TOINEN TAPAUS.
Huone piispan luona. Perällä ovi, josta mennään toiseen suureen huoneesen; paitsi sitä ovi oikealla puolella katsojista päin. Akkunoita vasemmalla puolella. Eteisimmän akkunan kohdalla nojatuoli. Sen takana kirjotuspöytä tuolinensa. Oikealla puolella oven vieressä sohva, ja tuoleja asetettu sen eteen ja sivuille sekä peräpuolelle.
Ensimäinen kohtaus.
PIISPA (sohvassa). Sanot aina, ettäs olet tehnyt vakuutuksesi mukaan, Hagbartini! No niin; kiellätkö minua tekemästä samoin?
HAGBART. Pyydänhän vaan, setä, ettäs tahtoisit ensin nähdä häntä, puhutella häntä.
PIISPA. Mutta, kunhan en tahdo? Se jo on ikävää, ettäs olet valinnut elämän seuratoverin itsellesi meidän keskuutemme ulkopuolelta; — kuitenkin on hän päivästä päivään tullut meille rakkaammaksi. Hänen hyväksensä teemme kaikki. Mutta sen enempää ei. — Tahdotko lukea kirjettä?
HAGBART.
En.
PIISPA.
Se sinun toki tarvitsisi lukea. Ei se ole epäkohtelias.
HAGBART. Tunnenhan minä sinun lempeän tapasi. Mutta asian tähden, setä, — asian!
PIISPA.
Niin, — sitä en saata muuttaa.
HAGBART.
Etkö kuitenkaan saattaisi lykätä kirjeen lähettämistä toistaiseksi?
PIISPA.
Se on jo lähetetty.
HAGBART.
Se on jo lähetetty!
PIISPA.
Aamulla. — Niin! — Siihen ei mitään enää voi.
HAGBART.
Setä, sinä olet kova!
PIISPA. Kuinka saatat sanoa niin, Hagbart? En puhu siitä mitään, ettäs heität teologisen tien. Yksi sen tietää, kuinka sitä suren. (Nousee ylös.) Mutta siitä en ole puhumatta, ettäs minun keskuuteeni vedät semmoisen ihmisen, joka ei kanna edes miehensä nimeä. Tiedämmekö, ken hänen miehensä oli? Hän sekä joutui naimisiin, että erosi ulkomailla. Emmekä tunne hänen myöhäisempääkään elämäänsä; se on tuskin ollut moitteetonta. Tänne muutettuansa ei hän ole kertaakaan käynyt kirkossa. Hän on elänyt kovin kummallisella tavalla, ja viime aikoina sallinut erään miehen, jolla on huono maine, käyskellä luonansa.
HAGBART.
Kenraali Rosen'in?
PIISPA. Niin, kenraali Rosen'in; joka on melkein juomari. Irstainenkin on hän varmaan.
HAGBART.
Hän käy muuten joka paikassa. Hän käy täälläkin.
PIISPA. Kenraali tuli sotatanterella mainioksi; hänellä on monta seuruuselämän lahjaa, arvokkaita tuttavia. Semmoistapahan elämä on.
HAGBART.
Mutta rouva Falk kielletään tulemasta?
PIISPA.
Hän on nainen.
HAGBART.
Kauanko kärsittänee, että tuommoista erotusta tehdään?
PIISPA. Kas, kas; jouduttiinko siihenkin? — Monta tietoa oletkin hankkinut itsellesi viime aikoina?
HAGBART.
Jos olisit edes kerran puhutellut rouva Falkia, sinäkin!
PIISPA. Kuules, minä puhun sinulle jotain, Hagbart! Asessori Röst, joka asuu siellä maalla, on usein nähnyt kenraalin tulevan rouva Falkin luota perin sopimattomalla ajalla. — Sen laatuisia naisia minä en puhuttele.
HAGBART.
Mutta sen laatuisia miehiä.
PIISPA.
Niinkuin sanoin, sen on toinen laita.
HAGBART. Vai niin. — Rouva Falkin kohta kenraalin suhteen ei ole mikään muu kuin säälin.
PIISPA.
Onko kenraali siis tuntenut hänet ennen?
HAGBART.
Arvattavasti. Oli kuinka oli, pitää hän totista huolta kenraalista.
Sitä ei tee kukaan muu.
PIISPA.
Hänellä on kai erinäinen syy.
HAGBART. Sanonko minä syyn? Hänellä on enemmän sydäntä, kuin meillä muilla; enemmän voimaa altistua, kuin meillä. Hän on paljon jaloluontoisempi, on edistynyt perinpohjaisemmaksi, tiedollisesti niinkuin siveellisestikin, kuin kukaan meistä.
PIISPA.
Minä kuuntelen sinua mitä suurimmalla kummastuksella!
HAGBART.
Vaan älä käsitä minua väärin! Hänelläkin on vikansa.
PIISPA.
Vai on hänellä sentään niitä! — Minulla on eräs vakava pyyntö sinulle,
Hagbart. Matkusta pois ajaksi.
HAGBART.
Matkustaa pois!
PIISPA.
Setäsi, professorin luoksi, esimerkiksi. Viikoksi tai pariksi vaan.
Sinun tarvitsee päästä selville — sekä yhdessä että toisessa asiassa.
Sinä olet kovasti kiihdyksissä.
HAGBART.
Niin olen; mutta —
PIISPA.
Sano!
HAGBART. Olen ollut kiihdyksissä kauemmin kuin luuletkaan. Nimittäin siitä päivästä asti talvella, jolloin puhuin niin väärin rouva Falkista.
PIISPA.
