Liput liehumassa

by Bjørnstjerne Bjørnson

TAISTELE ITSE

1

Molemmissa leireissä

Millan kirjeen jälkeen Nora katosi muiden seurasta; eipä hän moneen päivään kyennyt toimeensakaan ryhtymään, hän oli ihan voimaton. Ensin Tora omalla tavallaan, nyt Milla omallaan … se oli liikaa hänelle, jolla oli ollut johtava asema heidän yhteiselämässään, — joka oli luottanut heidän työskentelyynsä ja ollut siitä ylpeä. Viime aikoina hän oli kärsinyt pilkkaa — ei vähimmin isältään, sitten kun ilmeni, että hänen esimiehyytensä saattoi hänet naurunalaiseksi; hän oli koettanut kestää sitä, mutta Millan kirje lannisti hänet.

Jo ennenkin hän oli, kuten olemme nähneet, silloin tällöin tuntenut elämänsä pintapuoliseksi ja ulkonaiseksi. Mutta tämän perästä! Hän muisteli yhä uudelleen mielialoja ja tapauksia toveriensa keskuudesta siitä asti, kun oli tänne tullut; hän kohtasi kaikkialla nuo suuret kaipuut ja tuon surkean raukkamaisuuden, kun tuli koetus — kohtasi omassa itsessäänkin. Helposti innostuvia, sanomattoman epävakaisia; aivot täynnä tyhjänpäiväisyyttä, turhamaisuutta, kateutta. Monessa esiintyi iljettävä himokkuus, joka petti heitä itseään sadoissa valeasuissa. Tärveltyneitä vuosituhantisesta perinnöstä, väkevämmän mairittelemisesta… Hän ei enää tahtonut olla seuran puheenjohtajana, tuskin jäsenenäkään; siitä ei ollut mitään hyötyä, ja hänellä oli enemmän kuin kylliksi kiusaa omassa itsessään. Hän näki saaneensa moninaisia irrallisia taipumuksia, "häiriöllistä henkevyyttä", kuten hänen isänsä sanoi äidistä. Juuri nyt eivät vanhempien välit olleet hyvät. Nora tarrasi kouluun, ihan kätkeytyi sinne.

Tuli joulu; hänellä oli lomaa, ja hänen piti mennä kotiin, mutta hän pyysi saada jäädä. Hän istui paljon yksinään, Tinkan anasti Frederik Tygesen, joka vietti joulua kotikaupungissa; kihlaus oli nyt jokseenkin julkinen. Anna Rogne lueskeli filosofiaa Rendalenin opastuksella ja oli niin oppinut ja onnellinen, ettei soveltunut seuraksi.

Usein, jonkun tullessa sisälle, Nora istui itkemässä. Hän osasi silloin nopeasti kuivata kyynelensä; käsi sipaili molempia silmiä niin ripeästi, kuin hän olisi kärpästä tavoittanut. Sitten hän hymyili tulijalle avomielisesti, — olipa se kuka tahansa; hänen alakuloisuutensa aihe ei siis ollut talossa.

Nora nyreissään? Nora yksinäisenä? Kaikki tiesivät, että sitä saattoi sattua. Mutta tällä kertaa sitä kesti kauan. Tietysti kyseltiin, mutta Nora kävi heti niin ylvääksi, ettei kukaan kysynyt toistamiseen…

Vihdoin joulun välipäivinä tuli kauan odotettu kirje Toralta. Sen johdosta Rendalen lyöttäytyi hänen kouluystävättäriensä seuraan. Kirjeen johdanto selitti heti, mitä tahdottiin tietääkin; se muistutti tapauksesta, jonka he olivat heti muistaneet, mutta tähän asti sitä ymmärtämättä. Se kertoi, miten oli käynyt Fürstin ja Toran ensi kertaa kohdatessa toisensa aamupäivällä voimistelusalissa, kun hän oli ollut kiihtynyt ja rasittunut harjoituksista ja Fürst oli tullut hitaasti kävellen, lävistäen hänet katseellaan ja pidättäen häntä naulittuna, kunnes oli seisonut hänen vieressään.

