Liput liehumassa

by Bjørnstjerne Bjørnson

AJOJAHTI

1

Hän nainen lie vai lapsi vasta?

Hän nainen lie vai lapsi vasta?
En selvää saanut ongelmasta.

Kun luulet löytäneesi naisen,
syliisi saatkin lapsukaisen.

Jos tavoittelet lasta arkaa,
näät: naisena hän luota karkaa.

Kevät tuli aikaisin; siitä nousi nuorten leirissä suurta riemua leppeätä taivasta kohti. Kevät kuohutti heidän veressään levottomuutta, mieleenjohtumia, suuria suunnitelmia, hilpeätä vallattomuutta, tohisevaa huimapäisyyttä; oli päiviä, jolloin koulukoneisto uhkasi hajota pirstaleiksi ja kaikki käskeminen joutui naurun asiaksi. Tarvittiin varoitteluja, nuhteita, osaksi läpsäyksiäkin, lisättyä silmälläpitoa, monia keinoja pikku haahden ohjaamiseksi vaarallisessa kevättulvassa ilman liian kovia yhteentörmäyksiä ja keinahduksia.

Itse "seurakin" joutui huojuvalle kannalle. Ei voinut lehtien puhjettua puutarhassa lähteä ulos ja pihan takalistolle muka osoittamaan harrastusta jonkun ystävättären sepitelmään "naisten nykyaikaisesta vaatetuksesta". Jos kokousta olisi edes pidetty metsässä, olisivat he silloin voineet antaa "nykyaikaisen vaatetuksen" kieriä kanervikossa ja vapaasti repeytyä siekaleiksi, tai he olisivat voineet ripustaa sen johonkin puunhaarukkaan. He olisivat voineet antaa lintujen viserrellä siitä. Nyt he vähät välittivät "nykyaikaisesta vaatetuksesta", joka luettaisiin ainekirjoitusvihosta; he jäivät ihan mutkattomasti, pois. Nora käytti turhaan koko suostuttelutaitoaan ja kekseliäisyyttään. Mutta sitten tuli muuan suuri tapaus — keväästä ja kevätkaipuusta kenties syntynyt sekin — ja "seura kahahti täyteen", kuten Tora bergeniläisellä puhetavallaan lausui.

Miss Hall oli ylimmillä luokilla tarmokkaasti yrittänyt luoda jonkinlaista perustusta luennoille, jotka hänen aineessaan kuuluivat näille luokille. Hänen ja täysikasvuisten oppilasten oli täytynyt oikein yhdessä käydä asioihin käsiksi. Mutta seurauksena olikin sitten se, että he olivat tässä uurastuksessaan saaneet luottamusta tätä pikku naista kohtaan; puheltiin aivan avoimesti kaikesta, mikä kuului naisen rakenteeseen, terveyteen ja lasten hoitoon. Kaupungin äidithän olivat pysytelleet mahdollisimman kauan häveliäinä lasten puolesta, kun nämä eivät itse halunneet lainkaan ujostella. Isät auttoivat aviopuolisoitansa tässä; he olivat peräti säästeliäitä selittelyissään. Mutta kun nuo häpeämättömät tyttölapset alituiseen saivat yhä julkeampaa valistusta, ei lopultakaan mikään auttanut.

Mitä seuraan tuli, tämä tietämys ja etenkin tämä miss Hallin kanssa solmiutunut tuttavallisuus vaikutti siihen, että naisasia vähitellen solui fyysilliselle tolalle ja sieltä etsi äärimmäisiä perusteitansa. Vedettiin uudestaan esille eräs teos, joka meidän kirjallisuudessamme selittelee, että se vapaus, jonka mies ottaa itselleen avioliiton edellä ja osaksi jälkeenkin, tärvelee miehen luonteen ja naisen aseman, totuttaen uskottomuuteen ja omavaltaisuuteen polvi polvelta.

Karen Lote oli sivistyshistorian opiskelussaan ottanut erityisesti huomioon avioliiton kehityshistorian. Hän osoitti nyt, että se keino, jota oli useasti ehdotettu, nimittäin saman vapauden antaminen naiselle, minkä mies itselleen otti, olisi taka-askel, tavaton katko kehityksessä; ilmeisen selvästi kävi edistys kohti loukkaamatonta yksiavioisuutta, yhtä pyhää miehelle kuin naisellekin. Nyt seuraavassa kokouksessa miss Hall otti asian käsiteltäväksi sen fyysilliseltä puolelta. Voidaanko fyysillisesti todistaa, että miehellä on suurempi kiusaus kuin naisella? Siis parempi oikeus puolustautua? Hän todisti päin vastoin, että naisella täytyy olla monin verroin suurempi. Siitä huolimatta nainen useimmiten piti avioliittoa kunniassa siveällä elämällä, kun taas täytyi vielä voida sanoa, että miehen laita oli ihan vastakkainen.

Tämä puhe herätti vilkkaan puheensorinan. Mies oli siis tässäkin ottanut väkevämmän oikeuden omaksi edukseen, — mutta todellisuudessa sekä itselleen että yhteiskunnalle turmioksi. Nainen sitä vastoin oli sivistyneissä yhteiskunnissa kautta satojen sukupolvien kuulunut vain yhdelle miehelle. Siten hänellä oli peritty kyky olla uskollinen. Siispä mieskin voisi saavuttaa tämän kyvyn.

Esitelmää seuranneen keskustelun aikana mielenkiinto asiaa kohtaan vielä kasvoi, ja viikon varrella tähän aineeseen kohdistui niin monia ajatuksia, että täytyi jouduttaa uuden kokouksen pitämistä.

Ensi kertaa yhdistyksen perustamisesta asti puuttui Tinka Hansen puheeseen. Se nainen, joka otti puolisokseen siveettömästi eläneen miehen, teki itsensä osalliseksi syyhyn. Hän hyväksyi sukupuolensa sillä tavalla kohtelemisen. Ja nainen saisi itse rangaistuksen. Kuvitteliko kukaan nainen, että moiseen elämään totuttautunut mies voisi siitä heretä?

Niin, sitä eivät missään tapauksessa voineet ne kuvitella, jotka olivat viime vuosina kuulleet esitelmistä, että tapa on hermostokysymys. Ei useampi kuin yksi sadasta voita tapaa vapaalla tahdollaan; useimmiten siihen tarvitaan kovaa välttämättömyyttä.

Tinka oli kuten aina käsitellyt kysymystä "Frederikin kanssa"; ihmekö siis, että hänessä tuossa seistessään oli uskottavuutta riittämään kahdellekin.

Huomautuksia seurasi sellainen kohu ja sorina, että seuran koko olemassaolon aikana tuskin oli moista nähty. Kahden tai kolmen muodostamissa ryhmissä puhkesi ilmoille lauselmia, jotka kuvastivat kunkin tunnelaatua, kuten: "Syleilläkin miestä, joka —!" — "Ajatelkaahan, ruumis ruumista vasten sellaisen kanssa, joka —!" Tätä supateltua suuttumusta kuuli Nora mennessään katederiin ja sanoessaan, että heidän ei pitäisi sinä iltana erota lupaamatta toisillensa: he ainakin tekevät voitavansa, jotta nainen tässä suhteessa saisi oman arvonsa ja vastuunsa tuntoa. Hän ei saanut puhutuksi loppuun, kun jo kaikki nousivat seisomaan, kuin olisi äänestys ollut tapahtumassa.

Muutamia päiviä myöhemmin heillä oli taas kokous. Oli tullut väliin jotakin, mikä hajaannutti ajatuksia, — uusi tapaus.

On kai huomattu, että Tora mielellään kertoili haaveellisia seikkailuja ja sille rajalle kuuluvia tapauksia, — hänen mielilukemisensa oli Bulwerin Omituinen tarina. Hänen pikku Augustuksen-päänsä, joka oli täpöisen täynnä värikkäitä korukankaita ja siroja kuoseja, vieraita kieliä ja salaisia juorujuttuja, kaikkia maallisia turhuuksia, hurmaantui kaikkeen salaperäiseen! Eräästä päivästä alkaen ei kukaan ystävättäristä kuitenkaan enää kuullut sanaakaan sellaisesta. Vain yksi ainoa, yksi ainoa saisi vastedes nähdä tämän hämyisen puolen hänen kirjavasta olemuksestaan. Siitäkö syystä, että hän tahtoi tämän yhden kanssa omistaa tämän yhden — kuten tytöt usein? Vai oliko sekin jonkinlaista mystiikkaa, että ainoastaan tuo yksi henkilö eheästi sopi siihen?… Missä hän sitten kohtasikin Karl Vangenin, ja olivatpa he kahden kesken tai kahdenkymmenen seurassa, — Tora sai sovitetuksi niin, että he joutuivat kuiskailemaan.

Hänen ystävättärensä ihmettelivät. Mitä merkillistä supateltavaa hänellä papin kanssa oli? Juuri nyt oli Vangen antanut hänen lukea John Wesleystä. Tora ahmi kirjan kuten hän kaikki kirjat ahmi, ja sitten nämä kaksi puhelivat John Wesleyn äkillisistä herätyksistä. Ihmiset, jotka joutuivat hänen katseensa, hänen haastelunsa, hänen läheisyytensä vaikutukseen, tekivät kääntymyksen ja olivat hänen omiansa siitä hetkestä alkaen. John Wesley polveutui pitkästä pappisarjasta sekä isän että äidin taholta; tietysti tämä seikka oli suuressa määrin keskittänyt hänen uskomis- ja julistamiskykyään. Se tehosi kuin sähköinen kosketus; eräät luonteet eivät voineet sitä vastustaa.

Miten tästä siirryttiin Kurteihin, jotka tähän aikaan ylen määrin kiinnittivät Toran mieltä, niin, se on hänen arvoituksensa.. Mutta pian istui kelpo Karl Vangen innostuneesti kertoilemassa hänelle Tomas Rendalenin taistelusta, jota tämä kävi vapautuakseen Kurtien perinnöstä. Ennenkin oli suvussa ollut veren sekoitusta ja ponnisteltu sen tapoja vastaan; mutta Tomas Rendalenin kasvatus ja taistelu oli tarmokkuudessaan mallikelpoinen. Salamyhkäisesti Vangen kysyi, oliko Tora huomannut Tomasin siisteyden, huolellisen pukeutumisen. Oliko hän havainnut tuon keveän, miltei aistimattoman tuoksun, joka johtui hienosta — voi, niin kalliista! — hajuvedestä. Se seurasi häntä aina. Ehtimiseen hän peseytyi ja kylpi, lisäsi nuori pappi punehtuen. Useimmat luulivat tämän johtuvan turhamaisuudesta, ja turhamainen hän oli. Mutta eikö Tora voinut aavistaa, mitä se merkitsi?

Tomas Rendalen oli taisteluillaan lopulta saavuttanut saman puhtaudenkaipuun, saman pyhän puhtaudentunnon, joka on nuorissa tytöissä synnynnäinen. Rendalenille oli ruumiin hoito ja asu ja tuoksu jonkinlaista temppelipalvelusta, — aivan niinkuin nuorille naisille, milloin heillä on varoja ja aikaa siihen. Hän oli sen tajunnut Tomasin lausunnoista; hän oli varma siitä, että näin oli asian laita. Niin, oli merkillistä, että se kehitys omaksui juuri tämän muodon, eikö ollutkin? Mutta se johtui kenties siitä, että hänet oli kasvatettu tyttöjen joukossa. Mitä Tora arveli siitä? — Karl Vangen esitti tämän viime arvauksensa hyvin hämillään; hänelle oli syystä tai toisesta tärkeätä, että toinen selvästi ymmärtäisi miehen voivan olla nuhteeton, vaikk'ei hän juuri somistelisikaan itseään eikä hajuvedellä pirskoittelisi.

Siitä hetkestä asti oli Tora Holmilla yksi lisää haaveilukseen, — yksi lisää runsaassa ohjelmistossaan!

Nyt hän kuvitteli ymmärtävänsä Rendalenin elämänsuunnitelman ja toiminnan heidän keskuudessaan!… Ja jollei hän ymmärtänytkään tai oikeammin ajatellut hänen mielialansa rauhattomuuden, hänen epävakaisuutensa syitä, ei se enää häirinnyt Toran tästä "tarmokkaasta" luonteesta muodostamaa kuvaa. Hän rakasti Rendalenia! Ei ollut muuta sanaa sille, että hän olisi voinut Rendalenin tähden tehdä mitä ikinä tahansa. Ja siinä muodossa hän kertoi sen, kertoi ensin läheisimmille ystävättärilleen, sitten lähinnä läheisimmille, sitten edelleen pitkin piiriä. Ehtymättömän voimakkaasti pursusi sama juttu samassa äänilajissa kahdenteenkymmenenteen kertaan koko heidän ystäväsarjansa viimeisille, ennenkuin seuraava päivä oli lopussa!