Ei juuri väärin; mutta —
HAGBART. Väärin aivan! Se oli elämäni kohtalon käännin. Tuommoiseen vimmaan oli minun joutuminen. Nyt vihdoin kauhistuin itseäni, — niin, en tahdo vaivata sinua kaikella pitkällä taistelullani; sitä et nähnyt; sillä minä en ollut täällä. Mutta kun lopulta sairastuin ja oli tuohon kylpypaikkaan lähteminen ja siellä sain nähdä Ogootin, — siinä oli enemmän kuin ikinä olin aavistanutkaan, oli terveys itse, oli uudenmoinen ihminen, oli elon oma ääni ja liikunto ylen viehättävässä ihanuudessa! Et taida arvatakaan, kuinka jo kohta silloin halasin saada nähdä sitäkin henkilöä, joka oli kasvattanut hänet. Sen sydämessä asui varmaan jotain semmoista, jota minä olin kaivannut, — aina kaivannut! Sillä kaikki täällä — nyt sen sanon! — oli tosiaankin ollut minusta luonnotonta; ja tukehuttaakseni tuota kaipausta itsessäni, sen vuoksi rupesin noin vimmatun ankaraksi muita kohtaan. — Nöyryttävä on tunnustaa tuommoista. Mutta se on totta. Olen aina ollut kömpelö ja tuima. — Mutta mitäpä aioin sanoa?
PIISPA.
Aioit tietysti puhua rouva Falkista.
HAGBART. Niin. — Setä armas, älä nyt ajattele pahaa. Mutta en ole voinut olla yhtäkään näistä päivistä erinänsä hänestä.
PIISPA.
Se on siis hän, jonka kanssa olet puhunut.
HAGBART. Totta kai! — Niin, niin, myös Ogootin kanssa. Sinä kehotat minua lähtemään pois. En saata! Jos taitaisin tehdä itseni taikka ajan kaksinkertaiseksi, — tuolla, hänen luonansa, se ei riittäisi. Ei, nyt olen osannut perille! Nyt en saata lähteä minnekään.
PIISPA.
Ja tuosta sanot sinä: osannut perille! Poika parka!
HAGBART. Niin, en minä osaa puhua kanssasi. Sinä et ymmärrä minua paremmin, kuin silloin, kuin panit isoäidin kirjaston ylös ullakkoon.
PIISPA. Niin, minä näen, ettäs olet vetänyt sen esille jälleen. No; sinulla on oma ehtosi yhdessä niinkuin toisessakin. Et saata sanoa minun käyttäneen väkivaltaa.
HAGBART.
En, setä, sinä olet hyvä — minua kohtaan.
PIISPA. Mutta tässä on jotain uutta tullut lisää. Olen huomannut sen jo ennen tätä päivää.
HAGBART.
Mitä tarkotat?
PIISPA.
Sinä olet tässä keskustelussa maininnut korkeintaan kaksi kertaa
Ogootin nimeä.
HAGBART.
Emmepähän nyt puhukaan Ogootista.
PIISPA.
Etkö rakasta häntä enää?
HAGBART. Josko rakastan Ogootia? (Hymyilee.) Saatatko kysyä? — Sinä tarkotat —?
PIISPA.
Niin, tarkotan —
HAGBART (hymyilee jälleen).
Ei, se on väärä käsitys, setä kulta!
PIISPA. Minä sanon vielä: lähde pois viikoksi tai pariksi, Hagbart! Katsele kaukaa — itseäsi ja muita!
HAGBART. Se on mahdotonta! Ihan mahdotonta, setä! Se on, kuin sanoisit minulle: pane maata ja nuku, Hagbart, viikko tai kaksi; se olisi hyödyksesi! — Ei, nyt ovat vihdoin, niin, vihdoin kaikki voimani liikkeellä; ja niitten liike on välisti niin väkevä, että tuskin voin sitä hillitä.
PIISPA.
Juuri sentähden.
HAGBART.
Juuri sentähden olkoon sillänsä, setä. Kerran elämässäni sillänsä. —
Ei, nyt minun täytyy jäädä tänne! Niin, hyvää huomenta, setä. Minun
tarvitsee mennä hetkeksi kävelemään.
PIISPA.
Nimittäin katsomaan rouva Falkia.
HAGBART (hymyilee). Paha kyllä, etten rohkene mennä sinne ennen kuin iltapuolella; sillä eilen olin siellä koko päivän. — Mutta kaikki ajatukseni ovat tästä puheestamme tulleet liikkeelle jälleen, ja kun ei ole ketään, jonka kanssa niitä tyydyttäisin, täytyy minun mennä ulos kävelemään. Kiitoksia, setä! sinä olet tosiaankin kärsivällinen minun suhteeni!
PIISPA.
Sinä et siis tahdo lukea kirjettä?
HAGBART. Se on totta, — kirjettä! Luohan se koko asian epätoivoisuuteen taas; kuinka sitä saatoin unhottaa?
PIISPA. Niin, huomaas nyt itse, kuinka epäselväksi ja löyhäksi kaikki sinussa on käynyt. Sinun tarvitsee tointua jälleen. Matkusta pois!
HAGBART.
Mahdotonta! — Hyvästi, setä!
PIISPA.
Tuossa tulee isoäiti!
Toinen kohtaus.
HAGBART.
Hyvää huomenta, mummu! Oletko nukkunut hyvästi?
ISOÄITI (tullessaan peräpuolelta).
Erittäin hyvästi!
CORNELIA (joka taluttaa häntä).
On todellakin nukkunut hyvän kappaleen päivääkin.
PIISPA.
