Liput liehumassa

by Bjørnstjerne Bjørnson

MITÄ USKOLLISUUS MERKITSEE

1

Autuaallisuutta

Rakas Nora, tiedän ennakolta, että tästä ei tule säällinen kirje; minulla ei ole aikaa. Luulen melkein, että sinä et saa tätä näyttää toisille; he tuskin tajuaisivat tunteitani. Onhan kerta kaikkiaan olemassa jotakin, mikä erottaa toiset meistä kahdesta; sen sanoo minulle jokin tunne. Kunhan nyt vain voisin saada jotakinkaan ilmaistuksi kaikesta, mitä nyt — tunnen, olin vähällä vielä kerran kirjoittaa. Tiedätkös, minä olen elänyt elämäni suurimman, kauneimman, rakkaimman päivän.

Niin, nyt sinä käyt uteliaaksi. En tahdo kiusata sinua, mutta kumminkin minun täytyy aloittaa siitä, millä tavoin ja miksi tulin sen kokeneeksi.

Kun tulimme tänne Kööpenhaminaan, niin kuka olikaan asemalla vastassa muu kuin Niels Fürst? Tietysti se oli sovittua hänen ja isän kesken, sen älysin kohta; mutta isähän osaa niin oivallisesti olla vaiti kaikesta. Tiedätkö, mistä Niels Fürst tuli?

Sofierosta.

Niin, nyt se on kirjoitettu, ja nyt ymmärrät kaiken. Niinkuin olen sinulle kertonut, osoitettiin isälle jo jonkin aikaa sitten se kunnia, että Hänen Majesteettinsa kutsui hänet katsomaan Sofierota, kun hän seuraavan kerran matkustaisi ulkomaille. Monelle norjalaiselle ei sitä liene tapahtunut, joten tämä on isälle hyvin mairittelevaa.

Hän ei ollut siitä mitään kertonut minulle; hän ei tahtonut ennenaikaisesti saattaa minua "hermostuneeksi", sanoi hän. Fürst saapui suoraan Sofierosta; ajatteles, hänestä kukaties tulee käskyläisupseeri sille prinssille, joka on merimies, nimittäin H.K.K. prinssi Oskarille. Fürst mainitsi, mihin aikaan junat seuraavana päivänä lähtisivät. Hyvä Jumala, jo seuraavana päivänä! Silloin meitä odotettiin sinne!

Minä en saanut lupaa ryhtyä minkäänlaatuisiin pukeutumishankkeisiin; minun piti vain tulla ihan matkapuvussani kuten isänikin. Häijy luutnantti Fürst — sinä tiedät, että hän on sukua meille; hän nimittää minua "serkuksi", vaikka enhän sentään ole —, hän sanoi minulle, että minä olin kyllin "soma" sellaisenanikin. Tunnetko häntä?

Pitipä siis saada nukutuksi matkan jälkeen, käsitäthän, sillä niukka nukkuminen tärvelee ulkonäköä. Enkä ole koskaan niin ponnistellut unta saadakseni; olin läpikotaisin säikähdyksissäni, sen arvaat. Ajattelin mitä maailmassa ikävintä oli, muistatko tullivahtimestari Jacobsenin nenää? Makasin tirkistellen hänen nenäänsä, kunnes todellakin huumaannuin uneen siitä. Ja niin väsynyt olin, kuulehan, että kun uneen pääsin, nukuin kuin pölkky. En Jumalan kiitos ollut kovin kehnossa kunnossa, kun nousin ylös. Mutta sittemmin kävi tukalaksi, ihan toivottoman tukalaksi. Sinä et ole koskaan ollut sellaisissa olosuhteissa, joten ehkä pidät kummallisena, että mitä enemmän muistelin tuota suurta hetkeä ja ajattelin, että minulla ei ollut tiedossani ainoatakaan naista, jolta kyselisin — miesväki ei voi vastailla sellaisiin asioihin, ja ne nauravat —, sitä pelkäilevämmäksi tulin. Tuntui hiukan aamukylmäkin, ja nämä kaksi, vilu ja säikky — Fürst nimitti sitä "kanuunakuumeeksi" — tuottivat lopulta seurauksia. Se oli hirmuisen noloa, sillä ajan mittaan en voinut sitä salata; niin, ymmärräthän. Mutta minä saan lohduttautua sillä, etten ole ensimmäinen nuori tyttö, jolle on näin käynyt silloin, kun hän joutuu hovissa esiteltäväksi.

Käännyin viimein suoraan sairaaksi, ja siitä syystä minulla on tuskin käsitystäkään matkasta tai mitä sen varrella puhelimme. Kuitenkin jouduin riitaan. Fürst sanoi, että kuningasvalta kaikissa maissa koettaa kerätä rahavaltaa ympärilleen alempia luokkia vastaan. Se minusta kuitenkin näyttää kovin nurinkuriselta. Onko kuningasvalta olemassa puolustaakseen itseänsä? Minä ajattelin, että se oli olemassa alempien luokkien puolustamiseksi. Sen sanoinkin. Silloin isä alkoi härnätä minua "seuralla" ja koululla ja Karen Loten historiantunneilla, — niin, kuulethan jo hänen äänensä? Fürst kysyi, kuka siis puolustaisi rikkaita. He, arvelin minä, puolustivat itseään. Joka tapauksessa oli ilkeätä heidän kavaltaa alempia luokkia. Eikö niin?

Voi taivas, kuinka Juutinrauma on viehättävä! Kun läksimme ylitse (olenhan unohtanut sanoa, että me tulimme sinne, Helsingöriin nimittäin, rautateitse) — niin, siitäpä näet, millaisessa kuohunnassa olen tänään! — — — Ei, minä pyyhin kaiken pois. Muutoin en pääse koskaan valmiiksi. Isähän tahtoo minua mukaansa ulos aamupäivällä; saat pian kuulla miksi.

Aloitan linnasta, joka näkyy salmelle. Sen asema on eriskummainen, mutta se ei ole niin iso kuin olimme odottaneet. Ja niin tulimme Helsingborgiin. Siellä, kuulehan, — niin, nyt joudut ihmeisiisi, siellä odottivat meitä kuninkaalliset vaunut. Sekä isä että Fürst eivät muka olleet millänsäkään; mutta olen nyt varma siitä, että he olivat vähintään yhtä hämmästyneitä kuin minäkin. Vaunut muuten olivat kuten muutkin vaunut; liveri vain erottaa. Mutta minä istuin mitä kuolettavimmassa pelossa; kuinka tässä kävisikään? Vaikka ilma oli nyt tullut herttaiseksi, täytyi minun kuitenkin, ennenkuin astuimme vaunuihin, ensin olla yksikseni. Missä määrin se tärveli minulta kaiken, sen voit päättää siitä, että minä hikosin läpi hansikkaitteni; mutta minulla oli tietysti toiset ottaa käsiini, kun jouduin perille. Isä teki minut epätoivoiseksi sanoessaan: "Kuinka rasittuneelta näytätkään, tyttöseni!" Luulenpa saaneeni kyyneliä silmiini, sillä Fürst, jota vastapäätä istuin, alkoi hauskutella minua. Mutta minä en paljoakaan kuullut.

Kesken kaiken huomasin maaperän olevan hiekka-, kivi- ja kivihiilikerrostumaa ja purojen olevan vahvasti raudanpitoisia, — ja muistin Rendalenin sekä hänen karttansa ja kokoelmansa. Niin, mitä kaikkea minun mielessäni vilahteli tuskassani, sitä et voi kuvitellakaan. Jos joku olisi päästänyt minut kotiin takaisin ja vaatinut korvaukseksi siitä vaikka melkein kaiken, mitä minulla on kaunista, niin toden totta olisin hyväksynyt tarjouksen. Me ajoimme pikku metsän halki ja päädyimme suurelle avoimelle paikalle, — linnan eteen!

Nähdessäni paikan ja siinä kasvavan ruohikon, — niin, mistähän kaikkea sellaista johtuneekaan mieleen! — muistin kovin selvästi sen ajan, jolloin koulussa opin, että tuollainen paikka oli englanniksi bowling-green ja että rouva Rendalen samassa tuli luokkaan ja kysyi, minkä tähden sen nimenä oli bomling-green. Ja että Tora kuiskasi sen minulle; kuinka näppärä Tora olikaan semmoisessa! — Niin, en enää tiedä, mihin me pysähdyimme. Minä tulin ulos vaunuista siten, että hyvin ylhäinen herra otti meidät vastaan ja antoi minulle käsivartensa. Meille osoitettiin pukuhuoneet; minun kanssani tuli joku rouvashenkilö. Jumalan kiitos! Siihen silmänräpäykseen asti en ollut ihminen. Pääsin siksi vasta, kun täälläkin sain olla yksinäni; sinä ymmärrät. Ellen sitä sinulle kertoisi — vaikka se onkin minulle kiusallista —, niin koko päivä ei saisi väriänsä; sinun täytyy saada tietää se sellaisena, kuin se oli. Se oli hirveätä. Kuinka erottamatonta onkaan korkea ja alhainen!

Katselin itseäni kuvastimesta; voi, minkä näköinen olinkaan! Saatoin niin selvästi huomata sen isäni kasvoista, kun tapasimme toisemme eräässä huoneessa, — ajatteles, minä en tajunnut, mihin suuntaan kuljimme tai missä päin huone oli! Tiedätkös, minne meidän piti mennä? Puutarhaan, ja siellä olisimme lounaalla Heidän Majesteettiensa seurassa. Suurempi ei varmaankaan voi olla armollisuus pienen norjalaisen kaupungin porvarillista väkeä kohtaan. Eikö niin? Muistatko, kun silloin kerran puimme nukkejamme hovitanssiaisiin?

Sama ylhäinen herra — Fürst ei muista hänen nimeään, mutta luullakseni hän oli kamariherra — vei minua ja sanoi minulle jotakin ruotsiksi, — niin, minä en sitä ymmärtänyt; olin suunniltani. Milloinkaan ei kukaan voi olla pahemmassa ahdistuksessa. Nähdessäni puutarhan ja tullessani sinne … niin, silmissäni sulautui kaikki yhteen, puut, ihmiset, pöydät, palvelijat, tuolit; kuolettava tuskani olisi voinut saada minut vaipumaan maahan. Ponnistin kaikin voimin vastaan, sen vakuutan. Se herra, joka minua vei, kaiketikin tunsi käsivarteni vapisevan tai luki surkeista kasvoistani. Hän pyysi minua rohkaistumaan, Heidän Majesteettinsa olivat kovin herttaiset; tämän puheen ymmärsin.

Voi taivasten tekijä, kuinka he olivatkin säteilevän hyviä! Erittäinkin kuningas! Oi sitä hymyä, sitä kädenpuristusta, niitä silmiä! Kokonainen hyvyyden meri läikkyi edessäni. Mutta muutakin kuin hyvyyttä, tiedä se; varsinkin silmissä on jotakin viehättävää, niin, "lumoavaa", kuten Toralla oli tapana sanoa. Tahdon näistä silmistä mieluummin käyttää taivaan kuin meren vertauskuvaa, sillä siten sinä voit paremmin ymmärtää, minkä ruotsalainen sanoo olevan "tjusande". Norjankielessä ei ole sille vastinetta. Niin, tjusande juuri! Vain etelän kansoilla on sellaisia silmiä. Kuinka me olemmekaan kylmiä ja itsekkäitä — se minun täytyy sanoa —, kun katsomme niihin. Ainakin minusta tuntuu siltä.

Nyt saat kuulla minun ihmeeni, sillä ihme se melkein on. Samasta hetkestä, — voin sanoa samasta sekunnista, kun Hänen Majesteettinsa silmät suuntautuivat minuun, minä olin terve. Mitä sanonkaan? Terve? Minä tunsin tuon katseen täyttävän ja lämmittävän koko olemukseni; minä tunsin sen — eikö olekin merkillistä, mutta kautta Luojan, se on totta! — polvissani. Niin, polvissani. Kaikista kielemme sanoista vain yksi voi täydellisesti määritellä minun tilani. Olen melkein samassa tilassa nyt jälleen, saadessani kertoa sen sinulle; toiset eivät minua ymmärtäisi: minä olin autuaallinen. Kenties on arkista, vieläpä synnillistä käyttää sitä sanaa tässä yhteydessä; mutta tosi se on. —

Tiedätkö sitten, mitä kuningas sanoi? "Tervetuloa kotiini, neiti!" kauneimmalla, parhaiten sointuvalla norjankielellä, mitä olen kuullut.

Kuningatar hymyili. Hän kysyi, mistä kaupungista olin. Kuningas vastasi minun puolestani. — "Mikä on papin nimi?" kysyi kuningatar. — "Karl Vangen", vastasin minä, mutta se oli hullusti; minunhan olisi pitänyt mainita rovastin nimi tai yleensä vanhempien pappien. Samassa kuningas tervehti isääni, joka seisoi Fürstin vieressä, ja sitten hän sanoi: "Huomaan, että luutnantilla on oivallinen maku." Ihan niin sattuivat sanat, toinen toisensa perästä. Olen niitä sittemmin useasti ajatellut, sillä nehän osoittavat, että Niels Fürst on puhunut minusta näissä korkeissa piireissä. En tiennyt, että he voisivat puhella mistään sellaisesta.

