kielsitte minua, sekä sinä että Sannaes mitä ankarimmin!
VALBORG. Kaksi älypäätä!
ROUVA. Niin, lapset, isä on teidän mestarinne!
TJOELDE. Niin, toista on olla johtajana pienen joukon, joka menee eteenpäin, kuin suuren, joka on pakoretkellä.
(Valborg ryhtyy pää-kirjaan).
ROUVA. Ja kuitenkin oli meidän kovin vaikea luopua tuosta suuresta.
TJOELDE (its.). N-niin — niin, niin —!
ROUVA. Sydäntä kirvelee, erotessa siitä, johon on kiintynyt. —
TJOELDE. — Niin, Nanna, vieläpä itse valheestakin —!
ROUVA. — Ja ihminen pitää sitä nöyryytyksenä, — —
TJOELDE. — joka on sielumme ylennys. Niinpä niinkin, Nanna! Saat uskoa, minä mietiskelin sitä viime yönä. — Jos Hän olisi antanut silloin tahtoni täyttyä, Hän tuolla ylhäällä, — niin miltä me nyt näyttäisimme? Näetkös, sitä mietiskelin.
ROUVA. Konkurssipesämme nykyinen, lopullinen selvitys on varmaankin jälleen saattanut sinut noihin mietteisiin, armaani!
TJOELDE. Sepä kyllä.
ROUVA. Siitä saakka, kun Sannaes eilen meni sitä noutamaan, en minäkään ole voinut juuri muuta ajatella. Se pitää sanomani. Tämähän on merkillinen päivä, tämä! — Milloinka luulet Sannaes'in ehtivän takaisin?
TJOELDE (katsoen kelloonsa). Tuossa tuokiossa. — Minä jo kaipaan kuulumisia!
ROUVA. Signe puuhailee pientä juhlapäivällistä; nyt saamme nähdä hänen kykynsä! — Tuossapa hän onkin!
TJOELDE. Ehkä mä nyt menen vähän katselemaan Valborg'in laskuja (menee ikkunan luo).
SIGNE (kyökkipuvussa). Äiti, kuuleppas — maistappas tätä soppaa, äiti! (tarjoo kupista lusikallista).
ROUVA. Mainiota, lapseni! — Ehkä se sallii vähän enemmän — ei, se on varsin hyvää noin. Sinäpä olet näppärä!
SIGNE. Enkös ole? — Joko Sannaes tulee pian?
ROUVA. Isä sanoo odottavansa häntä joka silmänräpäys.
TJOELDE (ikkunassa). Älä, odota, — minä tulen sisään (vasemmalle; näkyy sitten seisovan Valborg'in vieressä).
ROUVA. Signe-pikkuiseni, minä mielisin kernaasti kysyä sinulta erästä asiaa.
SIGNE. Vai niin?
ROUVA. Mitä oli siinä kirjeessä, jonka sait eilen illalla?
SIGNE. Haha, tuota jo arvelinkin! Ei mitään, äiti!
ROUVA. Siis ei mitään, joka olisi saattanut sinua rauhattomaksi.
SIGNE. Minä olen maannut kuin kivi koko yön.
ROUVA. Se ilahuttaa mua. Mutta mielestäni on tuo ilosi vähän pakoitettua?
SIGNE. Vai niin? — Niin, min'en tahdo saada kylliksi hävetyksi! —
Mutta siinä kaikki!
ROUVA. Jumalan kiitos! —
SIGNE (huudahtaa). Sannaes tulee varmaankin —! Minä kuulin vaunujen jyrinän. — Niin, hän se on! Nyt hän tulee liian varhain; päivällinen on valmis vasta puolen tunnin päästä?
ROUVA. Hyvä, hyvä!
SIGNE. Isä, tuoss' on Sannaes!
TJOELDE. Oivallista! Minä tulen kohta!
(Signe vasemmalle ulos; Tjoelde esiin vasemmalta)
Toinen kohtaus.
Sannaes. Tjoelde. Rouva. Valborg (ikkunassa).
TJOELDE ja ROUVA. Tervetuloa!
SANNAES. Kiitos! (panee päällystakkinsa ja ajohansikkaansa kiiruusti tuolille perälle, astuu esiin).
TJOELDE. No? — —?
SANNAES. Niin, — nyt on konkurssi-pesä lopullisesti selvällä!
ROUVA. Ja päättyi —?
SANNAES. Melkein siten, kuin odotimmekin.
TJOELDE. Siis melkein siten, kuin Berent kirjoitti.
SANNAES. Siten juuri, — paitsi moniaita pienempiä poikkeuksia. Tässä — katsokaa! (antaa hänelle paperitukon). Korkeat hinnat, hyvä pesänhoito on vähitellen muuttanut koko asemanne.
TJOELDE (on auaissut tukun ja katsonut jäännössummaa). Deficit 60,000 spd. Vajavuus siis 60,000 spd. Kiitos Jumalan! (ottaa vaimoaan kädestä ja suutelee häntä).
SANNAES. Minä vakuutin teidän puolestanne, että koetatte maksaa mainitun summan sillä keinolla, jonka itse parhaaksi katsotte. Ja sitte —
TJOELDE. Ja sitte — —?
SANNAES. — Minä selvitin siellä sitäkin, jonka olette velkaa
Jakobsen'ille.
ROUVA. No — eikös vain — eikös vain!
TJOELDE (alkaa laskea paperin reunaan lyijykynällä).
SANNAES. Kokouksessa vallitsi yleinen tyytyväisyys, — ja kaikki pyysivät minun tervehtimään teitä ystävällisimmästi.
ROUVA. Oi, niin — kun kaikki käypi hyvin, niin —!
TJOELDE (lopettaa laskemisen). Niin, jos kaikki asiamme käyvät edelleen niin hyvin, kuin nyt näyttää, Sannaes, niin saan minä noin 12-14 vuoden kuluessa kaikki maksetuksi.
ROUVA. Eikä meillä enää lie juuri pitempää aikaa elettävänäkään,
Henning. — —
TJOELDE. — Ja sitte me kuolemme aivan varattomina. Sitä min'en toki saa valittaa!
ROUVA. Et, et suinkaan! Lapsille jääpi ainakin hyvä nimi perinnöksi — ja se on kallisarvoinen.
