Liput liehumassa

by Bjørnstjerne Bjørnson

YLEISESIKUNTA

Nyt ajattelee ymmärtäväinen lukija: tästä tulee koulun kuvailu. Ja sitä mieltä olen minäkin, että niin pitäisi.

Mutta elämän päättely ei aina ole sama kuin meidän, ja meidän on noudattaminen edellisen säädäntää.

1

Suuri puhe ja pieni kaupunki

Jo samana iltana tiesi Tomas, niitä rovasti Green ajatteli; Karl tuli tuoden sen viestin.

Tomas tuli ulkona häntä vastaan nähtyään hänet puistokujassa, ja he tekivät pitkän kävelyn sisämaahan vasemmalle päin.

Rovasti Green oli edellyttänyt, että kun Tomas aikoi esittää opetussuunnitelmansa, oli tosiaankin kysymyksessä opetussuunnitelma eikä mitään oleellisesti toista; hän ei ollut silmänräpäykseksikään ajatellut sitä mahdollisuutta, että siitä muodostuisi ohjelmapuhe suurin piirtein, opetussuunnitelman jäädessä vain vihjaukseksi.

Kenties voidaan sellainen puhe sellaisesta aiheesta jo nykyään pitää maassamme, mutta siinä tapauksessa ainoastaan parissa suurimmassa kaupungissamme; pienissä tuskin kymmenenkään vuoden kuluttua. Ja puhujan tulee olla vapaana liikkuva mies. Mies, joka tahtoo perustaa koulun sellaisen puheen nojaan, — niin, mitään järjettömämpää yritystä ei vanha herra voinut ajatella. Karl oli saanut toimekseen ilmoittaa tämän hänelle sananmukaisesti; Tomasin ei nimittäin pitäisi olla harhatoiveissa siitä, mitä nyt seuraisi. Jos koulu tämän jälkeen pysyi pystyssä, niin se oli yksinomaan sen arvonannon ansiota, jonka hänen äitinsä oli sille hankkinut. Tuollaisen haasteen jälkeen koulua tuomittaisiin — ei opetuksensa mukaan, ei, vaan jokaisen koulusta jo tänä vuonna pääsevän tytön mukaan sitä tuomittaisiin. Jos hän astahtaisi harhaan, saisi koulu sen viakseen. Rovasti kuuli puheesta, että tätä pelkäsi Tomas itsekin; miksi ihmeessä ei hän ollut siis pysynyt vaiti? Nyt voisi sattuma kukistaa koulun.

On mahdotonta kuvata Tomasin mielenahdistusta. Hän tunsi Karlin kertoessa, että Karl jo oli yhtä mieltä rovastin kanssa. Hän tunsi, että hänen äitinsäkin siirtyisi sille puolelle, että kaikki siirtyisivät! Hän oli tehnyt suuren hulluuden.

He eivät tulleet kotiin ennen puoltayötä. He eivät voineet puhua äidin kanssa sinä iltana. Kaikki olikin aivan hiljaista heidän saapuessaan huoneisiinsa.

Tomasilla oli vanha suojansa, kylpyhuoneen takana, mutta se oli nyt hänen kotiintulokseen korjailtu uuteen kuntoon. Karlilla oli nyt huoneensa tämän vieressä, kulmakamari. Kuten kaikki kartanon huoneet olivat nämäkin pitkänomaiset, joten kaihdinta, joka eristi sen osan huonetta, missä sänky oli, tuskin huomasi.

Heidän illallisensa odotti heitä, mutta siinä määrin he olivat alakuloisia, että he eivät siihen kajonneet.

Vielä Karlin mentyä levolle Tomas istui hänen vuoteensa reunalla. Ja näin ei käynyt ainoastaan sinä yönä.

Seuraavana aamuna varhain — sunnuntaina — rouva Rendalen pistäysi alas Nils Hansenin perheeseen; hän tahtoi tapansa mukaan käydä suoraan päin.

Hän palasi samaan aikaan, kuin ihmiset menivät kirkkoon; Karl näki hänet puistokujalle antavasta ikkunastaan ja ilmoitti Tomasille, itse hän oli lähdössä kirkkoon. Tomas seurasi häntä ulos äitinsä luo, joka näytti olevan murheissaan. Ei siis edes Nils Hanseninkaan väki —?

Ei; Nils Hansen itse oli sanonut, ettei hänen tehnyt mieli "tulla kirkossa haukutuksi". Mitä hän sillä tarkoitti? Sitä, että hän meni julkisiin esitelmiin oppiakseen jotakin tai huvikseen, ei tullakseen karkeasti puhutelluksi tai kuullakseen muita niin puhuteltavan.

Rouva Rendalen oli hänelle vastannut, että esitelmöitsijän piti saada osoittaa ihmisten vikojakin. — "Niin, mutta ei tarvitse kutsua ihmisiä tulemaan vikojansa kuulemaan." — — Entäs rouva Hansen?

Laura ei uskonut Tomasin ehdotusta oikeaksi; "lasten ei sovi tietää kaikkea". Tätä vastaan oli kuitenkin suutari väittänyt, että hänen talonpoikaiskokemuksensa ilmaisi toista. Maalla tiesivät lapset pienestä pitäen kaikki, ja jos siveettömyyskin oli maalla varsin suuri, ei vika ollut siinä, vaan siinä, että maallakin oli koko asia laiminlyöty. Itse hän oli kasvanut ahtaan kujan varrella, missä molemmat sukupuolet kävivät samaa koulua ja ottivat osaa samoihin leikkeihin, kunnes olivat täyskasvuisia; he olivat selvillä kaikesta, mutta hän muisteli sitä aikaa turvallisesti.

Tätä oli Nils Hansen sanonut niin usein ennenkin, että Tomas ihmetteli, miksi äiti nyt kertasi sen. Toinen tekikin sen ainoastaan voittaakseen aikaa.

Rouva Emilie Engel oli nimittäin sairastunut; vaunuista oli hänet illalla kannettu suoraan vuoteeseen. Tohtori oli ollut siellä eilen, yöllä jälleen, ja tuli sieltä juuri nyt; rouva Rendalen oli kohdannut hänet. Hän hyrähti itkuun. Jos Emilie nyt tähän menehtyisi, olisi se rouva Rendalenin syy. Olisihan hänen pitänyt ymmärtää, ettei Emilie sietänyt puhuttavan miesten uskottomuudesta oman miehensä istuessa hänen vieressään, — Emilie oli niin heikko ja herkkä! Rouva Rendalenin olisi pitänyt hinnalla millä hyvänsä estää Tomas tekemästä sellaista. Sen sijaan hän oli ollut iloinen siitä, että hänen poikansa teki sen! Se johtui siitä, että hän ja muut Tomasin ympäristössä aina tulivat yksimielisiksi hänen kanssaan, — olivatpa sitä tai ei, sillä tietysti Tomas oli mennyt liian pitkälle; tohtorikin oli sitä sanonut.

Mitä hän oli sanonut? — Hän oli sanonut, että siinä työskentelivät "nuo kirotut hermot", — "Kurtien kohtuuttomuus toisella tavalla". Rouva Rendalen alkoi uudestaan itkeä.

Ja kuin olisi tahtonut paikalla näyttää hänelle, että tohtori ja hän olivat oikeassa, Tomas suuttui silmittömästi. Kamalaa oli olla taas kotona näin viheliäisissä oloissa, joutua työskentelemään häilyvien ja raukkamaisten ihmisten keskellä, jotka säikkyivät kukin taholleen heti, kun joku parannus kohtasi vastustusta.

Ei ollut kysymyksessä parannus itse, vaan tapa —!

Tapa? Parannusta ei voinut varkain toimittaa käytäntöön; sen täytyi tulla näyttäytymään oikeassa karvassaan. Eilen illalla, kun hän oli väsyksissä, tunsi hänkin tämän jäävuorikylmyyden; häntä puistatti. Mutta nyt asia toki kävi liian hulluksi. Jos kaikki väistyisivät, niin hän kuitenkin seisoisi. Tosin hän oli ajatellut, että hänen äitinsä oli vakaampi kuin olikaan, sillä hänen omia kokemuksiaanhan totisesti olivat useimmat niistä, joita hän eilen esitti. —

Tämä sanottiin sunnuntaina aamupäivällä kasvismaalla. Tiistaina päivällä kannettiin kaupungin sanomalehti, Tilskueren, tilaajillensa. Isoa kysymysmerkkiä otsakkeenansa käyttäen halusi joku lähettäjä tietää, saattoiko tosiaankin olla mahdollista, että eräässä kaupungin suuressa koulussa oli enin osa lapsia vaipunut siveettömyyteen. Siitä huolimatta, että johtaja itse oli sen sanonut useille sadoille ihmisille, rohjettiin kuitenkin epäillä. Ettei häntä todellakaan ollut väärin ymmärretty, siitä oli takeena se, että hän oli toistanut sanansa. "Tämä" (siveettömyys nimittäin) "on sääntönä", oli hän sanonut; "muu on poikkeuksena".

Kyhäelmä oli allekirjoitusta vailla; se sytytti mykän kuohunnan, tyytymättömyys leimahti ilmiliekkiin. Kukaan ei puhunut muusta. Koulutyttöjä painosti seuraavana päivänä valju kauhistus. Aamurukouksiin kerääntyivät kaikki kuin rangaistukseen, oppilaat ja opettajattaret. Myöskin Karl Vangen oli ahdistuneella mielellä eikä voinut kunnolleen toimittaa rukouksia. Päivän työ kävi hiljaisesti ja haluttomasti. Rendalen ei näyttäytynyt.

Hän vastasi pannen nimensä julki seuraavassa numerossa, torstaina, että jos tuo "väärinymmärrys" oli tahallinen, niin se oli halpamielinen; jos se oli tarkoittamaton, olisi siihen joka taputuksessa pitänyt yrittää saada selvitys yksityistä tietä. Ei ollut sanottu mitään vähääkään tuohon tapaan. Oli vain sanottu, että kehityskausi lapsesta aikaihmiseksi oli niin vaikea ikäkausi useimmille, että se oli vaarallinen; siksi se vaati valppautta.

Ja se, mitä puheessa oli sanottu koulun johtajattaren havainneen, että lapset siinä iässä muuttuivat olemukseltaan, menettivät ahkeruutensa, järjestyksenhalunsa; "että tämä oli sääntönä; muu oli poikkeuksena". Saattoiko kukaan sisällyttää tähän mitään niin kauheata, kuin nyt väitettiin? —

Vastaus oli hyvä, mutta se ei pätenyt; kiihtymys oli jo niin suuri, etteivät sanat mitään vaikuttaneet. Miksi oli kehitysikä vaarallinen, — he arvelivat, — ellei sen takia, josta hän nyt tahtoi kiemurrella erilleen?

Heti Rendalenin vastauksen alla oli samassa numerossa uusi kysymys, yksi ainoa lause, allekirjoituksena "Eräs äiti." — Minkätähden oli niin kovin tärkeätä pienten lasten oppia, millä tavalla suvun jatkuminen tapahtuu?

Tämä kysymys ilmaisi erään toisen puolen siitä pahennuksesta, joka täytti kaupungin.

Ja sen kysymyksen alla vielä yksi, osoitettu "Hra kandidaatti ja koulunjohtaja Tomas Rendalenille". Kysymys oli esitetty "kunnioittavasti"; se sisälsi yksistään, eikö hän tahtonut painattaa viime lauantaina tyttökoulun uudessa voimisteluhuoneistossa pitämäänsä puhetta. Niiden, jotka olivat sen kuulleet, pitäisi saada nauttia siitä toistamiseen, ja niiden, jotka eivät olleet niin onnellisia olleet, ei sopisi menettää tilaisuutta oppia tuntemaan esitelmää, joka oli niin ainoalaatuinen. Allekirjoituksena: "Terveen ja oikean valistuksen ystävä."

Seuraavassa numerossa (lauantaina) Rendalenin vastaukset. Lapset opiskelivat jo nyt luonnonhistoriaa, siis myöskin lajien jatkamisen ehtoja; minkä tähden heidän täytyi tätä opiskella, siihen oli jokainen johtaja tai rehtori yhtä läheinen vastaamaan kuin hänkin. Uutta ei hänen ehdotuksessaan laisinkaan ollut tämä ja se koski ala-astetta ainoastaan siinä määrin, kuin aineen laajuus ja opetustapa salli.

Toiseen kysymykseen hän vastasi, että esitelmä, jota kuulemaan ainoastaan lasten vanhemmilla oli pääsy, ei tietystikään soveltunut julkisuutta varten.

Harvat katsoivat nämä vastaukset tyydyttäviksi. Hän vain kiemurtelihe erilleen. Vähintään kolmesataa ihmistä oli kuullut esitelmän, joten sitä varsin hyvin voitaisiin sanomalehdistössäkin käsitellä.

Kolme uutta kyhäelmää samassa numerossa.

Ensimmäinen ilmaisi iloa siitä, että vastaukset saatiin niin nopeasti. — Eikö hra Rendalen nyt myöskin tahtoisi selittää, millä tavoin nuorten ihmisten syntinen vaisto voidaan mikroskoopeilla tyrehdyttää?

Tämä sukkeluus tunnettiin oitis Dösenistä lähteneeksi.

Toisen allekirjoittajana oli Arithmeticus, ja tämä laskeskeli, mitä maalle maksaisi, jos jokainen koulu tästä lähtien saisi opettajakseen lääkärin. Hän sai yksistään täksi ainoaksi menoeräksi miljoonan kruunua vuodessa. Jos jokaisella koululla olisi myöskin pappi, koituisi siitä toinen mokoma. Summittaisen arvion mukaan Rendalenin suunnitelmaan tarvittavat välineet ja muut ainekset maksaisivat tuskin vähempää kuin satatuhatta kruunua vuodessa. Maan yleistä menoarviota koululaitokselle rasitettaisiin siis noin kahden miljoonan sadantuhannen kruunun vuotuisella lisäerällä.

Hän kysyi, oliko tämä järjellistä. —

Sitten oli julkaistuna kirjelmä "Hra Tomas Kurtille, myöskin
Rendaleniksi nimitetylle".

Eräs kaupungin lapsi oli "häväissyt" oman pesänsä. Jos tämä kaupunki oli huonompi kuin muut kaupungit, mitä lähettäjä epäili, niin esitelmöitsijän oma suku oli varmasti eniten syypää siihen. Ja sekä vanhalta että uudelta ajalta. Hän oli siis se mies, jonka pitäisi puhua kaikkein viimeisimpänä.

Lähettäjä käytti nimimerkkinään "Suum cuique" [Latinaa, = kullekin osuutensa. Suom.]. —

Samana päivänä Rendalen piti toisen esitelmänsä, ja tähän, joka oli ilmoitettu yksinomaan teknilliseksi luennoksi, oli — opettajattaret mukaan luettuina — saapunut 20, kaksikymmentä, ihmistä; kymmenen tuli lisää esitelmän aikana. Saattoi nähdä Tomasista, rouva Rendalenista, Karlista, että nämä kahdeksan päivää olivat olleet heille raskas koetus. Tomas alkoi puheensa tänään kuin toinen ihminen, — hiljaisesti, voimattomasti, hapuillen; hänen hermostuksensa oli kasvanut kahdellakymmenellä prosentilla. Nenäliina vaelteli taskusta taskuun, vesikarahvi tyhjentyi, tukka pöyhistyi, kädet tempoilivat, jalat liikkuivat kuin urkujen polkimilla.

Mutta ehdittyään koulun opetussuunnitelmaan ja alettuaan näytellä aineistoaan, kojeitansa sekä niitä selitellä, elpyi hän ja oli pian entisellään. Hänen oivallinen kykynsä tehdä kaikki selväksi ja herättää harrastusta oli palannut.

Mikroskooppi ja sen alle asetettu lehti kiersi ympäri hänen puhuessaan; herkeämättä hän osoitti heille jotakin uutta, joko kokonaisia keräelmiä tai myöskin suuria värikuvia tai vieläpä täydellisesti suoritettuja jäljennöksiä, joita voitiin irroittaa liitoksistaan ja tutkia pienimpiäkin osiaan myöten, esim. ihmisen rinnan, vatsan, kaulan, pään. Muutamat hienommat osat olivat suurennetussa mittakaavassa tehtyjä. Heidän maassaan, kertoi hän itse, ei ollut koskaan kerätty näiden aineksien vertaista; me saimme kiittää suuren maailman harrastusta siitä, että meidänkin pienessä ja etäisessä sopessamme saatiin nähdä sellaista ja että hänen oli ylipäätään ollut mahdollista hankkia kokoelmaansa; osaksi siinä oli hänelle lahjoitettuakin.

Ne harvat, jotka olivat esitelmää kuulemassa, olivat erinomaisen tyytyväisiä. He arvelivat, että koulusta kyllä voisi tulla hyvä, joskin hän oli pitänyt onnettoman puheen.

Mutta tätä hyväntahtoisempaa käsitystä edustivat liian harvat voidakseen saada aikaan vastavirtausta.

Tiistain numerossa kysyi joku lähettäjä "Suum cuique"-nimimerkin käyttäjältä, merkitsikö se: jokaiselle sialle [latinaa, sus = sika. Suom.]?

Jos tämä kysymys olikin eduksi Rendalenille, niin oli seuraava kyhäelmä ehdottomasti pahin, mitä oli häntä vastaan julkaistu. Lähettäjä aloitti pahoittelemalla, kuinka röyhkeätä oli nuoren miehen, joka päälle päätteeksi oli tuskin lainkaan ollut kotona täysikasvuiseksi tultuaan, kuitenkin pauhaavan ylväästi morkkailla tämän kaupungin tapoja.

Lisäksi hän puhui kuin olisi tuntenut kaikki maan laivurit! Kuin hän olisi seurannut heitä ympäri maapallon ja kuulustellut heitä. Ja kokonaan hävyltä pään puraistakseen hän puhui, kuin hän tuntisi koko maailman kauppiassäädyn!

Niin nenäkäs, niin kevytmielisiä puheentapoja syytelevä mies ei voinut olla kasvatuslaitoksen opettaja, kaikkein vähimmin johtaja.

Näin ollen pitäisi viipymättä julkaista kehoitus uuden koulun perustamiseksi. Tiedettiin, että ystävällinen kääntyminen koulun entisen johtajattaren puoleen, jotta hän jatkaisi edelleen ilman herra Rendalenin apua, oli ollut turha. No niin, siispä lähettäjä tahtoi vaatia arvossapidettyjä kansalaisia asettumaan uuden koulun perustamiseksi julkaistavan kehoituksen etunenään. Se saisi yleistä kannatusta.

Kaupungissa kummailtiin, kuka tämä lähettäjä saattoi olla. Kerhossa pohdittiin ehdotusta vielä samana iltana, mutta sielläkään hän ei paljastautunut. Yksimielisesti päätettiin odottaa konsuli Engelin vuoksi. Ei epäilty sitä, että hän tahtoisi olla mukana, — tiedettiinhän varsin hyvin, mitä seurauksia Rendalenin puheella oli ollut konsulin perheessä; mutta ei käynyt päinsä puhua hänelle suunnitelmasta juuri nyt. Rouva Engel oli vaarallisesti sairaana.

Vaikka neuvottelua kesti vain muutamia minuutteja, olivat kaikki heti yksimielisiä. Neuvottelun päätyttyä ei kello ollut enempää kuin yhdeksän, joten sen passiivisena kuulijana ollut tohtori Holmsen lähti suoraan kerhosta, torin laidalta, ylös puistokujaa kartanoon ja kertoi Tomas Rendalenille kaikki. Mitä pikemmin hän sai sen tietää, sen parempi, arveli Holmsen. Piru nyt enää olkoon tässä lemmon luolassa kauemmin; se oli hänen neuvonsa. Tomas vei tohtorin mukanaan äitinsä luo ja kertoi jutun siellä, heti lisäten, että hän ehdottomasti tahtoi matkustaa pois.

Karl tuli samassa kotiin; asia kerrottiin taas hänelle, eikä hänkään uskonut hyödyttävän jatkaa sen jälkeen, mitä hän oli sinä päivänä kaupungilla kuullut.

Mutta rouva Rendalen ei tahtonut mitenkään väistyttävän. Mieluummin painatettakoon koko koulusuunnitelma ja sen perustelu kirjaksi ja vedottakoon kaupungista koko maahan. Täytyihän toki Norjassa olla siksi monia ymmärtäväisiä vanhempia, että he saisivat täyden koulun! Tämä, hän sanoi, ei ollut hänen ehdotuksensa, se oli Tomasin, jonka siis piti se täytäntöönkin panna!

Hänpä tunsi Tomasin; tarvitsi vain suoriutua erinäisistä repeloivista vaikutelmista, niin hän oli kyllä mies puolestaan. Sinä iltana ei erottu ennen kahtatoista ja silloin he olivat yhtä mieltä jatkamisesta.

Koulutyö vahvisti Rendalenia. Hän oli verraton koulumies ja sai siitä eheän ilonsa. Ja nyt hän pani kaiken sielunsa työhön. Hän teki hauskimpia ja opettavaisimpia kokeita, mitä tiesi, ja kertoi ja selitti ja luennoi.

Vanhimman luokan hän oli aina kotiintulostaan asti ottanut yhtenä viikon iltana erityiseen kokoukseen rouva Rendalenin huoneeseen. Hän oli tutustuttanut heitä suureen naiskysymykseen, sellaisena kuin tämä kuohutti mieliä yli koko sivistyneen maailman — hän lueskeli heille ja pani toimeen soitannollisia illanviettoja heidän kanssaan. Tähän aikaan näillä kokouksilla oli tietenkin erikoinen merkitys hänelle. Hän ei sanallakaan kajonnut päivän kiistaan, mutta luettavaa ja keskustelunaihetta, jopa musiikkikappaleitakin valitessaan hän ehdottomasti tuli valaneeksi niihin uskoaan suuren asian voittoon, kiihkoaan, kun hänen herkkä mielensä oli tulvillaan. Ylin luokka luotti häneen horjumattomasti, ja sillä oli suuri vaikutus toisiin. Pian hän otti haltuunsa koko koulun laulunopetuksen, harjoitti isompia kuoroja ja hilpeitä numeroita — sekin loi yhteistuntoa.

Mutta kaikesta huolimatta näyttäytyi kapinan oireita. Että nämä joka kerta tukahtuivat, siitä sai kiittää erittäinkin Karl Vangenin aamuhartaushetkiä oppilasten ja opettajain kanssa.

Karl ei ollut mikään etevälahjainen henki mutta hänellä oli yksi ominaisuus, joka vastasi paljoa henkevyyttä: hän ei ollut milloinkaan puhunut muuta kuin totta. Hän sanoi asian tarkalleen siten, kuin sen sielussaan tunsi; kukaan ja mikään ei saanut häntä siitä siirtymään. Ja kun hänen elämänsä oli surun vihkimä ja sitten muuttunut iloksi, oli hänellä ilmauksia molempia varten äänessäänkin. Se tehosi.

Hän rukoili niin hartaasti Jumalalta koulurauhaa; älköön ulkopuolella riehuva riita tunkeutuko näiden portaiden sisäpuolelle. Me täällä, mehän tarkoitimme vain hyvää toisillemme; eikö niin? — Ei enempää tarvittu, kun jo muutamat alkoivat itkeä. Eräänä kertana hän lisäsi saaneensa valtuuden sanoa, että se, joka vähimmässäkin määrässä epäili koulua, saisi lähteä milloin tahansa; sääntöjen edellyttämää eroamisaikaa ei tarvinnut noudattaa. Tämän he kaikki saisivat mainita vanhemmilleen; heidän tuli kertoa näille, olivatko tyytyväisiä täällä oloonsa vai eivätkö, tarkalleen niinkuin asia oli.

Olivatko koulun viholliset saaneet selville, mikä valta Karl
Vangenilla oli tuolla ylhäällä? Nyt suunnattiin nimittäin hyökkäys
häneen. Tilskuereniin ilmestyi kyhäys "Rovastinapulaiselle Karl
Vangenille"!

Hänen siveellisiä periaatteitaan kuten hyvää tahtoansakin pidettiin arvossa; siksi ihmeteltiin mitä suurimmassa määrin, että hän saattoi liittyä sellaisiin mielipiteisiin, kuin koulussa oli lausuttu. "Kukaan, joka ei ollut aivan vähälahjainen tai liian herkkäuskoinen" (sananmukaisesti), ei voinut erehtyä siitä, että kysymyksessä oli uskonnon syrjäyttäminen ja luonnontieteiden toimittaminen vallitsevaan asemaan.

Tämä saattoi liikkeelle kokonaisen vyöryn. Noista sepityksistä mainittakoon yksi ainoa.

"Se, joka nämä rivit kirjottaa, ei voi olla ilmaisematta suruaan siitä, mitä hän sai kokea, nimittäin että kun eräs röyhkeä ääni kysyi kateederista Tyttökoulun Voimistelusalissa, eikö asia ollut sillä tavalla, että ainoastaan ani harvat ovat taipuisia saamaan pysyväisen uskonnollisen herätyksen, silloin jäi 4 — neljä — pappia istualleen! Sanoivatko he tähän pilkkaavaiseen puheeseen sydämessänsä: jaa?

"Eikö siis Jeesuksen suuri sanoma ole käynyt ulos 'kaikille kansoille?' (Ks. Matt. 28:19, Mark. 16:15, Luuk. 24:47, Ap. Teot 10:42-43, Koloss. 1:23.)

"Siinä määrin se kävi ulos 'kaikille', että sen ensi sijassa voivat ymmärtää yksinkertaiset. (Ks. Matt. 11:25, Luuk. 10:21, 1 Kor. 1:19-27, Room. 1:21-22.)

"Jos eivät ehdottomasti kaikki ole taipuvaisia pysyväisesti heräämään Jumalalliseen totuuteen, niin mitä hirveitä johtopäätöksiä voitaisiinkaan tästä tehdä?

"Niin, voisiko Raamattu silloin ylipäätään olla Jumalallinen totuus?