Niinpä kävimme aterialle. Sama komea herra vei minut. "No?" hän sanoi ruotsiksi, ja minä kiirehdin vastaamaan, että olin hurmaannuksissani. "Siten käy kaikkien", vakuutti hän. Me emme istuutuneet, vaan kävelimme niinkuin tahdoimme, ja nyt tuli — ajatteles! — toinen toisensa perästä esittelyttämään itsensä minulle. Yksi oli kreivi, toinen oli paroni, yksi oli kreivitär, toinen vapaaherratar, yksi oli ylitallimestari; varsinkin tämä tuli ja meni ja puheli lakkaamatta. Ei juuri siinä, mitä he sanoivat, mutta heidän koko olemuksessaan ja tavassaan oli jotakin uskomattoman henkevää ja viehättävää. Mutta vaikuttihan siihen kaiketi myös ympäristö ja paikka, sillä minä olin kuin en olisi enää maan päällä ollutkaan.

Vain palvelijat, kuulehan, saivat minut tuntemaan itseni epävarmaksi ja pieneksi; he tuntuivat minusta niin täsmällisiltä, niin huomaavaisilta, niin ylvään tietäviltä, millä tavoin kaiken pitäisi olla. Minä en suinkaan aina käyttäytynytkään oikein; me norjalaisethan emme opi mitään.

Niin, olipa siellä aateluutta ja kauneutta ja hyvyyttä, ja ikäänkuin kovin valoisaa ja korkeata. Mutta prinsseistä ei siellä ollut ketään.

Mitä me söimme — minä en maistanut juuri mitään —, sen kuitenkin osaan ulkoa; olen päättänyt kirjoittaa sen kaiken päiväkirjaani ja jäljentää sen Toralle, sekä sen että linnan sisustuksen ja tuhansia muita seikkoja, joista sinä et välitä. Ethän sinä ymmärrä edes ruoan hyvyyttä. Mutta minä teenkin niin, että lähetän sinulle henkisemmän, etkä sinä näytä sitä ainoallekaan ihmiselle. Voi taivas, jos sen tekisit! Nora, sinä et tiedä, mutta minulla täytyy olla joku, jolle sen sanon; muutoin onni on taakkana. En ole milloinkaan ollut kuten eilen ja tänään; olen kuin hajoillut.

Toralle kuvailen pukuni; minullahan on tietysti nyt uusi, jolla aion yllättää teidät kaikki, vaikk'ei mustasta saakaan paljoa tehdyksi. Kuitenkin luulen sen somistavan minua. Enkä minä enää näyttänyt sairaalta; sain useista kuvastimista nähdä linnassa vilahduksen itsestäni, sillä tiedäkin, että meitä opasteltiin katselemassa huoneita.

Aluksi silmäilimme huoneita sillä sivulla, mistä ensin tulimme; sieltä siirryimme vasemmalle suureen saliin, jossa kuninkaallisia vieraspitoja vietetään kaikessa komeudessaan. Saisipa kerran olla mukana! Vierassali on verhottu valkoisella ja siniselle pohjalle sommitelluilla arabeskeilla, seinillä suuren suuria tauluja; yksi on Markus Larssonin, se on niin kummallinen. Ja sinisellä silkillä päällystettyjä leposohvia ja tuoleja, suunnattoman iso, monivärisestä lasista valmistettu kattokruunu, uhkea! Seinävierellä kaksi punaiseen puettua ja runsaasti kullattua neekerityttöä kannattaa lamppuja; oikeita taideteoksia! Suunnattoman iso marmoriuuni — muodoltaan semmoinen, mitä me sanomme liedeksi; mutta sana on niin ruma — ja uhkeasti koristeltuja seinäkelloja ja posliinimaljakoita. Peräti omituinen kukkapöytä japanilaista posliinia; voi, kuinka se oli siro. Samoin japanilainen tai kiinalainen kirjoituspöytä, mustaa puuta ja kultahelainen; mutta se oli kabinetissa.

Tässähän minä olen jo keskellä kuvausta! Se ei ole tarkoituksena; minun siis täytyy sivuuttaa kabinetti. Sen kaiken saat lukea Toran kirjeestä. Sinulle kerron vain sen verran, että kun näköala on isolta ulokkeelta yli salmen ja kaikkien purjelaivojen ja höyrylaivojen ja Helsingborgin ja Kronborgin, on tuskin ollenkaan näköalaa pohjoiseen päin.

Etkö usko, että olimme makuuhuoneissakin? En tiedä, oliko se oikein; mutta siellä olimme. Väen väkiseltä pidätyn kuvailemasta niitä sinulle nyt heti, niitä ja Heidän Majesteettiensa arkihuoneita. Hyvä Jumala, sinun olisi pitänyt nähdä valkoinen silkkipäällys vaaleanpunaisine reunuksineen kuningattaren kamarin sekä seinissä että katossa, ja siellä oleva kirjoituspöytä! Kuinka olivatkaan kuninkaan huoneet ylevät ja vaatimattomasti sisustetut! Kuninkaan makuuhuoneessa näin päänalusella kaksi hiuskarvaa, niin, sinä tiedät, kuinka hyvät silmät minulla on; silloin jättäydyn hiukan jälkeen ja otin ne kenenkään huomaamatta, talletin ne kellokotelooni.

Mutta tämä muistuttaa minulle suuresta tapauksestani. Kun palasimme puutarhaan, sattui valo juuri hyvin kirkkaasti veräjään; silloin näin jotakin kirjoitettuna, nimittäin aitaan. Minä sinne. Se oli ranskaa ja epäilemättä naisen käsialaa. — — — Niin, sinä näet, että olen sen tästäkin pyyhkinyt jälleen pois, sillä kun on itselleen luvannut olevansa koskaan kertomatta, mitä siinä oli, niin ei saa kertoa. Se oli inhoittavaa. Minä laapiskelin sitä pois sormillani, mutta minun täytyi kiirehtiä, ja siinä tulin puun sälöön repäisseeksi sekä hansikkaani että sormeni kelpo tavalla, niin että vuoti verta, ja sitten pyyhinkin sen näkymättömiin verelläni. Kellekään kuolevaiselle en ole hiiskunut sanaakaan siitä ennenkuin nyt tässä. Et sinäkään saa kertoa sitä kellekään; isälle sanoin piikin pistäneen minua sormeen, kun olin aikonut poimia ruusun. Ihme ettei kukaan minua nähnyt, Nora? Mutta he seisoivat katsellen jotakin puutarhassa. Ja että kukaan muu ei ollut nähnyt sitä kirjoitusta, ennenkuin minä sen näin? Eikö se ollut ihmeellistä?

Kuninkaalliset ja heidän seurueensa eivät enää olleet puutarhassa. Mutta se herra, joka oli ottanut meidät vastaan, ilmestyi nyt. Kun hän ei näyttänyt aikovat viedä meitä toisten luo, pyysi isä häntä esittämään H. Majesteeteillensa meidän alamaiset tervehdyksemme, ja niin läksimme puutarhasta. Vaunut vierivät taas esille, ja hieno seuralaiseni ojensi minulle viehättävän kukkavihkon "kuninkaallisesta puutarhasta"; miltä kuuluu sinusta? Se on kirjoittaessani tässä edessäni. Se on sommiteltu Ruotsin ja Norjan väreistä. Fürst kyllä huomauttaa, että useimmissa kukissa on niitä värejä, mutta minä luulin, että siinä oli syvempi merkitys.

Ihailen erittäinkin erästä liljaa ja ruusua. Muutamia lemmikkejä liitän tähän kirjeeseen.

Sillä sinun tulee tietää, rakas Nora, että nyt en minä tulekaan kotiin. Toivoakseni se on sinulle melkein yhtä suuri hämmästys kuin oli minullekin isän sanoessa sen minulle tänä aamuna. Minä lähden Pariisiin oppimaan täydellisesti ranskaa.

Onko hän äskettäin tehnyt sen päätöksen, vai minkä tähden hän ei ole sanonut sitä minulle aikaisemmin? kysyt sinä tietysti. Tiedätkös, me matkustamme jo huomenna; mitä siitä arvelet? Isällä ei ole aikaa viipyä kauemmin poissa; meidän täytyy kiirehtiä. Mutta miksi emme sitten matkustaneet suoraan? kysyt jälleen! Niin. Sitä kysyin minäkin, — vaikka toden totta en olisikaan mistään hinnasta eilispäivääni vailla.

Isä vastasi, että hän teki päätöksensä vasta eilen. Luutnantti Fürst oli hänelle huomauttanut, että jokainen hienosti sivistynyt ruotsalainen nainen puhuu yhtä hyvin ranskaa kuin ruotsia, ja samoin jokainen saksalainen ja venäläinen, yleensä tulee jokaisen hienosti sivistyneen naisen puhua ranskaa kuin äidinkieltänsä.

Matkustaminen ei ole minulle epämieluista. Siihen kyllä menee kokonainen vuosi. Minun siis täytyy erota teistä; mutta sitä enemmän on meillä toisillemme kerrottavaa, kun taas osumme yhteen.

Erästä seikkaa minun täytyy sinulta kysyä. Luutnantti Fürst sanoo, että…

Näin pitkälle olin päässyt, kun isä tuli aamupäivällä ja minun täytyi kätkeä kirje. Hän otti minut ulos eikä antanut minulle aikaa. Vasta nyt illalla olemme jälleen kotona, ja tiedätkö, minkä tähden? Sulloaksemme kapistuksemme ja matkustaaksemme. Heti. Uusi päätös. Luutnantti Fürst suo isälle sen huvin, että lähtee mukaan. Heitänpä siis kirjeen sellaisenaan rautatien postilaatikkoon. Aavistan, että jos lukisin sen, et sitä saisi.

Sinun Millasi.

Nora oli äitinsä kanssa lähtenyt kylpylaitoksesta, kun kirje tuli sinne. Se lähetettiin heidän perässään Kristianiaan, missä he oleskelivat. Kotiin tullessaan hän löysi seuraavan, Hampurista lähetetyn sähkösanoman: "Älä lue kirjettä, joka tulee; lähetä se minulle Pariisiin, Hótel Continental."

Mutta silloin oli kirje luettu.

2

Onneton

Vähän jälkeen lukuvuoden alkamisen miss Hall pani toimeen luentokurssit kaupungin naisille. Oli tullut muotiin kuulla hiukan kaikkea sitä sopimatonta, mitä heidän tyttärensä ja nuoremmat sisarensa olivat edellisenä vuonna kuulleet.

Luentoja pidettiin kahdesti viikossa laboratorion isossa salissa, ja se oli tavallisesti täynnä. Useimmat niistä, jotka olivat tänä vuonna päässeet ylimmältä luokalta, kävivät näillä luennoilla myöskin.

Kerran lokakuussa luentosaliin kokoonnuttaessa tuli Tora sisälle ystävättäriensä seurassa. Yleistä ihmetystä ja tervehtelyä. Missä hän oli ollut? Minkä tähden hän oli niin kalpea? ja voi hyväinen aika, kuinka laihtunut hän oli! Oli siis totta, että hän oli ollut sairaana? Vestlandetissako [rannikkoalue Stavangerista pohjoiseen. Suom.] hän oli oleskellut? Milloin hän oli saapunut kaupunkiin? Asuiko hän nyt täällä kartanossa?

Keskustelu taukosi rouva Rendalenin ja miss Hallin tullessa sisälle; ne, jotka eivät istuneet, riensivät hakemaan paikkaa. Mutta näytti olevan tilan ahtautta; tungos ei ollut koskaan ollut näin suuri. Miss Hall nimittäin selitteli eräänlaisia hermoilmiöitä, joita ei ollut ennen tarkattu tai joita oli suorastaan väitetty olemattomiksikin, ja tämä aine kävi tunti tunnilta kiintoisammaksi. Tilan saamiseksi avattiin tänään ulkokäytävään johtava suuri kaksoisovi ja suljettiin samalla käytävä. Tänne sijoitettiin nyt tuoleja; niin ikään asetettiin pari tuoliriviä salin etualalle laboratoriopöydän sivuille. Rouva Rendalenin käskevä ääni kajahteli, kunnes oltiin levollisina. Toralle ja hänen ystävättärilleen osoitettiin paikat näille etualalla oleville tuoleille.

Miss Hall aloitti siitä, mihin oli edellisellä kerralla lopettanut; "ihmiskunnan moraali ja terveys vaativat, että naisen hermoja vahvistetaan". Siihen ei riittänyt, että nainen aineellisesti vaurastui; hänen tahtoaan oli kypsytettävä tietämyksellä, hänellä piti olla elämässä päämäärä, joka ei hevin sallinut hänen joutua toisen ihmisen pesurievuksi.

Professorimaiseen tapaan hän sitten lyhyesti selitteli niille, jotka eivät olleet viime kerralla olleet saapuvilla, mitä hän oli silloin puhunut.

Heikkohermoisia ja erittäinkin hysteerisiä luonteita voitiin muutamin koneellisin tavoin saattaa "hypnoottiseen", "somnambuliseen", "magneettiseen" tilaan. Se tila oli tajunnan taintumusta; ihminen teki taintumuksensa aikana, mitä se halusi, joka oli hänet siihen tilaan saattanut. Hän oli toisen uhrina. Eikä ainoastaan nukkuessaan; myöskin jälkeenpäin, herättyään, hän ehdottomasti totteli niitä käskyjä, joita oli tuossa tilassa ollessaan saanut. Miss Hall johdatti kuulijain mieliin pari esimerkkiä.

