ERÄS PUHE
1
Valtaistuimelta syökseminen
Rouva Tomasine Rendalen vei itse lapsensa kastettavaksi ja antoi sille oman nimensä. Pikku Tomasin kehto oli hänen makuusijansa vieressä, ja siinä huoneessa Tomasine oleskeli; siitä tuli hänen luku- ja työhuoneensa, etuhuone oli tyhjä kuin kylmilleen jätettynä.
Hän sai ystävättäriltään Englannista, Ranskasta, Saksasta kasvatusta käsitteleviä kirjoja kolmella kielellä! Mutta hän pani ne kuitenkin pian syrjään liian epämääräisinä tai oikullisina. Sitten hän ryhtyi laajentamaan tietojaan yleensä; hän tahtoi olla pojan opettajatar kaikessa, hän eikä kukaan muu!
Mutta pojan päästessä puolen vuoden vanhaksi se työskentely kärsi suuria häiriöitä, sillä hän oli levoton lapsi. Lääkäri vakuutti, ettei pojalla hänen nähdäkseen ollut mitään vaivaa; hän ei kirkunut kivusta. Mutta jos esimerkiksi ei ollut paikalla siinä silmänräpäyksessä, kun poika avasi silmänsä, nimittäin se, jolla oli ruoka, silloin ei hän kirkunut ainoastaan, kunnes äiti tuli — siinä olisi voinut olla kohtuutta —, mutta sitten, kun hän oli tullutkin ja nostanut lapsen rinnoilleen, kirkui tämä maidon valuessa suupielistä. Imaisi taas muutamaan kertaan, hellitti ja parkui; hän ei voinut unohtaa.
Kun oli tekeillä jotakin, mitä hän ei tahtonut, kirkui hän itsensä siniseksi, sätki ja tekeysi kankeaksi; toisinaan Tomasinesta tuntui, kuin hän ei olisikaan ihmistä helmassaan pidellyt, vaan vaihdokasta. Lapsen ollessa yhdeksän kuukauden vanha täytyi hänen lakata antamasta rintaa; se kiihtymys ja säikky, jossa lapsi häntä piti, vaikutti maidon kautta takaisin lapseen. Taistelu, joka nyt nousi, oli julma. Sitä kesti kokonaista kolme päivää ja yötä. Koko tänä aikana ei häntä saatu maistamaan pisaraakaan vierasta ruokaa, paitsi mitä häneen saatiin viekkaudella. Ja kun Tomasine liehui tuvassa tai käytävässä kuunnellen noita käheitä kirkauksia, joiksi pojan ääni oli painunut, eikä saanut näyttäytyä eikä auttaa, — silloin hän muisti useammin kuin kerran häpeäkseen, mitä oli ajatellut ja päättänyt, ennenkuin lapsi syntyi. Poika itki sisäpuolella, ja äiti itki ulkopuolella; kukaan ei saanut häntä poistumaan sieltä.
Ja tällä pojan ensimmäisellä suurella sodalla maailmassa, saada pitää äidinmaito, ei ollut taistelulla terveellistä vaikutusta, sillä siitä lähtien hän tahtoi vielä entistä pahemmin saada kirkumisella itselleen kaikki. Tomasine oli voimakas, kärsivällinen ihminen, mutta poika rasitti hänet sekä laihaksi että hermostuneeksi. Hän ajatteli pulan korjautuvan lapsen tullessa isommaksi ja odotti, kunnes tämä pääsi vuoden vanhaksi, ja jäi vielä sittenkin odottamaan; mutta mitä enemmän poika vaurastui, sitä itsepintaisemmin hän itki.
Täytyi siis valita määrätty menettelytapa. Professorikirjat eivät tähän riittäneet, tai hän ei ollut niitä ymmärtänyt. Hän kyseli sitten kokeneilta ihmisiltä ja sai neuvoksi hauskutella häntä lakkaamatta. Se auttoi tovin; lapsi vaikeni, kun näki jotakin uutta. Mutta samaa ei hän tahtonut nähdä uudestaan enempää kuin enintään kahdesti; jos äiti unohti sen, joutui poika niin raivoihinsa, ettei edes mikään uuden uutukainen kyennyt häntä viihdyttämään.
Sitten joku toinen neuvoi häntä antamaan pienokaisen kirkua — kirkua niin paljon kuin mieli teki. Ikuiset vallat, sitä karjuntaa! Jos hänet olisi valittu koko kaupungin kiusan ja vaivan edustajaksi, ei hän olisi voinut hoitaa tointansa paremmin. Ei, ajatteli Tomasine, tämä vain rääkkää hengen sekä pojalta että minulta. Hän heittäysi sitten ihan päinvastaiseen; hän ryhtyi arvailemaan pojan ajatuksia jo kauan ennen, kuin tämä niitä saisikaan ja oli hänen mielikseen kaikessa. Se auttoi; — mutta jos hän arvasi väärin, ei hyödyttänyt edes oikea arvaaminen sitten. Äidillinen alamainen ja orjatar joutui kuten monet ennen häntä niin pitkälle hädässään ja epätoivossaan, että päätti nousta kapinaan. Pikku hirmuhallitsija oli syöstävä valtaistuimelta. Vallankumous puhkesi 6 — kuudella — läpsäyksellä hänen armonsa nimettömälle. Kaikki sisäisen sodan kauhut osoittausivat oitis; mutta toiset kuusi, seitsemän, kahdeksan, kahteentoista asti seurasivat perässä. Luopua iäkseen vallasta on vaikeata vajaan kahdenkin vuoden vanhalle tyrannille, joten taistelu oli kestänyt useita tunteja, ennenkuin — hän antautui? ei, sitä hän ei suinkaan tehnyt; mutta — hän nukahti.
Niin menehtyneeksi oli Tomasine käynyt kuukausien rauhattomuudesta, pelosta ja yövalvonnasta sekä nyt taistelusta, että hän värisi ja hikosi. Hän nojausi nukkuvan yli kuten Davidin sanotaan seisseen Saulin vuoteen yli kumartuneena; hänen kävi kukistunutta suuruutta sääliksi. Hän kuuli tämän maatessaan nikottelevan avuttomuuttaan; hän näki viimeisten kyynelten kuivuvan poskelle, nyrkkiin puristuneiden käsien tempoilevan, ohuen päänahan aaltoilevan. Kuka olisi poikaa kohtaan hyvä, ellei hän? Kuinka hän ikävöitsikään pojan heräämistä saadakseen oikein näyttää hänelle kaikkein lempeimmän sävynsä, kisaillakseen hänelle ja tehdäkseen hänen kanssaan kaikki ne pikku temput, jotka hurmaavat jokaista äitiä. Erittäinkin hän toivoi saavansa lapsen suipistamaan suunsa suutelolle. Sen tehdessään oli poika vastustamaton.
Vihdoinkin hän alkoi liikahdella ja hieroa nenäänsä; äiti kärsimättömyydessään pujotti kätensä hänen alleen ja painoi päänsä hänen kasvojensa likelle, saadakseen niistä terveen elämän tuoksua.
Silloin pojan suu vääntyi parahdukseen; epätoivo nousi silmään, musta, yhä mustempi, ja vihdoin hän puhkesi kirkumaan, — kauhistuneeseen ja kauhistuttavaan kirkunaan, vääntäytyen äidin luota käsillään, päällään, ruumiillaan!… Hänen täytyi kiireesti päästää lapsi ja kutsua sisarensa. Tälle poika heti kohotti pienet käsivartensa, tämän rintaa vasten hän painautui oikein ollakseen turvassa.
Hylätty äiti seisoi tätä katsellen, ja samalla ajatteli hän nyt ajautuneensa kompassin ympäri, nyt oli hän siinä, mistä muutamia kuukausia aikaisemmin oli aloittanut. Ensin tuli surkean voimattomuuden tunne, sitten syvän häpeän, ja äkkiä hän sieppasi sisarelta pojan ja hoiteli hänet itse, tahtoipa tämä tai ei. Poika kiljui kaiken aikaa täyttä kurkkua, ja kun hänet oli siistitty eikä hän tahtonut ottaa ruokaa äidin kädestä, ropsahteli läpsäyksiä ja sateli sanoja, eikä äiti herennyt, ennenkuin poika koetti koota kaikki voimansa vaietakseen ja tosiaankin sai äänensä taukoamaan, haukkoen ilmaa kuin läkähtymäisillään.
Vähitellen oli kapina peloiteltu hillityiksi hiiskahduksiksi lukittujen ovien taakse; jos ne yhden ainoankaan kerran pyrkivät ulos, — oh, ne heristeltiin takaisin! Lopulta pienokainen koetti säikähdyksissään vielä suipistaa suunsakin suutelolle, osoittaakseen äidille, että ihan vastoin hänen tahtoaan nuo uppiniskaiset yrittelivät tunkeutua esille. Se oli lystikkään liikuttavaa yrittelyä. Sitten hänet pakotettiin syömään, ja sitten voitettu laskettiin makuulle ja nukahti nikotellen. Äiti kävi hiukan jaloittelemassa, tuli sitten vuoteen vierelle ja vartioitsi kuten viimeksikin, ahdistuneena ajatellen heräämistä. Ja aivan oikein, poikanen oli tuskin silmänsä avannut ja hänet nähnyt, kun tuo pitkä jollotus purkausi ulos, mutta lapsi veti sen verkalleen ja pelokkaana sisälle jälleen; niin, ojensipa kätensäkin ja antausi sille, joka hymyili hänen ylitseen.
Monta on ollut onnellista voittajaa, sekä ennen että sen jälkeen, kun rouva Tomasine Rendalen syöksi poikansa valtaistuimelta ja itse asettui sille; päälle päätteeksi hänen onneaan häiritsi se tietoisuus, että tämä olisi hänen pitänyt jo alussa tehdä, — kauan, kauan sitten. Mutta kuitenkin hän oli ihan yhtä iloinen myöhäisestä voitostaan kuin mikään kenraali pikemmin saadustaan. Ja sinä iltana laskeutuessaan levolle hän oli niin uupunut ja tyytyväinen, kuin olisi vallannut kaupungin.
Poika oli kai silloin 1 3/4 vuoden ikäinen. Äiti ymmärsi hyvin, että tämä taistelu ei ollut viimeinen; mutta hän ymmärsi myöskin, että nyt oli lapsi oikkujensa epävakaisilla purjehduksilla vihdoinkin keksinyt äitinsä, — tästä lähtien oli äiti hänen mantereensa.
Äiti sai siitä pian näytteen. Voitonriemussako hän nyt alkoi käyttää hilkkaa, vai oliko se kauan haudottu suunnitelma hiuksien peittämiseksi, jotka olivat niin ärsyttäneet omistajatartaan, tahtoiko hän nyt saada hiustensa sijalle jotakin selvemmin erottuvaa — joka tapauksessa hilkka ilmestyi juuri nyt. Se täytyi pojan kaikin mokomin heti häätää pois. Hänen vuokseen oli äiti jo uhrannut kakkulat, joita vastaan poika niin ikään oli sodan julistanut; mutta hilkkaa hän ei tahtonut uhrata. Monihan voi tyytyä menettämään valtansa todellisuuden, mutta ei sen vertauskuvia, ja tämä äitinsä hiuksien ja pään hallitseminen oli ylpeä, ylväs vallan merkki, josta poika ei tahtonut hellittää; ja niin syntyi siitä taistelu. Mutta poika antautui jo ennen tulisimman temmellyksen alkuakaan. Hänen kaksi pientä kättänsä lyötiin kerta kerran jälkeen takaisin, ja joka kerta voimakkaammin hänen huudoistaan huolimatta, ja äkkiä hän heittäysi äidin kaulaan, ja pikku sota päättyi siten sovintoon.
Pojan kaksivuotissyntymäpäivään Tomasine pääsi onnellisena äitinä. Muuan englantilainen ystävätär, jonka kanssa hän oli ollut säännöllisessä kirjeenvaihdossa siitä asti, kun oli lopettanut seurustelunsa kaupungilla, oli täksi suureksi päiväksi lähettänyt hänelle Charles Dickensin David Copperfieldin, joka siihen aikaan oli Englannin suosituin romaani. Kirja tuli päivää liian aikaisin; hän luki sitä heti pitkän kappaleen, ja sen kaikki vilkkaat kuvat keräysivät pikku Tomasin ympärille hänen huomispäiväkseen, jolloin hän esiintyisi kiireestä kantapäähän asti uudessa asussa. Hän näki unta pikku Jipistä ja pikku Tomasista.
Hän heräsi syntymäpäivänä hiukan myöhemmin kuin Tomas, mutta tämä makasi ihan hiljaisena. Koko yönä ei hän ollut häirinnyt äitiään; kahteen kuukauteen oli hän sitä tuskin enää tehnyt. Onnellisena ja ylpeänä tervehti häntä äiti.
Ensimmäiset tunnit kuluivat pelkässä riemussa. Kello 9 istui poika lattialla uusissa vaatteissaan, kaikkien niiden lelujen keskessä, joita äiti ja tämän omaiset olivat hänelle antaneet. Itse istui äiti täysissä pukeissa ikkunan ääreen lukemaan David Copperfieldiä; hän oli koettanut avata raittiin ilman vuoksi ikkunan, mutta kevätpäivä oli kylmänlainen.
Silloin hänet kutsuttiin keittiöön. Poika ei koskaan pitänyt siitä, että äiti poistui hänen luotansa, mutta nyt hän istui niin syventyneenä omiin puuhiinsa, että hän kenties saattoi uskaltaa sen; kuitenkin hän varovaisuuden vuoksi meni ensin makuuhuoneeseen ja sieltä sisäkäytävän kautta keittiöön. Hän jätti keittiön oven auki siltä varalta, että poika pitkistyisi hänen poissaoloonsa ja alkaisi huutaa. Mutta huutoa ei kuulunut, joten äiti toimitti työnsä valmiiksi.
Arkihuoneessa oli hiljaista, epäiltävän hiljaista. Poika oli nimittäin pannut tarkoin merkille kirjan, jota äiti luki, sillä englantilaiseen tapaan se oli sidottu kirjaviin kuvallisiin kansiin. Hän oli nähnyt äidin laskevan sen pöydälle. Hänenkin teki mieli lukea sitä hiukan, milloin se kävi keskeytyksettä päinsä. Yksin jäätyään hän heti jätti kaikki lelut, nousi, taapersi pöydän ääreen, työnsi päällystetyn jakkaran alleen, kun ei muutoin saanut hyvää otetta, raastoi kirjan syliinsä ja istuutui jälleen lattialle. Kesti tovin aikaa, ennenkuin hän teki sen havainnon, jonka oli kirjoista ennemminkin saanut, mutta aina taas unohtanut, nimittäin, että oli hankala lukea monta lehteä kerrallaan; yksi tai kaksi kerrallaan sitä vastoin — se menetteli. Hän otti ne siis kirjasta; siten ne olivat helpommat lukea. Parin ensimmäisen jälkeen hän otti useampia, kaikkiaan kaksikymmentä, — kunnes äiti saapui hätään.
Tästä lukemistavasta he paikalla joutuivat epäsopuun. Äiti menetti malttinsa, tempasi kirjan häneltä pikaisesti ja muistutti hänelle tuimasti, että tiesihän hän kirjojen olevan häneltä kiellettyjä. Poika säikähti ensin, mutta tovin kuluttua hän ojenteli molempia käsiään ja sanoi: "Mujje kijja, äiti! Mujje kijja!" Toinen ei tietysti ottanut kuullakseen; pienoinen tallusti lähemmäksi ja aloitti taas mielistelevästi: "Mujje kijja, äiti, mujje kijja!"
"Ei!" vastasi toinen terävästi, sillä kirja oli surkeasti revitty juuri siltä kohdalta, johon hän oli keskeyttänyt lukemisensa. Poika odotti hiukan; mutta taaskin: "Mujje kijja, äiti; mujje kijja!"
Äiti muisti, että nyt oli pojan syntymäpäivä, ja vastasi sävyisämmin, tällä kertaa osoittamalla hänelle, millaisen vahingon hän oli tehnyt. Poika kuunteli ja vastasi: "Mujje kijja, äiti; mujje kijja!" Äidillä oli namusia; hän antoi pojalle hiukan, ja tämä söi ne pyydellen: "Mujje kijja, äiti! Mujje kijja!"
Silloin hän laski kirjan kädestään, sieppasi pojan, tanssitti häntä pitkin permantoa ja asetti hänet lelujensa keskelle. Itse hän palasi järjestämään revittyjä lehtiä. Pian seisoi poika hänen vieressään ja kurkotteli toisella kädellään ylös pöydälle, toisella pidellen kiinni: "Mujje kijja, äiti! Mujje kijja!"
Taaskin hän laski sivulle kirjan ja etsi käsille pojan päällysvaatteet mennäkseen ulos hänen kanssaan. Siihen ei tämä tahtonut millään muotoa suostua, hän tekeysi kankeaksi kuin keppi; mutta äiti tahtoi, että he lähtisivät ulos. He olivat satamassa tunnin ajan, ja poika leikki siellä. Äidin sitten arkihuoneessa riisuessa päällysvaatteita hänen yltään hän ojensi vapaan kätensä pöytään päin: "Mujje kijja, äiti; mujje kijja!" — ja kaikkein mielistelevimmällä äänellään ja sävyllään.
Toinen ajatteli parhaaksi lyöttäytyä kuuroksi ja ryhtyä leikkelemään paperisuikaleita, joita kumilla liimasi revittyjen lehdensiekaleiden yli; se oli hidasta työtä, ja sillä välin poika seisoi mankuen ja kerjäten ja hypistellen ja kurkotellen: "Mujje kijja, äiti; mujje kijja!" Kaipahan kerran taukoaa, ajatteli äiti; mutta hän pääsi valmiiksi omasta puuhastaan, ja poika yhä jatkoi.
Äiti toivoi kovin pääsevänsä eroon hänen seurastaan ja takaisin kirjan pariin; sehän oli verrattomasti hauskempi. Mutta vihastua hän ei tahtonut, — ja niinpä hän ryhtyi puhaltamaan huilua: hän liikutti sormiaan kuin piccolohuilua käyt ellen ja vihelteli samalla; siinä hän oli taitava. Poika nyki ja tempoi hänen hamettaan, ja hän vastasi huilulla. Tässä hän kävi hilpeäksi, ja hilpeys yltyi, kun poika vihastui ja huusi: "ei! ei!" huilunsoittoon ja itki ja löi häntä; huilunsoiton vauhti vilkastui yhä enemmän. Lapsi ei lopettanut, äiti ei lopettanut; Kurtien henget pälyivät kaikissa loukoissa ja raoissa.
Sitten poika heittäysi selälleen permannolle, rummutti, rummutti kantapäillään ja karjui. Toinen soitti vielä huilua, mutta heikommin, sillä hän tunsi, että poika se lopultakin voittanut oli; nyt hän istuutui tuijottamaan lasta. Hänellä oli taas edessään se vanha taistelu. Huilunsoitto vaihtui yht'äkkiä itkuksi, lohduttomaksi, hillittömäksi itkuksi. Poika, joka raivossaan oli pitänyt häntä tarkoin silmällä, kummastui siinä määrin, että unohti kirkumisen. Tomasinen oli vallannut hänen vanha pelkonsa, eikä hän nähnyt eikä kuullut, ennenkuin hänen toinen kätensä tunsi jotakin lämmintä; se riippui veltosti alas, samalla kuin hän epätoivoissaan oli heittäytynyt taaksepäin ja nostanut toisen kätensä kasvoilleen. Hän katsahti nyt kummastuneihin kasvoihin, oman punaisen poikansa kyynelistä märkiin kasvoihin. Heti, kun poika näki äidin häneen katsovan, koetti hänen suunsa suipistua suutelolle; nyt hän ojensi kätensäkin. Ja niin nostettiin pieni litteä nenä ylös ison litteän nenän viereen, ja äidin suu kujerteli ja kisaili ja suuteli hänen koko kasvojansa ja päätänsä. Pojan kädet kietoutuivat hänen kaulaansa.
Äiti ei ottanut kirjaa, vaan hän piti pojan. Eikä poika edes vilkaissut pöytään päin, jolla kirja oli.
Se oli heidän viimeinen suuri taistelunsa. Tuhansia pienempiä sattui tietysti; mutta yksikään ei kestänyt kauempaa kuin muutamia minuutteja.
2
"Vuorella"
Tomasine piti pojan aina omassa valvonnassaan; vilkas, lahjakas lapsi tarvitsi peräti valpasta silmää, mutta kuitenkin hän pääsi pojan nelivuotissyntymäpäivään hyvällä mielellä. Tänäkin päivänä tapahtui jotakin määräävää.
Pojalla oli ollut muutamia leikkitovereita, ja hän, joka oli tottunut olemaan yksinään, tahtoi kaikki käymään omalla tavallaan, joten hän ei ollut käyttäytynyt laisinkaan kiltisti. Siksi hän sai neljä vuotta täyttäessään muiden lahjojen mukana kirjan veljestä ja sisaresta, ja siinä kerrottiin, kuinka veikko oli aina kiltti siskolle, voi, niin sävyisä ja avulias! Se osoitettiin kynäpiirroksilla, joissa pikku veli aina asteli pikku sisarta vetämässä. Tomas kuitenkin otti kirjasta toisen opetuksen; hän kysyi, miks'ei hänelläkin ollut sisarta, eikö hänkin saisi sisarta?
Tomasine Rendalen oli tosin useasti muistanut, että pojalla oli sisar; mutta hän ei ollut muistanut sitä minään itseänsä koskevana asiana. Sellaiselta ei se hänestä nytkään tuntunut; mutta niin kauan kärtti poika, että hän viimein ajatteli asiaa hiukan vakavammin. Entä jos pojan sisar nyt kärsi puutetta? Maatila oli John Kurtin, ja se menestyi oivallisesti hänen oman suunnitelmansa ansiosta: kasvimaiden kiskomisesta edemmäksi ylämäkeen, niiden laajentamisesta melkein kaksin verroin. John Kurtin lapsilla piti olla riittävä elanto; siitä ei saisi olla epäilystä.