"Se mies, joka kysyi niin julkeasti, elää Kirkon opettajien keskessä, niin, on heidän ystäviänsäkin. Sentähden rohkenen myöskin sanoa, että se on epäuskon ääni, meidän keskestämme lähtenyt. (Ks. 1. Joh. 2:19, Ap. Teot 15:24 ja 20:30, Gal. 2:4.)

"Missä olivat ne neljä Siionin vartijaa? Minä olin siinä ja siinä nousemaisillani, mutta minä odotin heitä. Minä sanon tämän jälleen ja surulla: missä he olivat?

"Eiväthän kai nukkuneet? (Ks. Matt. 24:42-43 ja 25:5, Mark.13: 33, Luuk. 21:36, 1. Kor. 15:33-34, 1. Tess. 5:6, Ef. 5:14.)

"Jos nimeni asettaisin alle, ei se ilmaisisi mitään, mikä saisi jonkun ajattelemaan. Sentähden asetan seuraavat pyhät sanat ja luvut:

"Davidin psalmit 80:7."

Koko kaupunki selasi esille Davidin psalmin 80:7 ja luki:

"Sinä olet meidän pannut riidaksi meidän läsnä asuvaisillemme; ja meidän vihollisemme pilkkaavat meitä."

Viittaus ilmaisi sen suuttumuksen, jota kaikki tunsivat siitä, että kaupunki oli heidän riitansa johdosta joutunut naapurien pilkaksi.

Sillä kateellisten naapurikaupunkien sanomalehdet olivat nälkäisinä syöksyneet tähän häväistysjuttuun käsiksi! Sateli pisteliäitä selostuksia ja paljasteluja. Kaupunki ei ollut milloinkaan ollut jumalisuudestaan kuulu, yhtä vähän kuin siveellisyydestään tai hyveistään yleensä. Sitä enemmän rikkaudestaan, rennosta elämästään ja yritteliäisyydestään. "Roskakaupunkien" lehdissä oli alituiseen luettavana mitä häpeämättömimpiä ylistyksiä tästä äkillisestä kääntymyksestä, suurenmoisesta siveellisestä vakavuudesta, joka ihan ihmetyönä oli vallannut "pikku Babylonin".

Pari päivää takaperin oli muuan noita nalkuttajia aloittanut viivanalaisen, joka oli ilmeisesti omassa kaupungissa kirjoitettu. Se olikin päivätty "Kurtevigissa", ja kaupungin chronique scandaleuse kertoiltiin siinä hyvin sukkelasti — tietysti tekaistuin nimin, mutta jokainen ihminen tunsi jutut. Se päättyi huomautukseen, että oli helppo käsittää, minkä tähden kävi "Kurtevigin" pyhäksi velvollisuudeksi ehkäistä uudistusta kaupungin tavoissa.

Kun tämä oli ainoa Rendalenin uuden koulun puolustukseksi painettu, uskottiin — niin sokeaan kiihkoon oli jouduttu — Rendalenin, jos ei kirjoittaneen pakinaa, ainakin antaneen siihen aineksia.

Nyt merimiesyhdistys kutsui isoin kirjaimin kokouksen "urheata merimiessäätyämme vastaan eräältä taholta singottujen syytösten johdosta".

Kokouksessa oli se erikoista, että siellä oli tuskin kolmea merimiestä saapuvilla. Puhetta johti eräs laivaveistämön omistaja, joka ei ollut milloinkaan purjehtinut merillä. Pääpuhuja oli kaupungin satamakapteeni, joka tosin oli aikoinaan ollut laivurina, mutta siitä oli hyvin kauan. Hän pauhasi hirmuisesti. Hän oli myös laatinut kirjallisen vastalauseen, joka ilmaisi "merimiesten halveksimisen" sellaista puhetta kohtaan. Vastalauseen jäljennös lähetettiin heti kokouspaikalta Tomas Rendalenille. Sikäli kaikki kävi kuten pitikin; mutta punssin tultua ja siihen alusta asti riuskasti kiinni käytyä elvyttiin piankin liian innostuneiksi. Silloin ainoa saapuvilla oleva laivuri Kasper Johannesen suvaitsi väittää, että "Tomas Rendalen, pahus vieköön, oli sentään hiukan oikeassa".

Siitäpä jyty nousi! Satamakapteeni esitti viimein, että "tämä uusi häpäisijä" viskattaisiin ulos. Kasper Johannesenin ei tehnyt ollenkaan mieli hyväksyä "ulosviskaalikseen" miestä, joka "itse oli ottanut prosentteja!" Tunsihan hän ihmisiä, jotka olivat hänen kanssaan purjehtineet! Laivaveistämön omistaja tahtoi sovittaa jupakan arvokkaasti, mutta Kasper Johannesen käski hänen vain "mennä helvettiin"; eivätkö he kaikki tienneet, että hän oli rikastunut kelvottomilla aluksilla? Eikö itse merivakuutusyhtiön asiamies ollut sitä sanonut? "Koreata huolenpitoa merimiehistä se, perhanassa!" J.n.e., j.n.e. Tämä päättyi katutappeluun.

Päättyi? Se ei päättynyt koko kesänä, ei koko syksynä. Kaupunki ei enää puhunut koulusta. Viikkokausiin ei kukaan puhunut muusta kuin liikeasioistaan ja siitä, kutka olivat rehellisiä ja kutka prosenttivarkaita; liikeasioistaan, ja kutka laivurit olivat suorastaan suurvarkaita ja kutka vain pikku näpistelijöitä; liikeasioistaan, ja kutka laivurit olivat ihan rehellisiä; — liikeasioistaan, ja laivuri N.N:stä, jonka nyt kelpasi vetäytyä yksityiselämään ja ryhtyä johonkin hommaan maissa! Laivojen syksymmällä kotiuduttua joutuivat laivurit itse mukaan. Muutamia erotettiin; nämä antoivat ilmi toisia, jotka olivat säästyneet. Perämiehet, matruusit eivät tahtoneet olla todistajina, mutta heidät pakotettiin siihen. Mitä rajuimpia vihavälejä pääsi alkuun — tai taisteltiin loppuun paikalla. "Laivurisota" pelasti koulun. Kaupunki ei ollut kyllin iso pitämään kahta polttavaa kysymystä käynnissä yht'aikaa, ja näistä kahdesta tuli se, joka koski raha-asioita, tietenkin ajan mittaan tärkeämmäksi.

Mutta jos "laivurisota" pelastikin koulun, ei se pelastanut
Rendalenia. Hän saattoi odottaa tilintekoa minä hetkenä tahansa.
Hän ei mielellään pistäytynytkään alas kaupunkiin, eikä missään
tapauksessa iltaisin.

Hän sai taas muistutuksen tilanteen kireydestä, kun hänen vähän jälkeen sodan syttymisen oli eräänä sunnuntaiaamuna aivan varhain lähdettävä vaunuilla alas tullivajalle; hän meni vastaan miss Hallia, joka saapui englantilaisessa höyrylaivassa. Lauluseuran ja voimisteluseuran piti tehdä retki; siellä oli siten parisataa nuorta ihmistä koolla varhaisesta ajasta huolimatta. Noiden kaikkien keskessä Rendalen ei tuntenut itseään turvalliseksi. Täpärällä oli, että he jättivät hänet henkilökohtaisesti rauhaan; sisukkaita katseita ja uhkaavia viittauksia sinkoili häneen. Hänen astuessaan veneeseen heitettiin köysi sillä tavoin irti, että se löi hatun häneltä päästä ja roiskautti ryöpyn hänen niskaansa — epähuomiossapa tietenkin.

Käsitettiin, minkä tähden hän oli tänne vaunuineen tullut, tietystikin noutamaan kaupungin uutta hyveenvartijaa, amerikkalaista lääkärimissiä. Englantilaisen höyrylaivan jyhkeä keulapää kohosi ihan vastapäätä; ihmiset lykkäsivät oman matkansa, kunnes oli saatu nähdä missi. Tuolla peri Rendalen hänet ja hänen tamineensa veneeseen, hän oli ainoa matkustaja. Täytyihän noin merkillistä katsella.

Ja se olikin sitten lapsi! Pieni, laiha, ripeä nainen, joka ylös hypähtäessään epäsi kaiken avun. Hän kapaisi heti alas portaita takaisin, sillä veneessäolijat koettivat nopeasti penkoa esiin hänen laukkuaan, eikä hän osannut esittää ohjeitaan norjaksi; hän palasi vireästi ylös laukku kädessään, — sitten vaunuille, sitten ylös vaunuihin, yksi, kaksi, kolme, kepeästi, hymyillen. Mutta istuuduttuaan hän kummastellen silmäili taaksensa tuohon painostavaan, epäluuloiseen laumaan. Suuren silmäparin pitkällinen, tutkiva katse lipui yli väkijoukon; Rendalen järjesteli sillä välin matkatavarat ja laitteli ohjaksissa jotakin kuntoon, ennenkuin nousi vaunuihin.

Sitä aikaa käyttivät tämän naisen lääkärinsilmät. Ne olivat saaneet selkeän, kylmän huomiokyvyn; ne eivät enää harhailleet pitkin, vaan valitsivat muutamia kasvoja sieltä täältä nuorison parvesta, ripeästi, varmasti. Ne, joita katse kohtasi, tunsivat sen sydämeensä asti. Eikä laiturilla seisovista kahdestasadasta nuoresta miehestä yksikään epäillyt sitä, että nuo silmät voivat havaita yhtä ja toista.

Laivurisodan kehityttyä hiukan pitemmälle, kesäloman lopulla nimittäin, levisi kaupungilla tieto, että lääkärit olivat menettäneet kaiken toivonsa rakastettavasta Emilie Engelistä, kaikkien köyhien ystävästä, kaikkien ihmisten ystävästä.

Rouva Rendalenilla oli muun lisänä ollut kärsittävänään yhä yltyviä tunnonsoimauksia rouva Engelin tähden; nyt viesti kohtasi häntä kuin pyörryttävä isku. Koulun oppilaista ei ollut — aina Augusta Hansenin päivistä asti — kukaan ollut sellainen kuin Emilie Engel: niin kunnokas, niin ymmärtäväinen ja hyvä. Rouva Rendaleniin hän oli kiintynyt kuin äitiin, oli myös antanut hänelle (ja yksistään hänelle) luottamuksensa, kun tuli onnettomaksi rakastaessaan sitä, joka petti häntä. Koko kaupunki oli kauan tiennyt, mitä hän vasta viime vuosina sai tietää. Emilien kärsimys se enemmän kuin mikään muu oli tehnyt rouva Rendalenin niin iloiseksi siitä, että Tomas "otti kaiken mukaan", kuten äiti sanoi.

Ja nyt?

Rouva Rendalen ja Tomas tiesivät heti, että kaikki tahtoivat tulkita Tomas Rendalenin raakamaisuudellaan surmanneen hänet. Katkeruus heräsi yhä voimakkaampana. Rouva Rendalen ei ollut saanut lääkäriltä lupaa puhutella sairasta; tohtori Holmsen oli järeään tapaansa sanonut, että hän oli "liian läheistä sukua esitelmälle". Lausuma oli tullut muidenkin tietoon.

Emilie Engel kuoli aikaisin aamulla; ehtoopäivällä ajoi kartanoon hänen sielunpaimenensa, vanha Green. Hän toi terveiset vainajalta ja antoi rouva Rendalenille Emilien säästöpankkikirjan; siihen oli Emilie suurin, vapisevin kirjaimin kirjoittanut: "Koululle. Teidän E." Rovasti ilmoitti, että tämä tapahtui hänen miehensä suostumuksella. Talletus oli 5,000 kruunua.

Rouva Rendalenin liikutus ja ilo, — suru ja kiitollisuus olivat niin kiihkeät, että hänen täytyi poistua vanhuksen luota, eikä hän enää näyttäytynytkään. Tomas saapui samassa kotiin ja kohtasi rovastin, juuri kun tämän piti palvelijan avulla astua alas isoja portaita. Vanhus pyysi häntä menemään äidin luo, tämä varmaankin halusi häntä puhutella. Tomas säikähti, mutta hillitsi itsensä ja auttoi rovastin vaunuihin.

Rouva Rendalen oli makuuhuoneessa, missä hän hillittömästi itkien asteli edestakaisin. Tomasin nähdessään hän heittäytyi poikansa kaulaan, ja Tomas pyysi häntä Luojan nimessä sanomaan, mikä oli hätänä. Toinen sai vihdoin edes viitatuksi talletuskirjaan; Tomas näki ja otti sen.

Samassa silmänräpäyksessä hän tunsi, että tämä oli pelastus. Nyt kävi ilmi, mitä hän oli kärsinyt: hän puhkesi itkuun hänkin.

Seuraavan päivän aamuna kiersi oppilaiden vanhempien luona kirjelmä, jossa rouva Rendalen tiedusti, saisivatko lapset luvan koulun puolesta kunnioittaa rouva Engelin muistoa. Siinä tapauksessa tulisi kaikkien hautauspäivänä kokoontua valkopukuisina kirkkomaan portille Lapset kävelisivät kirstun edellä, kaikkein pienimmät sirotellen kukkia, toiset veisaten virttä, ja haudalla laulaisi lapsikuoro.

Jos he saisivat luvan, olisi kokoonnuttava koululle samana päivänä kello 12.

Kun oli vain pari päivää koulun avaamiseen, olivat melkein kaikki oppilaat kaupungissa; viimeisetkin saapuivat vähitellen. Ainoakaan ei jäänyt pois.

Olipa uskomatonta, mitä Tomas Rendalen sai toimeen seitsemässä, kahdeksassa päivässä; hän tiesi, että tässä suoritettaisiin taistelu.

Tilskuerenin seuraava numero ilmoitti kuolemantapauksesta mainiten muutamia sanoja rouva Engelin suuresta hyväntekeväisyydestä ja lisäksi seuraavaa: "Vainaja kuuluu säätäneen tuntuvan rahasumman eräälle laitokselle kaupungissamme."

Mitä tämä uutinen oli selvyydessä vailla, sen korvasi lehti muutoin: sinä päivänä ei ollut riviäkään hyökkäyksiä koulua vastaan.

Näissä olosuhteissa rouva Engelin hautaustilaisuudesta tuli ainoalaatuinen. Sitä ennustivat jo ne valmistukset, joita tehtiin, ne huhut, joita oli liikkeellä. Koulut pyysivät lupapäivää ja saivat sen; päätettiin sulkea kaikki myymälät, sirotella havuilla kadut, joita myöten saattue kulkisi, asettaa väylälle lippulaiva ampumaan kunnialaukauksia. Kuultiin, että oli tilattu lähimmästä garnisonikaupungista rykmentin soittokunta ja että se oli saanut luvan saapua.

Kaupungin ja lähikaupunkien johtavien liikemiesten piti hautuumaan portilla ottaa kirstu ruumisvaunuista ja kantaa se hautaan. Useat höyrylaivat toivat molemmilta suunnilta väkeä, joka tahtoi nähdä ja kuulla. Kun kirkkojen kellot hautauspäivänä alkoivat kajahdella, olivat jo kadut tulvillaan. Hautuumaan portin sisä- ja ulkopuolella ei piankaan enää kukaan voinut saada sijaa. Ellei tätä tungosta olisi ennakolta arvattu ja järjestysvallan vahvistamiseksi hankittu miehiä, eivät naiset olisi uskaltautuneet sinne; nyt saivat hyvän paikan sekä koulu että oppilaitten äidit ja sisarukset. Kuitenkin, kun kunnialaukaukset pamahtelivat ja soitto alkoi kaikua, ja vielä enemmän, kun saattue tuli näkyviin, syntyi ahdinkoa; kuului muutamia kirkauksia, useat säikähtyivät, mutta hämminki tasaantui jälleen, — jännitys vain lisääntyi.

Soittokunta marssi portin ohitse, seisahtui sitten ja raiutteli säveliään ulkopuolella sillä aikaa, kun ruumisvaunut pysähtyivät, liikemiehet astuivat esille ja ottivat kirstun, ja se määrätön paljous kukkasia, joka ei ollut mahtunut kirstulle, koottiin ja kannettiin perässä. Rendalen oli samaan aikaan tunkeutunut esille saattueesta ja järjestänyt valkoisen parvensa portin takana. Kirstu kannettiin sisäpuolelle, mutta pysähdyttiin, kunnes vaunut olivat ajaneet ohitse ja saattue liittyi mukaan. Soitto taukosi, koululapset virittivät virren, voimakkaasti, sointuisasti, — ja tämä siirtyminen metallisoittimista naisten lauluun tenhosi mielet. Tästä juhlallisesta silmänräpäyksestä alkaen ja edelleen, kun saattue jälleen alkoi astella eteenpäin, — kukkasia sirottelevat valkopukuiset pienokaiset edellä, koulun laulukuoro perässä, ja sitten kirstu, — tästä hetkestä vaihtui hautauksen luonne.

Tänne oli tullut juhlakulkue, suru oli muunnettu kauneudeksi, häivytetty täysin käsin jaelluksi kunnianosoitukseksi; rikkauden kulkue oli pysähtynyt vainajien asuinsijan ovelle. Kaikki olivat mukana auttamassa; rouva Emilie Engel haudattiin kuin hallitseva ruhtinatar.

Mutta sillä hetkellä, kun virsi kohosi tuolla edessäpäin naisten keskestä ja kaikki nuo hennot kätöset alkoivat vasuista hapuilla kukkasia, kääntyivät kaikkien katseet sinne, kaikkien ajatukset seurasivat tuota valkoista viirua sen pujottautuessa ylös mäkeä mustan naisparven keskessä, joka kulki yhä mukana.

Se taistelu, joka oli äskettäin riehunut, muistettiin heti; se seurasi ylhäällä heidän yllään uhkailevassa ilmassa ja heidän takanaan astelevassa mustassa saattojoukossa. Nyt he yht'äkkiä näkivät rouva Engelin kalpeat kasvot veisuun takaa. Poloista, poloista Emilietä oltiin hautaamassa, satakertaisesti petettyä Emilietä, jonka kaikki hiukan vanhemmat tunsivat hänen lapsuudestaan asti ja olivat nähneet kirkossa joka sunnuntai valjuna, surumielisenä. Eikö tuntunut siltä, kuin valkoiset pikkutytöt olisivat työntyneet esille ottamaan vainajan niiltä, jotka tulivat hänen kanssaan? Lahjoitussäädöksellään hän oli antanut itsensä näille pienokaisille.

Ja sikäli kuin tämä pitkä valkoinen parvi solui ylös laudoitukselle, joka oli rakennettu heitä varten haudan toiselle laidalle ja varustettu kaiteilla, tuntui vielä siltäkin, kuin heillä — yksistään heillä — olisi sananvalta hänen suhteensa.

Rendalen asteli heidän joukkoonsa hattu kädessään. Kaikki pienet kukkien sirottelijat olivat jälleen saaneet vasunsa täyteen ja järjestyivät hänen eteensä tuolla ylhäällä. Kirstu laskettiin hautaan, oli hiljaista, Rendalen antoi merkin. Alkoi hillitty soitto, ja kuorolaulu nousi ilmoille. Hän johti keveästi kättään liikuttaen, seisten muuten hievahtamatta, hetken täyttämänä ja hallitsemana. Kaikki nämä äänet antoivat vastauksen häneltä; ne lauloivat haudan yli kiitosta tulevaisuuden koululta. Naiset joutuivat liikutuksen valtaan. Karl Vangenin huolehtiva silmä etsi rouva Rendalenia; hän näki, kuinka liikutettu tämä oli, ja raivasi tiensä hänen luokseen. Mutta saatuaan hänet käsivartensa tuekseen rouva Rendalen heti tahtoi päästä laulajien lavan viereen; hänen täytyi nähdä hauta. Ja Karl vei hänet paikalle.

Mutta sitten, kun hänkin oli tullut sinne, tuntui siltä, että tunnelmaan oli tullut jotakin sellaista, mikä kuului toiseen maailmaan eikä tähän. Se kenties tajuttiin vain hämärästi, mutta ajateltiin selkeästi sitten, kun vanha Green laulun päätyttyä autettiin ylös tyttöjen luo ja puhui. Hän mainitsi vainajan eri tilaisuuksissa lausumia sanoja; yhdessä ne loivat kuvan. Kaikki tuli lausutuksi näiden sanojen välityksellä, eikä kuitenkaan mitään; kaikki ymmärsivät kenenkään loukkaantumatta. Erityisesti tuli Engel liikutetuksi, sillä vainajan suuri hellyys häntä kohtaan ilmeni parissa näistä lauselmista. Ja ennenkuin hän itse tiesikään, ja vastoin hänen tahtoaan, nämä sanat pakottivat hänet hillittömään itkuun. Hän ei voinut sitä pysähdyttää.

Silloin Green lopetti. Hän lopetti niillä vainajan sanoilla, jotka tämä oli liittänyt koululle tekemäänsä lahjoitukseen: "Tässä asiassa on kaksi puoluetta —." Vainaja oli valinnut omansa, lisäsi puhuja.

Soittokunta esiintyi jälleen ja sitten kuoro. Vanhus autettiin alas, pienokaiset sulloutuivat kaiteita vasten sirotellakseen viimeiset kukkansa. Samassa jylisi lännessä, meren ulappa kuvastui mustana, rankka sateenpuuska oli tulossa. Ihmiset tähyilivät kaupunkiin päin, missä liput riippuivat värähtämättöminä synkkää taivasta vasten; kaikki ennusti rajuilmaa. Taas ukkosen jyrähdys, paljon voimakkaampana ja lähempänä; saattue alkoi horjua, vähitellen hajota. Muutamat riensivät pois vilkaisematta alas hautaan tai tervehtimättä perhettä. Tovin kuluttua kuvastuivat valkopukuiset tyttöset suurina parvina alhaalla tiellä ilman mustenevaa ja maan tummanvihreää taustaa vasten; jotkut heistä alkoivat juosta, — sitten yhä useammat, ja rouva Rendalenin suureksi kauhuksi he alkoivat nauraa ja huutaa.

* * * * *

Kartanossa oli parahiksi päästy ruoalta, kun rouva Rendalen sai pari pienehköä nimetöntä lahjaa "koululle", tunnuslauseena: "On kaksi puoluetta." Ehtoopäivän kuluessa he saivat useampia, kaikki nimettömiä, eikä yksikään niistä suuri. Mutta se osoitti kuitenkin, ettei koulussa ollut pelkkiä vihollisia. Heillä ei ollut aikaa puhella siitä pitkälti; illalla nimittäin vietettäisiin koulussa pieni muistojuhla, johon oli kutsuttu rouva Engelin ystävättäriä ja molemmat ylimmät luokat. Rouva Rendalen kertoilisi seurustelustaan manalle menneen kanssa; vanha Green oli niin ikään luvannut saapua ja kenties kertoisikin jotain. Sitten olisi musiikkia, virsi veisattaisiin uudestaan j.n.e. Koko päivä oli aherrettu juhlasalissa, mutta valmistuminen oli täpärää. Heidät keskeytti vielä kerran kirje, tällä kertaa tohtori Holmsenin lähettämä; hänen palvelijansa toi sen. Tohtorin nimeä ei ollut alla, mutta käsiala oli yhtä tuttu kuin palvelijakin. Ja kuka muu kuin hän olisi voinut nimensä asemesta käyttää allekirjoituksena "Vanha sika"?

Kirje kuului:

"Hyvä Rendalen,

'on kaksi puoluetta'; se voi kyllä olla oikein. Ja joskin olen sitä mieltä, että toinen näistä puolueista on käyttäytynyt penteleen tyhmästi enkä varmaankaan vastedeskään jaksa liittyä siihen, — niin oheistettuna on maksuosoitus kolmea 'mikroskooppia' varten, — koska kerran olet saanut takaperoiseen Kurtin-kalloosi, että se on 'mikroskoopeilla' tehtävä!

Minä en usko siihen hiventäkään, en luota enempää tiedon voimaan tässä kuin uskonnonkaan; entisellään pysyy. Mutta ilmassa vilahti tänään jotakin valkoista, niin, jotakin laulun tapaista ja sen semmoista; — voisihan sattua olemaan asiassa jotakin. Kuten sanottu, tässä on rahat." —

Jo nähtiin ylimpien luokkien vähitellen keräytyvän ylös täysihoitolaisten luo, joten he siis piankin saisivat yleisönsä paikalle. Noiden nuorten naisten tuli tavata toisensa surupukuisina — mikäli mahdollista —, ja sehän oli niin uutta ja hauskaa, etteivät he voineet olla tulematta liian aikaisin.

Juhla pidettiin "laboratoriossa", entisessä ritarisalissa. Oli tietysti ollut perin työlästä saada se järjestetyksi surujuhlaa varten, mutta ensimmäisten naisten tullessa oltiin valmiita, — vain Emilien muotokuvaa odoteltiin.

Noiden kahden tanskalaisen hevosen vetämät ja liveripukuisen ajajan ohjaamat vaunut vierivät verkalleen ylös puistokujaa. Rouva Rendalen ja Tomas menivät isojen portaiden juurelle vastaan. Tomas avasi vaunujen ovet nuorelle, syvään suruun pukeutuneelle naiselle, joka heittäysi rouva Rendalenin kaulaan; hän oli vainajan ainoa tytär. Hänkin oli nimeltään Emilie ja olisi koulussa vielä tämän vuotta.

Hän oli harvinaisen kaunis neitonen, solakkavartinen, ja hienohipiäinen mustissaan; hiuksilla, jotka olivat oikeata Engelien perintöä, eivät punaiset eivätkä keltaiset, oli musta huntu eikä mitään muuta. Hän nousi itkien ylös portaita rouva Rendalenin käsivarren varassa; Tomas toi perässä muotokuvaa, jonka yli oli heitetty peite, sillä nyt sateli. Kaikki nousivat seisomaan heidän astuessaan sisälle; nuori nainen itki silloin vielä rajummin ja etsi itselleen sopen, jonne piiloutui huntunsa ja nenäliinansa taakse. Muotokuva kiinnitettiin mustalla verhottuun laboratorion savutorveen; molemmin puolin oli järjestelty Norjan lippuja; nyt kierrettiin seppeleitä sen ympärille.