Se ilahuttaa minua, isoäiti! (Tarttuu hänen toiseen käsivarteensa.)
ISOÄITI.
Ei sinun tarvitse puhua niin lujaan. Selkeä päivä tänään. Kuulen hyvin.
(Hagbartille.) Et sinä tullut minun luokseni eilen illalla?
HAGBART.
Tulin niin myöhään kotiin, mummu.
ISOÄITI.
Ei sinun tarvitse ollenkaan puhua noin lujaan.
CORNELIA.
Hän on aina kuulevinansa hyvin.
ISOÄITI (on tällä aikaa viety akkunan vieriseen isoon tuoliin).
Tämä on hyvä paikka…
PIISPA.
Ja minua ilahuttaa joka päivä, jona istut siinä! —
ISOÄITI.
Akkuna tuossa … ja peili tuossa ulkona.
CORNELIA.
Niin, siitä saattaa nähdä kaikki.
ISOÄITI.
Kuinka ne huutavat, kaikki ihmiset!
PIISPA.
Sallitko minun nyt mennä muuttamaan ylleni?
(Menee oikealle.)
CORNELIA.
Halaisitko jotakin?
ISOÄITI.
En, Suuri kiitosta!
(Cornelia menee ulos peräpuolelta.)
HAGBART.
Armas mummu kulta! Sinä olet ainoa täällä, joka ymmärrät minua!
ISOÄITI (koettaa katsella ympärillensä).
Olemmeko kahden?
HAGBART.
Olemme.
ISOÄITI.
Meneekös piispa tervehtimään rouva Falkia?
HAGBART.
Ei, paratkoon; hän on kirjottanut vielä toisen kirjeen.
ISOÄITI.
Sen arvasin.
HAGBART. Eikö se ole hirveää, kun ei hän tahdo nähdä häntä, ennen kuin hän tuomitsee.
ISOÄITI.
Ne ovat semmoisia nuot… Olemmeko kahden?
HAGBART.
Olemme, mummu! —
ISOÄITI.
Mutta ole kärsivällinen, Hagbart! Sinä olit tuonain samankaltainen.
HAGBART.
Niin olin, mummu!
ISOÄITI. Minä olen nähnyt monta polvea … monta tapaa. Minun aikanani oltiin suvaitsevaisia.
HAGBART.
Minulla on suuri ilo kirjoistasi, mummu!
ISOÄITI.
Niin, eiköhän? — Olemmeko kahden?
HAGBART.
Olemme, mummu!
ISOÄITI.
Minä olen oikein rakastunut sinun morsiameesi, Hagbart.
Hän on niinkuin tytöt minun aikanani.
HAGBART.
Uljas, vai kuinka?
ISOÄITI. Vapaa, itsenäinen. — Nyt on joku aika oltu toisin. — — Olemmeko kahden?
HAGBART.
Olemme.
ISOÄITI.
Mene naimisiin … niin muutan sinun luoksesi … ja hänen. Hiljaa!
HAGBART.
Todellako?
ISOÄITI.
Hiljaa! (Katsoo ulos.) Tuolla tulee asessori rouvineen.
CORNELIA (peräovesta).
Asessori rouvinensa tulee! Sano sedällesi!
HAGBART.
Kyllä.
ISOÄITI.
Se aavisti minua. He tulivat eilen maalta.
HAGBART.
Hyvästi siis, mummu!
ISOÄITI.
Hyvästi, poikaseni!
Kolmas kohtaus.
CORNELIA (avaa peräoven).
Tehkää niin hyvin!
ROUVA RÖST. Paljon kiitoksia! Suokaa anteeksi, että tulemme näin varhain. Mutta tulimme eilen maalta. Ja mieheni menee tänään hetkeksi oikeustoon.
ASESSORI RÖST.
Menen tänään oikeustoon.
PIISPA (oikealta puolelta).
Tervetultuanne!
MOLEMMAT.
Kiitoksia!
ROUVA RÖST.
Suokaa anteeksi, että tulemme näin varhain. Mutta tulimme eilen maalta.
Ja mieheni menee tänään oikeustoon.
ASESSORI RÖST.
Menen hetkeksi oikeustoon.
PIISPA.
Minä tiedän sen.
ROUVA RÖST.
Tuollapa on isoäiti jo paikallansa!
ASESSORI RÖST.
Hyvää huomenta, hyvä rouva kulta!
ROUVA RÖST.
Hyvää huomenta; — ei, herran tähden; istukaatte!
ISOÄITI.
Hoo, kyllä minä —
ASESSORI RÖST.
Oi sitä, jolla olisi teidän voimanne!
ROUVA RÖST.
Mieheni sanoi juuri eilen illalla neidelle…
ISOÄITI. Teidän ei tarvitse vaivata itseänne noin. — Minä kuulen hyvin. (Toiset iskevät silmää keskenänsä.)
ASESSORI RÖST. Sanoin juuri eilen illalla neidelle; me tapasimme pikimmältä toinen toisemme rukouksissa: —
ISOÄITI.
Minä tiedän sen.
ASESSORI RÖST. "En ole ikinä nähnyt ketään kymmenennellä kymmenellä, joka olisi niin kaikinpuolin täysimielinen —
ROUVA RÖST. — niin täysimielinen." Ja tuommoinen terveys sitte! Minun miestäni on näinä aikoina vaivannut kova hengen-ahdistus.
ASESSORI RÖST.
Minua vaivaa hengen-ahdistus.
ROUVA RÖST.
Ja minun kynsitautini — se, voi!
ISOÄITI.
Sitä tautia ei tunnettu minun aikanani.