Noin suuri innostus tarttuu; jollei Tomas Rendaleniin entuudestaan oltu hurmaantuneita, niin nyt oltiin. Punaisen tukan, kesakkoisen ihon, leveän nenän, siristelevien killisilmien, kulmakarvattomien, levottomien kasvojen uhalla hän oli miehen ihannekuva! Hän jäähdytti sitä hiukan itse, kun tuli luokkaan ja alkoi harppailla pitkin penkkirivejä vilkaisematta ainoaankaan heistä. Tai kun hän kiivaasti, — niin tulistuneen kiivaasti, — että he hypähtelivät istuallaan, — tarttui johonkin, mikä häiritsi opetusta, sillä hänen kanssaan ei käynyt leikitteleminen! Mutta he saivat hurmiokuvansa jälleen koolle hänen lähdettyään, tai erittäinkin milloin hän sinä päivänä sattui oikealle tuulelleen ja kävi tarmokkaaseen tapaansa suurpiirteisesti ja selkeästi selittelemään, — silloin ei ollut hänen vertaistaan.

Mutta juuri siitä syystä, että oli vain yksi Tomas Rendalen, oli luonnollista, että muutamat heikommat luonteet alkoivat kysellä itseltään: "Mutta hyvä Jumala, kun on vain yksi, ja meitä on niin monta?" — Niin, sitä he kyselivät.

En tahdo sanoa, kutka tai edes kuinka monet joutuivat tähän epäilykseen. Kysymys on asiassa vähimmin tärkeätä; vastaus se merkitsee. Vastaus! Sillä me voimme aivan hyvin jo nytkin tunnustaa, että muutamat näistä tytöistä olivat ponnistaneet hiukan liikaa sinä iltana, jolloin he olivat niin yksimielisesti myöntyneet Tinka Hansenin ylevään esitykseen ja Noran jyrkkään lupauksen vaadintaan. Sellainen tajutaan jälkeenpäin, kun rauhassa ajatellaan sitä yhtä, jota hieman rakastetaan tai jolta kernaasti suodaan saatavan rakkautta … ja josta tiedetään, että hän jo… Niin, sillä vanha Kurtien kaupunki oli hirmuinen juorupesä.

Silloin alkaa hiukan epäillä noita lujia lauselmia Eikö asianomainen nuori mies, siitä huolimatta mitä oli tehnyt, kuitenkin ansainnut luottamusta, kun lupasi hänelle, tytölle jotakin? Ja kun hän puolestaan lupasi tuolle nuorelle miehelle jotakin? Oi, varmastikin! Hänestä kyllä koituisi kiltti poika, koituisi toden totta, kun vain pääsisi hyvään hoivaan. Suurilla teorioilla ei kukaan elä.

Joku sitten huomasi tämän olevan kavallusta, ja niin he joutuivat vihoihin keskenään, ja niinpä pidettiin uusi kokous. Siellä haastettiin ne puhumaan, jotka olivat viime kerran jälkeen rohjenneet muuttaa mielipiteitään. Pitkään aikaan ei kukaan tahtonut esiintyä, mutta sitten tosiaan sanoi kuitenkin eräs urhea tummaverinen suoraan, että he hänestä tuntuivat viimeksi menneen liian pitkälle. Jos kaikki miehet olisivat olleet kuin … kuin viimeksi oli toivoteltu heidän olevan, niin silloin —! Mutta sellaisia he eivät nyt ole, — ja mitä siis? — Niin, siinä nyt seisomme!

"Ja siinä saamme seistä!" oli vastaus. Tämä sankarillinen vastaus sai myöskin vastauksen, — ja siten syntyi kaksi puoluetta sekä välittävä ryhmä; viimeksimainitusta ei kuitenkaan oltu oikein selvillä, kuten keskipuolueiden laita useasti on. Tinka Hansen (ja "Frederik") ja kaikki, jotka olivat yhtä mieltä näiden kahden kanssa ("frederikiläiset" siis), taistelivat sukupuolten ehdottoman tasa-arvoisuuden puolesta. Rikkomukset siveyttä vastaan tuli tästä lähtien tuomita yhtä ankarasti, olipa rikkojana mies tai nainen. Miss Hall oli opettajattarista ainoa kokoukseen saapunut, ja hän oli hyvin innokas "frederikiläinen". Sikäli kuin tietämyksemme avartuu, virkkoi hän, ei edes siveettömyyden seurausten tarvitse olla sukupuolille erilaiset. Ei siis tätäkään voitaisi enää esittää erikoisena syytöksenä naista vastaan. Ne, jotka määrittelivät erotuksen siksi seikaksi, että naisen rikkomus loukkasi kotia, kun taas miehen … loukkasi toista kotia, loukkasi toisen vaimoa tai tytärtä, ne saisivat hävetä ja vaieta.

Vähintään kahdesti miss Hall kertasi tämän, kun siihen ei vastattu mitään. Vastapuolue sivuutti sen kokonaan; se hoki ja hoki, että mies saattoi olla erinomaisen kunnollinen, jos olikin rikkonut tätä vaatimusta meidän nykyisissä olosuhteissamme. Ainoastaan yleisesti tiedetty siveettömyys teki avioliiton mahdottomaksi.

"Frederikiläisiä" suututti sellainen "kevyt" puhe. Se oli oven avaamista leveälle jatkolle. He käyttivät niin voimallisia sanoja, että toisetkin kivahtivat. Syntyi sekamelska; kaikki puhuivat, kukaan ei tahtonut kuunnella.

Tämä sattui torstaina. Seuraavana iltana istui "yleisesikunta" Millan luona koolla. He olivat aloittaneet samasta aiheesta, mutta vähitellen palanneet Rendaleniin, mikä aihe siis osoittautui vielä kulumattomammaksi kuin tuo toinen.

Tinka piirteli isolle puoliarkille Rendalenin käsialan jäljittelyä. Toiset tarkkailivat kokeita, Rendalenin järeä käsiala oli hänen siistin asunsa vastakohta, nimittäin huolimattomasti kokoon solmiutunutta, kirjaimet toistensa niskassa ja sanat samoin. Tinkan liioitellut näytteet muistuttivat korukirjailukaavauksia.

Tinka kirjoitti: "Minä en kestä tätä; tulkaa tapaamaan minua tänään torille kello 9!" Tuon hän kirjoitti ikäänkuin pilkalliseksi reunahuomautukseksi siihen, mistä he puhelivat, he näet parhaillaan juttelivat niistä, jotka olisivat onnellisia moisen kirjeen saadessaan. Hän kirjoitti sen poikittain, suurena punoksena yli koko sivun; lehden toisensa perästä hän töherteli.

Kuka ensimmäisenä esitti, mitä nyt seurasi? Siitä he eivät jälkeenpäin päässeet yksimielisyyteen. Vain se seikka on varma, että ainoastaan Milla vastusteli, mutta siinä määrin heikosti ja naurunhaluisesti, että muistutusten varsin oikein tulkittiin merkitsevän päinvastaista. Kukin heistä otti toimittaakseen yhden kirjeen perille lauantaina aamupäivällä; yksi pistettiin Karen Loten päällystakin taskuun, yksi piirustuksenopettajattaren pitkän, kauhtuneen, sinisen viitan taskuun; kolmas ja neljäs livahti miss Hallin ja erään kieltenopettajattaren kauhtanoihin.

Kirjeet olivat allekirjoitusta vailla, kuoret avoimet ja ilman osoitetta, — kutsu oli kyhätty niin keveästi, että koko juttu saattoi käydä pilasta. Mutta se siinä juuri olikin houkuttelevaa.

Toiselta puolen ei nimittäin voitu kieltää, että juuri huolettomasti sohaistua voitiin ajatella Rendalenille luonteenomaiseksi, silloin kun hän tuskaantuneena tahtoi tehdä pikaisen lopun.

Kello 9 lauantai-iltana, niin rauhaisena ja leppoisan lauhana, ettei kissakaan olisi osannut ajatella petosta, palasivat viimeiset urheat kävelijät maaseudulle suuntaamaltaan runolliselta iltataivallukselta; enin osa vetäytyi hartaina torin yli kaupunkiin. Samaten pyörsivät siihen aikaan ne täysihoitolaiset, jotka olivat olleet ulkona huvittelemassa, pitkin puistokujaa koululle. Siten oli laskettu yleisesikunnan voivan liittyä jompaankumpaan näistä ryhmistä, kun se epäluuloja karttaen halusi kokea pyydyksiään.

Tietysti he olivat paikalla kaikki neljä; he tapasivat muutamia pahantuulisia ystävättäriä täysihoitolasta kappaleen matkaa alempana ja lyöttäytyivät heidän seuraansa. He sovittivat niin, etteivät menneet torin yli ennenkuin täsmälleen määrähetkenä. Ja aivan oikein, laupias taivas: torin yläpäässä, juuri oikealle johtavan puistokujan syrjässä, asteli samana hetkenä Karen Lote; kukaan ei voinut erehtyä, hänen hoikasta vartalostaan, harmaasta päällystakistaan ja hattutöyhdöstään. Siinä määrin oli noille kaikille neljälle odottamatonta kohdata hänet, että jos nämä täysihoitolaiset eivät olisi olleet niin yrmeitä ja väsyneitä, he olisivat huomanneet salaliittolaisten hämmennyksen. — Saattoiko siellä todellakin olla Karen Lote?

Tuolla hän taas kääntyi vasemmalle; kaiken maailman nähden hän siis käveli täällä jotakuta odotellen.

He tuijottivat hänestä toisiinsa. He eivät nauraneet, he eivät tehneet mitään merkkiä; he olivat säikähdyksissään.

Mutta mieliala muuttui, kun he näkivät pitkän piirustuksenopettajattaren heilahtavan puistokujaan ylhäältä päin! Hän asteli ripeästi alas heitä kohti; hänelle oli nimittäin samaksi hetkeksi asetettu kohtaus puistokujaan! Milla kyyristäytyi Toran taakse, Tora olisi myöskin mielellään lymynnyt jonkun suojaan; heidän täytyi keksiä koirankuria saadakseen tekosyytä nauramiseen. Piirustuksenopettajattaren pyyhältäessä ohitse kuumeessa ja kiireessä he olivat juuri saaneet Tinka Hansenin syöstyksi erääseen kuoppaan, joka kaikeksi onneksi oli kuiva.

Nyt he innostuivat kokemaan noita kahta muutakin sadinta! He läksivät yhdessä täysihoitolan huoneisiin, mistä saattoivat nähdä pihan yli. Miss Hallille he olivat sovittaneet kohtauksen voimistelusalin taakse, mutta ellei hän värjötellyt siellä aivan liikahtamattomana, ei hän siellä ollut. Paljoa paremmin ei myöskään onnistunut heidän retkeilynsä puutarhan poikki oikealle, missä kieltenopettajattarella olisi pitänyt olla kohtauksensa. Tämä kyllä aivan oikein tuli alas polkua, mutta hän tuli useampien seurassa, hypellen täyttä vauhtia ylhäältä metsästä. Hän ei edes vilkaissut ympärilleen. Jos hän oli kirjettä lukenutkaan, niin oli hän pitänyt sitä pilana. Itse livahtivat nuo neljä puutarhan halki ulos samaa tietä; he eivät tahtoneet toistamiseen tavata Karen Lotea.

Mutta muutamia tunteja aikaisemmin oli tapahtunut jotakin, mikä olisi saattanut kaiken ilmi, ellei sitä olisi pysähdytetty; silloinpa eivät nuo neljä olisi enää jalkaansa kouluun astuneet.

Miss Hall oli kello kuuden tienoissa kävelyltä palatessaan hyvin hermostuneesti, hyvin tiukasti vaatinut saada puhutella herra Rendalenia. Hän ojensi Rendalenille kirjeen heti tämän tullessa. Toinen otti sen, luki, piteli sitä jonkin matkan päässä ja ratkesi nauramaan, ja kun miss Hall otti asian vakavalta kannalta, nauroi hän vielä enemmän, lopulta ihan hillittömästi.