Juhla alkoi surumarssilla, jonka nelikätisesti soittivat Tomas Rendalen ja se, jolla oli ollut lyhyt alttosoolo-osa hautuumaalla tänään, Augusta Hansenin sisar, sama, joka tuona lauantaina oli piileksinyt purjeen alla. Sitten seurasivat puheet ja virsi; kaikki kävi onnellisesti, oli tunnelmallista ja toisinaan mieliala liikuttunutkin. Lopuksi veisattiin virsi johdannoksi muutamille Karl Vangenin sanoille. Hän oli hiljakkoin lukenut, ettei elämä ollut umpinainen rata, vaan avoin; tätä hän käytti aiheenaan.

Sillä välin oli kaikissa koulun juhlissa tavallinen vaatimaton illallispöytä, lisänään jälkiruokaa ja viiniä, katettu rouva Rendalenin huoneeseen. Tomas nimittäin tahtoi lopuksi saada tilaisuuden maljalla kiittää kahta ylintä luokkaa ja näiden välityksellä kaikkia siitä, että he olivat tänään auttaneet kauniin muiston viettämistä.

Kaikki, jotka lauloivat tuolla ylhäällä kuolleitten kummulla tänään, allansa kaupunki ja edessään melkoinen osa sen asukkaita, olivat kaiketikin tunteneet jotakin, joka oli koulun kanssa tehdyn liiton kaltaista; vainajan puhdas muisto oli sille hymyillyt.

"Eikö totta", hän lopetti; "sen liiton me pidämme?"

"Niin, niin!" Koko parvi riensi lasit koholla häntä kohti; kaikki nuoret silmät säihkyivät. Etumaisia oli vainajan tytär; toiset tekivät hänelle tilaa. Hän punehtui liikutuksesta ja kiitollisuudesta kilauttaessaan lasinsa Tomasin lasiin.

Kello 10 oltiin kartanossa omin väin. Tomas sanoi äidilleen, aikoessaan lähteä levolle: "Ei ollut sentään kovinkaan hullua, että pidin sen puheen voimistelusalissa; mitä sinä ajattelet?"

"Niin, tiedätkös, Tomas, minäkin alan todella taas … ei, ei! Se oli hullutus! Kunhan en taaskin tulisi houkutelluksi tolalta."

Sisäkkö toi kirjeen, jonka palvelusväki oli unohtanut, sillä se oli tullut juhlan aikana. "Näetkö? Näetkö?" Tomas Rendalen nauroi ja avasi:

"Niin, nyt kai luulet voittaneesi, senkin häpäisijä! Näin tämänpäiväisen ylvästelysi, kun seisoit kaikkien pikku tyttöjen keskessä, jotka olit viekoitellut puolellesi. Itsekkyys pörhistäysi pisamaisesta, killisilmäisestä naamastasi kuin takkuinen Juudaksen-tukkasi. Hyi lempo!

Mutta sinut nujerretaan, kun sitä vähimmin odotat', senkin porsaankuono.

Veritas."

2

Yleisesikunta

"Vaalea Milla ja tumma Tora, tanakka Tinka ja kaita Nora."

Kiisteltiin, missä tämä erinomainen säepari poljentoineen ja loppusointuineen oli ensi kerran kajahdellut, ylimmällä latinanko vai reaaliosaston luokalla. Kiistaa ei voida enää ratkaista, mutta näiden neljän neitosen näyttäytyessä säkeistöä useasti kiljuttiin, laulettiin, jääryteltiin heidän takanaan — aluksi kilvan Dösenin sepityksen kanssa, joka kuului: "Tora, Nora, ora pro nobis!" vaikka tämä joutui edellisestä häviölle, koska se oli vaillinaisempi, siihen kun ei sisältynyt noita kahta muuta nimeä, Tinkaa ja Millaa. Mutta sekin sai väistyä; heistä sommitellun uuden sanan seppo oli selkeästi tiedossa: Rendalen sanoi heitä eräässä tilaisuudessa "yleisesikunnaksi", hänen jälkeensä koko koulu, sitten poikakoulu ja lopulta kaikki, jotka pääsivät suomaan heille sen kunnian.

Me tunnemme yleisesikunnasta jo kolme, nimittäin tiedämme heidät, emme tunne sen paremmin. Valoisa Milla ei ole kukaan muu kuin Emilie Engel, joka surupuvussaan näytti emaljikuvalta; tanakka Tinka on Katinka Hansen, Augustan sisar, alttoääni, ja kaita Nora on maaherran tytär, hän, joka oli purjeen alla, — jolla oli suuret silmät ja "sädehtivä" tukka. Tummaa Toraa emme sitä vastoin tunne, — ja hän saa vielä tovin häilyä salaperäisyydessä.

Vuosi sitten oli siihen osaan maata tullut uusi maaherra, Jens Tue, jolla oli lisänimenään "tyttöjen Jukka". Sen sijaan, että hän olisi astunut virkaansa, hän matkusti ulkomaille vaimonsa kanssa, jota uhkasi keuhkotauti. Rouva oli mustasukkaisuudesta ja turvattomuudentunteesta vähitellen menettänyt kokonaan tasapainonsa; hänen piti näyttää niin sanomattoman tyytyväiseltä, kaikenlaisiin henkeviin asioihin ja musiikkiin innostuneelta, mutta eräänä päivänä voimat eivät enää riittäneet, — hän sairastui. Mies otti hänet silloin hoivattavakseen ja läksi matkalle hänen kanssaan, ja kun mies sillä kierroksella oli pelkkää herttaisuutta ja hilpeyttä, ei enempää tarvittu; vaimo palasi kotiin terveenä ja iloisena. Mutta heidän ollessaan ulkomailla oli heidän tyttärensä täällä.

Olisi näyttänyt järjellisemmältä, että Nora olisi jäänyt Kristianiaan sukunsa ja ystäviensä luokse. Tosin syystä sanottiin, että rouva Rendalenin koulu ja täysihoito olivat erinomaiset, mutta siinä saattoi tuskin olla koko selitys. Oltiin uteliaita maaherran tyttärestä, kun hän astui maihin.

Nykyaikainen neitonen, pitkä, solakka; jollei juuri elegantti, niin toki sulava sekä asultaan että olemukseltaan, — oikeastaan ylemmyyttä huokuva. Ei loukkaavasti; hän oli siihen liian notkea, liian ripeä myöskin, ja hän valloitti sen, jonka puoleen kääntyi. Hän toi kaikkialle vauhtia mukanaan, ja silloin ihmiset suvaitsevat paljon.

Mutta kukaan ei tahtonut suvaita hänen kirjeittenkyhäilyään eikä sitä uskomatonta kirjeiden paljoutta, jonka hän viikoittain sai! Eivät opettajattaret, sillä hän löi koulutyönsä laimin; eivät toverit, sillä hän löi laimin heidät. Niin, hän oli heitä tuskin vielä nähnytkään! Hän vaipui joka yö uneen sormet musteessa ja kasa kirjeitä vuoteensa edessä. Hän joko kirjoitti kirjeitä, luki kirjeitä tai itki kirjeiden sisältöä. Jokaisella välitunnilla hän juoksi lisäämään joitakin rivejä johonkin sepitelmäänsä tai lukemaan uudestaan viimeksi saamaansa postia. Kun häntä kiusasivat muiden vainoamiset, hän katosi joka aterian perästä. Missä hän oli? Pantiin toimeen ajometsästys, ja hänet löydettiin ylisiltä, tietysti kirjoittamasta, tällä kertaa suurta tynnyriä pöytänä käyttäen; hän oli sinisenä vilusta. Häneltä oli jäänyt vähintään kaksikymmentä "parasta ystävätärtä" Kristianiaan; kaikki nämä kaksikymmentä kirjoittelivat, ja kaikki kaksikymmentä saivat vastauksia, pitkiä vastauksia; toisen ei nimittäin koskaan saanut olla lyhyempi kuin toisenkaan.

Onneksi hänellä oli toinenkin intohimo, ja usein käy niin, että toinen pelastaa meidät toisesta. Häntä hurmasi soitto ja laulu. Hän lauloi paikoitellen hämmästyttävän runollisesti; vaikka toisaalta hänen laulunsa ei tietenkään ollut teknillisesti viimeisteltyä. Mutta näinkin ihailivat häntä toverit — eikä kukaan niin suuresti kuin Tinka Hansen, sillä Tinka oli itsekin musikaalinen, mutta toiseen ja säyseämpään tapaan. Kuten Augusta-sisarensa oli hänkin aikaisin kehittynyt, eritoten johdonmukaisuuden puolesta. Katinka oli tasainen, selkeä, varma; hän osasi ulkoa kaiken soittamansa, ja hän soitti paljon. Hänestä tuli siten se, joka kunnioittavasti säesti Noran laulua pianon ääressä. Mutta hänen suorituksensa ei ollut paljon arvoista; Nora kävi sitä heti muokkaamaan eikä herennyt, ennenkuin sai esille, mitä tahtoi. Tinka oli tästä hyvin kiitollinen.

Sitten Nora eräänä päivänä huomasi Tinkan soinnukkaan alttoäänen, ja siitä päivästä asti viriteltiin duettoja, duettoja! Ikä kehoitti kuitenkin varovaisuuteen, ja jollei Nora tahtonut pitää rajaa, tahtoi ja piti Tinka. Nora oli tottunut käskemään, joten syntyi taistelu, mutta Tinka oli siinä määrin tottunut voittamaan, milloin hänen omatuntonsa sanoi hänen olevan oikeassa, että Nora piankin hävisi. Tämä oli heidän ystävyytensä perustana. Noralle oli sanomattoman viihdyttävää ja turvallista saada seurakseen toveri, joka häntä ihaili ja samalla hillitsi. Mutta Tinkaan tehosi Nora jokseenkin kuin sarja taidevaikutelmia sellaiseen, joka ei ennen ole mitään nähnyt. Kun Nora lisäksi osoitti ehdotonta luottamusta, tuntui tunnollisesta Tinkasta, että siihen oli vastattava.

Kaikki tiesivät sen, mutta Tinka ei ollut sitä kenellekään kuolevaiselle tunnustanut: Tinka oli kihloissa. "Hän" — miehenpuoli — tuli juuri niinä päivinä ylioppilaaksi; Tinka sai häneltä kirjeen kerran viikossa, hän ei useastakaan syystä halunnut niitä useammin. Frederik oli hänen nimensä, Frederik Tygesen; hänen isänsä oli käräjäkirjuri Tygesen samasta kaupungista. Nora oli "ensimmäinen maailmassa", jolle hän sen ilmaisi.

Voi taivas, kuinka Nora riemuitsi! Tosiaankin oikeissa kihloissa, vanhempien vaiteliaalla suostumuksella, ja saaden kirjeen joka viikko! Miten se oli tapahtunut? Niin, siinä oli se merkillistä, ettei sitä tiennyt heistä kumpainenkaan. He olivat kerran, Tinkan ollessa yhdeksännellä, kuulleet avoimesta ovesta rouva Rendalenin ja hänen äitinsä puhelevan Augustasta ja Tomas Rendalenista, nimittäin mitä toinen oli sanonut äidilleen Augustasta ja mitä toinen oli omalleen Tomasista puhunut. Ja sitten nämä kaksi lasta olivat pysyneet yhdessä kuten nuokin kaksi olivat tehneet, mutta eivät olleet koskaan puhelleet, että he niin tekisivät. Eivät koskaan.

Tälle yhdelle, perustana olevalle luottamukselle he rakensivat lujan ystävyyden, ja Tinkan ystävyys toi muita samanlaisia suhteita mukanaan. Osia Noran sielusta suvaitsi muuttaa tänne Kristianiasta ja vähitellen sijoittua uuteen ihailijatarliutaan. Pian hän kirjoitti parhaille kristianialaisille ystävättärilleen vain tuolloin tällöin, ja kirjeet alkoivat: "On hirmuisen kauan siitä, kun —" tai "Olenpa ihan heittiö, kun —" taikka "Toistaiseksi lykkääminen on pahinta, mitä on olemassa".

Mutta oli määrätty raja sillä, keitä hän täällä ylimmällä luokalla saattoi valloittaa, ja siihen hän ei ollut tyytyväinen; hän olisi oikeastaan mieluimmin halunnut ne, jotka kieltäytyivät. Kuitenkaan ei hän tämän rajan yli päässyt, sillä seikka oli se, että täällä oli ollut kuningatar ennenkin, niin, oli vieläkin. Hänen mahtikeinonsa olivat toiset; mutta olivatko ne vähäisemmät, se riippui kunkin mausta.

Ensiksikin hän oli kaupungin rikkain perijätär, toisekseen palvelija ajoi ylös koululle noutamaan häntä, milloin vähänkin oli odotettavissa sadetta, lunta tai viimaa, ja pari likeistä kumppania sai kyydin samalla. Jotakin hyvää oli hänellä miltei aina mukanaan: hänen taskurahansa olivat sitä laatua, että mitä enemmän hän pani liikkeelle, sitä enemmän hänellä oli; tuo pikku kukkaro tuntui pohjattomalta. Hän sai äidiltä, hän sai isältä, hän sai kahdelta naimattomalta sedältä. Lisäksi hän oli kelpo tyttö, hienotunteinen, herttainen. Kukaan ei ollut kuullut hänen käyttävän kiivasta sanaa tai tekevän rajua liikettä edes voimistelussakaan; hän esiintyi pehmeästi, hiukan hillitysti. Hänen silmissään oli malttinsa menettäminen ilkeintä, mitä saattoi kenellekään sattua. Hän eli kuin untuvissa, ja hänen seurapiiriinsä pääseminen oli myöskin untuviin joutumista. Me tunnemme hänet jo; hän oli Emilie Engel.

Aivan erityisen lahjakas hän ei ollut, mutta ahkera; hän ihan ponnisteli, kun jokin teki kiusaa. Kaikki pitivät hänestä, jotkut liehittelivät, pari suorastaan palvoi häntä. Mihinkään näistä ryhmistä ei Tinka Hansen kuulunut; jos Tinka jollekulle antautui, täytyi tämän olla hänen vastakohtansa, — levollinen, velvollisuuksistaan huolehtiva Milla oli liiaksi hänen itsensä kaltainen.

Kun nyt Nora tuli ja ensiksi liittyi Tinkaan ja Tinkan kautta muihin, loukkasi tämä Millaa. Kun sitten Nora lähestyi häntä, oli se myöhäistä. Paljon kohteliaisuutta, jopa avuliaisuutta, — mutta ei koskaan sanaakaan hänen laulunsa kiittelyksi, ei ainoatakaan hymyä hänen Kristianian-huomautuksilleen, ei ainoatakaan katsetta ylös, kun koko luokka hänen vilkkaita esityksiään kuunnellessaan ihaillen tähysteli hänen kasvojaan. Nora ei kestänyt tätä välinpitämättömyyttä; hän alentui liehakoimaan, ja kaikilla niillä tavoilla, joita ainoastaan nuori tyttö taitaa, — turhaan.

Niin jouduttiin puolueiksi. Nora havaitsi Millan tyhjäksi, itsekkääksi, kylmäksi, vaateliaaksi, neitimäiseksi. Milla havaitsi Noran — ei, Milla ei havainnut Norasta mitään; Milla antoi ystävättäriensä puhua ja kuunteli itse. Noran rento kristianialainen puheenlaatu ja olemus oli sopimaton; hänen oikullista seurusteluaan ei voinut sietää kukaan, joka piti itseään arvossa; hänen lahjansa olivat kaikki pintapuolisia, hän oli luonteeton. Edelleen luultiin voitavan muutamista lauselmista päättää, että hän oli vailla uskontoa, ja Millan puolue oli uskonnollinen. Hän pääsi itse ripille pääsiäisenä, ja hänen harrasmielinen äitinsä oli yhä vain kivulloisempi, mikä sai hänen ajatuksensa ja katsantokantansa verhoutumaan haaveellisuuden huntuun; hän viihtyi hyvin sen takana, hänen kaipuunsa haki sitä. Ja tuohon hengelliseen unelmoimiseen hän koetti saada mukaansa tyttärenkin.

Rippikouluaikana Milla sai uskotun itselleen Jensenin neitien sisarentyttärestä, pikku Anna Rognesta, joka silloin oli voimakkaan uskonnollisen herätyksen valtaama. Hän oli pari vuotta vanhempi, mutta pieni kasvultaan ja heikko terveydeltään; olipa hän paria kertaa ollut lähellä kuolemaakin. Annalla oli uskonnollista tietoa enemmän kuin useimmilla aikaihmisilläkään, ja hän ihastutti rippikouluaikanaan Karl Vangenia. Hän sai haaveellisuuttaan siirtymään Millaan, jolla ei ollut mitään pikku haaveksimista vastaan. Heti, kun pikku Anna näki tuon heijastuksen, ilahdutti se hänen sydäntään, ja hän selitti Millan "henkeväksi". Hän piti merkillisenä, että he kaksi eivät olleet ennemmin löytäneet toisiaan.

Sitten tuli se hetki, jolloin lääkärit menettivät toivonsa Millan äidistä. Silloin kävivät pikku Annan voimat yliluonnollisiksi; hän valvoi sairaan luona yhdessä ystävättärensä kanssa, luki, lauloi, rukoili, sillä rouva Engel täytyi pelastaa ja pelastettaisiin! Tohtori ei voinut häntä pelastaa, mutta sen voisi rukous, — kuinka varma hän olikaan, kuinka innostunut!

Ja kun sitten rouva Engel kuitenkin kuoli, olisi Anna kirjaimellisesti antanut mielellään henkensä tyttären edestä. Hänestä oli itsestään ylen kaunista nähdä rikkaan perijättären, jota kaikki elämän mukavuudet ympäröitsivät, vaipuvan polvilleen Jeesuksen edessä. Ja nyt, kun rukoukset eivät olleet päteneet ja hän kuitenkin uskoi, niin, haikeimmassa lohduttomuudessaankin sentään hänen kanssaan kiitti Jumalaa ihan alamaisesti, — silloin solmi pikku Anna sielussaan hänen kanssaan liiton, jota ei kuolemakaan katkaisisi.

Milla aloitti koulutyönsä nyt kolme viikkoa myöhemmin kuin toiset. Hän asettui Anna Rognen vieruskumppaniksi; tämän kanssa ajaen hän myös melkein joka päivä saapui kouluun, ja hänet jälleen vei luoksensa vaunuissaan, — hän asui nimittäin vielä maalla, ja Anna oli enimmäkseen hänen luonansa.

Millan tulo herätti huomiota, Hänen surupukunsa teki hänet tenhoavaksi; hänen kalpea katsantonsa ja hillitty olemuksensa soveltuivat siihen kuin himmeät hopeahelat mustapuiseen huiluun. Se hiljainen leppeys, jolla hän kohteli kaikkia, Noran palavimpia ihailijoitakin saavutti hienotunteista ystävyyttä; tuntui puolentoista päivän ajan siltä, kuin olisi kaikki vain ollut hiljaista surujuhlaa Millalle.

Mutta ihan hänen edessään olevalle penkille oli tullut uusi silmäpari katseltavaksi, uusi selkä, uusi kaula, uudet käsivarret. Uusi ääni, uudet liikkeet ja — Millalla ei se havainto ollut viimeisenä — uusi puku. Varsinkin kun siihen tulivat lisäksi uusi hattu ja uusi takki, oli tässä värivalinta rohkeampi, kuosi hienompi, yksityispiirteisyys runsaampi, kuin hän vielä oli kenelläkään nähnyt.

Hän tiesi, kuka tämä tulokas oli, — isä oli tullipäällysmies Holm Bergenistä, tuo ruskeakasvoinen, suuri- ja tummasilmäinen, valkeakiharainen, ihmeellisen arka mies, joka joi, joi, niin että hän vain armosta sai pysyä virassaan; hänellä oli kymmenen lasta!

Tora oli vanhin ja kaksitoistavuotiaasta saanut kasvatuksensa osaksi Englannissa, osaksi Ranskassa, sedän luona, joka oli ensin toisessa, sitten toisessa maassa laivanvälittäjänä. Nyt hän oli kuollut ja jättänyt kasvatilleen pienen elinkoron. Kaiken tämän tiesi Milla. Ja Anna oli myös tullut maininneeksi, että Tora Holm oli sievä.

Mutta tämä ei ollut oikea sana. Millä silmällä olikaan Anna katsonut? Tora oli kaunotar, erikoinen, "ulkomaalainen". Anna oli kuullut yhtä vähän kuin nähnytkin, sillä kaikki olivat tästä yhtä mieltä.

Milla ei ensi päivänä muuta tehnyt kuin katseli Toraa, ja vaikka tämä käänsi selkänsä, ei hän mitenkään voinut kestää sitä alallaan, vaan vääntelehti ja kyyristely kuin olisi tuntenut toisen katseet niskassaan. Mitä rauhattomammaksi Tora kävi, sitä rauhallisemmin Milla tutkisteli häntä. Kotona oli arkihuoneessa marmoriin veistetty nuori Augustuksen pää; sitä oli Milla pienestä pitäen ihaillut. Tässä se oli nyt penkillä hänen edessään naisruumiiseen juuttuneena ja kääntelehti hohteessa ja väreissä!

Otsa ihan sama, koko pään muoto, leveys yläosassa, poskien kaari, silmäkulmien kaari, leuan kaari — samat, samat! Silmät olivat toisenlaiset ja vilkkaammat; Augustuksen-pään silmät olivat tuntuneet hiukan kuolleilta tai ainakin hidasilmeisiltä; nämä elehtivät herkeämättä harmaansinisinä vivahduksina pitkien, tiheitten, tummien ripsien alta. Suu oli täyteläinen ja kaareva. Tukka mustanruskea, ruskeanmusta, aina sen mukaan kuin valo heijastui. Ihon väri oli jotakin vaaleanruskean tapaista, Milla ei keksinyt sille määritelmää; siinä oli sekoitus, jollaista hän ei ollut milloinkaan nähnyt. Ja iso, liian iso luomi vasemmassa poskessa; se nähtävästi kiusasi Toraa, sillä hän ei koskaan kääntänyt sitä poskeansa päin, milloin kääntyi katsomaan Millaa. Vartalo oli kehittynyt, aika voimakas ja ihan kuin taltalla veistetty. Arvattavasti hän oli yli kuudentoista ikäinen. Tällä haavaa hän ei näyttänyt oikein terveeltä, hänellä oli kepeitä sinisiä piirtoja silmien alla, ja hän hikoili. Koko hänen olentonsa oli huomiota herättävä; Milla silmäili häntä ilman kateuden häivettäkään. Uuden neitosen aisti voitti kaikki, mitä hän oli tähän asti tavannut; kuinka paljon hän varmaan tiesikään!

Milla silmäili silloin tällöin vierustoveriaan. Anna istui siinä terävänenäisenä ja laihana; varsinkin pistivät Millan silmiin tänään hänen suhteettoman pitkät, ohuet, sinertävän valjut sormensa. Tuo oli niin kokonaan toista!

Puhuttelisiko hän tulokasta, olisi huomaavainen? Kenties se olisi hiukan tunkeilevaa; sitten se aikomus jäi itsestään sikseen, kun hän toisella välitunnilla näki hänen kävelevän käsikkäin Noran kanssa.

Noina kolmena viikkona ennen Millan tuloa olikin tapahtunut jotakin, kaikessa hiljaisuudessa mullistus, joka ei ollut vielä päättynyt.

Tora Holm oli eräänä aamuna ilmestynyt kouluun — ja onnettomalla tavalla. Hän oli tullut liian myöhään, ei tavannut isossa käytävässä ketään eikä tiennyt minne mennä. Kaikki olivat kokoontuneina aamurukouksiin "laboratorioon". Silloin tuli Karl Vangen, jota eräs sairaskäynti oli viivyttänyt. Hän oli vähällä tölmätä Toran kumoon ja joutui niin hämilleen, kuin vain nuori pappi voi joutua. Hän otaksui tytön uudeksi opettajattareksi, hämmennytti hänet ja itsensä kömpelyydellään. Kesti sen vuoksi tovin, ennenkuin tyttö bergeniläismurteellaan sai tolkutetuksi, kuka hän oli; ja kun toinen tämän kuuli ja hänen mieleensä välähti, että tytöllä oli ollut tukalaa sedän kuoltua ja nyt surulliseen kotiin tultuansa, huudahti hän: "Täällä me kaikki olemme teille hyvin, hyvin ystävällisiä —!" ja tarttui hänen käteensä: "tervetuloa, tervetuloa!" Eikä enempää tarvittu, kun tulokas jo itki. Hän oli hermostunut ja peloissaan; kaikki oli uutta ja tuntematonta. Mutta silloin ei Vangen tiennyt muuta tehdä kuin avata oven ja kutsua: "Äiti!" ja ulos tuli rouva Rendalen kakkulat viistossa ja kysäisi hiukan lyhyeen (sillä rouva Rendalen oli täsmällinen, ja niin piti muidenkin olla): "Mitä nyt, Karl?"

"Täällä on neiti Holm, tullipäällysmies Holmin tytär, äiti!"

"No niin, anna hänen tulla sisälle", vastasi rouva Rendalen, avaten oven kokonaan. "Tervetuloa!" toivotti hän seisten ovessa ja ojentaen kätensä hiukan hämärässä käytävässä seisovalle oppilaalle. Siinä oli liian paljon käskyä, jotta Tora olisi voinut olla tulematta. Silloin näki rouva Rendalen, että hän tuli kouluun itkien — ihan kuin viisivuotiaat pikku tyttöset; hän joutui ihmetyksiinsä. Hän osoitti Toralle paikan, jolle tämä ujona asettui, ja pyysi sitten erästä opettajatarta auttamaan häneltä pois hattua ja päällystakkia, — jotka uusi hupakko oli istuutuessaankin jättänyt ylleen, ajatteli hän itsekseen.