Tässä tilassa saattoivat joidenkuiden mielteet käydä muissa paikoissa, vieläpä muiden ajatuksissakin, saapuvilla olevien ja etäistenkin. Muutamat harvat saattoivat myöskin nähdä tulevaisuuteen.

Tätä tosiseikkaa ei enää käynyt kieltäminen, mutta selittää sitä ei voitu. Ennen otaksuttiin, että tämä ominaisuus johtui uskosta; nyt tiedetään, ettei se ole sen kanssa missään yhteydessä. Mutta tuohon poikkeustilaan kykenivät jotkut saattamaan itsensä, toiset kovin ponnistuksin, toiset pelkästään tahtomalla. Kaikki tekivät sen — mitä sitten muuta lisäksi käyttivätkään — herkeämättömästi tuijottamalla johonkin joko ajatuksissaan kuvastuvaan tahi ulkonaisesti näkyvään esineeseen.

Useimmat meistä tuntevat tuollaisen tuijotuksen vaikutusta hiukan, mutta ainoastaan heikkohermoiset voivat erityisissä olosuhteissa siten saattaa itsensä kiihtymykseen ja horrosnäkyihin. Monia kääntymyksiä tapahtuu sillä tavalla, erittäinkin naisten keskuudessa.

"Tänään joudumme sitten siihen, mikä on naiselle vaarallisinta. Muutamilla ihmisillä on kyky vaivuttaa toisia, etenkin naisia, tähän tilaan ilman tavallista mekaanista välinettä, olematta ihan lähellä, ilman mitään kosketusta, pelkällä katseellaan. He voivat pakottaa asianomaisen katsomaan heitä ja katseensa hänen katseeseensa kiinnittäen hallita hänen tahtoaan. Miss Hall kertoi, mitä oli kuullut eräältä maailman suurimpia laulajattaria. Tämä oli kerran seisoessaan rautatievaunussa, — juna oli juuri pysähtynyt ja hän katseli ulos ikkunasta, joka oli aseman vastakkaisella puolella —, tuntenut itsensä huonovointiseksi. Hän tunsi että hänen oli pakko katsoa taakseen ja kohtasi silloin pistävän silmäparin, joka heti tuijotti hänen silmiinsä. Hän riensi joutuin ulos ja muutti vaunua. Mutta mies perässä; tämä nähtävästi tunsi voimansa ja tahtoi sitä käyttää. Laulajatar sai käsiinsä impressarionsa ja pyysi tätä vapauttamaan hänet 'noista vihreistä silmistä'. Se tapahtui. Mutta hän vakuutti itse, että ilman apua hän olisi ollut hukassa.

"Laulajatar sattui olemaan selvillä heikkoudestaan. Kuinka monet ovat? Etenkin kun kosketus tulee lisäksi, ovat he heti suunniltaan. Mies, joka ei tiedä, mitä tämä on, otaksuu sen tietysti tahdoksi saada lisää ja toimii sen mukaisesti.

"Mutta sitä sen ei tarvitse olla. Minä rohkenen vakuuttaa, että moni lankeemukseen suistunut nainen on yhtä viaton siihen kuin tietämätön lapsi.

"Sen tähden…"

Tuoli kolahti nurin, jotakin pehmeätä, raskasta putosi; heti raapivat useat läheiset tuolit lattiaa, kuului ympärillä seisomaan nousseiden kirkaisuja ja huudahduksia. Silloin nousivat kaikki, takimmaiset kapusivat penkeille. Kaiken hälyn läpi kuuluivat sanat: "Astukaa syrjään!" Se oli rouva Rendalenin ääni. Penkeillä seisojat eivät kuitenkaan nähneet mitään ja tekivät kuiskivia kysymyksiä etualalle päin. Mutta vain kaikkein läheisimmät näkivät, mikä oli hätänä, eivätkä he vastanneet, mutta eivät siirtyneetkään, ennenkuin rouva Rendalen ja pari muuta nousivat nostaen elotonta ruumista, jonka rouva Rendalen kantoi pois käsivarsillaan; se oli Tora. "Astukaa syrjään", kuului uudestaan.

Miss Hall seurasi kintereillä, sitten Nora, sitten Tinka ja Anna
Rogne. Lopuksi useita ystävättäriä.

Miss Hall riensi edelle heti heidän ulos käytävään tultuansa ja avasi oven rouva Rendalenin arkihuoneeseen; hän kiiti sisälle ja asetti sohvalle pieluksen. Rouva Rendalenin laskiessa alas kantamuksensa ja Noran ollessa apuna kääntyi miss Hall moniin ympärillä olijoihin ja pyysi heitä poistumaan. Heti kun rouva Rendalen pääsi suoristautumaan, uudisti hän karskisti pyynnön. He läksivätkin kaikki. Ulkona isossa käytävässä he kohtasivat laboratoriosta tunkeutuvan tulvan; oli käyty uteliaiksi. Samoin saapui tulijoita kouluhuoneista, jotka vähitellen avautuivat.

Vain Nora, kalpeana kuin ruumis, piti oikeampana jäädä. Mutta kun ystävätärparka alkoi osoittaa elonmerkkejä, valtasi hänet kamala aavistus. Hän juoksi sulkemaan molempiin käytäviin johtavat ovet. Tuskin se oli tehty, kun hän kuuli Toran huutavan: "Niin, niin, näin on minun käynyt! Niin, niin!" Ja sitten epätoivon itkua. Se kajahteli käytäviin.

Jos joku ulkopuolella kuulisi sen? Nora kiiti sisempään käytävään väentulvaa vastaan; hän ei selvästi tiennyt, millä aikoi estää heitä tulemasta ovien lähelle. Hän ei itsekään käsittänyt, miten sai tunkeutuneeksi täysikasvuisten ja lasten ahdingon läpi, miten sai ääntä ja rohkeutta huutaa, että he eivät saisi mennä pitemmälle, että heidän pitäisi tulla sisälle takaisin.

Hän nousi ylös katederiin, otti viivoittimen ja löi sillä voimiensa takaa huomiota saavuttaakseen; molemmilta tahoilta keräännyttiinkin sisälle. Sitten hän takoi jälleen, ja tuli hiljaista. Hän sanoi:

"Tora Holm on maannut hermokuumeessa. Ilma kävi täällä liian painostavaksi, ja luento pelästytti häntä. Ja — ja — ja… Niin, nyt kyllä tulee miss Hall."

Hän sanoi viimeisen lauseensa, kun ei tiennyt mitään muuta sanottavaa; hän syöksyi pois, jottei olisi jo täällä sisällä puhjennut itkuun.

Mutta miss Hall ei voinut tulla, ja lopuksi rouva Rendalenin täytyi mennä luentosaliin ja nousta katederiin:

"Teidän tulee suoda anteeksi; miss Hallin on oltava sairaan luona. Minun on otettava osalta syykseni se, mitä on tapahtunut. Neiti Holm ei olisi niin huonovointisena saanut istua tässä tungoksessa. Enkä minä myöskään kyllin ajoissa tarkannut häntä; luento vei kaiken huomioni. Onkin aika, että kaikki me, joilla on tekemistä kasvatuksen kanssa, kerran heräämme huomaamaan luentosarjan aiheen tärkeyden."

Hänen äänensä värähteli, hän oli niin valkea kuin hilkka hänen päässänsä; hän lähti välittämättä niistä, jotka tahtoivat puhutella häntä.

Mutta sisällä rouva Rendalenin makuuhuoneessa seisoi Nora painautuen Tinkaan ja vapisten itkunsa vallassa. Tinka oli neuvoton. Joku kurkisti käytävän ovesta. Kun ei kukaan kieltänyt, astui hän hiljaisesti sisälle; hän katseli heitä suurin, tutkivin silmin. Siinä oli Anna Rogne.

"Mikä on tullut?" hän kuiskasi. Nora kohotti kasvonsa, molemmat tuijottivat häneen. Anna oli kesästä asti säilyttänyt muutamia Toran lauselmia mielessään; näihin hän nyt nojautui kuiskatessaan: "Minä aavistan pahinta!" Hän liitti kätensä ristiin, kyynelet tulvivat esille. Nora laski päänsä jälleen alas Tinkan olalle ja itki ääneen.

Samaan aikaan he kuulivat Toran äänen arkihuoneesta. He eivät voineet erottaa sanoja; ne lausuttiin katkonaisesti, toivottomuutta täynnä, itkuisina, hurjina. Sitten tuli ihan hiljaista.

Hiljaisuus oli melkein pahempi. Täällä makuuhuoneessakin syntyi haudan hiljaisuus. Viimein sitä oli mahdoton sietää. Mitä se merkitsi? He vaihtoivat silmäyksiä keskenään ja aikoivat juuri työntyä sisälle, kun kuulivat raskaita, rivakoita askelia ovi lennähti auki, ja rouva Rendalen riensi sisälle ja heidän ohitseen kädet pään yli kohotettuina. Mikä oli hätänä? Jumalan nimessä, mikä? He menivät arkihuoneeseen. Tora makasi nyt lattialla; miss Hall seisoi hänen ylitseen kumartuneena, pöydällä oli vadissa vettä.

Missä Hall katsahti ylös. "Auttakaa minua, että saamme hänet jälleen ylös!" He tekivät niin. Tora ei ollut tainnuksissa, sen he huomasivat; mutta hän ei tahtonut tai voinut ollenkaan toimia. Hänen taas maatessaan sohvalla, ihan kuin kuollut, sinertävänä, laihana, särkyneenä, kääntyi miss Hall omituinen ilme silmissään toisiin. He katselivat häntä kammostuneina. Miss Hall vastasi heille myöntävästi kahdella vakavalla pään nyökkäyksellä…

Kaikki kolme peräytyivät pari askelta.

Tovin kuluttua hiipi ensin yksi lattian poikki rouva Rendalenin luokse hänen huoneeseensa, sitten toinen ja kolmaskin. Rouva Rendalen istui isossa nojatuolissa, liikkumattomana. Nora tuli ja laski päänsä hänen helmaansa.

Ei puhuttu mitään.

Mutta sitten he taas kuulivat Toran äänen arkihuoneesta, kuulivat hänen selittelevän, itkevän, vaikertavan. Ja hetken kuluttua miss Hall tuli heidän luokseen.

"Mitä nyt taas?" kysyi rouva Rendalen voipuneesti, melkein ynseästi.

"Tiedättekö", sanoi miss Hall, "mies tuli hänen luokseen vielä kerran". He tuijottivat häneen. "Hän oli siirtynyt pienelle saarelle erään luotsin perheeseen. Sen sai mies vainutuksi tietoonsa ja vaani hänet käsille sieltäkin! Senkin roisto! Silloin hän pakeni Vestlandetiin, ja siellä hän sairastui."

"Lapsiraukka", huudahti rouva Rendalen. Hänen saalinsa heräsi jälleen, hän nousi ripeästi ja kiirehti taas Toran luo; hänen ei olisi koskaan pitänyt jättää tyttöparkaa. "Rakas, rakas lapseni —!" puheli hän tullessaan. Mutta tuskin oli Tora hänet nähnyt, kun kääntyi pois, nosti molemmat kätensä häntä kohti ja huusi: "Ei, ei, ei! Älkää tulko! Älkää sanoko mitään! Ei, ei, ei! — Minä en voi sille mitään, minä en voi sille mitään! — Kyllä, hyvä Jumala, minä voinkin!" — ja hän ratkesi mitä rajuimpaan itkuun.

Rouva Rendalen tuli kuitenkin. Niin pian kuin toinen saattoi kuulla, sanoi hän: "Älä ota asiaa siten sydämellesi, lapseni! Me emme sinua silti hylkää." Tämä tuntui häntä tyynnyttävän; mutta kun rouva Rendalen virkkoi, että asiassa oli viipymättä tehtävä jotakin ja että hänen täytyi puhua poikansa kanssa siitäs niin puhkesi kiihtymys taaskin valloilleen.

"Ei, ei, ei! Voi, Jumalan nimessä, ei, ei!" Hän joutui ihan raivoon.

"Mutta rakas Tora? Tiedät itse, millä kannalla asia on. Tässä täytyy toimia, sillä tämä kohdistaa moitteet…"

"Minä tiedän sen, minä tiedän sen! Mutta ei mitään hänelle! Ei vielä! Ei! Tahdon ensin päästä pois tieltä! Älkää sanoko mitään! Sitä ei tarvita!" Hän riehui, ja hänen äänensä oli niin sydäntä särkevä, että kaikki muut riensivät paikalle. He yrittivät saada hänet olemaan hiljaa pitelemällä häntä käsin, mutta hän ei kaiketikaan nähnyt heitä. Hän vapautti joka kerta kätensä ja päänsä ja kiemurteli ja itki ja rukoili, että he olisivat vaiti, vaiti! Tällä välin tuli Rendalen.

Hän oli sattumalta avannut kylpyhuoneen oven ja heti kuullut itkun ja vaikerruksen; hän oli luullut sen tulevan makuuhuoneesta ja mennyt käytävän poikki sinne. Nyt hän seisoi täällä.

Tora hypähti ylös, kirkaisi, — heittäytyi sitten pitkäkseen eteenpäin, kasvot käsillään peittäen. Rouva Rendalen astui poikaansa vastaan, tarttui hänen käteensä ja saattoi hänet hänen huoneeseensa.