Kymmenen minuuttia myöhemmin hän sai miss Hallilta kirjeen, jossa tämä ilmoitti matkustavansa ensimmäisellä höyrylaivalla. Rendalen tulisessa kiireessä etsimään äitiä, jonka vihdoin löysi navetasta. Pilkallisesti hän selitti tälle koko jutun ja vakuutti, että miss Hall oli epäilemättä menettänyt järkensä. Rouva Rendalen kiiti sitten miss Hallin luo. Tämä oli rajusti kuohuksissaan, itki ja antoi kummallisia, kiivaita selityksiä, rouva Rendalenin ottaessa kakkulat nenältään ja puhdistellessa ja puhdistellessa niitä; hän ei ymmärtänyt rahtuakaan. Kenties selviää englanniksi paremmin, ajatteli rouva Rendalen; mutta yhtä pimeänä asia sittenkin pysyi.

Lyhyimmin sanoen: mistä hän oli suutuksissaan? Miksi hän tahtoi matkustaa? Mitä pitäisi tehdä? Mitä hyvitystä hän vaati?

Hän vaati, että syyllistä rangaistaisiin!

Eikö muuta! — He riensivät molemmin täysihoitolaisten huoneisiin, jotka olivat nyt tyhjillään. Siellä he ryhtyivät tutkimaan kirjoitusvihkoja, kirjesalkkuja, kirjankansia; he halusivat saada selville, kuka ylimmillä luokilla oli niin konnamainen, että harjoitteli Rendalenin käsialan jäljentämistä. Sieltä lähdettiin alas luokkahuoneisiin. Ylimmät luokat olivat ihan siinä kunnossa, mihin olivat jääneetkin, sillä näiden luokkien pesupäivä oli keskiviikko, eikä iltasiivous ollut vielä ehtinyt sinne. Sieltä he huolellisesti poimivat kaikki sinne tänne viskellyt paperitukot, kiehittivät ne sileiksi ja tutkivat ne; he pilkistelivät ainekirjoitusvihkoihin, koulukirjoihin, pulpetteihin. He tahtoivat saada selville, kuka se onneton oli, joka harjoitteli Rendalenin käsialaa.

Kaikki tekivät sitä!…

Sikäli kuin tämä tosiasia valkeni, että siis kaikilla koulun täysikasvuisilla tytöillä pyöri mielessä Rendalen ja Rendalen ja yhä Rendalen, lauhtui miss Hall. Viimein he molemmat poistuivat luokkahuoneista; ei hiiskunut sanaakaan toinen eikä toinenkaan.

Miss Hall ei enää koskaan puhunut siitä asiasta.

Mutta rouva Rendalen puhui Karl Vangenin kanssa. Maanantain aamurukous otti tekstikseen, ettei kenenkään pitäisi koskaan menetellä muita kohtaan toisin, kuin soisi muiden menettelevän häntä itseänsä kohtaan. Tämä kärjistyi suoranaisiksi nuhteiksi nuorisolle, "jolle oli suurta riemua etsiä muiden heikkoja tai kipeitä kohtia ja oikein pistää heitä niihin".

Nuo neljä eivät rohjenneet katsoa ylös, mutta rohkenivatpa vilkua hiukan sivulle, piirustuksenopettajattareen, joka oli sinä päivänä saanut päähänpiston istua laboratoriopöydän ääreen, päin muita. Hän nojasi pitkää käsivarttansa pöytään, pää oli vaipunut käsivaraan; toinen käsi hypisteli jotakin pöydällä, johon hän herkeämättä tuijotti. Mutta kyynel toisensa jälkeen kierähti pitkin kasvoja, hänen liikahtamattansa tai niitä pyyhkimättänsä; hän oli kerrassaan unohtanut ympäristön.

Kaikki neljä näkivät sen. Ja kun päästiin kolmanteen väliaikaan ja opettajatar oli yhtä lohduton, itki yhä edelleen, — silloin ei Nora enää voinut kestää tätä. Hän veti opettajattaren mukaansa erääseen täysihoitolaisten huoneeseen ja käsivartensa hänen kaulaansa kietaisten kuiskasi häneltä anteeksi, anteeksi ja anteeksi; ei tullut sanotuksi mistä.

He painautuivat toisiansa vasten mykässä luottamuksellisuudessa; suru, myötätunto, häpeä, anteeksiantavaisuus sulautuivat yhteen. Pitkää, köyhää neitiä, jolta he olivat kavaltaneet hänen kalliin salaisuutensa, lohdutti vihdoin noin rajaton katumus, noin täydellinen ymmärtämys, noin harras, harras sydämellisyys.

Samana päivänä kuulivat Tora ja Tinka, mitä Nora oli tehnyt. He tahtoivat tehdä samaten, mutta hän kielsi; onnettoman ei millään muotoa pitänyt aavistaa, että hänen salaisuutensa tiesi useampi kuin yksi.

Karen Lote kääntyi sairaaksi. Rendalenin täytyi ottaa hänen aineensa ja siirtää muutamia omia tuntejaan miss Hallille.

Kaikki kolme tunsivat, ettei kenenkään sopinut edes lähestyä Karen
Lotea.

Kuinka kummassa he olivatkaan joutuneet mihinkään niin inhoittavaan kuin mitä olivat saaneet aikaan? Ja vieläpä parhaassa vauhdissa käsitellessään naisen asemaa, naisen kunniaa ja vastuuta?

Milla ei enää tahtonut puhua toisten kanssa; koulussa hän pysytteli itsekseen, ja jos joku tavoitteli häntä kotoa, oli siellä ovet lukittu. Heistä kaikista oli kuin myrskyn edellä.

Mutta että Milla vetäytyi pois heistä kuin he olisivat syylliset eikä hän, sitä ei Nora kärsinyt. Niinpä nuo kolme eräänä päivänä vetivätkin Millan syrjään ja vaativat hänet tilille. Milla tahtoi loukkaantuneena päästä rauhaan, mutta siinä ei auttanut mikään. Ja silloin Milla antoi kuulla, että he olivat viekoitelleet hänet sellaiseen, mikä ei ollut oikeata. Ja sellaisessa ei hän enää tahtonut olla mukana.

Hän ei saanut muuta vastausta kuin Noran suuret silmät, mutta niitä hän punastui. "Tietysti oli hänelläkin osansa tapahtuneessa; siitä hän ei tahtonut peräytyä. Mutta hän toivoi vastaisuudeksi pääsevänsä häpeämästä itseään, niinkuin hän oli nämä päivät hävennyt." Silloin toiset kysyivät, luuliko hän, että he olivat hävenneet vähemmän.

Milla uskoi nyt heille hieman ylväästi, että hän ensimmäisessä säikähdyksessään Karl Vangenin puheen jälkeen oli kysynyt isältään, pääsisikö hän mukaan isänsä kylpymatkalle Etelä-Saksaan. Tämä oli hyvin iloissaan myöntynyt; nyt ei Milla voinut enää peräytyä, he matkustaisivat muutaman päivän kuluttua.

Ensin ystävättäret tunsivat sen kylmyyden, joka ilmeni siinä, että Milla oli todellakin ajatellut kadota sanaa sanomatta. Mutta Milla tunsi sen kyllä itsekin, sillä hän teki siitä hetkestä asti käännöksen ja koetti haihduttaa sitä vaikutelmaa. Hän se nyt kaikin puolin oli herttaisin. Kun sitten piirustuksenopettajatar astui esille, yllään hyvin siro viitta ja hattu, eikä ollut mahdollista saada selville, kuka se "hyvä ystävätär" oli, jolta hän oli nämä saanut, oli noille kolmelle heti selvää, että ne olivat Millasta lähtöisin. Milla sen kyllä kielsi, mutta se oli hänen taholtaan vain yhä kunnollisempaa. Siten sulautui molemminpuolinen närkästys vielä likeisempään liittymiseen näiksi harvoiksi päiviksi, jotka hän vielä oli heidän keskessään.

Hänen isänsä tarjosi "erojaispäivälliset". Päätapauksena niillä oli kakun paljastaminen, jonka laella neljä sokerista valmistettua tyttöä piteli toisiaan sormettomin käsin, tanssien punaisen lipun ympärillä, jossa oli vaalilauseena "Emansipaatio". Jalustassa oli kirjoitus "Seura".

Mutta pilkka ei enää tehonnut. Sama seura pani seuraavana päivänä toimeen läksiäiskemut Millalle. Kaikki hyvät henget suosivat tätä heidän viimeistä yhdessäoloaan, sen monia lyhyitä puheita, sen musiikkia ja laulua, sen koko tunnelmaa. Eräs vakavamielinen tyttö muistutti mieliin, että kaikki se viehättävä, mitä heillä oli yhteisesti ollut tänä kouluvuotena, oli alkanut ylhäällä rouva Engelin hautakummulla; nyt se päättyi täällä Millan läksiäiskemuilla. Silloin tämä tuli liikutetuksi, ihan särkyneeksi. Hän selitti olevansa aivan arvoton, hän ei ansainnut heidän osoittamaansa hyvyyttä, hän ei ollut sellainen kuin he luulivat.

Tora tuli syleilemään häntä, ja se tapahtui vilpittömästä sydämestä, sen tunsivat kaikki. Tora oli kiitollinen elämänsä kauneimmista päivistä; sen hän nyt kuiskasi Millalle, ja se tuntui hyvältä. He päättivät saattaa Millan kotiin; hän pisti käsivartensa Toran kainaloon.

"Nyt minulle alkaa ikävät ajat", nyyhki Tora.

"Mutta tulenhan minä takaisin, Tora!"

Tinka torui hänen liiallista herkkyyttään. Se uhkasi nimittäin tehdä kaikesta irvikuvan, niin että se kävi muille tukalaksi. Mutta Tora ei ollut ensi kertaa sellainen.

Heidän hyvästellessään Millan oven edustalla Tora juoksi perässä portaille ja käytävään: mikään ei voinut olla kylliksi. Sisällä käytävässä hän otti esille pikku lippaan, jonka Milla heti tunsi: siinä oli hänen ainoa arvokapineensa, perintö sedältä, joka oli nuoruudessaan tuonut sen Kaliforniasta, — pienistä raakakullanrakeista pujotellut painavat ketjut, kerrassaan komea koru. Hän painoi ne Millan käteen; itse hän ei ollut niitä milloinkaan käyttänyt.

Mutta Milla ei millään muotoa tahtonut riistää niitä häneltä; hän ei edes tiennyt, millä puolustelisi sellaista tekoa isälleen. Hän torjui sen päättävästi, lopulta kylmästi, niin että Tora loukkaantui ja kapaisi pois; mutta Milla saavutti hänet, pidätti hänet, pakotti hänet sisälle luoksensa, suuteli häntä. Eikö hän uskonut Millan tajuavan, kuinka suurta hän tarjosi? Mutta Millalle oli epääminen omantunnon asia. Eiväthän he saisi erota toisistaan tuolla tavoin. Tora jäisi hänen luokseen. Hän olisi siellä yötä. Eikö niin?

Ja niin kävi. Kun nuoret tytöt oikein pitävät toisistaan, täytyy heidän nukkua yhdessä.

Ulkopuolelle jääneet odottelivat tovin. Kun Toraa ei lopultakaan kuulunut, he astelivat kappaleen matkaa loitommaksi; heidän pisti vihaksi. Kuitenkin he tulivat kaikin takaisin ja hiipivät hiljaa puutarhan veräjästä sisälle, konttorirakennuksen ohitse. Vähän myöhemmin kuulivat molemmat ystävättäret ylös makuuhuoneeseensa hillittyä naiskuoron laulua ikkunan alta. Tinkan alttosooloon he lauloivat: "Uinuos!"

Sitten kaihdin vedettiin puolittain ylös, ja vaalea ja tumma, toisiaan syleillen, kumpikin valkoisessa yöpuvussa, nyökkäili nauraen alas…

Koko koulu oli seuraavana päivänä tullivajan luona, rouva Rendalen, opettajat, opettajattaret, kaikki — paitsi Anna Rogne; hän ei ollut saapunut eilisiltaisiin läksiäisiinkään.

Yleinen itkun, suutelemisen ja Millan matkapuvun ihailun kohu. Pienokaisistakin tuntui, että heidän piti olla mukana; itkeä he eivät voineet, mutta he osasivat suudella. Ensin yksi pienempi tarjosi suukkosensa, sitten kaksi, sitten viisi. Viimein kaikkien täytyi saada suudelma matkalaiselta ja hengitystään pidättäen hypätä takaisin.