He veisasivat virren, ja Karl puhui kohtaamisesta. Kun kohtasi ihmisissä olevaa hyvää, silloin kohtasi Jumalan; tämä oli hänen aineensa. Se solui Toran ohitse kauniin äänen kohuna. Häntä kiusasi hänen onneton esiintymisensä ja vaikutus, jonka se oli tehnyt — ensinnäkin rouva Rendaleniin, mutta myöskin toisiin; sen hän oli kyllä huomannut. Hän ei saanut rauhaa; vääntelehti, kun joku katseli häntä; kääntyi päin ja kääntyi pois, kuin olisi tahtonut sekä näkyä että olla näkymättömissä. Jos häntä puhuteltiin, kuten tietysti vähin erin tapahtui, punehtui hän ja vastasi jotakin, jotka hän heti jälkeenpäin paranteli.

Ja näin meni ensimmäinen päivä, toinen ja kolmaskin. Hän ei osannut Norjan maantietoa eikä Norjan historiaa; niin, hän ei osannut mitään paitsi englantia ja ranskaa ja karahti tulipunaiseksi, kun tämä kävi ilmi. Mutta kun selvisi, että hän puhui näitä molempia kieliä sujuvasti, punastui hän samaten. Hän ei tahtonut millään muotoa voimistella; viimeisenä verukkeena oli se, ettei hänellä ollut pukua. Hän ompeli itselleen sitten puvun, ja siitä tuli keimailun mestariteos. Mutta hän ei myöntänyt sitä, se oli muka jokapäiväinen, oikeastaan rumakin. Hän ei jaksanut voimistella, vaikka olikin tukeva; heittäytyi kerrassaan ryhdittömäksi ja alkoi itkeä. Miss Hall, joka valvoi voimistelua ja järjesti erityisiä liikkeitä yksilöiden mukaan, otti hänet ikkunan luo ja tarkasteli häntä. Miss Hall oli osittain unohtanut norjan kielen eikä kiireessä muistanut, että Tora puhui englantia; hän hapuili jotakin sanaa, tutkiessaan tyttöä. Tora ymmärsi hänet väärin ja karkasi hänen luotansa, pukeutui, juoksi suoraa päätä kotiin eikä enää tahtonut tulla kouluun.

Oli jokseenkin työlästä taivuttaa häntä — ei ainoastaan takaisin kouluun, vaan myöskin täysihoitoon; hänen täytyi saada parempaa ravintoa kuin hän sai kotonaan, sillä hänellä oli kalvetustaudin alkua. Tämä oli se sana, jota miss Hall ei ollut muistanut. Tora tuli nyt miss Hallin huonekumppaniksi, hän oli ensimmäinen siihen asemaan joutunut; sittemmin oli melkein aina joku miss Hallin luona.

Vähin erin unohti vastatullut itsensä sikäli, että hän saattoi istua alallaan, mutta ei koskaan silloin, kun joku pitempään katseli häntä tai hänestä puhui. Hän ilmeisesti tunsi sen selässään, arvelivat toverit. He tekivät kokeita, ja heistä oli hauskaa, kun hän todellakin kävi vähitellen levottomaksi, vihdoin kääntyi ja katsoi heihin.

Nora oli asunut koulun täysihoidossa koko edellisen vuoden; sen vuoksi hän oli siellä nytkin. Hän ei puhutellut Toraa, paitsi ohimennen; mutta eräänä sunnuntaina Tora kysyi häneltä, voisiko hän saada luvan sommitella hänen hiuslaitteensa. Se herätti hoitolassa sellaista huomiota, kuin hän olisi tarjonnut Noralle uusia hiuksia. Viesti kulki huoneesta huoneeseen, kaikki riensivät koolle, vanhemmat kuten nuoremmatkin; kaikki tahtoivat nähdä Noran saavan uuden tukan. He seisoivat, he riippuivat toistensa yli tuon suuren toimituksen tapahtuessa. Mutta vähempää ei se todella ollutkaan; nauru vaihtui pian hämmästykseksi, riemuksi, kätten taputukseksi.

Eräänä päivänä Noran tukan joutuessa epäjärjestykseen oli Tora heti nähnyt, että tällainen tukkalaite soveltuisi hänelle. Se sopi noihin suuriin avoimiin silmiin, jotka olivat kokonaan hallitsevina hänen pienissä kasvoissaan. Otsaa ei ollut juuri nimeksikään, posket päättyivät ihan alkuunsa, ja suu vastasi kirsikkaa tai paria; nenä täytti osan, — oikea suvun nenä, mutta se vain ohjasi huomion silmiin, jotka siis joka tapauksessa yksinään valtasivat katsojan huomion.

Nyt oli löydettävä sellainen hiuslaite, että sekin olisi silmien apuna. Tora oli nähnyt paljon ja tottunut saamaan "valoisia aatoksia"; mutta tukkasommitelmissa ei hänellä ollut sellaista vielä ollut. Hän sai sen!

Hän aloitti tietysti päästämällä hiukset hajalleen ja suorimalla ne; sitten hän otti otsatukan ja solmi sen kahdeksi isoksi kiehkuraksi kumpaisellekin sivulle. Se oli itsessään hyvin pieni eikä ollenkaan silmiinpistävä; mutta vaikutus oli tässä hämmästyttävä. Kun silmiin tuli säihkyä, niin tukka näytti kuin nostavan siipiänsä ja kohottautuvan lentoon. Toisinaan se taas ikäänkuin sädehti; hiukset olivat myös luonnostaan hiukan aaltoilevat.

Tähän asti ei Noraa milloinkaan ollut sanottu kauniiksi; hänessä oli muuta kiintoisaa. Mutta nyt täytyi itse Rendaleninkin, jonka ei muutoin ollut tapana juuri kiinnittää huomiota yksilöihin, seuraavalla luentotunnillaan pysähtyä, sattumalta vilkaistessaan Noraan päin. Koko luokka tiesi, mitä hän ajatteli.

Se, joka kenties vähimmin välitti siitä, oli Nora itse; nyt hän oli suoriutunut tukastaan, eikä hänen tarvitsisi enää vastedes nähdä siitä vaivaa. Mutta kun Tora heidän ystävyytensä edelleen kehittyessä alkoi ihastella hänen lahjakkuuttaan ja liioittelevaan tapaansa vakuutti, että Nora oli "pelkkää henkevyyttä", että Noran soitto ja laulu "suorastaan veivät loihtumaailmaan", että hänen lentävät sanansa "kaikki iskivät naulan kantaan", — niin, se oli jotakin! Tällaista tahtoi Nora kyllääntymättä ahmia lisää, ja hän helli tätä ystävyyttä. Tora Holm teki alituiseen uusia havaintoja, ennen kaikkea sen, että Nora oli aina oikeassa; silloinkin kun hän oli muita kohtaan ollut oikullinen, kiivas, niin, vieläpä saatuaan jonkin pikku uskottomuudenpuuskiansakin oli Nora oikeassa … pohjaltaan.

Silloin Noralle selvisi, että Tora Holm oli ensimmäinen, joka konsanaan oli häntä täydellisesti ymmärtänyt. Ajatellakin, että tämän heti huomasi vieras, uusilla, puolueettomilla silmillä katseleva!

Mitä hartaammin nämä kaksi keskenään seurustelivat, sitä lahjakkaammiksi he tulivat. Toran kyky jutella tarinoita oli "verrattomin", mitä Nora tiesi. Hän keräsi kaikki puoluelaisensa häntä kuuntelemaan, — ja silloin se alkoi! Seikkailuja ja romaaneja täyttä vauhtia; mitä kaikkea olikaan Tora lukenut, millainen muisti hänellä olikaan! Tuhannen ja yhden yön tarinoista — ei nuorisonlaitoksesta, ei, vaan oikeasta kokoelmasta — saattoivat tytöt kuunnella yhä uudestaan samoja kertomuksia kuten pikku lapset. Lisäksi he rakastivat sellaisia todellisuuden kuvauksia, jotka eivät olleet sen korkeammalla, kuin että he niihin yltivät; kuitenkin piti rakastajien (ja määrätyillä ehdoilla heidän itsensäkin) mieluimmin olla jaloja ja onnettomia. Nämä 15—17-vuotiaat (Tora itse oli melkein seitsemäntoista täyttänyt) olivat eri syistä vain varkain lukeneet kirjallisuutta kouluaineiden ulkopuolella, joten kaikella heidän lukemallaan oli pelkän satunnaisuuden leima Ne kirjat, joita Rendalen oli nyt lueskellut heille, olivat ripeästi laajentaneet heidän näköpiiriänsä ja kaipuutaan, joten Tora oli hirveän tervetullut.

Mutta tarinoimisten lomassa Nora tahtoi saada Toran itselleen, oikein omaksensa. Nora—Tora, Tora—Nora punoutuivat toisiinsa; muita ei voinut tulla lisäksi. Nora selittikin avoimesti, että he halusivat mieluimmin olla kahden.

Toverit tunsivat Noran ja tiesivät, että puuska tasaantuisi muutamassa päivässä; he nauroivat vain. Mutta yksi ei nauranut.

Tinka Hansen ei voinut sietää uskottomuutta. Hän oli pari kertaa ottanut Noran ankaraan tilintekoon ja varoittanut häntä. Tällä kertaa hän oli vaiti ja antoi rangaistuksena olla sen, että jäi pois tarkalleen toivomuksen mukaisesti; Nora ei koskaan saanut häntä seurakseen.

Pian tuntui Norasta tyhjältä kaikissa noissa upeissa itämaisissa linnoissa. Hän ei tiennyt, ennenkuin sai kokea, ettei hänellä ilman Tinkaa ollut täyttä vapautta viehättyä Toran kertomiin; ilman häntä ei hän edes oikein rohjennut kuunnella, Toran romaanit olivat usein kovin "ranskalaisia". Hän oli nyt runsaan vuoden ajan ollut tottunut Tinkan rajoihin; hän oli epävarma siitä, oliko hän rajain sisä- vaiko ulkopuolella, — paha omatunto pyrki mukaan. Sitten se pian purkausi Toraan. Hän ei tiennyt, mihin he ryhtyisivät, hän keskeytti aloitetun puuhan omavaltaisena, käski jotakin muuta, mutta pysähdytti senkin. Lupasi eikä täyttänyt, — kyllästyi.

Ja juuri tämän ajanjakson alettua tuli Milla kouluun.

Torstai-iltana rouva Rendalenin luona — Tomasin piti juuri lukea heille ääneen erästä uutta näytelmää — Tora Holm sattumalta seisahtui Millan eteen ja katseli hänen uutta mustaa pukuaan, joka oli toinen kuin hänen koulussa käyttämänsä. Pukua lähestymättä hän piirteli sormellaan ja virkahti: "Reunusteiden olisi pitänyt kulkea näin, eikä noin, — ja mieluummin olla kapeammat." Hän ei odottanut vastausta, vaan astui edelleen ja istuutui.

Seuraavana päivänä, jo ennen aamurukouksia, tuli Milla hänen luokseen kiittämään; hän oli nyt koettanut neuvoa ja havainnut sen oikeaksi. Aikaa ei ollut enempään. Mutta ensimmäisellä välitunnilla he ehdottomasti etsivät toisensa.

"Miten saatoitte sen heti nähdä?" kysyi Milla.

"Olin sitä äskettäin koettanut nukelle", vastasi Tora.

"Nukelle?" toisti Milla hiukan punehtuen.

Silloin Tora tunsi, että sitä ei hänen kenties olisi pitänyt ilmaista; hän oli aina epävarma oikeasta. Voi hyväinen aika, kuinka hieno vaisto Milla Engelillä täytyikään olla, kun hän punehtui hänen tähtensä! —

"Te siis puuhailette nukkien kanssa?" sanoi seuraavana päivänä Milla hymyillen, soluessaan ohitse.

Tora vakuutti … niin, ei voinut käsittää, mitä hän oikeastaan vakuutteli — myönsikö hän itsellään tosiaankin olevan pari nukkea, vai hänen sisarensako ne olivat; puolustautuiko hän sillä, että naineillakin naisilla usein oli nukkia, joten siinä ei voinut olla mitään hupsua, vai huomauttiko hän varsin hyvin tietävänsä, kuinka sopimatonta se oli, koska kunkin ikäkauden tulisi pysyä omissa hommissaan… Bergeniläinen tankkaili tätä ja muuta lisäksi, ja Milla myhäili.

"Ettekö pistäytyisi minun luokseni iltapäivällä? Olemme nyt tulleet kotiin maalta."

Tora ajatteli vasta kieltäydyttyänsä. Sitten hän oli siitäkin julmasti pahoillaan.

Mutta kello 6 hän oli siellä.

Tora tahtoi eteen- ja ylöspäin. Hän ei olisi suonut itseään sitovan sellaisen kodin kuin hänellä oli, sellaisen kohtalon, joka siellä uhkasi. Hän siis noudatti kutsua, mutta oli samalla pelokas.

Konsuli Engelin talo oli kaupungissa jokseenkin ainoa, joka pidettiin lukittuna päivälläkin. Ovikelloa soitettaessa tuli milloin miespalvelija, milloin sisäkkö avaamaan. Sitten oltiin talossa, missä samat brysselinmatot kulkivat pitkin käytäviä, portaita ja huoneita ja missä ensiksikin joutui kahden seinäkuvastimen väliin, joista näki itsensä kiireestä kantapäähän.

Tora opastettiin yläkertaan; "neidin" huoneet olivat siellä. Hänet otettiin sydämellisesti vastaan. Kamarit olivat olleet rouva Engelin olopaikkana viime vuodet; hän tuli silloin harvoin alas. Täällä hän oli kuollutkin; siksi oli perhe tänä vuonna mennyt niin myöhään maalle ja vasta nyt muuttanut kaupunkiasuntoon.

Täällä oli kaikki sirous ja mukavuus, millä voi huoneen varustaa. Huonekalut kaikki kuin pieluksia sairaan ympärillä; mihin kajosi, se antoi myöten. Ne oli päällystetty sammalen vihreällä silkillä, jota myöskin ikkuna- ja oviverhot olivat. Seinien väri oli tumman epämääräinen. Vanhanaikainen, ruusupuusta valmistettu, taiteellisilla veistoksilla somistettu chiffonnier, sisälsi loppumattomasti pikku komeroita ja kätköjä. Tora ei saanut kylläänsä sen katselemisesta. Siellä oli Erard-piano veisteltyine päineen ja vertauskuvineen; kirjakaappi samaa tyyliä. Maalaukset, jotka enimmäkseen olivat maisemia, olivat erityisessä ulokkeessa, jonne tuli ilta-aurinko. Kaikkialla oli hillittyä, miltei kuin liekomättäillä metsän syvyyksissä. Tora siirtyi toisesta toiseen; hän katseli jokaista esinettä kuin yksilöä, jonka kanssa hän halusi päästä väleihin. Makuuhuoneessa hän ihaili pehmoista mattoa, johon jalka upposi, nurkassa olevaa pikku leposohvaa, upeilla uutimilla eristettyä sänkyä, peilipöydän esineiden moninaisuutta ja siroutta.

Milla oli iloinen, kun sai näytellä Toralle kaikkea. Tämä kävi ilmi siitä, että hän sanoi tuntuvan siltä, kuin ei hän koskaan ennen olisi saatellut ketään äitinsä huoneissa.

Yhden ainoan huonekalun Tora aina säännöllisesti sivuutti. Lopulta hän ei enää voinut lainkaan sietää sitä; sehän rikkoi koko yhtenäisyyden. "Mitä onkaan tuossa kaapissa?" hän kysyi; "miksi se on tuohon asetettu?"

Milla vastasi hymyillen, että se todella pisti räikeästi silmään; sen hän tiesi. Ei se ollut siinä ennen ollutkaan; se oli nimittäin hänen ja oli seurannut hänen mukanaan lapsuudesta asti…

"Mutta eikö sitä sitten voisi sijoittaa muuanne?"

"Ei, eipä oikein." Vastauksessa oli jotakin pidättelevää; ei sopinut kysellä enempää.

Toran lähtiessä Milla pyysi häntä taas pian poikkeamaan luoksensa.
Mutta oli parasta ilmoittaa tulonsa ennakolta, jotta he voisivat olla
kahden kesken; se oli hauskinta. Tora ymmärsi tämän koskevan etenkin
Anna Rognea; mutta sehän ei ollut hänen asiansa.

Niinpä tapahtui, että kun hän seuraavalla kerralla puolipimeässä tarinoitsi erästä Tuhannen ja yhden yön seikkailua Noralle ja hänen ystävättärilleen, jotka tilaisuutta varten olivat leiriytyneet matoille ja pieluksille pitkin lattiaa, hän tokaisi: "Kaikista tuntemistani ihmisistä muistuttaa Gulnarea enimmin Milla Engel."

Tämä oli siinä ympäristössä samaa kuin sanoa kuninkaan kuullen, ettei hän ole valtakunnan viisain mies. Nora ällistyi, ystävättäret lisäksi kuohahtivat. Tora tunsi tehneensä jotakin hullua; hän yritti selviytyä antamalla Millalle sen "passiivisen" kauneuden, josta tässä oli kysymys. Sanat "aktiivinen" ja "passiivinen" olivat siihen aikaan iskusanoja ylimmällä luokalla. Oli "aktiivisia" ihmisiä samoin kuin "passiivisiakin", "aktiivisia" silmiä ja "passiivisia", "aktiivisia" värejä ja "passiivisia".

"Mutta, voi toki", virkahti eräs tytöistä, "eihän Millalla edes ole mustaa tukkaa. Hän on vaaleaverinen!"

"Niinhän Norakin on", vastasi ajattelematon bergenitär.

"Minä en ollenkaan tahdo olla mikään 'passiivinen' kaunotar, minä, — mikään itämainen prinsessa", huomautti asianomainen pahastuneena.

"Ei, enhän minä sitä lainkaan tarkoittanutkaan; minä tarkoitin vain —", hän vaikeni, sillä hän ei tosiaankaan tiennyt, miksi oli se sanonut.

"Tämä on silkkaa lirunlarua", arvelivat toiset ja ahdistivat Toraa niin kauan, kunnes hän kyynelsilmin selitti, että Milla oli hienoin ja kunnollisin koko koulussa; hän, Tora, oli äärettömän onnellinen tuntiessaan jonkun, joka oli niin säveä, niin hienotunteinen. Semmoisia eivät totisesti kaikki olleet.

Tämä meni yli kaikkien rajojen. Yksinpä niinkään sääliväinen tyttö kuin Gina Krog ei nyt empinyt ilmaista, mitä hän oli jo kaksi päivää tiennyt tahtomatta sitä kenellekään sanoa: että Tora kulki Millan luona ja että he olivat "sinuja"!

Tuli hiljaista. Seuraavana hetkenä oli Nora poissa, seurue hajalla. Tora koetti selitellä puolestaan, mutta kukaan ei ottanut kuunnellakseen. Millan puoluetta ei ollut täysihoitolassa; kukaan sikäläisistä tytöistä ei ollut astunut jalkaansa Milla Engelin kotiin — siitä syystä, ettei heitä ollut koskaan pyydetty.

Miten Tora heittelehtikään itseään ja päänalustansa käännellen sinä iltana, — unta hän ei saanut. Häntä vaivasi, kalvoi, ettei hän voinut olla toisen ystävättärenä olematta toisen kanssa epäsovussa. Nyt piti koko täysihoitola häntä uskottomana heilakkana, — Jumala taivaassa tiesi parhaiten, ettei hän semmoinen ollut. Mutta tämän takia hän voisi joutua muiden ulkopuolelle, kenties saada itseensä häipymättömän tahran. Hänellä oli alituiseen tulevaisuus kysymyksessä. Hän oli niin ajelehtinut pitkin, että tunsi itsensä kovin turvattomaksi; hän tapaili ja hapuili tukea, ja se lipui aina hänen käsistään.

Hän vuodatti karvaita kyyneliä. Molemmista hän piti, kumpaisestakin eri tapaan. Minkä tähden se ei voinut olla hänelle sallittua, kun hän kaipasi sitä? Mitä hän tekisi? Hän ei olisi tahtonut uhrata kumpaistakaan.

Seuraava päivä oli sunnuntai; hänen täytyi mennä kirkkoon, mutta hän ei mitenkään voinut odottaa toisia, joiden myöskin piti lähteä, vaan pyyhälsi kiireesti Millan luokse.

Milla oli pukeutunut niin ikään kirkkoon mennäkseen; he tulivat käytävässä vastakkain. Mutta kun Tora pyysi saada häntä puhutella, kummastui hän, vei hänet sisälle ja kiersi oven lukkoon. Nyt Tora hyrähti itkuun ja kertoi kaiken, tarkalleen niinkuin asia oli; hän ei salaillut, että piti heistä molemmista, eikä syytä siihen; eikä myöskään, kuinka hylätty hän oli ja, mitä seurauksia tästä voisi koitua hänen koko tulevaisuudelleen. Nora oli niin mahtava siellä täysihoitolassa ja koulussa.

Kesken kertomisen, juuri kun Tora oli hiukan pysähtynyt itkeäkseen, Milla kuuli jonkun olevan ovella; siellä koputettiinkin. Hän avasi sen verran, että sai hiivityksi ulos. Tovin kuluttua hän palasi ja kertoi, että hän ja Anna Rogne olivat sopineet kirkkoon menemisestä, mutta nyt hän oli tehnyt esteeksi päänkivistyksen; tosin hän oli jo viime sunnuntaina menetellyt samaten, mutta sille ei mitään voinut. Millan kävi sääliksi Toraa; hän tunsi vilpitöntä hyväntahtoisuutta häntä kohtaan, se kävi ilmi nyt. Hän lupasi olla panematta pahakseen, mitä hyvänsä Tora keksisi ollakseen hyvissä väleissä Noran ja tämän monien ystävättärien kanssa. Milla oli todella herttainen.

Tora ehti vain syleillä ja suudella häntä siitä; hänen täytyi näyttäytyä kirkossa. Mutta eikö hän saisi tulla jälleen iltapäivällä? Kuinka lohdutettu hän nyt olikaan; mutta hän kaipasi lisää, hän oli niin peloissaan, hänen piti saada neuvotella kaikesta Millan kanssa. Tämä pyysi häntä palaamaan niin pian kuin mahdollista.

Kahvihetken jälkeen hän tuli sinne, ja Milla kuiskasi, lukittuaan oven ja laskien käsivartensa hänen kaulaansa, että nyt hän toimittaisi ystävättärelleen erään ilon; ainakin hän luuli sen häntä ilahduttavan. Kenellekään, ainoallekaan sielulle hän ei ollut näyttänyt, mitä Tora nyt saisi nähdäkseen. "Tuo kaappi tuossa —"

"Tuo kaappi tuossa —?"

"Aikoinaan on se ollut minun nukkekaappini."

"Sinun nukkekaappisi!"

"Nyt tietävät kaikki, ettei se ole se enää", sanoi Milla. Samassa hän kiepautti sen auki: sen isot kaksoisovet käännähtivät alhaalta ja ylhäältä auki yht'aikaa, ja tyttöjen katseille ilmestyi rakennuksen neljä huonekertaa: alimmaisessa täydellinen, uskomattoman sievä keittiö, pesukomero ja ruokailuhuone; sen päällä sali, iso ja komea sali, jossa oli mitä hienoimpia silkillä päällystettyjä huonekaluja, kiilloitettu pöytä, uuni, kuvastin, kaappikello; kolmannessa huonekerrassa makuukamareita ja niissä mitä viehättävimpiä pikku sänkyjä, todellisia, täydellisiä vuoteita, sekä pesutelineitä, joista ei puuttunut mitään aina eräisiin nimittämättömiin pikku kapistuksiin asti… Neljännessä huonekerrassa oli vaatekammio, — suurenmoinen varasto nukenpukuja silkistä, sametista, moire antiquesta, eri värisistä suuri joukko vielä leikkaamattomia kankaita, kaikenlaisia jäännöspaloja, ilmeisesti ahkerasti huolella monien vuosien mittaan keräiltyjä. Ja liinavaatteita, vieläpä sukkia, muita alusvaatteita, kaikkia kaksittain, samoin kuin hattuja, päällystakkeja, koruja, vöitä…

Tora kirkaisi! Hän oli polvillaan ja kurkotteli, mutta ei ollut vielä sormellaankaan kajonnut, vain ahminut silmillään, kykenemättä ajatuksissaan kokoamaan näkemäänsä. Sillä sitä ei voinut tarkastella kokonaisuutena, siinä oli liian paljon, liian moninaista, liian odottamaton yksityispiirteiden paljous; hän ei ollut vielä edes lukenut nukkeja. "Yksi, kaksi, kolme, neljä, — viisi, — kuusi! seitsemän!! kahdeksan!!! —" Hän oli aloittanut hiljaa, mutta korotti ääntään joka numerolla, joten Milla kiirehti sanomaan: "Kaksitoista, kaksitoista! — Niitä on kaksitoista!"

"Kaksitoista! Kerrassaan kaksitoista! Hyvä taivaan Jumala! Sinä olet säilyttänyt kaikki nuket, mitä olet eläessäsi saanut? Et hävittänyt ainoatakaan?!"

Kyllä, kyllä sentään; mutta ei enää seitsemän vuoden ikäisestä saakka.

"Odotahan!" — ja juhlallisesti kuin peläten tavoiteltavan katoavan Tora pisti varovasti kätensä sisälle ja otti mitä suloisimman ison nuken, joka oli puettu vaaleanpunaiseen silkkiin; kengät ja hattu samaa vaaleanpunaista, päivänvarjo tummanpunainen, pikku viuhka pistetty vyöhön. Alusvaatteet oli ommeltu pitsein ja kirjailuin kuten aikaihmisten, hameessa oli tasku ja siinä nenäliina sekä käsiin sopivat ranskalaiset hansikkaat; olipa vielä lemmikkien muotoinen siro, pienoinen rintasolkikin, ja samaa tyyliä olivat rannerengas ja kello. Hän mykistyi ihailuun; hänen käännellessään sitä, tutkiessaan kuosia, vaatetusta, alusvaatteita, pitäen sitä kaukana itsestään, pitäen sitä lähellä, keskeytti hiljaisuuden koputus ovelta. Joku oli tullut portaita ihan kamarin luo tyttöjen kuulematta puuhiltansa hisahdustakaan; he säikähtivät.