TJOELDE. Ja sitte heillä on hyvä liike, jota voivat jatkaa, jos tahtovat.
ROUVA. Oletko kuullut, Valborg?
VALBORG (ikkunassa). Jok'ainoan sanan! (Sannaes tervehtii häntä). Nyt menen minä kertomaan nuo uutiset Signelle. (Pois.)
ROUVA. Mitä sanoi Jakobsen? Tuo kelpo Jakobsen? —
SANNAES. Hän oli kovin liikutettu — kuten tavallista. Hän tulee varmaankin vielä tänään tänne.
TJOELDE (jälleen lehditellen papereita). Ja asianajaja Berent?
SANNAES. On varmaankin jo heti paikalla täällä; minun piti juuri sanoman terveisiä häneltä, hän lähti aivan minun jälkeeni.
TJOELDE. Sepä herttaista! Me olemme hänelle suuressa kiitollisuuden velassa!
ROUVA. Niin, hän on ollut uskollinen ystävämme — Vaan apropos uskollisista ystävistä — Sannaes, minulla olisi tehtävä teille pieni kysymys.
SANNAES. Minulle, rouva?
ROUVA. Tyttö kertoi, että te, eilen kaupunkiin lähteissänne, otitte suurimman osan vaatteitanne mukaanne. Onko se totta?
SANNAES. On, Rouva.
TJOELDE. Mitä? — Ethän sinä ole puhunut mulle siitä mitään?
ROUVA. Niin, minä arvelin käsittäneeni sen väärin. Mutta nyt kysyn minäkin: — Mitä se merkitsee. — Aiotteko matkustaa pois?
SANNAES (sormittelee tuolia). Ai'on rouva.
TJOELDE. Minne? Ettehän ennen ole semmoista mitään puhunut?
SANNAES. En; mutta minä olen aina ajatellut, että sinä päivänä, kun konkurssi-pesä on lopullisesti selvällä, olen minäkin valmis lähtemään täältä.
TJOELDE ja Rouva. Te ai'otte jättää meidät?
SANNAES. Ai'on.
TJOELDE. Mutta minkätähden —?
ROUVA. Minne te ai'otte?
SANNAES. Sukulaisteni luoksi Amerikaan. Minä voin nyt vähitellen, vahinkoa tekemättä, eroittaa omaisuuteni yhteisestä liikkeestämme täällä ja aloittaa uuden siellä.
TJOELDE. Ja muuttaa kauppanimemme?
SANNAES. Te olette luultavasti kuitenkin aikonut uudistaa entisen kauppanimenne.
TJOELDE. Tietysti. — Mutta: Sannaes? Mitä tämä merkitsee? Mikä syy teillä on tehdä siten?
ROUVA. Ettekö viihdy täällä, missä kaikki teistä pitävät?
TJOELDE. Voihan teille koittaa sama tulevaisuus täällä, kuin
Amerikassakin.
ROUVA. Me kestimme yhdessä onnettomuuden päivät ja eroaisimme nyt onnen päivinä?
SANNAES. Minä olen niin suuressa kiitollisuuden velassa teille kumpaisellekkin.
ROUVA. Herrainen aika, mehän juuri olemme teille niin suuressa kiitollisuuden velassa — —
TJOELDE. — - ett'emme sitä koskaan maksaa voi. (Toruen) Sannaes!
Kolmas kohtaus.
Entiset. Valborg. Signe.
SIGNE (ei enää kyökkipuvussa). Toivotamme onnea! Niin, onnea! Isä! Äiti! (suutelee kumpaistakin). Tervetultua, Sannaes! — — Mutta ettekö te ole iloiset? — Mitä? (Äänettöm.).
VALBORG. Mitä nyt on tekeillä?
ROUVA. Lapset, Sannaes aikoo jättää meidät. (Äänettöm.).
SIGNE. Mutta, Sannaes —!
TJOELDE. Miks'ette ole sanonut siitä sanaakaan ennenkuin juuri nyt, kun ai'otte lähteä? — Tai onko kukaan teistä kuullut siitä mitään?
ROUVA (pudistaa päätään).
SIGNE (samalla). Ei.
SANNAES. Siksi — — siksi — — että päätin matkustaa aivan samassa, kuin saisin sen sanotuksi. — Muuten se olisi liian vaikeata.
TJOELDE. Mutta sittehän teillä lie ani ankarat syyt! — — Onko teille tapahtunut jotain — jotain, joka tekee sen välttämättömäksi?
SANNAES (vaiti).
ROUVA. Ja jota ette saata uskoa kellekkään meistä?
SANNAES (kainosti). Minä arvelin pitää sen salaisuutena. (Äänettöm.).
TJOELDE. Se on meille vieläkin raskaampaa. Täällä, meidän pienessä perheessämme, jossa olette ottanut osaa kaikkeen, voitte te mieleenne kasvattaa mokomia salaisia tuumia?
SANNAES. Älkää lausuko noin kovia sanoja! Uskokaa, jos saattaisin, niin jäisin, ja jos saattaisin, niin sanoisin teille kaikki!
(Äänettömyys).
SIGNE (hiljaa äidilleen). Kenties Sannaes aikoo naida?
ROUVA. Niin, mutta eihän se estäisi häntä jäämästä meidän luoksemme?
Se, jota Sannaes rakastaa, on myös meillekkin rakas.
TJOELDE (Sannaes'ille, laskien käsivartensa hänen olkapäilleen). Puhukaa kaikki suoraan yhdelle, ellette kaikille! Emmekö me millään voi auttaa teitä?
SANNAES. Ette.
TJOELDE. Voitteko sen itse päättää? Usein ei itse arvaa, mitä muiden neuvo ja vanhempain ihmisten kokemus saattaa vaikuttaa.
SANNAES. Sen pahempi on kaikki niinkuin sanoin.
TJOELDE. Mutta sittehän lie tilanne ylenluonnollisen tukala?
SANNAES. Minä pyydän, älkää —!
TJOELDE (päästää hänet). Te ette ainoastaan jätä meitä, vaan vielä lisäksi vallan tuskan sortamina. — Se tuntuu meistä monenkertaisesti katkeralta!
ROUVA. Ettekö toki sittemmin edes kirjoita meille, mitä nyt ette voi sanoa? Kaikki me, jotka pidämme teistä, jäämme jälleen tuskiimme — — —
TJOELDE. — — emmekä tiedä, mikä teitä vaivaa!