Kamarineito sai kaikki kukkamaljat ja sitten useita vateja täyteen kukkasia; hän ihan laahasi niitä.

Itkettynyt Tora oli ilmestynyt sinne Millan ja Engelin seurassa saaden jälkimmäiseltä kaikkea mahdollista kohteliaisuutta osakseen; mutta nyt hän pysytteli kaikkein takimmaisena. Millan täytyi etsiä hänet käsille antaakseen hänelle viimeisen kädenpuristuksensa, viimeisen suutelonsa.

Kun höyrylaiva viimeisessä käänteessään sivuutti laivasillan ja tuo mustapukuinen solakka olento, — jonka hatunharso oli repeytynyt puolittain irti, niin että sekin liehutti, — kohotti nenäliinansa ystävättäriä kohti, tuli laivasillalla siinä silmänräpäyksessä pelkkää valkoista näkyviin; pienet edessä, isommat näiden takana, kaikki huiskuttivat nenäliinojaan. Höyrylaivasta katsoen se näytti mereen syöksyvän kosken vaahtoamiselta.

2

Kyyhkyslakassa

Keskipäivällä voimistelusalissa, missä ylimmät luokat parhaillaan harjoittelivat, hiukan laiskasti, sillä sää oli liian kaunis ja isosta vuorelle päin antavasta ikkunasta oli pari ruutua avattu, joten ulkoa tulvi sisälle puiden ja kukkasien tuoksua; keskipäivällä voimistelusalissa, juuri kun miss Hall oli saapunut paikalle ja tavallisuuden mukaan keskeyttänyt säännönmukaiset harjoitukset ottamalla muutamia yksityisiä tekemään erityisiä liikkeitä; keskipäivällä voimistelusalissa, missä sen johdosta osa tyttöjä hetkeksi vetäytyi ikkunan luo taaskin katsahtaakseen noihin satoihin kukkiviin hedelmäpuihin, jotka amfiteatterimaisesti kattoivat ison neliön heidän yläpuolellaan kohoavasta rinteestä yhtenäisellä ainoalla tiheällä kruunulla; keskipäivällä voimistelusalissa, juuri kun samaiset tytöt eivät voineet täydellisesti nauttia tästä hetkisestä, kuten olisivat tahtoneet, koska ihan ikkunan alla muutamat nenäkkäät pikkupuut tänä samaisena vuonna olivat niin satumaisesti kasvaneet pituutta, ettei piankaan enää ollut mahdollista nähdä rinteen ihanuutta muualta, kuin mistä ne sen sallivat, — niin, vielä pahempi, nämä nuoret puut houkuttelivat paikalle mehiläisiä keoistaan oikealta, ja nämä mehiläiset olivat vielä nenäkkäämpiä, sillä ne surisivat sisälle avoimista ruuduista ja säikyttivät tyttöjä, milloin nämä tahtoivat pilkistellä puiden punoutumien lomitse; keskipäivällä voimistelusalissa, kun kaikki kasvitarhan päivätyö-työläiset, ne, jotka käyttivät luisia eikä teräksisiä lapioita, kuokkia ja tadikkoja ja aloittivat työnsä joka päivä auringon noustessa, lopettaaksensa hyvissä ajoin ehtoopäivällä, ja ahersivat ilman vakinaista työsopimusta, mutta myöskin ilman valvontaa ja irtisanontaa koko kesän ja syksyn läpeensä, rouva Rendalenin ruoassa sekä vaimoineen että lapsineen, hyvinä ystävinä kaikkien paitsi kissan kanssa, parhaillaan kerrassaan satalukuisena joukkona parveilivat joka kulmalta ja suoristautuivat jälleen köyristyäkseen alas ja piiloutuakseen pensaisiin joka taholle, — seisoivat tytöt nyt sitä ihmetellen, kun samassa metsän puut taipuivat istutusmaan vasemmalla puolella syvään, ja hiekkamultaa ja siemeniä tuprusi ilmaan tehdäkseen synkän hyökkäyksen kasvismaalle, syystä että pikapäinen "maatuuli" oli syöksähtänyt harjulle, käyden suomimaan vähäisintäkään varoitusta antamatta vasemmalta oikealle, — ja tuskin se oli saavuttanut puutarhan, kun puiden kukkaset eivät enää olleet puiden, vaan ilman: jok'ainoan täysin kehittyneen umpun jok'ainoa terälehti lehahti leijailemaan, — kepeämmin, eloisammin lennellen kuin lumitähtöset voivat sinkoilla, sillä nämä tavoittelevat maata. Ilmassa liehui miljoonia kukkasiipiä pelkkänä tuikkivana valkeiden perhosten vilinänä, jonka aukoista vilahteli yhtä ja toista vihreätä kuin saarina pilvimeressä, kuin kangastuksen kareina.

Tytöt riemuitsivat, kirkuivat, taputtivat käsiään, kaikki hyökkäsivät ryhmäksi, kaikki huusivat, ihmeen lipuessa loistavana kasvitarhan ylitse. Metsästä tohahtanut synkkä vainolainen ehätti kasvismaalle, seurasi perässä samaan suuntaan. Pian se oli siinä, missä äsken oli kukkasade ollut; sen ura oli soukempi, mutta vauhti vinhempi.

Tytöt syöksähtivät isoa ovea kohti, joka oli puolittain auki; he tahtoivat seurata valkoista vaeltajaparvea, hedelmäpuiden karkulaisia. He unohtivat olevansa voimistelupuvussa, täällä rakennusten takanahan ei sillä ollut väliä; he kirkuivat, he hyppelivät, — kun ovi ulkoa päin työnnettiin ihan auki ja portailla seisoi nuori mies, yllään valkoiset housut, meri väen upseerin takki ja samoin lakki. Hän nauroi, ja hän tervehti. Hän tervehti, ja hän nauroi. Tulija oli Niels Fürst.

Hänen takanaan seisoi alhaalla pihalla Kaja Gröndal vaalean hatun ja sinipunaisen päivänvarjon suojassa. Hän näytti muhkealta. Hänkin nauroi.

"Eikö Elisa ole täällä?" kysyi Niels Fürst. Kumpaisellakaan ylimmällä luokalla ei kukaan ollut nimeltään Elisa; kukaan ei tuntenut koulussa ketään Elisaa.

"Ei, ei Elisa", sanoi Fürst. "Olava?"

Ei ketään Olavaakaan kahdella ylimmällä luokalla. Olava? Kukaan ei tuntenut ketään Olavaa koko koulussa. Hän ei vähääkään välittänyt siitä, että kaikki ymmärsivät sen olevan leikin tekoa. Hän silmäili heitä voimistelupukuisina, — toista toisensa jälkeen… Molemmat kädet olivat kukkasia täynnä; hänen täytyi tervehtiessään asettaa oikeassa kädessään olevat rintaansa vasten ja painaa niitä vasemmalla käsivarrellaan. Myöskin rouva Gröndalilla oli kukkasia. He olivat ilmeisesti juuri ostaneet ne kartanosta, ja samassa oli hän kuullut, että molemmat ylimmät luokat parhaillaan voimistelivat, ja sitä hän oli halunnut nähdä.

"Suokaa anteeksi", hän puheli, "kenties hänen nimensä oli Petra? Tai kenties hän ei ollenkaan ollut täällä?"

Hän kohotti lakkiaan, hänen tukkansa kaikki vaaleat kiharat tuntuivat niin ikään nauravan, ja kaikki tytöt nauroivat niin, että voimistelusalin seinät kajahtelivat. Niels Fürst hyppäsi alas, rouva Gröndal kääntyi ja läksi hänen kerallaan; heidän kiertäessään sivurakennuksen kulman Fürst vielä nyökkäsi taaksensa.

Tyttöjen nauru kiiri korkeassa hallissa. Omituinen kiihtymys oli vallannut heistä useimmat. He juoksivat toistensa ympärillä, viskelivät kysymyksiä, odottamatta vastauksia; missä kolme seisoi ryhmänä, siihen täytyi useampia rynnätä lisäksi. Jos joku nauroi enemmän kuin toiset, säntäsivät kaikki sinne.

Kaksi joutui kinaan, ja suukopu yltyi. Pari kiirehti paikalle, sitten useampia, viimein kaikki. Kinakin koski ovelle ilmestynyttä suurta kyyhkyssieppoa.

Tinka oli kinastelijoista toinen; hän oli vain kuohuksissaan tunkeilijan häpeämättömyydestä ja etsi itselleen puoluetta. Silloin hän sai näkyviinsä Toran, joka oli istuutunut rahille oven suuhun ja oli kalmankalpea. Miss Hall parhaillaan hoivaili häntä.

Tinka juoksi heidän luokseen, ja jo kaukaa hän kysyi: "Mikä on hätänä? Mitä on tapahtunut?"

Tora oli seisonut voimistelemassa erikseen; hänestä oli nimittäin tullut kiihkeä voimistelija, ja hän noudatti omaa järjestelmää. Parhaillaan harjoitellessaan hän näki puoliavoimesta ovesta pienen lintuparin, joka liehui edestakaisin erään pensaan ympärillä. Oliko pensaan alla joku? Oliko niillä siinä pesä? Oliko se pelkkää kisailua?

Silloin hän näkee Kaja Gröndalin punaisen hameen peittävän pensaan, ison kukkavihon ja päivänvarjon lintujen sijalla, meriväen upseerin puvussa nuoren miehen, kädet täynnä kukkia. Tora ei tuntenut häntä. Nyt Kaja keksi hänet, ja joko Tora kuvitteli sen tai Kaja todellakin sanoi: "Tuossa hän on!" Meriväen upseeri katsoi nyt Toraan, sitten hän piti silmänsä herkeämättä tähdättyinä häneen, ja nämä silmät nauroivat ja pistivät. Kaja Gröndal tahtoi pidätellä häntä ja vetäytyi taaksepäin, mutta toinen eteni vakaasti, ei pysähtynyt portaidenkaan juurella, vaan nousi niitä ylös ja edelleen, silmänräpäykseksikään päästämättä Toran katsetta irti omastaan. Tora ei voinut jäsentäkään liikuttaa. Ikkunan ääressä remahtaneen suuren pauhun, tuulispään, joka kohotti rouva Gröndalin harson ja uhkasi kääntää hänen päivän varjonsa nurin, pensaitten taipumisen, puiden kohinan … kaiken hän näki, kuuli, mutta etäisesti. Hän ei voinut oikein käsittää sitä, koota aistimuksiaan yhteen, — kummallinen raukeus yllätti hänet, etenkin herpaannuttaen polvet, ne eivät olleet kannattaa.

Silloin tytöt päästivät huikean kirkunan ja ryntäsivät yhtenä parvena ovelle päin; samassa upseeri työnsi oven kokonaan auki jalallaan. Tämä tuntui Torasta kuin raikkaalta ilmalta, kuin joku olisi käynyt häneen kiinni ja tukenut häntä. Mutta niin kauan kuin upseeri seisoi tuossa, ei hän päässyt pois, vaikka halusi; hänen täytyi seistä.

Vasta tunkeilijan mentyä hän koetti tajuta, missä rahi oli, ja sille istuutuessaan — vasta silloin — hän tunsi voivansa pahoin. Hän jäi taistelemaan kohtauksensa kanssa. Miss Hall tuli avuksi, ja nyt myöskin Tinka, ja kun Tinka kysyi päättävästi ja voimakkaasta niin se auttoi; hän sai itketyksi.

Toiset parveilivat paikalle, mutta näiden kalmankalpeiden kasvojen edessä he kävivät hiljaisiksi, hiiskumattoman hiljaisiksi. He eivät edes kyselleet.

"Hän on voimistellut liian rajusti", kuiskasi miss Hall.

"Hän tekee kaikki niin rajusti", lisäsi Nora hellästi istuutuen hänen viereensä ja painoi hänen päänsä rintaansa vasten.

Toiset läksivät, miss Hallin pyynnöstä. Heidän kuultiin sitten pikku eteisessä pukua muuttaessaan saavan takaisin koko entisen hilpeytensä; sen jälkeen heidän kuultiin ryhmittäin poistuvan.

Vielä puoliselle soitettaessa Tora istui siinä Tinka toisella puolellaan ja Nora toisella sekä miss Hall edessään. Tora oli puhunut useita kertoja ja vakuuttanut, että nyt hän jaksoi hyvin. Kaikki kolme luulivat, että hän oli voimistellut liian lujasti. Hän luuli niin itsekin, mutta hän huoahti: "Hyvä Jumala, kuinka ilkeä ja paha ihminen!"