Kirjeen tempoileva kerronta, jota yhtä mittaa keskeyttelivät lisäykset, sivuhypyt, vakuuttelut, antoivat selkeän kuvan Torasta. Jollei hän ollut aina ollut "täsmällinen", oli hän nyt ihan liikuttavassa määrässä, — kenties juuri siitä syystä, että hän tiesi tuohon itseänsä kohdanneeseen epäluuloon olevan jotakin aihetta. Anna Rogne luki kirjeen ääneen heidän ollessaan koolla; hän osasi sen ulkoa ja esitti sen hiukan tekeytyneesti, tasaisella äänenpainolla. Siten kirje sai puhua omasta puolestaan; sen monet mutkat ja lisäykset pistäytyivät hauskasti esille, vakuutukset kohosivat ilmi kuin suihkut. Naurettiin ja oltiin liikutettuja.

Rendalen oli lukemisen aikana istunut Noraa katsellen. Hän oli juuri kuullut, ettei Nora enää tahtonut olla seuran puheenjohtajana, ja silloin Rendalenin täytyi keskeyttää se kuoreensa sulkeutuminen, jonka hän oli olokseen pakottanut.

Kirjeen anastaessa muiden huomion ja saadessa kunkin haastelemaan siitä naapuriensa kanssa istuutui Rendalen Noran luo ja puheli hyvin kauan ja vilkkaasti hänen kanssaan, — kunnes yksi ja toinen huomasi, että Nora usein pyyhkäisi suuria silmiänsä kädellään. Silloin keskustelu ehtyi; alettiin katsella heitä.

Rouva Rendalen ehdotti, että saataisiin musiikkia; hän pyysi poikaansa soittamaan. "Mielelläni", vastasi tämä, mutta jäi miettiväisenä istumaan. "Mitä siitä sanotte, jos ensin koetan puhua siitä masennuksesta, joka useasti valtaa naisen, kun hänen silmänsä avautuvat näkemään hänen perimiään heikkouksia?"

He kaikki halusivat kuulla! Hän sanoi, että hänelle oli tänä iltana muistutettu, miten hän runsaasti vuosi takaperin oli eräässä seuran kokouksessa lohduttomasti puhunut perinnöstä. Tämä oli todella johtunut vain onnettomasta mielialasta. Hänen mielipiteensä perinnöllisyydestä oli juuri se, että toinen perintö joutuu toista vastaan; ei lainkaan tarvitse olla toiveeton. Aikojen kuluessa ovat suvut niin sekautuneet toisiinsa, että huonolla perintöhaaralla, joka voidaan tukahduttaa, melkein aina on vierellään hyvä, jota voidaan kehittämisellä lujittaa. On varottava, ettei sattuma saa koskaan vallita; ensin kasvattajan ja sitten itsekasvattajan on oltava ajoissa tarkkaavainen.

Hän oli niin perehtynyt aineeseensa, että pystyi paikalla esittämään sarjan historiallisia todisteita. Hän lisäsi toisia omastaan ja muiden kokemuksesta kerättyjä. Pojasta pitäen oli tämä kysymys askarruttanut hänen mieltään. Hänen suvussaan oli taipumusta mielenvikaisuuteen. Jokainen hänen keksimänsä esimerkki siitä osoitti nimenomaan, että tauti puhkesi ilmi ainoastaan siellä, missä se heikkous sai levitä, joka johti mielenvikaisuuteen. Missä heikkoutta vankasti vastustettiin veren sekoituksella, kasvatuksella ja itsekasvatuksella, siellä yksilö pelastettuna kävi elämäntyöhönsä. Perintö ei ollut mikään määrääjä, vain yksi tekijä.

Toisinaan puhuttiin, että tieto ja seurustelu eivät auttaisi mitään. Mutta mitä todisti se kirje, joka oli äsken luettu? No, se osoitti ensiksikin hyvin selkeästi Toran perityt heikkoudet ja toisekseen, että jos miss Hall olisi pitänyt luentonsa neljä kuukautta aikaisemmin, olisi Tora kuitenkin pelastunut.

Voimme siis syystä sanoa: auttakaa toisianne tiedoilla ja pelottomalla neuvolla! Nainen on ollut tuomittuna eristetyksi; mies on etsinyt yhteyttä ja tietoa.

Vasta yhteiselämässä naisetkin opettavat toisiansa taistelemaan oman asiansa puolesta.