ROUVA RÖST. Kuinka hän on suloinen; hän ei muista, että hänen aikanansa sairastettiin.
PIISPA.
Nyt on kuitenkin kaunis ilma.
ASESSORI RÖST. Oikein ihana ilma! Enkä käsitäkään, että juuri nyt — Ei, älkää vaivatko itseänne, korkea-arvoinen —! Minä —
ROUVA RÖST.
Mieheni on mahtanut vilustua.
(Istutaan.)
CORNELIA.
Rukoushuoneessa eilen illalla kävi kylmä uho.
ASESSORI RÖST.
Mutta me istuimme perimmäisessä sopessa.
ROUVA RÖST. Me istuimme perimmäisessä sopessa. Se esti meitä tervehtimästä teidän korkea-arvoisuuttanne.
PIISPA.
Siellä oli paljon väkeä.
ASESSORI RÖST ROUVINEEN ja CORNELIA.
Paljon väkeä.
ROUVA RÖST. Siinä miehessä olette, teidän korkea-arvoisuutenne, saanut hyvän apulaisen.
ASESSORI RÖST.
Niin, siitä olivat kaikki yksimieliset.
PIISPA.
Jospa vaan hän olisi niin sanoakseni käytännöllinen. Nyt on pahat ajat.
KAIKKI KOLME.
Pahat ajat.
ROUVA RÖST. Kuulimme juuri eilen, — niin, en saattanut kysyä neideltä siitä; tuli niin paljon väkeä tervehtimään meitä, — kuulimme juuri —
ASESSORI RÖST. — ja siinä on syy, minkätähden tänään tulimme tänne; — me käymme aina suoraan.
ROUVA RÖST.
Suoraan! Se on mieheni mielisana.
PIISPA.
Arvattavasti Hagbartin — kihlauksesta?
MOLEMMAT. — neiti Falkin kanssa?
CORNELIA.
Niin, niin on laita.
ROUVA RÖST.
Todellako?
CORNELIA.
Veljeni arveli, ettei hänellä ole oikeutta vastustaa sitä.
ASESSORI RÖST.
Vai niin. Tuntuneehan se teistä raskaalta, teidän korkea-arvoisuutenne!
PIISPA.
Sitä ei voi kieltää.
ROUVA RÖST.
Kuinka kandidati Tallhaug onkin muuttunut!
ASESSORI RÖST.
Hän, joka äskettäin —!
PIISPA. Tämän aikaisia nuoria ihmisiä, hyvä rouva, ei saa siinä kohden tuomita liian ankarasti.
ASESSORI RÖST.
Ajan henki!
PIISPA. Muuten täytyy minun sanoa, ettei tuo tyttö ole juuri vastenmielinen minulle.
CORNELIA. Veljeni pitää hänestä sangen paljon, vaikka tytön käytös hänen mielestänsä on jokseenkin rohkea ja ajattelematon.
ROUVA RÖST.
Mutta hänen kasvatus-äitinsä!
ASESSORI RÖST.
Niin, hänen kasvatus-äitinsä!
CORNELIA.
Veljeni ei aio mennä hänen luoksensa.
MOLEMMAT.
Todella!
ROUVA RÖST.
Kuinka se ilahuttaa meitä!
ASESSORI RÖST. Sitähän juuri halasimme tietää! Kaikki ihmiset, jotka eilen tulivat vastaamme, olivat levottomat siitä.
ROUVA RÖST.
Kaikki! Me olimme huolissamme.
CORNELIA.
Veljeni on kirjottanut hänelle ja koettanut viitata sitä.
ASESSORI RÖST.
Tietysti!
ROUVA RÖST.
Se ilahuttaa meitä!
ISOÄITI.
Yhdet vaunut seisattuivat oven eteen.
CORNELIA.
Minustakin oli aivan kuin olisin kuullut vaunut.
(Nousee seisoalle.)
ISOÄITI.
Rouvasihminen astuu ulos.
ROUVA RÖST. Rouvasihminen? — Oi jumala, eihän se kuitenkaan —? (On noussut seisoalle.)
ASESSORI RÖST.
Mitäs sanot? (Nousee seisoalle.)
CORNELIA.
Sillä on silmikko.
ROUVA RÖST.
Luulen tosiaankin —? Tule, Röst, sinä, joka tunnet —?
ASESSORI RÖST.
Se on hän; minä tunnen kuskin! Hannuksen!
PIISPA (joka on noussut seisoalle).
Saattaahan se olla neiti Ogoot.
CORNELIA.
Ei, ei se hän ole. — Nyt on hän jo sisällä; mitä meidän on —?
ROUVA RÖST.
Eikö hän ole saanut kirjettänne, teidän korkea-arvoisuutenne?
PIISPA.
On, aamulla.
ASESSORI RÖST.
Ja kuitenkin —?
PIISPA. Kenties juuri sen vuoksi. Hm! — Sinun, Cornelia, on meneminen ottamaan —
CORNELIA.
Ei millään muotoa! Ei ikinä! —
ROUVA RÖST (miehellensä).
Tule, ystäväni! Lähdetään joutuin! (Etsii parasolliansa.) Parasollini?
PIISPA (hiljaa).
Viipykää ennemmin vähäisen, herra asessori!
ASESSORI RÖST.
A-haa!
ROUVA RÖST.
Parasollini! — En löydä parasolliani. —
ASESSORI RÖST.
Kun pidät sitä kädessäsi, hyväseni!
ROUVA RÖST.
No, niinpä pidän! Kas kuinka olen säikähtynyt. — Tule joutuin!
Saatammeko mennä tämän kautta?
ASESSORI RÖST.
Piispan sänkykamarin!