Muut katselivat toisiaan. "Tarkoitatko Niels Fürstiä?"

Hän ei vastannut heti. "Se siis oli Niels Fürst?" Vähän myöhemmin häntä puistatti kuin vilusta. Mutta hän ei selittänyt sen enempää. Hän ymmärsi tapahtuman siten, että voimistelu oli sen aiheuttanut, — että tunkeilijalla oli ollut omituinen vaikutus häneen, kun hän oli tullut heikoksi voinniltaan. Hän oli mieluummin puhumatta asiasta.

Myöhemmin miss Hall poistui. Toiset kaksi istuutuivat jälleen, Tora pyysi sitä. Oli niin viihdyttävää pidellä heidän käsiään.

3

Toisista erotettuna

Jo seuraavana päivänä Tora kuuli Niels Fürstin sanoneen, että hän oli "viehkein kaunokainen", minkä Fürst oli Norjassa nähnyt. Tora ei tahtonut ensin uskoa sitä, mutta hän sai sen lähipäivinä kuulla joka taholta. Hänen seuraavana kertana kohdatessaan Kaja Gröndalin kertoi tämäkin sen; Tora oli rouvaan tutustunut Millan kautta ja oli hänen kanssaan tervehtimisväleissä. Nyt oli Tora toipunut sen verran reipasluontoiseksi jälleen, että vastasi bergeniläisellä murteellaan: "Ellei luutnantti Fürstillä olisi niin huono maku, niin olisipa se arvostelu ollut norjalaisille tytöille ikävää."

Kesä tuli hyvin lämmin. Kaikki, jotka kykenivät, olivat muuttaneet maalle rannikolle tai korkealle tunturiseutuun. Heti koulun päätyttyä sen asujaimet hävisivät, vain muutamia köyhiä jäi jäljelle, ja Tora niiden joukossa. Nora pääsi äitinsä seurassa kylpylaitokseen; Tinkan vanhemmat olivat vauraudessaan hankkineet maatalon. Anna Rogne oli kaupungissa: Rendalenin avulla hän valmistautui historianopettajattareksi Karen Loten jälkeen, joka oli jättänyt koulun. Mutta Anna ei halunnut seurustella etenkään Toran kanssa niiden välien takia, joita tällä oli Millaan. Ja kun Tora silti tahtoi yrittää, hän huomasi Annan siinä määrin syventyneeksi hommiinsa ja tuskaiseksi — hänen kun piti jo kesäloman päättyessä ottaa alemmat luokat haltuunsa —, että Tora kyllästyi häneen.

Tora asui jälleen hiekkaniemekkeellä äitinsä luona (isästä ei puhuttu), — asui ullakkokamarissa kahden sisarensa kanssa sekamelskassa ja mylläkässä tuntien häpeää ja haluttomuutta, jonka hän ravisti pois joka kerta, kun lauttautti itsensä salmen yli, juostakseen kartanon yläpuolella olevaan metsään tai maantietä myöten torilta oikealle ulos "lehtoihin". Nämä olivat maantien vierellä metsässä huvipaikka, avara aukea, jossa oli useita siistittyjä "pikkulehtoja" ja näihin aseteltuina penkkejä ja pöytiä. Niiden välitse kierteli haarova polkujen verkko..

Eräänä lauantai-ehtoopäivänä hän taaskin aikoi lähteä sinne kuulemaan soittoa, mutta ensin pistäytyä Jensenin neitien luo hakemaan itselleen seuraa. Kaupungilla hän tapasi Kaja Gröndalin, joka oli saapunut miestään vastaan, mutta tätä ei ollutkaan kuulunut. Eikö nyt Tora sen sijaan tulisi mukaan? Höyrylaiva lähtisi tunnin kuluttua.

Tora oli hyvin heikko kutsuille. Vajaan tunnin kuluttua hän palasi mukanaan iso hattulipas, jossa hänellä oli yökapistuksensa ja valkoinen puku.

Seuraavana aamuna — sunnuntaina — hän seisoi ulkona kuistilla rouva Gröndalin pikku maatalossa. Hänen oikealle puolelleen oli kaikki talon kukkaset juuri nosteltu sadetta saamaan. Ilma oli vielä usvana, märkänä, sankkana usvana; puutarhan takana oikealla se kääri hongiston vaippaansa. Hän näki etumaiset puut ja osan alastonta kalliota alempana merellä päin, näkyipä merestäkin himmeästi häämöttävä juova. Usva leijui hyvin matalalla, ilmassa ei tuntunut värähdystäkään.

Hän kuuli höyrylaivan puhkumisen. Äsken se oli viheltänyt tuolla vasemmalla, missä oli silta; nyt se kiiti edelleen ohitse. Hän erotti epäselvinä hahmopiirteinä vaaleassa usvassa tiheämmän, tummemman, kohisevan sumun. Hän ei ajatellut sitä sen enempää, vaan katseli polkua, joka johti laiturilta tämän puutarhan ja toisen välitse, matalaa, keltaista aitaa, joka oli vastapäätä korkeata, upeata, valurautaista, tämän takana olevia vanhoja suuren puiston puita; siellä hän tiesi olevan useita rakennuksia, joita ei nähnyt tänne. Siellä nimittäin asui Wingaardin väki, ja siellä vietettäisiin nuorison karkeloita tänään. Keitä hän tapaisi siellä? Sitä hän mietiskeli siinä seistessään. Rouva oli omaa sukuaan Fürst; olisiko Niels Fürst siellä? Sitä hän mietiskeli siinä seistessään… Fürst oli laivassaan purjehdusväylällä.

Miksi hän ei tulisi? Olihan sunnuntai. Miksi hän ei ottaisi moniaita upseereja mukaansa?

Jos Tora olisi tiennyt tämän, ennenkuin tuli höyrylaivalle eilen, niin olisiko hän lähtenytkään? Sitä hän tänään kyseli itseltään. Hän oli heti sen kuullessaan tuntenut jotakin ahdistavaa; toisin ajoin palasi sama tunne tänäänkin. Mutta tuo epämiellyttävä aistimus oli nyt häipynyt — merkillistä kyllä, ajatteli hän. Toivoiko hän todellakin kohtaavansa Fürstin? Hän ei toivonut toisen koskettavan häntä; ei, ei! Eikä katselevankaan, kuten viimeksi. Mutta näkevänsä hänet? Ja myöskin tulevansa nähdyksi, — kun se saattoi tapahtua sattumoisin…? Kyllä, sitä hänen teki mieli; hänen teki sitä kovasti mieli.

Kuistilla astuessaan suoraan kohti portaita, jotka johtivat ylös vasemmalta, hän saattoi nähdä sisälle arkihuoneeseen; hän saattoi myöskin tähytä eräästä kuvastimesta, oliko rouva Gröndalin makuukamarinaan käyttämän sisähuoneen ovi auki. Ei, se oli edelleen kiinni. Silloin hän palasi entiselle seisontasijalleen.

Vielä hän kykeni erottamaan höyrylaivan — liikkuvan, tumman usvaryhmän vaaleassa huurupaljoudessa; se vetäytyi edemmäksi ja ulommaksi. Kuistin kaide oli kostea; hän kuivasi kätensä, unohti sen, ja laski ne taas kaiteelle. Valkoisen pukunsa hän olisi voinut jättää kotiin: tämä oli hienoa tihkusadetta. Linnut viihtyivät märässä ilmassa; ne visertelivät hänen ympärillään. Myöskin kukkaset, puut ja ruoho viihtyivät; hän tunnusteli eri tuoksuvirtauksia.

Yksi näistä vei hänen ajatuksensa kauas, kauas sieltä erääseen Havren lähistön maataloon meren rannalle. Sininen, kirpeä ilma, purjealuksia, höyrylaivoja, pitkä hiekkakaistale, aaltojen kumea huokailu sen yli. Ihan rannassa maatalo, jyhkeä ja harmaa; siellä he asuivat. Puutarhan puolinen kapea veräjä oli avoinna. Hän seisoi puutarhassa kivipenkillä lyhyt hame yllään ja käsivarret paljaina; hän näki itsensä pitkissä raitaisissa sukissaan, joita hän ihaili saadessaan ne ensi kertaa jalkaansa. Hän kurkisteli aidan yli, ja samaa tuoksua lemahteli kuin nyt jälleen ajoittain täällä.

Oli iltapuoli; setä oli tulossa kaupungista. Hämärän omenapuutarhan halki vievä polku oli soralla peitetty, hän kuuli sedän askelten narskuvan…

Täällä hän näkee vasemmallaan sateentuhutuksessa suunnattoman ison sateenvarjon ja sen alla parin valkoisia lahkeita. Sateenvarjo ei kohoa niin korkealle, että hän voisi nähdä, kuka tulija on. Nytkään, kun on puutarhan veräjä avattava, se ei kohoa; se vain lipuu matalammalle eteenpäin. Mutta hän tietää nyt, että tuo hiekan narskuminen ei tullut Havren maataloon päin, vaan tänne. Tulija ei ollut hänen setänsä, vaan…

Sateenvarjo kohoaa; sen kantaja seisoo puutarhan aidan sisäpuolella. Näkyy tumma takki, olkihattu ja hyvin kummastuneet kasvot. Tora tuntee hiukan sitä ahdistusta, josta luuli jo päässeensä. Mutta samassa kun tulija katsoi häneen, häipyi se — ihan päin vastoin kuin viimeksi. Hän ei ilmeisesti ollut odottanut näkevänsä tummaa naista kuistilla; kenties ei ketään näin aikaisin. Mutta se ei ollut hänelle suinkaan vastenmielistä; hän hymyili ja tervehti, tänään ei silmissä, ollut mitään pistävää. Hän pysähtyi portaiden juurelle.

Sateenvarjo lepäsi oikealla olalla hänen laskiessaan vasemman käsivartensa kaiteelle ja nojatessaan siihen. Tuo sinettisormuksinen käsi oli siromuotoinen. Hän oli solakka ja notkea. Päässä oli kolme huomattavaa piirrettä. Herkkätuntoinen, aistillinen suun seutu oli lakkaamattomassa liikkeessä, kun huulet ikäänkuin joustimilla vetäytyivät edestakaisin, kokoon ja ulos; itse huulet olivat lyhyet ja täyteläiset. Iso silmäpari oli veitikkamainen, naurava, mutta kun hän kohotti päänsä hieman taaksepäin ja puolittain sulki silmänsä, ne pistivät. Runsas ja ihan kiharainen tukka oli vaalean kellertävä; viikset pitkät, punertavat.

Siinä nojatessaan kaiteen yli hän oli pelkkää lepoa, nautintoa ja tyytyväisyyttä uhkuva. Mutta kenenkään ei sopinut luottaa siihen, eikä sitä kukaan hevin tullut tehneeksikään. Sillä päässä, ruumiissa, kädessä oli nauravan, velton, pehmeän takana jotakin kissasta muistuttavaa. Tora sekä näki että tunsi sen, mutta tänään enemmän uteliaana kuin peloissaan.

"Varsin odottamatonta tavata teidät. Oletteko ollut täällä kauan?"

"Tulin eilen illalla rouva Gröndalin kanssa; hän oli kaupungissa."

"Oliko hän siellä?"

Ja nyt nämä kaksi johtuivat keskustelemaan matkasta tänne, ilmasta, paikasta, olematta esiteltyjä toisilleen, — haasteluun, jolla ei ollut mitään muuta silmämäärää kuin saada aihetta katsella toisiaan. Jokainen lausuma oli puolinainen tai kokonainen lause, joskus kaksi, ilman väriä, ilman harkintaa, jotta vain viimeksi sanottu ei pysyisi viimeisenä. Fürst seisoi tuolla alhaalla ja tarkasteli häntä yhä mieltyneemmin, — pään muotoa ja kasvonpiirteitä ilmeinensä. Silmät ihan hohtelivat tiheiden, pitkien ripsien alta; mikä oli tuo väri? Ne näyttivät mustilta, mutta…? Ja povi! vartalo! Kaula, käsivarret, ihon väri, mustan tumma tukka, hänen pukunsa… Fürst siirsi itsensä kokonaan syrjään, ottaen vain vaikutelmia vastaan.

Kuinka kauan tätä kesti, sitä ei kai kumpainenkaan tiennyt. Fürst ei tahtonut häiritä itseään, eikä toinen tahtonut häiritä häntä. Tora näki itsensä elävässä kuvastimessa, mutta viatonta ei huvitus ollut, sillä vähitellen se alkoi häntä huimata.