SANNAES. Kyllä minä joskus kirjoitan, niin, sen teen! Mutta nyt ei enää enempää siitä! Uskokaa, uskokaa, kaikki te, joista minä pidän, ainoat, joista pidän, — minulle on tämä vaikeinta, minulle, minulle! Mutta näin pitää olla! Ja nyt ei tästä enempää! (Äänettömyys).
TJOELDE. Niin, Sannaes, tämä tykkänään hämmentää koko tämänpäiväisen ilomme. Minä kaipaan teitä niin syvästi — kuin en milloinkaan ole ketään ihmistä kaivannut.
ROUVA. Min'en tiedä, mitenkä voin ajatellakkaan perhe-elämäämme ilman
Sannaes'iä!
TJOELDE. Kuuleppas, ystäväni, mennäänkö sisään jälleen?
ROUVA. Mennään, — nyt ei täällä ole ollenkaan siimestä enää.
(Menevät).
SIGNE (tahtoo Valborg'ia mukaansa, sattuu katsahtamaan häneen. Huudahtaa heikosti. Valborg ottaa häntä käsivarresta. Katsahtavat toisiinsa). Missä ovat ajatukseni olleet!
(Menee, katsellen Valborg'ia ja Sannaes'iä).
Neljäs kohtaus.
Valborg. Sannaes.
SANNAES (vaipuu tuskiinsa, aikoo mennä; näkee Valborg'in ja on samassa kylmä).
VALBORG (toruvalla äänellä). Sannaes!
SANNAES. Mitä käskette, neiti?
VALBORG (kääntyy poispäin, — sitten jälleen häneen, katsoen toisaalle). Vai te ai'otte todellakin jättää meidät?
SANNAES. Ai'on, neiti!
(Äänettömyys).
VALBORG. Me emme siis enää tule olemaan samassa huoneessa, kumpikin pulpettimme ääressä selin toisiimme?
SANNAES. Emme, neiti!
VALBORG. Vahinko; — minä jo siihen totuin.
SANNAES. Kyllä kai te pian totutte toiseenkin — selkään.
VALBORG. Toiseen, — toinen on kuitenkin toinen.
SANNAES. Niin, anteeksi, neiti; min'en ole tänään leikki-tuulella.
(Aikoo mennä).
VALBORG (katsoen ylös). Onko tämä jäähyväisemme, tämä tämmöinen?
(Äänettömyys).
SANNAES (pysähtyy). Minä arvelin jälkeen puolenpäivän — ottaa jäähyväiset koko perheeltä.
VALBORG (askeleen häntä kohti). Mutta eikö meidän kahden sitä ennen olisi tehtävä selitys toisillemme?
SANNAES (kylmästi). Ei, neiti.
VALBORG. Onko teidän mielestänne kaikki ollut niinkuin olisi pitänyt olla?
SANNAES. Ei — sen Jumala tietää.
VALBORG. Mutta te luulette syyn olevan yksin minussa? — Sitte voipikin olla yhdentekevä!
SANNAES. Minä otan aivan kernaasti syyn osakseni. — Sillä nyt jo kuitenkin se on tapahtunut.
VALBORG. Mitä, jos jakaisimme syyn? — Teille ei kuitenkaan voi olla yhdentekevä, kenen se oikeastaan on?
SANNAES. Minä myönnän sen. Mutta min'en toki toivo, kuten jo sanoin, mitään selitystä.
VALBORG. Mutta minä toivon.
SANNAES. Te saatte enemmän kuin kylliksi aikaa — toivoaksenne.
VALBORG. Selitystä epäselvästä asiasta ei voi yksin laatia.
SANNAES. Mutta minä en luule tätä asiaa epäselväksi.
VALBORG. Mutta kun minä luulen? Kun minä pidän itseäni syvästi loukattuna?
SANNAES. Minähän otan kernaasti koko syyn osakseni.
VALBORG. Ei, Sannaes, min'en halua armoa, vaan ymmärtämistä. Minusta ei ole ollenkaan samantekevä, kuinka te minua tuomitsette.
SANNAES. Vai niin?
VALBORG. Te luulette niin?
(Äänettömyys).
SANNAES. Luulen, neiti.
VALBORG. Ja semmoisella ajatuksella minusta te ai'otte lähteä täältä! (kääntyy, peittää kasvonsa nenäliinalla).
SANNAES. Neiti, olenko minä loukannut teitä?
VALBORG. Ette!
(Äänettömyys).
SANNAES. No, siis voimme erota. — — Tai onko teillä enemmän käskettävää?
VALBORG. Minä tahtoisin kysyä teiltä jotain.
SANNAES. Niinkuin käskette, neiti.
VALBORG. Minkätähden me ensimäisenä vuonna tulimme niin hyvin toimeen — ja kauvemminkin? Oletteko ajatellut sitä?
SANNAES. Niin; — luultavasti sentähden, ett'emme koskaan puhuneet muusta, kuin — kuin kauppaliikettä koskevista seikoista.
VALBORG. Te olitte minun opettajani.
SANNAES. Ja kun te ette enää tarvinnut minua, — —
VALBORG. — niin muuttui kaikki hiljaiseksi konttorissa.
SANNAES (hiljaa). Niin.
VALBORG (kääntyen häneen). Eikö se äänettömyys teistä koskaan tuntunut tukalalta?
SANNAES. Tuntui; — sillä se oli teeskenneltyä.
VALBORG. Minkätähden se oli teeskenneltyä, Sannaes? — Te ette vastaa? — — Sentähden, että toisella, tai molemmilla, oli jotain puhuttavaa, jota ei kumpainenkaan tahtonut lausua.
SANNAES. Neiti, eroitus oli vain siinä, että te tunsitte minun, petollisen, piinaavan asemani teidän seurassanne, ettekä auttanut minua tekemään sitä itselleni helpommaksi. Teidän käytöksenne kiusoitti minua; sillä se oli hirveä, tunnoton.
VALBORG. Sitä voisi selittää ehkä toisellakin lailla. Mutta olkoon! — Kaikessa tapauksessa minä kuitenkin ensin tuon äänettömyyden katkaisin.