Milla kohotti sormensa; ei äännähdystäkään! Hän punastui ja kalpeni jälleen. Tietysti siellä oli Anna. Mutta Anna ei ollut milloinkaan nähnyt nukkeja, eikä saisi nähdä. Hän ei ymmärtäisi! Olipa täällä — selitti hän sitten — kaksi surupukuistakin nukkea, mutta Anna oli tähän aikaan ollut niin paljon Millan parissa, ettei hän ollut saanut valmiiksi useampia, vaikka hänen aikomuksenaan oli ollut nähdä ne kaikki surupukuisina; siitä olisi tietysti tullut erinomaisen somaa. Nyt koputettiin jälleen, epävarmasti, heikosti. He pidättelivät hengitystään; Milla oli siihen menehtyä. Sitten he kuulivat loittonevia askelia, ja nyt olivat korvat niin jännittyneinä, että he kuulivat hänen sipsutuksensa vielä portaistakin. Tämä onneton sattuma oli kerrassaan epätoivoon saattava. Milla oli ilmoittanut, että jos kukaan muu kuin Tora tulisi, olisi hän päänkivistyksensä tähden lähtenyt ajelulle.

Mutta palvelijatar, joka oli sen tiedon saanut, hänen oma palvelijattarensa, ei siis nähtävästi ollut pysynyt paikallaan, vaikka nyt oli hänen vuoronsa. Mitä Milla tekisi?

Mutta näistä mietteistä tempasi hänet eräs tuulispää.

* * * * *

Nora lojui Tinka Hansenin vuoteella. Huone oli pieni, siniseksi maalattu, laudoitettu komero suutari Hansenin uudessa talossa torin laidassa. Sängyn lisäksi siellä oli ruskeaksi maalattu, avonainen kirjakaappi, pari tuolia, iso kahdelle aiottu pesuteline, jolle ei ollut muutakaan paikkaa löytynyt, sekä korkea, lyhyt sohva, jossa nyt Tinka istui katsellen ystävätärtään ja nojaten oikeata käsivarttansa edessään olevaan pieneen kirjoituspöytäänsä.

Nora makasi ja nyyhkytti ääneen, ja sitä levollisesti katsellen istui Tinka. Nyt oli Norakin kokenut, miltä uskottomuus tuntui; nyt hän tiesi, miltä maistui tulla toisen takia hylätyksi.

Mutta suruna oli muutakin kuin hylätyksi joutuminen. Hänet oli syösty alas, tuhottu. Tora oli ensin kohottanut hänet korkealle; hänhän oli pelkkää henkevyyttä, erehtymätön. Nyt oli sama Tora antanut hänen kukistua — Milla Engelin tähden!

Maailma oli pelkkää valhetta ja petosta.

"Hyvä Jumala, minkä tähden et voi pitää minusta, Tinka? Sinä et tiedä, kuinka onneton olen."

Mutta Tinka oli vaiti.

"Minä en voi elää ilman sinua, Tinka; ei, minä en voi! Tästä aamusta asti olen huomannut, että olen aina väärässä. Minussa ei ole vähääkään ryhtiä; ei, ei ole."

"Eipä kyllä", lohdutti häntä Tinka.

"Ei, ei ole. Voi taivas, mitä tekisin? Etkö voi puhua minulle?" Hän itki nyt ihan hirveästi.

"Sinä tahdot itseäsi vain palvottavan, Nora."

"En 'vain', Tinka; älä sano 'vain'!"

"En — en. Mutta sinä et ole koskaan onnellinen, paitsi milloin sinua palvotaan, ja siihen ihmiset kyllästyvät."

"Mitä tekisinkään, Tinka? Kautta taivaan, olen siitä itsekin kylläännyksissäni. Niin, sinä et sitä usko? Mutta se on totta. Erittäinkin nyt, kun Millaakin palvotaan, — uh, iljettää katsella sitä!"

"Kaiketi vain siitä syystä, että sinä et itse ole Millan sijalla?"

"Ei, kautta taivaan, Tinka!" — hän kohottautui kyynärpäänsä varaan.
"Tora on tehnyt sitä niin liian paljon, että olen nyt kyllästynyt.
Niin, olen ihan! Ja ajatteles, että nyt hän on Millan luona!" Hän
heittäytyi taas pitkäkseen ja itki suuttumustaan ja häpeäänsä.

Hän nousi äkkiä: "Mutta minun täytyy päästä; erilleen tästä. Se on inhoittavaa; minä halveksin itseäni! Sinä et tiedä, mitä olen aamusta asti ajatellut. Auta minua, Tinka! Sinä olet niistä kaikista ihan ainoa, joka puhuu minulle totta."

Tinka istui liikkumattomana. Nora heittäytyi taas pitkäkseen, kääntyi pois ja itki.

"Minä en voi käsittää", aloitti vihdoin Tinka, "että sinä, joka niin haaveksit —"

"Älä käytä sitä sanaa!" keskeytti Nora kädellään torjuen; "se on käynyt niin ellottavaksi, nyt kun Millakin sitä käyttää. Milla 'haaveksii' myöskin! Voitko ajatella mitään niin…"

"Kyllä, kyllä; minä en sano 'haaveksit'…"

"Ei, älä totisesti sitä tee —!"

"Sanonpa siis: harrastat; sinä, joka niin harrastat kaikkea, mikä on oikeata ja suurta, ja joka olet niin urheakin — sillä urhea sinä olet: sinä voit auliisti mennä kuolemaan sen puolesta, minkä uskot oikeaksi —"

"Niin, niin voin, Tinka! Minä uskon voivani!" hän nousi puolittain; "voi, kuinka viehättävää on kuulla jälleen jotakin hyvää, — ja erittäinkin sinun suustasi! Olin ihan kuin kappaleiksi raadeltu!"

"Niin, mutta nyt tulee se, mitä aion sanoa, näetkös. Eikö ole häpeä, että niin kelpo tyttö kuitenkin on moinen riikinkukko…"

"Riikinkukko, Tinka?"

"Riikinkukko juuri; sinä näytät riikinkukolta."

"Minäkö? Oletkohan sinä —?"

"Niin, en sitä minä ole sanonut…"

"Ethän tietysti, sen saatoin arvatakin —!"

"Tora sen on sanonut…"

"Onko Tora —? Sitä petollis—"

"Mutta Tora on oikeassa! Sinä olet peloittavasti riikinkukon kaltainen, Nora … ohuet pikku kasvosi, — ja sinä olet niin hentoinen…"

"Ei, mutta Tinka!"

"Totta se on. Kaikki me ystävättäret olemme yhtä mieltä siitä. Meidän pitäisi olla silminä sinun laahuksessasi, — niin, juuri niin."

Nora viskautui vuoteelle ja voivotti pää ja kädet pielukseen painettuina.

"Olet tietysti loukannut Toraa, sinä olet loukannut kaikkia. Sinähän olet niin oikullinen, olet niin hemmoteltu…"

"Niin, niin minä olen", kuului pieluksesta.

"Niin olet. Samaa sanoo myös Frederik."

"Mitä Frederik sanoo?" Hän käänsi punaiset kasvonsa heti ylös pieluksesta; Frederikin sana painoi.

"Minä luen sen sinulle", vastasi toinen, avasi kirjoituspöydän ja otti esille vähintään viisiarkkisen kirjeen. "Hän kirjoittaa tässä", puheli hän, etsien käsille neljännen arkin neljännen sivun yhtä vitkallisen varmasti kuin oli avannut kirjoituspöydän, hakenut kirjeen, lukinnut kirjoituspöydän ja nyt luki:

"Sinun ei myöskään sovi olla hänelle liian ankara; sillä jos hän olisi sellainen luonnostaan, niin hän käyttäytyisi toisin ja osaisi toisella tavoin pitää ihailijansa kiinni. Nyt hän on vain hemmoteltu lapsi, joka ei ole milloinkaan tehnyt mitään siitä ylistelyä saamatta ja on lisäksi käynyt niin oikulliseksi, että tänään kyllästyy eiliseen kehujaansa."

"Hyvä Jumala, kuinka totta se on, Tinka!"

"Mutta kenties hän kerran kyllästyy siihenkin. Sillä tahtoohan hän jotakin parempaa kuin tätä; sen vaikutelman sain kesällä. Mutta auta häntä sinä, Tinka!" — —

"Niin, tee se!" Nora oli kohottautunut ja istui nyt sängyn reunalla; hän oli laskenut kätensä ristiin ja katseli Tinkaa. "Sinun pitää alituiseen olla minun parissani, Tinka. Minä en tyydy itseeni muulloin kuin silloin, kun sinä olet tyytyväinen. Voi, Tinka! — Minä en koskaan, koskaan, koskaan, koskaan enää ole sellainen! Jos vain näet merkkejä siitä, niin ota minut siitä kiinni! Minullahan on halua olla jotakin parempaa, tiedäthän. — Minulla on halua tulla kuuluksi, — niin, älä nyt naura! Minulla ei pohjaltaan ole halua laulaa ja näytellä ilvenäytelmää noille toisille ja saada kehuja ja kehuja; mutta on vain niin käynyt, minä en sitä ymmärrä! — Minulla ei ole halua; minä tahdon taitaa jotakin, minä tahdon olla mukana jossakin tenhoavassa! Niin, sitä minä haluan! Luulen toisinaan, että lähden sotaan, tai kuolen nihilistien riveissä Venäjällä … niin, luulen! Tai matkustelen ympäri ja puhun, joudun alashuudetuksi ja häväistyksi. Niin, minä voisin… En tiedä, mitä varten se tapahtuisi; mutta minua haluttaa. — En sano sitä kerskatakseni, Tinka; sanon sen vain siksi, että tunnen niin, — kautta taivaan, tunnen niin!… Jos erehdyn, niin se johtuu siitä, että se on pelkkää kaipuuta. Kenties olen epäkelpo. No niin, silloin se on pelkkää kaipuuta, kuulehan! Silloin se ei ole muuta. Mutta kaipuu minussa on! Minulla ei ole halua siihen, mistä nyt pöyhistelen ja kehumisia saan. Minussa on sellainen sanomattoman suuri, suuri, suuri kaipuu! —"

Hän oli noussut seisomaan, silmät säihkyivät läpi kyynelten, tukka kuohuili; hän oli ojentanut pitkät käsivartensa, mutta samassa yllätti itku, — nyt hän kiemurteli vuoteella. Tinka ei kyennyt vastustamaan kaikkia niitä hyviä muistoja, joita Nora nyt oli herättänyt. Hän huojui kaikessa leveydessään ja täyteläisyydessään vuoteen vierelle ja kumartui hänen ylitseen.

Ja niin he sitten istuivat tuokion yhdessä vaipuneina siihen supatteluun, joka on sovinnon onnekkuudelle ominaista. Tinkan mielestä ei häipynyt pois, mitä hän näinä päivinä oli muistiinsa piirtänyt Noralle lausuttavaksi, mutta kaikki ponsi puuttui siitä; Noran sukkelat vastaukset tekivät sen melkein äiteläksi. Hänen täytyi lopulta nauraa sitä, mikä oli hänestä äsken näyttänyt hyvin vakavalta, tavattoman arveluttavalta.

Ja kesken kaiken joku hyökkäsi ylös portaita, askelma askelmalta ensimmäiset portaat kuin rumpukapuloilla, sitten toiset, nyt kolmannet tänne ylös ja eteenpäin ylisten poikki samana riehuvana, heikentymättömänä tuulispäänä… Oli vain yksi, joka toisinaan tuli sillä tavalla; mutta hänhän ei siellä toki voinut olla…?

Täällä ylhäällä ei ovi ollut lukossa. Täällä ylhäällä ei koputettu, täällä ylhäällä vain tempaistiin auki. Niin, Tora se oli. — Hyvä Jumala!

Noiden kahden tytön hämmästystä, loukkaannusta, arvokkuutta ei kyettäisi hovissa osoittamaan paremmin. Tinkan pimeä tietämättömyys siitä, että maapallolla saattoi olla mitään Tora Holmia, tai Noran ylhäinen, sanaton "älä-koske-minuun!" … oivalliset!

Milloinkaan ei ole niin hyvä näytös surkeammin jäänyt tehoansa vaille.

Tora säihkyi iloa, voittoa, riemujuhlaa, puhui kahdestatoista nukesta, joista useat olivat tavallisten lasten kokoisia, ja — hän uskoi itse — puolestasadasta nukenpuvusta, monenlaisesta moiré antiquesta, silkistä, sametista, aamupuvuista; kirjailluista paidoista, ja housuista, silkkisukista, hansikkaista ja päivän varjoista ynnä muusta; kaihtimilla eristetyistä sängyistä, pesutelineistä kaikkinensa, mitä siinä oli, nimittämätöntä kapistusta myöten, joka nimitettiin; kaikesta keittiöpuolesta saliin ja salin kalustoon asti; suurenmoisesta suunnitelmasta, että kaikkien nukkien piti joutua hovitanssiaisiin kuninkaan syntymäpäiväksi; Millasta, joka oli satatuhatta kertaa parempi kuin he saattoivat uneksiakaan ja jolla ei ollut mitään vastaan, ei, joka toivoi, että he molemmat saapuisivat hänen mukanaan katsomaan sitä heti paikalla ja olisivat saapuvilla noissa hovitanssiaispuuhissa… tietysti mitä hirmuisimman vaitiolon säilyttäen. Niin, se oli totta! Se oli "kautta taivaan" totta!

Sitten hän kertoi, miten tämä oli tapahtunut, — Millan kamareista, miltä ne näyttivät, miten hän oli käynyt siellä monet kerrat, kuulematta sanaakaan nukeista. Mutta tänään oli Milla ne hänelle näyttänyt vain sydämensä hyvyydestä lohduttaakseen häntä. Nyt hän tahtoi ne toisillekin näyttää, jos siten kaikki voisi olla hyvin ja kunnossa ja kaikki neljä olla tästä lähtien ystävyksiä! Tora oli sitä esittänyt; Milla tali säikähtynyt, mutta sitten hän oli siirtynyt Toran kannalle ja lopulta havainnut sen kauniiksi! Milla oli hyvä, — ja niin piti heidänkin olla! Ei mitään empimisiä — heidän täytyi! Minkä tähden täällä piti olla kaksi puoluetta? Milla oli omalla tavallaan, ja Nora omallansa. Oikeastaan he eivät olleet tehneet toisilleen vähintäkään, kukaan heistä. Eivät rahtuakaan! "Siepatkaa vain yllenne! — ja aika vauhtia; puhumme siitä sitten matkalla edelleen!"

Nuo kaksi silmäilivät toisiaan, mutta Tora ei suonut heille hengähdyslomaa: "Voimme ilmoittaa kotiin, että jäämme sinne iltaan asti, sillä se on tarkoituksena! Eihän toki käy päinsä hylätä kutsua? Nimenomaista kutsua Engelille?"

Tora oli myrskytuulena, ja tempoi ruumiillisestikin mukaansa. Ja myrskyn riehuessa oli syttynyt palo silmiin, liikkeisiin; hän räiskyi kipinöitä. Hän valtasi heidät…

Tovin kuluttua he kaikki neljä seisoivat kaapin edessä. Johdanto, alku-ujoilu, kursailu ja vastakursailu saivat hädin kahta minuuttia osalleen; Tora tarttui Millaan ja työnsi hänet hiljaa kaapin ääreen: "Avaa! Avaa! Me puhumme sitten! Avaa!" Milla tunsi itse, että tässä oli toiminta parempi kuin puhuminen, — ja avasi.

Kahden vastatulleen ihasteluhuudot palkitsivat hänet täydellisesti! Tuossa pikku kokoelmassa oli talletettuna melkoinen määrä ahkeruutta, järjestyksenhalua, uskollisuutta, kauneustajua, josta hän oli itsekseen tietoinen ja joka kiinnitti siihen hänen sydämensä. Se oli hänen aarteensa, sitä eivät olleet milloinkaan nähneet monet eikä nyt pariin vuoteen kukaan muu kuin hän itse; sitä sulostutti siten erityinen salaperäisyydenkin viehätys. Siitä nautittaisiin, kun se aikanaan avattaisiin muiden hämmästyneille katseille, — ja nyt siitä nautittiin!

Kukin löysi omansa. Tinkan silmissä nuo nuket olivat lapsia; hän laverteli niille lastenkieltä: "Voi hivveän sujoista", "hellan telttu". Hän alkoi riisua erästä saadakseen iloita sen pukemisesta.

Tora riemuitsi kankaista, tunnusteli muutamia, piteli niitä päivänvaloa vasten, asetteli niitä vastakkain. Erikoisesti hurmasi häntä muuan korukudoksen kappale, jonka hän nyt vasta näki (Milla etsi sen häntä varten esille). Se herätti suunnitelman toisensa jälkeen; hän puhui herkeämättä.

Nora nautti kaapista kokonaisuutena, taidekokoelmana. Milla esiintyi hänen silmissään uudessa valossa; kaikki tunsivat, mitä Nora hänestä nyt ajatteli, — sen näki Millan keveästä punehtumisestakin. He osoittivat sitten koko illan toisiansa kohtaan arvonantoa, jonka muut katsoivat luonnolliseksi.

Pian he kaikin istuivat pöydän ympärillä nuket välissään; kankaat ja kaikki vaatetustarpeet, mitä voitiin ajatella käyttökelpoisiksi suurta päämäärää — hovitanssiaisia — varten, oli levitetty pöydälle, ja kahdeksan silmää ja neljäkymmentä sormea penkoi tuota paljoutta. Ei voitu päästä yksimielisyyteen. Tora tahtoi saada pukutanssiaiset, ja hänen taukoamaton puheensa täytti ilman kuvilla ja kirjavilla väreillä; ritarineitoja ja rococo-naisia nauhoilleen, sulkineen ja hattuineen kieppui yhtenä vilinänä. Milla pysytteli nykyajassa, muotilehdessä, erittäinkin muutamissa ihan äsken tulleissa numeroissa. Nora liehui milloin toisen, milloin toisen mukana, mikäli jokin yksityisseikka tenhosi hänen mielikuvituksensa. Tinka vastusti koko ajatusta. He voisivat kukin vaatettaa oman nukkensa miten parhaaksi katsoivat.

Tämä herätti Noran ja Toran paheksumista; täytyihän toki olla yhtenäinen tyyli. Milla kohteli esitystä säveämmin, mutta oli vastaan hänkin. Noran taholta tuli väittelyyn pian kärsimättömyyttä, ja sellaisen taituruuden nojalla, johon ainoastaan tytöt pystyvät, sukesi tästä sitten kiista — Tomas Rendalenista ja Karl Vangenista! Ei ollenkaan Tinkan ja toisten välillä, vaan Tora Noraa ja Tinkaa vastassa. Toran herkkähermoisuus ei sietänyt tuota samaa ominaisuutta Rendalenissa; joko oli tämä syynä tai hänessä oli vastustuksen henki: toisin ei voi selittää sitä, että hän ensimmäisestä päivästä asti oli ollut epäsuopea Rendalenia kohtaan. Hypähtävä vertaus jonkin punapilkkuisen tilkun ja Rendalenin käsien välillä oli nyt sytyttänyt kinastuksen; Nora vastasi nimittäin heti, että Rendalenin kädet olivat sukkelat, oikein puhuvat kädet, kun sitä vastoin Vangenin olivat "tyhmät ja pitkät, yhtä leveät ylhäältä kuin alhaalta".

Kun tyttökoulussa on vain kaksi miespuolista opettajaa, eivät oppilaat hevin voi ylistää molempia; toista on morkattava silloin, kun toista kiitellään. Ja siinä koulussa sai säveä Karl Vangen syrjäytyä, kun haluttiin hurmaantua henkevään Rendaleniin. Mutta tässä oli Tora päinvastaisella kannalla; aina siitä asti, kun Karl Vangen oli kätkenyt hänen kätensä omaansa lämpimäksi tervetuloksi ja samalla säteillyt hänelle lempeällä silmäparillaan, niin, päälle päätteeksi tehnyt sen senpäiväisen rukouksensa tekstiksi … siitä asti Tora piti hänestä. Ja mitä kömpelömpi ja herkkäuskoisempi Karl Vangen oli, sitä enemmän Tora tappeli hänen puolestaan, joten toisten täytyi kiusoitella häntä.

Tällä kertaa se alkoi varsin vaatimattomasti; he sinkauttelivat Toralle vain Karl Vangenin "tyhjän, tyhmän" otsakuoren, hänen leveän suunsa, hänen pitkät sormensa, pitkät säärensä, isot jalkansa. Tora puolestaan Rendalenin punaisen tukan, siristelevät silmät, hänen naismaisen sievisteleväisyytensä, hänen hajuvedellä pirskoitellun nenäliinansa. Mutta sitten ottelu kävi tuimemmaksi. Toran terävä äly haki esimerkkejä Rendalenin hillittömästä kiivaudesta ja hänen silloin tekemistänsä hairahduksista; esimerkkejä hänen epätasaisesta mielialastaan: toisinaan hän harppaili neljännestunnittain edestakaisin luokkahuoneessa puhumatta, kuulematta, näkemättä, sitten hän taas oli pelkkää eloisuutta, kerrassaan remuavan hyväntuulinen, — joka suhteessa liikoihin menevä. Toiset pitivät tätä arvostelua kohtuuttomana, syystä että se noin irrallisena ei antanut vähäisintäkään käsitystä Rendalenista, joka kuitenkin kaikitenkin oli herttaisin ja kunnollisin opettaja, mitä olla saattoi. Tinkalla oli mainio matkimistaito eikä vähäisintäkään taipumusta uskonnollisuuteen, joten Karl Vangen helposti tuntui hänestä hupaiselta; hän alkoi nyt saarnata tai oikeammin määkiä papin tapaan, — silmät taivasta kohti kääntyneestä hartaudesta jäykkinä. Nora nauroi katketakseen, Tora itki.

Millakaan ei ollut voinut torjua naurunhaluaan, mutta ryhtyi nyt kuitenkin puoltamaan Karl Vangenia; hän huomautti levollisesti, että Vangen oli hänestä "viehättävä". Rendalenista hän ei puhunut.

Koska Milla oli emäntä ja Nora ja Tinka ensi kertaa hänen vierainansa, lopettivat he. Mutta Tora ei hellittänyt; nyt hän vasta oikein veisasikin Karl Vangenin ylistystä.

Vastaamista välttääkseen ja vihjatakseen, että tämä jo saisi riittää,
Nora nousi nenäänsä nyrpistäen ja katsoi ulos ikkunasta.

"Voi hyväinen aika, tuollahan menee Anna Rogne!" huudahti hän.

"Onko hän käynyt täällä?" kysyi Milla, nousi kalpeana ja astui ikkunaan päin.

"On varmastikin."

Hän näki Annan kiitävän tiehensä, hän oli ilmeisesti hyvin kiihdyksissään. Itse hän riensi soveliaan ripeästi ulos ovesta ja alas portaita. Kesti tovin, ennenkuin hän palasi.

Silloin hän oli hiljainen ja todella järkkynyt. Anna oli ollut ihan ylhäällä asti, siis heidän ovensa takana.

Yleinen ihmetys. Milla kertoi sitten, mitä oli aamupäivällä tapahtunut ja kuinka viaton hän pohjaltaan oli siinä asiassa. Tora otti sen heti itseensä ja oli hirveän onneton.

"Ei, syy on yksistään minun", arveli Milla.

Mitä hän tekisi? Hän oli valjastuttanut vaunut.

Kukaan ei vastannut, mutta he katsoivat tahtomattansakin Tinkaan.

"Niin", tuumi Tinka, "mepä kaikin noudamme Annan ja selitämme hänelle, miten tämä on tapahtunut". Nora ja Tora yhtyivät ehdotukseen heti. Se oli ainoa oikea!

Millakin myönsi, että tämä kai oli paras menettelytapa. Mutta hän ei ollut milloinkaan hiiskunut nukeista sanaakaan Annalle; Annalla ei ollut luontumusta sellaiseen. Ja nyt ei tätä nukkejuttua voinut kunnolleen selittää Annalle häntä loukkaamatta.

Nora ja Tora älysivät sen; se ei käynyt päinsä.

Mutta Tinka uskoi sen käyvän. Hän oli valmis ottamaan toimen yksin suorittaakseen.

Ei, jos sen joku tekisi, piti Millan se tehdä.

Tämä johti Millan mieleen ajatuksen kirjoittaa. Sanoa yksinkertaisesti, että toiset olivat tulleet; eikö hänkin yhtyisi joukkoon? Kirjelmää viemään hän lähettäisi vaunut. — Kyllä, arvelivat toiset, se kävisi päinsä.

"Lähde itse!" neuvoi Tinka.

"Ei, niin epäkohtelias en vieraitani kohtaan ole", nauroi Milla. Hän istuutui kirjoittamaan.

Toiset istuivat sill'aikaa hiljaa. Mutta Nora keskeytti: "Tinka on totisesti oikeassa; lähde itse! Mehän voimme siksi aikaa lähteä kävelylle."

"Ei", vastasi Milla, käännähtäen kirjeestään; "eihän Annan tarvitse tietää, että me olemme hänet nähneet. Silloin on mitä luonnollisinta, että lähetän hänelle kutsun, koska te olette tulleet tänne."

Sen huomasivat toiset oivalliseksi. Hän sai kirjeensä valmiiksi ja kiiti alas. Hänen palatessaan he kuulivat vaunujen vierivän ulos talon sivuportista.

Milla myhäili: "Minä kirjoitin toisella kertaa selittäväni, minkä tähden te olitte tulleet. Hansia pyysin kiirehtimään ja tekemään pikku kaarroksen, jotta hän ei tapaisi Annaa; kenties vaunut siten ehtivät perille ennenkuin hän itse."