Tora kokosi ajatuksensa ja keskeytti puhelun, astui kuistin poikki muutamien kukkasien luo ja alkoi hypistellä niiden lehtiä, joita hän varmasti piteli pahoin.

Sitten Fürst tuli hitaasti ylös sateenvarjo olallaan, vasen käsi kaidetta sivellen. "Te kai lähdette mukaan sisareni luo iltapäivällä?"

"Rouva Gröndal sanoo hankkivansa minulle kutsun."

"Tietysti. Me tanssimme. Annatteko minulle ensimmäisen valssin?" Tora ei katsahtanut ylös. "Ettekö tahdo tanssia ensimmäistä valssia minun kanssani?" Tora tunsi koko olemuksessaan, että siihen ei hänen sopinut vastata. "Anteeksi, vasta muistankin, etten ole esitelty; mutta kun tiedätte, kuka sisareni on, niin tiedätte kai myös suunnilleen, kuka minä olen?" Hän hymyili ja tuli lähemmäksi, yhä ison sateenvarjonsa alla ja vasen käsi kaiteella lipuen. Tora suoristausi, mutta ei vastannut. "On siis sovittu ensimmäisestä valssista?" Hän virkkoi sen hiukan huolimattomasti, hiukan ylimielisesti, miltei kuin loukkaantuneena.

Hän näpsäytti sateenvarjonsa kasaan ja kääntyi käytävää kohti: "Rouva Gröndal on kai kotona?" hän astui sisälle. Tora aikoi kiirehtiä sanomaan: "Mutta hän ei ole jalkeilla." Se tuntui kuitenkin samalta kuin pyytää häntä jäämään tänne. Sitä paitsi: nyt oli kai rouva Gröndal sikäli jalkeilla, että saattoi itse varoittaa kuullessaan tulijan askelet arkihuoneesta.

Fürst astui arkihuoneeseen, mutta hän ei palannut ulos. Oliko rouva
Gröndal tullut sisälle? Ei, sieltä ei kuulunut puhetta.

Tora astui portaiden luo ja katsoi kuvastimeen: kamarin ovi oli selki selällään.

Alas portaita ja puutarhan poikki kiiti hän, ulos puutarhasta ja pois metsään, sitten takaisin sieltä, sillä siellä oli aivan liian märkää, ja ulos merelle päin kalliolle metsän suojaan; siellä hän istuutui isolle kivelle. Hän vavahteli; povi kohoili kuin halkeamaisillaan.

"Neiti Holm?" huusi rouva Gröndal. "Neiti Holm?"

Hän olikin siis pukeutunut! Tuon huudon täytyi tulla kuistilta tai puutarhasta. Rouva Gröndal oli kenties ollut ulkona vieraansa tullessa arkihuoneeseen. Siksi ei ollut syntynyt keskustelua.

Mutta Tora ei voinut heti toipua vastaamaan rouva Gröndalille. Ja kun hän ei ensimmäisellä kerralla vastannut, tuntui hänestä, että piti pysyä vaiti myöhemminkin. Pian huudot lakkasivat kuulumasta.

Mitähän kello oli? Saattoiko Fürst tulla vierailulle naisen luo niin aikaisin? Suoraan laiturilta — ei sisarensa, vaan rouva Gröndalin luo? Mitähän kello on?

Mutta hänellä ei ollut kelloa mukanaan; hän oli unohtanut sen.

Tuollahan valkoiset lahkeet tulevat ulos kalliolle häntä kohti ja sateenvarjo myös! Hänet oli siis löydetty. "Mutta, hyvä neiti, ettekö kuule rouva Gröndalin huutavan teitä?" Tora ei vastannut. "Ja kuinka märkä olettekaan! Ilman sateenvarjoa! — Tehkää hyvin! — Miksi juoksitte?" Ei vastausta. "Rouva Gröndal on vatkannut munakokkelia meille koko aamupuhteen."

"Niinkö?"

"Niin. Hänen miehensä piti olla täällä tänään, hän on minulle velkaa munakokkelin. Mutta hän ei tullutkaan."

"Mitä nyt kello sitten on?"

"Kelloko? Mitä ihmettä sillä tiedolla teette? — Kohta yksitoista."

"Kohta yksitoista?"

"Niin, katsokaa itse!" Hän ojensi Toran nähtäväksi jykevän, amerikkalaisen kultakellon, ponnahduttaen kuoren auki.

Tora seurasi häntä ääneti.

Heidän jälleen saapuessaan puutarhaan Tora tahtoi tietää, miten Fürst oli voinut niin joutuin löytää hänet. Niin, hän oli nähnyt Toran askelten jäljet tässä hiekassa, ja loput hän oli päätellyt, sillä eihän kukaan ollut voinut näin märällä säällä mennä metsään, joten hänen täytyi olla kalliolla.

Sitten he hyvin hilpeän mielialan vallitessa söivät munakokkelia yhdessä. Mutta tuntia myöhemmin Tora istui yksinään ullakkokamarissaan; hän oli lukinnut ovensa. Ja kello kuusi samana iltapäivänä, juuri kun vieraat kokoontuivat Wingaardille, hän istui kaupunkiin takaisin menevässä höyrylaivassa.

Mitä oli tapahtunut? Ei mitään, ei yhtään mitään. Mutta jokseenkin kuten usva yli maiseman, jota se vieläkin verhosi, vaikk'ei niin matalalla kuin aamupäivällä, leijui kaiken tämän yllä jotakin hänelle epäselvää, mahdotonta. Hän ei sietänyt olla Fürstin ja rouva Gröndalin seurassa, hän ei voinut siinä olla luonnollinen; kaikki, mitä hän teki ja sanoi, kävi takaperoisesti.

Sen tähden hän ei uskaltanut lähteä kutsuihin, ja vain ajatellessaankin tanssivansa Fürstin kanssa hän värisi. Se ei käynyt päinsä. Niin, eipä siinä siis ollut muuta tehtävää kuin paeta. Hän alensi itseänsä hirmuisesti keksiessään perusteita paolleen.

Mutta höyrylaivassa hän nyt kuitenkin istui. Se oli melkein urotyö; hän oli iloissaan.

Muut matkustajat olivat ylhäällä kajuutan katolla tai kajuutassa; ikkunat olivat auki. Hän meni keulaan, missä istui pari työmiestä.

Kauas näiden edelle hän istuutui ihan yksikseen. Häntä aivan riemastutti, kun höyrylaiva viiletti ohi saarten; hän tunsi kuin pääsevänsä jostakin ahdistuksesta.

Usvasta huolimatta ilta oli kaunis; oli leuto sää, eikä enää satanut. Saaret, joiden välitse he kulkivat, kuvastuivat selvinä. Niiden moniväriset kalliot, vihreät ruohotilkut, kasvitarhat taloinensa — melkein joka saarella asui joku — näkyivät erinomaisen kirkaspiirteisinä; samoin ihmiset, jotka istuivat ja seisoivat ulkopuolella katsellen ohitse kiitävää laivaa. Hän olisi voinut toivoa asuvansa tuolla tavoin, hän haaveksi elävänsä niin; hän istui järjestelemässä asumusta makunsa mukaan, tällä kertaa hyvin vaatimattomasti. Se oli niin virkistävää sen jälkeen, mistä hän oli lähtenyt.

Ja sitten se tukaluus alkoi jälleen! Tuntui jotakin ahdistavaa, entistä turvattomuutta…

Tietysti muisto, ajatteli hän ja hengähti syvään. Mutta hänen täytyi kääntyä katsomaan taaksensa.

Tuossa hän seisoi! Neljän, viiden askelen päässä seisoi Fürst kannella. Hän tervehti ja hymyili.

Kalmankalpeaksi valahtaen, taas tulipunaiseksi karahtaen tyttö kääntyi suuren suuttumuksen vallassa…

"Ei, ettehän toki ole vihoissanne minulle? — Minä lähden mieluummin teidän kanssanne takaisin kaupunkiin kuin tanssin täällä kello viiteen asti aamulla. Onko se niin ihmeellistä? Enhän kai siitä halveksimista ansainne? Mitä?"

Nyt puhuja istuutui hänen taakseen. Tora tunsi sen ja siirrähti kappaleen matkaa hänestä.

"Mutta miksi noin teette? Tietysti vain saadakseni teitä puhutella läksin mukaan; senhän kai tajuatte?"

Toraa painoi sekä pelon että häpeän sekainen tunne. Hän oli nyt yksinään, toisista erotettuna; hän olisi voinut huutaa heidän nimeään. Aina kun Tora tunsi hylätyn asemansa, hän alkoi itkeä.

Sen näki puhuttelija, ja aivan toisella äänellä hän sanoi:

"Hyvä neiti, älkää mitenkään ymmärtäkö minua väärin! Enhän suinkaan tahdo kiusata teitä; kaikkea muuta! Tahtoisin mielelläni puhua kanssanne, se on totta. Enkö voi saada lupaa siihen? Miksi en voi?"

Tora ei vastannut; mutta, hän ei itkenytkään. Toinen siirtyi jokapäiväisiin asioihin ja sai hänet levolliseksi; pahoitteli sitten, etteivät he olleet tunteneet toisiaan aikaisemmin. "Ensi kerran teidät nähdessäni sanoin itselleni … niin, olkoon sikseen, mitä minä itselleni sanoin. Mutta minulla oli pikku toivomus nähdä teidät vielä kerran. Sen sain sitten tänään odottamattomasti täyttymään. Mutta jutella emme saaneet keskenämme. Te olitte todella kovin kummallinen. Miksi olitte sellainen? — Niin, kenties ette ollutkaan kummallinen? Miksi esimerkiksi tahdoitte lähteä? Minunhan täytyi ajatella, että siihen oli minussa syytä; ettehän te ennen minun tuloani aikonut lähteä? Mitä?… No niin, siten olette tehnyt minut uteliaaksi, tietäkää se. Jos ollenkaan voisin tavoitella teitä, niin haluaisinpa kuulla, millä minä säikytin teidät? Isolla sateenvarjollaniko? Niin, nyt te hymyilette. Mutta miksi tahdoittekaan matkustaa pois, neiti? Sanokaahan minulle! —"

Hän siirtyi hiukan likemmäksi, ja Tora jäi paikalleen istumaan. Fürst puheli kepeästi ja leikkisästi, hetkeksikään pysähtymättä. Kykenipä Tora kerran käännähtämään puolittain päinkin ja vilkaisemaan hänen veitikankasvoihinsa, ja silloin he nauroivat molemmin. Hauska mies hän oli.

Erään seisahduspaikan rannassa oli punainen talo ja siellä joukko nuorisoa kokoontuneena voimistelutelineitten ympärille. Nuori mies ja nuori nainen olivat kiinnittäneet kumpainenkin köytensä napakiikkuun; mies kaahasi naista kaikin voimin: muutamia askelia maassa, pitkä huippaus ilmassa, sitten jälleen muutamia askelia ja taaskin huima ilmahyppy. Saavuttaisiko hän tavoittamansa? Ei mitenkään! Nainen oli keveämpi, notkeampi; hänellä oli epäilemättä lujemmat sääret, hän juosta piipersi niin että tuskin raajoja erotti, ja kuinka riuskasti hän viuhahtikaan ilmassa! Tukka ja hame hulmusivat oikonaan perässä.

Sekä Fürst että Tora tarkkasivat tätä ajoa jännittyneinä, mutta äänettöminä. Tora tunsi Fürstin yht'äkkiä kuin tulena polttavan selkäänsä; hän oli hiipinyt lähemmäksi. Ja nopean mielenmuutteen vallassa hän nousi, meni kajuuttaan ja istuutui muiden joukkoon. Fürst seisoi laiturilla, kun Tora oli astumassa pois hiekkaniemekkeellä; hän tahtoi antaa tälle kätensä, mutta toinen väisti. Fürst tahtoi kantaa hänen hattulipastaan, mutta hän juoksi tiehensä. Mies meni takaisin laivaan, astuakseen maihin sataman pohjukassa.

4

Ajojahti

Tora saapui kotiin jokseenkin samaan aikaan kuin isänsäkin, joka oli ollut toverien kanssa purjehdusmatkalla. Häntä tuettiin maissa, ja hänen vastaanottonsa oli lämmin. Lapset kaikkosivat, Tora sulkeutui ullakolle eikä rohjennut edes mennä alas illalliselle, vaikka olikin nälissään. Hänen täytyi sitten avata ovensa sisarilleen; näiden kanssa hän joutui riitaan, he kun olivat käyskennelleet hänen hienoimmissa kengissään ja melkein tärvelleet ne. Se päättyi siihen, että toinen heistä sinkautti kengät päin häntä, ja siitä alkoi tappelu, sitten kantelu, ja raivoissaan oleva äitikin riensi hätään. Tora itki, kunnes nukkui, ihan kuin lapsi.