Hän tiedusti siis lapsesta ja kuuli, että hänen pikku kaimansa oli mummonsa, Marit Stöenin, hoidossa; "Stöan muori" oli jäänyt leskeksi luotsista, joka oli sikäläisellä rannikolla hankkinut hyvän nimen. Marit asui ylhäällä "vuorella", siis kartanosta vasemmalla, ja Tomasine päätti etsiä lapsen näkyviinsä. Mutta mitään kiirettä ei sillä ollut; hän tekisi sen jonakin sunnuntaina kauniin ilman sattuessa. Mutta toisena sunnuntaina toisensa jälkeen osui olemaan kehno sää, niin että ehdittiin jo täyteen kesään, ennenkuin tuli sellainen pyhäpäivä, joka antoi hänelle halun lähteä; Andreas Berg lyöttäysi mukaan.
Tie sinne oli sama, joka vei vasemmalle torilta uuden hautuumaan ohi edelleen sisämaahan. Mutta poikettuaan "vuorelle" päin he joutuivat pikemmin kaatopaikalle kuin tielle. Niihin aikoihin asti oli kaupunkien pikkueläjien annettu rakennella ja asustaa mielensä mukaan; juuri nyt siellä kuitenkin tehtiin oikeata tietä.
Alhaalla rannassa oli vene veneen vieressä niin tiheässä kuin mahdollista, sillä täällä vuoren vasemmalla puolella ne olivat suojassa. Veneissä ja näiden ympärillä hyöri epälukuinen liuta lapsia, parhaasta päästä pieniä, metelöiden kuin tuhannesta kurkusta. Tomasine aprikoitsi, oliko tuolla sekin, jota hän etsi; hän katsoi jokaista villiintynyttä vastaantulijaa kasvoihin, nähdäkseen tuttuja piirteitä; erittäin hauskaa se ei ollut. Pörröiset tenavat kerääntyivät parveksi hänen ympärilleen, kun hän tiedusti Marit Stöeniä, ja vähintään kaksikymmentä viittasi ylös, korkealle ylös; mutta hänen oli mahdoton erottaa, mitä he kaikki yhteen suuhun sanoivat. Pysähtyä ei hän myöskään tahtonut, vaan alkoi Andreas Bergin kanssa nousta noita korkkiruuvin kierteitä ylös; mellakka seurasi häntä herkeämättä takaa päin, mutta ei yksikään lapsista, mistä hän päätti, ettei kenelläkään heistä ollut Marit Stöenin kanssa mitään tekemistä.
Polku oli kulunut itse kiveen, paikoitellen paranneltuna askelmalla tai parilla, toisin paikoin taas kallioon kiinnitetyillä portailla. Tie kiersi oikealle ja vasemmalle, vasemmalle ja oikealle; ei ollut neljääkään taloa samassa rivissä. Ja kuinka eriskummaisia olivatkaan monet niistä! Niin, olipa joukossa sellaisiakin, jotka oikeastaan olivat lautavajalla lisättyjä laivankeittiöitä. Monissa taloissa oli toisen huonekerran portaat talon ulkopuolella, joissakin ne olivat jälkeenpäin rakennetun kuistin katolla. Useat talot olivat siten rakennetut, että alakerran ulko-ovi oli länsipuolella ja raitti siellä oven tasalla, mutta yläkerran uloskäytävä itään päin, sillä sielläkin oli tie oven tasalla.
Melkein kaikissa taloissa oli merkillisiä lisäkkeitä, enimmäkseen poikki sahattuja veneitä pystyyn nostettuina; mutta oli kattoinakin lautaseinien tai muurattujen alusien päälle kumolleen sovitettuja veneitä. Pieniä kasvismaakaistaleita pujottelihe kaikkialla, usein mitä mahdottomimmissa paikoissa, missä ne saattoivat olla tuskin kahden kämmenenkään levyisiä. Kirpeä töryn haju, jota kuitenkin miellyttävästi heikensi tervan katku, leijaili vuorella, ennenkuin hajautuen nousi kuin hyötyisä uhrituoksu pyhätaivaalle, — näillä maailman kulmilla vallitsevan olosteluvapauden mukaisesti.
Alhaalla rannassa vilisevän lapsilauman kohu kaikui kuin tasainen kellojen pauhu, jota silloin tällöin vihloi jokin kimakka ääni; joku kukko kiekui, joku satamassa maleksiva laivakoira saattoi luskuttaa ohitse soutavalle veneelle ja saada vastauksen toiselta villaturkilta, joka kavahti koivilleen täällä ylhäällä. Muuten oli aivan hiljaista; he kuulivat vain omien askeltensa rauskahtelevan kivipinnalla ja ylemmäksi päästessään lisäksi kiukkuista lapsen kirkunaa. Tomasine katseli saarten ja salmien yli aina ulapalle asti, joka kaukana alhaalla päilyi kirkkaana kuvastimena. Kaupungin kaduilla näyttäysi joku yksinäinen kävelijä ja toisin paikoin pieniä lapsiryhmiä, mutta ne olivat niin etäällä, ettei mikään ääni voinut sieltä tunkeutua tuon ihan alla kohisevan meurun läpi tänne ylös. Oikealla näkyi kartano, joka juuri lähetti ensimmäisen haikunsa keittiön savutorvesta. Täällä hänen ympärillään olivat kaikki savutorvet jo aikaa tuprunneet; kaupungissakin elpyi vähitellen yksi ja toinen toimintaan.
Päivä oli lämmin; he ponnistelivat ja hikoilivat vuoren kupeella, ja hän ajatteli niitä, jotka raskaasta työstä joka ilta nousivat nämä kaksikymmentä tai kolmekymmentä, ehkä viisikymmentäkin portaikkoa ylös illalliselleen, puunhakkuuseensa ja vuoteellensa.
Hän ei kohdannut ainoatakaan ihmistä, mutta hän näki joitakuita, enimmäkseen vanhoja ukkoja imeskelemässä piippuaan kynnyksillä istuskellen; työmiehet kai nukkuivat ennen sunnuntain puolipäivällistä, naisväki liesien ääressä askarteli. Siellä täällä näkyi sentään joku joutilas tyttö istumassa portailla ja juttelemassa toisen kanssa, joka oli kaiketi tullut illan hauskuttelusta sopimaan. Tai joku nuori meripoika saattoi piippu suussa ja kädet taskuissa nojailla seinustalla puhellen tytön kanssa, joka häveliäänä seisoi hänen edessään. Hiukan yli puolitien päästyään hän tapasi joukon tyttöjä ja poikia, enimmäkseen puolikasvuisia, lojumassa ja istumassa ison paaden ympärillä. Ei mitään mellastusta, ei edes puhelua; hän ei heistä tiennyt, ennenkuin oli ihan heidän lähellään. Pahimmassa löyhkässä he siinä oleilivat, mutta se ei tuntunut heitä häiritsevän. Mitä hommaa saattoikaan heillä olla? Mikään ei ilmaissut sitä. Hän kysyi heiltä tietä. Jotkut kohottausivat hiukan; yksi ainoa vanhempi vastasi, osoittaen punaista taloa, jossa oli valkoiset ikkunalaudat. Tomasine oli juuri puhdistanut kakkulansa ja silmäili nyt taloa; mutta hän näki myöskin selvästi kaikkien kasvojenilmeistä, että jok'ainoa tunsi hänet, että jok'ainoa oivalsi, mitä hän Stöan muorista tahtoi. Mutta yksikään ei hiiskunut mitään; kuitenkin hän kuuli hiukan tirskunaa ja supattelua, kun oli ehtinyt edemmäksi.
Hän kysyi Bergiltä, mitä kummaa he saattoivat puuhata, kun olivat noin hiljaisia, ja Berg arveli, että pojat pelasivat korttia ja tytöt katselivat. Mutta oli juuri aamusaarnan aika, niin että he piilottivat kortit silloin, kun vieraita meni ohitse. Tomasine johtui ajattelemaan, mitä eroa oli pienen norjalaisen kaupungin työkansan ja ulkomaisen suurkaupungin alhaison välillä, ja palautti mieleensä monia muistoja. Mutta tämän ohella häntä ajattelutti jokin muukin, jokin vastenmielinen; se ei tahtonut heittää rauhaan; — hyväinen aika, mitä se oli? Niin, se oli tuo ylhäältä mäeltä kaikuva kiukkuinen lapsen kirkuna. Nyt lähemmäksi tultuaan hän tunsi sen, se toi tuskaa mukanaan; sehän oli hänen poikansa vanhaa jollotusta! Niin, sitä se oli! Siinä määrin sama äänensointu, tahti, tarmo, että se pisti ja vihloi; eihän toki pojan sisar siellä ulvonut häntä vastaan?
Lämmin oli hänen ennestäänkin, ja nyt hän alkoi ihan kuin hehkua. Vanhaa pelkoa tunkeusi häneen heti, sekavia ajatuksia menneiltä päiviltä, taisteluista poikansa kanssa… "Mutta rouva, tehän kävelette liian kovaa!" Andreas Berg sitä huusi alhaalta mäenrinteeltä.
Hän tuskin näkikään Bergiä, kakkulat olivat täyttyneet; hän otti ne nyt nenältään, kuivaili kasvojaan ja niitä, huohotti ja nauroi väkisinkin. Berg tuli verkalleen ylös. Lapsenporu pysyi kuitenkin ennallaan, mutta nyt järjilleen tultuaan hän älysi, että se tuli ylempää, kun taas Marit Stöenin talo, punainen talo valkoisine ikkunalautoineen, näkyi melkein hänen edessään mäessä vasemmalla; se oli isoin täällä ylhäällä, ja olihan se osoitettu hänelle, hän ei voinut erehtyä. Hän tunsi mielensä ihan keventyneeksi, kun lähti astumaan sitä kohti.
He eivät päässeet sinne suoraan, vaan heidän piti tehdä kierros ja tulla takaisin pitkin Marit Stöenin ryytimaan aitaa, joka oli maalattu sekin, jos kohta jo jokseenkin kauan sitten. Talon kaksi ikkunaa olivat merelle päin; täältä avautui suurenmoinen näköala. Mutta ovi oli päätyseinässä vasemmalla; sen ulkopuolelle oli rakennettu kuisti, johon johti pari porrasastuinta.
Ihan hiljaista sisällä ja ulkona, mutta lastenhälinä alhaalta ja lapsenkiukku ylhäältä kohtasivat toisensa ilmassa. Kasvismaa, jota myöten he kulkivat oli laajin, jonka he olivat vuorella nähneet. Oikeastaan ei se eikä talo ollut sellainen, mitä nimitetään "vauraaksi", mutta täällä oli siistiä, tai miksi sitä sanoisi… Tomasine ei heti löytänyt oikeata määritelmää, sillä nyt hän näki tummatukkaisen, vilkaskatseisen, ihmettelevän lapsen, joka juuri nousi kynnykseltä helmassaan, jotakin minkä hän hellitti livahtaakseen sisälle tupaan. Heti jälkeenpäin näyttäysi vanhanpuoleinen, pitkä nainen, jolla oli vielä suorimaton tumma tukka ja vielä pesemättömät kauniit, älykkäät kasvot. Vaimo tunsi paikalla Tomasinen, joka nyt nousi ylös portaita kuistille. Vaimo hymyili. "Tuleeko rouva siis meille?" sanoi hän.
Tomasinen piti taas puuhata ainaisten kakkulainsa kanssa. Ja hänen asettaessaan niitä nenälleen oli vaimo järjestänyt tuvassa niin paljon kuin oli voinut, sillä tyttönen riippui hänen liepeissään molemmin käsin, aina pysytellen poissa vieraan näkyvistä, kiepahtipa vaimo minne päin tahansa. Andreas Berg jäi ulkopuolelle.
Marit Stöen pyyteli anteeksi, että täällä oli niin siistimätöntä. Hän teki sen miellyttävällä äänellä ja luontevasti. Olihan jo puolipäivä lähenemässä, joten täällä pitäisi olla toisin, puheli hän, mutta täällä oli edellisenä iltana ollut tanssihuvien tapaiset; "nekös malttaisivat vähällä heittää". Ei hän voinut rouvaa kamariinkaan pyytää, sillä siellä oli vielä kehnompaa, hän nauroi. Hänellä ei ollut aivan vähäisiä tuloja tuvasta ja kahvin myynnistä, hän lisäsi. Tupa oli tilavin tällä vuoren kulmalla, ja "vuori on ikäänkuin kahtia jaettu, sillä tämänpuolelaiset eivät tahdo olla missään tekemisissä tuonpuolelaisten kanssa", hän naureskeli.
Tomasine Rendalen oli istuutunut, mutta kun hänen piti ryhtyä silmäilemään ympärilleen tuvassa, huomasi hän kakkulain taaskin tehneen tenän; hänen oli kai tullut lämpimämpi kuin hän tiesikään. Näitä pyyhkiessään hän kysyi lapsen äitiä. Vaimo vastasi, että "Petrea" oli naimisissa.
"Naimisissa?"
"Niin, perämies Aslaksenin kanssa." Hän oli perin kelpo poika, vakuutti vaimo, "joka viimein tahtoi hänet". He eivät enää asuneet täällä, hän kertoi ja selitti juurta jaksaen, millaisissa oloissa he elivät; Aslaksen saisi pian laivan.
Lapsi pilkisti silloin tällöin mummon liepeiden takaa, ja joka kerta Tomasine tarkasteli häntä. Hänellä oli tumma pörrötukka, ihan kuin mummolla, ja hän oli muuten sekoitus John Kurtia ja sitä, joka seisoi hänen edessään, — sekoitus, joka vaikutti — niin, hän ei voinut sille mitään: se vaikutti vastenmielisesti. Ja kuitenkin lapsi oli kaunis. Silmät olivat Kurtin tuimat silmät, siitä ei ollut epäilystäkään, mutta silti niissä oli jotakin nauravaa.
"Lapsi jää siis sinun luoksesi?" kysyi Tomasine ja osoitti päivän varjollaan sinne päin, mihin tämä oli kätkeytynyt.
"Niin, lapsesta on kylläkin huolta pidetty", vastasi mummo, saaden käsiinsä pienokaisen pään. "Ensiksikin John Kurt maksoi Petrealle, oitis kun hän onnettomuuteen joutui, ja toimitti niin prameat ristiäiset, että ihan hävettää. Ja sitten hän antoi sille sadan taalerin säästöpankkikirjan, ja isän kuoltua se sai samanlaisen lisää, jossa oli toinen mokoma."
Ja Marit Stöen itki. Itki kiitollisuudesta, kun John Kurt oli omalle lapselleen antanut kaksisataa taaleria. Tomasine ei tähän hetkeen asti ollut aavistanutkaan sellaista asiaintilaa. "Onko teillä niistä rahoista vielä jäljellä?"
"Onko meillä niistä rahoista vielä jäljellä?" nauroi Marit. "On toki! Pikku pahainen ei toden totta olisi voinut niitä kaikkia kuluttaa, eihän, lapsonen?" Hän nauroi, sai taas kiharapään käsiinsä ja veti sen esille, mutta lapsi livahti jälleen heti taakse.
"Eikö lapsi ole kovin tiellä, kun sinä olet yksinäsi ja joudut tekemään työtä?"
"Eipä vainkaan. Me emme pidä kovinkaan suuresti lukua, emme. No, istukoonpa nyt siinä", hän sanoi ja kääntyi puolittain, hymyillen katsellakseen takanaan kyyröttelevää lasta.
"Onko hän helppo vaalia? Eikö hän ole kiukkuinen?"
"Hoo, parahiksi", nauroi Marit; "on se muuten hauskakin, raukka". Nyt hän veti lapsen väkisin esille, mutta pienokainen rimpuili vastaan. "No, älähän nyt ole niin höperö!"
Mutta Tomasine ei välittänyt joutua lähempään kosketukseen lapsen kanssa, vaan nousi sen vuoksi ja silmäili ympärilleen tuvassa. Savuhormi oli perällä kamarinpuoleisessa nurkassa; ikkunan ääressä oli pöytä ja sillä aamiaisen rippeitä, kahvikuppi ja puuronpalasia sisältävä maitokulho. Vastapäisellä seinällä, siis savuhormin ja sen seinän välillä, jossa ovi oli, riippui joitakin valokuvia ja kiinni naulattuna pari maalausta. Valokuvat esittivät kai Aslaksenia ja Petreaa — rouva Rendalen astui katsomatta niiden ohi; maalauksista toinen kuvasi isoa laivaa täysissä purjeissa, toinen Ranskan uutta keisaria ja keisarinnaa. Jälkimmäisestä ei Tomasine vielä ollut mitään kuvaa nähnyt, joten hän siirtyi sitä silmäilemään. Isonenäinen keisari näytti olevan neljänkolmatta vuoden vaiheilla, hänen puolisonsa oli puolialaston, mutta hän oli kuitenkin hyvin viaton pikku tyttönen, tuskin kuudentoista vuoden iässä.
"Ne ovat sellaisia, joita käydään kaupalla", selitti Marit. "Minusta tuntui hupaiselta saada keisarinna seinälle, sillä eihän hän ikäänkuin ollut syntynyt sellaiseen. — Niin, eikäpä keisarikaan."
Tomasine, joka nyt oli tullut avoimen oven kohdalle, kysäisi: "Mutta,
Herra armahda, kuka se on tuo lapsi, joka kirkuu lakkaamatta?"
Marit nauroi: "Hoo, se on Lars Tobiassenin poika, se."
"Hän ei tee muuta kuin kirkuu, hän", kuului äkkiä pienokaisen ääni mummon liepeiden takaa; hän oli innoissaan pistäytynyt ihan esille. Mutta omaa ääntänsä kauhistuen hän nyt pisti päänsä isoäidin liepeisiin.
"Tunteeko rouva Lars Tobiassenia?" kysyi Marit.
Tomasine kävi tarkkaavaksi. "En. Mikä hän on?"
"Sitä ei ole helppo sanoa", vastasi Marit, "sillä se on niin monta lajia. Se vasta on kova juomaan. Nyt viimeksi kuuluu ruvenneen teurastajaksi. Sanovat, ettei siinä ammatissa pidetä kovinkaan tarkalla… Eikö rouva ole sitä koskaan nähnyt?"
"En; mutta miksi sitä kysyt?"
"Voi, saanenkohan sitä sanoa?" Hän silmäili Tomasinea veitikkamaisesti.
"Mikä estäisi?"
"Niin, minähän sanon vain, mitä muut sanovat, minä. Minä en sitä suinkaan ole keksinyt!" nauroi hän. "Mitä sitten?"
"Sanovat, että se on Kurt, sekin; niin, ei näitä viimeisiä, mutta hiukan etäämpää." Hän näki sanojensa vaikuttavan Tomasineen ja lisäsi nokkelasti: "Ehkä se on pelkkää lorua. Se ei ole vähääkään niiden näköinen, jotka minä olen nähnyt. Tämä on oikea tappelupukari, tämä näin."
"Semmoisia ovat jotkut Kurtitkin kyllä olleet", vastasi Tomasine, sanoakseen jotakin, ja hän astui ikkunaan katselemaan ulos.
"Niin, kyllä olen kuullut", sanoi Marit; "niitä kuuluu olevan ikäänkuin kahta lajia, toiset paksuja ja mustia ja toiset taas luisevia. Mutta hyviä ne ovat sentään olleet, — useimmat niistä. Sanokoot ihmiset mitä sanovat, mutta köyhää kansaa kohtaan —", hänen kätensä tavoitti lasta.
Tomasine oli samassa kääntynyt ja teki nyt merkin Maritille. Ikkunasta he näkivät kasvismaan aidan takana joukon väkeä; siellä seisoi myöskin Andreas Berg, ja hän puhutteli muutamia heistä, kenties pidättääkseen heitä siellä, jotta he eivät olisi tunkeutuneet ovelle. Ne olivat enimmäkseen puolikasvuisia, ja Tomasine näki heidän olevan samoja, joiden ohitse hän oli tuolla alhaalla tullut, — jotka olivat lojuneet ja istuneet paaden ympärillä; kenties niitä oli tullut lisääkin. Kaikki seisoivat tähystellen ikkunaan päin.
"Hei, mitkäs markkinat tässä tulee!" sanoi Marit.
"Näetkö tuota vaaleakiharaista, repaleista poikaa?" tiedusti Tomasine.
"Kyllä, näkeehän tuon." Tomasine kuuli äänestä, että Marit tiesi, mitä Tomasine tahtoi tietää. "Sehän on nuoren konsuli Fürstin poika, se; ei se sitä isäkseen valehtele, eipä vain", — ja se oli totta, sillä noiden vaaleiden, kiharaisten hiuksien ja noiden nauravien silmien kanssa oli Tomasine tanssinut monta, monta kertaa. Hän sävähti hehkuvan punaiseksi. "No, hyvä Jumala, eihän rouva sille mitään mahda."
"Mutta nyt kysyn minä rouvalta. Tunteeko rouva tuota tyttöä tuolla, joka seisoo ja pitää liepeitänsä koossa käsillään? Hän on kai repinyt helmanauhansa, raukka, … tuo tuolla taempana, melkein pelkkä paita yllään — jonka tukka ei ole keltainen eikä punainen ja joka on niin tavattoman valkeapintainen? Katsokaa, tuo tuolla! No, eikö rouva voi nähdä, mikä se on?" — Sen oli Tomasine nähnyt jo aikaa sitten, suurista ulkomaisista opistoista oli hänellä pitkällinen harjaannus tuntea vanhempia lapsista ja lapsia vanhemmista; mutta hän oli vaiti. "Niin, siinä on niin täysi röökynä Engel kuin missään näkee, onpa vainenkin!" nauroi Marit; "vaikk'ei tuo kahisekaan silkissä". Tomasine vetäytyi pois ikkunasta. Marit nauroi, eikä nyt ilman häijyyttä. "Onpa hiukan sekavaa oltavaa täällä vuorella."