Tora ponnisteli ylös ja ulos; hän ei nyt enää tahtonut elää, ei mistään hinnasta! Hän reuhtoi itsensä irti heistä, ilman Tinkaa hän olisi karannut pois; hän oli järjiltään. Hän sekä puri että kiskoi; Tinka piteli kunnes oli turtana ja pyysi apua. Silloin Anna nouti rouva Rendalenin, ja heti tämän tultua Tora antautui. Hänen taltuttamanaan hän suostui ensin istumaan sohvalle ja sitten hiukan tyynnyttyään käymään makuuhuoneeseen, riisuutumaan siellä ja paneutumaan vuoteeseen, joka oli tehty rouva Rendalenin makuusijan viereen.

Sitten rouva Rendalenin täytyi istuutua pitelemään häntä kädestä.
Vielä unessakin hän nikotteli kuin lapsi ja voihkaili.

3

Sisäisiä selvityksiä; rauhanehdotuksia ulospäin

Kun rouva Rendalen tarjoutui heti puhumaan poikansa kanssa ja samaten silloin, kun hän tarttui tämän käteen sen tehdäkseen, hän ei tehnyt sitä halukkaasti, vaan päin vastoin hyvin ahdistuneesti. Äidin ja pojan välit olivat, kuten tiedämme, aikaa sitten menettäneet luottamuksellisen luonteensa; viime aikoina ne eivät olleet edes pysyneet hyvinä, jopa olivat lopulta käyneet suorastaan huonoiksikin. Rendalenin puolelta tuntui täysi rikkoutuminen tapahtuneen. Kukaan ei voinut mennä väliin, ei edes Karl Vangen. Tomas kieltäytyi puhumasta siitä; hän kärsi, milloin Karl Vangen sitä yritteli.

Ulkonaisesti oli tämä viime käänne tullut kylläkin satunnaisena. Sopimuksen mukaanhan Tora Holm olisi autellut rouva Rendalenia, mutta kun hän jäi sairaana makaamaan Vestlandetiin, tarjoutui Nora avuksi. Noran lahjat olivat toisilla aloilla kuin Toran, joten hänen apunsakin muodostui toiseksi; hänet pantiin muun muassa hoitamaan kirjanpitoa.

Eräänä päivänä Nora istui jouten ja kirjoja taaksepäin selaillen vertaili entistä ja nykyistä. Tomasin astuessa arkihuoneen poikki hienona, rivakasti kävelylle aikovana, kysyi hän: "Mikä Tomasine se onkaan käyttänyt niin paljon rahoja? Ei se teidän äitinne ole. Sillä omalle tililleen hän merkitsee suoraan: 'Minulle itselleni.'"

"Tomasine? En ole milloinkaan kuullut ketään Tomasinea mainittavan." Hän astui pöydän ääreen, laski hattunsa pois, ja likinäköinen kun oli, kumartui syvään yli tilikirjan, pörhisteli vaaleakarvaisia silmäkulmiaan, tähysti harmailla, terävillä silmillään. Nora selaili ja näytti hänelle menoerän kuukausi kuukaudelta, siitä oli moniaita vuosia. Nora ei asiasta suuriakaan välittänyt, mutta sitten aloitti hän. Noralle ei asia mitään erityisempää merkinnyt; Tomasista se näytti peräti tähdelliseltä.

Hänen tutkiessaan kirjoja Nora tarkkaili häntä ja hänen ruumiillisen läheisyytensä vaikutusta itseensä; tämä oli miellyttävä. Hän katseli sileiksi ajeltujen kasvojen kesakkoja; tässä asennossa näkyivät suun terävät piirteet, silmän välähtely ja otsan paiste vielä selvemmin. Poskiseudun voimakkuus, kapinallinen punainen tukka huvittivat katselijaa. Hän seurasi katseillaan noita lyhyitä, hiukan harittavia, hermostuneita sormia niiden selaillessa lehtiä tai sivellessä näitä ylhäältä alas. Käsi oli vanttera, kesakkoinen ja siinä tiheässä vaaleita töyhtöjä, ranne leveä; käsivarren voi ikäänkuin tuntea, Nora seurasi sitä tahtomattansakin ihan olkaan asti, — hän oli varmasti voimakas mies. Hän kuuli paidan kahinan ja kaulahuivin sipseen toisen hengähdellessä; hän tunsi hajuveden keveän lemun, joka nyt hänen päänsä ollessa lähellä sekaantui hänen ihonsa tuoksuun. Katselijan valtasi hiukkanen pelkoa tai huumaannusta. Hän ajatteli keveämmin, ripeämmin, oli tiukemmin jännittynyt. Hän toivoi tätä kestävän; se tuntui ehdottomasti hyvältä.

"Missä äiti on?"

"En tiedä."

"Tämäpä on kovin kummallista." Hän sieppasi hattunsa ja läksi.

Tuskin viittä minuuttia myöhemmin tulla touhuttivat molemmat sisemmästä käytävästä: "Mutta Tomas, millaisen sävyn sinä otatkaan?"

"Sävyn otankaan —?"

Heti, kun rouva Rendalen näki Noran olevan arkihuoneessa, hän kääntyi ripeästi poikaansa: "Sh!" ja astui makuuhuoneeseen päin, toinen perässä. Nora kuuli Rendalenin mitä kiivaimmalla äänellä herkeämättä puhuvan; hän kuuli myös rouva Rendalenin torjuvasti, vihdoin itkien puolustautuvan. Lopulta Rendalen poistui; pitkän tovin kuluttua tuli hänen äitinsä sisälle, väsyneenä ja suruissaan.

"Minä olen kai tehnyt jotakin aivan typerää?" sanoi Nora hämillään.

Rouva Rendalen ei vastannut; hän asteli verkalleen edestakaisin. Sitten alkoi tuska painaa kuitenkin enemmän kuin hän jaksoi yksinään kantaa, ja Noran ilmeinen osanotto houkutteli häntä. "Hyvä Jumala, tuon luulin olevan parhaita tekojani, — ja sitten kuulen, että se on kehnoin!" Kyynelet täyttivät hänen kakkulansa, ja hän ryhtyi tapansa mukaan niitä puhdistamaan, samalla kun istuutui.

Nora nousi ja tuli myötätuntoa tulvillaan: "Mutta rakas rouva Rendalen —!" Hän polvistui johtajattarensa eteen. Vanhus ikävöitsi tällaista ystävällisyyttä, ikävöitsi saada uskoa huolensa toiselle, ja niin Nora sai kuulla, että Tomasine oli Tomasin sisar. Tyttö oli aloittanut uransa hyvin, mutta sitten, kun hän oli matkustanut Amerikkaan, hän oli joutunut huonoille jäljille, ja hänet lähetettiin mielisairaana takaisin kotiin. Rouva Rendalen oli maksanut hänen hoitonsa kuolemaan asti. Tästä kaikesta oli äiti ollut pojalleen puhumatta; miksi olisikaan tämän tarvinnut sitä tietää? Mutta nyt hän ahdisti äitiään mitä kamalimmilla syytöksillä. Vainajalla oli ollut sama perintöoikeus isänsä omaisuuteen kuin hänelläkin; tätä koskevat lait olivat halpamaiset, kukaan kunnon ihminen ei voinut niitä noudattaa. Mitä kiihkeimmin sanoin hän oli paiskannut sisarensa onnettomuuden äidilleen päin kasvoja; hänen oli siitä vastattava!

Nora kauhistui. Hän oli kyllä kuullut yhtä ja toista siitä lähtien kun oli tänne ylös tullut; mutta tätä —! Rendalenin olemus sinä aikana, joka nyt seurasi, säikytti häntä jos mahdollista vielä enemmän; hän kärsi yhtä suuresti kuin rouva Rendalen. Hän nimittäin kohteli äitiään vieraasti, tylysti, milloin näki pakoksi olla hänen seurassaan; yleensä hän kartteli äitiään.

Jo pojasta asti äiti oli Tomasista toisinaan tuntunut järeältä ja jämeältä, niin, kuin eivät he olisi sukuakaan keskenään. Joka kerta olivat sen vastapainona kiitollisuus, maailmankatsomuksen ja toiminnan yhteisyys, ja mitä tahansa Tomas tunsikin, hän ihaili aina äitinsä voimakkuutta, hänen johtokykyään. Nurjamielisyys tuli aina nopeasti ja hälveni heti.

Viime aikoina sitä vastoin…

Äiti ei ymmärtänyt, missä oli vika, eikä myöskään Karl. Mutta he ymmärsivät, että hän oli onneton. Enimmäkseen näytti siltä, kuin hän olisi joutunut yltyvään itsensä kiusaamiseen, ja siinä he eivät erehtyneet.

Nyt hän jälleen saattoi taitavasti kuin Kierkegaard keksiä, että ellei häntä olisi ollut, olisi hänen sisarensa elänyt onnellisena. Silloin hänen sisarensa olisi perinyt omaisuuden ja saanut sen mukaisen kasvatuksen. Hänen perinnäisissä taipumuksissaan ei olisi päässyt valtaan se, mikä nyt oli johtanut mielenvikaisuuteen.

Tai hän ajatteli sisarensa kasvatetuksi yhdessä hänen kanssaan, Augustan kanssa, kaikkien muiden tyttöjen kanssa täällä puutarhassa ja koulussa. Taivaan vallat, noilla vierailla oli oikeus ja pääsy, mutta ei vain hänellä, hänen sisarellaan, hänen isänsä tyttärellä. Että hänen äitinsä saattoi levollisella omallatunnolla maksaa itsensä vapaaksi tästä vääjäämättömästä velvollisuudesta, — ja muutamilla vaivaisilla taalereilla kuukaudessa! Milloinkaan tuntematta itseltään enempää vaadittavan! Mikä rikos onkaan tehty tuota onnetonta kohtaan! Eikä sitä sitten edes oivalleta!

Kesken tätä kaikkea sattui Toran tapaus. Äiti tahtoi puhua hänen kanssaan. Ensimmäisellä kerralla, kuten tiedämme, hänet keskeytettiin. Mutta Toran nukkuessa hän meni poikansa huoneeseen ja uskoi tälle kaiken.

Rendalen näki heti, miten suuri merkitys tapauksella oli koululle, ystävättärille ja hänelle itselleen, ja joutui sellaiseen vimmaan Niels Fürstiä vastaan, jota hän ei ennestäänkään rakkaana pitänyt, että se voidaan parhaiten kuvata hänen omilla sanoillaan: "Jos hän olisi täällä, niin näillä kahdella kädelläni peittoaisin hänet taikinaksi!" Vaikk'ei Tomas sanottavasti ollut isänsä näköinen, saattoi hän siinä määrin muistuttaa isäänsä, että rouva Rendalenia pöyristytti.

Ja juuri tämä ahdistus antoi äidille rohkeutta. Nyt hän oli vuoden ajan nähnyt poikansa kärsimättömyyttä, ärtyisyyttä, antanut heränneen raivokkuuden yltyä. Aina kun hän itse oli sen aiheuttanut, oli hän kyennyt vain puolustautumaan, kenties poistunut tieltä; poika oli todellakin vähitellen lannistanut äitinsä.

Mutta nyt oli toinen ihminen kysymyksessä. Toran epätoivo ajoi rouva Rendalenia eteenpäin; siinä olikin tuskallista sukulaisuutta sen kanssa, minkä rouva Rendalen näki edessään.

Kun Tomas jälleenkin hillittömän purkauksen jälkeen aikoi rientää pois, asettui äiti tielle.

"Tomas, sinä säikyttelet minut hengiltä rajuudellasi! Sinä päästät sen joka kerta vapaammin valtoimeksi, niin että se voi kiihtyä yli voimiesi, poikani."

Tomas vavahti ja kävi kalmankalpeaksi.

"Niin, kohtuuttomuus on kohtuuttomuutta, pääsipä se mille alalle tahansa. Ja minusta tuntuu, että sinun tulee varoa itseäsi." Hänen äänensä värähteli, heidän katseensa sattuivat yhteen ja mittelivät toisiaan. Tomasin katseeseen oli noussut jotakin onnetonta ja katkeroitunutta; se pisti.

"Mutta, Tomas, eikö minulla ole lupaa varoittaa sinua? Minulla, joka olen äitisi? — Ei, älähän toki noin minua katsele! Minussa ei ole syytä tähän. Minä olen vastustanut sitä niin hyvin kuin olen ymmärtänyt — niin, jo siitä asti, kun et vielä ollut syntynytkään, Tomas. Ja aion vastustaa edelleenkin. Nyt tänä vuonna et enää taistele vastaan. Ja varsinkin minuun annat sen purkautua."

Tomas seisoi ikkunan ääressä ja katseli ulos. Nyt hän kääntyi, ja hänen katseensa kuvasti surua.

"Missä vika, Tomas, Jumalan nimessä, missä?" — Mutta Tomas siirrähti pois ja nojasi päänsä käsivarteensa. "En ymmärrä sinua, Tomas! Sinähän oletkin minua paljon etevämpi. Olet sanonut, että minussa on jotakin synnynnäisen sokeata. Ja sen minä tunnustan. — Niin, sinä nöyryytät minua usein. Usein omissa, silmissäni, ja olkoon niin, mutta myöskin muiden nähden, — mitä sinun ei tarvitsisi. Mutta sittenpä sinun pitäisi kyetä sietämään, että minä sinulle huomautan, kun sinä puolestasi teet erehdyksiä."

Viime sanansa hän lausui melkein nöyrästi; ne vaikuttivat painavasti. Tomas ei puhunut, mutta hän kääntyi ja alkoi silminnähtävästi kuohuksissaan harppailla edestakaisin.