Seuraavana päivänä hän koetti autella äitiään taloustoimissa, mutta tämäkään ei käynyt päinsä ilman kovia sanoja ja pistopuheita, kuten että moiset hienot, ylväät neidit olivat vain tiellä. Yleensä hän kuitenkin ajoi tahtonsa täytäntöön, nimittäin päätöksensä olla äitinsä apuna, etenkin vaatteiden laittelemisessa. Pienestä elinkorostaan hän pani lisäksi mitä kykeni, niin että välit pysyivät kyllä hyvinä. Mutta niinpä tuntuikin Torasta, että hänellä oli oikeus olla hiukan itseänsäkin varten. Tuokiota ennen illallista hän lauttautti itsensä salmen yli ja käveli joko ylös kartanon yläpuolella olevaan metsään tai ulos "lehtoihin"; kotona ei ollut rauhaa.

Minne tahansa hän aikoi, metsään tai lehtoihin, hän nousi maihin "Pummin" kohdalla ja meni sen kautta, mikä ei juuri ollut suorin tie. Mutta hän ei tiennyt kaupungissa kauniimpaa paikkaa kuin oli "Pummin" varrella suuressa puutarhassa sijaitseva talo, joten hän joka päivä ilokseen silmäili sitä. Molemmat olivat kuuluneet Wingaardin suvulle, mutta nyttemmin ne oli vävyväleissä vaihdettu Fürstien torin laidassa omistamaan taloon, missä Wingaardit jatkoivat Fürstien kauppaliikettä. Lanko Niels Fürst omisti siis nyt tuon ison puutarhatalon.

Tora käveli hiukan arkaillen sen ohi, — vaikk'ei tuo peloittava ollutkaan täällä, vaan ulkona sotalaivoissa. Tämä ahdistus oli keskeytyksenä, askarruksena ajatuksille sekin, joten se ikäänkuin kuului hänen kävelyynsä.

Joka kerta sen häivyttyä hänellä oli tapana sitä huolettomampana astella ylös rinnettä tai sivulle päin. Tuollaisessa pienessä norjalaisessa kaupungissa jokainen nuori tyttö kuljeskelee yksikseen missä tahtoo. Hän tapaa toisia ja yhtyy heihin tai jatkaa matkaansa. Tora enimmäkseen halusi olla pari tuntia yksin; yleensä hänellä oli vakinaiset paikkansa, ja ne löytäessään hän otti esille kirjan, jos hänellä oli mukanaan, tai haaveksi ilman kirjojen apua. Tai — kuten juuri nyt sattui — hän kirjoitteli pitkiä kirjeitä, yhden joka päivä, siitä merkillisestä, mitä hänelle oli tapahtunut. Hänellä oli salkkunsa kainalossaan ja mustetolppo taskussaan; hän makasi ruohikossa salkku kivellä tai istui kivellä salkku sylissään ja mustetolppo vieressä. Se kävi oivallisesti; siten syntyi aito ulkoilmakirjeitä, joissa sanat lentelivät tuulen mukana ja joukkoon joutui kaikkea, minkä mieli teki.

Ja kuinka kaunista olikaan tuolla hämyn katveessa, minne aurinko hiukan pilkisteli, missä oravan rasahtelu oksilla hiukan säpsähdytti. Etäinen kohu satamasta, jokitörmän teollisuuslaitoksista tai lehdoissa ja maantiellä puhelevien, joskus soiton ääni, tekivät hänen olosijansa syvän hiljaisuuden vielä tuntuvammaksi. Tämä oli hänen ainoata kesärunouttaan. Heti aamuisin silmänsä avatessaan hän alkoi ikävöidä tänne. Kotiolojen hälinä ja torailu lipui ohitse, kuin se ei olisi häntä koskenut; täällä hän eli. Hänen suuri retkeilynsä rouva Gröndalin luokse ja merkillinen laivamatkansa takaisin kotiin kuvattiin tietysti täällä kirjeessä Millalle, Noralle ja samoin Tinkalle.

Neljäntenä päivänä hänen piti lukea läpi nämä kolmen edellisen päivän kyhäelmät; hän ihan iloitsi, hän tiesi menestyksellisesti toisinnelleensa aihettaan. Mutta jo ensimmäistä kirjettä lukiessaan hän kävi hiukan arvelevaksi; hän nimittäin muisti nuo toiset, ja eroavaisuus oli varmaankin vähitellen käynyt liian suureksi. Jos neitoset joskus sattumalta vertaisivat niitä toisiinsa, — niin, silloinpa helposti sattuisi tuollainen ikävä kohtaus, jossa Tora vedettäisiin tilille. Ei, sellaista ei hän enää halunnut.

Ensimmäisessä kirjeessä hän oli käsitellyt asiaa vakavasti, kuvaillut hämmennystään, erehdystänsä, pelkoaan; kukaan, joka luki sen, ei voinut olla huomaamatta, että Toralla oli ollut edessään henkilö, jota hän oli pelännyt. Toisessa kirjeessä hän teki pilaa itsestään ja Fürstistä ja koko seikkailusta. Kolmannessa hän kuvasi tummatukkaista tyttöä, joka vaelsi vieraalla rannalla ja näki vetehisen nousevan esille vaaleaviiksisenä ja kiharatukkaisena. Hädissään tumma tyttö pakeni laivaan lähteäkseen kotiinsa omalle maalleen: mutta vetehinen ui kaiken aikaa laivan perässä käsi sydämellään. Tytön noustessa maihin hän päästi valitushuudon; neito kuuli sitä sitten yöllä unessaan.

Tora repäisi kaikki kolme kirjettä kahtia eikä kirjoittanut ainoatakaan uutta.

Mutta kävelyjään hän yhä jatkoi. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että Niels Fürst oli palannut kaupunkiin, että eräs toveri oli ottanut hoitaakseen hänen virkansa, että hän hiljaisuudessa lueskeli kieliä, valmistautuakseen uutta uraa varten, loistavampaa kuin entinen, ja että hän asusti omassa talossaan. Vielä vähemmin tiesi Tora, että Fürst ikkunakuvastimestaan ensimmäisenä päivänä taas kaupungissa ollessaan näki hänen kävelevän ohitse ja hiukan arasti vilkaisevan taloon päin ja että hän seuraavanakin päivänä teki saman havainnon. Fürst tiesi, ettei tämä tie ollut ylös metsään lyhyin — sinne käveli Tora ensimmäisenä päivänä — eikä lehtoihinkaan, minne hän toisena meni. Fürst oli molempina päivinä lähtenyt ulos. Nyt kolmantena päivänä hän istui valmiina seuraamaan perille asti; nyt hän luuli ymmärtävänsä.

Hän tunsi hiukan tyttöjä, jotka sekä tahtoivat että eivät tahtoneet — juuri tuohon tapaan he käyttäytyivät.

Tänäänkin Tora saapui odotuksen mukaan; tänäänkin hän tuskaisesti silmäsi taloon ja sitten asteli edelleen salkku kainalossa. Hänet pysähdytti joku, ja silloin hän tuli katsahtaneeksi taaksensa. Siten hän huomasi Fürstin! Tämä tuli rivakasti; hän oli ajossa, hän oli päässyt jäljille.

Tora hyvästeli nopeasti, ja niin pian kuin huomiota! herättämättä saattoi, siirtyi hän tavallisesta käynnistään ripeimpään, mihin kykeni; häntä oli alkanut peloittaa, selittämättömästi peloittaa. Hänen olisi kenties pikemmin pitänyt kääntyä takaisin; mutta tänään hän ei sietänyt Fürstin silmiä, eikä täällä ollut ihmisiä lähistöllä. Siten hän asteli joutuin, joutuin, joutuin; mutta hän aavisti toisen lyhentävän välimatkaa, melkeinpä tunsi sen.

Juosta hän ei rohjennut maantiellä, mutta hän luotti siihen, että hän oli paremmin perehtynyt lehtoihin kuin ahdistajansa ja kykenisi hiipimään pois. Hän poikkesi siis tieltä ja läksi rientämään oikopolkua metsään; kauhukseen hän näki ajajansakin heti hypähtävän metsään, tehdäkseen samaten. Silloin hän uskalsi juosta ylöspäin, mutta kohti sitä reunaa, jolta toinen läheni; siellä hän kyyristyi ison kiven taakse. Hän oli menetellyt oikein, sillä melkein heti hän näki Fürstin astelevan ohitse ja eteenpäin vain pikku matkan päässä piilopaikasta, niissä hän istui kyyryssä, sydän pakahtumaisillaan sykintäänsä. Täällä, missä kukaan ei voinut ajajaa nähdä, tämä juoksi, loikki, hyppeli; hän tunkeusi suoraan päin yli esteiden.

Tora odotti, kunnes hän oli kadonnut näkyvistä, ja läksi sitten kiitämään metsän poikki päinvastaiselle suunnalle. Hän ei pysähtynyt ennenkuin oli korkealla kartanon yläpuolella yksinäisen, lehtipuiden ympäröimän hongan suojassa kivellä. Ja hänen kiihkein hengähdyksin ja katsein silmäillessään ympärilleen ja havaitessaan eriskummalliseksi sen, mitä hän silmänräpäyksessä näki allaan, kuvastui vainolainen hänen sielunsa silmien eteen sellaisena, kuin hän oli ollut kiven ohitse hyökätessään. Hän oli iljettävä! Se mies saattoi tehdä mitä hyvänsä.

Eikä hän enää koskaan päässyt kiusaajastaan eroon. Kaikkialla ja aina hän, kuin ei muuta olisi olemassakaan. Tai oikeammin, jokaisena päivän hetkenä Tora pakoili häntä, mutta taas hän oli tuntuvissa.

Sisarukset kertoivat hänelle, että Fürst kävi siellä soutelemassa ja käväisi sisällä; että hän kulki ohitse ja käväisi sisällä; että hän puhutteli heitä ja lähetti heidän kauttaan terveisensä. Se saattoi heidät intoihinsa, he olivat ylpeitä siitä; heidätkin oli saavuttanut sana, että Tora oli "viehkein kaunokainen".

Mutta Toran kauhistus yltyi. Häntä vainottiin; ahdistaja ei enää hellittäisi, sen hän tunsi.

Minne hän kääntyisi? Rendalenin väestä ei enää ketään ollut kotona. Hän saisi tulla sinne lupa-ajan jälkeen, mutta sitä kestäisi vielä lähes kolme viikkoa. Kenellekään muulle hän ei voinut puhua; häntä hävetti. Hän ajatteli hiukan suutari Hansenin väkeä, mutta rouva Hansen oli ankara; hän tuskin ymmärtäisi asian laitaa. Äitiänsä hän ei ajatellutkaan.

Mutta koko tämä taisteluhan tapahtui hänessä itsessään; hänen ei tarvinnut olla kenenkään ihmisen vallassa, kun ei itse tahtonut.

Ei, mutta kun hän nyt kerran ei voinut häätää ahdistajaansa ajatuksistaan?

Lauantai-iltana hän oli heittäytynyt vuoteelleen niin uupuneena, kuin olisi päivän pitkän tehnyt mitä raskainta ruumiillista työtä. Hän makasi katsellen ohitse soluvan laivan raakapuita. Hän seurasi katseillaan tuulessa lepattavien, keveästi pingoitettujen purjeiden poimuja. Ne näyttivät niin läheisiltä, kuin hän olisi voinut koskettaa niitä. Ulkona kävi raju aaltoilu. Ulapalta, myrskystä, palaamassa tänne satamaan. — Hänkin tahtoi etsiä satamaa!

Oli lauantai-ilta; huomenna hänen täytyi mennä kirkkoon. Karl Vangenin kasvot hymyilivät hänen ylitseen samassa, kun hän sitä ajatteli, ja hänestä tuntui heti hyvältä, ennenkuin hän vaipui uneen. Jos Karl Vangen olisi ollut tyttö, olisi hän mennyt hänen, juuri hänen luokseen ilmaisemaan mielensä ahdistuksen. Niinpä hän istuikin seuraavana päivänä takimmaisessa penkissä. Karl Vangen oli kohdannut hänet, tervehtinyt ja sanonut, että oli hyvä, että hän jälleen tulisi heidän luokseen kartanoon ja auttaisi rouva Rendalenia.