SANNAES. Mutta kuinka te sen teitte?
VALBORG. Niin, kuinka te olisitte tahtonut minun sen tekemään?
SANNAES. Paljon kernaammin konttorin hiljaisuus, kuin lystillisyys, — joka usein oli aivan käsittämätön.
VALBORG. Sekin ehkä sietäisi toisen selityksen; — vaan olkoon! Mutta enkö minä itse lystillisyydessänikin lähestynyt teitä, enkö kokenut käsittää teidän suhteitanne?
SANNAES. Kylliksi jo tästä, neiti! Kernaammin säästäisin kaikki selitykset — juuri tuosta syystä. Mutta niin paljon saatan toki sanoa, koska kaiken mokomin sitä vaaditte: Me olimme suljetut samaan huoneesen, viikosta viikkoon, kuukaudesta kuukauteen, jotta te vihdoin olitte pakoitettu huomaamaan minut ja mun pienen olentoni. Mutta tiesinhän minä, ett'ette muussa tapauksessa olisi kunnioittanut mua silmäykselläkään!
VALBORG. Niin, siinäpä nyt olemme! — Tiesinhän sen! Huomasinhan minä, että te jok'ainoan ystävyyden-osoitukseni väärin ymmärsitte.
SANNAES. Väärin? En, neiti, minä tunsin teidät aivan hyvin!
VALBORG. Niin, se oli mulle rangaistukseksi muinoisista teoistani!
SANNAES. Taivaan kautta, min'en tahdo tehdä teille väärin. Olipa myös jotain, joka teitä kunnioittikin. Te tunsitte sääliä minua kohtaan. Teidän täytyi vihdoin tuntea sitä. — Mutta, neiti, minä halveksin sääliä.
VALBORG. Vaikka se olisi kiitollisuuttakin?
SANNAES (hilj.). Sitä minä pelkään kaikkein enimmän!
VALBORG. Myöntäkää, Sannaes, että minun oli vaikea seurustella — mokoman herran kanssa.
SANNAES. Kernaasti minä sen myönnän. Mutta teidän täytyy todellakin myöntää, ett'en minä helposti voinut ruveta luottamaan suosioon, jonka pelkät sattumukset olivat synnyttäneet. Muissa tapauksissa olisin minä tietysti ainoastaan hirveimmästi ikävystyttänyt teitä; tiesinhän sen! — Enkä minä mielinyt olla loma-aikojen leikkipallona.
VALBORG. Kuinka suuresti te erhetytte! Ja juuri sentähden, ett'ette ota tilaisuuksia huomataksenne. Ottakaa ne lukuun, — ja te varmaankin huomaatte, että nainen, joka on elänyt huvissa ulkomailla ja pääkaupungin seuroissa, muuttuu toiseksi, kun hänen kotona annetaan työskennellä, täyttääkseen velvollisuuksiansa elämässä! Silloin hän myös arvostelee ihmisiä toisella tavoin. Ne, jotka hänen mielestään muinoin olivat erinomaisia, muuttuvat ehkä vähä-arvoisiksi kohdissa, jotka vaativat miehuutta, kamppailemista ja kärsimystä. Ja se, joka hänestä muinoin oli naurettava, muuttuu ehkä esikuvaksi siitä, mitä Jumala miehellä tarkoittaa, — kun hän elää sen kanssa yhdessä isänsä työhuoneessa. — — Onko se mitään kummallista, se?
(Äänettömyys).
SANNAES. Oli, miten olikaan; minä kiitän teitä siitä, mitä nyt sanoitte. — Se saattaa paljon hyväksi jälleen. — Mutta jos olisitte sanonut sen ennemmin.
VALBORG (kovaa). Kuinka se olisi ollut mahdollista, kun kaikki, mitä minä tein tai sanoin, oli mielestänne epäiltävää? — Ei, petollinen asemamme piti saataman niin suureen ponnistukseen, että teidän oli sitä mahdoton kestää, — vasta sitten! Ei kenkään ihminen tiedä, mitä minä olen kärsinyt, saattaissani tuota ponnistusta korkeimmalleen, mutta siten mun täytyi tehdä! Käsitättehän te nyt! — Jos en minä ole ymmärtänyt teitä, — niin olette te sen todellakin täydellisesti kostanut! (Kääntyy).
SANNAES. Mahdollista kyllä, että olette oikeassa. Min'en kerrassaan voi muistooni koota kaikkia tapahtumia. Mutta minä tunnen, että vähitellen voipi ehkä kaikki muuttua toiseen valoon!
VALBORG. Jumalan kiitos, että olemme päässet edes niin pitkälle — enemmän kuin puolen vuoden kamppauksen kautta!
SANNAES. Mutta kun loppu on hyvä, on kaikki hyvin. Minä kiitän teitä tästä kanssapuheesta.
VALBORG. Ja silläkö ai'otte päästä asiasta?
SANNAES. Niin, neiti. Jos olen erhettynyt, niin se vast'edes ainoastaan sydämellisesti ilahuttaa minua. Nyt en saata mitään mietiskellä; sillä nyt vain pois! Päätökseni pitää olla järkähtymätön.
VALBORG. Vai niin? Se, mitä minä itse olen sanonut, ja mitä te itsekkin todeksi luulette, — eikö se ollenkaan koske seikkoihin, jotka saattoivat teidän nyt matkaan ryhtymään?
SANNAES, Ei; te erhetytte, jos niin luulette. — Anteeksi, neiti, mull'on vielä yhtä ja toista toimitettavaa. —
(Aikoo lähteä, ottaa muuton askeleen).
VALBORG (alkaa muuttua suruiseksi, joka tunne yhä kiihtyy). Sannaes, oletteko nyt aivan suorapuheinen? — — Ja kun itse myönnätte tuominneenne minua väärin, ettekö siis edes — peruuta tuota tuomiotanne?
SANNAES. Olkaa varma siitä, neiti, minun laskuissani te ette tule vääryyttä kärsimään! — Mutta nyt en sitä selittää voi. — Nyt on pää-asia tulla valmiiksi ja päästä pois. (Aikoo pois).
VALBORG. Valmis ette ole, Sannaes! — Ette tässä ettekä muissa, vanhemmissa asioissa.
SANNAES. Käsittänettehän itsekkin, kuinka vastenmielistä tämän keskustelemisen pitkittäminen minulle on (aikoo mennä).