ROUVA RÖST. Voi! — Mutta kun sinä olet muassa, Röst? Muutenhan tulemme häntä vastaan? Sinä seisot paikassasi! Ethän toki aikone —?
ASESSORI RÖST.
Odotetaan vähän.
ROUVA RÖST. Odotetaan? Ettäs saat puhutella häntä? Voi noita miehiä, kaikki ne ovat yhtäläisiä!
PIISPA.
Mutta pitäisihän toki jonkun —! Cornelia!
CORNELIA.
Ei sinä ikänä! Minä en liikahda!
ISOÄITI.
Gracchus!
PIISPA.
Mikä on, isoäiti?
ROUVA RÖST.
Nyt ryhtyy vanhuskin siihen. Arvasin sen!
ISOÄITI.
Kohteliaisuus on jokaisen velvollisuus.
PIISPA. Sillä olet oikeassa! (Menee perällepäin; samassa naputetaan ulkopuolella.) Tehkää niin hyvin!
(Ovi avataan; rouva Falk astuu sisään.)
Neljäs kohtaus.
ROUVA RÖST.
Se on hän!
ASESSORI RÖST.
Ole nyt huoleti!
ROUVA RÖST.
Etkö nytkään —?
ROUVA FALK.
Suokaa anteeksi; te olette piispa?
PIISPA.
Niin, hyvä rouva! — Minua kunnioittaa tulollansa —?
ROUVA FALK.
Rouva Falk.
PIISPA. Saanko esittää sisareni? — Herra asessori Röst; — rouva Röst, — ja tässä — (Tulevat edemmäksi.)
ROUVA FALK.
Rouva "isoäiti", ma arvaan?
PIISPA.
Niin. — Saanko, isoäiti, esittää sinulle rouva Falkin?
ISOÄITI (nousee seisoalle).
Minua ilahuttaa nähdä teitä, rouva.
ROUVA RÖST ja CORNELIA.
Mitä hän sanookaan?
ISOÄITI. Suvun vanhimpana — ainoa ansio, joka minulla on — sanon teille: tervetultuanne!
ROUVA FALK (säpsähtää, polvistuu ja suutelee hänen kättänsä).
ROUVA RÖST.
Voi ijankaikkinen —!
CORNELIA.
No!
ROUVA RÖST.
Mennään pois täältä!
ASESSORI RÖST (hiljaan).
Mielittekö, teidän korkea-arvoisuutenne —?
PIISPA (samoin).
Kiitoksia! Nyt on minun kuitenkin täytyminen.
ASESSORI RÖST.
Hyvää huomenta siis!
PIISPA. Hartain kiitos käynnistänne ja että niin suoraan käännyitte minuun itseen.
ROUVA RÖST.
Se on meidän tapamme, teidän korkea-arvoisuutenne. Hyvää huomenta!
CORNELIA (kun hänelle aiotaan sanoa jäähyväiset).
Minä tulen myös.
ASESSORI RÖST (isoäidille).
Aina yhtä oivaa terveyttä, hyvä rouva!
ROUVA RÖST. Voikaa hyvin, rouva! Ei, älkää vaivatko itseänne. Vaivaannuittepa vastikään liiaksi.
ISOÄITI.
Samoin, samoin.
MOLEMMAT.
Samoin —?
PIISPA.
Hän luuli teidän sanoneen: voikaa hyvin — tai jotain semmoista.
MOLEMMAT.
No niin muodoin! (Nauravat. Sen jälkeen mitä totisin kumarrus rouva
Falkille. Cornelia ja piispa saattaa heitä; jälkimäinen palaa
puolimatkalta.)
PIISPA.
Tehkää hyvin ja istukaa!
ROUVA FALK. Olette tänään lähettänyt minulle kirjeen. (Odottaa turhaan vastausta piispalta.) Siinä viittaatte kohteliaasti, ettei perheenne saata seurustella minun kanssani.
PIISPA. Luulin, hyvä rouva, ettette halajaisi mitään seurustelua nyt enemmän, kuin ennenkään.
ROUVA FALK. Joka todenperäisesti on sama, kuin, että antaisin noille kahdelle nuorelle omaisuuteni ja minä itse ajettaisiin pois.
PIISPA.
Tuo selitys on teidän omanne, hyvä rouva.
ROUVA FALK. Veljenne poika on kai sanonut teille, ettei omaisuuteni riitä elättämään perhettä täällä ja minua muualla.
PIISPA.
Tosin kyllä. Mutta eikö omaisuutta sovi myydä?
ROUVA FALK. — Ja meidän kaikin lähteä pois, tarkotatteko sitä, teidän korkea-arvoisuutenne? Sopii kyllä; mutta vasta nyt tuosta omaisuudesta jotain tulee; nytpähän saadaan rautatiekin. — Ja ompa se jo vanha suvussakin.
PIISPA.
Se on hyvin kaunis.
ROUVA FALK.
Se on tullut meille rakkaaksi.
PIISPA.
Minusta on ikävä, että asian laita on tuommoinen.
ROUVA FALK. Kenties se siis vaikuttaa vähän päätökseenne, teidän korkea-arvoisuutenne?
PIISPA.
Minun päätökseni, hyvä rouva, ei saa riippua teidän omaisuudestanne.
ROUVA FALK.
Olenko näinä kahdeksana vuotena loukannut teitä? Taikka ketään täällä?
PIISPA.
Tiedätte, rouva, itse, ettette ole sitä tehnyt.
ROUVA FALK. Taikka lienenkö ehkä kasvattanut sisareni tytärtä niin, että siitä syystä —?
PIISPA.