Tomasine kiirehti sanomaan, että hän oli ajatellut antaa lapselle 60 taaleria vuodessa, ja tässä oli ensimmäiset kolmekymmentä jo kuluneelta vuosipuoliskolta.
Jos hän muuta apua tarvitsisi, piti hänen vain tulla sanomaan. Lapsen tultua isommaksi he puhelisivat, mitä olisi edelleen tehtävä. Marit seisoi rahat kädessä; tämä oli kovin paljon, paljon enemmän kuin olisi osannut odottaa. Jos kaikki olisivat sellaisia niitä kohtaan, jotka ovat joutuneet onnettomuuteen, niin —; hän itki.
Lapsi oli sillä välin hellittänyt liepeistä ja uskaltanut pujahtaa ulos, kuullessaan kasvismaan aidan luona olevan väkeä. Hän oli hiipinyt kuistille tirkistelemään eräästä raosta. Nyt hän syöksähti sisälle, ja samassa kajahteli ulkoa naurun remakkaa. Lapsi sai vain äännetyksi: "Lars Tobiassen!" ja mummonsa liepeisiin molemmin käsin tarttuen kietoi ne ympärilleen. Tomasine alkoi pelätä, että mies tulisi tänne taloon, ja astui sen vuoksi kiireesti ovea kohti edes jäähyväisiä sanomatta; hän solmi samalla hattunsa nauhoja, jotka hän oli päästänyt irti, ja siitä johtui, että hän oli vähällä kaatua ja joutui vielä suuremmalla vauhdilla portaille.
Mutta Lars Tobiassen oli juuri ehtinyt ohitse, nauru oli remahtanut silloin, kun hänen piti kääntyä oikealle; hän oli tukkihumalassa. Tomasine tuli ulos juuri, kun mies selin häneen oli päässyt ensimmäiselle ylätasanteelle; lapsi kirkui hiukan loitompana. Tomasine näki miehen lyhyeksi kerityn niskan, — missä olikaan hän ennen nähnyt tuon pronssinkarvaisen häränkaulan? Ja tuon hiustupsun sen keskellä? Oi, taivas, sehän oli tuo kamala kaula, joka kumartui hänen ylitseen sinä iltana, kun hänen synnytyksensä tapahtui! Vanhimman Kurtin kaula; se se oli! Ja nyt niska karjui vinkuvalle lapselle: "Niin, maltapas vain! Kyllä minä, lempo rrrrriihatkoon, annan sulle kirrrrrkumista, minä!"
Tomasine säntäsi alas portaita, ryytimaan ympäri, väkijoukon ohitse. Hän ei tahtonut kuulla sadatusta toistamiseen, ei löylytystä — eikä, millään muotoa ei tuota mieletöntä lapsenporua! Hän enemmän juoksi kuin käveli ihmisten ohitse, jotka tekivät tilaa, mutt'eivät enempää kuin sitä oli, joten hän tölmäsi useita vasten, ja alamäkeen tullessaan hän hyppeli askelmalta askelmalle, — oli kuulevinaan naurua takaa päin, mutta hyppeli vain vielä nopeammin; eräässä kaarteessa hän oli vähällä kaatua, mutta sai pysähdytyksi. Kaikesta huolimatta hän herkeämättä kuuli lapsen säikyn ja juopuneen äänen; lisäksi tuli kimakka naisen mekastus. Koirat heräsivät luskuttamaan, mutta eivät olleet kyllin lähellä voidakseen huumata häneltä pois noita ääniä, noita kamalia ääniä, kunnes — Jumalan kiitos! — kaupungin kahden kirkon kellot alkoivat melkein samalla hetkellä kumahdella ja ne sitten valtasivat itselleen koko ilmapiirin yksistään.
Hän oli silloin saapunut sille isolle paadelle, jonka ympärillä nuoriso oli äskettäin ollut; nyt oli paikka tyhjänä, ja siellä hän vaipui alas ja puhkesi heti itkuun.
Vihdoin Andreas Berg tuli perässä; tämän arvokkaasta astunnasta hän tunsi käyttäytyneensä maltittomasti. Hän ei rohjennutkaan odottaa, kunnes toinen tulisi ihan perille. Taaksensa katsahtamatta hän nousi ja käveli edelleen; hänen polvensa tutisivat, mutta hän ei enää antanut henkien itseänsä ajaa. Siunatut kirkonkellot päästivät hänet kuulemasta enempää; ne kajahtelivat, kunnes hän ehti aivan alas asti. Lapset eivät olleet siellä enää; oli tullut puolipäivä. Neljännestunnin kuluttua hänkin istui pidellen pikku pojuansa helmassaan. Pienokaista kummastutti suuresti hänen kiihkeytensä ja kyynelehtimisensä; hän vakuutteli hyvin innokkaasti olleensa "kiltti" kaiken aikaa.
Siitä hän kiitti lasta uudestaan ja yhä uudestaan taputtaen, syleillen ja suudellen, mutta itki sitten vielä enemmän.
Nyt hän tunsi käyttäytyneensä häijysti, kun ei ollut edes laskenut kättänsä pojan pikku sisaren kiharoille, vaikka tämäkin oli ollut "kiltti". Pojan lelut olivat pitkin hajallaan; nyt äiti ajatteli sitä huiviin käärittyä puukapulaa, jonka pojan pikku sisar oli pudottanut säikähtyneenä noustessaan kynnykseltä. Tomasine oli sen nähnyt, hän oli ulos rynnätessään ollut kaatua siihen; mutta mikään ei ollut pehmittänyt hänen mieltään. Eihän lapsi voinut sitä auttaa, että heillä oli sama isä? — Tomasine se totisesti ei ollut käyttäytynyt "kiltisti" sinä aamupäivänä.
3
Lapsia
Tämän käynnin ensimmäisenä seurauksena oli, että Tomasinen täytyi saada puhua jonkun kanssa. Sillä maailmassa oli toki kehnompaakin perintöä kuin Kurtien; hän tahtoi saada selon. Arvelematta hän valitsi sen miehen, jota kohtaan tunsi syvintä kunnioitusta, "vanhan" Greenin. Niin varmasti kuin tuli ehtoopäivä, asteli vanha Green joka päivä siitä ohitse; kävely ulottui pitkin kasvitarhaa oikealle, sinne mistä tie oli ennen kulkenut ja missä nyt polku vei ylös metsään. Tämä kierros mäissä ja metsissä oli rovasti Greenin rakkain. Tomasine piti häntä silmällä puutarhaportin luona, mutta Green ei viime aikoina juuri koskaan kävellyt yksinään — suutari Nils Hansen oli hänen mukanaan, kaupungin omituisin mies, muuten naimisissa naisen kanssa, jonka Tomasine tunsi ulkomailta ja joka oli ollut hänen ystävättäriään.
Eräänä päivänä pälyillessään puutarhaportin luona nähdäkseen, olisiko rovasti yksinään, Tomasine kuuli hänen ja Hansenin äänet kaukaa alhaalta mäestä. Mormonit alkoivat siihen aikaan tulla ensimmäisten lähettiensä välityksellä tunnetuiksi Pohjoismaissa; lehdet julkaisivat alituiseen jotakin tuosta uudesta opista. Suutari Nils Hansen puhui kovalla äänellä. "Mormonit?" hän pauhasi. "Me olemme itse niin hyviä mormoneja kuin nekin siellä Amerikassa. Kuinka monta vaimoa on miehellä, ennenkuin hänet kirkossa vihitään? Ja jälkeenpäin sitten? Kauppamiehet ovat pahimpia; mutta muut myöskin."
He tulivat lähemmäksi, ennenkuin rovasti vastasi: "Katsokaas, Hansen, minä lähden siitä, että ne suvut, jotka ovat päässeet monogamiaan, todelliseen monogamiaan —"
"Mitä se on?"
Rovasti pysähtyi: "Se merkitsee yksiavioisuutta; polygamia on moniavioisuus."
"Vai sillä lailla!"
"Niitä sukuja, jotka ovat saavuttaneet todellisen monogamian, ei ole kovinkaan monia; useimmat ovat vielä polygamisia."
Taaskin he kävelivät. Suutari Hansen tokaisi: "Niin, se on, kautta kaiken, minunkin mielipiteeni!"
Rovasti: "Edistys on siinä, että ne häpeävät…" Tomasine ei kuullut enempää.
Maailmassa on muutakin kehnoa perintöä kuin Kurtien, ajatteli Tomasine jälleen. Kuinka olisikaan John Kurt muutoin voinut olla siedetty? Niin, vieläpä suosittu? Hän tietenkin miellytti jotakin salaista useimmissa.
Kun hänellä ei ollut rohkeutta mennä suoraan rovasti Greenin luokse, meni hän ensin Nils Hansenin kotiin. Nils Hansenista sanottiin yleensä, että hän eli koko kaupungin vihasta ja menestyi mainiosti. Hänen rikoksenaan oli se, että hän oli joitakin vuosia takaperin järjestänyt pikkuporvarit taisteluun isoisia vastaan; oikeastaan oli rikoksena kai taistelun päättyminen hänen voitokseen. Hän oli ottanut heiltä esimiehyyden, valloittanut kirkkojen tuolisijat, niin että kaikilla nyt oli siellä yhtäläinen arvo; hän oli toimittanut valvontaa kaikkialle ja järjestänyt tulo- ja menoarvion sellaiseen tapaan, jota johtavat piirit pitivät päättömän virheellisenä. Hänen pahin konnankoukkunsa oli luultavasti se, että hän oli kaupungin ulkopuolelta haalitulla raha-avulla perustuttanut vähäväkisten pankin, Säästörahaksi nimitetyn, ja että se auttoi monia pikkueläjiä melkoisesti vaurastumaan ja vielä useampia itsenäisiksi. Kaikilla vanhoilla etuoikeutetuilla aloilla olivat hänen sukkelat vastauksensa kalvamassa perustoita.
Oli herättänyt uskomatonta hilpeyttä, kun eräs kaupungin opettajatar, kaunis, vaaleaverinen, tavallista paremmankin kasvatuksen saanut neitonen, jolla sen lisäksi oli varojakin odotettavana, hylkäsi useita "erinomaisia" tarjouksia kihlautuakseen raa'an, ruman suutari Hansenin kanssa. Hän oli päällepäätteeksi suorastaan rakastunut suutariinsa; hän myhäili ja punasteli, kun vain miestä mainittiin, saatikka kun tämä itse purjehti esille, hiukan kallellaan muuten, hullunkurisena naamaltaan, killisilmäisenä, suunnattoman leveine hartioineen ja käsineen. Loppumatonta pilaa lasketeltiin heidän selkänsä takana siitä, että tyttö ensin kihlattuna ja sitten naimisissa piti koulua suutari Hansenille ja että tämä kerskui siitä. Mutta ivaajat saivat kyllä sitten kokea sitä koulua — ja maksaa sen myöskin.
Hän oli vanhempi kuin Tomasine, mutta oli aikoinaan ollut muutamia kuukausia yhdessä hänen kanssaan Englannissa. Tomasinen tullessa kotiin oli Laura ollut vuoden ajan naimisissa; avioliittonsa perusteella hän oli joutunut sen piirin ulkopuolelle, missä Tomasine liikkui, mutta Tomasine kävi hänen luonansa usein, sillä hän piti tuosta pienestä, terveestä, virkeästä vaimosta.
Juuri siksi Tomasine suuttui erittäinkin häneen silloin, kun kävi ilmi, mikä John Kurt oli, — siitä, ettei toinen ollut sanallakaan varoittanut häntä. John Kurtin kuoltua Laura oli tuon tuostakin koettanut saada Tomasinea puhutelluksi, mutta turhaan.
95 95
Mutta nyt Tomasine ajatteli: Jos kenties useimmilla vaimoilla on valittamista ja jos tämä ei estä ketään naista menemästä naimisiin, — niin miksi silloin vaatia, että he olisivat neuvoneet minulle toisin kuin kenties olisivat itse menetelleet?
Ja niin hän läksi Laura Hansenin luo. He asuivat pienessä vanhanaikaisessa talossa torin laidassa Fürstin talon vieressä; tuo omituisen näköinen rakennus, jonka toisella puolella oli ahdas kuja ja iso, tilavaan pihaan johtava portti toisella, oli se perintö, joka oli ollut Lauralla odotettavana ja jonka hän oli nyt saanut. Laura oli hentoinen, mutta siromuotoinen ja puhdaspiirteinen nainen. Toisista hän tuntui rohkealta, toisista aralta; se kai riippui siitä, mistä oli kysymys. Toiset sanoivat häntä puheliaaksi, toiset harvasanaiseksi; hän sovittausi henkilöiden ja tilaisuuksien mukaan. Ystävättäret eivät nyt olleet viiteen vuoteen tavanneet toisiaan. Laura istui ompelemassa myymälän takakamarissa, jonka ikkuna oli pikku veräjälle päin, mutta nousi nyt — ihmetellen, punehtuen ja hiukan liikuttuneenakin. Tomasine oli siis jälleen hänen luonansa.
Molemmat olivat aluksi hieman jäykkiä. Pieni, tummatukkainen tytön tylleröinen istui jakkaralla opetellen neulomista; hän katsoi heihin viisaasti, mutta hänet lähetettiin nyt pois. Äiti ymmärsi heti, että heidän, entisaikojen ystävätärten, piti saada olla kahden kesken ja tehdä tiliä. Ja niin he saivatkin.
Useiden johdantojen jälkeen Tomasine esitti valituksensa häntä kuten kaikkia ystävättäriänsä vastaan, hellävaraisesti, mutta kuitenkin käsitettävästi. Laura vastasi: Kun tyttöä ei itseään loukkaa sellainen elämä kuin John Kurtin viettämä, ei ole muiden hyvä puhua hänelle siitä. Laura puolestaan oli evännyt useitakin miehiä juuri siitä syystä, että he olivat tässä suhteessa olleet epäiltäviä tai enemmän kuin epäiltäviä. Mutta Hansenin hän tiesi siinäkin suhteessa oikeaksi mieheksi.
Iso Tomasine tunsi pienenevänsä pikku Lauran varmojen silmien ja rauhallisen puheen edessä. Syyttäjän korkealta tasolta hän putosi alas syytettyjen sekaan, — ja putous oli huimaava. Ylväästi hän oli pysynyt korkeudessaan monta vuotta, ja pelkästään muutamat parissa minuutissa lausutut sanat olivat hänet syösseet sieltä.
Hän ei nyt pitänyt omaa kyvykkyyttänsä suuressakaan arvossa; niin, hän oli hetkisen onneton siitä, että oli ollut niin kovin lyhytälyinen. Hän ihan kaipasi koettaa, oliko hän yhtä tyhmä muussakin, mutta sai sentään pian sen verran tasapainoa, että käsitti olosuhteidenkin voivan osaksi johtaa jonkin asian yksipuoliseen oivaltamiseen.
Hän istui siinä puhumatta, kuulematta; äännähteli yksitavuisia vastauksia. Laura käytti tilaisuutta mennäkseen hommaamaan suklaata ja pyytääkseen miestään siksi aikaa tulemaan sisälle. Pahaksi onneksi tällä ei juuri sillä hetkellä ollut siihen aikaa, mutta hän oli kuitenkin Tomasinen vierailusta niin iloissaan, että hänen täytyi pistää päänsä sisälle ovesta ja sanoa se. Hänellä oli helmanahka edessään ja polvihihna vasemmassa kädessään; Tomasine nousi tarttuakseen hänen oikeaansa, mutta hän näytti sitä nauraen, se kun ei ollut kateltavassa kunnossa. "Tahdoin vain sanoa monta, monta hyvääpäivää vanhalle ystävälle!" hän virkkoi omalla tavallaan ja vetäysi nyökkäillen pois; mutta samassa tuli pikku Augusta jälleen sisälle myymälästä kuultuaan isänsä äänen. Mies pisti päänsä taas ovesta: "Katsokaas tuota! Minä sanon aina, että mustapintaisen on naitava vaaleaverinen; silloin sitä tulee jonkinlaisia lapsia!" Hän hykähteli.
Augusta oli tavattoman iso ja voimakas ikäisekseen — hän oli kai vuotta vanhempi Tomasia —, ja saadessaan hänet nyt luokseen ja puhuteltavakseen Tomasine ihmetteli tätä lasta. Silmissä ja otsalla säteili kuin aikaihmisen kirkkautta; hänen puheensakin oli hyvin selkeätä. Tyttö oli vastakohta hänen omalle hermostuneelle punapäällensä, joka ei milloinkaan tehnyt kolmea kysymystä samasta asiasta, vaan tohahti yhdestä toiseen, — hän oli virkistävä vastakohta ulkonaisesti ja sisällisesti.
Pikku Augusta ei lakannut kysymästä, ennenkuin kaikki oli selvillä; vasta sitten hän kävi levollisesti käsiksi seuraavaan asiaan, josta ehkä oli mainittu. Hänen kätensä olivat pyöreät ja kuitenkin kiinteät; Tomasin olivat laihat, pisamaiset, ja rauhattoman näköisetkin. Tytön tukka oli tumma ja tavattoman tuuhea, mutta silti sileänä palmikossa. Tomasin tukka törrötteli punaisina töyhtöinä, jotka kasvoivat ikäänkuin hajallaan; siinä ei ollut koskaan järjestystä havaittavana, niin että Tomasine oli vast'ikään leikannut sen lyhyeksi. Poika oli luiseva ja laiha, tyttö täyteläinen, mutta tervettä voimaa uhkuva. Tomasine muisteli itseään lapsena; miksi ei hänenkin lapsestaan ollut tullut sellaista? Hän tunsi kateuden tapaista. Augustan pikku samettiröijyssä ei ollut ainoatakaan tahraa, vaikkei se ollut laisinkaan uusi; Tomasine haeskeli sellaista katseillaan niin kauan, että koko tyttö tuntui hänestä tukevalta, kimmoiselta sametilta.
Äiti toi kamariin suklaata. Nyt oli jää sulanut, ja keskustelun aiheita ilmestyi yltä kyllin, etenkin sitten, kun Augusta oli taas lähetetty pois. Tomasine kysyi, miten tämä lapsi oli tullut niin viehättäväksi, niin rauhalliseksi, niin ymmärtäväiseksi, ja hänen täytyi nyt kuulla, ettei lapsi ollut koskaan osoittautunut levottomaksi. Ei ensi alussakaan? Ei koskaan. Ja virkku ja reipas ihan pienestä typykästä. Tomasine oli kaikkein vähimmin ajatellut sanoa mitään pahaa pikku Tomasistaan, mutta vastakohta oli niin suunnaton. Ja niin tuli esille, mitä hän oli saanut kestää ja miten herkeämättömästi hänen vieläkin täytyi pitää poikaa silmällä.
Laura sai hänen puhellessaan sen varman käsityksen, että tämä oli ajan mittaan Tomasinelle liikaa ja siitä syystä vaarallistakin. Niinpä he molemmin läksivät yhdessä rovasti Greenin puheille, ja siitä päivästä lähtien nähtiin tuon muhkean herrasmiehen pitkäliepeisessä takissaan ja leveä hattu päässään usein suuntaavan kulkunsa ylös puistokäytävää lähtiessään ehtoopäiväkävelylleen, eikä kasvitarhan takareunaa myöten kuten ennen.
Edelleen Tomasine joutui vähitellen väleihin entisten ystävättäriensä kanssa; he liikuskelivat taas kartanon puutarhojen leveillä käytävillä, useat lapsiaan talutellen. Niin palasi ajan mittaan hänen elämäänsä iloa ja luottamusta — ja apua.
Sillä nyt, kun Tomasin kasvatuksen piti alkaa, se tapahtui toiseen tapaan, kuin hän oli ajatellut. Poika joutui kouluun, — kouluun, jota Tomasine itse piti hänelle ja joukolle pikku tyttöjä, ystävättäriensä lapsia. Alussa tämä pojasta oli uskomattoman veikeätä; hän oli pohjattoman onnellinen ja avulias, jopa uhraavainen. Mutta vähitellen kuullessaan toisilta pojilta, että oli häpeä liikkua pelkkien pikku tyttöjen parissa, hän tahtoi myöskin tietää, miksi hänet oli siihen tuomittu. Eikö äiti voinut lähettää niitä kaikkia takaisin kotiin ja ottaa tänne poikia tilalle? Hän mankui tätä, riehui, itki; mutta tyttöjen seurana hän pysyi. — Jospa hän vain voisi käsittää, mitä hyötyä siitä oli!
Mitä kaikkea nimittäin täytyikään hänen kärsiä niiden poikien taholta, jotka kävivät yleistä poikakoulua! Ja joilla oli miehiä opettajinaan! Kun hän vain pisti päänsä puutarhamuurin yli, kuuli hän: "hamehousu", "lellivauva", "akkaprinssi", "röökynäpisama". Varsinkin tätä viimeistä! Sillä hän oli hirmuisen pisamainen, ihan punapilkkuinen kasvoistaan ja käsistään; lisäksi hänellä oli tuo häpeämätön punainen tukka. Ajatellakin sitten itseään mainittavan, koko poikaa, pisamaksi, röökynäpisamaksi, kuin hän olisi pelkkä pisamatäplä tyttöparvessa! Voi hyväinenaika, kuinka hän halveksi tyttöjä!
Mutta jos hän rohkeni lausua tämän heille itselleen, — ja sitä kaipaa useastikin poika, jolla on sydän oikealla paikalla; hän ei voi alituiseen vain ääneti halveksia, — niin hän sai selkäänsä, todellisesti, hirveästi selkäänsä — äidiltäänkö? se toki olisi vielä voinut käydä päinsä; ei, noilta samaisilta viheliäisiltä pikku tytöiltä! Toiset pitelivät häntä ja raastoivat hänet kumoon, ja toiset löylyttivät häntä, eivätkä ollenkaan leikillään; se kirveli vietävästi. Ja äiti seisoi siinä katselemassa ja nauroi, nauroi niin, että kyynelet tulivat silmiin ja hänen täytyi ottaa kakkulat nenältään kuivatakseen ne.