VALBORG. Mutta ettehän te tahtone lähteä jälleen hyväksi tekemättä sitä, mitä minä pyydän?
(Heidän välinsä on yhä pitempi).
SANNAES. Mitä se on, neiti?
VALBORG. Jotakin — vanhaa alkua.
SANNAES. Jos suinkin voin, niin täytän pyyntönne.
VALBORG, Te voitte. — — — Eräästä päivästä saakka ette ole antanut mulle kättänne.
SANNAES. Oletteko todellakin kiinnittänyt huomionne siihen?
(Äänettömyys).
VALBORG (hymyilee, kääntyy poispäin). Teettekö sen nyt!
SANNAES (pari askelta eteenpäin). Eihän tuo vain liene oikku?
VALBORG (peittäen liikutustaan). Saatatteko vieläkin puhua noin?
SANNAES. Kun ette koko tähän pitkään aikaan ole kertaakaan sitä pyytänyt.
VALBORG. Minä luulin teidän tarjoovan sen mulle.
(Äänettömyys).
SANNAES. Tuo asia muuttui totiseksi. — Min'en tahtonut tehdä sitä, ennenkuin olisin varma — — (pysähtyy).
VALBORG. Minun pyyntöni on nyt totinen — antakaa mulle kätenne.
SANNAES (pari askelta eteenpäin, iloissaan). Te pidätte siis väliä siitä?
VALBORG. Paljon väliä.
SANNAES (tulee). Taivas teitä siitä siunatkoon! Tässä se on!
VALBORG (kääntyy, ottaa sen). Käden, jonka nyt mulle annatte, otan minä vastaan.
SANNAES (vaaleten). Mitä sanotte?
VALBORG. Että minä jo enemmän, kuin puoli vuotta, olen tuntenut sydämessäni, että pitäisin suurimpana kunnianani olla sen miehen vaimo, joka on lempinyt minua, ainoastaan minua, lapsuudestaan saakka, ja joka on pelastanut isäni ja meidät kaikki.
SANNAES. Neiti! — Herra taivahinen!
VALBORG. Ja te tahdoitte kernaammin matkustaa, kuin antaa mulle kätenne, — ja ainoastaan sen tähden, että me olimme käyttäneet hyväksemme teidän apuanne, josta päätitte, ett'emme olleet vapaat! Se on liiaksi, ja kun te ette tahtonut mitään sanoa, täytyy mun.
SANNAES (lankee polvilleen'). Neiti!
VALBORG. Enemmän kuin puoli vuotta olen tuntenut rakastavani teitä, niinkuin te ansaitsette rakastettu olla! Sillä teillä on uskollisin luonne, hienoin mieli, lämpimin sydän, kuin koskaan olen tuntenut.
SANNAES. Tämä on liiaksi — sadoin tuhansin kerroin!
VALBORG. Minä olisin ylpeä kohtalosta saada olla teidän vaimonne! Se on päämaali, johon olen pyrkinyt ja olenkin tullut toiseksi, kuin ennen olin. Lähinnä Jumalaa, olen siitä kiitollinen teille, ja minä tunnen voivani luoda teille elämän semmoisen, jota maallinen harvoin nauttii.
SANNAES. Min'en voi vastata, sillä min'en todella kuule, mitä te sanottekaan. Teitä olen minä ihaellut lapsuudestani saakka, vaan en toki milloinkaan ole saattanut uskoa teidän voivan — niin, min'en sitä usko vieläkään! Mitä nyt sanotte, tulee siitä, että teidän on mua sääli, nyt kun mun on lähteminen, ja kun luulette olevanne mulle kiitollisuuden velassa. Se tulee säitä, että olemme eläneet liian kauvan yhdessä, ilman muita. Te teette sydämenne vaatimuksen mukaan, vaan te ette ole löytänyt sitä, joka teille sopii! (ottaa häntä toisestakin kädestä). Älkää keskeyttäkö! Minä tunnen sen totisemmin, minä olen sitä ajatellut kauvemmin, kuin te. Te olette minua niin paljon etevämpi luonnonlahjoissa, tiedoissa, käytöksessä, — ja vaimo ei saa olla miestään etevämpi. Minä en suinkaan voi sitä sietää.
Ei, mitä te nyt tunnette, se osoittaa hyvää sydäntänne, ja se seuratkoon mua retkilläni elämäni siunauksena. Te olette ollut mun eloni katkeruus ja riemu. Te olette opettanut mua luopumaan — ja luopuminenhan on melkein jokaisen osa elämässä! Mun kohtaloni on nyt kevyt, matkani huokea; sillä tiedänhän nyt: Teidän hyvät ajatuksenne seuraavat minua (nousee).
Erota meidän pitää, — nyt se on mitä tärkeintä! Sillä nykyistä en voi kestää, ja tuo toinen olisi onnetonta meille kumpaisellekkin! — Älkää vastatko, älkää puhuko! Kaikki, mitä sanon, on totta. Minä, joka olen rakastanut teitä niin kauvan ja niin syvästi, minä — — —
VALBORG. Sannaes —!
SANNAES (pitäen häntä käsistä ja keskeyttäen). Minä pyydän sydämestäni, älkää sanoko mitään! Teillä on liian suuri valta minuun, älkää käyttäkö sitä syntiin! Sillä synti olisi — suuri synti, saattaa kaksi hyvää ihmistä petolliseen asemaan toisiensa suhteen, niin että ne vihdoin ehkä kammoisivat toisiaan.
VALBORG. Sallikaahan toki — —!
SANNAES (päästää hänen kätensä, innokkaammin, askeleen taaksepäin). Älkää, älkää poistako minua siitä, mikä sydämeni syvyydessä tuntuu oikealta. Yhteis-elämä tuottaisi mulle sanomattomat tuskat, sillä min'en tuntisi itseäni siihen kykeneväksi! Mutta nyt eroan minä teistä lohdutetulla mielellä. Nyt ei mikään katkeruus seuraa mua, niin, nyt vähitellen kaikki, mitä meidän välillä on ollut, vieläpä katkeratkin suhteet, muuttuvat suloksi, sillä ne olivat alku tähän suureen, kauniisen selitykseen. Jumala teitä siunatkoon! Hän teitä onnehen ohjatkoon! Sillä teille on suuri tulevaisuus tarjona! Jääkää hyvästi! (ottaa hänen kätensä). Kiitokseni! — Älkää olko näkösällä, kun sanon jäähyväiseni, muuten voivat toiset jotain huomata, enkä minä voisi erohetken kaihoa kestää! Hyvästi!