"Enkö voisi saada tietää, mitä sinulla on minua vastaan? Eihän vikaani ole ainoastaan se, mistä minua oikaiset… Niin, Tomas, sinä et siedä minun käyttävän sitä sanaa. Mutta minun on kärsittävä enemmän kuin sana. Ei ole ainoastaan se syynä; kaiken tämän pohjalla on jotakin. Mitä se on? Minkä tähden et enää puhu, Tomas? Et minun kanssani, et Karlin kanssa? Sinä olet itse onneton, — luuletko, ettemme me sitä näe? Ja silloin mielelläni tahtoisin olla sinulle jotakin. Jos olenkin rinnallasi ala-arvoinen…"

"En siedä kuulla sitä sanaa!" kirkaisi toinen.

"Ei, ei; mutta ethän suvaitse puhella minun kanssani? Joten minun täytyy ajatella … ei, en sitä sanokaan! Mutta siitä nähnet itse, millainen olet? Sinulle ei edes saa mainita vastaavia sanoja! Ja sinä —? Minä vaikenen. Näen, että sinä kärsit, poikani. Jospa muistaisit, että samoin on minun laitani! Luojan nimessä, saanenhan muistuttaa sinulle siitä, että tätä on kestänyt jo lähes vuoden päivät. Enkä minä tiedä vähintäkään vikaa itsessäni! Tomas, en vähintäkään muuta kuin mikä johtuu kykyjeni puutteellisuudesta. Jos on vikana jotakin, mitä voin korjata, voi, sano se! Niin, sano minulle se, olipa se mitä hyvänsä! Etkö voi osoittaa minulle luottamusta —?"

"Etkö sinä voi osoittaa minulle, sinä?" puhkesi Tomasin rinnasta.
Hän heittäytyi sohvalle kasvot käsien peitossa…

Ja sitten tuli ilmi, että hän riutui. Että hänellä oli lämmin, kiihkeä luonne, jonka täytyi saada luottamusta osakseen, — luottamusta ja rakkautta, muutoin hän menehtyisi. Että se "suhteiden puute", johon hän oli totuttautunut ja jota hän oli kehittänyt väsymättömässä opiskelussa, ainaisessa matkustelussa ja suunnittelussa, se kääntyi tyhjyydeksi, se johti mitä kiduttavimpaan nälkään täällä vakituisissa olosuhteissa, jotka päivittäin palasivat samojen ihmisten sydämellisyytenä, alttiutena, uhrautuvaisuutena samoja kohtaan, — hänen aina ollessaan ulkopuolella. Että hänen olemuksensa anoi sitä, mitä hän sai katsella, — "ei tuota riivattua makostelua", kuten hän sanoi, ei, vaan juuri sitä, missä oli perusmuotona luottamuksellisuus, luottamuksellisuus ja vielä kerran luottamuksellisuus. Heidän täytyisi voida kärsiä häntä ja omaksua hänet sellaisena kuin hän oli, siksi, että he uskoisivat häneen. Muutoin hän joutuisi ihan hukkaan.

Ja rouva Rendalen istui siinä viimeiseltä pidellen hänen päätänsä helmassaan. Hän kuunteli ja kuunteli, ja sydän paisui, ja kakkulat hän laski kokonaan pois, sillä niitä ei enää kannattanut yrittääkään käyttää. Hän ajatteli: hän on oikeassa, — hyvä Jumala, kuinka oikeassa hän on! Toinen kuva heijastui hänen eteensä toisensa jälkeen. Mutta kaikkia muita voimakkaimpana se, mitä Tomasille oli opettajatarten osalta tapahtunut. Heitä oli äiti heti uskonut ja heti noudattaakseen, heidän mieltään ottanut koulun pojaltaan, niin, siitä asti ollut jonkinlaisena ylivalvojana. Tähän hetkeen asti hän oli elänyt siinä autuaassa kuvittelussa, että se oli Tomasille yhdentekevää, jopa huojennus!

Sitten häntä aavistutti, mitä hän muutenkin oli ehkä rikkonut — hän ei tuntenut tätä hienoa, herkästi loukkaantuvaa luonnetta. Kun Tomasissa taannutetut voimat taas olivat saamassa valtaa, niin se oli äidin syy!

"Sinä tarkoitat tuota opettajattarien kanssa sattunutta, Tomas?" hän kysyi, ja ääni oli pelkkää itsensä moittimista.

Silloin Tomas tarttui hänen käsiinsä ja piteli niitä, luetellessaan vaivojansa. Siitä sukesi pitkän pitkä sarja, isompia seikkoja ja pienempiä, niinkin pieniä, ettei toinen tiennyt niiden olemassaolostakaan. Vastauksia, ohimennen annettuja neuvoja, toiselle virkettyjä sanoja, mykkiä katseitakin jonkin johdosta, mitä Tomas oli sanonut. Säikähdyksissään kelpo rouva Rendalen pyyteli anteeksi kädellä ja suulla ja käsivarsilla ja povella ja vannoi, että jos Tomas tämän perästä sanoisi kuuhun menevänsä, uskoisi hän poikaansa.

Mutta tuskin hän oli kiihdyttänyt itsensä tähän tukevaan liioitteluun, jolle Tomasinkin täytyi hymyillä, kun hänen muistinsakin heräsi. Hänen mieleensä kuvastui selvästi, millä tavoin hän ensi kertaa oli alkanut epäillä. Se tapahtui hänen poikansa suuren puheen jälkeen; Tomas oli siinä saanut hänet mukaansa iljanteelle, paljon pitemmälle kuin hän saattoi seurata, ja sen huomasi hän vasta perästä päin. Siinä oli syy! Tomasin todistelujen voimallisuus, hänen suostuttelukykynsä ja lisäksi jokin, mikä oli mahdoton kuvata, ei suonut ihmisille vapautta; sen vaikutuksen alaisiksi olivat epäilemättä opettajattaretkin joutuneet.

Mutta ihmiset ovat valitettavasti sellaisia, että heti, kun he huomaavat jonkun saaneen heidät mukaansa pitemmälle kuin heille soveltuu, eivät he asetu vastarintaan ainoastaan siitä, — sehän olisi vain oikein, — vaan he ovat sitten epäuskoisia kaikkeen nähden, mitä hän sanoo. Rouva Rendalen tiesi toisinaan tehneensä niin ja koettaneensa korjata sitä, mutta hän ei aavistanutkaan näin tapahtuneen niin useasti, vielä vähemmän hän oli ajatellut poikansa sitä huomaavan. Hän oli tuntenut vahingoittavansa itseään niin tehdessään, mutta hänen mieleensä ei ollut ennen juolahtanut, että hän vahingoitti myöskin poikaansa. Tomas oli tekeytynyt niin ylvääksi ja niin eristyneeksi.

Niin, siten tuli tässä selvityksiä. Ne keskeytyivät, ja niihin ryhdyttiin jälleen seuraavina parina päivänä aina, kun vain kävi päinsä. Tora paran kohtalo ratkaistiin niiden ohella lähitulevaisuudeksi; se oli vain pikku osakorvaus siitä kaikesta suuresta, mitä hänen kohtauksensa oli täällä saanut aikaan. Nyt avautui luottamuksellisuus, joka Tomasin taholta tulvi valtavan vuolaana. Kokonaisen vuoden suuri tyhjyys täyttyi kahdessa päivässä. Hän antoi niin välittömästi, niin hellästi ja niin uskollisesti pienimmänkin, että äiti enemmän kuin ihaili, — hän rakastui. Jos hän istui tai käveli omissa ajatuksissaan ja poika odottamatta tuli, karahti äiti punaiseksi. Milloin hän vain kuulikin poikansa askelet, saattoi sen nähdä hänen sävystään; hän arvasi, mitä poika tahtoi, ja kaikki, mitä hän tahtoi, oli erinomaista. Jos hän näki poikansa olevan hyvällä tuulella, oi, silloinpa hän lauloi, — ja se oli pahinta, mihin hän saattoi puuttua, sillä vielä ei ole kukaan käsittänyt, mitä hän luuli laulavansa. Nora olisi tuntenut itsensä onnettomaksi, ellei häntäkin olisi temmannut mukaansa tämä suuri sovintojuhla, jota kesti aamusta iltaan ja taaskin aamusta iltaan.

Kuten sanottu, kesken tätä mielten uudistumista järjestettiin Toran asia. Rendalenilla oli pian selvillä, mitä oli tehtävä. Sanomalehdissä mainittiin Fürstin tulleen määrätyksi Tukholmaan, ja Rendalen tarjoutui viipymättä matkustamaan sinne Toran saattajana. Fürst pakotettaisiin menemään hänen kanssaan naimisiin. Ei tietysti ollut tarkoituksena, että hän eläisi moisen roiston kanssa yhdessä, vaan että hänen nimensä saataisiin lapselle ja avustus hänelle itselleen, jotta hän voisi oppia jotakin ja pitää lapsestaan huolta. Vaikka Rendalenin pitäisi kääntyä Fürstin esimiesten puoleen, niin, vaikkapa kuninkaaseen asti, niin hän takasi, että roisto joutuisi täyttämään velvollisuutensa. Kukaan asianosainen, kaikkein vähimmin hänen äitinsä, ei hetkeäkään epäillyt. Vallitsi lämmin, hyötyisä ilma, toiveikas mieliala.

Tora poloinen oli alusta asti pitänyt Rendalenin ehdotusta vastenmielisenä. Hänen mukautumisensa ratkaisevana perusteena oli huolehtiminen koulusta ja ystäväpiiristä, jotta mahdollisimman vähäinen varjo kohtaisi kumpaistakin. Oltiin siksi sääliviä, ettei sitä mainittu, mutta asiahan oli itsestään selvä.

Vain yhdessä kohdassa muutettiin Rendalenin suunnitelmaa: rouva Rendalenin oli lähdettävä eikä hänen; — matkasta olisi muutoin voinut koitua hankalia seurauksia.

Kahden päivän kuluttua suunnitelman laatimisesta, kolmen päivän kuluttua rajusti keskeytyneestä luennosta he läksivät matkalle.

Viimeisen päivän ehtoopäivänä rouva Rendalen kävi äkkiä alakuloiseksi. Tiedettiin, että oli ollut hiukan pulaa rahoista — mutta sitähän tuolla ylhäällä sattui usein —, ja juuri nyt oli se selvitetty; siitä huolimatta eivät usvapilvet hälvenneet. Rendalen meni häntä puhuttelemaan ja tahtoi tietää, mikä oli hätänä. Pari kertaa äiti torjui hänet verukkeilla, mutta toisen pysyessä tiukkana hänen täytyi purkaa sanoiksi, ettei hän mitenkään voinut sitä ilmaista; se oli toisen salaisuus — ei Toran, hän kiirehti lisäämään. "Käytä omia silmiäsi, niin pääset kiusaamasta minua!"

Ja Tomas käytti omia silmiään sekä ihmisiin että eläimiin, mutta hänen oli aivan mahdoton käsittää, mistä äiti oli apeutensa saanut. Rouva Rendalen matkusti salaisuuksineen. Rendalen kiersi jälkeenpäin toisilta; kaikki olivat yhtä tietämättömiä.

Kaupungissa herätti huomiota, että rouva Rendalen tähän vuodenaikaan ja kesken kiireintä koulukautta lähti — Tukholmaan. Ja että hän seuraa kaivatessaan valitsi Tora Holmin, joka oli sairas. Tora Holmin äiti kertoi ylpeänä, että tytär ei mahdollisesti tulisikaan takaisin; jos nimittäin Tukholma osoittautuisi oikeaksi paikaksi, niin hän siellä "jatkaisi opintojaan". Kaikki olivat kuulleet, että Tora oli harvinaisen lahjakas, joten tätä pidettiin varsin järkevänä.

Rouva Rendalen oli käynyt maaherra Tuen luona keskustelemassa hänen ja rouvan kanssa Norasta. Hänen nähdäkseen oli Nora kuin luotu opettamaan ja johtamaan. Hän oli myös vähemmän tekeytyvä, mitä enemmän sai vastuuta, eikä silloin myöskään oikullinen. Rouva Rendalen kysyi, eikö Nora saisi muuttaa koululle ja nyt ensinnäkin hänen poissa ollessaan valvoa taloutta ja täysihoitolaa, vastata varojen hoidosta ja kirjanpidosta. Sittemmin hän voisi olla apuna — kenties myöskin edelleen kehittäytyä koulualaa varten.

Siihen molemmat vanhemmat antoivat empimättä ja heti suostumuksensa; heillä oli hänestä ihan sama käsitys kuin rouva Rendalenilla. Isä lisäsi myhäillen, ettei hänellä näyttänyt olevan mitään luontumusta rakastumiseen. "Ei", arveli äiti iloisena, "hänellä ei ole mitään taipumusta avioliittoon".

Tietenkin tuolla kartanossa ja täysihoitolassa pidettiin ihmeellisenä, että nuorin opettajatar, edellisen lukuvuoden oppilas, asetettiin heidän yläpuolelleen. Mutta oli kylläkin totta, että Nora nyt osoitti parhaita ominaisuuksiaan; hän oli virkku, neuvokas ja uskomattoman avulias.

Rendalenin kanssa hän tuli hyvin toimeen. Tomasia tuntui miellyttävän puhella hänen kanssaan, tai oikeastaan hän puheli ja Nora kuunteli. Mutta Rendalenhan ei koskaan menetellyt toisin; hänellä oli tapana lähteä, kun muut aloittivat.