Tytöt eivät tahtoneet tietää mistään pienestä vallanhimoisesta tyrannista keskuudessaan, mistään kopeasta nuoresta herrasta. Saatuaan työnsä valmiiksi he sanoivat hänelle, että kohtelias seuramies, hyvä kumppani, oli aina tervetullut; ja jos hän siihen irvisteli, niin taas uudestaan, maahan jälleen ja selkään, enemmän selkään, yhä enemmän selkään. Sitten he niiasivat, yksi kerrallaan, kun olivat valmiit; heitä oli niin kovin monta, he vain huvittelivat.
Mutta pahin on vielä kertomatta. Yhteen noista "tytöntypyköistä" hän oli samaan aikaan kuolettavasti rakastunut; sen tiesi tyttö itse, se kiittämätön ruoja, ja sen tiesi Tomasin äitikin. Hän oli varma siitä, että hänen äitiänsä varsinkin tästä syystä noin kamalasti nauratti. Se oli niistä kovakätisin, Augusta Hansen, Lauran tytär, — Augusta, jonka kanssa hän oli kirsikoita syönyt yhdessä, siten nimittäin, että he ottivat ne toistensa suusta, ensin Augusta hänen, kun hän piti kantaa suussaan ja marjaa huulillaan; sitten hän Augustan. Augusta oli hänelle lahjoittanut vyönauhansa ritarimerkiksi hänen — ypö yksinään muuten — pitämiinsä turnajaisiin. Augustalle oli hän vastavuoroon lahjoittanut koko kokoelmansa tyhjiksi puhallettuja munia; hän oli itse kerännyt niistä jok'ainoan. Silloin hän oli pyytänyt siihen äidin lupaa, sillä se ei voinut oikein käydä päinsä ilman. Hän oli kuiskannut sen takaa päin äidin korvaan; tämä ei sillon saanut katsoa häneen. Ja äiti oli kysynyt, pitikö hän Augustasta, ja hän oli äidille uskonut, että etenkin tukasta. Ja Augusta oli myöskin kiltein ja viisain. Se, mitä Augusta sanoi, oli oikein. Ja siitä oli äitikin ollut yhtä mieltä; hän ei ollut nauranut. Mutta nyt hän seisoi katselemassa, kuinka Augusta häntä kurmoitti, sillä Augustan kädet ne mäikyttivät pahimmin.
Moisen petollisuuden jälkeen — eikä näin, sen pahempi, tapahtunut ainoastaan kerran, vaan milloin hyvänsä! — oli hänellä tapana olla pitkän aikaa puhumatta Augustalle; kerran hän sai olluksi vaiti kolme päivää. Äitiä kohtaan hän koetti samaa, mutta hän ei saanut koskaan pysytyksi totisena, kun äiti katseli häntä; tämä houkutteli hänet alinomaa nauramaan. Sitten hän yritteli vakavammalla, säännöllisemmällä neuvottelulla saada syntymään toista järjestystä vastaisuudeksi; tämä kiistahan ei koskenut sen vähempää kuin sukupuolten oikeata suhdetta, — suhdetta, jonka syvyyttä hän ei tosin vielä pohjannut, mutta jonka hänen miehinen vaistonsa ilmaisi olevan hullulla kannalla täällä ylhäällä kasvismaalla; tämä täytyi saada toiseksi. Mutta siitäpä ei vain koskaan valmista tullut.
Oikeastaan hän piti rovasti Greeniä pahimpaan vikapäänä. Yhdestä asiasta hän oli ihan varma, — että rovasti Green se oli keksinyt hänellekin pakolliseksi soittaa pianoa, kuten pikku tytöt. Kukaan muu poika ei istunut siten takomassa. Tomas vihasi pitkäliepeistä, kyömynenäistä, tuuheakulmaista pappia, joka aina kävi siellä ja myhäili hänet nähdessään; hän vihasi tätä siinä määrin, että maaliin ammuskellessaan aina koetti piirustaa hänet ja osua häntä takkiin, nenään, silmään. Mutta osuipa hän pappia mihin hittoon tahansa, ei vain tullut mitään muutosta; pianonsoitto jatkui, tytöt pysyivät, ja jos hän jonakin päivänä saikin poikia kasvismaalle, eivät he hyvässäkään lykyssä saaneet olla yksikseen. Eipä vainkaan, nuo kiusalliset tytöt laahautuivat kaikessa mukana. Ja sitten tuli kaikkia jälkijuttuja, — joko jostakin, mitä joku poika oli tehnyt tai sanonut ja mikä sai aikaan, että siitä pojasta oli suoriuduttu; se ei sinne enää koskaan tullut, — tai myöskin siitä, että Tomas itse oli tahtonut rehennellä toveriensa silmissä ja olla isoa miestä. Tästä hän sai jälkeenpäin löylytystä. Toisinaan he olivat osittaneet hänen rikkomuksensa pikku eriin, joten hän ensin sai selkäänsä yhdestä asiasta ja sitten toisesta.
Augusta oli aina rökittämisen puolella, hän iski hanakimmin, lainkaan muistamatta kirsikoita tai munia tai pikku palveluksia. Lukemattomat kerrat Tomas vannoutui erilleen koko ystävyydestä ja uskollisuudesta; mutta kun sitten Augusta ei siitä vähääkään välittänyt, vaan leiskui tuossa tuuheine palmikkoinensa, vantterilla jaloillaan … niin, silloin hän suvaitsi alentua. Hänen piti antaa tytön ymmärtää, ettei hän tyttöä kenties pelkästään halveksinutkaan; oli kuitenkin mahdollista tytön saada armokin. Augusta ei ollut häntä näkevinänsäkään. Ja niin oli loppuna, ettei Tomasista … näyttänyt kannattavan muistella sitä sen enempää.
Merkillistä oli Augustassa, että hän tuli aina hallinneeksi, vaikk'ei siitä välittänytkään. Hän antoi muiden vallita viimeiseen asti; hänestä oli kerrassaan yhdentekevää, kuka vallitsi ja mitä toiset saivat päähänsä. Mutta joka kerta, kun takelsi, ohjasi hän asian ladulleen. Voi hyväinenaika, kuinka Tomas häntä ihaili ja kuinka usein hän sen tytölle lausui! Ja vihoitteli itsekseen, kun ei voinut tekeytyä välinpitämättömäksi. Augustan kanssapa hän viimein joutui kumppanuuteen pianonkin ääressä, — ja siitä lähtien tuli pianonsoitto hänelle kaikista aineista rakkaimmaksi.
Näiden ensimmäisten kiistavuosien jälkeen tuli toisia; hän saavutti nimittäin viimein sen verran etevämmyyttä, että ilkesi tunnustaa tyttötoverinsa. Vieläpä hän alentui ottamaan vastaan apuakin heiltä, milloin toisia poikia oli ulkopuolella haastamassa häntä tappeluun; niin — kuka olisi osannut sitä ajatella? — tulipa aika, jolloin hän uljaan sisukkaasti otteli urheitten ystävättäriensä puolesta, — etenkin milloin joku poika oli nimittänyt Augustaa "suutarintyllykäksi", jopa "pylsyksi". Silloin hän olisi halusta "mennyt kuolemaan", eikä se ollut pöyhkeilyä, sillä yhdeksänvuotiaana hän oli vähällä runneltua vaivaiseksi, kun oli tuollaisesta syystä hyökännyt kymmenkunnan kiusanhengen kimppuun yhdellä kertaa, niistä oli vähintään kolme monta vuotta vanhempia kuin hän. Se oli hänen ylpein hetkensä, kun hän makasi verekset etikkakääreet ohimoilla ja Augustan piti päästä niitä vaihtamaan äidin sijasta. Nyt, kun hän oli todellakin tehnyt jotakin puhumisen arvoista, — eikä lupaillut.
4
Viimeiset vuodet puutarhassa
Tähän aikaan Tomasin ulkonaisessa elämässä tapahtui suuria muutoksia.
Ensinnäkin hän sai kumppanin. Useita vuosia aikaisemmin oli kaupungissa kuollut muuan kappalainen Vangen, joka oli naimisissa erään haavemielisen tanskalaisen naisen kanssa; he olivat viettäneet kahdenkeskistä paimenelämää, kirjaimellisesti ilman huolta huomisesta. Ihmiset ovat sellaisissa tapauksissa varsin ystävällisiä; leski sai sen verran, että saattoi ensimmäiset vuodet elättää lapsensa ja itsensä. Seuraavina vuosina sitä ei tarvittu; hän nimittäin kuoli. Rovasti Greenin välityksellä poika Karl tuli rouva Rendalenin luo "koetteelle"; hän oli silloin yksitoistavuotias, kaksi vuotta vanhempi Tomasia.
Karl Vangen oli pitkä, solakka, tummaverinen, isopäinen; etenkin vei otsa tilaa. Silmäkuopat olivat laajat, harmaansiniset silmät lempeät, suu iso ja miellyttävä varsinkin taipuessaan myhäilyyn. Hän oli hiljainen ja hyvin siivo, uudessa paikassaan arka. Illalla mennessään sisälle Tomasin kanssa, jolla nyt oli huoneensa kylpyhuoneen toisella puolella, hän polvistui sen uuden sängyn eteen, joka oli sinne häntä varten asetettu, ja siinä hän pää käsiensä varassa rukoili kauan ja hiljaa. Jälleen noustessaan hän hymyili kyynelet silmissään toverille, mutta ei puhunut. Tomas kuuli hänen sitten kiihkeästi nyyhkyttävän peitteen alla; sitä kesti kauan. Tomasinkin täytyi lopulta itkeä, mutta hän varoi antamasta toisen sitä kuulla.
Kaikki olivat sydämellisen leppeitä tulokkaalle, mutta kukaan ei niin suuresti kuin Tomas. Jos hän olisi voinut lankana punoutua hänen ympärilleen, olisi hän sen tehnyt. Karl kävi lyseota, jossa hänellä oli vapaapaikka, joten he olivat erillään melkein kaiken päivää; he eivät siis lukeneet läksyjänsäkään yhdessä hänen ollessaan kotona. Eikä Karl suonutkaan itselleen paljoa lomaa, sillä hän oli hidas oppimaan, mutta kuitenkin etevin luokallaan ja tahtoi siinä asemassa pysyäkin. Tomas ei niin ollen voinut koskaan päästä häneen käsiksi niin usein kuin tahtoi, — ei päässyt koskaan olemaan häntä kohtaan niin hyvä kuin olisi toivonut. Ja sitten vihdoinkin tullessaan Karl oli väsyksissä; hän ei päässyt oikein vauhtiin. Hän ei kenties myöskään pitänyt kylliksi arvossa, mitä toinen oli hänelle varannut; hän ei käsittänyt, kuinka hartaasti Tomas oli häntä odottanut, kuinka paljon Tomas iloitsi hänestä. Hän oli ensimmäinen kumppani, mikä Tomasilla oli ollut; mutta Karlilla oli useita.
Karl oli ylipäänsä liian vitkallinen ja lauhkea, aina peloissaan vaatteistansa, tarkoin tottelevainen, milloin oli sanottu jotakin; tässä ja muissa suhteissa Tomasin vastakohta. Lopulta Tomas havaitsi, että Karl oli pohjaltaan tyttö, — yksi tyttö lisää talossa, mutta ei läheskään niin hauska kuin nuo toiset. Pian hän alkoi nimittää kumppaniaan Karolineksi; hän pititteli, kun Karl oli viluissaan tai arasteli tehdä jotakin, ja kun Karl suopeasti hymyili, sen sijaan että olisi suuttunut, teki Tomas oman suunsa leveäksi kuten hänenkin oli, venyttämällä sitä molemmin etusormin. Ja kun se oli niin perin metkaa, olivat heti tytötkin siinä mukana. He kehuivat Tomasia hänen ritarillisuudestaan heitä kohtaan; hän oli itsekin tästä ominaisuudestaan ylpeä. Mutta yhdessä hän ja he saattoivat olla kerrassaan epäritarillisia Karlille, aivan sitä huomaamattaan. Kuten esimerkiksi silloin, kun Tomas oli keksinyt, että he joka kerta Karlin näyttäytyessä ryntäisivät yksitellen häneen käsiksi ja harjaisivat kaikki hänen vaatteitansa käsillään, koska hän oli niin arka vaatteistaan; hänellähän oli ollut niin vähän. Häntä harjattiin ja harjattiin, kunnes hän itki. Ja silloin hän oli heti "ruikutusrukoilija" ja "itkupirri". Asia tuli kahta hullummaksi, kun ilmeni, että Karl, joka oli sekä vanhempi että paljon isompi kuin Tomas, kuitenkin oli heikompi. Silloinhan Tomasin piti näyttää kuntoaan, ja tämä sukesi pahoinpitelyksi.
Karlille ei pohjaltaan ollutkaan kovin vastenmielistä olla marttyyrina; hänestä se oli jotakin suurta. Mutta tämän saivat nuo toiset piankin selville; sitä he eivät voineet millään muotoa sietää! Siitä hetkestä alkaen hän joutui yhäkin ahtaammalle.
Mutta miten Augusta suhtautui näihin asioihin? Augusta oli Karlia kohtaan hyvä, ja mitä häijympiä toiset olivat, sitä ystävällisemmäksi hän kävi. Mutta hän ei sekaantunut muiden puuhiin; yleensäkin hän oli viime aikoina yhä tiukemmin vetäytynyt erilleen kaikesta rajusta. Joka kerta, kun Karl turvautui häneen, hän pääsi kuitenkin rauhaan; siksi tapahtuikin niin yhä useammin, lopulta alituiseen. Hän ei uskaltanut tulla puutarhaan ilman Augustaa.
Tomas oli liian ylpeä ilmaisemaan mitään huomanneensa, mutta hän antoi Karlin maksaa. Varsinkin hän vannoi kostoa kerran, kun hän oli valittanut pianotunnilla asiasta ja Augusta oli vastannut, että niin saisi olla, kunnes Tomasista tulisi niin kelpo poika kuin Karl oli, sillä siitä puuttui paljon. Lauantaiehtoopäivisin oli Karl aina hautuumaalla asettamassa tuoreita kukkia vanhempiensa haudalle. Kun hän sitten seuraavana lauantaina asteli vasu käsivarrellaan, järjestäytyi Tomas puistokujassa hänen tielleen; siellä hän pyysi Karlia lupaamaan, ettei tämä enää puhuttelisi Augustaa. Mutta muuten niin säyseä Karl ei tahtonut sitä luvata, ja kun Tomas häntä siitä löi, ei hän senkään uhalla tahtonut. Tomas löi ja löi häntä; niin, hän sai lyödä häntä minkä jaksoi, mutta Augustaa puhuttelemasta ei hän luopuisi. Suunniltaan vimmastuneena Tomas potkaisi häntä vaaralliseen kohtaan; toinen kiljaisi vihlovasti ja vaipui maahan.
Tomasin täytyi itse toimittaa hänet kotiin kannetuksi, itse juosta noutamaan lääkäriä, ja hänen tuskan ja vauhdin hiki otsallaan vilistäessään sen paikan ohi, missä Karl oli silmät häneen luotuina lysähtänyt maahan, muuttui Karlin kuva; avuton, hiljainen poika, joka polvistui makuusijansa eteen rukoilemaan ensimmäisenä iltana uudessa paikassaan, vietti ylösnousemustansa hänen sielussaan. Tomas kiiruhti takaisin kotiin ennen lääkäriä; hänen täytyi kiireesti, kenenkään sitä näkemättä, polvistua siihen, mihin Karl oli vaipunut, ja siellä itkeä ja rukoilla.
Samana iltana hänen äitinsä, Andreas Berg ja hän istuivat kolmisin arkihuoneessa. Andreas Berg oli rouva Rendalenin pyynnöstä tullut kertomaan Tomasille hänen isänsä, John Kurtin, lapsuudesta, kertomaan siitä ilman mitään salailua ja äidin läsnäollessa. Berg oli vakava mies, ja ankarakin. Häntä oli useastikin suututtanut Tomasin käyttäytyminen Karlia kohtaan, ja nyt hän kertoili eri kohtia John Kurtin poikuusajoilta, kertoili tuomitsematta ainoallakaan sanalla, mutta tapaus seurasi toistansa raskaampana; tämä oli Bergin tyyliä. Äiti ei katsonut tarpeelliseksi lisätä puolestaan sanaakaan.
Hän kuuli Tomasin sitten illalla kuiskivan ja nyyhkyttävän Karlin sängyn ääressä; hän näki poikansa seuraavana päivänä puhelevan ulkona käytävässä Augustan kanssa. Pari kertaa hän oli päivän kuluessa kietaissut käsivartensa äidin vyötäisille ja itkenyt, mutta ollut vaiti.
Tätä mielenkuohua kesti kauan. Sill'aikaa päätettiin, että Karlin "koetusaika" oli nyt lopussa; hän siirtyi pojaksi perheeseen. Lääkäri oli selittänyt, että hän saisi eliniäkseen haittaa siitä potkaisusta, jonka hänelle oli mustasukkaisuus ja vallanhimo suvainnut antaa, — ja tämä oli tuottanut ratkaisun.
* * * * *
Vähän jälkeenpäin tapahtui toinen suuri mullistus. Ne tytöt, jotka olivat Tomasin keralla nauttineet rouva Rendalenin opetusta alusta asti, olivat päässeet niin paljon edelle — eivät ainoastaan samanikäisistä tyttökoululaisista, vaan myöskin lyseolaisista, etenkin kielissä, että monet tahtoivat, häntä laajentamaan luokkansa kouluksi ja ottamaan koko kaupungin tyttökoulun kartanoon. Tämä toivomus oli lopulta tullut yksimieliseksi ja kehittyi painostukseksi.
Rovasti Green oli kaikista innokkain. Mihin kauniimpaan rouva Rendalen saattoi käyttää tietoansa ja hallintokykyänsä? Koko hänen kehityksensä, koko elämänkokemuksensa kohdistui tähän päämäärään.
Saattaisiko uskoa, että Kurtien talo kajahtelisi turvallisesta lastennaurusta, että siellä tulevat naissukupolvet oppisivat työskentelyä itsenäiseen asemaan pääsemiseksi — sekä avioliitossa että sen ulkopuolella!
Siten esitettynä asia sai vertauskuvallista merkitystä. Ani harvat meistä huomaavat, että jotkin selitykset ja ennusmerkit, erinäiset aavistukset, satunnaiset muistot painavat päätöksissämme paljon enemmän kuin suoranaiset todistelut. Tomasine Rendalen ei ollut poikkeuksena.
Hän oli sentään kyllin käytännöllinen kysyäkseen itseltään, kelpasiko hän tosiaankin kaikkeen siihen, mitä rovasti koulutyöhön sisällytti. Häntä aavistutti, että vanhus kaikkien uudistusmiesten tavoin oli herkkätoiveinen, että hän vaati kolmen sukupolven työtä yhdeltä ja odotti yksilöltä tuhansien ihmisten tuloksia. Tomasine oli myöskin kyllin ymmärtäväinen epäilläkseen, tokko tavallista hiukan perusteellisempi kielten opetus, hiukan paremmin kerrottu historia ja muu sellainen voisi sanottavasti kohentaa siveellisyyttä ja itsenäisyyttä.
Mutta vertauskuva oli voimallisempi kuin nämä järkisyyt. Näyttihän siltä, kuin tässä olisi ollut määrätty asia annettuna määrätyn henkilön ajettavaksi. Hänhän oli nyt täällä Kurtien perijättärenä, suureen koulutyöhön varustettuna; se oli totta. Käydä tasoittamaan huonoa esimerkkiä ja antamaan hyvää … siihenhän hänellä kaiketikin oli jonkinlaista tottumusta.
Joka tapauksessa tämä antoi hänelle voimia. Kerran päätettyään hän tarttui työhön niin että tuntui, ja sai muut tekemään samaten.
Hän otti maatilaan uuden kiinnityksen ja korjautti talon ylhäältä alas asti.
Kaikkia ikkunoita isonnettiin. Ne alakerran huoneet, jotka isoista portaista tultaessa olivat oikealla kädellä, jäivät entiselleen, mutta vasemmalla ja sivurakennuksessa sekä kauttaaltaan yläkerrassa tehtiin melkein kaikkiin huoneisiin se muutos, että väliovet muurattiin kiinni, joten niihin pääsi ainoastaan pitkästä sisäkäytävästä.
Vasemmalla sijaitseva iso ritarisali muodostettiin voimistelusaliksi ja kokoushuoneeksi; siellä myöskin pidettiin aamurukoukset. Käytävästä yläkertaan johtavat kaksiosaiset portaat suljettiin ulkokäytävästä väliseinällä ja siihen kumpaisellekin sivulle sovitetulla kahdella ovella. Rouva Rendalen pidätti sillä tavoin itseään varten ulkokäytävän; talon kuuluisat paasiportaat veivät vain hänen asuntoonsa ja suurissa juhlatilaisuuksissa ritarisaliin. Oppilaat saivat oman pääsytiensä pihan puolelta siten, että ison, tyhjän, hyödyttömän tornin alaosasta järjestettiin eteinen. Ulkoa rakennus vapautettiin kalkkikerroksestaan; punainen muurikiven väri verestettiin, ja talo näytti uudelta.
Suuri toivioretki tuonne ylös, kun kaikki oli valmista; suuria toiveita uudesta opinahjosta.
Tomasine joutui melkoiseen velkaan; se koulu, jonka hän otti haltuunsa, täytyi hänen myöskin lunastaa, ja hyvin kalliista hinnasta. Mutta oppilastulva oli heti alusta asti ennen kuulumaton. Pikku tyttöjä ilmoitettiin maalta, vieläpä lähikaupungeistakin. Heidät sijoitettiin hänen osoitustensa mukaan täysihoitoon; itse ei hän ensi alussa tahtonut ottaa ketään asumaan taloon, hänen piti rauhassa järjestää koulu.