(Syöksyy perälle).
VALBORG. Sannaes! (Hänen jälkeensä) Sannaes! — Mutta Sannaes! (Sannaes ottaa palttoonsa ja hansikkaansa, jotka ovat pudonneet maahan, ottaa ne juostessaan, töyttää kiiruhtaissaan päällään Berent'iin, joka juuri astuu esiin; Jakobsen seuraa Berent'iä).
SANNAES. Anteeksi!
(Pois oikealle).
Viides kohtaus.
Berent. Jakobsen. Valborg. (Sitten) Tjoelde.
BERENT. Ollaanko täällä "sokkosilla"?
VALBORG. Niin, Herran tieten, ollaankin!
BERENT. Teidän ei tarvitse sitä niin vakaasti vakuuttaa. Minulla on siitä jo varsin vakaa tunne.
(Pitelee vatsaansa, hymyillen).
VALBORG. Anteeksi, — isä on tuolla!
(Viittaa vasemmalle, menee oikealle).
BERENT. Ei meitä ainakaan liian kohteljaasti oteta vastaan, — vai mitä?
JAKOBSEN. Ei, me näymme olevan aivan kuokkavieraita täällä — hra advokaatti.
BERENT. Niin näymme olevan. — Mutta mitähän täällä tapahtunee?
JAKOBSEN. Hiisi tiesi? — Näytti aivan siltä, kuin olisivat ne tapelleet; ne olivat niin veriset kasvoiltaan.
BERENT. Punaiset, tarkoitatte kai.
JAKOBSEN. Niin, jotain sinneppäin. — Tuoss' on Tjoelde! (Liikutettuna)
Herran päivät, kuinka hän on vanhentunut!
(Peräytyy peräytymistään, kun Berent astuu esiin).
TJOELDE (Berent'ille) Tervetultua! — Tänä- samoin kuin viimekin vuonna tervetullut pieneen majaamme! — Ja tänävuonna vielä enemmän tervetullut, kuin viimevuonna!
BERENT. Koska asiat käyvät tänävuonna vielä paremmin, kuin viimevuonna! Minä toivotan onnea konkurssi-pesänne lopulliselle selitykselle — ja teidän päätöksellenne maksaa kaikki!
TJOELDE. Niin, jos Jumala suo, niin — — —
BERENT. Mutta kaikkihan käypi oivallisesti!
TJOELDE. Tähän päivään saakka ei ole ollut valittamista.
BERENT. Pahimmasta on päästy, kun perustus on tehty — ja tehty kunnollisesti.
TJOELDE. Siitä on mun teitä suuresti kiittäminen.
BERENT. Erinomaisen helppoa on auttaa sitä, joka itse auttaa itseään!
TJOELDE. Enimmin on mua ilahuttanut se, että olen saavuttanut teidän luottamuksenne, — ja että olette hankkinut mulle toisten.
BERENT. Min'en olisi voinut tehdä mitään, ellette itse ensin olisi tehnyt kaikkea. Älkäämme puhuko siitä enää! No, — täällähän näyttää tänävuonna vielä mukavammalta, kuin viimevuonna.
TJOELDE. Lisätään aina vähitellen, vuosi vuodelta.
BERENT, Ja te olette vielä kaikki koossa?
TJOELDE. Olemme vielä.
BERENT. Tottakin! Minä saatan sanoa terveisiä poistuneelta! (Tjoelde kummastuu). — Minä tarkoitan kavallerialuutnantilta!
TJOELDE. Vai — niin! Oletteko — —?
BERENT. — Matkustimme yhdessä. Oli myöskin eräs hyvin rikas tyttö samalla laivalla.
TJOELDE (hymyillen). Vai niin — —!
BERENT. Minä en luule koetusten juuri onnistuneen. Moisten seikkojen laita on aivan sama, kuin otus-joukon, johonka metsästäjä tähtää. Jos ensimäinen laukaus menee mäntyyn, eivät seuraavatkaan tavallisesti tahdo onnistua; varovaisuus kasvaa.
JAKOBSEN (on koettanut päästä Tjoelden luo; seisoo hattu kädessä). Minä olen lurjus, minä; — minä tiedän sen!
TJOELDE (ottaen häntä kädestä). No no, Jakobsen! —
JAKOBSEN. Minä olen suuri lurjus; — mutta minä myönnän sen!
TJOELDE. Mitäpä noista! Uskokaa, minua ilahuttaa, että nyt jälleen voin tehdä välimme hyväksi.
JAKOBSEN. Min'en saata puhua. Sydäntäni polttaa. (Yhä puristellen hänen kättään). Te olette paljon — paljon parempi mies, kuin minä. Sitä sanoin vaimollenikin: Kunnon mies, sanoin ma, (Liikutuksessaan).
TJOELDE (ottaa kätensä takaisin). Heittäkäämme kaikki entiset unholaan, Jakobsen, — kaikki, paitsi mitä hyvää on välillämme ollut! — Kuinka onnistuupi nykyään oluttehdas?
JAKOBSEN. He miks'ei! — Kun ihmiset vain hörppivät olutta niin hartaasti kuin nyt, niin — — —
BERENT. Jakobsen kyyditsi minut hyväntahtoisesti tänne. Matka oli erinomaisen hupainen. Jakobsen on oikea alkuperäisyyden esikuva.
JAKOBSEN (epäilevästi Tjoeldelle). Mitä hän oikeastaan meinaa?
TJOELDE. Että te ette ole semmoinen, kuin ihmiset enimmästi.
JAKOBSEN. Niin — min'en oikein ymmärrä hänen pakinaansa — ellei hän vain ole pitänyt mua narrinaan koko matkan.
TJOELDE. Kuinka niin voitte luulla? — Olkaa hyvät, astukaa sisään, mutta suokaa anteeksi, minä käyn edellä; vaimoni ei ole aina valmis vieraita vastaanottamaan (menee).
BERENT. Eipä Tjoeldekään minusta näyttänyt niin tyytyväiseltä, kuin odotin.