"Sisäisellä kehityksellä" on usein käännekohtia, jolloin seurustelu on tukalaa. Siinä menetelköön kukin kykynsä mukaan; "mutta älköön kukaan epäilkö, että velvollisuutemme täyttäminen vain hyödyttää sisäistä kellitystämme".

Enempää ei puhe sisältänyt; mutta tästä illasta asti, niistä keskusteluista alkaen, jotka nyt seurasivat, johtui se voimakas liittoutuminen kaikkien niiden naisten kesken, jotka seuraavana aikana ajoivat koulun asiaa kaupungilla. Tästä illasta alkoi myöskin seuran vallitseminen koulussa. Jokainen soraääni vaimennettiin, ennenkuin se saavutti opettajista ketään. Jo ennen olivat seuran jäsenet jakautuneet kautta kaikkien luokkien auttaakseen hitaimpia läksyjen lukemisen aikana; tämä oli antanut heille vaikutusvaltaa, ja he käyttivät sitä. Tästä illasta sai myös alkunsa — ja se onkin kai ajan mittaan paras tulos — Rendalenin luennoitseminen vuorelle rakennetussa rukoushuoneessa.

Joka lauantai-ilta hän esitti luonnonhistoriallisia lakeja piirustusten ja kokeiden valaisemina ja joka sunnuntai-ilta sivistyshistoriallisia kuvauksia niin ikään kuvilla valaistuina. Nils Hansen maksoi, mitä edelliset tuottivat kuluja Rendalenille; itse hän oli joka ainoa kerta kuulemassa. Rendalen oli aloittanut tämän myös ajoissa hankkiakseen itselleen puoluelaisia; "hän ei tahtonut leijua ilmassa". Mutta heti hänen siellä seistessään valtasi hänen mielensä tässä avautuva tehtävä, ja hän sai miss Hallinkin sinne puhumaan naisille joka sunnuntai kello kolmen ja neljän välillä. Miss Hall otti luennoidakseen vuorotellen lastentaudeista ja naistentaudeista. Hän sai tavattoman runsaan kuulijakunnan. Siihen ei suinkaan ollut vähäisimpänä vaikuttimena se, että taisteluvalmis miss heti selitti kummankinlaisilla taudeilla osaltaan olevan saman aiheen: miesten siveettömän elämän…

Mutta takaisin tuohon iltaan!

On hetkiä, jolloin ihmisten tahdot ja se, mitä ne ovat ennakolta valmistelleet, kerääntyvät halukkaasti, kuin eivät olisi koskaan olleet epäluuloisia toisiaan kohtaan, koskaan hajallaan; ne ovat uuden kylvön suuria korjuuhetkiä. "Kartanossa" oli sellainen hetki joulukuun 29 p:n iltana; päivä pantiin muistiin ja sitä mainittiin sittemmin usein. Erottiin vasta puolenyön seuduissa; pois lähtevät lauloivat astellessaan alas puistokujaa.

Alettuaan riisuutua rouva Rendalen kuuli ihmeekseen, että Tomas meni jälleen ulos. Hän avasi puolittain oven: "Rakkaani, minne vielä?"

"Voi, on niin tähtikirkasta."

Rouva Rendalen ei ollut "runollinen". Hän astui ikkunan luo ja kurkisti kaihtimen taakse; olipa tosiaan tähtikirkasta. Piste. Koulumummolla onkin niin paljon ajateltavaa; ei liikene yhtään aikaa tähdille. Mutta sävy, jolla Tomas tuon mainitsi?… Oikeastaan ei Tomas viime aikoina ollut koskaan ollut iloisempi kuin tänä iltana. Eikä hän ollutkaan koskaan ennen malttanut pysyä heidän seurassaan koko iltaa, yli puolenyönkin! Tomas alkoi varmasti nyt vakiintua. Vai oliko se erityisesti taistelunhalua? Hän oli hirmuisesti Kurtien kaltainen…

"Rouva Rendalen?"

"Hyväinen aika!"

"Minä se vain olen —"

"Mutta, rakas Nora, etkö ole mennyt makuulle? Nyt minä lukitsen oveni… Mitä näenkään? Sinä olet vielä täysissä pukeissa?"

"Niin, oli niin tähtikirkasta."

"Tomas meni ulos."

"Sen kuulin. Voi hyväinen aika, rouva Rendalen!"

"Mikä on mielessäsi, tyttöseni? Niin, suohan anteeksi, nyt minä laskeudun vuoteelleni! — Kas niin!"