Toisinaan hänestä tuntui, ettei hän koskaan saavuttaisi tätä yksinkertaista päämäärää, järjestettyä koulua. Se takelsi ensinnäkin opettajistoon; hänen vaatimuksiaan ei kyetty täyttämään. Hän kokeili ja erotteli; kaikkea sitä pulaa ja säännöttömyyttä, kaikkea sitä liikarasitusta, mitä sellaisista oloista johtuu, hän kärsi parempien aikojen odotuksessa. Jokapäiväinen aherrus, loppumaton rauhattomuus, huolia tuottava rahanhankinta ahdisti häntä päivästä päivään; hän muisteli alkuperäistä päämääräänsä, suurta vertauskuvaa, naurettavana haaveena.
Yksi hänestä näytti varmalta: hän menetti täten poikansa. Ei hänen rakkauttaan eikä ylimalkaan hänen kuuliaisuuttansakaan, ei myöskään kokonaan hänen opetustaan, vaan hänen luonteensa ohjauksen, hänen likeisyytensä, hänestä iloitsemisen.
Pojan leikkeihin, hänen suunnitelmiinsa, ilmaisumuotoihinsa solui jotakin kiihkeää, mielikuvituksellista, haaveksivaa, minkä äiti näki yltyvän ja mikä oli hänelle syvästi vastenmielistä. Oikaistessaan poikaa hän näki tämän silmien hermostuneessa hätäisyydessä hämärää kärsimättömyyttä; hän tunsi pojan häntä ylimielisesti arvostelevan. Karlin kanssa seurusteleminen pikemminkin tuki vikaa; Karl oli itsekin haaveksija. Senvuoksi äiti pyysi, että Augusta taltuttaisi pojan kiihkeyttä, koettaisi pidätellä häntä arkisessa todellisuudessa. Mutta Augusta ei koskaan antautunut keskusteluun siitä. Rouva Rendalen näki siten näiden taipumusten kehittyvän. Se tärveli hänen ilonsa koulusta, kun tämä vihdoin ainakin ulkonaisesti alkoi sujua. Kaiken kaikkiaan: hän kyseli itseltään, mitä oli tällä ahdistuksen täyttämällä elämällä muuta voittanut kuin lisääntynyttä velkaa ja suuresti karttunutta huolta. Nyt hän oli kuitenkin sidottu; jokainen päivä anasti hänet ja luovutti seuraavalle; jos hän hetken lepäsi, uhkasi kaikki kukistua hänen päällensä.
Tästä äidin paljosta huolesta ei Tomasilla ollut hämärintäkään aavistusta; hän eli samaan aikaan onnellista voimakkaan kehityksen elämää. Karlin suuremmat tiedot auttoivat häntä; he haaveksivat ja rakastivat yhdessä, he keksivät kaikkea mahdollista ollakseen "neideille" hyödyksi ja iloksi, he ja heidän toverinsa, sillä vähitellen oli useampia vedetty piiriin, ja kaikessa heidän keksimässään oli enemmän kaunista, enemmän vaihtelua sitten, kun poikia ja tyttöjä oli alituiseen yhdessä.
Tomas voimistui, mutta ei näyttänyt tulevan pitkäksi, vaikka molemmat vanhemmat olivat kookkaita. Hän oli erinomaisen sorea ja asteli ryhdikkäästi ja joustavasti ulospäin kääntyneillä jaloillaan, jotka olivat niin pienet, että hän saattoi käyttää tyttöjen kenkiä. Hän oli melkein yhtä kapeakin vyötäisiltään kuin he, mutta harteva. Kahdentoista vuoden vanhana hän sai pojista ensimmäisen palkinnon eräässä voimistelunäytännössä, jollaiset nyt olivat päässeet vauhtiin sielläkin päin maata.
Hänen päänsä oli voimakasmuotoinen, erittäinkin yläosastaan; poskiluut olivat ulkonevat, nenä oli jo nyt kohonnut paljon korkeammalle kuin äidin, mikä antoi hänelle paljon hauskuuden aihetta; äiti kuitenkin aina vastasi, että alaosastaan pojan nenä oli vähintään yhtä leveä kuin hänenkin. Hänellä oli ohuet, hienomuotoiset huulet. Silmät eivät olleet isot ja näyttivät vielä pienemmiltä siksi, että hän rypisteli otsaansa ja tirkisteli; ne olivat harmaat, ilmeeltään levottomat ja kuitenkin terävät. Otsa oli valkea ja samanlainen kuin isän, mutta kasvojen, kaulan ja käsien hipiä niin läpeensä kesakkoinen, että se paistoi punaisena kuin tukkakin; tämä törrötti pystyssä ja oli enimmäkseen töyhtöinä. Kaunis hän ei ollut. Kun hänen vierellään näkyi pitkän, tummaverisen Karlin jyhkeä otsa, isot silmäkuopat, leveä, tasainen suu, lempeä muoto ja hiljainen olemus, näytti hän kuin räpyttelevältä ja herätti kenties äidissään enemmän levottomuutta, kuin olisi aihetta ollut. Nyt hänestä oli tullut Karlin täysin uskollinen ystävä; hän ihan rakasti tätä, — kuten hän yleensäkin joko rakasti tahi inhosi, vähempi ei riittänyt.
Hän oli neljännellätoista vuodellaan, kun hänen piti saada syksyllä lähteä enonsa, merikapteenin, matkassa Hampuriin, sieltä Englantiin ja takaisin. Retki oli sovittu jo kevätkesästä, mutta lykätty. Tomas, joka lueskeli yksityisesti, saattoi tehdä sen milloin tahansa, ja miehevintä oli tehdä se syysmyrskyjen aikana. Hänen varustuksensa olivat valmiit; he odottivat purjetuulta.
Eräänä lauantaiehtoopäivänä Augusta ja hän istuivat ylhäällä omenapuussa, hän oksallaan oikealla ja Augusta vasemmalla. Heidän piti karistella puuta, palttinapussit riippuivat tyhjinä heidän vyötäisillään. Augusta oli tarttunut kädellään päänsä kohdalla olevaan oksaan ja nojasi päätänsä käsivarteen, kuunnellen Tomasia. He olivat nähneet lääkärin, tohtori Knut Holmsenin, menevän rouva Rendalenin luokse, ja tämä ihmeellinen uusi tohtori oli niitä, joita Tomas "rakasti". Hän oli äskettäin tohtorin kanssa lukenut Mommsenin esitystä Gracchuksista hänen Rooman historiastaan, ja sitä hän nyt selosti; sellaista ei Gracchuksista heidän omassa historiankirjassaan mainittu. Gracchukset olivat nyt hänen ihanteensa! Mutta kesken innostunutta kuvailua hänen mieleensä juolahti, että kun hän tahtoi olla molempina Gracchuksina, piti Augustan olla Gracchuksien äitinä; mitään suurempaa ei ollut naiselle olemassa kuin olla samalla kertaa Scipion tytär ja Gracchuksien äiti. Mutta siihen ei Augustalla ollut mitään halua; hän ei voinut pitää siitä, että Gracchuksien äiti eli sen jälkeen, kun pojat olivat saaneet surmansa. Augusta oli alituiseen niin peloissaan kuolemasta; kuolemassa oli jotakin kamalaa. Hän istui siinä nojaten päätään käsivarteensa ja sanoi tuon hiljaisesti kuin itsekseen. Hän näytti kovin viehkeältä. Vai oliko hän väsyksissä? kysyi Tomas.
Ei, hän ei ollut väsyksissä, mutta hän kaipasi levollista oloa.
Niin, saattoivathan he vielä jonkin aikaa istua.
Augusta muutti asentoaan, ja he puhelivat edelleen.
Kun Gracchuksien äiti tapasi pojat taivaassa —
Mutta tulivatko Gracchukset ja hän taivaaseen? Eiväthän he uskoneet
Jeesukseen?
Moninaisten tuumailujen perästä lapset pääsivät yksimielisyyteen siitä, että nyt he otaksuttavasti olivat saaneet opastusta Jeesuksesta ja siis joutuneet taivaaseen. Mutta mitä sitten edelleen? Mitä he hommasivat siellä? Augustaa pöyristytti; äänettömyys oli niin peloittava. Hän kätki kasvonsa, ja niiden taas näyttäytyessä hän oli itkenyt. Tomas istui kauan häntä katsellen.
"Kuulehan, Augusta", hän sanoi, "kumpainenkaan meistä kahdesta ei kuole, ennenkuin tulemme hirveän vanhoiksi, eikö niin? Niin vanhoiksi, ettemme enää jaksa kävellä? Silloinhan se jo on kuitenkin yhdentekevää, eikö niin?"
Augusta hymyili. "Silloin kerran kun annoit minulle ikikukat sinä pyysit, että muistaisin sinua kuoltuasi, niin pyysit."
"Niin, minä olin niin hirmuisen onneton sinä päivänä. Ja lisäksi olin saanut sen kuvan, joka esitti kuningas Edvardin poikia. [Edvard IV:n molemmat pojat — vanhempi kolmentoista ikäinen — saivat julman lopun. Suom.] — Kuulehan."
"No?"
"Nyt merellä syysmyrskyissä … syysmyrskyt voivat olla varsin vaarallisia, näes … silloin annan köyttää itseni kiinni, ja sitten kirjoitan sinulle tarkalleen, mitä ajattelen. Ja sittenhän sinäkin kirjoitat, mitä ajattelet sitä lukiessasi?"
"Siitä tullee kamalaa!" nauroi Augusta; hän oli vanhempi.
Tomas tuli hämilleen, joten syntyi äänettömyys. Mutta sen aikana Tomas katseli hänen täyteläisyyttään ja hyväntuulisuuttaan, tuuheita palmikkojansa ja pitkiä silmäripsiään — Augusta istui silmät alas luotuina. Niin, hänpä oli nyt kasvanut, Augusta; olihan hänellä nyt oikea povikin, ja tuollaiset ranteet ja omituisen lujat kädet… Tomas istui katsellen, kunnes sanoi: "Mutta Augusta".
"No?"
"Karl kirjoittaa minulle jok'ainoa päivä; äiti on luvannut hänelle rahaa siihen. Etkö siis sinä voi lisätä puolestasi joitakin rivejä — mitä?"
"Joka päivä, Tomas? Sepä on usein se."
"Mutta etkö kuitenkin —?"
"Minä en suinkaan koe mitään merkittävää joka päivä, minä. Kuule,
Tomas, työlääksihän se vain käypi?" Hän katsoi Tomasiin vilpittömästi.
"Mutta", intti toinen, "kaikki, jotka pitävät toisistaan, tekevät niin". — Hän oli tulipunainen ja kääntyi pois; Augusta varmaankin nauraisi.
Mutta Augusta ei nauranut. Tovin kuluttua Tomas kuuli hänen sanovan (sillä hän ei ollut kääntynyt takaisin): "Niinpä niin, pitäneehän se sitten tehdä." Augusta ryhtyi poimimaan omenoita.
Samaan aikaan Tomasin äiti seisoi arkihuoneen ikkunan ääressä lääkärin edessä. Hän katseli vuoroin lääkäriä ja vuoroin ulkona omenapuussa istuvia lapsia. Tohtori oli juuri kertonut, että Lars Tobiassen oli tullut pähkähulluksi ja että hänen poikansa oli säikähtänyt ja niin ikään joutunut järjiltään; hän oli jo kauan ollutkin menettämäisillään ymmärryksensä. "Kurtien perintöä", sanoivat ihmiset vuorella; siellä oli ollut montakin hullua Kurtia, miehiä ja naisia. Siihen oli sitten rouva Rendalen vastannut, että hän tiesi sen ja oli ollut peloissaan sekä Tomasin syntymän edellä että jonkin aikaa jälkeenpäinkin; mutta nyt hän tunsi itsensä turvalliseksi, — "vaikka", hän lisäsi, "Tomasissa on jotakin suhteettoman liioiteltua, haaveellista".
Hän katsoi kysyvästi tohtoriin, joka vastasi: "Niin, hänen hermonsa ovat tärviöllä."
Tohtori Knut Holmsen oli noita ennakolta vanhoiksipojiksi määrättyjä, jotka tosin joskus huolettomuudessaan voivat ajautua avioliittoon, mutta eivät viitsi ajatella yhdessä tai tuntea yhdessä kenenkään muun ihmisen kanssa, vaan ovat kaikkialla kuin itsekseen. Nyt tulla tupsahti häneltä vastaus, joka syntyi itsestään. Mutta äitiä se säikähdytti kamalasti.
"Voisiko Tomas tulla hulluksi?" hän kysyi.
Tätä ei tohtori ollut tarkoittanut; hän vastasikin vain: "Ei hän, mutta hänen lapsensa."
Rouva Rendalen kavahti pystyyn, tuijotti häneen kalmankalpeana ja hänestä ulos puutarhaan. "Tiedättekö, mitä sanotte?" hän kysyi.
Holmsen punehtui, sillä tämä järeä ihminen oli oikeastaan hyvin häveliäs. Ja suoriutuakseen pälkäästä hän alkoi puhua juuri lukemastaan kirjasta, joka olisi oikeastaan pitänyt kaikkien lukea; se oli Prosper Lucasin Perinnöllisyys.
Omenapuussa istuvat nuoret näkivät heti jälkeenpäin tohtori Knut Holmsenin ja rouva Rendalenin yhdessä kävelevän kaupungille ja jälkimmäisen sittemmin palaavan kaksi isoa kirjaa kainalossaan.
Seuraavan päivän iltana Tomas läksi matkalleen ja viipyi poissa kaksi kuukautta. Hän oli molemmissa satamissa, joihin he poikkesivat, saanut uskollisen Karlin joka päivä hänen lähdöstään asti kyhäämiä kirjeitä, edelleen muutamia sydämellisiä kirjeitä äidiltään, mutta ei riviäkään Augustalta. Tämä oli sairaana, hänen teki kipeätä sydämestä; laajentunut sydän, kirjoitti äiti. Nyt Tomas muisti, että Augusta oli viime aikoina etsinyt rauhaa; hän tunsi kipua. Mutta Augustan lainen sankari ei tietysti voisi nujertua; hän kyllä tulisi taas terveeksi!
Laiva tuli myöhään eräänä iltana satamaan. Kartanossa ei kenelläkään ollut siitä aavistusta, ennenkuin Tomas arkihuoneessa hyppäsi äitinsä kaulaan; tämä istui siellä ihan yksinään tilejänsä järjestellen.
Hän huusi "Tomas!" kuin olisi todellakin säikähtynyt, ja se sai pojan vain vielä hullummaksi ilosta; hän painautui kaikin voimin äitinsä tukevaa vartaloa vasten, — mutta silloin … hän huomasi tämän itkevän. Hän hellitti ihmeissään, katseli äitiä, ja tämä heittäysi pöydän yli katkerasti nyyhkyttäen. Augusta oli kaksi päivää aikaisemmin kuollut.
Seuraavana aamupäivänä hän meni äitinsä kanssa kauhuissaan ja itkettyneenä tuonne alas kukkasia viemään. Rouva Rendalen valitsi sivuportin, hän tahtoi tulla sisälle takatietä. Silloin Nils Hansen näki hänet työpajastaan ja tuli heti ulos; Tomas oli jäänyt hiukan taemmaksi. Häntä niin järkytti käyskennellä vanhoja tuttuja teitä, ettei hän voinut heti tulla perässä. Mutta hänen tullessaan sisälle ja Nils Hansenin saadessa nähdä hänetkin, Augustan leikkitoverin ja parhaan ystävän, mies puhkesi rajuun itkuun ja poistui.
Samoin kävi rouva Hansenin. Hän oli tuvassa järjestelemässä vainajan ympärillä; hänen nuorin, kaksivuotias tyttösensä istui hänen luonansa lattialla, kun rouva Rendalen avasi oven ja astui sisälle. Laura tuli häntä vastaan ja kiitti siitä, että hän tänäänkin poikkesi katsomaan. Laura näytti hillityltä, mutta heti, kun lohduton Tomas pistäytyi esille kukkinensa, lysähti toinen tuolille ja itki ääneen. Lapsikin alkoi itkeä. Tätä ei Tomas voinut kestää; hän laski kukkaset kädestään, tietämättä mihin, ja karkasi takaisin kotiin. Hän oli nähnyt nuo tuuheat palmikot, jotka olivat suorina valkoisella hurstilla, nukkuvat kasvot ja ristiin lasketuissa käsissä nuo ikikukat; hän tunsi ne heti nauhasta.
Kuinka raskaalta taakalta tuntuikaan tähän aikaan rouva Rendalenista koulu, sillä tuo haavoittunut pikku sydän ikävöitsi alinomaa äidin turviin. Hän oli peräti ahdistuneella mielellä poikansa taipumuksesta haaveksimiseen, sen saamasta uudesta aiheesta, eikä osannut ajatella, millä voisi sitä ehkäistä ottamatta häneltä hänen ainoata lohtuaan. Mutta hämmästyipä hän vähitellen nähdessään, että Augustan kuolema vaikutti ihan päinvastoin.
Augusta oli pelännyt kuolemaa, kenties vielä enemmän kuolemattomuutta; tästä piti Tomas horjumattoman lujasti kiinni, joten hän ei ajatellutkaan etsiä ystävätärtänsä sieltä, — se olisi ollut kuin hänen kiusaamistansa. Useimpia lapsia hirvittää iankaikkisuuden ajatteleminen. Varsinkin Karl hautoi nyt tätä aihetta, mutta hänen täytyi olla vaiti. Tomas ei sitä sietänyt. Oli vastoin Augustan tahtoa, että koetettaisiin löytää hänet iankaikkisuudesta; siitä Tomas oli varma.
Karl taipui; eihän hänen ystävänsä epäillyt itse kuolemattomuutta, joten hän saattoi mukautua tämän tahtoon.
Eikö siis Tomas ollenkaan koettanut loihtia Augustaa esille? Kyllä, istuessaan pianoa kosketellen hän varmasti seurusteli Augustan kanssa; he olivat istuskelleet sen edessä vieretysten. Menneisyyttä hän siis ajatteli. Äiti kummastui eräänä päivänä, kun poika oli antanut hiukan kiivaan vastauksen, mutta palasi heti jälkeenpäin sisälle ja heittäysi hänen kaulaansa. Hän oli niin tottunut poikansa kiivauteen, ettei sitä useasti pannut merkillekään, milloin tämä vain ei ollut epäkohtelias. Hän katseli nyt poikaansa: "Mitä on tapahtunut?" Silloin tämä punastui ja painautui hänen korvansa lähelle, kuten hänen tapansa oli silloin, kun äiti ei saanut katsoa häneen hänen puhuessaan. "Niin, kerran, kun olin vastannut sinulle kiivaasti, Augusta tuli perässäni ulos portaille ja sanoi: 'Tomas, sinä et saa koskaan sillä tavalla vastata äidillesi.' En silloin sen enempää välittänyt siitä, mutta nyt — nyt muistin sen, kun tulin ulos portaille."
Tähän aikaan he innokkaasti lukivat yhdessä esimerkkejä Lucasin kirjasta. Nämä monestikin ihmeelliset todisteet taipumusten ja ominaisuuksien periytymisestä, jotka saattoivat puhjeta esille useiden sukupolvien pysähdyksen jälkeen, vaikuttivat Tomasiin syvästi; hän sai mietittäväkseen koko joukon kysymyksiä, joista selvää saadakseen poikkeili tohtorin puheille.
Vähitellen hän antausi entisiin hommiinsa, mutta hän oli hiljaisempi.
5
Puhe
Neljätoista vuotta tämän jälkeen nähtiin eräänä keväisenä ehtoopäivänä toukokuun alussa suuri vaellus pitkin puistokujaa "Kartanoon". Kandidaatti Tomas Rendalenin piti esitelmällä vihkiä pihalle rakennettu iso, uusi voimistelurakennus. Tässä tilaisuudessa hän tahtoi selitellä, minkä suunnitelman mukaan hän johtaisi koulua, jonka hän elokuusta alkaen ottaisi haltuunsa.
Tiedettiin, että tämä oli ollut hänen päämääränsä, jo ennenkuin hän oli matkustanut Kristianiaan ylioppilastutkintoa suorittamaan, — ettei hänellä ollut kangastanut mitään muuta elämäntyötä opiskellessaan ja sittemmin tutkintojensa jälkeen ottaessaan osaa opetukseen useissa poika- ja tyttökouluissa ja nyt usean vuoden aikana tutustuessaan kumpaisiinkin Saksassa, Sveitsissä, Ranskassa, Englannissa ja lopuksi Amerikassa. Viimeksimainitussa maassa hän oli parhaiten löytänyt, mitä etsi, kerrottiin. Itse hän oli lausunut, että hänen elämänkehityksensä oli siinä puheessa, jonka hän tänään aikoi pitää, ja sitä pidettiin kummallisena; oltiin uteliaita.
Niinä neljänä, viitenä kuukautena, jotka hän nyt oli ollut kotona, hän oli rakennuttanut voimisteluhuoneiston, sillä entisen, ritarisalin, hän oli muodostanut joksikin, missä voitiin tehdä kemiallisia ja fysikaalisia kokeita, — ei oikein tiedetty, millaiseksi; mutta kaipahan se aikanaan saataisiin nähdä. Ja tornista oli tullut pikku tähtitorni. Loputtomasti oli hänen laatikoistansa purettu ja tuotu jotakin, mitä hän sanoi "havaintovälineiksi": lapsille oli esitetty mitä ihmeellisimpiä näytteitä.
Kaikki tämä ja hänen laajat matkansa olivat maksaneet paljon. Millä keinoin oli rahoja hankittu? Rouva Rendalen oli kerran saanut selville, että metsät oli myyty kartanosta erikseen, osaksi ennen, osaksi sen jälkeen, kun oli myyty talot, joihin ne kuuluivat. Toiset näistä metsistä oli aikoinaan myyty vain täydellisesti hakattaviksi; maa oli siis edelleenkin kartanon. Mutta kun ne olivat kauan olleet käyttämättöminä, oli tämä unohdettu, ja ympäristön talot olivat osittain ottaneet metsät. Muutamia oikeusjuttuja tästä asiasta rouva Rendalen hävisi, toisia voitti, ja kelpo norjalaisilla tukkipuilla Tomas ja Karl olivat opiskelleet, Tomas luonnontieteitä ja Karl jumaluusoppia, ja kumpainenkin matkustanut ulkomaille. Karl oli vuoden kuluttua palannut kotiin, mutta Tomas pitkittänyt matkojaan.