Hän oli silmin nähden iloissaan siitä, että oli taitavasti suoriutunut kiusallisesta tilanteesta.

Palattiin jälleen neuvotteluun nukkejuhlasta; mutta ennenkuin vaunut toisivat Annan, täytyi nuket tamineinensa asetella kaappiin.

Äkkiä Nora huudahti: "Kun emme siis kuitenkaan puhu nukeista Annalle, niin miksi ihmeessä emme voineet kaikin lähteä mukaan?"

He silmäilivät toisiaan kotvasen kummastellen; sehän oli totta! He purskahtivat nauruun: kuinka he olivatkaan saaneet sen hupsun ajatuksen, että kaikkien lähtö olisi ollut samaa kuin nukkien ilmaiseminen? He koettivat muistella sitä. Yksimielisenä päätelmänä oli, että se joka tapauksessa todisti pahaa omaatuntoa.

Tinka esitti, että nuket, puvut ja kankaat hyvissä ajoin järjestettäisiin paikoilleen Millan valvonnan alaisina, mutta Milla tarjoutui järjestelemään kaikki jälkeenpäin; heidän piti vain istua rauhassa. Sitä vastaan he nostivat kapinan, paikoilleen sovittelu ja järjestely oli niin hirveän hauskaa. Ja niin kävi.

Vaunut palasivat ilman Annaa; "hänellä oli päänkivistystä".

Tora katsoi Millaan ja Milla Toraan; tämä oli kiitoksia viimeisestä. Se nolostutti heidät kaikki tuokioksi, mutta muistaessaan, että hehän siis saattoivatkin ottaa nuket jälleen esille, olivat nuo kolme vierasta piankin lohdutettuja.

Heidän jälleen päästyään puuhiinsa johtui keskustelu tietenkin Annaan. Kukaan noista kolmesta ei pitänyt hänestä; heidän mielestään hän oli tekeytyvä, "prétentieuse", kuten Tora sanoi suipistetusti ääntäen ranskaa. Anna ponnisteli erikoisen muodon tavoittamiseksi; kaiken hänen sanomansa tai tekemänsä piti olla niin hirveän oikein. Mutta kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että hän kirjoitti hyvin; siinä tuo virheettömyys ja tarkkuus oli paikallaan. Sitten he yltyivät pilkkaamaan hänen uskonnollista haaveksintaansa. Edelliseen ei Milla ollut kajonnut; jälkimmäisestä hän tyytyi sanomaan, että hänessä ehkä oli sitä liiaksi. Nora oli ensimmäinen, joka irtausi pöydän äärestä, hän ei kestänyt pitempään, hänen täytyi saada hiukan musiikkia, sanoi hän. Koeteltiin Erard-pianoa. Milla pahoitteli, ettei se ollut oikein vireessä, eikä se ollutkaan; mutta kuinka soinnukkaat olivatkaan siinä sävelet! Nora lauloi, muiden vaaliessa nukkejansa. Sitten hän tahtoi saada Tinkankin esille, mutta Tinkan ei ensimmältä tehnyt mieli jättää sinistä nukkeansa; lopuksi Millakin pyysi häntä.

He olivat laulaneet pari numeroa, kun ovelle koputettiin; Millan kamarineito ilmoitti, että konsuli oli tullut. Suuri yllätys, häntä ei ollut odotettu; Milla riensi alas. Toiset sopivat keskenään, että heidän siis oli lähteminen; olisi tukalaa syödä illallista konsulin seurassa. Varsinkin Tora vaikerteli; hänen kalvosimensa olivat käyneet epäilyttäviksi, voisikohan pyytää Millalta paria lainaksi? Neuvottelun kestäessä avautui ovi, sisälle tuli Milla nopeammin kuin kukaan olisi uskonut hänelle mahdolliseksi. "Isä tulee!" hän kuiskasi, riensi pöydän luo ja kaikki perässä; sieltä kaapille, kaapilta pöydän luo, pöydän luota kaapille … otsat kalahtelivat yhteen, hartiat tuuppailivat toisiaan, varpaille tallattiin, hillittyä kirahtelua, hillittyä naurua, hillittyä torumista… Kaikki oli poissa pöydältä, lukon takana, kun konsuli koputti ovelle.

Nora oli työntäissyt Tinkaa, niin että tämä oli kuukertunut sohvalle; itse hän istui nyt totisena tuolilla, Milla ja Tora seisoivat kaapin luona.

Konsuli astui sisälle hienona, hymyilevänä kuten aina. Hän näki nuo neljä tulipunaisina pidätetystä naurusta tai mistä lieneekään ollut, hämillisinä, tekeytyneinä. Hän ajatteli: mikä hitto noiden on? — ja astui Noran, maaherran tyttären, luo, tervehti kohteliaasti, toivotti hänet tervetulleeksi ja kysyi hänen vanhempiensa vointia; siirtyi sitten toisiin, jotka Milla esitteli, sitten takaisin Noraan ja kysyi hilpeästi, suotaisiinko hänelle huvi viedä neiti alas ruokapöytään. Hän tuli höyrylaivalta ja oli merimatkan jälkeen niin nälkiintynyt kuin ikinä mahdollista.

Nora antoi hänelle käsivartensa, mutta hän tahtoi toiset käymään edellä, ja nämä empivät; näytti siltä, kuin toinen odottelisi toista. Tinka ei lopulta voinut ymmärtää, miksi Tora ei hievahtanut, ja kun konsuli uudestaan vetosi häneen, läksi hän, vaikka se oli kiusallista. Minkä tähden ei Milla auttanut häntä? Hänkin nimittäin seisoi kuin kiinni naulittuna. Konsuli työnsi keveästi Millaa: "avancez, mesdemoiselles!" Milla horjahti keskilattialle, — ja näkyviin tuli nuken alaosa! Se makasi siinä "paljain pyllyin", kuten laulussa sanotaan. Tora yritti sitä peittää, mutta konsuli oli huomannut sen ja "Anteeksi, neiti!" kumartunut ottamaan sen ylös.

Tora juoksi, Tinka juoksi, Milla juoksi, Nora hellitti ja juoksi, ja konsuli nukke kainalossaan perässä. "Mitä tämä on? Mitä ihmettä tämä on?" Kaikki ryntäsivät ruokailuhuoneeseen ja seisoivat siellä yhtenä rykelmänä, nauruun pakahtumaisillaan, kun konsuli tuli nukke korkealle kohotettuna kuin lippu. Se oli sininen nukke, jonka Tinka oli riisunut kolmanteen kertaan ja aikoi panna makuulle silloin, kun konsuli tuli ja kaikki meni mullin mallin. Se oli nähtävästi luistanut tyttöjen kantamuksista lattialle ja häijysti asettunut jonkun liepeen suojaan silloin, kun kaappi lukittiin. Milla ja Tora olivat havainneet sen yht'aikaa, yht'aikaa asettuneet pitämään sitä piilossa.

Konsuli kävi pöytään nuken keralla. Ensin hän istui nukke käsivarrellaan, sitten asetti sen ruokaliinaansa ja sitä pariin kertaan hyssyteltyään laski sen pöydälle makaamaan teevati päänalusena; siitä sieppasi sen Milla talteensa.

Leikkivätkö he siis tosiaankin nukeilla?

Kaukana siitä! He olivat kokoontuneet joululahjoja valmistamaan. —
Milla antoi tämän vastauksen.

"Miksi salata niin viatonta?" kysyi konsuli.

"Tietysti siksi, ettei nukke ollut puettu", vastasi tytär. Saattoi kuulla, että he olivat tottuneita miekkailijoita. Pian tuli Nora lisäksi; hänelläkin oli tottumusta, sillä hänelläkin oli isä, joka kiusaili nuoria tyttöjä.

Toiset kaksi joutuivat ikään kuin hiukan ulkopuolelle. Mutta korvaukseksi konsulin katse viipyi heissä melkein koko ajan. Tinka saattoi kyllä ymmärtää, että Toran täytyi herättää hänen huomiotansa; mutta miksi katseli konsuli häntäkin? Vähitellen hän kävi epävarmaksi; hihasta oli kai jostakin kohti sauma ratkennut, sellaista sattui hänelle toisinaan. Hän tähysteli vikaa niin hyvin kuin taisi, mutta ei pystynyt havaitsemaan mitään. Hänestä tuntui, kuin hän olisi alasti.

Konsuli oli hyvin hilpeä; äkkiä hänen koko huomaavaisuutensa kohdistui Toraan. Ei ollut pitkälle päästy ateriassa, ja Tora oli jo lopettanut!

Nuo onnettomat kalvosimet hermostuttivat nimittäin Toraa aivan hirvittävästi. Konsulihan tuijotti häneen lakkaamatta. Luomea hän ei katsellut, sillä sen sivun hän oli saanut käännetyksi Millaan; ei yleensä kasvojakaan, — hän katseli alemmaksi. Hän työnsi lautasen edestään ja pisti kätensä pöydän alle piiloon.

"Hyvä neiti Holm, ettekö syö? — Ettekö voi hyvin, pikku neiti Holm? — Mikä on vikana? Vai haluatteko jotakin? Sanokaahan vain! — Milla, annahan neiti Holmille uusi kupillinen teetä, — niin! — Eikö teetäkään? — — Lasi viiniä? Hoo, lasillinen viiniäpä tietenkin! — Maljanne, neiti! — Mutta tehän ette maistakaan? — Pidättekö enemmin madeirasta? — Mutta, hyvä neiti, punastutteko siitä? — Päänkipua? Ai, hm! — Kenties tahdotte —? … Tulisiko Millan auttaa teitä? Ei sitäkään. Sanokaahan toki, mitä haluaisitte, neitiseni!… Onko teillä useinkin päänkipua, neiti Holm? — No, siis sitä ei teillä toki ole. Minä tunsin erään nuoren tytön, jolla oli päänkipua milloin vain hänen kalvosimissaan oli jotakin vikaa. — Mutta, rakkahin Milla, eihän se mitään neiti Holmin kiusaamista ole. — Eihän, neiti Holm?…"

Toran oli vallannut turvattomuuden tunne, joka syntyi vähemmästäkin aiheesta kuin tällaisesta, ja joka kerta se sai hänet itkemään. Hänen täytyi poistua pöydästä ja kiitää yläkertaan.

Millakin nousi, sävyssään arvokkuus, jota ystävättäret ihailivat; hän meni perässä. —

Kun toisetkin tulivat kamariin, oli Tora mennyt, Milla kalpea, mutta ehdottomasti vaiti tapahtuneesta. Myöskin Tinka ja Nora pukivat ylleen; Milla antoi heidän tehdä sen. Hän suuteli heitä ja pyysi pian tulemaan uudestaan; samaa hän pyysi alhaalla käytävässä. Vasta takaisin yläkertaan tultuaan ja yksikseen sulkeuduttuaan hän puhkesi itkuun. Mitään sellaista ei olisi koskaan tapahtunut, jos hänen äitinsä olisi istunut pöydässä; itse ei hän kyennyt täyttämään sijaa, häntä olikin isä erityisesti loukannut. Hänen äitinsä oli muuttanut niin kovin liian aikaisin pois. Oi, äiti, äiti, äiti, äiti!

Ovelle koputettiin. Hän kysyi, kuka siellä. Hänen isänsä. Hänen tietysti täytyi avata, mutta hän palasi sohvan luo ja heittäytyi itkien sen takakulman yli.

Konsuli istuutui hiljaa, ja tovin kuluttua hän sanoi varovasti, melkein kuiskaten: "Kuulehan, Milla, minä pahoittelen äskeistä, — enpä enää totisesti tiedä, miten se sattui. Mutta se on kiusallista — tietysti enimmin sinun vuoksesi. Enhän arvannut, että hän ottaisi sen niin sydämelleen. Minä pidän kovin paljon siitä, että ystävättäriäsi poikkeaa tänne luoksesi, ja erittäinkin näistä nuorista tytöistä. Kuitenkin … ja kenties juuri se tunne ajoi minua … oletko ollut kyllin varovainen tuon yhden valinnassa, Milla?"

"Mitä sillä tarkoitat?"

"En mitään määrättyä. — Rakkahin, älä siitä niin kiivastu! Sinä et varmastikaan ymmärrä minua. Tyttö, joka siinä määrin on epävarma itsestään, näetkös, ja — niin — jota niin helposti voidaan hämmennyttää…; voisi tulla päivä, jona katuisit seurustelleesi hänen kanssaan."

Milla nousi ihan liidunvalkeana; hänestä aivan tuntui, kuin olisi isä sanonut sen hänestä itsestään. Tuskinpa moni tyttö hänen iässään olisikaan toisin tuntenut. Mutta hän ei hiiskunut sanaakaan. Hän hyrähti ankaraan itkuun ja meni makuuhuoneeseen, lukiten oven perästään.

Seuraavana päivänä, heti kun soitettiin välitunnille, oli Millalla Tora käsikynkässään, ja sitten jokaisella seuraavalla välitunnilla; he olivat molemmat mitä loistavimmalla tuulella. Nora ja Tinka suorastaan ihastuivat Millaan tästä. He eivät olleet ajatelleet, että hänessä olisi niin paljon sydämellisyyttä ja rohkeutta, — ja paremmin kuin mikään muu oli tuo pikku tapaus heidän ystävyytensä pohjana.

"Yleisesikunta" oli muodostunut.

3

Seura

Huomattiin pian, että koko ylin luokka ja sen mukana ylintä lähin olivat joutuneet yhtenäisen johdon alaisiksi.

Rendalen tuli niin ihmeisiinsä muutoksesta, jonka aihetta hän ei käsittänyt, että hän viimein kysyi, ja se kerrottiin hänelle. Tämä huvitti häntä erinomaisesti; hän antoi noille neljälle heidän kuulun nimensä ja teki lisäksi sen ehdotuksen, että he perustaisivat nyt "seuran". Tosin heillä oli viikoittain kokoontumisilta hänen äitinsä luona, ja sitähän he voisivat jatkaa; mutta parempi oli, että he ottaisivat asian kokonaan omiin käsiinsä, määräisivät, mitä haluaisivat luettavaksi ääneen tai mistä esitelmän kuulla tai mitä itse toimisivat. Varsinkin viimeksimainittua. Nuorilla tytöillä oli niin monia "hepeniä" mielessään, että heidän pitäisi aikaisin uurastaa muodostaakseen jonkin aatteen valmiiksi, seuratakseen jotakuta nimenomaista harrastusta.

Seura! Ylin luokka perustaa seuran! Ystävättäriä voidaan äänestää jäseniksi kaupungilta, niin ikään sopii äänestää vanhempia oppilaita lähimmältä luokalta, ja seurassaan he saavat puhella, mistä itse tahtovat, kutsua kenet itse tahtovat pitämään esitelmiä, esittämään musiikkia … itse ovat he herroina, — he, eikä kukaan muu. He saavat laatia lakeja, valita puheenjohtajan, kirjurin, säätää sakkoja!… Mitä kaikkia kuvitelmia tämä elähdyttikään liikkeelle — ei ainoastaan ylimmillä luokilla, vaan kaikkialla aina alinta myöten, missä pienimmät istuivat tavailemassa ja laulelemassa kissasta; millaista eloisuutta syntyikään pöytien alitse ja päällitse, kuiskimisia tunneilla, hälinää väliajoilla!

Kun koulun anastaa kysymys, josta ei saa tunneilla puhua ääneen, saattaa se opettajat epätoivoon. Kukaan ei lue, kukaan ei kuule, kukaan ei pysy järjestyksessä eikä muista. Jos tahtoo saada oikeata hupia luokalla vallitsevasta kiihkosta, niin ei saa asettua eteen, sillä silloin he talttuvat; — ei, tulee asettua taakse ja pitää silmällä palmikkoja. Voisi luulla niiden saaneen itsenäisesti toimivan elämän. Ne hyppivät, ne tanssivat, ne kiertyvät ja ne kiehittyvät hajalle; värieroavaisuudet käyvät tässä ylettömässä rauhattomuudessa varsin hauskaksi. Kaikki nuo tulipunaiset, vaaleanpunaiset, ruskeanpunaiset vastakohtina tummille, jotka näyttävät ikään kuin vedessä kostutetuilta tai öljyä tiukkuvilta taikka ovat himmeän tummia kuin kahvinsakka; niille, jotka ovat ulkoa mustia ja sisältä ruskeita, ja ihan korpinsinimustille; vaaleille, joissa on kaikenlaisia harmaita, keltaisia ja harmaankeltaisia vivahduksia vihreässä pohjavärissä; yleensä kaikki nuo mahdottomat siirtymisvärit, jotka ovat kehitysiälle ominaisia. Palmikot ovat innokkaita kuin rupattelisivat keskenään, tekisivät temppuja toisilleen, hypähtelisivät toisiansa vastaan; seläntakainen elämä on uskollinen heijastus siitä, mitä edessä tapahtuu.

"Seuran" ensimmäisessä "perustavassa" kokouksessa valittiin Nora puheenjohtajaksi. Tinka oli tottunut siihen, että kaikki työ sälytettiin hänelle, joten hän jo ennakolta tiesi joutuvansa kirjuriksi, ja siksi hän tulikin — yksimielisesti. Siitä oli se etu, arveli Nora, että hän siten voisi jäljentää keskustelupöytäkirjat Frederikille. Ensimmäisenä säädöksenä oli kylläkin, että kaikki oli salaista; mutta Tinkahan oli kihloissa.

Muuten he aloittivat ilman kirjoitettuja sääntöjä; mutta Frederik vaati Kristianiasta käsin mitä tiukimmin lakeja. Hän lähetti luonnoksen, joka sääsi sakkoa poissaolosta, sakkoa määrätyn toimitettavan laiminlyömisestä, sakkoa toiskertaisesta vallattomuudesta, sakkoa äänestämättä jättämisestä. Mutta tytöt ottivat asian käytännöllisemmältä kannalta kuin hän — "pökkelö", kuten Tinka häntä tässä tilaisuudessa nimitti. Kaikessa hiljaisuudessa laativat Nora ja hän uuden lakiehdotuksen. Se käsiteltiin seuraavassa kokouksessa vilkkaalla pauhulla; lakeihin ei heillä näkynyt olevan luontumusta.

Kaupungilla tehtiin pilaa "seurasta"; jotkut katsoivat sen sopimattomaksi, jopa muutamat kerrassaan vaaralliseksikin. Mutta kun kaupunkiin samaan aikaan saapui näyttelijäseurue ja sen paras näytäntö sattui "seuran" kokousillaksi eikä tämän jäseniä paria poikkeusta lukuun ottamatta voitu saada uhraamaan illanviettoaan, pidettiin tätä "seuran" innostuksen kenraaliharjoitusnäytteenä; ei katsottu kannattavan houkutella esiin ensi-iltaa, he saivat olla rauhassa.

Pian ilmeni vaarallinen puute "seuran" säännöissä. Jokainen sai nimettömänä lähettää puheenjohtajalle keskustelukysymysehdotuksia; sitten äänestettiin, otettaisiinko ne päiväjärjestykseen vai ei. Siten esitettiin nimettömästi, että keskusteltaisiin "kuolemattomuudesta"; äänestyksessä ei esitys saanut ainoatakaan ääntä. Esityksen tekijä ei siis ollut "seuran" jäsen. Eräs toinen esitys kuului: "Missä määrin on miesväen sallittava viljellä huulipartaa?" — ja se oli kirjoitettu samalla käsialalla. Nyt ehdotettiin, ettei otettaisi lukuun mitään kirjelmää, jota ei ollut kokousten aikana asetettu kirjurin pöydälle. Muistutettiin tätä vastaan, että esitykset eivät siten enää pysyisi nimettöminä; mutta nähtävästi luotettiin omaan kätevyyteen, sillä esitys hyväksyttiin.

Vaikka keskustelut olivat ehdottomasti salaisia, kerrottiin kaupungilla jonkun nuoren neitosen tuolla ylhäällä pitämässään esitelmässä katsoneen surkean raukkamaiseksi miehissä sen, etteivät he voineet pitää siveydenlupaustaan yhtä hyvin kuin nainenkin. Silloin Dösen tekaisi kuuluisan lauselmansa:

Nora, Tora, ora pro nobis. [Latinaa = Nora, Tora, rukoile puolestamme. Suom.]

Ei muuten koskaan päästy varmuuteen siitä, mitä tytöt olivat kokouksissaan käsitelleet. He olivat sopineet, että antaisivat kaiken heistä sanotun käydä todesta; tuo veitikkamainen salaseura hyväksyi tämän pilan.

Pahimpia heidän härnääjiään oli konsuli Engel. Hän oli pian päässyt sovintoon yleisesikunnan kanssa esittämällä tyttärensä kautta anteeksipyytelyn. Edelleen hän lahjoitti Toralle japanilaisen lippaan, jossa oli monia pienempiä sisällä, ja sisimmässä oli uhkea rintaneula. Ja oikein saadakseen kaikki jälleen hyväksi hän pani toimeen sopijaispäivälliset, joille Milla sai kutsua useita ystävättäriään. Konsuli oli ripeästi hankkinut suunnattoman ison nuken, jonka oli asettanut pöydälle ja juhlallisesti ojensi noille neljälle; se vasta oli muhkea.

Tinka oli ottanut ylleen tukevimman pukunsa. Tora oli yltiöpäisellä tuulella alapäässä Millan luona, jonka vieressä hän istui; hän pakisi herkeämättä, niin että Milla tyrkkäsi häntä pöydän alla saadakseen ystävättärensä vaikenemaan. Silloin Tora nauroi kuin hullu. Nora juoksi pianon ääreen kesken jälkiruoan esittämään laulun, jota konsuli ei ollut kuullut. Tämä vakuutti sitten, ettei hän ollut milloinkaan huvitellut viattomammin. Hänellä ei ollut mitään muuta muotoa keskustelulle heidän kanssaan kuin kiusoittelu; yleensä se kohdistui "seuraan". He nauroivat hänen naljailulleen, he johtivat sitä pitemmälle; mutta he eivät ilmaisseet mitään, sillä nainen on perin tottunut kärsimään pilkkaa, kun on kysymyksessä jotakin, mistä hän pitää.

"Seura" oli heidän elämässään suuri uutuus; ja pian se tuli merkitsemään heille muutakin. Mutta sen osoittamiseksi kääntykäämme takaisin erääseen, joka odottelee meitä.

Anna Rogne ei tullut kouluun sinä maanantaina, jona Milla oli vastassa sydän itsesoimauksia tulvillaan. Heti kouluajan päätyttyä Milla tavoitti häntä vaunuineen, mutta Anna oli sairaana; tädit tulivat myhäillen vastaan ja vakuuttivat, ettei häntä saisi häiritä. Seuraavana päivänä Milla saapui uudestaan; hän kysyi, eikö hän saisi vilahdukseltakaan nähdä potilasta. Anna ja hän olivat yhdessä alkaneet lukea Fabiolaa; eiköhän hän nyt voisi lukea ääneen Annalle? Pikku Anna teki esteitä; myhäilijät myhäilivät, — ja Milla lähti.

Kolme viikkoa oli Anna koulusta poissa; Milla tavoitteli häntä vielä pari kertaa, mutta ei päässyt sisälle asti. Sitten hän heitti silleen.

Anna ei ollut sairas; hän uskoi tädeille peittelemättä, mikä oli vikana. Hänet oli petetty ja poljettu, niin, vieläpä ryöstettykin. Mitä hän tällä viimeisellä tarkoitti, sitä hän ei pitkään aikaan tahtonut selittää; hän ei voinut. Hänen täytyi saada olla ihan, ihan, ihan yksikseen. He kuulivat hänen päivät pitkät käyskentelevän tuolla ylisillä — toisinaan öisinkin; heitä ahdisti mitä suurin pelko, mutta he tekivät hänen toivomuksensa mukaisesti.

Joka kerta, kun he pitivät hartaushetken, antoivat he hänelle tiedon, mutta hän ei saapunut koskaan. Hänen nähdessään heidän yltyvän kummastuksensa ja huolestuksensa puhkesi viimeinkin ilmoille, että juuri tässä hän oli kärsinyt pahimman häviönsä, sillä kaikki, mitä hänellä oli ollut rakkainta, oli hän jakanut Millan kanssa. Puhumattakaan synnintunnustuksesta ei edes ollut ainoatakaan rukousta, ei virttä, ei rakasta raamatunkohtaa sellaista, mitä hän ei olisi käyttänyt kuten käytetään kihlasormuksia, vaihdetaan lahjoja, suudellaan toistensa valokuvia … hän ei enää sietänyt nähdä sitä tai kuulla sitä, ei ajatellakaan sitä!

Hän ei itkenyt, muiden nähden ainakaan; pikku Annalla oli tahtoa. Hän katseli tapahtunutta kuin toinen vihollinen katselee toista; se ei tuottanut tuskaa vaan suuttumusta. Hän vihasi toista, halveksi itseään. Hänen erehdyksensä — viimeisen päivän viimeiseen hetkeen asti, jolloin hän seisoi Millan oven edessä ja kuuli toisten nauravan sisäpuolella — … voitiinko ajatella mitään naurettavampaa? Mitä hän juhlallisen totisena oli toiminut yhdessä mokomankin kanssa, — ja se sisäinen voima, jota hän oli uskonut siinä olevaksi … ei ollut rajaa hänen häpeämiselleen, kun hän sitä ajatteli. Ja kuitenkin sitä oli ajateltava. Hän pakotti itsensä tunnustamaan sen tädeille; hän pakotti itsensä tutkistelemaan sitä sen syvimpiä syitä myöten. Siitä koitui työ, ja se toi muuta mukanaan.

Mutta hän kohottautui siitä, — alkoi liikkua ulkona, tehdä pitkiä yksinäisiä kävelyjä ja vihdoin lukea. Kolmen viikon kuluttua hän saapui kouluun, hiukan kalpeampana kuin tavallista ja vielä laihempana, mutta kaikessa muussa näköjään entisellään.