"Minä olen niin onnellinen."

"Oletko? Sepä hyvä, se, sillä sinä olit kauan niin onneton."

"Kaikki, mitä Rendalen sanoi —"

"Niin, tänä iltana hän oli hyvä!"

"Rouva Rendalen, käykö päinsä kiittää häntä siitä? Luuletteko?"

"Luulenko, että se käy päinsä —? Mitä tarkoitat, tyttöseni?"

"En saanut rauhaa, ennenkuin sain sen kirjoitetuksi."

"Kirjoitetuksi? Kun asutte samassa talossa?"

"Ajattelin saada sen lähetetyksi hänelle tänä iltana."

"Tänä yönä, tarkoittanet? Voitpa yhtä hyvin odottaa aamuun, tyttöseni, ja silloin voit sanoa hänelle sen. Tiedäthän, että Tomas on närkäs."

"Mutta tänä iltana hän on hyvällä tuulella? —?"

"Tahdot siis asettaa kirjeen hänen huoneeseensa?"

"Hyväinen aika, enhän minä! Ajatelkaa, jos pastori Vangen tulisi, tai
Rendalen itse!"

"Tahdotko sitten, että minä —?"

"Rakas rouva Rendalen!"

"Otahan minun kakkulani tuosta, niin katson!"

"Olkaa hyvä!"

Rouva Rendalen luki:

"Herra Rendalen!

En voi mennä levolle, ennenkuin olen lausunut teille kiitokseni tämäniltaisesta; tahdon niin välttämättömästi vakuuttaa, etten omasta kohdastani tarvinnut sitä. Mutta minä en saanut siellä tilaisuutta. Kiitos!

Syvimmästi kunnioittaen

Nora Tue."

Rouva Rendalenin makuusija narisi, hän kohottautui. "Sen minä asetan hänen pöydälleen kynttilän viereen; onhan sinulla kirjeenkuori? No, siinä se on. — Oletko kirjoittanut päälle osoitteen?"

"Olen."

"Vain hame ja tohvelit, noin —. Tässä sinä teit sievästi, Nora. Niin, hän oli tänä iltana hyvä. Kas niin." Hän köpitti poikansa huoneeseen.

Jälleen päästyään vuoteeseensa: "Mutta, Nora, minkä tähden et heti paikalla lausunut hänelle kiitoksiasi?"

Vastauksen asemesta Nora laski päänsä rouva Rendalenin pään lähelle, suuteli hyvää yötä ja astua sipsutteli pois. Hän kääntyi ovessa: "Sammutanko kynttilän?"

"Älä. Hyvää yötä, tyttöseni!"

* * * * *

Talvi vieri ohi; alettiin toivoa, että "sotakin" soluisi loppuun, — tällä kertaa kuten viimeksikin.

Mutta kun mielet ovat pingoittuneita, tarvitaan lisäksi vain vähän. Valtiollinen taistelu riehui parhaillaan mitä tuimimmin. Niin sanottu "kansanpuolue" oli saanut itselleen sanomalehden; Tilskueren tuntui heistä painuneen matalimmalle vääryyden tasolle. Tämän ja uuden lehden välillä puhkesi mitä ankarin kiista; se repeli hermoja pahasti.

Keväämmällä, Rendalenin syntymäpäiväksi, sai sitten "seura" sen onnettoman ajatuksen, että toimitti suuren lipputangon pystytetyksi torniin; siitä liehui merkkipäivänä suunnattoman iso Norjan lippu ilman unionimerkkiä.

Tytöt eivät varmaankaan tulleet ajatelleeksi vanhaa lippuriitaa, mutta Rendalen oli näyttänyt koko koululle piirroksia maapallon kaikista valtakunnanlipuista ja silloin selittänyt, että unionimerkkiä käyttivät vanhastaan vain ne valtiot, jotka olivat sulautuneet toisiinsa, kuten Skotlanti, Irlanti ja Englanti sekä amerikkalaiset vapaavaltiot. Tämä oli maailman käsitys unionimerkistä, lippujen eri väreistä huolimatta. Unionimerkki antoi siis Norjalle, pienemmälle valtiolle, sen leiman, kuin se olisi sulautunut Ruotsiin.