Näinä kuukausina nyt kotona ollessaan hän oli luennoinut ylimpien luokkien tytöille, etenkin luonnontieteiden alalta, m.m. selitellyt heille kaikkein uusimpia havaintoja aivojen toiminnasta, näytellen heille isoja piirustuksia! Kun lapset taas kertoivat aikaihmisille, millä tavoin havainnot oli tehty, teki näidenkin mieli kuunnella, joten ei ollut harvinaista, että vanhempia sisaria ja äitejä, jopa isiäkin, istui sulloutuneina tyttösien sekaan kuuntelemassa häntä "Kartanon" luokkahuoneissa.
Siten voi käsittää, miksi ihmistulva nyt oli niin runsas.
Tomas oli ruma, punatukkainen, kesakkoinen nuori mies, jolla oli jokseenkin leveä nenä, harmaat siristelevät silmät ilman kulmakarvoja, ainakaan näkyviä, ja kapeahuulinen suu kuten isällään. Ja kuitenkin sanottiin koko tyttökoulun olevan hurmaantuneen häneen! Tahdottiin nähdä ja kuulla, mitä tämä oli; siksi oli kolme naista jokaista herrasmiestä kohti siinä liudassa, joka kuhisi ylös rinnettä.
Suurilta portailta rakennuksen edustalta oli tehty tie oikealle julkipuolen ja edelleen sivurakennuksen ympäri pihan takalistolle, yleinen koulutie. Sillä puolella oli uusi voimisteluhuoneistokin. Mutta sen pääoven eteen, ylös portaille, oli asetettu vartija, ja ulkopuolella ylt'ympärillä tunkeili joukko ihmisiä pannen osaksi kovaäänisestikin vastalauseensa tästä kohtelusta. Andreas Berg oli saanut toimekseen pitää silmällä, että ainoastaan "lasten vanhempia" pääsi sisälle. Kutsu oli nimenomaan kohdistunut heihin, mutta tätä ei ollut huomattu tai ymmärretty, tai oli tahdottu kuitenkin yrittää ja noustiin nyt kapinaan. Tietysti nämä olivat enimmäkseen nuorta väkeä.
Suurta hilpeyttä syntyi joka kerta, kun joku vanhempi, joka ei ollut virallisesti tunnustettu isäksi tai äidiksi, torjuttiin takaisin. Anton Dösen — jota nimitettiin myöskin "ranskalaiseksi Döseniksi", sillä hän oli asustanut useita vuosia Ranskassa ja kävi nyt kauppaa ranskalaisilla korutavaroilla melkein suoraan vastapäätä Jensenin neitejä "Pummin" varrella, — esittäysi "isänä" ja pyrki sisälle; hän ei ollut milloinkaan ollut naimisissa, samainen ranskalainen Dösen. Syntyi suuri hilpeys! Horjumattoman totinen Andreas Berg peräytti hänet takaisin, ja ranskalainen Dösen kysyi, mitä hornaa sitten tarvittiin sisällepääsemiseksi? Täytyikö hänen rientää kaupunkiin hankkimaan papintodistus siitä, että hän oli isä?
Ranskalaisella Dösenillä oli nimittäin etuoikeutena tunnustaa julkisesti kaikki syntinsä; ihmiset mielellään kuulivat niitä. Hänen myymälästään ostettiin paljon hänen keveistä tavoistaan ja puheistaan huolimatta; kilpailu kahden vinon Jensenin neidin kanssa muotihepenien myynnissä ei ollut vaarallinen.
Mutta kas, tuossahan Jensenin neidit tulivatkin, ja he pääsivät sisälle! Rajaton riemu seurakunnassa! Sillä senhän tiesivät toki kaikki ihmiset, etteivät Jensenin neidit, Jumala paratkoon, olleet lasta synnyttäneet! Andreas selitti sen johtuvan siitä, että heillä oli sisarentytär koulussa. "Siitäkö syystä he eivät ole lasta synnyttäneet?" — "Ei, siitä syystä he pääsivät sisälle; he olivat vanhempien sijaisia." — "Mutta", arveli Dösen, "täytyyhän sitten merkitä enemmän olla isä kuin isän sijainen." — Suurta suosiota. — "Olenhan muuten minäkin isän sijainen niille, joille annan ruoan ja palkan; enkö ole?" — Tähän ei Berg vastannut mitään. Nyt tulivat pormestari ja hänen puolisonsa. Heitäkään ei Berg tahtonut päästää ohitseen, sillä he eivät olleet "vanhempia", eikä heillä myöskään ollut holhotteja koulussa.
Dösen hurrasi ja taputti käsiään, ja monet hänen mukanaan; kajahteli yleinen naurunremakka. Kaikkihan tunsivat pormestarin eivätkä hänestä pitäneet; odoteltiin siis jotakin hauskaa. Pormestari tulistuikin paikalla niin vimmastuneeksi, ettei voinut puhua, änkytti vain ja viuhtoi. Hän oli pitkä, laiha, kakkulanenäinen mies, jolla oli huulillaan ainainen virnistys — ei iloisuudesta tai muusta sellaisesta, ei, vaan huonosta vatsasta; sen leima kuvastui hänen vääntyneillä kasvoillaan.
Vihdoinkin hän sai puhekykynsä ja kysyi Andreas Bergiltä, oliko tämä hullu. Ja pormestaritar, joka tällaisissa tilaisuuksissa mielellään jouduttausi etunenään, huomautti, ettei kaupungissa voitu sulkea mitään kokousta pormestarilta. Tämä ei vähääkään tehonnut Andreas Bergiin; hän ryhtyi avaamaan toisille tulijoille, jotka todellakin olivat lasten vanhempia, ja lukitsi sitten taas. Nyt täytyi Dösenin puhua pormestarin puolesta. "Andreas Bergin pitäisi ymmärtää, että kun pormestarilla ei ole lapsia, ei se ole pormestarin vika; niin, eikä pormestarinnankaan." — Pauhaavia suosionosoituksia. — "Vanhempien paratiisia ei voida kokonaan sulkea pormestarilta tuosta syystä, kun kerran sentään…", hän ei päässyt pitemmälle: pormestari kysyi, oliko hän hullu. — "Kyllä, teidän puolestanne, herra pormestari!" vastasi Dösen. Siitäpä vasta naurun mellakka remahti!
Samassa saapui pikku vaimonsa kanssa suutari Nils Hansen. Häneltä oli pormestari toki satoja kertoja kysynyt, oliko hän hullu, — niin että Nils Hansen nauroi heti, kun kuuli tuon sanan. "Kuka nyt on hullu?" hän kysyi.
"Andreas Berg!" vastasi pormestari.
"Ei, minähän", huusi Dösen.
"Pormestari!" luikkasivat jotkut joukosta.
"Ajatelkaahan", sanoi pormestari Nils Hansenille, "Andreas Berg on niin häpeämätön, että — että — epää vaimoltani ja — ja — ja minulta pääsyn sisälle!"
Nils Hansenista näki, että tämä huvitti häntä. Laura-rouva sitä vastoin joutui kummiinsa ja tiedusti Bergiltä: "Hyvä ystävä, miksi?" Mutta jos hän luuli taivuttavansa Bergin vastaamaan, niin erehtyipä. Hän avasi suutarin pariskunnalle: "Olkaa hyvä!" sanoi hän. Ja heidän täytyi mennä sisälle. Mutta he kuulivat Dösenin huutavan heidän peräänsä: "Pormestari rouvineen ei pääse sisälle, kun he eivät ole saaneet lapsia!"
Tämä kuultiin koko salissa; pitkällinen, satakertainen hahatus vyöryi ulos, ja ulkoa vyöryi voimallinen naurun pauhu vastaukseksi takaisin ovea vasten samassa, kun se suljettiin Nils Hansenin jälkeen.
Keskustelun soristessa salissa alkoi ulkona uusi liikehtiminen. Maaherra oli saapunut. Hänen puolisonsa oli ottanut mukaansa vieraan naisen, jota Berg ei tahtonut päästää sisälle; ainoastaan "vanhempia" oli kutsuttu, intti hän vääjäämättömänä. Hän tiesi, että seuralaista nimitettiin "neiti Kriegeriksi"; tämä oli ostanut häneltä kukkia.
Maaherra, lisänimeltään myös "tyttöjen Jukka", vaaleaverinen, kapea- ja veitikkakasvoinen mies, katseli kahta säikähtänyttä seuralaistaan; nämä seisoivat ylhäällä portailla hehkuvan punaisina kumpainenkin. Maaherrattarelle oli alun pitäen ollut se vakaumus selviönä, ettei naista, jonka hän otti mukaansa, mitenkään voitu torjua. Ja kuitenkin oli niin käynyt; hän seisoi petoksesta kiinni joutuneena, hän ja hänen ystävättärensä, Dösenin ja tämän liittolaisten naurettavana ja tuntemattomien suuren lauman häijysti tuijoteltavana, — hän oli nimittäin vast'ikään tullut kaupunkiin. Kaunis nainen hän oli, sielukas kasvoiltaan, pitkä, solakka, mutta hän näytti kovin säikkyneeltä; hänen silmänsä harhailivat avuttomasti ja kohdistuivat viimein rukoilevasti hänen mieheensä, joka seisoi jo taas alhaalla ja nauroi muiden mukana noille portailla värjöttelijöille.
"Onko siis niin vaarallista, jos neiti Krieger pääsee sisälle?" tokaisi maaherra. Suurta naurua. Luultavasti tämä suututti Bergiä; hän kosti sillä, että varoittamatta työnsi rouvan sopivasti syrjään, avatakseen oven toisille. Parvi naisia, kaikki laillisesti vihittyjä ja lapsiansa kouluun laittaneita, asteli nyt ylös ja sisälle. Rouva poloinen sipsutti alas portaita, hämillinen vieras ystävätär kintereillään; heidän välillään oli lyhyt sananvaihto, joka päättyi siihen, että ystävätär läksi. Maaherratar tahtoi lopulta saattaa häntä, mutta tarjouksesta kieltäydyttiin; sitten läksi maaherra ritarillisesti mukaan, mutta vieras nainen riensi häntä pakoon. Maaherra joutui yrityksessään eräiden vaunujen tielle; niiden eteen oli valjastettu kaksi isoa tanskalaista hevosta, joita ohjasi harmaaseen liveriin puettu ajuri.
Siinä tulivat konsuli Engel ja hänen puolisonsa; he ajoivat suoraan sisäpihalle, kun rouva oli kivulloinen. Mikään ei voinut olla herttaisempaa, hellempää, avuliaampaa kuin se tapa, jolla konsuli nyt auttoi puolisonsa ulos kuomuvaunuista, melkein kantoi hänet sisälle. Hän oli komea mies, ylväs kasvoiltaan; hänen tunnettu hymyilynsä oli ystävällisempi kuin koskaan, hänen lipuessaan heikon taakkansa kanssa väkijoukon läpi.
Rouvakin oli sievä; silmien ilme oli viisas ja kärsivä, tai kenties oikeammin kärsivän viisas; silmistä levisi sama ilme suun piirteisiin ja laihoille poskille. Koko hänen hitaalla taivalluksellaan vaunuilta portaille ja edelleen vaivalloisesti näitä ylös seurasivat häntä maaherrattaren pelästyneet linnunsilmät; ne liehuivat sairaan ympärillä niin, että ilma tuli kysymyksiä tulvilleen. Hänestä ne vilahtivat konsuliin, tämän silmistä jälleen rouvan silmiin … mitä ihmettä ne tahtoivat? Ne täyttyivät kyynelillä; hän pyyhki ne ripeästi, katse arkana. Samassa tuli maaherra viemään hänet sisälle; hän säikähti, punehtui, hymyili; niin, nauroi, — Luoja tiesi mitä nauroikaan.
Rouva Emmy Wingaard astui juuri ohitse nuorena ja säteilevänä. Maaherra kuiskasi hänelle ja saikin sanotuksi jotakin, mikä pani toisen hymyilemään. Sitten maaherra kysyi, eivätkö he istuisi yhdessä. — Rouva Emmy Wingaard oli omaa sukuaan Fürst; hänellä oli kiharainen, vaalea tukka ja sukkelat silmät, joista hän loi muutamia katseita Döseniin, veljensä, meriväen luutnantin, parhaaseen ystävään. Dösen otti epätoivoisen ilmeen naamalleen, viittasi sisälle ja painoi alas päänsä. Toinen ymmärsi, ettei häntä päästetty sisälle, ja hiveli toista hansikoitua etusormeaan toisella pilkaksi hänelle, soluessaan sisälle. Kuinka kaunis ja ilomielinen hän oli; hän muistutti kaupungin ja koko rannikon etevintä seuramiestä, veljeänsä Niels Fürstiä, meriväen luutnanttia.
Jos joku epäili, oliko Niels Fürst rannikkokaupunkien leijona, tarvitsi hänen vain kysyä siltä naiselta, joka tuli nyt Emmy-rouvan perässä; kysyköön Kaja Gröndalilta, insinöörin rouvalta — insinöörin, joka ei ole milloinkaan kotona. Kysyköön häneltä, onko Niels Fürst, joka on kotona hyvin usein, ympäristön kaupunkien ensimmäinen seuramies, niin tuo rehevä naikkonen katsoo kysyjään punastumatta ja kysyy vastaan, epäileekö sitä kukaan. — Ritarillinen maaherra antoi kaikkien naisten käydä sisälle edellään ja virkkoi pari ystävällistä sanaa Andreas Bergille, joka ei vastannut.
Samassa Berg näki rouva Rendalenin, jota hänen poikansa saatteli; mutta takana saapui pormestari rouvansa kanssa. Kaikki neljä tulivat päärakennuksen oppilaskäytävästä — siitä, joka johti tornin kautta. Pormestari oli siis tunkeutunut rouva Rendalenin luokse valittamaan! Pantaisiinko nyt ehkä tämän vallattoman nuorison edessä Bergin viaksi se, että hän oli ankarasti totellut määräyksiä? He astelivat aivan oikein tätä pääovea kohti sen sijaan, että olisivat menneet toiselle ovelle, joka johti eteiseen, missä oppilaiden voimistelupuvut riippuivat. Mitään muuta varten kuin pääsyn hankkimiseksi pormestarille eivät he voineet tulla tätä tietä.
Lähinnä olijat tervehtivät rouva Rendalenia ja hänen poikaansa. Berg avasi, rouva Rendalen astui ensimmäisenä ylös, mutta peräytyi ja antoi tosiaankin pormestarin pariskunnan mennä edellään; näiden jälkeen meni sisälle hänen poikansa. Itse hän jäi seisomaan.
Hän oli komea nainen; hilkan alla oli tukka tuhkanharmaa. Kasvot olivat ruskettuneet, voimakkaat; niissä oli kakkulain alla jotakin loistavaa. Hän oli tehnyt kelpo määrän työtä ja tiesi saavansa kunnioitusta osakseen.
"Kaikki te, jotka ette kuulu tänne, olkaa ystävällisiä ja poistukaa; täällä tulee nyt olla rauhallista."
Hän oli sen tuskin sanonut, kun jo yksi ja toinen alkoi liikkua, ja kun takimmaiset kääntyivät kulmasta ja katosivat, mukautuivat pian toisetkin; hiukan hyminää, hiukan kuiskittua leikinlaskua, mutta lähtiväthän he. Andreas Berg oli ainoa, jonka teki mieli mukista, sillä tuo pormestarin juttu oli tukala. "Nyt ei kai enää tule lisää, niin että tekin voitte mennä sisälle, Berg. Paljon kiitoksia!" Ja sillä oli kaikki valmista.
Hän astui saliin; likeisimmät nousivat ja tervehtivät, sillä se oli totuttua tapaa, he kun olivat entisiä oppilaita. Mutta kun he sen tekivät, nousi vähitellen koko yleisö.
Hän tervehti oikeaan ja vasempaan ja istuutui ylös katederin viereen korokkeelle. Hän katseli yli salin. Kaikki istumapaikat olivat täynnä, joitakuita miehiä seisoi keskikäytävällä; nyt hekin saivat tuoleja, joita eräs vanha vaimo toi.
Tomas Rendalen seisoi taempana ikkunan ääressä ja puheli tohtori Holmsenin kanssa. Tämä herrasmies näytti jokseenkin turpealta ja oli punakka kasvoiltaan. Hänen suuret murjottavat silmänsä kuvastivat ivaa ja ujoutta sekaisin; hän seisoi puolittain hymyillen ja puolittain hämillään hivellen toisella kädellään ruskeaa, hiukan harmahtavaa partaansa, kuunnellessaan Rendalenia.
Tomas Rendalen oli hänen suora vastakohtansa, päättäväinen, tulinen, sorea. Koululapset olivat kilvan kertoneet hänen käyttävän hajuvettä, ja totisesti — hänestä tuoksui kuin hienostonaisesta. Jotakin hienostelevaa oli hänen liinavaatteissaankin, hänen harmaassa puvussaan, joka kadehdittavan kuosikkaasti sopeutui ruumiin mukaan. Hän oli erinomaisen sirovartinen ja hyvin joustava kaikissa liikkeissään. Kuiskaillen puhutellessaan tohtoria hänellä oli hermostunut, ponnistava sävy; oli kuin hän olisi tahtonut käyttää silmänräpäystä hyväkseen viimeiseen asti. Sitten hän äkkiä keskeytti puhelunsa ja riensi toisaanne. Ovi nimittäin avautui vielä kerran, ja sisälle tulivat ne, joita hän nähtävästi oli odotellut, vanha Green kappalaisen Karl Vangenin taluttamana.
Niin, nyt hän oli vanha Green, köyryinen ukko, joka käveli varovasti, tukenaan pitkä pastori Vangen! Karlin kasvot olivat niitä, jotka eivät hevin muutu; iso otsa, isot silmäkuopat, säyseät silmät ja leveä tasainen, hiukan hymyilevä suu, josta Tomas oli aikoinaan niin paljon pilaa tehnyt, olivat kaikki kuten ennenkin, vartta oli vain karttunut. Tomas tuli tervehtimään vanhusta ja astui kunnioittavasti hänen vierellään ylös korokkeelle, jonne hänelle oli varattu nojatuoli rouva Rendalenin viereen. Karl Vangen istuutui toiselle sivulle, ja Tomas Rendalen nousi katederiin.
Hän pujautti hermostuneet, kesakkoiset kätensä punaiseen tukkaansa, siten kohentaen sen vielä pörröisemmäksi; sieltä taskuun tavoittamaan nenäliinaa, sitten vesikarahviin, sitten kapineihin, joita hän siirteli pois pulpetilta; hän oli kamalan rauhaton olento. Hän katseli harmailla, siristelevillä silmillään terävästi sinne ja tänne, lopulta äitiinsä ja vanhaan Greeniin, hymyili Karl Vangenille — ja aloitti. Hänen äänessään oli tenorisointu, se oli täyteläinen, sydämellinen ja hyvin harjaantunut, joten se kuului miellyttävältä.
Yleisön mitä suurimmaksi ihmetykseksi hän sanoi tahtovansa lähinnä puhua siveellisyydestä. Tämä koulu oli lähinnä rakennettu siveellisiä tarkoitusperiä silmällä pitäen. Koko kasvatuksen täytyi koulussa tästä lähtien enemmän kuin ennen ottaa siveellisyys päämääräkseen. Hänen voidakseen vapaasti puhua tästä oli ollut tarpeellista rajoittaa yleisö tarkoin käsittämään yksinomaan vanhempia tai niitä, joilla oli samanlainen vastuu ja joiden voitiin tämän perusteella odottaa käsittelevän tätä vakavaa asiaa vakavalta kannalta.
(Ja hänessä itsessään ilmeni vakavuus, jossa oli hiukan terävyyttä; hän melkein uhkasi. Hän ei ollenkaan nähnyt, kuinka säikähtäneeksi tämä maalaiskaupungin yleisö heti kävi; hän käsitti heidän häminsä jonkinlaiseksi juhlallisuudeksi, joksikin kirkkoväen arkailuksi, — ja jatkoi täyttä vauhtia.)
Ei ainoastaan itse naisen vuoksi pitänyt toden perään aloittaa tästä, vaan myöskin miehen. Kumpainenkin ottakoon itsestään vaarin, mies kuten nainenkin; mutta naisella oli se kannustin, että jos hän piti itsestään vaarin, hän pääsi korkeammalle yhdyselämässä ja yhteiskunnassa.
Tähän pitäisi koulun auttaa naista paremmin kuin ennen.
"Se kunnianarvoisa mies, joka istuu oikealla puolellani, on minulle kerran sanonut, että yksistään ne suvut sortuvat juoppouspaheeseen, joiden hermot sukupuolihurjastelu on ensin perin pohjin tärvellyt; sellaisissa suvuissa tulee juoppouspahe helposti perinnölliseksi. Luullakseni voimme siitä lähteestä johtaa muitakin kuin sen. Nautinnonhalun ehdottomasti: se viihtyy useasti näköjään rehevässä maaperässä, mutta ihminen voi näyttää rehevältä ja kuitenkin olla kerrassaan pilalla. Se luonteenlujuuden puute, joka aiheuttaa jaksamattomuutta, tahdottomuutta, kun tulee vastoinkäymisiä, on tavallisesti isien sukupuolisynnin hedelmä, usein omalla lisättynä. Kaikkinainen siveellinen ja älyllinen velttous ja tylsyys, kun se leviää suvuissa, jotka ovat aikanaan kunnostautuneet, voidaan enimmäkseen johtaa tähän syyhyn, ainakin voimakkaimpana useimmista. Meidän kiivautemme, pikaisuutemme, meidän kärsimättömyytemme, meidän liioittelumme, meidän ärtyisyytemme, — milloin niiden tuottajina eivät ole aivan satunnaiset kasvatusseikat, aivan satunnaiset sairaudet, — johtuvat myös etupäässä tästä; kaikki sellainen on rappeutumista, tavallisesti useissa sukupolvissa saatua ja kenties viimeisessä lisääntynyttä.