Hän ei istunut vanhalle paikalleen, mutta oli ystävällinen kaikille, — Millallekin. Tämä ei enää yrittänyt antaa mitään selitystä; mutta ei kenties tapahtunut hänen tietämättään se, että Tora yritti. Anna kuunteli häntä — ja pyysi hiukan keltaista lankaa; hän toimittaisi huomenna takaisin.

Kaikissa seuran kokouksissa hän kävi ahkerasti: tämä ilmeisesti herätti hänen harrastustaan, mutta hän ei ottanut mitään toimivaa osaa.

Sitten lähempänä joulua oli Rendalenia — Noran ehdotuksesta — kutsuttu puhumaan heille Henrik Ibsenin Kummittelijoista; hän kieltäytyi, mutta pyysi saada puhua muutamia sanoja sukuvastuusta. Hän arveli nimittäin, että siinä, jos se kehitettäisiin ja omaksuttaisiin, oli useita uusia siveellisyyssääntöjä, vieläpä että siitä puhkeaisi paljossakin mullistus. Tultiin jännittyneiksi; ilomielin ajateltiin saatavan kiintoisa, hiljainen esitys — ja saatiin katkonainen, mutta karmiva saarna. Tytöt istuivat säikähtyneinä sekä Rendalenin omasta liikutuksesta että hänen sanoistaan. Hän huudahti lopuksi, että ne, jotka päästivät periytyviä tauteja lapsiinsa, — ne, joilla esimerkiksi oli tiheään mielisairautta suvussa ja jotka silti menivät naimisiin, — ne, jotka irstailujen heikontamina toimittivat lapsia maailmaan, — ne, jotka rahojen takia menivät naimisiin vaivaisten tai terveytensä menettäneiden kanssa ja siittivät lapsia heidän kanssaan, olivat pahempia kuin suurimmat roistot, pahempia kuin varkaat, väärentäjät, rosvot, murhaajat … sellaista hän syyti…

Oli täytynyt tapahtua jotakin. Rouva Rendalen olikin muutamien päivien ajan kävellyt silmät punaisina, ja Rendalen itse oli ollut poissa, varmaankin Kristianiassa.

Tästä esitelmästä Anna meni häntä kiittämään omalla "koppavalla" tavallaan. Anna sanoi hänen lähdettyään, että se oli parasta, mitä hän oli kuullut. Vain yksi yhtyi tähän, ja se oli miss Hall; toiset eivät sanoneet mitään, niin, olipa kauan kiusallisen hiljaista. Vihdoin joku lausui, että esitelmä tuntui hänestä peloittavan rajulta. Siihen pikku Anna vastasi, että ihmisiä täytyi herättää; kaikki tehtiin "ajanvietteeksi", — siinä oltiin tässäkin seurassa jo pitkällä. Tämä nolostutti vielä lisää; Nora loukkaantui ja kysyi, eikö sitten Anna tahtoisi tehdä jotakin seuran hyväksi. Anna punastui, mutta kaikkien hämmästykseksi hän vastasi: kyllä, hän yrittäisi.

Sitten hän katosi koulusta useaksi päiväksi, mutta seuraavaan seuran kokoukseen — viimeiseen tällä puolella joulua — hän ilmoitti esitelmän. Hän toivoi saavansa kuulijoikseen sekä Rendalenin että rouva Rendalenin ja Karl Vangenin; sepä ei juuri ollut kynttilänsä panemista vakan alle, arvelivat ystävättäret. Kutsutut tietysti saapuivat.

Pikku Anna näytti tullessaan rasittuneelta; hänen kätensä myös vapisivat, kun ohuet, kalpeat sormet selailivat käsikirjoitusta tuolla ylhäällä katederissa ja asettivat kynttilät paikoilleen.

Ääni, sanonta olivat täsmälliset, toisinaan miltei terävät. Hänen suuret silmänsä eivät kernaasti katsoneet ylös; milloin ne sen tekivät, kuvastui niissä merkityksellisyys, joka saattoi ärsyttää. Hän luki sana sanalta. Varsinkin alku oli siten pinnistettyä.

"Nainen ei samassa määrin työskentele itsensä parantamiseksi kuin hän asettaa suuria vaatimuksia miehelle. Hän ei karsi olemuksestaan niitä vikoja, joita hän sai toisissa ja huonommissa olosuhteissa. Siten mainitsen tänä iltana yhden vian: valehtelemisen.

"Heikompana olentona hän on totuttautunut valehtelemaan. Mutta nainen ei enää ole niin epävarmalla pohjalla, että hänen tarvitsee sitä tehdä.

"Minä tarkoitan esimerkiksi sitä, että hän alituiseen tekeytyy niin leppeäksi, niin hurskaaksi, niin vaatimattomaksi, niin rakastettavaksi vieraiden edessä: kun vain vieras esiintyy, tulee hän siten valheelliseksi.

"Ja minä tarkoitan sellaista, että jos suoran tien kulkemisessa on jotakin epämiellyttävää, tekee hän heti kaarroksen; hän verukkelehtii, teeskentelee. Jos hänen pitäisi tehdä jotakin, mihin hänellä ei enää ole halua, niin hänellä on muka päänkivistys; jos tulee joku, jota hän ei mielellään tapaisi, on hän mennyt ulos, vaikka istuukin huoneessaan. Häntä ei vähimmässäkään määrin arastuta käyttää palvelijatartaan, tytärtään, ystävätärtään valehtelemaan hänen puolestaan, milloin hän itse ei voi.

"Muutamat naiset — ehkä niitä on verraten moniakin — ovat siinä määrin tottuneet mainitsemaan vääriä syitä tai unohtamaan oikeita, yleensä 'keksimään', että he tekevät sitä ilman mitään ulkonaista pakkoa; se miellyttää heitä jonkinlaisena keikailuna.

"Jospa niin olisi ainoastaan ihmisten välisissä suhteissa! Mutta samanlainen on suhde Jumalaankin. Tästä käytän erään kirjailijan sanoja. Hän lausuu: 'On työläs arvostella naisen uskonnollisuutta, niin kauan kuin uskonto on hänen ainoana henkisenä harrastuksenaan. Mutta kun näkee sata, kaksisataa, kolmesataa naista jonkun muotipapin ympärillä, silloin voidaan aavistaa pahaa. Onhan toisen sanoille antautuminen kylläkin helpoin ajattelutapa; mutta vielä helpommin pääsee hurmaantumalla saarnaajaan itseensä, ja kaikkein helpoimmin olemalla hurmaantuvinaan, koska muut hurmaantuvat…'

"'Se usko, joka on menettänyt maalliset ihanteensa ja sitten siirtää ne taivaaseen, ei suinkaan ole niin varma hyvästä vastaanotosta siellä, kuin papit lupaavat. Tavallisesti ei siitä tulekaan enempää kuin epämääräinen kaipuu…'

"'… Niin ikään on monia naisia, jotka ovat kovin huolehtivia ennakolta; parasta turvata itsensä ja omaisensa kaiken varalta. Mitähän meidän Herramme sanoo, kun he aloittavat…?'"

Hän lueskeli otteita edelleen, ja useat niistä herättivät naurua — etenkin Karl Vangenissa, kumma kyllä. Siitä hän siirtyi naisen toimintaan hyväntekeväisyysseuroissa, jolloin hän panee toimeen iloisia tanssiaisia köyhien hädästä ("tulot köyhille", kuten sanotaan), laittaa hauskoja myyjäisiä, niin, teatteriesityksiäkin hukkuneiden tai palaneiden jälkeenjääneistä. Kuvattiin, miten hän sellaisissa seuroissa kuin tämäkin tässä huvitteli suurilla kysymyksillä, viehättyi erityisiin luennoitsijoihin; Anna oli ylen terävä — kuten yleensä nuoriso arvostelemaan antautuessaan.

Lopettaessaan ja alas tullessaan ei hän alussa käsittänyt, mitä
hänelle sanottiin; hän vastaili sattumattomasti ja kyseli uudestaan.
Mutta hän toipui vähin erin. Silloin hän etsi katseellaan Rendalenia.
Tämä oli poistunut.

Anna kummastui tavattomasti. Sitten hän sipsutti rouva Rendalenin luo kuulemaan syytä. Hänen täytyi aloittaa kysymällä, miltä hänestä tuntui.

"Niin, tyttöseni, sinä olet varmastikin aikalailla oikeassa; mutta minä niin pelkään, että te nyt yllytte soveltamaan kaikkeen 'totisuutta'. Teitä poloisia, silloinpa te vasta oikein valehtelemaan joudutte! Harvat naiset voivat pysyä 'totisina', tyttöseni. Mutta muovailla itseään he kyllä voivat; nyrjähdyttää he voivat itsensä myös, — Jumala paratkoon! He käyvät usein niin luonnottomiksi, että iljettää."

Vihdoin tuli Annan kysymys, hitaasti, varovasti: "Miksi herra
Rendalen lähti?"

"Luoja tiesi!" — hän huokasi, katsoi ovea kohti, josta hänen poikansa oli kadonnut, nousi ja poistui.

Karl Vangen puheli Toran kanssa. Nyt hän näki Annan seisovan jouten ja tuli sanomaan, että hän oli "kovin mielissään" muutamista otteista; hän tunsi kirjan. Karl Vangen oli ollut koitumaisillaan muotipapiksi; onneksi hän oli välttänyt vaaran, mutta säikky oli vielä veressä. Sen tiesi Anna tädeiltään, joten hänellä oli salainen avain Vangenin puheisiin; tämä pysytteli yksinomaan naisen uskonnollisessa suhteessa eikä ollut aivan yhtä mieltä esitelmän pitäjän kanssa. Silloin Anna kysyi hänen mielipidettään muusta. "Tunnen naisia niin vähän muissa suhteissa", vastasi toinen hiukan punehtuen; "en rohkene puuttua siihen".

Heti aikuisten mentyä puhkesi häly valloilleen, sillä tytöt olivat ihastuksissaan. "Pikku Anna" oli heistä vanhin, ja se unohtui helposti, kun hän oli ruumiillisesti niin jälkeen jäänyt; he eivät olleet ajatelleet hänen kykenevän mihinkään sellaiseen. "Olipa se erinomaisesti sommiteltu; kerrassaan hyvin sanottu. Ja oman jäsenemme suusta!"

Varsinkin olivat Nora ja Tora viehättyneitä. "Sellaisia me olemme! Niin epätosia me olemme — enimmäkseen pikkuasioissa, tietenkin. Ja kuinka me huvittelemmekaan vakavalla, — oih! Ei, tarvitaan tekoja lisäksi; tai ellei tekoja, niin —"

— "aivastuspulveria", virkkoi joku, ja koko parvi kikatti.

Mutta he jatkoivat taas. "Se on totta; kautta taivaan, se on totta!
Tässä täytyy tulla muutos; on häpeä, että me olemme tällaisia!"

Aloittaakseen tahtoivat kaikki saattaa Annaa kotiin, — niin, he tahtoivat! Ja sen he tekivät, niin että Annan molemmat vinovartiset tädit yömyssyissään pelästyivät, kun kello 11 ja 12 välillä yöllä kuulivat parven sorisevan ulkopuolella ja huutavan "hyvää yötä! hyvää yötä! hyvää yötä!" kahdellakymmenellä heleällä tytönäänellä. Entä pikku Anna itse? Hänenhän täytyi tulla sisälle kertomaan heille, mitä oli tekeillä; mutta hän sanoi vain, että nuo olivat saatelleet. Hän ei heti voinut selittää enempää; hän oli epävarma.

Hän oli kirjoittanut tuon sydänverellään. Hän oli kääntänyt katkerimman kokemuksensa hyökkäykseksi; hän oli ollut varma siitä, että hänen kimppuunsa käytäisiin tämän takia, että hänet syöstäisiin hylkiöksi, — ja hän olikin saanut siitä kiitosta ja taaskin kiitosta, riemastusta ja taaskin riemastusta, kehumista ja yhä vain kehumista… Hän makasi vuoteellaan eikä saanut unta.

Samaan aikaan makasi useampi kuin yksi pikku pää pohtimassa, mitä ihmettä he oikein keksisivätkään. Kaipuu vakavuuteen, järkkymättömään toteen tarvitsi ehdottomasti käytäntöä; muutoinhan se voisi kuoleutua. Ja se keksittiin! Millalla oli surua; Milla ei voinut mennä tanssiaisiin jouluna: kukaan ei menisi tanssiaisiin jouluna. Niin, naurakaa vain, mutta se päätettiin yksimielisesti; ystävätärtä ei hylätä surussa. Ei koko talvena tahtonut yksikään "yleisesikunnasta" mennä tanssiaisiin. Millaa imarteli niin suuri myötätunto; mutta… Ei mitään muttaa! Järkähtämätön, yksimielinen päätös. Eikä asia siihen jäisi; aprikoitiin lisää…

Kaupungin nuorisoa suretti niin monen nuoren, iloisen tanssikumppanin puuttuminen salista; mutta siinä ei mikään suru auttanut. Niin, heitä ilahdutti, että surtiin.

Kuten sanottu: se ei jäisi — siihen.

4

Portailla

Tämä yhteistunto niiden kesken, jotka kulkivat etumaisina ja antoivat suunnan, tämä vilkas tiedon, itsenäisen elämänkatsomuksen kaipuu sieti kyllä arvostelua ja kenties hiukan pilaakin, mutta se oli kuitenkin vääjäämätön todiste siitä, että koulu oli nyt hyvällä tolalla.

Kaupungissa hämmästeltiin, että havaintovälineiden, kokeiden, opetustapojen etevyys juurrutti niin selvää ja ennen kaikkea niin harrastukseen perustuvaa tietoa lapsiin asioista, joita kaikki pystyivät ymmärtämään ja jotka kuuluivat elämän läheisimpiin tarpeisiin. Kodit olivat kerrontaa ja tiedonhalua tulvillaan, pyydeltiin saada ostaa kojeita kemiallisiin ja fysikaalisiin kokeisiin, mikroskooppeja, historiallisia piirroksia, jotka valaisivat uskontoa ja elämäntapoja kautta kaikkien aikojen. Poikia ja tyttöjä ei enää voinut toisiinsa verratakaan, kun oli innosta ja opista kysymys.

Tämä saattoi opetustunnit onnekkaiksi; suuret kokoontumiset puolelta päivin pöytien ääreen "aamiaiselle" tuolla ylhäällä olivat juhlia, ja oppilaat juoksivat alas mäkeä ehtoopäivisin ilman kirjoja, ilman läksyjä, vapaina, vapaina, vapaina…!

Mutta onnellisimmat jäivät tuonne ylös; ne olivat rouva Rendalen ja Karl Vangen. Missä rouva Rendalen mennä touhotti kakkulat nenällä hiljaa hyräillen epämusikaalisella äänellä, siinä tuntui syyskesän heinäkuorma tulevan vastaan; raikas tuoksu leyhähti jo kaukaa, ja mielellään antoi tietä noin valtavalle, hyödylliselle ja kukkuroilleen sälytetylle ilmestykselle. Karl Vangen hymyili aina leveästi; hänellä ei enää ollut aikaa vetää hymyänsä takaisin. Hän säteili, kun vain joku vilkaisi ylös koulua kohti, ja saattoi loppumattomiin asti kuunnella tai itse kertoilla koulun pikku tapauksia; ne olivat kaikki merkillisiä tai hauskoja.

Vain Tomas ei ollut oikein mukana. Mutta yleensäkään ei Tomasia käynyt sanominen "sävyisäksi", jos sillä ymmärretään luottavaista seurustelua, tasaista hyväntuulisuutta. Joko hän käytti pitkää Karl Vangenia pukkinaan ulkona puutarhan käytävillä, vieläpä sisällä arkihuoneessa, hypellen hänen ylitseen kuten on pikku poikien tapa, tai harppoi edestakaisin, edestakaisin, tavallisesti hymisten, kädet taskuissa, kunnes pelkkä katseleminenkin huimasi sivullista. Toisin ajoin hän soitteli pianoa tuntikausia tai työskenteli koulussa ja koulun hyväksi ilman levon hetkeäkään, mutta saattoi myös syventyä johonkin uuteen kirjaan eikä silloin sietänyt minkäänlaista häiritsemistä. Niin ikään hän teki tavattoman pitkiä kävelymatkoja, luennoitsi ja huvitteli taas tyttöjen kanssa kuin toveri, mutta sitten toisin ajoin ei kärsinyt nähdäkään heitä, koulua tai mitään siihen kuuluvaa. Äidin täytyi silloin hoitaa kirjallisuustunti hänen puolestaan, miss Hall sai osalleen kemian ja fysiikan, Nora laulun; Tomas ei tahtonut, ei voinut. Sitten hän tuli taas iloisempana, reippaampana kuin koskaan, teki työtä kahden edestä. Äiti katsoi syyksi kaikki ne vuodet, jotka poika oli elänyt ilman säännöllistä tointa.

Jos heillä oli vieraita, ei hän tullut näkyviin lainkaan, tai tuli ja tenhosi kaikki, taikka tuli ja istui mykkänä. Seisoi ja puheli jonkun kanssa, sanoi: "Niin, totta kyllä! Varsin oikein!" — lähti eikä enää palannut.

Nyt tuota katseltiin nerokkuuden näkökulmasta; Tomas Rendalenissa oli jotakin nerokasta.

Ennen Amerikkaan lähtöä hän oli "keksinyt" erään historianopettajattaren; "keksiminen" olikin hänen mielitekojaan. Hän oli nimeltään Karen Lote ja opetti käsitöitä, kirjoitusta ja piirustusta. Rendalen oli pannut merkille hänen tietonsa eri tyylilajien alalta ja sai selville, että tällä nuorella tytöllä oli melkoinen taidehistoriallinen sivistys. "Laajentakaa se sivistyshistorialliseksi!" Hän ei väsynyt antamaan tätä neuvoa. Täällä kotona on sivistyshistoriallinen tietämys kehno, ja ainoastaan tällä historialla on koulussa arvoa. Hän alkoi jo silloin koota sitä suurta piirustuskokoelmaa, joka koululla on, ja siten hän valtasi tytön harrastuksen.

Hän piti sitä yllä lähettelemällä matkaltaan lisää kuvia sekä kirjoja ja neuvoja, ja tuskin hän oli palannut kotiin, kun otti historiantunnit koko koulussa, näyttääkseen opettajattarelle, miten hän tarkoitti opetuksen annettavaksi. Kehitystä, yhteyttä hän etsi ripeällä, historiallisella yleissilmäyksellä, jota valaisi kartoilla ja piirustuksilla; hän teki sen lyhyeksi pienille, pitemmäksi varttuneemmille, käyttäen yksityisseikkoja vain luonteen omaisuuden selittelyyn. Hän teki sen yksipuolisesti, mutta siinä oli voimaa ja värikkyyttä, siitä sai käsityksen historiasta. Karen Lote viehättyi; Rendalenin olemuksen ja mielipiteiden uutuus, hänen ihmeellinen opetuskykynsä, sen voimakkuus, joka sai toisen uskomaan, ettei hänelle ollut maailmassa olemassa ketään muuta kuin se, jota hän juuri sillä hetkellä katseli; — hänen vaatetuksensa sorea aistikkuus, hänen hyvin hoidettu asunsa, aina siihen hienon hajuveden keveään tuntuun asti, joka häntä aina seurasi… tämä syvällisille vaikutelmille herkkä lahjakas neitonen ei kuutenakolmatta ikävuotenaan ollut kokenut mitään vähääkään tämän kaltaista, tämän jokapäiväisen virkistyksen veroista.

Rendalenia kohdannut väärinymmärrys ja vaino kärsimyksineen kohotti neiti Loten tunteet hurmaannukseksi. Mutta hän ei vaivannut sillä ketään.

Sitten Rendalen otti koulun haltuunsa johtajana. Hän tuli ja kuunteli toisen opetusta — milloin sai vapaan hetken, hän tuli, otti innokkaasti osaa tai lähti sanaakaan hiiskumatta. Pysyi poissa pitkiä aikoja, tuli taas sitten joka päivä, otti häneltä kokonaisia tunteja, — tai harppaili edestakaisin, edestakaisin, — ja jäi tykkänään pois.

Joulun edellä meni Karen Lote rouva Rendalenin luo ja vakuutti hänelle, ettei hän voinut olla koulussa päivääkään kauemmin.

Kun hän vain kuuli Tomas Rendalenin askelet käytävästä, vapisi hän; tämän läsnäollessa ei hän voinut kertoa yksinkertaisintakaan tapausta, saati selitellä mitään.

Mutta minkä tähden?

Rendalen osoitti hänelle mitä ilmeisintä vähäksymistä! — Neiti Lote itki ääneensä.

Vähäksymistä?

Niin! Rendalen tarttui yhtä mittaa hänen sanoihinsa, otti koko tunnin häneltä, — tai ei pitänyt häntä oikaisemisen arvoisena, vaan käänsi selkänsä, ei tervehtinyt, ei tullut. — Hän luetteli vastuksiaan loputtomasti.

Rouva Rendalen kutsui opettajattaret koolle ja esitti heille neiti Loten valituksen, varmana siitä, että tämä oli mitä kummallisin väärinymmärrys.

Mutta se opettajatar, joka oli tullut neiti Loten sijalle piirustuksessa, vakuutti, että ellei hänellä olisi äitiä elätettävänään, olisi hänkin jo aikaa sitten lähtenyt; hän ei sietänyt Rendalenin herkeämättömiä muistutuksia lasten kuullen. Rendalen oli tuskastuttava tyranni; juuri sillä tavoin eikä toisin täytyi kaiken olla pienintäkin piirrettä myöten. Hän oli tehnyt opettajattaren niin hermostuneeksi, että hän vapisi, kun vain kuuli hänen tulonsa käytävästä. Hänkin itki.

Säikähtynyt rouva Rendalen kääntyi nopeasti toisiin; mitä tämä olikaan? Puhukoot kielten opettajattaret, hänen pienestä pitäen kasvattamansa oppilaat, hänen hyvät ystävättärensä, jotka olivat hänen avullaan kehittäneet itseänsä edelleen ulkomailla. Niin, he arvelivat kyllä, ettei Rendalen itse ollenkaan aavistanut "muistuttelevansa", yhtä vähän kuin loukkaavansakaan ketään sekaantuessaan opetukseen siten, että lapset huomasivat hänen etevämmyytensä, — mutta tuskastuttavaa se varmasti useinkin oli. Hän oli niin epätasainen, sekä opettajattaria että lapsia kohtaan; hän ei menetellyt samanlaisissa tilaisuuksissa samalla tavalla, vaan aina mielialansa mukaan. Heidän mielipiteensä oli, ja siihen yhtyivät kaikki, ettei häntä voinut sanoa sopivaksi johtamaan koulua. Samaa mieltä oli itse miss Hall, jolla ei muutoin ollut mitään valittamista.

Rouva Rendalen pyysi heitä kaiken hyvän nimessä ajattelemaan syvästi; eiväthän he toki tahtoneet syöstä koulua nurin? Hän oli kovin kuohuksissaan ja sanoi, että hän toistaiseksi ottaisi haltuunsa johdon. Mutta he eivät saisi antaa sen tulla muiden tietoon! Hän antautui luonteenomaisen rajusti järkkymyksensä valtaan. Silloin toiset pelästyivät, syntyi liikuttavia kohtauksia, he ylistelivät hänen poikaansa, toinen toistansa uutterammin; niin, jos ei olisi äskeistä kuullut, olisi uskonut heidän kaikkien olevan hehkuvaa ihailua tulvillaan.

Loppujen lopuksi: laatia erinomainen opetussuunnitelma nykyajan parhaitten esikuvien mukaan ja itse olla verraton opettaja, — se on aivan toista ja paljon enemmän kuin olla kelvollinen koulunjohtaja. Siitä olivat he ja äiti pian yhtä mieltä; tällä he lohduttelivat toisiaan niin hyvin kuin kävi päinsä.

* * * * *

Mutta Rendalenille se oli hänen elämäntehtävänsä; jos hän sen menetti, ei hänellä ollut mitään.

Siitä asti, kun Augusta vaipui hautaan ja hän sai tietää, ettei hänen myöskään kannattanut luoda itselleen perhettä, oli se — äidin koulun ottaminen haltuunsa ja tekeminen siksi, mitä äiti oli uneksinut eikä saavuttanut — ollut hänen kihlauksensa, hänen avioliittonsa, hänen sukunsa jatkuminen. Hän oli ylpeä siitä. Tätä oli hänen ensimmäisessä nuoruudessaan, hänen työssään, hänen urheudessaan ilmennyt harras tarmo; tämä oli niin ikään Karl Vangenin horjumattoman ihailun lähde, rouva Rendalenin keskustelujen ja kirjeiden salainen teksti.

Kuitenkin tulivat taistelut, eikä Rendalenin hillitön luonne kestänyt niitä kaikkia onnellisesti. Mutta joka kerta valtasi hänet häpeän tunne ihanteensa edessä, ja se koitui peloksi, — tuoksi lannistavaksi peloksi, jota äiti oli tuntenut kantaessaan häntä sydämensä alla. Äiti oli usein kuvannut sitä voimakkain värein: mutta se ei ollut mitään verrattuna siihen, mitä poika koki; se oli hirvittävää. Se ajoi hänet takaisin avomielisyyteen äitinsä kanssa; se sai aikaan, että hän ehdottomasti säilytti tämän luottavaisen suhteen. Se oli heille välttämätön, sillä heillä oli yhteinen elämäntehtävä.

Kenties hän olisi syössyt nurin äidin, elämäntehtävän ja pelonkin, jos hänen aistilliset rakastumisensa olisivat keskittyneet johonkin yksityiseen ihmiseen, sillä hänessä oli hurjaa tarmoa, joka silloin olisi tarrautunut toisen tarmoon. Mutta hänen luonteensa perinnäinen levottomuus antoi toisen vaikutelman häivyttää toisen; pelko sai aikaa tulla väliin aina voimakkaammin — ja jäi lopulta voimakkaimmaksi. Elämäntehtävä oli pelastettu.

Siitä asti, kun hän oli kokonaan päässyt voitolle, oli häneen kehittynyt jotakin reutovaa. Se oli aina piillyt hänessä; se muistutti hänen isänsä kuvainkaipuuta, hänen haluansa ottaa asiat suurelliselta kannalta.