Vaikk'ei hän vielä ollut kolmeakymmentä vuotta täyttänyt, hän alkoi vähitellen omaksua omituisia tapoja, mutta jokainen niistä oli merkkinä jostakin hänen kehityksestään. Eiköhän silläkin, että hän juoksi keskusteluja pakoon, ollut alkuperusteenansa sarja surullisia kokemuksia? Nyt hän rehellisesti taisteli sitä raivoa vastaan, johon jotkin seikat, jotkin nimet saattoivat hänet. Seurauksena oli, että joka kerta, kun hän tapasi itsensä siitä ja pysähtyi, hän kakisteli, kuin olisi saanut sen väärään kurkkuun. Jos tuntui kovin vastukselliselta, niin hän myöskin sylkäisi pariin, kolmeen kertaan huulet yhteen puristettuina — ei mitään näkyvää sylkeä, enintään hienoa tihkusadetta, näkymätöntä suihketta.

Tinka matki sitä verrattomasti. Hän sovitti kasvonsa väänteisiin — pienemmistä asioista kuin olisi ottanut liiallisen annoksen sinappia, suuremmista kuin olisi nielaissut saippuaa —, käänsi päänsä sivulle ja kakisteli kissan kuivaa köhää. Jos hän vielä oli sylkevinäänkin, niin se tapahtui monen penikulman ylväältä etäisyydeltä. Pian kaikki oppilaat osasivat sen; mitään he eivät osanneet paremmin.

Koulussa oli Rendalen nyt, kuten ensimmäisinä aikoina kotiintulonsa jälkeen, pelkkää reippautta ja eloisuutta, uskomattoman kekseliäs saamaan asioita helposti tajuttaviksi, usein tenhoava. Tosin hänestä nytkin koitui opettajatarten vitsaus, se on myönnettävä; mutta ei ollut enää mitään perustetta hänen ymmärtämisekseen väärin, vaikka he monta kertaa hikoilivatkin tuskaannuksesta, kun hän alkoi sekaantua asioihin. Kävi päinsä mennä hänen luokseen ja puhua hänelle siitä, ja silloin hän oli vastustamattoman herttainen; mutta epäkohta ei silti korjautunut.

Lasten epätasainen kohtelu ja saman asian erilainen käsittely vaihtelevien mielialojen mukaan säilyi, paha kyllä, sekin; mutta se tapahtui välittömästi, ja tämä sekä hänen ehdoton oikeamielisyytensä ja ennen kaikkea se seikka, että hän avomielisesti pyysi anteeksi, kun hänen todistettiin olevan väärässä, korjasivat enimmät haitat. Miss Hallin täytyi tunnustaa, että hän oli liian ankarasti katsellut tätä hänen parantumatonta heikkouttaan — kuten useita muitakin. Sillä itse vannoutuneimpienkin ihailijoiden oli sanottava, että Rendalen ei ollut täydellinen. Niinpä hän fysiikan tunnilla useiden luokkien edessä ryhtyi leikkelemään pöytään kasvoja, joiden piirteet sattuma oli aloittanut, ja hetkistä myöhemmin hän riehui kuin turkkilainen, syystä että muuan pikku tyttö oli raapustanut pienen pienen nimen pulpettiinsa! "Luuliko hän, että sitä varten käydään koulua? Ajatteliko hän pulpettien olevan veistelemistä varten?"

* * * * *

Rouva Rendalen ilmoitti Tukholmasta, että Fürst oli poissa, mutta saapuisi jälleen moniaiden päivien kuluttua; heidän oli siis odotettava. Aika käytettäisiin Toran sijoittamiseksi kunnolliseen perheeseen.

Matkan he olivat tehneet maitse; vuodenajasta huolimatta se oli virkistänyt heitä, samoin kuin nyt oleskelu Tukholmassa. Kirje oli täynnä toivoa; Tora toipui päivä päivältä.

Rendalen oli ihastuksissaan; se, joka ei häntä tuntenut, olisi uskonut, että hän piti Toran onnettomuutta mitä suurimpana onnena. "Siinä sen näkee!" hän huusi iloisena, kun tapasi jonkun asianosaisista. Mitä hän sillä tarkoitti, sitä ei aina ollut helppo tietää.

Mutta hänen ja muiden voiton varmuudelle oli pahana kolauksena sellaisen huhun leviäminen kaupungilla, että Niels Fürst oli kihloissa! Ja kuka oli hänen morsiamensa? "Teidän uskollinen ystävättärenne, teille ikuisesti kiitollinen Milla Engel."

Huhu oli Anton Dösenistä lähtöisin, Niels Fürstin parhaasta ystävästä. Hän ei pannut sitä liikkeelle muuna kuin oletuksena, mutta hän luuli olevansa varma. Suku pysyi molemmin puolin diplomaattisena; "se ei tiennyt asiasta".

Sietipä nähdä "seuran" jäseniä heidän tavatessaan toisensa niinä päivinä! Ennen kaikkia Tinka Hansenia, kun hän juhlallisesti avasi pöytäkirjan ja näytti heille Millan nimeä! Hän saattoi käydä valalle siitä, että "tietyllä siveettömyydellä" olivat kaikki ajatelleet Niels Fürstiä. Milla oli kuulunut ankarimpiin. Hänen äitinsä testamenttisäädös tekikin sen seikan itsestään selväksi. — Ei, kihlaus oli mahdoton! Hänestä ei voitu ajatella niin kehnoa! Sehän olisi uskottomuutta sekä eläviä että kuolleita kohtaan.

Millan monet Noralle Pariisista lähettämät kirjeet luettiin nyt uudelleen. Hän asui erään amerikattaren kanssa jossakin ranskalaisessa perheessä, joka oli kärsinyt monia häviöitä, mutta suku ja ympäristö olivat ylhäistä. Hän eli legitimistisessä ilmapiirissä, ei kuitenkaan lajiaan ankarimmassa; hän sai tilaisuutta ja halua ihailla kaikkea "hienoa", uskonnosta ja politiikasta riippumatta — kaikkea muodissa olevaa, kaikkea lahjakkuutta ja kauneutta. Ja hän käytti tilaisuutta. "Sinä tiedät, niin hurmaantuvainenhan on luonteeni", kirjoitti Milla.

Hän oli aloittanut "seuran" uskollisena jäsenenä, koulun kuuliaisena oppilaana ja siten ranskalaisuuteen tympeytyneenä. Mutta melkein huomaamattomasti tuli mielenmuute. Maalaukset, romaanit ja teatterinäytännöt viehättivät häntä; ulkonainen elämä, joskin hiukan taempana, kiihdytti. Ihan itsenäinen ei uusi käsitys ollut; erotti amerikattaren äänen, vaikka käsiala oli Millan. Mutta juuri tämä suhde vaikutti, ettei siihen ollut kiinnitetty sen ansaitsemaa huomiota.

Milla kirjoitti, ettei se käynyt päinsä, mitä he olivat ajatelleet ollessaan koulussa yhdessä; hänen isänsä oli oikeassa. Hän kertoili joka kirjeessä yhtä ja toista, minkä piti todistaa tätä, — ei etäisimmälläkään tavalla säädyttömästi, vaan päin vastoin käyttäen hienoutta, joka ei ollut taidokkuutta vailla. "Ei saa luoda itselleen mitään harhakuvia", hän kirjoitti, "niin joutuu vähimmin onnettomaksi".

Nora oli vastannut niin kuin hän siitä ajatteli.

Nyt tämä sai uutta merkitystä! Olisiko tuo Millan kirjoitustapa enemmän kuin ohi vilahtelevan elämän satunnaisia varjoja? Olisiko se tosiaan hyvin harkittua johdantoa kihlautumiselle Niels Fürstin kanssa? Mahdotonta! Nora oli yläpuolella niin kehnojen luulojen.

Hän oli antanut Toralle juhlallisen lupauksen olla kertomatta mitään Millalle; nyt hän katsoi olevansa vapautettu siitä ja kirjoitti sydämensä kyllyydestä. Myöskin Tinka kirjoitti, kuohuksissaan siitä synnistä, joka on tehty Toraa vastaan, ja huhusta, että moisen henkilön kanssa oli Toran paras ystävätär kihlautunut. Hän, jonka nimi oli pöytäkirjassa!…

Viisi pitkää päivää kului, ennenkuin he taas saivat kirjeen rouva Rendalenilta, ja se oli kuivakiskoinen ja lyhyt; Fürst ei nimittäin vielä ollut saapunut kaupunkiin. Heti jälkeenpäin tuli pitkä ja liikuttava kirje Toralta, mutta sitten meni useita päiviä tuomatta mitään viestiä kumpaiseltakaan.

Siitä kun Nora ja Tinka kirjoittivat Millalle, oli jo pian kymmenen päivää kulunut; he olisivat voineet saada vastauksen, jos hän olisi sen heti lähettänyt. Se hänen olisikin pitänyt tehdä sellaisen ilmoituksen ja syytöksen johdosta.

Heidän korviaan alkoi kuumoittaa. Varsinkin kun eräs, joka ei ollut ottanut osaa kirjeen kirjoittamiseen, nyt virkkoi, että hän kuultuaan Millan ja Fürstin matkustavan yhdessä oli ajatellut: "Sepä sopiva pari."

Puhuja tietysti oli Anna Rogne. Miksei hän sitten ollut sanonut? Siksi, että toiset olisivat siinä nähneet epäluottamusta, "ja", hän lisäsi hymyillen, "se olisi ollut väärin".

Vihdoin eräänä iltapäivänä Noran tullessa arkihuoneeseen laulutunnilta oli pöydällä sinetöity iso kirjekuori: "Tässä se on!" oli kirjoitettuna päälle Rendalenin isolla käsialalla. Nora aavisti pahaa, kun Rendalen ei itse ollut heti tullut sitä tuomaan. Nora olisi toisille luvannut olla lukematta sitä ennen heidän tuloaan paikalle, mutta senlaatuisia lupauksia ei voi pitää.

Rouva Rendalenilla oli ollut suuri keskustelunsa Fürstin kanssa. Tämä oli kuunnellut kaikkea rouva Rendalenin esittämää niin kohteliaan levollisesti kuin olisi ollut valmistautunut siihen. Ja kun hänen vihdoin piti vastata, aloitti hän huomauttamalla, että tämä oli työläs tehtävä; asianomaisesta henkilöstä olivat henkilömielipiteet niin erilaiset. Hänen silmissään Tora Holm oli tavattoman aistillinen nainen, joka miehen läsnä ollessa tuskin kykeni hallitsemaan itseänsä. Kysymykseen, tiesikö Fürst, mikä voima hänellä tässä suhteessa oli, hän vastasi myöntävästi. Kuitenkin se vaikutti ainoastaan eräänlaisiin naisiin, ja juuri sitä lajia oli Tora.

Hänellä ei ollut vähäisintäkään velvoitusta ottaa vaimokseen Toraa paremmin kuin muita, joiden kanssa oli ollut suhteissa. Lapsesta hän pitäisi huolta, ja kyllähän Torastakin, nimittäin kohtuulliset määrävuodet.

Rouva Rendalen uhkasi kertoa kaikki hänen esimiehilleen, vieläpä kuninkaallekin, jos olisi tarvis.

"Tehkää niin hyvin! Varmaankin minä yletyn yhtä kauas kuin tekin, rouva."

Rouva Rendalen sanoi hänelle, että tästä koituisi kova sota, ja siihen hän vastasi tietävänsä, miten sitä käydä. Hän ei antanut joukon juonittelijoita karkottaa itseänsä uraltaan. Se nainen, joka oli kysymyksessä, oli sopiva femme entretenne [Ranskaa, = jalkavaimo. Suom.] hienommissa piireissä; pakottaa häntä hänelle vaimoksi oli suunnatonta.

Mutta hän käsitti, mistä oli kysymys. Hänen piti uhrautua koulun hyväksi. Hänen ei kuitenkaan tehnyt mieli olla niin kiltti. Hän tiesi, millaisia esitelmiä koulussa pidettiin, sekä naisten "seurassa" että muutoin; millaisia keskusteluja ja millaista lukemista heillä oli ollut. Oli kylläkin käsitettävää, että aistilliset luonteet sellaisesta tärveltyvät. Sen tähden koulun piti hänen mielestään kestää seuraukset; niitä sille kaiketi koituisi useampiakin.

Rouva Rendalen oli saanut sen nimenomaisen vaikutelman, että oli tapahtunut jotakin, mikä oli vimmastuttanut häntä ja jo ennen puhuttelijan tuloa ilmaissut hänelle, mistä hän joutuisi vastaamaan.

Keskustelu oli siinä määrin järkyttänyt rouva Rendalenia, että hän sairastui, ja siitä syystä hän ei ollut kirjoittanut aikaisemmin. Hän ei ollut tahtonut sanoa mitään, ennenkuin voisi samalla ilmoittaa lähtevänsä kotimatkalle seuraavana päivänä; sen hän voi nyt. Hänellä ei ollut rohkeutta ryhtyä mihinkään enempää täällä vieraassa kaupungissa, eikä hän uskonut, että se olisi ollut oikeinkaan. Sikäli kuin hän ymmärsi, toivoi Fürst juuri julkisuutta ja sotaa.

Hän oli peloittava olento; oli oltava varuillaan.