"Tutkimukset tällä alalla ovat kovin uusia; me emme voi vielä esittää niin päteviä todisteita kuin aavistamme olevan. Vasta viime aikoina on vakavien miesten ja naisten työ alkanut kohdistua tähän kaikkein tärkeimpään toiminta-alaan; mutta harvat ovat vielä ne, jotka tietävät, että se on tärkein.
"Sentähden ei koulukaan tässä ole tehtävänsä tasalla, naiskoulu ei lähestulkoonkaan.
"Se naisnuorison koulu, jossa olemme tällä hetkellä, on opetuslaitoksena yhtä hyvä kuin mikä tahansa muukin maassa. Sen tiedän, mutta johtajattaren suurena murheena hänen kaiken toimintansa aikana on ollut, ettei hän ole saavuttanut sitä päämäärää, jonka oli itselleen alkuaan asettanut, — tavallista suuremman lisän antamista siveelliselle kasvatukselle. Tästä on äitini puhellut kanssani enemmän kuin mistään muusta, joten se viimein kehittyi minunkin jokapäiväiseksi ajatuksekseni. Minun syntyperäni, kasvatukseni, elämäni kulku olivat useammalla kuin yhdellä tavalla määränneet sen elämäntyökseni."
(Hänen äänensä värähteli hiukan; hänen täytyi pysähtyä. Hänen äitinsä oli liikuttunut. Yleistä tuijottavaa kummastusta.)
"Naisen siveellinen kasvatus? vastaavat useimmat. Onko siinä mitään vikaa? Rahvaan keskuudessa kylläkin; mutta kaupungin sivistyneissä luokissa? Eikö se ole erinomainen? Uskonnon turvassa, kodin puhtaassa ilmassa, koulun säännöllisessä työssä, samaan sukupuoleen kuuluvien ikäisten parissa?
"Niin, kuinka onkaan tämän kaiken laita?
"Sallikaa minun ensin ottaa puheeksi kodin puhdas ilma; aivan ohimennen. Merikaupungissa — sen kai kaikki myöntävät — ei siveellinen virtaus ole voimakkain virtaus. Kauppamiehet ja merimiehet — se johtuu heidän kehityksestään — kuuluvat siveellisessä suhteessa kehnoimpiin. Kukaan ei rohjenne sitä kieltää. Jo nuorena aloitettu harhaileva elämä työntää kaltevalle pinnalle siveellisyyden. Kauppamiehen elinkeino, jossa voittoprosentti alituiseen häilyy kohtuullisen ansion ja — varkauden välillä, ei lujita siveellistä tahtoa. Sivistys on tavallisesti ylen vähäinen, lukeminen supistunut pariin sanomalehteen ja romaaneihin, seurustelu oman säädyn ja perheen ulkopuolella melkein olematon; siinä on siten niukasti vastapainoa. Merimiehen elämä on tavallisesti irtolaisen elämää kaikenlaatuisessa seurassa ympäri maapallon. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä on laivuri sivistymätön mies, kenties raaka, usein laivan isännän polkema; hän polkee melkein aina itse, missä tilaisuus siihen houkuttaa. Ja kun olot ovat meillä kehittyneet nykyiselleen: että laivuri on oppinut juonittelemaan itselleen prosentteja rahdista kuten myöskin kaikesta, mitä hän laivan tarpeiksi ostaa, jopa vedestäkin, — minä tiedän sellaisia esimerkkejä! — siis ovelaan varasteluun — — niin käsitämme, ettei sellaisessa elämässä kasvateta ankaria periaatteita. Siinä tuleekin yleensä annetuksi raaka esimerkki alaisille.
"Ja kun koko tämä joukko kääntyy kotipuoleensa, ei se tapahdu kaupungin siveellisen tahdon vahvistamiseksi eikä sen luonteenlujuuden lisäämiseksi. Ja mitä koteihin tulee, etenkin laivurien, niin käsitämme, että lasten kasvatus olisi voinut kaivata vankempaa tukea. Jos kaikki eivät käsitä tätä, niin selvitän sen?"
(Jospa ne, jotka tämän lukevat, voisivat nähdä yleisön säikähdyksen, hämmingin, epävarmuuden, tuskan; yksityisten henkilöiden raivon, — esimerkiksi kolmen ruskeanpunaisen laivurin! —, toisten kiinteän tuijotuksen alas hattunsa pohjaan, käsiinsä tai etumiehensä selkään, mutta myöskin moniaitten häväistysjutusta johtuvan vahingonilon! Nämä viimeksimainitut olivat ainoat, jotka uskalsivat katsoa ylös. Silmäykset kohdistuivat ahnaina hymyilevään Engeliin, laivureihin, kauppiaihin, maaherraan, heidän rouviinsa, — kaikkiin, joilla oli omasta tai toisen puolesta jotakin jalkapuussa istuttavaa! Siellä oli naisia itkuun herahtamaisillaan häpeästä, suuttumuksesta, kauhistuksesta sen takia, että heidän täytyi olla saapuvilla; he olivat karkaamaisillaan joka silmänräpäys, mutta eivät rohjenneet. Siellä oli miehiä, jotka ajattelivat: jos tätä jatkuu puoli tuumaakaan pitemmälle, — niin, silloin totta toisen kerran nousen minä! Mutta he eivät nousseet. Kun tohtori niisti nenäänsä, säikähtyivät kaikki, kuin hän olisi ukkosena jylissyt.)
"Monet kai luulevat, että kun lapsi ei näe mitään loukkaavaa kotona tai kuule ruokottomia puheita, on siinä tehty kaikki, mitä tehdä voidaan, erittäinkin jos myös pidetään silmällä, ettei se itse joudu mihinkään hullutukseen.
"Minä sanon, että niin kauan, kun ei enempää tehdä, on lapsi kaikelle alttiina.
"Täällä haaveillaan tietämättömyyden viattomuutta; se on yhteydessä aiheen kanssa, josta en voi nyt puhua, — hankin kyllä myöhemmin tilaisuuden siihen. Täällä rajoitun sanomaan, että se viattomuus, joka tietää, mitkä ovat vaarat ja on taistellut niitä vastaan nuoresta asti, yksistään se on voimakas.
"Kaikki kasvatus, joka tällä alalla jotakin saa toimeen, panee välttämättömäksi ehdoksi täydellisen luottavaisuuden lapsen ja vanhempien kesken. Joka tapauksessa lapsen ja äidin kesken, tai koko ajatukseni ilmaistakseni: lapsen ja sen vanhemman välillä, joka paremmin kykenee säilyttämään lapsen luottamuksen; tämä on nimittäin erikoinen lahja. Ja ellei kumpaisellakaan vanhemmista ole sitä, kuten voi helposti sattua, niin hankkikoot jonkun, jolla se on! Tehkööt kaikkensa, jotta tämä tapahtuu!
"Jos lapsen isä on mies, joka ei itse ole kelvollisesti kestänyt taisteluaan, olkoon se hänelle tullut aikaisin tai myöhään, niin hän on tässä työssä — ei ainoastaan viidentenä pyöränä vaunun alla; se kävisi toki päinsä, — vaan tavallisesti hän on esteenä. Sillä silloin hänen olemuksessaan, puheessaan, seurustelussaan on useimmiten jotakin, mikä loukkaa tai houkuttaa; se, mitä pitäisi käsitellä vakavasti ja lujasti, käy hänen läsnäollessaan huvittavaksi tai häilyväksi.
"Ja tässä kaupungissa, sikäli kuin minä sitä tunnen ja varsinkin mikäli ne sen tuntevat, jotka ovat paikkakunnalla vanhoja ja käyneet terävänäköisiksi tässä asiassa, — tässä kaupungissa ovat luullakseni useimmat kodit siinä suhteessa kehnoja. Isät eivät ole apuna; äitien yritys täyden luottavaisuuden säilyttämiseksi ikään kuin toveruksien kesken, on varmasti varsin laimea, — sääntönä on kai, että sitä tuskin yritetäänkään. He eivät ymmärrä sitä yrittää.
"Näin ollen pysyy myöskin koulun työ asian hyväksi pettymystä tuottavana. Se voi nimittäin helposti syöstä lapset jalon opin ja huonon käytännön välille. Tieto pahasta, kun sitä ei tue valpas, luottavainen suhde, voi helposti koitua kiusaukseksi sekin; jo Paavali on sen pannut merkille.
"Edellytän siitä syystä, että ensi alussa meidän työmme joutuu elämässä useastikin todistamaan meitä vastaan; mutta ei ole kuitenkaan mitään muuta tietä kuljettavana, — ei, ei mitään muuta!
"Eikö ole määrättyä ikäkautta, jota koulun tulee erityisesti valvoa? Eikö ole erittäinkin sen ylitse pelastuminen tärkeätä? Herättää halua tähän, hankkia välineet — kas siinä tehtävä! Kysykää lääkäreiltä; kysykää kokeneilta kasvattajattarilta!
"Minun äitini, jota rohjennen sanoa kokeneeksi kasvattajattareksi, todistaa, että kehitysiässä soluvat useimmat pois, menettävät avonaisuutensa, osittain tai kokonaan ahkeruutensa, järjestyksenharrastuksensa; heihin tulvii jotakin sekalaista vierasta, — eri yksilöillä mitä erilaatuisinta. Ajatelkaahan, hän sanoo, että näin käy useimpien. Muu on poikkeuksena; tämä on sääntönä."
(Yleisöä silmäillessään olisi luullut tämän koskeneen ainoastaan naisia eikä miehiä. Miehet nimittäin katselivat vapaasti ja häikäilemättömästi naisiin, mikä teki hetken vielä kiusallisemmaksi — olletikin niille, joiden jokainen tiesi olleen rouva Rendalenin koulun oppilaita.)
"Siis: tähän on työ perustettava; tämän siirtymiskauden kohtaamiseen täysin varustettuna on kaikki tähdättävä.
"Sillä sitä ei hyödytä kieltää eikä kiertää: tämä on tärkeintä. Tähän verraten, joka on oikeimmiten sielun ja ruumiin säilyttämistä, ovat esimerkiksi kielitiedot, pianonsoitto, naistentaidot pelkkää ylellisyyttä; historia, maantieto, laskento, kirjoitus merkitsevät hiukan enemmän, mutta ovat kuitenkin vain kolmannen luokan arvoja.
"Entä uskonto? Eikö se voi auttaa tästä käänteestä ylitse? Niin, mitä arvellaan? Tieto Jumalasta, siveyskäskyistä on tietysti välttämätöntä tietoa, mutta se vaikuttaa vasta sitten, kun se tulee elämänkatsomukseksi. Ja se on hyvin harvinaista. Älkää perustako liian paljon uskoon, joka voidaan menettää! Ani harvat valtaa harras uskonnollisuus pysyväisesti.
"Toiselta tosin näyttää, koska meillä on vielä uskonto melkein ainoa, mitä tarjotaan ainakaan isompien kaupunkien ulkopuolella, koska me emme täällä yleensä ole oppineet näkemään, ja myöskin siitä syystä, että useimmat vielä tekeytyvät toiseksi kuin ovat.
"Lapset eivät ole poikkeuksena; älkää toki sitä luulko! Lapsia voi helpommin temmata mukaan, mutta he unohtavat nopeammin ja täydellisemmin toisen asian toisen tieltä. Ei paljoakaan tarvitse saadakseen heidät uskomaan, mutta ei myöskään paljoa saadakseen heidät epäilemään. Suhdeluku pysyy senvuoksi samana: ne, jotka harras uskonnollisuus pysyvästi sitoo heidän siveelliseen tahtoonsa, ovat lastenkin keskuudessa ani harvat.
"Täällä on neljä pappia saapuvilla; pyydän heitä nousemaan minua vastaan väittämään; en usko heidän tuntevan tarvetta siihen."
(Tovin pysähdys; kaikkien katseet suuntausivat niihin pappeihin, joita saivat näkyviinsä. Nuo neljä hyvin kunnianarvoisaa istuivat liikkumattomina kuin jumalankuvat.)
"Tarkoitanko siis, ettei uskonnon opetusta kouluissa ole pidettävä tärkeänä? Päinvastoin! Jokainen uskontotunti jumalallisen ilmoituksen täydessä vakavuudessa — mieluimmin sen, henkilön johtamana, joka valmistaa lasta Jumalan yhteyteen siihen asti, kunnes tämä pääsee ripille. Mieluimmin siis papin; sanoisin, ehdottomasti papin, jos se kävisi päinsä. Suhde opettajaankin pitäisi nimittäin saada tässä tueksi.
"En voi laajemmin puuttua tähän; sanon vain, että näin on meidän koulussamme järjestetty. Nuoruuden ystäväni, veljeni, pastori Karl Vangen, saa oppilaat siitä asti, kun he ovat kuuden vuoden ikäisiä, siihen saakka, kun he täyttävät kuusitoista vuotta, joka koulupäivän aamuna hartaudenharjoitukseensa ja opetettaviksensa, ja tarkoituksena on, että hän johtaa tämän laumansa ripille."
"Mutta jo lausumastani käy selville, että tämä voi merkitä syvällistä ja kaunista suhdetta ainoastaan joillekuille harvoille.
"Koulun on jo aika tunnustaa tämä. — Viime aikoina on", hän jatkoi uuden, aivan lyhyen pysähdyksen jälkeen, "alettu korottaa historian opetus, kirjallisuuden selostelu luonnetta muodostavien aineiden arvoon. Kun nämä aineet tulevat kouluopetusta varten enemmän muokatuiksi kuin ne vielä ovat, saavatkin ne suurempaa merkitystä siinä suhteessa.
"Apua on tietysti aina siitä", hän arveli, "että lapsi oppii tuntemaan suuria, hyviä esimerkkejä, tutustuu yleviin ajatuksiin ja saa — vaikka niukankin — yleissilmäyksen ihmiskunnan elämänkulusta kuten yksityisen kansankin, yksityisen suurihmisen. Mutta pääasiaksi ei voi koskaan tulla se, että kuulee kerrottavan muista."
(Nyt yleisö alkoi käydä uteliaaksi; mihin hän lopulta tähtäsi? He tunsivat, että nyt pitäisi sen viimeinkin kuulua.)
(Hän ojentausi katederin yli ja sanoi verkalleen:)
"'Tärkein tieto ihmiselle on oppia hoitamaan itseään, ja lähinnä tärkein on oppia hoitamaan jälkeläisiään.' Nämä Herbert Spencerin sanat ovat pian koko maailman ohjelmana."
"Ennenkuin tämä tulee tärkeimmäksi koulullekin, eivät muutkaan aineet saa oikeata sijaansa ja siitä riippuvaa järjestystään.
"Mutta sillä, että oppii itseänsä hoitamaan, jälkeläisiään hoitamaan, on siveellinen tarkoitusperä, se on ainoa keino, jota voidaan tässä käyttää perustuksena.
"Jos sinä varhaisella iällä saat riittävästi tietoa siitä, millä tavoin ruumiisi on muodostunut ja toimii, ja jos saat suoran selvityksen siitä, miten sinä voit vaurastuttaa tai vahingoittaa sitä ja itsesi kautta niitä, joita sinusta syntyy tai riippuvaisiksi joutuu, ei tämä sinun tietämisesi ainoastaan ole varmin vartijasi, jos tahdot sitä käyttää, vaan se myös tavallisesti tekee sinut halukkaaksi sitä käyttämään. Vastuuntuntoa herättää tieto voimakkaammin kuin mikään muu. Mutta älköön tietoa annettako liian myöhään.
"Minun ei tarvitse sanoa, että yleinen koulu antaa sitä liian vähän — eikä anna sitä sillä tavalla kuin pitäisi."
"Tiedettäköön, miksi sitä annetaan. Oltakoon avosydämisiä, perusteellisia, älköön salattako yhtään mitään; juuri se, mitä nyt yleensä salataan, on tärkeintä."
"Minä puhun kehitysiästä. Tietääkö lapsi, mitä se on, mikä silloin alkaa, ja miksi se alkaa, — tarkoitan täydellistä tietämystä? Tietääkö se, mitä kiusauksia silloin koituu, tai minkätähden niitä koituu? Onko se oppinut, millä näitä vastustetaan? Onko se oppinut, millä tavoin se sinä aikana voi rakentaa edellytyksiä terveydelle ja siten luonteenlujuudelle, valoisalle maailmankatsomukselle, onnelle? Että tästä ajasta siis riippuu elämän jatko, niin, seuraava sukupolvi?"
"Onko tätä opetettu siten, että tieto on juurtunut lapsen tahtoon? Ovatko ne aineet, jotka edellä mainitsin, tässä tulleet kaikin voimin avuksi sillä, mikä juuri nyt, juuri tässä voisi johtaa mielikuvituksen jaloille urille, vahvistaa päättäväisyyttä, innostuttaa? Sillä lapsia, varsinkin nuoria tyttöjä, voidaan innostuttaa."
"Tai laskeutuakseni siihen, mihin kaikki kykenevät: tietävätkö kodit, että siinä iässä ovat jotkin ruokalajit ja mausteet muutamille luonteille vaaraksi? Että silloin on mieluimmin pidettävä määrättyä ruokajärjestystä, ja siinä tapauksessa millaista? Tietävätkö koulut, että erikoisen voimistelun tulee osaltaan olla siinä tukena?"
"Eivät kaikki lapset kaipaa samaa luottavaista suhdetta, huolenpitoa, käsittelyä; moniaat eivät kaipaa kerrassaan minkäänlaista. Mutta että useimmat kaipaavat, — sen tiedätte omasta kokemuksestanne. Te olette kaikki olleet kerran nuoria, ja teillä on ollut tovereita."
(Hän pysähtyi ja katseli ympärilleen. Voitiin kuulla pienen linnun viserrys kaukaa, kaukaa ulkoa.)
"Kysyn vielä lisäksi: eivätkö tässä iässä oppineet salailemaan ne, jotka eivät olleet sitä ennen oppineet? Ja toimimaan piilossa? Häpeilystä loukkaantuu kunniantunto, sen mukana rohkeus. Kun jotakin asiaa saa kosketella, toista ei, — niin silloin saamme kolahduksia rohkeudellemme. Aivan hiljaisesti, tavallisesti huomaamattomina, alkavat tässä iässä itsehävityksen voimat ruumiissa ja luonteessa Kukaan ei rohkene väittää minua vastaan!"
(Hänen kamalat pysähdyksensä olivat miltei pahemmat kuin kaikki, mitä hän sanoi. Tässä hän taaskin pysähtyi; hän nimittäin siirtyi nyt uuteen näkökohtaan.)
Mutta onko missään päin maailmaa, hän kysyi, koulu järjestetty sillä tavoin, kuin nämä kokemukset vaativat?
Tähän hän vastasi seikkaperäisesti kuvailemalla useita Amerikan ja Englannin kouluja, jotka olivat osaksi yksinomaan tyttöjä, osaksi tyttöjä ja poikia varten yhteisesti, samoin kertomalla useista korkeakouluista, joista toiset oli perustettu yksistään nuoria naisia varten, toiset taas sekä nuorille naisille että miehille yhteisesti. Hän ei tarkoittanut niiden jokaisen esittävän kaikkea, mitä hän olisi toivonut; mutta jokainen esitti jotakin, muutamat paljonkin siitä.
Varsinkin hän selosti laajemmalti erästä Bostonin lääketieteellistä yliopistoa, jossa muuan naimaton nainen oli anatomian professorina ja opetti molempiin sukupuoliin kuuluvia nuoria ylioppilaita. Hän kertoi tämän professorin erityisesti pitävän huolta siitä, että hänen naisoppilaistaan tulisi opettajattaria kaupungin tyttökouluihin.
Tämä naisprofessori oli sitä mieltä, että jokaisessa koulussa tulisi olla lääkäri opettajana. Joko lääkärin itsensä tai jonkun muun luonnontutkijan tulisi johtaa lapsen luonnontutkimusta kokonaisuudessaan, mutta aina siten, että opetettava sai tehoisia vaikutelmia. Jo lapsi saattoi mikroskoopilla nähdä, miten esimerkiksi kasvi on rakentunut soluista ja miten kaikki sen erilaiset osat kehittyvät yhtenäisestä perustasta; havaita kasvien hengitystä, solujakoa, latvan kasvua, hedelmöittymistä, saada mielikuvituksensa soimaan, vieläpä luonnon työn ja sopusoinnun ohjaamana.
Lasten piti aikaisin oppia pyhästi ihailemaan kaikkea, mikä oli tervettä, raikasta, luonnollista, ja säälimään kaikkea vahingoittunutta ja sairasta, inhoamaan kaikkea luonnotonta, mutta samalla säälimään siinäkin.
Tehtäköön analyysejä ja hankittakoon mikroskooppeja sekä sellainen määrä kuvia ja laitteita, ettei voi olla puhettakaan minkään pääkohdan häilyvästä ymmärtämisestä tai opetuksen muodostumisesta pelkäksi kyllästyttäväksi läksyjen pänttäämiseksi tai rasittavaksi luentotunniksi. Koulutyö olkoon omakohtaista, todella voimia kehittävää työskentelyä opettajan opastuksella.
Koulu kävisi tietysti paljon kalliimmaksi kuin nykyinen; opetusvälineiden hankkiminen, kun nämä tahdottiin kunnolliset, oli varsin tuntuva menoerä. Hän kertoi heille, mitä yksistään mikroskooppi maksoi, ja niitä tarvitsi jokainen koulu monta; sitä paitsi tarvittiin opettajille suurempi palkka.
"Sotamenoarvio saa sen korvata", hän sanoi leikkisästi. Siveellisesti ja ruumiillisesti voimakas sukupolvi, — se oli täysi hyvitys.