JAKOBSEN. Oho? — Sitä min'en huomannut.
BERENT. Ehkä minä erhetyin. — Hän tarkoitti kai, että meidän piti mennä hänen jälessään?
JAKOBSEN. Siten minä ymmärsin.
BERENT. Sitte pitää teidän, joka olette tuonut minut tänne, viedä minut rouvankin luo.
JAKOBSEN. Minä olen nöyrin palvelianne, hra advokaatti! Rouvaa minä syvimmästi kunnioitan, (äkkiä) niin, minä tarkoitan, samoin myöskin Tjoeldeä, — myöskin Tjoeldeä!
BERENT. Niin — ja sitte me mentiin?
JAKOBSEN. Sitte me mentiin!
(On joutunut kunniapuolelle, muuttaa toiselle. Kokee kaikin
voimin astua Berent'in askeleita, joka näyttää vaikealta).
BERENT. Minä luulen teidän täytyy luopua kokeestanne. Harvat harvoista ovat siinä onnistuneet.
JAKOBSEN. Noo, — minä kyllä — —!
(Molemmat vasemmalle).
Kuudes kohtaus.
Sannaes. Valborg.
SANNAES (tulee reippaasti oikealta, menee vasemmalle, pälyilee ympärilleen, astuu etu-alalle, sitten oikealle, missä piiloutuu puun taakse).
VALBORG (tulee jälestä, astuu esiin, huomaa hänet, hymyilee).
SANNAES (astuu esiin). Niin, näettekös, neiti, te nauratte minua?
VALBORG. Minä saatan helposti itkeäkkin.
SANNAES. Neiti, poistakaa se mielestänne! Te erhetytte, — te ette huomaa tätä seikkaa niin tarkkaan, kuin minä!
VALBORG. Ken oli se, joka tänään erhettyi? Ja joka pyysi anteeksi tuota erhetystään?
SANNAES. Minä se tosin olin; — mutta tämä — —
VALBORG (kesk.). Ja minkätähden te erhetyitte? Sentähden, että te koko vuoden ajan, aivan tähän päivään saakka, olette käsittänyt kaikki perin väärin! Ja teillekkö minä nyt myöntäisin oikeuden tuomitsemaan todellisemmin, kuin minä?
SANNAES. Voipi kyllä siltä näyttää, mutta —
VALBORG (kuin ennen). Nyt pitää minun saada puhua, Sannaes; — te kielsitte minua ennen, ja olette siitä saakka väistellyt minua. — Te sanotte minua niin paljon etevämmäksi itseänne — —
SANNAES. Minä en ole sovelias teille, teillä on toisellainen ja suurempi tulevaisuus edessänne — —
VALBORG. Mutta minullahan nyt on puheenvuoro?
SANNAES. Anteeksi!
VALBORG. Tehän toki tietänette, että vähän yli kahden vuoden sitten suuri, muhkea laivamme joutui haaksirikkoon ja että me kaikki pääsimme satamaan laivan pienellä pelastusveneellä. Mutta tottahan toki muistanette myöskin, että samalla kertaa oli laivassa nainen, joka ei tahtonut antaa itseänsä pelastaa; — mutta te pelastitte hänet mistäkään huolimatta, ja johdatitte hänet velvollisuutensa tuntoon! Ken oli silloin etevämpi? Ja sitten, — ken opetti mua työhön, täsmällisyyteen, järjestykseen, nöyryyteen ja luopumiseen? Kumpi meistä koko menneen ajan on ollut etevämpi? Ja tänään sitten? Ettekö te ole näyttänyt mulle, mitenkä jalo mieli saattaa uhrata elämänsä onnen ja pitää sitä ankarana velvollisuutenaan? Ei, Sannaes! Ellen senlaista miestä tuntisi itseäni etevämmäksi, olisin aivan kelvoton ajattelemaan teitä. Ettekä te sitä enää minusta luulekkaan!
SANNAES. Tiedänhän minä, että teidän sananne elähyttävät ja masentavat minut; — minun ei — — —
VALBORG (kesk.). Ei kenkään maailmassa voi saada teitä luopumaan siitä, minkä pidätte oikeana; mutta te ette enää pidä sitä oikeana!
SANNAES. Neiti, minä tarkoitan, teidän sananne saattavat mieleni liian kovaan liikkeesen, minun on vaikea johtaa sitä — —
VALBORG. — vasten sekä tuulta että virtaa, niin, se on luonnollista; mitä voitte siihen vastata?
SANNAES. Ett'ei sydämellisen yhteiselämän perustus ole ainoastaan kunnioituksessa — — —
VALBORG (hymyilee). — — vaan rakkaudessa.
SANNAES. Älkää ymmärtäkö väärin! Saattaisitteko te minun rinnallani astua seura-saliin, häpeämättä minun tähteni? — (Valborg hymyilee). Niin, te nauratte — sitä vain ajatellassannekin!
VALBORG (hymyillen). Minä nauran sitä, että te teette vähäpätöisyyden suureksi tärkeydeksi!
SANNAES. Niin kömpelö, tottumaton, niin, suoraan sanoen, pelkurimainen, kuin minä olen niiden seurassa, jotka — (Valborg hymyilee). Niin, näettekös? Teidän täytyy nauraa!
VALBORG. Ehkä minä nauran teitä seuroissakin!
SANNAES (totisesti). Mutta sitä ette saattaisi tehdä vahingoittamatta minua!
VALBORG. Saattaisimpa kyllä, Sannaes; minä pidän teistä niin paljon, että mulla on varaa vähän nauraa teidän vaillinaisuuksianne. — Siten minä usein teen! Jos minä näkisin teidän todella ylhäisessä seurassa vaipuvan uusien tapojen painosta, mitä minä muuta kuin nauraisin? Vaikka useammat nauraisivat, luuletteko, ett'en minä aivan samassa voisi ottaa teitä käsivarresta ja seurata teitä halki muhkeimman ylimys-seuran? Tiedänhän minä, ken te olette, ja seura tietää myöskin! Herralle kiitos, ei ainoastaan pahat työt tule maailman korviin!
SANNAES. Te hurmaatte, lumootte minut — —!