Rouva Rendalen ei salannut, että tämä saattaisi heidän koulunsa vaaraan ja koituisi suureksi suruksi Toralle itselleen ja hänen viattomille ystävättärillensä; Tora oli kovin onnettomalla mielellä. Heitä molempia kammotti huominen ero.

Kirje päättyi valitukseen siitä, että nämä taistelut, jotka eivät kuuluneet koulun toimintaan, eivät milloinkaan loppuneet. "Vihollisemme ovat tästä saaneet vaarallisen avun; pian ilmenee, olemmeko me mitään saaneet."

Myöhään samana iltana — miss Hall, Tinka, Anna Rogne olivat kaikin lukeneet kirjeen ja istuivat arkihuoneessa Noran kanssa koolla — tuli sähkösanoma. Luultiin sen tulevan rouva Rendalenilta Tomasille, ja Nora nousi pyytääkseen jotakuta palvelijatarta viemään sen sisälle, kun Tinka huusi, ettei se ollutkaan osoitettu Rendalenille, vaan hänelle itselleen. "Minulle?" kysyi Nora ja tuli lähelle. Aivan oikein; se oli Millan lähettämä. Se kuului: "Inhoittavaa. Huhu perätön."

Neljätoista päivää oli kulunut siitä, kun Nora ja Tinka olivat kirjoittaneet; Millalla oli siis ollut kirje suunnilleen kymmenen päivää, ja sitten hän lähetti sähkösanoman? Mitä tämä merkitsi?

Muiden piankin unohtaessa sen pohtiessaan rouva Rendalenilta tulleita viestejä, joiden rinnalla tämä uutinen oli jokseenkin vähäpätöinen, jäi Anna Rogne istumaan sähkösanoma kädessään. Hän aprikoitsi ja aprikoitsi.

Toiset kyselivät itseltään, sotkeutuisivatko nyt hekin Toran häväistysjuttuun? "Sota" oli kenties jo julistettu? Niels Fürst oli kirjoittanut jollekulle kaupunkilaiselle ja ilmaissut oman käsityksensä; mitä siis tapahtuisi? Tulisi kai sellainen aika, jolloin tuskin kukaan heistä rohkenisi näyttäytyä kadulla.

Anna Rogne keskeytti heidät. "Tämä sähkösanoma, — eikö sitä pitäisi viedä Rendalenille?" Kyllä, tietysti, se tehtiinkin heti. Kaikki odottivat, että Rendalen rientäisi heidän luokseen. Mutta turhaan, päin vastoin he kuulivat hänen kotvasen kuluttua näppäisevän pianoa.

"No, kun ei Rendalenkaan näy ottavan sähkösanomaa huomioon, niin saanen minä sanoa, millä tavoin asian kulku lienee käynyt?" kysyi Anna hiukan virallisesti.

Hänen mielestään täytyi asianlaidan olla niin, että Fürst ja Milla olivat todellakin menneet kihloihin, mutta Noran kirjeen johdosta oli Milla heti ja jyrkästi purkanut välit, vihjaten sen verran, että toinen oli ymmärtänyt aiheen. Sen tähden hän oli esiintynyt valmistautuneena rouva Rendalenin keskustelussa, sen tähden hän halusi julkisuutta ja sotaa; muutoin ei hänellä ollut toiveita voittamisesta. Ja voittaa hänen piti; rannikon rikkaimman tytön naiminen oli ehtona hänen tulevaisuudelleen.

Juuri siksi, että Milla oli ollut kihloissa hänen kanssaan, oli hänen ollut työläs kirjoittaa. Niin kauan hän ajatteli — kenties yrittikin —, kunnes keksi keinon sähköttää.

Anna lopetti sanoen: "Oletan luutnantti Fürstin tällä hetkellä olevan
Pariisissa."

Sopii yhtä hyvin hetikin sanoa, että Annan suhde Millaan kävi kohtalokkaaksi jälkimmäiselle. Sillä oli vaikutuksensa — ensinnäkin niihin, joiden keskuudessa hän täällä joka päivä istui, ja myöhemmin myöskin rouva Rendaleniin. Niels Fürst oli todellakin matkalla Pariisiin; mutta jos Millan ystävättäret olisivat heti panneet kuoreen rouva Rendalenin kirjeen ja lähettäneet sen hänelle, olisi hän tuskin ottanut vastaan Fürstiä. Ja jos he sitten olisivat pyytäneet Toraa kirjoittamaan Millalle — niin, kuten hän sitten kirjoitti heille itselleen, kun kävi välttämättömäksi, … ei Fürst millään ehdolla olisi koskaan päässyt puheille, ei suullisesti eikä kirjeellisesti. Nytkään hän ei päässyt. Tarvittiin ensin uusiintuvaa apua kotoa päin. Mutta siitä oli Fürst pitänyt huolen.

Hän ei ollut hukannut aikaa.

4

Sota

Jo päivää ennen rouva Rendalenin kirjettä ja Noralle tullutta sähkösanomaa oli Anton Dösen saanut kirjeen Fürstiltä. Sitä oli hyvin punnittu, ennenkuin se kirjoitettiin, ja ilmeisesti se oli harkittu luettavaksi ääneen tai lähetettäväksi kiertämään kädestä käteen.

Kertomuksessaan Torasta Fürst antoi heidän kohtaukselleen rouva Gröndalin luona suuren merkityksen. Hän oli nähnyt tytön vain kerran ennen, ja vilahdukselta, eikä ollut aavistanutkaan kohtaavansa häntä tuolla maatalossa. Tyttö oli ollut hauska ja säveä, kertoi rouva Gröndal, siihen asti, kun Fürst tuli; mutta silloin hän heti kävi luonnottomaksi. Hän ei voinut sietää, että Fürst puheli rouva Gröndalin kanssa. Hän piilottautui, etsitytti itseänsä — ja keksi matkustaa tiehensä. Tietysti Fürst läksi sitten mukaan, saadakseen hiukan enemmän nähdä, mitä tuo olikaan. Heti hänen tultuaan tytön läheisyyteen höyrylaivassa tämä itki! Hän ei antanut auttaa itseään maihin, mutta heittäytyi joka päivä leiskumaan hänen asuntonsa ohi ja kurkkailemaan, oliko hän kotona! Kierteli sitten edelleen lehtoihin tai ylös metsään — yksinään.

Hän muisti eräät koululla pidetyt esitelmät ja keskustelut; hänestä tuntui, että nuoren tytön, joka pääsi niin aisteja kiihottavasta ilmapiiristä, täytyi käyttäytyä juuri sillä tavoin. Hänestä näytti, että tässä oli kyllin tepsivää "magneettista vaikutusta"; ei tarvittu mitään muuta.

Hän ei tahtonut puolustella sillä, että oli vihdoin antanut viekoitella itsensä seuraamaan perässä metsään, missä tyttö huvittelitte leikkimällä piilosta hänen kanssaan; kaikki tyttösethän aloittavat niin. Mutta Fürst tahtoi kysyä, tokko kukaan arvonsa tunteva mies naisi heilakkaa, joka päivittäin tepsutteli hänen ikkunainsa alitse houkutellakseen hänet metsään?

Rouva Rendalen ajatteli toisin; hän oli saapunut perässä Tukholmaan saadakseen toimeen avioliiton. Tietenkin samanlaisen kuin hänen omansa oli ollut.

Hänellä puolestaan oli liian korkea käsitys avioliitosta hänen tahtoakseen sitä sillä tavoin häväistä.

Hän oli tarjoutunut pitämään huolta tytöstä ainakin niin kauan, kuin lapsi kaipaisi äitiään, ja tunnustamaan lapsen omakseen. Niin pitkälle käskivät kunnia ja velvollisuus hänen mennä; mutta edemmäksi —? Se olisi kehnon teon korvaamista vielä kehnommalla…

Ja siitä olivat yhtä mieltä kaikki, joille Dösen luki kirjeen. Hän luki sitä myymälässä, kadulla, kerhossa; toiset saivat sen lamaksi mukaansa. Vaikka paperi oli huolellisesti valittua, kierteli se niin kauan, että siitä tuli tahriutunut riekale.

Tästä kirjeestä otettiin kaksi jäljennöstä, toinen Rendalenille hänen pyynnöstään ja toinen — niin, Dösen mietti sitä hetkisen, mutta uudistettujen rukoilujen perästä hän ei voinut evätä sitä — Tora Holmin äidille.

Tästä jäljennöksestä Dösen sai iloa. Toran äiti oli raju, voimakas, elämäntaistelun katkeroittama ihminen. Yleensä hän ajatteli asioita epäilevästi ja pilkallisesti. Suuttuneena hän oli häikäilemätön. Eräänä aamuna, keskellä kiireisintä koulutyötä hän seisoi tuolla ylhäällä käytävässä, yllään raskas, nukkavieru doffeliviitta, räikeänvärisillä höyhenillä koristeltu hattu päässään ja paljaissa käsissään vanha puuhka, jolla hän viuhtoi. Leveimmällä Bergenin murteella hän vaati, että hänen tyttärensä annettaisiin hänelle takaisin! He olivat tuhonneet hänet ja varastaneet hänet! Tora oli tullut tänne kelpo lapsena, mutta täällä, "tässä kirotussa vanhassa Kurtien pesässä", hän oli pilaantunut. Ja nyt, Jumala sen heille anteeksi antakoon, hän oli ihmisten hampaissa ja häväistävänä. Häntä, joka oli äiti, "sai nyt jokahinen vatvoaksensa". Mutta he joutuisivat sen maksamaan! "Heidät manuutettaisiin, — hän lähettäisi poliisit heidän niskaansa."

Hänen sapekkuutensa oli hillitön, mutta hänen surunsa oli aitoa. Kaikki karkasivat tiehensä; sitten hän tunkeutui erääseen luokkaan, joka heti hajautui siitä syystä, että opettajatar pakeni. Hänen onnistui sillä tavoin hajaannuttaa kolme luokkaa. Hän sai aikaan yletöntä häiriötä. Muutamat säikähtyivät niin, että säntäsivät ihan ylisille asti ja seisoivat siellä viluissaan kuunnellen, uskaltaisivatko tulla takaisin alas.

Jotkut vanhemmat oppilaat, jotka muistivat historiasta, että määrätyissä tilanteissa on osoitettava urheutta, pysyivät paikoillaan puhuakseen hänelle järkeä. Mutta silloin hän joutui suunniltaan; hänellä oli ilmeisesti jonkinlainen käsitys, että täällä opittiin olemaan epäsiveellisiä. Häntä kuohutti, että "kelpo ihmisten lapset" tahtoivat puolustaa sellaista. He kaikkosivat pois, muutamat sulkien korvansa käsillään.

Mutta pienokaisilla oli hänestä mitä suurin ilo. He piirittivät hänet ja seurasivat häntä riemusaatossa. Kulkue ajautui keittiöön, missä rouva antoi saman esityksen. Siellä sääliteltiin häntä, mutta he varoivat hiiskumasta vastaan sanaakaan. Sitten tultiin taas pian käytävään Rendalenin oven eteen, joka oli suljettu; Karl Vangenin ovi oli suljettu sekin. Palattiin rouva Rendalenin ovelle, joka oli auki. Hänen huoneeseensa he tunkeutuivat; hän tahtoi nähdä, eikö Rendalen ollut löydettävissä.

Rendalen oli kaupungilla ja palasi vasta seuraavalle tunnille.

Mutta Karl Vangen tuli kotiin. Hyvin totisena hän käski olla hiljaa, toimitti lapset pois ja otti äitiparan kamariinsa. Siellä tämä istui vähintään tunnin tyhjentämässä sydäntään. Yhtenä surinana kuului hänen epätoivonsa Torasta, juoposta miehestä ja heidän hädästään. Sata kruunua taskussaan ja kyynelehtivänä hän astui alas puistokujaa.

Koulussa oli sellainen elämä kuin kanakopissa, kun joku on murtautunut sen asujaimia ahdistamaan. Vai eivätkö kaikki ole sitä näkyä nähneet? Ensin kanat pelästyksissään kirkuen lentelevät ikkunoita ja seiniä ja portaita ja orsia vasten, kunnes ovat pökerryksissä ja väsyneitä eivätkä jaksa lentää. Sitten ne edelleen täyttä kurkkua kaakattaen juoksevat ympäri lattiaa, törmäten vateihin ja kaukaloihin ja toisiinsa. Ja vaaran mentyä ohi ei metakka kuitenkaan lopu; ne kaakattavat, torailevat, rääkyvät kaikki yht'aikaa ja heikentymättömästi. Hälyä kestää ja riittää, sillä aina, kun joku aikoo lopettaa, on toisia itsepintaisempia, jotka eivät hellitä; siten ne herättävät kaikki pelon muistot uudelleen, ja koko parvi menoaa entistä pahemmin.

Vihdoin puhdistellaan höyhenet, lyödään siipiä, ravistellaan, kunnes ollaan vanhalla tolalla.

Mutta sille ei koulu päässyt koko päivänä; vaikutus säilyi osittain kauan, uhkasi tulla vaaralliseksikin.

Kylläpä kaupungilla vahingonilo ilkkui! Kylläpä remahteli voitonnauru! Konttoreissa, laitureilla, kaduilla! Ei muusta puhuttu.