Näiden sanojen johdosta hän oli valinnut kaikkein takimmaisen penkin; hän ei ollut varma siitä, ettei hyrähtäisi itkuun.

Mutta sitä hän ei tehnyt. Oli jotakin kylmää kirkossa ja hiljaisuudessa ja ihmisissä; ei ollut kesäpäivä kuten ulkona. Sitä paitsi, kun Karl Vangen nousi saarnastuoliin ja aloitti rukouksensa, oli se sama kuin Toran ensimmäisenä koulupäivänä, toistensa kohtaamisesta, — melkein sanasta sanaan sama! Ja se kiusasi häntä. Että Karl Vangeninkin rukous oli vanhaa läksyä! Tämä pikku sattumus anasti hänen ajatuksensa, joten hän ei seurannut kirkonmenoja. Hän kuuli saarnan käsittelevän kääntymystä ja Karl Vangenin tapansa mukaan valaisevan sanojaan elämästä otetuilla esimerkeillä. Mutta Tora tunsi nämä esimerkit koulusta, joka ainoan.

Silloin hänet herätti nimi John Wesley. Tämän kääntymys, arveli Vangen, oli perusteellisin, joka vaiheessaan täydellisin, mitä hän tunsi. Hän kuvaili sitä ja siirtyi sitten mainitsemaan esimerkkejä äkillisistä kääntymyksistä ja mainitsi pari Wesleyn itsensä aikaansaamaa. Toiset luonteet, toinen entisyys, toinen tietämys, toisenlainen pelko.

Mutta näistä nopeista kääntymyksistä hän tahtoi erityisesti puhua tänään. Hän oli tuntenut nuoren tytön, jolla oli palava halu saada synnilleen armahdus, eikä hän voinut sitä saada, kunnes eräänä päivänä näki Rubensin maalaaman ristiinnaulitsemisen ja ristin juurella Maria Magdalenan, pitkät hiukset hajallaan. Maria Magdalena tahtoi hän olla! Ja heti kun hänen onnistui ajatella itsensä ristin juurelle Maria Magdalenan sijalle, ajatella siinä määrin että hän eikä kukaan muu siinä polvistui, — hän sai varmuuden siitä, että hänen tähtensä oli Jeesus ristinpuussa; hänen syntinsä olivat annetut anteeksi. Hänet valtasi suuri, suuri riemu. — Useita samanlaisia esimerkkejä puhuja, tiesi etenkin naisista. He olivat niin hartaasti tarttuneet johonkin yksityiseen Jeesuksen elämän kohtaan, johonkin hänen yksityiseen sanaansa johonkin armon salaisuuden piirteeseen, — tuijottaneet siihen, kunnes se vaikutti suurena valona, autuaallisena näkynä. Kaikki kävi heille siitä hetkestä selkeäksi, heidän syntinsä otettiin pois; heidän tahtonsa sai siitä päivästä ja hetkestä asti riemukkaan rohkeuden.

Enempää ei Tora kuullut — eikä siis myöskään, että Vangen tahtoi puhua juuri sitä vastaan.

Paikalla hän oli vauhdissa tekemään yrityksen! Saarnaajan peräti tuttu ääni sorisi edelleen, kaikki hänen ympärillään ja koko paikka turtui häneltä … hän katseli Jeesusta ristinpuussa keskellä vierasta, ajelehtivien, mustien pilvien kattamaa maisemaa, jossa oli joka kukkula, joka laakso, joka puu suruharsoon verhoutuneena. Tora näki Vapahtajan silmien vajoavan syvälle, hänen rintansa kohoavan ja laskevan, ja tuli yö. Hän tunsi oman pikku kärsimyksensä kätkeytyvän tähän suureen, kauheaan.

Kuinka kauan hän tässä horrostilassa istui, sitä hän ei tiennyt.

Saarna ei ollut päättynyt. Hän ei siis voinut lähteä, mutta ei myöskään kuunnella; hän ei tahtonut.

Ja kirkosta lähtiessään hänellä oli vain yksi toivomus: voida antautua tähän jälleen niin pian kuin kävi päinsä.

Hän ei ollut moneen päivään käynyt ulkona ovestaan. Nyt iltapäivällä hänen täytyi päästä liikkeelle. Fürstiä peläten hän kapusi vuorelle ja suuntasi sieltä kulkunsa ylös metsään pitkin hautuumaan viertä, löysi taas tiensä ison hongan luo oikealle ja istuutui kivelle sen suojaan; paasi oli matala ja tasainen.

Hänen mietteissään oli totisuutta. Ei hän unelmoimista ja nautintoa etsinyt; ei, todellista apua, uutta elämää. Nämä kovat päivät olivat valaisseet hänen mieltään. Hän tiesi nyt olevansa vähän kaikkea, tahtovansa vähän kaikkea, sitäkin, mikä oli syntiä; sen vuoksi hän oli helppo saalis roistollekin. Hän ei ollut puolustautunut alusta asti; hän oli ihan valmistautumaton, — niin, vaarassa oli jotakin houkuttelevaa.

Nyt tämän piti olla lopussa Hän ryhtyisi mihin hyvänsä, kunhan se vain sitoisi häntä. Hänessä ei ollut enää kunnianhimoa, vain mielentuskaa.

Hän heittäytyi polvilleen, ja lämmenneenä ja herkistyneenä ripeästä kiipeämisestä hän lähetti taivasta kohti rukouksen sydämensä sisimmästä syvyydestä. Se oli mitä nöyrin, mitä surkeimmasti anova. Hätä oli ankara.

Saada tahto sitä vastaan, joka hänen tahtoaan vainosi! Hän ei hetkeäkään epäillyt, että hänen täytyi saada tämä lahja välittömän näyn muodossa.

Hän näki hengessä itsensä hyvin voimakkaana. Hän näki itsensä pelottomana uurastamassa jonkin asian hyväksi — yhdentekevää minkä, kunhan se vain antoi tukea! Jos sitä aherrusta kestäisi koko eliniän, niin kestäköön kernaasti. Se olisi toivottavintakin! Niin, hän ei nyt voinut ajatella suurempaa onnea, kunniaa, rikkautta kuin saada jonkin raskaan tehtävän; hänen luonteensa sai hänet toivoilemaan äärimmäisyyksiä.

Ja sitten hän tahtoi vaipua näkyyn, — ei, hän pysähtyi; häntä häiritsi ystävättärien ajatteleminen. Millan suurimpana tuskana viime kirjeessä oli ollut, ettei sää pysyisi kauniina, ja Nora oli pelännyt, että hänelle unohdettaisiin lähettää uusia soittokappaleita. Miksi piti yksistään hänellä, joka tässä istui piilossaan, olla niin hirveän tukalaa? Hänen hylätyn asemansa olisi pitänyt tehdä ihmiset armeliaiksi, mutta se juuri vain usutti heitä.

Hän istui kääntyneenä poispäin maisemasta, hongan rotevaan runkoon nojaten. Edessään hän näki pelkkää rehevää vesakkoa ja tiheätä saniaiskasvillisuutta.

Hyvä Jumala, kuinka voimatonta olikaan kaikki se, mitä he olivat käsi kädessä käyskennelleet loruilemassa seuran kokouksissa ja muualla! Vain muutamia viikkoja oli siitä, ja nyt hänen täytyi piileksiä täällä. Jos se tulisi tunnetuksi, niin hän kai menettäisi saavuttamansa pikku aseman? Tuskinpa hän silloin enää pääsisi Engelin perheeseen; hän ei voisi käydä Millan ystävättärestä, eipä hän kaiketikaan saisi palata rouva Rendaleninkaan luokse!

Ja hän itki. Mutta sitten hän tahtoi reipastua. Hikiset, kiihtyneet, kirotut kasvot tuolta rinteen kiveltä kuvastuivat hänen silmiinsä! Häntä pöyristytti! Sillä hän ymmärsi itsekin, että se pelko, jolla hän itseänsä säikytteli, oli vaarallisempi hänelle kuin mies.

Hänen olisi oikeastaan pitänyt lähteä takaisin kotiin; mutta eihän ollut häpeä harkita asiaa. Ja niin hän jäi.

* * * * *

Toran äsken noustessa ylös mäkiä kohti pistäytyi Niels Fürst erääseen laivaan, jonka kapteenin hän tunsi, ja juuri kun tyttö saapui laakealle paadelle hongan juurelle, seisoi Fürst laivan uusi kaukoputki kädessään, koetellakseen sitä. Hän asetteli sen kuntoon ja suuntasi sen ensin jokitörmää kohti ja antoi sen sitten lipua ylemmäksi ja pitkin näköpiiriä.

Tora oli tuskin istuutunut kivelle, kun kaukoputkikin hänet saavutti ja sen pitelijä tunsi hänet…

Fürst kiirehti oikotietä torin yli ja edelleen kartanon istutusmaista oikealle.

Viime kerrasta asti Fürst ei ollut ajatellut mitään muuta. Hän ei kyennyt enää ryhtymään mihinkään, ja hänen oli vaikea saada unta. Noin suurta kauneutta ei hän ollut koskaan ennen ajanut takaa. Kun tyttö päivä päivältä käveli hänen asuntonsa ohi ja kuitenkin heti hänen tullessaan piiloutui, niin hän oli vielä viaton. Oli siis vain löydettävä hänet sieltä, missä hän istui; mitään suurempaa palvelusta ei tytölle voinut tehdä. Mitä useammin tyttö lymysi, sitä harkitumman viekkaasti hän halusi löytyä. Nyt Fürst ymmärsi, miksi tyttö kesken kaiken oli lähtenyt rouva Gröndalilta. Nyt hän ymmärsi, miksi tyttö itki höyrylaivassa; voi noita lapsosia! Mutta tämä ajo kävi kuluttavaksi, jos se venyi liian pitkälle. Kunnianhimokin tuli peliin; älköön kukaan ajatelko puijaavansa häntä. Niin ikään olisi hänen maineensa parhaiten turvassa, jos hän menestyisi yrityksessään, silloin toinen pysyisi vaiti. Kunhan ei tyttö vain saisi häntä näkyviinsä liian aikaisin. Kunhan vain ensin pääsisi niin likelle, että kykenisi hallitsemaan häntä silmillään —!

Riehuvassa kiihkossaankin hän hiiviskeli ketterästi eteenpäin, — ei poluilla, vaan suoraan metsän halki lehvistön suojassa. Hän kiipesi, missä ei voinut kävellä; hän loikki, missä ei voinut kiivetä. Tora istui hapuilemassa kiinteätä mielikuvaa, jota voisi laajentaa, kunnes se kokonaan valtaisi hänet ja ummistuisi hänen ylitseen. Mutta se ei onnistunut; jokin särki sen joka kerta. Sitten risahti oksa tuolla alhaalla. Kaiken aikaa hän oli tuntenut kiusausta kääntyä katsomaan taakseen. Oliko siellä kuitenkin joku?

Hän katseli alaspäin. Ensin hän ei huomannut mitään, tai kyllä sentään, oksien heiluntaa; hän kuuli myös lehtien rapinaa. Siellä saattoi olla joku kartanon hevonen tai lehmä; niillä oli siellä hakamaansa. Hän sävähti kuitenkin kuumaksi, hänen teki mieli nousta ja lähteä; mutta silmät kiintyivät tähystämään noita oksia, niiden alla kuvastui jotakin tummaa. Sitten pistäysi pää esille, mies, hän. Miten ihmeessä —? Tiesikö Fürst, että hän —? Miten hän tuli —? Hänen tahtonsa sekosi voimattomiin, kauhistuneihin kysymyksiin.

Silloin tulija katsoi ylös. Ponnistaen kaikki voimansa Tora kohottautui, vaikka häneen tuntui olevan kiinnitettynä sadat punnukset. Mutta hän ei kääntynyt tulijasta pois eikä päässyt hievahtamaan; hän menetti vähitellen tahtonsakin tehdä niin. Sitten oli vain paasi heidän välissään. Toraa värisytti pelko, ja se piristi häntä; nyt hän käänsi päänsä, eteni kompastellen muutamia askeliakin — ja kohtasi ajajansa. Hän kumartui poispäin. Toinen kosketti hänen kättään, hänen käsivartensa hiipi tytön käsivarren alle, tämä sai ikään kuin tulivyön uumilleen. Hän kaatui niin odottamattomasti ja niin raskaasti, että toinen oli vähällä kuukertua nurin hänen kanssaan.