Sisarenne tyttärestä on teillä kunnia, hyvä rouva.
ROUVA FALK. Ehkä on siis väkeni valittanut minua vastaan? taikka joku väkeäni vastaan?
PIISPA. Ei, rouva kulta, kukaan, ei ankarinkaan, saata muuta sanoa, kuin että siinä suhteessa olette ollut oikeana esikuvana.
ROUVA FALK.
Mikähän se siis on?
PIISPA.
Tuskin vaatinette, että minä naiselle —
ROUVA FALK.
Minä autan teitä. Se on minun entisyyteni.
PIISPA.
No, koska itse sitä sanotte, — niin on.
ROUVA FALK. Eiköhän mikään saata sovittaa entisyyttä — semmoista, jota ette paitsi sitä tunne?
PIISPA.
En ole nähnyt teidän etsivän sen sovitusta, hyvä rouva.
ROUVA FALK.
Tarkotatte sitä, ettette ole nähnyt minua ripillä eikä kirkossa?
PIISPA.
Niin, rouva.
ROUVA FALK.
Tahdotteko minua etsimään sovitusta valhettelemalla?
PIISPA.
En; mutta se on ainoa varma tie.
ROUVA FALK.
On muitakin; minä olen valinnut työn ja velvollisuuden tien.
PIISPA. Sanoin: ainoa varma tie, hyvä rouva. — Teidän tienne ei varjele kiusauksista.
ROUVA FALK.
Tarkotatte siis jotain erinäistä? — Autanko teitä kerran vielä?
Kenraali Rosen.
PIISPA.
Oikein, rouva.
ROUVA FALK.
Minun pitäisi poistaa hänet?
PIISPA.
Niin.
ROUVA FALK.
Mutta niinpä joutuisikin hän hukkaan. Ja paljon kelvollista on kenraali
Rosenissa.
PIISPA.
Minun ei sovi, enkä minä tahdo sekaantua asioihin, joita en tunne;
mutta ainoastaan joku maineeltansa taattu saattaa ryhtyä kenraali
Rosenin kaltaisen miehen pelastamiseen.
ROUVA FALK.
Olette kyllä oikeassa.
PIISPA. Liian paljon panette alttiiksi, hyvä rouva, ettekä kuitenkaan ole varma perille pääsemisestä.
ROUVA FALK.
En. Mutta vielä on eräs kohta, jonka olette unhottanut.
PIISPA.
Ja se on?
ROUVA FALK.
Armeliaisuus.
PIISPA. Vai niin. — Niin. — Kun katsotte asiaa siltä kannalta, eihän minulla ole mitään sanomista.
ROUVA FALK.
Ette usko sitä?
PIISPA. Mielelläni soisin asian riippuvan siitä, mitä minä tässä luulen. Niin ei ole laita, hyvä rouva.
ROUVA FALK. Mutta teidän on myöntäminen, että hyvää tulee tehdä — vaikkapa oman maineensa uhalla.
PIISPA.
Epäilemättä.
ROUVA FALK. Kas, tuon minä käännän teitä vastaan, teidän korkea-arvoisuutenne! Mahdollista on, että aluksi menettäisitte jonkun osan seurakuntanne varmasta luottamuksesta, jos kävisitte minua tervehtimässä; mutta nyt tiedätte minun omasta suustani tuon huhun olevan perättömän ja että päinvastoin teidän tulee tukea minua tässä yrityksessäni. Ja niinpä teette hyvän työn noille kahdelle nuorelle ja minulle, kun ette työnnä minua pois luotanne. Olen nyt muutamia vuosia elänyt muitten hyväksi. Sitä ei saata tehdä ilman uhrauksitta, teidän korkea-arvoisuutenne, varsinkaan kun ei, niinkuin minäkin, vielä ole suinkaan elänyt ikäänsä loppuun.
PIISPA.
Tehän olette itse nuoruus, hyvä rouva!
ROUVA FALK. Ei aivan; mutta ilman taistelutta se ei ole tapahtunut. Ja nyt soisin saavani siitä vähän palkkaa. Ken ei sitä halajaisi! Tahtoisin saada elää yhdessä niitten kanssa, joitten hyväksi olen altistunut; tahtoisin nähdä heidän onnensa ja saattaa sen omakseni. Älkää riistäkö sitä minulta, teidän korkea-arvoisuutenne. Sillä se riippuu teistä!
PIISPA.
Minä en oikein käsitä, että se riippuisi minusta.
ROUVA FALK. Se riippuu teistä; sillä sillä hintaa, että minä suljettaisiin pois, ei kasvattityttäreni milloinkaan ota veljenne poikaa.
PIISPA.
Se huolettaisi minua, hyvä rouva.
ROUVA FALK. Minä riensin tänne, ennenkuin hän sai tietää mitään. Kirjeen otin mukaani. Ottakaa se takaisin, teidän korkea-arvoisuutenne! (Hakee sitä.)
PIISPA.
Mikä on, hyvä rouva?
ROUVA FALK.
Kirje!
Minä laskin sen pulpetille, siitä ottaakseni sitä, kun olin pukenut itseni, … ja kiireessäni ja pikaisuudessani — unhotin sen! Nyt kirjottaa Ogoot rätinkejä samalla pulpetilla. Jos hän näkee teidän käsialanne? Kohta hän aavistaa jotain. Sillä olemmehan joka päivä vartoneet teitä.
PIISPA.
Siihen ei voine siis mitään.
ROUVA FALK. Voipi. Kun hän tulee tänne — sillä hän ymmärtää kaikki ja tulee heti — ettekö, teidän korkea-arvoisuutenne, itse menisi kohta häntä vastaan, ja sanoisi: — (Keskeytyy.)