Kun rouva Rendalen pari päivää myöhemmin tuli kotiin, oli häntä vastassa suuri ihmistungos, etupäässä miesnuorisoa. Koulussa oli tullut lauantaina tietoon, että hän saapuisi sunnuntaina iltapäivällä höyrylaivassa. Kukaan ei voinut käyttää vapaata aikaansa paremmin kuin katsellakseen, millä tavoin suuruus palaa hävittyään taistelun. Olihan häväistysjuttu, jota hän oli tahtonut matkansa avulla peittää, nyt tullut tietoon samoin kuin matkakin.

Kun Rendalen ilmestyi laivarantaan vaunuissa, ei hän päässyt ajamaan väkijoukon läpi, joten hänen oli etsittävä joku pitämään silmällä vaunuja, hänen itsensä yrittäessä raivata tietä laiturille. Nora, Tinka, Anna ja muutamat muut ystävättäret, jotka olivat päättäneet lähteä yhdessä, pysähtyivät nähdessään väkijoukon — ja pyörsivät takaisin, seuraten pyhän Pietarin ammoin antamaa esimerkkiä, tietysti siten muutettu, kuin meidän aikamme sallii. Ainoastaan pikku miss Hall uhmasi noita vaarallisia sotavalmistuksia. Hän hiipi eteenpäin, kunnes seisoi hermostuneen Rendalenin vierellä tämän juuri aikoessa astua laivan kannelle.

Rouva Rendalen näytti voipuneelta; niistä katseista, joita hän kiireessä vaihtoi Tomasin ja miss Hallin kanssa, ilmeni selvästi, että hän ymmärsi, miksi väkijoukko oli saapuvilla, ja ettei hän tuntenut itseään turvalliseksi. Hän tarttui hyvin lujasti poikansa käsivarteen.

Mutta kunnioitus häntä kohtaan, kenties nyt silmästä silmään seisottaessa myöskin sääli, sai aikaan, ettei kukaan ryhtynyt mihinkään häiriön tekoon. Heille avautui tie. Tietysti eleistä ja katseista ilmeni, ettei tässä kunniavartiona seisty. Muutamia vanhempiakin tuttavia oli paikalla. Niinpä pormestari rouvineen. He tuskin tervehtivät. Ylvään siveellisyyden kaikkea ankaruutta soveltaen he katselivat syntisten kulkua ohitseen.

Lähinnä laituria seisovat painuivat syrjemmälle eteenpäin vaunuja kohti; vähitellen sinne työntyivät kaikki, jotka nuo kolme olivat sivuuttaneet. Vaunut olivat ihan piiritetyt heidän istuutuessaan niihin. Sitten heidän täytyi verkalleen, askel askelelta, sivuuttaa väkijoukko vielä kertaalleen. Nyt se oli käynyt kiusallisemmaksi. Tuskin he olivat päässeet siitä selviytymään, kun Rendalen läiskäytti hevoselle kelpo sivalluksen raipalla, — hän oli suutuksissaan.

Silloin hän kadulla näki Anton Dösenin ja monien muiden hänen mukanaan kiitävän alas heitä kohti minkä ehtivät; he olivat tulistuneita ja, nähtävästi tulivat suoraan päivällisiltä. Kaikki tervehtivät suunnattoman juhlallisesti. Joko oli Dösenin tervehdys epäkohtelias tai Rendalenista näytti hänen kiihtymyksessään siltä, — yht'äkkiä hän pysähdytti hevoset, heitti ohjakset taakseen miss Hallille, syöksähti alas vaunuista ja Dösenin luo ja sivalsi tätä niin terhakasti korvalle, että toinen kierähti nurin. Vaunujen luo, etuistuimelle ja täyttä vauhtia pois niin nopeasti, ettei kukaan tointunut hämmästyksestään, ennenkuin vaunut jo kumisivat siltakivillä.

Kartanon käytävässä seisoivat nuo kolme karkulaista, Tinka, Anna ja Nora. Miss Hall kiiti ensimmäisenä ylös portaita ja kertoi säihkyvänä, mitä oli tapahtunut. Mutta rouva Rendalenia se ei saanut ilahtumaan. Myös Rendalen katosi heti, kun oli taluttanut äitinsä hänen huoneeseensa; hän palasi vasta pitkän ajan kuluttua ja oli silloin nyreissään.

Keskustelu käsitteli yksinomaan Toran jutun pimeätä kohtaa, jota tämä itse ei ollut pitänyt ollenkaan tärkeänä, tuskin mainitsemisenkaan arvoisena, — heidän kohtaamistansa rouva Gröndalin luona. Kaupungilla se oli tuhonnut kaikki yritykset saada syyn Niels Fürstin niskoille. Rouva Gröndal oli kirjaimellisesti vahvistanut Fürstin käsityksen. "Tora Holm oli hullaantuneesti rakastunut; hän riensi kaupunkiin ainoastaan saadakseen Fürstin mukaansa."

Rouva Rendalen tiesi vakuuttaa heille, että Toran oli tehnyt "hullaantuneeksi" ainoastaan se tuttavallinen tapa, jolla rouva Gröndal ja Fürst seurustelivat keskenään; se loukkasi häntä. Kenties asiaan vaikutti lisäksi se, että Fürst oli alkanut herättää Toran mielenkiintoa; nyt jälkeenpäin Tora ymmärsi sen.

Sovittiin siitä, että annettaisiin Toran itsensä esittää asia. Tinka kirjoitti hänelle samana iltana.

Rendalen oli sillä välin tullut joukkoon, ja nyt juteltiin matkasta ja miten Tora oli jaksanut. Rouva Rendalenin piti juuri esittää käsityksensä sen mukaan, kuin hän nyt Toran tunsi, ja toiset olivat hyvin jännittyneitä sitä kuulemaan, mutta Karl Vangen keskeytti heidät; hän tuli kirkosta. Hänen ja kasvatusäidin välinen kohtaus oli vielä sydämellisempi kuin tavallisesti; Rouva Rendalen läksikin Vangenin keralla tämän huoneeseen.

Eikä rouva Rendalenia kuulunut takaisin.

Karl Vangenia oli Toran onnettomuus kohdannut syvimmin, mutta sitä ei tiennyt kukaan muu kuin hänen kasvatusäitinsä.

Vangen oli oleskellut kaikessa hiljaisuudessa ja tuntenut itsensä onnellisimmaksi ihmiseksi maan päällä. Hän ei milloinkaan kohdannut Toraa tämän silminnähtävästi ilahtumatta. Tätä seikkaa ei Vangen rohjennut tulkita siten, että Tora rakasti häntä, — kaukana siitä. Mutta hän rakasti ja ajatteli, että kun rouva Rendalen joskus tulisi avuksi, voisi solea Tora kenties saada hänen kanssaan yhteisiä harrastuksia. Ja sen tehtyään hän kenties avaisi silmänsä Vangenin suurelle rakkaudelle. Silloin hän kukaties tuntisi Vangenin voivan tehdä jotakin, jotta hänkin tulisi onnelliseksi.

Rouva Rendalen oli kyllä nähnyt hänen puhelevan Toran kanssa ja Torasta, mutta hän ei ollut aavistanut mitään, ennenkuin oli eräänä aamuna kertonut Vangenille, kuinka surkeasti Toran oli käynyt. Silloin hän näki Vangenin värin vaihtuvan ja hänen jäävän mykäksi sen sijaan, että olisi ilmaissut osanottonsa ja tarjonnut apuaan. Tätäkään ei rouva Rendalen ollut pitänyt ratkaisevana; hänen ajatuksensa olivatkin niin kiinteästi kohdistuneet Tomasin kanssa muodostuneeseen uuteen suhteeseen, — mutta kuitenkin hän jo hämärästi aavisteli jotain. Kun sitten ei voitu saada hankituksi niitä varoja, jotka rouva Rendalen oli laskenut matkaan tarvittavan, ja Karl vei hänet kamariinsa tarjoten säästörahansa ja pikku perintönsä … silloin Karl näki hänen silmistään, että hän ymmärsi kaikki. Silloin ei hän enää voinut pidättyä, vaan avasi sylinsä: "Niin, siten on asia, äiti!"

"Rakas Nora!

En tiedä, mitä minusta enää ajatteletkaan, kun en ole kirjoittanut.

Mutta viime kirjeesi saattoi minut niin suureen mielenliikutukseen rakkaan Toramme tähden, etten todellakaan tiennyt, mitä kirjoittaisin. Kuinka hämmentyneeksi ja sanattomaksi sellainen tekeekään toisen, rakas Nora! Ja salli minun heti lisätä — myöskin häpeämään se pakottaa. Hirveätä, että mokomaa voi sattua kenellekään, jonka kanssa olemme seurustelleet!

En milloinkaan unohda, mitä isäni sanoi hänet ensi kertaa tavattuansa. Silloin suutuin siitä kovin, sillä mehän ajattelimme niin hyvää toisistamme.

Oletko myös varma siitä, rakas Nora, että asia on käynyt ihan siten, kuin Tora on kertonut? Tiedäthän, ettei hän aina ollut täsmällinen. Ja etenkin tämänlaisessa tapauksessa ajattelen oltavan jälkeenpäin taipuvaisia värittämiseen. Etkö sinäkin sitä luule?

En tahdo sanoa, mitä olen kuullut; sekin voi olla erehdystä. Mutta sinä tiedät itse, rakas Nora, ettei hän milloinkaan ollut varovainen. Muistatko, että sinun täytyi pari kertaa pysähdyttää hänet kesken hänen kertoilemisensa? Hänhän oli ollut Ranskassa; hän tiesi enemmän kuin me muut. Kun nyt muistelen, mitä hän aikanaan on minulle jutellut, niin olipa siinä yhtä ja toista. Eiköhän siitä jotakin jäänyt hänen luonteeseensa?

En tietysti sano tätä minään soimauksena; kaikkein vähimmin voisi se johtua mieleeni nyt, kun hän on onneton. Mutta se kukaties selittää kaikenlaista.

Minun tulee häntä hirveästi surku, ja sinä tekisit minulle palveluksen, jos voisit neuvoa minulle, millä tavalla voisin olla hänelle hyödyksi hänen loukkaantumattansa tai kiusaantumattansa.

En tule tällä kertaa vastanneeksi rakkaalle Tinkalle. Vie hänelle ystävälliset terveiseni ja sano, että hänen viime kirjeessään esiintyvä puhetapa 'Toran paras ystävätär' ei missään tapauksessa sovellu minuun.

Saattoi aikanaan näyttää siltä; sitä en kiellä. Mutta se oli kokonaan Toran syy. Hän ei tunkeutunut seuraani, olisi väärin sanoa niin. Mutta hänen kanssaan ollessa oli mahdotonta olla joutumatta liian pitkälle. Minun täytyi olla pitävinäni siitä enemmän kuin minulla oli halua, ja sitä kesti viimeiseen hetkeen asti. Tiedätkös, minä en ollut ollut kolmea päivää hänestä erossa, kun jo tunsin vastenmielisyyttä häntä kohtaan. Kenties se oli minussa ilkeätä.

Hänen vaikutuksensa minuun ulottui kuitenkin pitemmälle kuin eroomme asti. Tätä en heti älynnyt, mutta minulla on tässä edessäni todistus, — se kirje, jonka sinä ystävällisesti lähetit minulle takaisin ja jossa minä kaikella kiireellä töhersin jotakin Sofierossa saamistani vaikutelmista. Minä säilytän sen; olkoon se rangaistuksenani. Olen juuri nyt lukenut sen lävitse. Kun sinäkin valitettavasti olet lukenut sen (mitä en koskaan anna itselleni anteeksi), niin pystyt päättelemään, voiko minulta tullut kirje koskaan olla vieraampi kuin tämä? En tiedä miten, mutta Toran minä siinä näen kauttaaltaan; en osaa sitä selittää. Sen koommin en ole kyennyt kirjoittamaan Toralle.

Täällä, missä kaikella on muotonsa ja missä ei ole mitään sijaa tunteilevalle tuttavallisuudelle, loukkaa niin sanomattomasti tuollaisen pelkkä muisteleminenkin. Se on hiukan samanlaista kuin menisi ulos kadulle tukka huolimattomasti kammattuna — ja vain alusvaatteisillaan.

Mutta kenties olen liian ankara, onhan seurustelusävyssä siellä kotona paljon syytä siihen. Entisyyttä muistutti elävästi mieleeni eräitten saksalaisten tapaaminen; hekin ovat sellaisia. Tora kuitenkin oli pahin, mitä olen tavannut.

Mutta kuinka lahjakas hän olikaan! En ota ylleni uutta pukua enkä tutki uutta kuosia muistamatta häntä. Eikö hänen pitäisi ruveta muotikauppiaaksi? Jos voisin tehdä jotakin sen asian hyväksi, olisi se minulle mieluista. Mihin muuhunkaan hän saattaa ryhtyä? Minun on häntä todellakin kovin sääli.

Minulla on paljon kerrottavaa; koenhan jotakin melkein joka päivä. Mutta tuo Toran selkkaus on saanut minut apealle mielelle; minulta puuttuu halua aloittaa mitään iloisempaa.

Tora parka! Voithan sanoa hänelle terveiseni, mutta et saa sanoa mitään siitä, mitä olen luottamuksellisesti kirjoittanut; se loukkaisi häntä olematta hyödyksi kenellekään meistä. Kohtalohan on nyt nostanut välillemme muurin, joten meidän ei tarvitse. Terveiseni Tinkalle, rouva Rendalenille ja kaikille, joilla on mielessään uskollinen ystävättäresi — ja muissa suhteissa hyvin onnellinen —

Milla Engel."