Hänen opintonsa pinnistyivät — ei koskaan yhtä asiaa kerrallaan, vaan rauhattomasti toisesta toiseen. Elleivät tutkintoaineet olisi niin erikoisessa määrässä soveltuneet hänen taipumuksilleen, ei hän olisi koskaan saanut tutkintoaan suoritetuksi; hän oli valmis siitä aikaa ennen määräpäivää ja jo pitkälle ehtinyt muuhun. Hän oli aina edellä siitä, mitä hänellä oli parhaillaan tekeillä; se tuli määrätyn tai ajatellun kokonaisuuden niveleksi. Karl Vangenista, joka näki hänen lueskeluaan, oli usein uskomatonta, mitä kaikkea hän silti ehti. Aivan samoin hän seurusteli ihmisten kanssa; usein ei hän tuntunut olevan saapuvillakaan ja sai kuitenkin aivan selviä vaikutelmia.

Mutta nämä kaikki olivat samaa laatua. Hän näki kuvia ja todistuksia jostakin, mitä parhaillaan tutkiskeli; ei ihmisiä, vaan ilmiöitä; ei esineitä, vaan käsitteitä.

Niin kauan, kuin Karen Loten piti syventyä hänen historialliseen menetelmäänsä, herätti hän tavattomassa määrässä hänen kiinnostustaan, sitten ei vähääkään. Muiden kävi jokseenkin samoin — poikkeuksena miss Hall. Tämän opetus oli uutta; hän oli jännittynyt näkemään sen seurauksia, ensin älyllisiä, sitten siveellisiä.

Entä hänen oma työnsä? — sitten kun vuosikausia kestänyt, herkeämätön aineksien ja menetelmien etsintä kautta koko maailman oli päättynyt, — sitten kun takavuosina aloitettu ja korjailtu ja loppumattomasti pohdittu opetussuunnitelma oli pantu käytäntöön, — erittäinkin sitten kun raaka, ulkoa päin noussut vastarinta oli nujerrettu … niin, mikä lipuikaan sitten sekaan ja tuli tielle —? Eikö hän voinut enempää —? Eikö hän tahtonut enempää —? Eikö se ollut hänelle enää kylliksi?…

Kaikki ihmiset hänen ympärillään olivat iloissaan siitä; varsinkin hänen äitinsä ilo oli liikuttavaa. "Tämä on se koulu, jota olen uneksinut, poikani! Minun rakas Tomasini!" — Hän kuuli tuon melkein joka päivä; hän kiitti ja suuteli äitiänsä siitä, hän kaipasi sitä. Mutta kuitenkin! … opetus, hänen pääaineensa, — niin, häntä voi jännittää jonkin asian saattaminen vakuuttavan selkeäksi, jonkin johtavan aatteen tekeminen muistettavaksi, vaikeimman kuvaaminen helppotajuisesti; häntä saattoi viehättää uuden käsityksen juurruttaminen vanhempiin kuulijoihin tai heidän huomionsa kohdistaminen johonkin nykyajan kysymykseen. Kaikessa, mikä tarjosi ratkaistavaksi jonkin ongelman, oli hän kekseliään kärsivällisesti mukana; sen ulkopuolella ei hänellä ollut maltin ja harrastuksen rahtuakaan.

Hän tiesi monet puutteensa, ja ne kiusasivat häntä yhä ahdistavammin, hän kun kiihkeästi tutkisteli itseään. Oli hetkiä, jolloin hän ei sietänyt koulua.

Silloin hän tunsi menettäneensä elämänhalunsa, kannustajansa … hän olisi sanonut rakkautensakin, ellei äitiä olisi ollut, ja Karlia lisäksi; hän piti sydämellisesti Karlista. Vaimon ja perheen kaipuuta se ei ollut, välitöntä ainakaan; eihän kukaan erityisesti vetänyt häntä puoleensa?

Tämäkö se oli onnettomuutena? Ettei hän voinut solmia mitään suhdetta
—? Lapsena hän oli voinut…

Kun mies näissä mietteissään siirtyy päivästä toiseen ja jonakin iltana kohtaa äitinsä itkun ja valittelun siitä, että opettajattaret eivät enää tahdo sietää häntä johtajana, ei hän hätkähdä, kuin kuulisi jotakin odottamatonta. Tomas pysyi pianon ääressä, missä oli istunut äidin tullessa; hän näppäsi kosketinta silloin tällöin äitinsä pitkän ja usein keskeytyneen puhelun aikana: hän näki äitinsä epätoivon, kätki omansa. Hänestä tuntui, ettei hänellä nyt enää ollut täällä tehtävää.

Hän huomautti hiljaisesti, että äidin kenties pitäisi toistaiseksi ottaa koulu johtaakseen; hän tokaisi sen, ikäänkuin se ei olisi merkinnyt mitään enempää. Toinen vastasi, että samaa oli hänkin opettajattarille sanonut. Tomas kävi kalman kalpeaksi. Äiti kiiruhti lisäämään, että tietysti ainoastaan Tomas kykeni valvomaan omaa suunnitelmaansa. Hän pyysi poikaansa heti puhumaan opettajattarien kanssa. Eikähän hän koskaan kenenkään kanssa puhellutkaan. Hehän ymmärsivät häntä kerrassaan väärin; hän loukkasi heitä, kun ei osoittanut heille mitään luottavaisuutta, ei edes aina hienotunteisuuttakaan. Eikö hän sitten pitänyt heistä?

Tämä oli Tomasille liikaa; hän heittäytyi pianon yli ja itki, mutta nousi heti, otti hattunsa ja takkinsa ja läksi ulos, vaikka äiti häntä rukoili jäämään ja puhelemaan edelleen hänen kanssaan kuten entisaikoina. Tomas ei voinut.

Sillä äidinkin suhteessa häneen oli jotakin, mikä nyt tuotti hänelle tuskaa. Hän oli poikansa tullessa kotiin vastaanottanut hänet mitä ihailevimmin; kaikki, mitä hän oli sanonut ja tahtonut, oli oikein. Mutta hänen ohjelmapuheensa jälkeen oli äiti alkanut epäillä. Vähitellen tämä oli yltynyt siinä määrin, että äiti nyt liitti kysymysmerkin kaikkeen, mitä poika sanoi; opettajattarien ensimmäisen valituksen perusteella äiti nyt otti koulun pois häneltä! Tämän saattoi äiti oivallisesti yhdistää, ylpeyteensä poikansa koulujärjestelmästä ja myhäilevään, hiljaiseen riemuunsa sen hyvästä menestyksestä.

Hänen epäilynsä ei silti ollut enempää kuin mihin kenties oli oikeus sellaisella käytännöllisellä järjellä kuin hänen. Hän ei syyttänyt äitiä siitä; hän ei vain voinut sietää sitä.

Tuo opettajattarien jupakka oli kamala. Hänen mielipiteensä heistä oli se, että he olivat erinomaisia; ei kukaan siinä määrin kuin Karen Lote, — muutoin ei hän olisi tästä koskaan välittänyt.

Hänen suhteessaan ihmisiin täytyi sisinnä olla jotakin toivottoman nurinkurista, kun häntä voitiin siinä määrin ymmärtää väärin. Hänen oma tyhjyyden- ja haluttomuudentunteensa ehkä johtui samasta —?

Nämä naisethan olivat olleet häneen hurmaantuneita. He, ja ylin luokka myös… Oliko sekin hairahdusta? Vai oliko se nyt häipynyttä?

"Hurmaantua", mitä oli "hurmaantua?" Hän työnsi sen halveksien luotansa … ja kuitenkin se oli ilahduttanut häntä ja eksyttänyt hänet. Hän oli pitänyt sitä kiinteänä lähtökohtanaan.

Ei, sen, joka tahtoi saada, on annettava. Sen, josta pidetään, on pitäminen. Ja hän ei sitä voinut … siten … kuin hän näki muiden voivan.

Eikä se kai ihmeellistä ollutkaan. Hänen sukunsa oli kenties tyhjentänyt kykynsä rakastaa ihmisiä. Mitä se oli tehnyt muuta kuin sitä, polvi polvelta rikkoessaan ihmisten uskollisuussääntöjä, heittäytyessään paatuneeksi ihmisten tuomiolle, haaskatessaan vertansa oman itsensä ja jälkeläistensä hävittämisellä, — ja muiden ja näiden jälkeläisten myöskin?

* * * * *

Hän asteli maalle päin vasempaan — samaa tietä kuin sinä kevätiltana, jona oli pitänyt esitelmänsä. Hän muisti, kuinka riemuissaan hän oli tullut kotiin Amerikasta, kuinka hän oli unelmoinut antavansa maanmiehilleen esimerkin, joka valaisisi, jos he sitä seuraisivat. Mikä oli pienen kansan ihanampaa kuin koota suurin voimansa lastensa opetukseen, siihen tallettaa säästörahansa? Suuret kansat tuhlatkoot rahansa armeijoihin!

Hän muisti, kuinka häntä sinä iltana ilahdutti se ajatus, että siten sovitetaan isäin pahat teot. Siten on maan päällä kaikki kehittynyt. Herätys on tullut voimakkaimpiin sukuihin; vaistomaisesti ne ovat tunteneet puutteensa ja etsineet veren sekoitusta niiden parantamiseksi. Sen vuoksi on kaikella suurella ja hyvällä suku esi-isänään, sen kärsimys perustuksena kaipuulleen, sen kaipuu perustuksena työllensä.

Kun koulussa sadat nuoret innokkaasti pyrkivät eteenpäin, kun he silmät loistaen pyrkivät hänen asettamiaan päämääriä kohti ja kun vanhimmat hänen vaikutuksestaan johtivat asiain kulkua, kohottivat lippuja —, olivat he ensi sijassa yhden suvun talossa ja pääsivät osallisiksi sen suvun kehityksestä. Hänen sukunsa kehitys oli johtanut tähän kouluun.

Mutta sisimpänä se kuitenkin toi heikkoutensa mukanaan. Hänessä, joka oli rakentanut, oli myöskin häviön itu; hän ei siis voinut päästä pitemmälle siinä. Hänellä ei ollut kantavaa rakkautta; — hänellä oli kyllä näkemystä, yritystä, kunnianhimoa, mutta… Sodan lahjoja, miks'ei; ei rauhan.

Niinkuin hän mitteli maantietä tuona iltana esitelmän pidettyään, sydämeltään sairaana, tuskaisena, oi, niin tuskaisena, sillä hänen monivuotista varmuuttaan oli horjutettu, — Karl oli harppaillut hänen vierellään kuin pitkä, korkeakoipinen koira, säyseäkatseinen, mykkä … samoin asteli hän nyt jälleen, mutta nyt oli vain talvi ja hän oli yksin; häntä hävetti ottaa ketään mukaansa. Se epävarma uumoilu, joka oli häntä silloin ensi kerran puistattanut, oli nyt varmuutta. Hän ei voinut päästä pitemmälle. Hyvä Jumala, hän ei voinut. Hän oli koulun sairaus.

Lumi kajasteli tuolla päivinä, pelloilta se nimittäin oli sulanut; kuutamossa maisema näytti aaveelliselta. Metsässä oli honkien juurella lumi kiinteätä, osaksi myöskin poluilla, mutta tässä oli ajotie jäätynyt syväuurtoiseksi, täynnä teräviä pikku kiviä, hevosten kokkareita; missä oli paljasta tai puolittain paljasta, siinä oli työläs kävellä. Hän palasi ruumiillisesti ja sielullisesti niin uupuneena, ettei muistanut milloinkaan tunteneensa herpaannuttavampaa väsymystä. Uuden hautuumaan kohdalla, missä hänen isänsä ja isoisänsä lepäsivät ja missä meri aaltoilevana ja mustana vetäytyi lähelle tien toisella puolella, tunsi hän jotakin, mikä saattoi toimittaa hänet tuonne ylös tai tuonne alas, tai molempiin — sekin oli mahdollista.

Kello oli jo kaksitoista; kuten esitelmänkin jälkeisenä yönä ei hän nytkään tahtonut tulla kotiin ennenkuin oli varma siitä, että äiti oli lakannut häntä odottamasta; tavallisesti äiti kävi levolle yhdeksän ja kymmenen välillä. Mutta ylös puistokujaa ponnistellessaan hän pian näki valoa arkihuoneesta ja vähän jälkeenpäin myöskin Karlin kamarista. Jollei hän olisi ollut niin surkeasti menehdyksissä, olisi hän pyörtänyt takaisin. Nyt ei auttanut.

Äiti oli käytävässä vastassa kynttilä kädessään. "Hyvä Jumala, Tomas, kuinka sinä olet säikyttänyt minua!" hän kuiskasi.

Mitä hän sillä tarkoitti? Tomas katseli häntä; poloinen, vähintään kymmenen vuotta vanhemmalta hän näytti — niin itkettyneeltä, niin kiihtyneeltä, niin surkean hylätyltä. Hän aloitti: "Tomas, koettakaamme toki…" "Ei, äiti", — hän torjui kädellään; "minä olen niin kovin, oi, niin kovin väsynyt". Hän astui hitaasti äidin kamarin poikki sisäkäytävään, hyvää yötä sanomatta, taaksensa katsahtamatta; äiti kuuli hänen askelensa käytävästä, kuuli hänen avaavan huoneensa oven, vetävän sen kiinni ja … kiertävän sen lukkoon sisäpuolelta! Se herätti aina vanhan muiston, tuo hirveä ääni. Ja miksi hän teki sen? Sehän oli, kuin hän olisi lukinnut heidät eroon.

Tulta sytyttäessään Tomas kuuli Karlin tarttuvan heidän väliovensa säppiin. Hän jätti kynttilän pöydälle, astui verhon luo ja näki Karlin kalpeiden, huolestuneiden kasvojen tähystelevän ovelta. Miksi olivat hän ja äiti asettuneet kumpainenkin omaan huoneeseensa? Tietysti, jotta äiti saisi yksinään puhua poikansa kanssa tämän vihdoinkin palatessa, oli Karl vetäytynyt omaan kamariinsa. Hän olisi voinut heittäytyä Karlin kaulaan ja itkeä ääneen. Kaikki, mitä hän oli äidin nähdessä pidätellyt, pyrki nytkin esille. Karlin horjumaton luottamus häneen oli hänen voimakkain tukensa. Vielä tällä hetkelläkin se säilyi; hän näki sen Karlin huolestumisen takaa aivan kuten valovirran hänen päänsä takana ovesta, sillä heidän välissään oli pimeätä. "Ei, Karl rakas, ei tänä iltana; minä olen niin väsyksissä." Verkalleen, kuulumattomasti Karl veti pitkät säärensä takaisin sisälle ja kiersi avainta lukossa ihan hiiren hiljaa.

Tomas kävi suoraa päätä vuoteeseen, vaipui heti uneen ja nukkui yhteen menoon. Hänen herätessään ja noustessaan kelloa katsomaan se kävi yhdeksää.

Heti esille pyrkinyt eilinen tuska väistyi tämän pitkän, terveen unen tietoisuuden tieltä. — Ei voi mitenkään olla niin paljoa epäkunnossa, kuin eilen luulin, koskapa en ole tämän rasittuneempi! — Hän hypähti ylös. — Minulle voi olla muu elämäntyö säästettynä kuin tämä tässä, ellei se ole tämä. — Hän pukeutui ripeästi ja sopi samalla itsekseen, että hän tekisi muutaman päivän matkan. Hän tahtoi punnita ja — punnitessaan olla yksinään. Siinä kaikki selvitys, mitä äiti sai tullessaan sisälle hänen luokseen hänen ollessaan aamiaisella. Hän pyysi sanomaan Karlille terveisiä ja matkusti kello 10.

Se ei ollut äidille pelkästään epämieluista. — Mielenmuutokset ovat hänessä niin nopeita, — ajatteli äiti; — kenties hän tulee takaisin toisena kuin lähtee. — Hänen perusheikkoutensa, mielialojen perustalla puhuminen ja toimiminen, herätti äidissä tuon katseen, tuon kysymysmerkin kaikkeen, mitä poika sanoi; Tomas sai sen nytkin.

Hän vihasi sitä.

Tällä kertaa äiti kuitenkin erehtyi: Tomas palasi ihan samana kuin lähtikin; sen vain äiti huomasi, ensi kertaa puhuessaan hänen kanssaan, että hän oli hiukan katkeroitunut opettajattaria kohtaan. Kiittämättömiksi olennoiksi hän heitä nimitti; hän oli opettanut heille enemmän kuin kukaan ihminen saattoi, joka ei ollut tehnyt hänen matkojaan, kokenut ja lueskellut kuten hän. Hän ei tahtonut joutua tekemisiin heidän kanssaan! — Tavatessaan heidät hän kiusasi heitä sirolla kohteliaisuudella. Se huvitti häntä; hän oli suorastaan säälimätön heille. Opetuksen hän otti haltuunsa kuten ennenkin, — paitsi laulua, joka siirtyi Noralle; tämä oli siis nyt sekä opettajana että oppilaana. Tomas vakuutti hänellä olevan ensiluokkaiset opettajanlahjat.

Kenties hänen harrastuksensa koulua kohtaan heräisi jälleen, ajatteli Karl, jos se saisi kauttaaltaan uudet opettajattaret! Hän puhui rouva Rendalenille tästä. Rouva Rendalenin piti ryhtyä varovasti tutkimaan asiaa, ja hän aloitti puhumalla Tomasin kanssa observatoriosta, jota he olivat vähin erin varustelleet tornissa; heidän oli täytynyt rahojen puutteessa pysähtyä. Ensi kesäksi arveli rouva Rendalen saavansa varoja jatkamiseen.

"Luoja tiesi, missä minä silloin olen!" vastasi toinen ja kiirehti pois.

Jos puhuisin suoraan opettajattarille? — ajatteli hänen väsymätön äitinsä; — jos saan heidät pyytämään häneltä anteeksi? — Hän hommasi heidät koolle eräänä päivänä juuri ennen joulua ja kertoi heille — joutuen heti liikutuksen valtaan —, että hänen poikansa oli nyt useaan kertaan päästellyt lauselmia, jotka viittailivat hänen tahtovan matkustaa muualle.

Syntyi tovin säikähdys. Vihdoin Karen Lote sai sanoiksi, kun kaikki alkoivat tuijotella häntä. Hän ei ollut tarkoittanut sitä, — hän oli vain tarkoittanut, — hän ei ollut tarkoittanut yhtään mitään, olihan vain ollut niin kamalan hermostunut. Hän oli luullut, ettei Rendalen ollut häneen tyytyväinen. Piirustuksen ja käsitöiden opettajatar, hyväpäinen, solakka, vaaleaverinen neitonen, innostui sitten. Tätä spenceriläistä piirustustapaa, jonka Rendalen oli saattanut käytäntöön, ei ollut alun pitäen oikein selvitetty, ja Rendalen oli ehtimän takaa häntä ojentamassa. Kuitenkaan ei hänen olisi pitänyt sanoa mitään; ei, ei olisi pitänyt. Hän itki.

Opettajattaret kaikin vakuuttelivat kiitollisuuttaan; Rendalenhan oli joka alalla nähnyt ja kuullut niin paljon. Mutta oli kovin ikävää, että hän kohteli heitä … kuin nollia.

Rouva Rendalen tempasi käteensä kakkulansa, puhdisti ne ja asetti nenälleen, — tempasi ne taas pois, puhdisti ja asetti nenälleen.

Ei, nytpä tahtoi miss Hall sanoa, mikä oli vikana. Se, että hän kohteli kaikkia ja kaikkea epätasaisesti. Sellainen menettely saattaa opettajattaret epävarmoiksi ja heikontaa lasten oikeudentuntoa, ja tämä on toiseksi pahin menetys, minkä lapset voivat kokea. Hän olisi niin mielellään puhutellut Rendalenia, sanoi pikku amerikatar; mutta tämä tekeytyi luoksepääsemättömäksi. — Tänään oli hänkin hermostunut.

Tämä pani myttyyn rouva Rendalenin suunnitelman; hän ei tiennyt mitä vastata. Kaikki neuvottelut pysähtyivät kuitenkin tähän; portailta kajahti suuri kuoro riemuitsevia tytönääniä, ja kaikki riensivät ikkunoihin. Siellä oli Nora oppilaiden kanssa. Näinä viimeisinä päivinä ennen joulua oli oppilailla vähän läksyjä, ja niinpä he ryhtyivät harjoittamaan muutamia kuorolauluja, mutta harjoitukset päättyivät joka kerta tuolla ulkona portailla, — se oli Noran monia päähänpistoja. Se saavutti niin myrskyisää suosiota, etteivät ainoastaan kaikki pienimmät, jotka eivät laulaneet mukana, menneet tuonne ylös odottelemaan suurta hetkeä, vaan yleisökin seisoi silloin puistokujassa. Heti kun tytöt vauhdissa ryntäsivät päällysvaatteissaan kulman takaa ja syöksähtivät ylös portaita, vetäytyivät joukot puistokujassa tiheämmin yhteen ja tulivat lähemmäksi; rouva Rendalen ja opettajattaret olivat nyt ottaneet pitkät takit ylleen ja seisoivat avoimissa ikkunoissa.

Tytöt olivat järjestyneet porrasaskelmille ylhäältä alas asti; pienokaiset, jotka eivät laulaneet, täyttivät sivut. Ihan alhaalla seisoi Nora, taaksepäin taivutettu vaalea tukka hilkan alla, joka hänellä oli aina niskassa. Hän oli omaksunut Rendalenin tavan lyödä tahtia, — ainoan, minkä tuo levoton olento teki rauhallisesti, liikuttaen vain oikeata rannettaan ja antaen merkkejä vasemmalla kädellään. Nora piti kättänsä aivan samalla paikalla rinnan edessä kuin Rendalenkin ja sai sen kyllä kuulla.

Laulu kaikui ihanana portailla; säveleet kiirivät voimakkaina kauas. Kenties antoi myöskin lisänsä heidän edessään avautuva näköala, jonka mielikuvitus muovasi soinnuiksi ja väreiksi; kenties kohotti vaikutusta myöskin eräs "vanha asiakirja" [johdannossa on siitä käytetty joitakuita kappaleita. Tekijä.], joka oli juuri, ilmestynyt jouluksi ja jonka kaupungissa joka kolmas ihminen kahdestatoista ikävuodesta ylöspäin jo tunsi. Kenties nimittäin kuultiin samaan aikaan noita pimeitä menneisyyden ääniä, jotka vastakohdan voimalla tekivät tyttöjen laulun valoisammaksi ja hetken viehkeämmäksi. He seisoivat laulamassa jouluvirttä ylhäällä Kurtien portailla.

Heidän alapuolellaan levisi kaupunki ja kahden niemekkeen kainaloon pistäytyvä satama, jonka molemmat rannat nyt talvella olivat laivoja täynnä. Sisinnä poukamassa pitkin savirinteitä kaikki touhuiset tehtaat, suuret lankkuvarastot. Täällä vasemmalla vuori talorykelmineen, venesatama allansa, ja vuoren ja kaupungin ulkopuolella saaret ja meri. Sää on rannikolla rauhatonta; useimmiten heidän siinä laulamassa seistessään ja katsellessaan yli kaupungin ja meren vaikutelmia saaden kiiti ajelehtivia pilviä tai heijastui särkynyttä valoa maiseman yli, tai jos oli rauhallista ja valoisaa täällä, ärjyi merellä. Kenties se selitti, miksi tytöt mieluimmin valitsivat kaihomielisiä lauluja.

Opettajattarille kuten oppilaillekin tuli portailta kajahteleva laulu ensi hetkestä asti koulun loistokohdaksi. Jos työ jokaiselta luokalta, koko viikon, vuoden, olisi voinut keräytyä lauluun; jos kaikki hedelmälliset aloitteet, hyvät aikomukset, hienot alut olisivat voineet saada vahvistusta kaikkien äänien sopusoinnusta, ei laulukohtaus olisi voinut tehdä heitä onnellisemmiksi, — opettajattariin nähden kenties juuri siksi, että heidän mielessään oli tällä hetkellä jotakin kirvelevää.

Vanhemmat tytöt, etenkin "seuran" jäsenet, pitivät tätä hetkeä kuin kokouksena. Mitä yhdellä ja toisella, kahdella ja useammalla on erillistä hyvää, se aina yhtyy laulettaessa; kaikella ihanteellisella harrastelulla on luontaista sukulaisuutta sopusointuisten sävelten kanssa.

Mutta syvimmin se vaikutti erääseen joka kätkeytyi suljetun ikkunan taakse, koska ei tahtonut millään muotoa, että hänet nähtäisiin. Itse hän näki Noran, vaalea viitta hartioilla, pää taaksepäin ojentuneena ja tahtipuikko kädessä; mutta hän ei tahtonut tulla esiin.

Laulu yli kaupungin ja kaupungille omistettu — se, joka oli alkanut rouva Engelin haudalla, — kätki noina naisääninä kaikki, mitä Rendalen maan päällä tahtoi. Kuinka onnettomaksi ne hänet nyt tekivätkään! Hän koetti vastapainoksi muistella, mistä hän kuitenkin monin ja lujin ottein oli päässyt voitolle, sillä se oli toki jotakin!

Eikä ollutkaan joka miehen saavutettavissa se, mihin asti hän oli päässyt; — mutta tähän oli raja pantu.

Taukoaisiko nyt laulu pian … vai kajahtelisiko se vielä hänen jälkeensä? Hän ajatteli äitiään.

Hän, Tomas, se todellisuudessa seisoikin portailla. Sisään vai ulos —?

Ja koko kulkue porhalsi pois, riemuitsevina ryhminä alas puistokujaa, yleisesikunta viimeisenä; Toralla oli nimittäin jotakin kerrottavaa tai esitettävää, he astelivat verkalleen ja useasti pysähdellen. Niin, tämäpä oli kysymyksenä: omistaa jotakin riemussa ja totisuudessa muiden kanssa jaettavaa.