PIISPA.
Ja sanoisi —?
ROUVA FALK. Olen hairahtunut. Ihminen on tuomittava — ei erhetyksensä, vaan saavuttamansa mukaan; ei uskonsa mukaan, vaan halunsa suhteen hyvyyteen ja totuuteen. Sitä tahdon opettaa seurakunnalleni sillä tavoin, että ensi sunnuntaina tulen tervehtimään kasvatus-äitiänne. (Näkee isoäidin myötätuntoisuuden, tarttuu hänen käteensä ja kääntyy.) Hänkin, tämä kunnian-arvoinen, anoo puolestani! Hän on siltä ajalta, joka oli kärsivällisempi, kuin meidän aikamme, ainakin enemmän, kuin me vähässä sopessamme. Hänen pitkän ikänsä viisaus yhdistyy tuohon sanaan: ole kärsivällinen!
PIISPA. Se on sellaista kärsivällisyyttä, hyvä rouva, jota meidän ei suvaita osottaa; sitä kärsivällisyyttä, joka hävittää erotuksen hyvän ja pahan välillä. Sen kärsivällisyyden tunsi isoäidin aikakausi; mutta sitä ei käy noudattaminen.
ROUVA FALK (menee pois isoäidin luota). Jos olen erhettynyt, jos olen halpa teidän korkean elämän-katsantonne mukaan, niin muistakaa, että palvelette sitä, joka oli syntisen ystävä.
PIISPA. Niin minäkin olen, kun tulette etsimään sielunne pelastusta; silloin teen kaikki.
ROUVA FALK. Auttakaa minua entisyyteni sovittamisessa! Se on minun suhteeni kaikki. Teidän suhteenne se ei ole paljon. Minä pyydän vaan vähän kohteliaisuutta, ei mitään solvausta! Minä asetan niin, että harvoin näemme toisiamme. Mutta älkää sulkeko minua pois; sillä se on yhtä, kuin heittää minut halveksittavaksi. Uskokaa minua: teille ei tule mitään häpeää minusta, ja noitten kahden kiitollisuus palkitsee hyvyytenne.
PIISPA. Minua pahottaa kovin seisoa semmoisena edessänne. Sillä älkää luulko minua kovaksi. Päinvastoin. Minun sydämelläni lepää tuhanten tuskallinen omatunto. Minä en uskalla rakkaan veljeni pojan tähden loukata noitten kunnioitettavaa luottamusta eikä yhteistä lakiamme. Siinä on jo paljon, että näin suuren kirkollisliikkeen aikana, kuin meidän nyt on — avaan piispan asunnon sisarenne tyttärelle; minä en voi, en saa avata sitä myös sille naiselle, jota koko seurakunta, vaikkapa väärinkin, … niin, hyvä rouva, en tahdo loukata teitä.
ROUVA FALK.
Todella!
PIISPA. Olkaa varma siitä, että se pahottaa mieltäni. Te olette minuun itseen vaikuttanut erittäin hyvin.
ISOÄITI (on tällä aikaa noussut seisoalle ja rupee kävelemään).
ROUVA FALK.
Aiotte mennä?
(Piispa rientää syrjään vetämään eräästä kellonnuorasta.)
ISOÄITI. Niin, — olen liian vanha riitaan. — Eikä olekaan, sen mukaan, mitä nyt olen kuullut — minulla mitään oikeutta istua täällä.
(Cornelia tulee, ottaa vastaan hänet ja menee hänen kanssaan ulos peräovesta.)
ROUVA FALK (esillä). Nyt saatan sanoa sen: teidän korkea-arvoisuutenne, te ette ole miehuullinen. Kasvoista kasvoihin minun kanssani tiedätte, mitä teidän tulee tehdä; mutta ette uskalla.
PIISPA.
Te olette nainen, — ja minä vaikenen.
ROUVA FALK. Sentähden, että olen nainen, olette te tänään sanonut minulle semmoisia asioita, joita ette olisi sanonut — esimerkiksi kenraali Rosenille, miehelle, joka, olipa hänen entisyytensä mikä tahansa — ja nykyisyytensä — käy herra piispan huoneessa.
PIISPA. Hän ei ole vast'edes täällä käyvä. Paitsi sitä täytyy myöntää, että tässä on erotus.
ROUVA FALK. Tosin on tässä erotus; mutta en luullut sen käyvän sitä suuntaa. Eikä myöskään, että teitä, herra piispa, oli pantu suojelemaan väkevämpää, vaan heikompaa, ei ilmeistä pahetta, vaan suotta syytettyä.
PIISPA.
Luuletteko tämän keskustelun jatkamisen hyödyttävän?
Viides kohtaus.
OGOOT (aukaisee peräoven ja huutaa ovessa seisoen):
Täti!
ROUVA FALK.
Ogoot! Oi Jumala!
OGOOT (tullen).
Täti!
ROUVA FALK.
Sinä tiedät —? (Ogoot heittäytyy hänen syliinsä.) Lapseni!
OGOOT.
Minä ymmärsin sinun olevan täällä nyt; oi Jumala!
ROUVA FALK.
Malta mieltäs, lapseni!
OGOOT.
Ei, sitä en voi. Tässä on liian paljon.
PIISPA.
Tahdotteko, hyvät naiset, olla kahden kesken?
OGOOT.
Missä Hagbart on?
PIISPA.
Hän on mennyt ulos.
OGOOT. Oh, kuinka kuohuu ja humisee! Vai silläkö hintaa olin pääsevä tähän perheesen, kasvatus-äitini myymällä, hänen, jota rakastan ja kunnioitan korkeammin, kuin ketään maailmassa.