Ajan hankkimiseksi täytyi — paitsi sitä täydellistä välinekokoelmaa, joka suuressa määrin lyhensi luennoimista, — osaksi myöskin muita aineita esittää kokonaan toiseen tapaan kuin nyt ja kaiken läksyjen lukemisen tapahtua opettajain avulla koulussa. Siten olisi koulua pidettävä sekä aamu- että iltapäivällä, ja koulupaikalla nautittaisiin ateria, riittävästi voimakasta ruokaa. Koulusta tullessaan oli lapsi täydellisesti vapaa, ilman mitään omantunnon pelkoa huomispäivästä. Kaikesta tästä ja erittäinkin opetuksen järjestämisestä uuden suunnitelman mukaan hän aikoi puhua samaan aikaan ja samassa paikassa seuraavana lauantaina, ja siihen hän kuten nytkin kutsui lasten vanhemmat.
Hän ei tahtonut salata mielipiteenään olevan, että ennen pitkää koko maailmassa opetus järjestyisi tässä esitettyyn tapaan ja tapahtuisi kokonaan valtion, kunnan kustannuksella. Tämä oli yhteiskunnan suurin asia.
Mutta siitä välittämättä, mitä oli tulossa ja mikä oli olevaista, seurasi nyt hänen koulunsa naisen voimien ja kuntoisuuden kehittämiseksi sitä latua, jota hän piti oikeana. Kaikista uusien aatteiden julistamistavoista oli esimerkki pätevin.
Hän pyysi hartaasti vanhempien apua! Hän tahtoi yrittää toimittaa tälle kaupungille sen kunnian, että se kävisi edellä. Mutta se oli menoja vaativa yritys. Mitä maksoikaan pelkästään se naislääkäri, joka nyt siirtyi tänne Amerikasta, johtamaan sitä opetusta, jota hän piti koulun tärkeimpänä!
(Liikehtimistä, sorinaa, vilkkautta yleisössä, ensi kerran koko esitelmän aikana.)
"Niin, Bostonissa olen tavannut norjalaisen naisen, joka muutti synnyinmaastaan hyvin nuorena ja on useita vuosia takaperin suorittanut tutkintonsa lääketieteellisessä yliopistossa; hänen nimensä on Cornelia Hall." (Hän äänsi nimen englanniksi.) "Tämä nainen on jo saanut tottumusta tyttöoppilaitosten opettajattarena. Hän on myöskin hankkinut itselleen käytännöllistä harjaannusta. Hänen tännetulonsa on uhraus, jonka hän tekee isänmaansa hyväksi; mutta me emme voi ottaa sitä vastaan sillä tavoin, että hän kolmentuhannen dollarin vuosituloista siirtyisi tavalliselle norjalaisen opettajattaren palkalle. Täällä hän ei voi ansaita lääkärinä; hän ei saa täällä harjoittaa ammattiansa paitsi 'puoskaroimisasetuksen' ehdoilla, jotka ovat alentavia muualta tulevalle lääkärille kuten sille kansallekin, joka on sen asetuksen laatinut."
"Edelleen koulun kojekokoelma on kylläkin aika runsas, mutta tuskin se voi kasvaa kyllin suureksi. Sikäli kuin se lisääntyy, keventyy opetustyö."
"Minä en häpeä tunnustaa, että äitini, joka on käyttänyt tähän kokonaisen omaisuuden, ei mitenkään voi mennä pitemmälle; olen kenties jo rasittanut hänen voimiaan liiaksi. Käännyn siis luottavasti kaikkien läsnäolijoiden, erittäinkin naisten, puoleen ja sanon heille: jos kokemuksesta tiedätte, mikä tässä on kysymyksessä, minkä arvoinen on tietorikas nainen, joka on oppinut hallitsemaan itseään, nojautumaan itseensä, — niin tulkaa avukseni! Lastenne tähden tehkää se! Hyvän esimerkin vuoksi tehkää se!"
"Mitä minuun tulee, — niin minä tahdon elää ja kuolla tämän asian hyväksi täällä synnyinkaupungissamme."
* * * * *
Viimeiset sanansa hän lausui äkillisen, kuohahtavan liikutuksen vallassa. Se yllätti hänet niin arvaamattomasti, että hän unohti voimisteluhuoneen vihkimisen. Hänen täytyi kumartamatta rientää pois katederista; hän katosi pikku eteisen ovesta ja juoksi sieltä pihan yli taloon.
Yleisö istui, kuin hän ei olisikaan lopettanut. Loppulause kohtasi heidätkin niin rutosti, niin rajusti, ja hänen liikutuksessaan oli sähköinen voima, joka levisi laajalle. Kuulijain täytyi koota ajatuksiaan.
Muutamat järeäluontoisemmat nousivat kuitenkin ovensuussa, sitten kaikki. Nyt rouva Rendalenin kohtasi mitä suurinta hämmästystä tuottava hetki.
Hänhän ei nähnyt hyvin, ei kakkuloillaankaan kauas. Ja sitä paitsi hän oli kaiken aikaa katsellut vain poikaansa. Istuminen pää häneen käännettynä oli saanut lihakset kaulan oikealla puolella kivistelemään; sen vuoksi hän oli lopulta siirtänyt tuoliansa ja istunut suoraan häntä vastassa. Aine oli hänelle tuttu, lause lauseelta, mutta puhujan tarmokas esitystapa, hänen henkilökohtainen vaikutusvaltansa, hänen säikkymättömyytensä oli äidille aina uutta; häntä se ei ollenkaan peloittanut. Päinvastoin, hän oli itse urhea luonteeltaan, ja hän tiesi, että jos missään asiassa tarvittiin avonaisuutta, niin toki tässä. Hän tunsi olot ja niitä kohtaan vallitsevan välinpitämättömyyden. Hän tahtoi, että he kerran elämässään kuulisivat. Ja toinen teki sen niin jalosti, tuntui hänestä. Hän seurasi mukana ja tunsi puhujan sisäisen liikutuksen; hän tiesi, että jos puhuja ei pitäisi varaansa, liikutus tempaisi hänet valtaansa.
Kun siis nuo muutamat yleisölle kohdistetut sanat äkkiä sytyttivät leimahduksen, oli hänkin valmis kuten puhuja. Tämän loppusanat täyttivät hänen kakkulansa. Hänen täytyi ryhtyä pyyhkimään niitä, ja sill'aikaa hän ei nähnyt ketään eikä ajatellut mitään muuta kuin itseään. Mutta hän heräsi ja tuli siinä silmänräpäyksessä valmiiksi nousemaan, kun kuuli toisten alkavan. Hän tahtoi seistä vastaanottamassa niitä, jotka tahtoisivat tervehtiä häntä ja kenties myöskin pyytää häntä viemään tervehdykset sille, joka oli rientänyt tiehensä.
Ja ketään ei sitten tullutkaan. Kyllä sentään, Jensenin neidit tulivat, nuo kaksi koukistunutta muotikauppiasta. Hiljaisina, sydämellisinä ja hymyilevinä kuten aina he tulivat, kiittivät ja pyysivät lausumaan "koulunjohtajalle" tuhannet tervehdykset; jos he saivat luvan, haluaisivat he kyllä itsekin pistäytyä kiittämään häntä. Mutta Jensenin neidit olivat ainoat. Ei edes Nils Hansen tullut, eikä Laura, ei ainoakaan hänen vanhoista oppilaistaan, ei edes rouva Engel, rakas Emilie parka, jota hän oli juuri tullut ajatelleeksi; ei kukaan.
Jos joku olisi astunut rouva Rendalenin luo yleisön puolesta antamaan hänelle korvapuustin, ei tämä kelpo nainen olisi voinut enempää tyrmistyä. Hyvä Jumala, mitä tämä merkitsi?!
Hänellehän tuo esitelmä oli heidän kahden yhdyselämää, ajatus ajatukselta samaa, mitä he olivat oppineet ja kokeneet yhdessä ja mille saaneet toisiltaan vahvistuksen.
Mutta se oli enemmänkin; se oli rouva Rendalenin koko pitkällinen työ, alusta loppuun Tomasin kanssa, suoritettu heti syntymästä asti siihen saakka, kunnes tämä seisoi kuten nyt, selkeänä, tietorikkaana, lämminsydämisenä, suuren päämäärän elähdyttämänä. Esitelmä sisälsi tämän työn, tämän kehityksen kukoistuksessaan; nyt se kävisi hedelmälle.
Kuinka hän rakastikaan poikaansa, kuinka hän ihaili tätä! Hän tiesi, mitä hänen poikansa oli taistellut ja suorittanut näinä kahdeksanakolmatta vuonna; hän tiesi, mistä oli punoutunut jokainen ajatus, joka nyt soinnahteli.
Hänellä oli ollut siitä unelma, vaan ei selvyyttä; se oli hänen pojallaan! Hän ei olisi voinut toimittaa mitään tällä selvyydellä, jos se olisi hänellä ollutkin; mutta hänen poikansa voi!
Niin, eikö tämä kuitenkin ollut onnellisesti päättynyt uhkayritys, vaikka se olikin vaatinut paljon työtä häneltä ja hänen pojaltaan? Mitä hän oli ajatellut epäselvästi nuoruutensa rohkeamielisyydessä, nimittäin muokata Kurtien perinnön toiseksi lisäämällä siihen oman perintönsä; — ja sittemmin, mitä hän oli uskalikkona aloittanut siistiessään suvun synkeän asuinsijan ja tehdessään siitä valoisan ja puhtaan ja antautuessaan muuttamaan "turvallista lasten naurua" sinne; sen hän oli aloittanut sekavasti, tyhmästi, mutta urheasti, — nyt se seisoi vakaalla pohjalla! Ja se oli tapahtunut hänen lapsensa avulla! Eikö se ollut onnellisesti päättynyt uhkayritys?
Kuinka ylenmäärin onnellinen hän olikaan! Hän olisi voinut polvistua yleisön eteen kiittämään Jumalaa, — niin, vaikkapa laululla, joskaan hän ei osannut laulaa ainoatakaan puhdasta säveltä! Hän tiesi, että jos kaikki nämä ihmiset tulisivat kiittämään häntä, puhumaan hänen kanssaan, ei hän enää voisi hallita itseään. Mutta mitä sekään merkitsisi? Hänen poikansahan oli tehnyt sen niin hyvin!
Ja sitten ei kuulunut ainoatakaan ihmistä. Niin, Jensenin neidit; mutta ei ketään muuta. He läksivät.
Mutta entä vanha rovasti? Niin, hän istui vielä paikallaan ja mietiskeli; välittömän puhumisen tarpeen olisi toki pitänyt kannustaa hänet nousemaan, niin, sanomaan jotakin toisten puolesta. Vasta nyt, kun melkein kaikki olivat menneet, hän alkoi liikahdella; hän katsoi ylös, katseli kauan rouva Rendalenia, ikään kuin kysyvästi, nousi vaivalloisesti jaloilleen ja tuli. Vihdoinkin! "Niin, hyvä rouva, tämä oli kelpo työ."
"Niin, eikö ollutkin —?"
"Kerrassaan kelpo työ. Mutta olisin antanut paljon siitä, että sitä ei olisi tehty."
"Mutta rovasti —?"
"Niin, minä en voi nyt puhella siitä; täällä on liiaksi hälinää, ja minä olen väsynyt. Toisella kertaa. Sanokaa hänelle terveisiä minulta! Hyvästi, rouva!" Hän tarttui Karlin käsivarteen ja tahtoi astua alas.
Yksi ainoa ihminen oli yhtä säikähtynyt, jopa tyrmistynyt tästä kuin rouva Rendalen, nimittäin Karl. Hänkin oli alusta asti vain seurannut esitelmää ja sen pitäjää; viattomuudessaan hän ei ollut ajatellut sitä mahdollisuutta, että kukaan voisi tuntea muuta, kuin että nämä olivat paikalleen lausuttuja sanoja, oikean miehen puhumia. Mutta sittemmin sattumalta silmätessään yleisöä, nimittäin kun sille tehdyt kysymykset alkoivat, hän oli alkanut epäillä. Ja se oli yltynyt, niin että hänen sydämensä lopulta pamppaili. Mutta että kukaan ei tullut äidin luokse, eipä edes yksikään hänen entisistä oppilaistansa… Karl tunsi hänen kasvonsa, näki hänen tuskansa! Ja nyt vielä rovasti! Oi, hän päästi rovastin käsivarren ja tarttui molemmin käsin rouva Rendalenin käteen; hänellä oli harras halu syleillä häntä, mutta täällä oli vielä liian useita huoneessa. Hän katseli rouva Rendalenia, kunnes kyynelet kihosivat hänelle silmiin, ja sitten hän kuitenkin sieppasi hänet syliinsä, vieläpä suutelikin häntä; katselkoot, kutka tahtoivat. Sitten hän antoi hiukan hämmästyneelle rovastille käsivartensa ja auttoi hänet alas portaita.
Tästä kunnon rouva Rendalen jälleen tointui. Hän kiiti kepeämmin kuin kukaan olisi voinut uskoa ulos ovesta pikku eteiseen ja sieltä pihan poikki taloon. Siellä hän etsi poikansa; tämä oli juuri heittänyt yltään hännystakin ja liivit ja aikoi ottaa kylvyn. Mutta äiti ei voinut odottaa, kunnes hän olisi siitä valmis; hän heittäysi poikansa kaulaan, painoi hänet rintaansa vasten ja itki hokien: "Tomas, rakas Tomas! Sinä minun Tomasini!"
Toinenkin oli jo aikoja ymmärtänyt, että jossakin oli vikaa. Nyt vahvisti tätä äidin katse, äidin olemus; edelleen se, ettei hän sanonut mitään, ei tuonut terveisiä keneltäkään, vaikka oli jäänyt jälkeenpäin. Nyt jännityksen mentyä ohi Tomas Rendalen tunsi hämärää tuskallisuutta, pistoksen sydämessään.
Mutta hän ei tahtonut puhua siitä. Eikä äitikään. Sitten tämä läksi, ja hän otti kylpynsä. —
Andreas Berg jäi jälkeenpäin voimistelusaliin. Ja kun viimeinen kuulija oli poistunut, hän lukitsi oven ja asteli arvokkaana pääovenpuoleiseen nurkkaan; sinne oli kasattu erinäisiä voimistelulaitteita, ja niiden yli oli heitetty iso purje.
Tähän purjeeseen hän kävi käsiksi ja riuhtaisi sen suurella rymyllä alas lattialle.
Silloin tuli näkyviin kaksi päätä ja neljä käsivartta, jotka ripeästi punoutuivat toisiinsa, kaksi hametta ja neljä nauhakenkää; kahdet tippuvan hiestyneet, tulipunaiset kasvot painautuivat toisiansa vasten, harrilleen hajaantunut vaalea tukka sekaantui pörröiseen tummaan.
Berg seisoi ankarana. "Näin useaan kertaan, että purje liikahteli", hän sanoi. "En voinut älytä, mitä tämä merkitsi; lopuksi luulin tapaavani pari pikku tyttöä. Mutta ne olivatkin kaksi aikuista neitokaista. Ettekö häpeä?"
Toinen piileksijä alkoi itkeä ja toinen nauraa.
"Ja nämäkö ovat kelpo miesten lapsia? Maaherran tytär?" sanoi Berg sille, joka nauroi. "Täyskasvuinen tyttö, ripille päässyt ja ylimmällä luokalla. — Ja sinä siinä. Luuletko, etten sinua tunne? Nils Hansenin tytär; äitisi oli täällä. Olisipa hänen toki pitänyt saada nähdä sinut purjeen alla! Niin, ja isäsi myöskin! Onpas vain kerrassaan ero sinun ja sisaresi Augustan välillä! Hän käyttäytyi aina ihmisten lailla, hän. — Niin, nouskaa nyt vain koreasti! Kyllä minä menen rouvalle sanomaan." Hän ei ollut vielä ulkona ovesta, kun tytöt jo kavahtivat jaloilleen. Hyväinen aika, minkä näköisiä he olivat! Vaatteiltaan, hiuksiltaan ja kasvoiltaan, erittäinkin kasvoiltaan, ihan kuin pikku lapset, jotka ovat itkeneet ja likaisin käsin laappineet kyyneliään pitkin silmäkulmia ja poskia.
Se johtui siitä, että he olivat tomuisten kojeitten seassa tahrineet kätensä ja joutuneet kuivailemaan hikeä, joka valui virtanaan ja kirveli silmiä. Ja kylläpä he olivat jäykistyneitä ja menehtyneitä! Vaikka heillä oli ollut hyvä tilaisuus laittaa itselleen mukava paikka, olivat he siinä maanneet liian kauan samassa asennossa; vähintään tuntia ennen esitelmän alkamista he olivat pujahtaneet purjeen alle, olematta hetkeäkään turvallisia.
Toinen itki ja morkkasi toista, joka nauroi, mutta kun he pääsivät oikein katselemaan toisiaan ja saivat toisilleen selitellyksi, minkä näköisiä olivat, purskahtivat molemmat huimaan nauruun ja hyökkäsivät rakennuksen toisessa päässä olevaan pikku huoneeseen, missä tiesivät siistiytymistarpeita olevan. Ja sieltä heidän piti rientää täysihoitolaisten luo kertomaan. Sillä eivät he yksistään omasta puolestaan olleet purjeen alla värjötelleet; ei, he olivat ylimmän luokan siihen toimeen valitsemia. Nämä olivat kaikki olleet mukana ja vetäneet heidän ylitseen purjeen.
Heillä oli ollut ruokaa mukanaan ja juomaa myöskin, olutta. Mutta sen he olivat ahmineet aikaa ennen esitelmän alkua.
Tuonne täysihoitolaisten luokse oli ylin luokka kokoontunut, siellä he odottelivat. Senhän täytyi olla jotakin aivan erikoista, minkä ainoastaan vanhemmat saisivat tietää.
Ja nyt nämä kaksi tiesivät sen! Heillä oli tuskin aikaa hieroa pahinta ryöttää ihostaan, suoria tukkaansa sen verran, että saattoivat häpeilemättä juosta pihan yli. Mutta niin tulisesti kuin he kiirehtivätkin, toisten kärsimättömyys ehätti heistä edelle. Tuolla ryntäsi luokka pihan yli voimistelusaliin päin. He olivat istuneet ja odottaneet nähdäkseen Andreas Bergin lukitsevan oven ja katoavan; tämän oli hän tehnyt verkalleen, mutta vihdoinkin lähtenyt keittiöön.
Nuo kaksi oli valittu heidän hyvän muistinsa ansiosta, ja se uskomattomuus tapahtui, että he tosiaankin muistivat koko puheen, ainakin tarkalleen ne käänteet, jotka tehosivat eniten, jotka lausuttiin parhaiten, jotka olivat uusimmat!
Ja jos Tomas Rendalen oli puhunut kiittämättömälle yleisölle, niin tässäpä oli kiitollinen kuulijakunta. Nuoret tytöt rakastavat uljuutta; päästessään itse asettumasta esille ovat he hehkuvaa intoa tulvillaan. Katsokaahan häntä, vaaleaveristä, pitkää, solakkaa, suurisilmäistä maaherran tytärtä! Hänellä oli äitinsä linnunkasvot, mutta sen sijaan, että äidin olivat pelästyneet, olivat nämä koholla kuin uskaliaaseen lentoon. Kuontalollinen tuuheata vaaleaa tukkaa heilui hajallaan niiden ympärillä, ja nyt, kun silmät, koko kasvot säteilivät, liekehti sekin. Hän ei muistanut kertoa samassa järjestyksessä, kuin luennoitsija oli puhunut; voimallisin, hauskin tuli ensin. Häntä ymmärrettiin aivan hyvin; koulusta sekä yhdyselämästä Tomas Rendalenin, hänen äitinsä ja opettajattarien kanssa he olivat saaneet suuremmat edellytykset kuin yleisöllä ylipäänsä oli ymmärtää, mitä Tomas Rendalen tarkoitti. Mutta parhaassa vauhdissa ollessaan Nora pysähtyi, karahti punaiseksi, vaaleni kalmankalpeaksi: rouva Rendalen seisoi portailla!
Andreas Berg oli pitänyt sanansa. Ja he olivat unohtaneet hänet.
Andreas Bergin tullessa käveli rouva Rendalen kuohuksissaan, ja hänelle oli suorastaan mieluisaa saada jotakin suuttumuksensa jäähdyttämiseksi. Hän köpitti ulos isoille portaille; hän tahtoi tavata heidät vereksestä teosta ja taivalsi sen vuoksi koko sivurakennuksen ympäri ja pitkin voimisteluhuoneiston seinustaa, yllättääkseen heidät takaa päin. Mutta jo eteisen ovella, jonka tytöt tietysti olivat unohtaneet lukita, hän kuuli Noran kumppaninsa tukemana esittävän puhetta, Tomasin puhetta — Tomasin äänenpainolla, hänen esitystavallaan, hänen tulisuudellaan, … todella kaunopuheisesti … niin, siinä oli yksi, joka oli kuullut!
Kelpo rouva kokonaan itsensä unohtaneena tunkeutui ihan esille, todellakin ainoastaan nähdäkseen ja ollakseen mukana. Mutta siten ei hänen tuloaan käsitetty.
Noran kauhistus, toisten huudahtelut heidän käännähtäessään ja nähdessään tuon voimallisen olennon, sepä oli näky! Rouva Rendalen oli kylliksi koulunpää käyttääkseen tätä hyväkseen; hän siis korotti äänensä ja sanoi: "Minun pitäisi totisesti olla suuttunut, ja syystä. Näen teidän käsittävän sen! Mutta mitään niin verratonta kuin Noran muistin vertaista en ole ikinä kuullut." — Ei ollut kuullut mitään "niin verratonta vertaista" — oli hyvä, ettei tätä tyylinäytettä lausuttu koulussa!
Mutta kuullessaan, ettei ollut henki kysymyksessä, ja nähdessään rouva Rendalenin rehellisen ilon heittäysi Nora kuusitoistavuotiaan kaikella innolla ja hehkulla hänen rintaansa vasten. Ja hyrähti itkuun.
Niin, sepä oli kuten rouva Rendalen halusi. Siksi hän sanoi: "Sinä olet suunnattoman herttainen tyttö, Noraseni! Kuulkaa, lapset, kun olette valmiit täältä, niin pistäytykää minun luokseni, otamme itsellemme oikean pakinahetken."