VALBORG (kovaa). Jos tätä mairitteluksi luulette, niin tehdäämpä koetus. Asianajaja Berent on täällä. Hän ei ainoastaan kuulu maamme parhaimpiin seuroihin, vaan on niitä etevämpikin. Odottakaamme hänen tuomiotansa? Mitään ilmaisematta, hankin minä sen heti!
SANNAES (hurmaantuneena). Min'en tahdo kenenkään muun tuomiota, kuin teidän.
VALBORG (samoin). Eikö totta? Kun vain olette varma minun rakkaudestani. — —
SANNAES (kesk.) — niin on kaikki muu vähäpätöistä, mitätöntä — ja teidän lempenne opettaa minulle aivan kohta, mitä multa puuttuu!
VALBORG. Katsokaa minuun!
SANNAES (ottaen häntä käsistä). Niin!
VALBORG. Luuletteko minun milloinkaan häpeävän teidän tähtenne?
SANNAES. En, sit'en luule!
VALBORG (liikutuksella). Luuletteko minun pitävän teistä?
SANNAES. Luulen! (lankee polvilleen).
VALBORG. — kylliksi syvästä sydämestäni, voidakseni pitää teistä koko elämäni ajan?
SANNAES. Niin, niin!
VALBORG. Sitte jäätte te minun luokseni, ja me pidämme huolta vanhuksista, me rupeemme heidän sijaansa, kun Herran hetki lyö.
(Sannaes päästää hänen kätensä, puhkeaa itkemään).
TJOELDE (on tullut konttoriin Berent'in kanssa, jolle näyttää pää-kirjaa, nostaa sattumaltaan päätään ja huomaa nuoret. Nojaa ulos ikkunasta ja kysyy hiljaa). Valborg, mitä se?
VALBORG (tyynesti). Sannaes ja minä — kihlattuina.
TJOELDE. Onko se mahdollista! (Berent'ille, joka on kirjaa tarkastaissaan vaipunut syviin ajatuksiin). Anteeksi!
(Menee konttoriin vasemmalle).
SANNAES (ei ole tunteiltaan kuullut mitään, nousee). Suokaa anteeksi!
Kamppailu on ollut liian pitkä ja liian kova; se on masentanut minut!
(Kääntyy, tästälähin kovassa liikutuksessa).
VALBORG. Sannaes, menkäämme äidin luo!
SANNAES (perällä, poispäin kääntyneenä). Min'en voi, neiti, — odottakaa — —
VALBORG. Tuossapa ne jo ovatkin!
Seitsemäs kohtaus.
Entiset. Tjoelde. Rouva. Signe.
(Tjoelde tulee vaimoineen; Valborg rientää heitä vastaan, heittäikse äitinsä eteen).
ROUVA (hiljaa). Herralle kiitos ja kunnia! —
TJOELDE. (menee Sannaes'in luo, syleilee häntä). Poikani!
ROUVA. Vai niin, senkötähden Sannaes tahtoi matkustaa! Sannaes!
(Tjoelde viepi Sannaes'in rouvansa luo, Sannaes lankee poloilleen, suutelee hänen kättään, nousee heti ja menee jälleen perälle).
SIGNE (tulee). Äiti nyt on kaikki valmis!
ROUVA. Niin täälläkin!
SIGNE (on katsellut ympärilleen). Onko mahdollista!
VALBORG (häntä vastaan). Suo anteeksi, ett'en ole sulle mitään sanonut. Mutta minä tiesin, mikä kamppaus edessäni oli, — ja olinkin jo vähällä sortua! — Ja epävarmoja seikkoja ei juuri kernaasti kerrota.
SIGNE. Niin, sinäpä olet osannut salata!
VALBORG. Pitkän kärsimyksen olen salannut en muuta!
SIGNE (suutelee häntä ja kuiskaa muutaman sanan; kääntyy). Sannaes! (häntä kohti). Vai olemme me siis lanko ja käly?
SANNAES (kainosti). Neiti, — te —
SIGNE. Mutta eihän sitä sitte enää sovi sanoa "neiti" eikä "te"?
VALBORG (heti). Älä sitä kummastele. Hän kutsuu minuakin "neidiksi".
SIGNE. Mutta eihän se toki käy laatuun enää sitte, kun olette naimisissa?
ROUVA (Tjoeldelle). Mutta minnekkä ystävämme joutuivat?
TJOELDE. Berent on konttorissa. — Tuolla hän seisoo!
BERENT (näkyy ikkunasta, katselee lornjetilla). Kyllä minä kohta tulen onnentoivotus-visiitille ystäväni Jakobsen'in kanssa (menee).
VALBORG (isänsä luo). Isä!
TJOELDE. Lapseni!
VALBORG. Ilman tuota kovaa päivää emme olisi tätäkään nähneet.
(Tjoelde puristaa äänetönnä hänen kättään).
Kahdeksas kohtaus.
Entiset. Jakobsen. Berent.
TJOELDE. Saanko esitellä tyttäreni sulhasen, hra Sannaes'in.
(Tervehditään).
BERENT. Minä kunnioitan teitä, neiti, valitsemisestanne — ja toivotan onnea koko talolle, jolla on tuommoinen vävypoika.
VALBORG (riemuten). Sannaes!
JAKOBSEN. Saanko minäkin, vaikka olen vain yksinkertainen mies, saanko minäkin sanoa: Poikonen on rakastanut teitä rippikoulu-ajoistaan saakka, ennemmin hän ei saattanutkaan. Mutta empä, toden totta, olisi luullut teitä niin älykkääksi, että olisitte ottanut hänet.
(Nauru).
ROUVA. Eräs täällä sanoo ruo'an jäähtyvän.
SIGNE. Saanko minä äitini puolesta seurata hra asianajajaa pöytään?
BERENT (tarjoten hänelle käsivartensa). Se on mulle suuri kunnia! —
Mutta morsiuspari etupäässä!
VALBORG. Sannaes —?
SANNAES (tarjoten Valborg'ille käsivartensa, kuiskaa mennessään).
Ajatelkaapa: Me kävelemme käsi kädessä!
(Berent ja Signe sitten; Jakobsen viimeisenä).
TJOELDE (pysähtyy). Nanna, nyt olemme perustaneet elämämme totuuden pohjalle. Nyt tunnen siunauksen saapuneen huoneesemme.
ROUVA. Henning!