PIISPA.
Jatkammeko, hyvä rouva, vai —?
OGOOT. Jatkatteko? Mitä? Keskustelua kasvatus-äitini myymisestäkö? Ei, vaikka taivaan valtakuntaan pääsisin, en menisi sinne ilman häntä.
PIISPA.
Lapsi, lapsi!
OGOOT. Niin, minun täytyy puhua; sieluni täytyy hengähtää. Mutta se on sieluni, että kaikin voimin, henkeni perästä pysyn kiinni siinä, mitä rakastan.
PIISPA. Te olette nuori ja käytätte nuoren liiallisia lauseita. Mutta minusta on paras, että katkaisemme tämän keskustelun; se ei kuitenkaan johdata mihinkään.
ROUVA FALK.
Lähtekäämme!
OGOOT.
Hagbart! (Hän näki Hagbartin oikeanpuolisessa ovessa ennenkuin toiset.)
HAGBART.
Kuulin äänesi ulos asti! Rouva Falk —!
OGOOT. Hagbart! (Rientää ylöspäin; mutta kun Hagbart kiiruhtaa häntä vastaan, peräytyy hän.) Ei, älä koske minuun!
HAGBART.
Mutta! Ogoot —?
OGOOT.
Miks'et ole voinut estää tätä? Et ole edes puhunut siitä minulle!
HAGBART.
Koska en tosiaankaan tietänyt siitä.
OGOOT. Semmoiset tietää, vaikk'ei sanaa sanottaisi. Mutta ei se ole ollut sydämelläsi! — Etkö tietänyt siitä nyt?
HAGBART.
Tiesin; mutta —
OGOOT.
Etkä tullut syösten luoksemme!
HAGBART.
Se on totta … minä…
OGOOT. Sinä olet ihan muissa asioissa. Ja minä, joka olen elänyt ainoasti tätä varten, saadakseni kaikki sovitetuksi! Sen luulin tehdyksi sinun kauttasi.
HAGBART.
Sinä teet väärin, Ogoot! Sillä mitä minä voin siihen —?
OGOOT. Ei, sinä elät unelmissa. Mutta sehän pitäisi sinun tietää, että minun kunniani ei saa muuttua tätini häpeäksi, — että se on mahdottominta maan päällä.
HAGBART.
Niin, niin! Mutta tarvitseeko niin käydä? Minä muutan teille ja —
OGOOT.
Niin, sillä tapaa saattaa jokainen raukka tehdä.
ROUVA FALK.
Mutta, Ogoot!
OGOOT. Niin, sieluni on loukattu, petetty, solvaistu. Minun täytyy huutaa se julki! Sillä ei se ole vasta tänään, ei yksistään tämä.
ROUVA FALK.
Ei, sen ymmärrän. Mutta mikä se on? Sinä loukkaat hänen rakkauttansa.
OGOOT.
Hänen rakkauttansa!
ROUVA FALK.
Sinä olet ihan innossasi! Puhut maltittomasti!
OGOOT.
Ei, minä vaan puhun kerran!
ROUVA FALK (menee hänen luokseen; hiljaan). Vihaisia sanoja! Sinä, joka olet vaihtanut sielua hänen kanssaan rauhaisina ja hiljaisina hetkinä; sinä, joka olet tuntenut hänen uskollisen, puhtaan tahtonsa! Eihän hänen vertaistansa olekaan, Ogoot! —
OGOOT (poistuu hänestä).
Taukoo! Taukoo! Sinä et näe mitäkään!
ROUVA FALK.
Sinä olet ihan hurja, lapsi! Käytöksesi rupee käymään häpeäksi.
OGOOT. Ei, sitte on hänen käytöksensä suurempi häpeä. Sillä minuapa hän ei rakastakaan.
(Riekuu, juoksee pois piiloon.)
PIISPA (Hagbartille, hiljaan).
Nyt toivon, että lähdet pois muutamaksi päiväksi.
HAGBART (samaten).
Minä lähden.
PIISPA.
Tule!
(Hagbart seuraa häntä vasemmalle.)
Kuudes kohtaus.
OGOOT (tulee esiin).
Annatko minulle anteeksi?
ROUVA FALK.
Lähtekäämme kotiin!
OGOOT.
Mutta sano minulle joku hyvä sana!
ROUVA FALK.
En.
OGOOT.
Sano, ennen et pääse täältä pois.
ROUVA FALK.
En saata.
OGOOT.
Täti, en minä kadehdi sinua.
ROUVA FALK.
Vaiti! —
OGOOT. Mutta salli minun lähteä pois muutamaksi päiväksi, — salli minun tointua! (itkee.) Oi Jumala, täti! rakastatko häntä? (Rouva Falk koettaa irtaantua hänestä.) Minä en enää rakasta häntä! Jumalan tähden, täti, jos rakastat häntä, niin ota hän!
ROUVA FALK. Mutta ole nyt vaiti edes täällä vieraassa paikkaa! — Jos et tahdo tulla, lähden yksinäni kotiin.
OGOOT.
Enkä minä tule milloinkaan perässä.
ROUVA FALK.
Sinä olet perin hurja!
OGOOT. Niin; jos ei sinun äänesi ole lempeä ja katseesi hyvä, en voi minä elää. Jumala siunatkoon sinua, täti, nyt ja kaikkina aikoina!
ROUVA FALK.
Lapsi!
OGOOT.
Noin!
ROUVA FALK.
Mennään kotiin!
OGOOT.
Mennään.
Esirippu lankee.