Mutta loppu tulkittiin "mielenosoitukseksi"; se oli "politiikan harrastusta koulussa". Rendalen ei sitten enää antanutkaan vetää sitä ylös, hän tahtoi karttaa uutta kiistaa.

Mutta se ei auttanut. Vihaiset henget olivat heränneet; kaikki vanhat syytökset ilmestyivät jälleen Tilskuerenin palstoille, ja kerhossa tiedoitti äkkiä pormestari 5,000 kruunun lahjoituksen "koulun perustamiseksi ilman politiikkaa, ilman yksipuolisesti pinnistettyä opetustapaa, ilman siveydenvastaista järjestelmää". Lahjoittaja halusi pysyä salassa. Siten oli päästy ratkaisevaan alkuun.

Pormestari ja hänen puolisonsa panivat kumpainenkin lisäksi 1,000 kruunua. Hän edelliselläkin kerralla oli uuden koulun perustamista ehdottanut; nyt hän astui julkisesti esille, hän oli niin "sydäntynyt". Nimettömästi annettu lahja oli tarkalleen yhtä suuri kuin rouva Engelin aikoinaan tekemä lahjoitus; oliko konsuli Engel antajana? Heti merkittiin useita kannatuseriä, mutta ne eivät olleet suuria.

Herkeämättä pyrki Rendalen kerhon jäseneksi ja yht'aikaa hänen kanssaan useita hänen ystäviään, näiden joukossa Karl Vangen ja Nils Hansen. Kaikki nämä päästettiin eräässä suuressa kokouksessa kerhoon, Nils Hansen kuitenkin niukalla enemmistöllä; kerho oli osaksi hänen maallaan, mitä seikkaa hän sai kiittää läpäisemisestään. Rendalenin anomus sitä vastoin "pantiin pöydälle". Säännöissä kyllä määrättiin, että jokainen jäseneksi pyrkiminen oli ratkaistava ensimmäisessä kokouksessa, mutta onneksi oli niin monta lakimiestä paikalla, että määräys voitiin tulkita, ja silloin osoittautui, että "ensimmäinen" oikeastaan merkitsi "seuraavaa".

Tähän seuraavaan kokoukseen keräännyttiinkin mieslukuisasti. Pormestari avasi kokouksen antamalla sen hämmästyttävän selityksen, että Rendalen olisi pidettävä loitolla "rauhan" vuoksi.

Mutta kokoukseen oli joukko miehiä lähetetty asianomaisten vaimojensa toimesta äänestämään Rendalenin hyväksi, ja muuan näistä siivoista vaimojensa miehistä teki sen sävyisän huomautuksen, että pormestarin ehdotus jo oli häirinnyt "rauhaa". Tästä toinen niin kiivastui, ettei saanut sanaakaan suustansa pitkään toviin, joten konsuli Engelin asianajaja, kaupungin paras puhuja, huomasi välttämättömäksi tulla apuun. Hänen nimensä oli Bugge, ja hän oli rehevän kaunopuheinen. Useat asianajajat seurasivat hänen jälkiään, ja kaikki he enemmän tai vähemmän haastoivat rauhasta, moraalista ja kristillisyydestä, — joita aineita he toki tunsivat von hörensagen [Saksaa, = kuulopuheelta. Suom.].

Karl Vangen kysyi, mitä ihmettä näillä suurilla asioilla oli tekemistä sen seikan kanssa, että Rendalen halusi päästä seurustelukerhon jäseneksi. Mutta tuskin oli Vangen noussut puhumaan, kun pormestari veti pitkän luettelon taskustaan. Hän kysyi, saisiko hän esittää pastori Vangenille moniaita kysymyksiä. "Kernaasti."

"Ensimmäinen kysymys: Onko totta, että herra Rendalen on sanonut, ettei historianopetusta voida kunnolleen juurruttaa ihmisiin, jotka uskovat maallisen elämän alkaneen paratiisissa ja maapallon asukkaiden aloittaneen täydellisinä?"

Hiiskumaton hiljaisuus; sitten Karl Vangen hiukan vavahdellen:
"Kyllä, se on totta. Mutta —"

"Suokaa anteeksi, minulla on puheenvuoro", keskeytti pormestari.

"Ei", arveli muuan noista siivoista vaimojen miehistä, "pastorille kuuluu puheenvuoro, sillä häneltähän kysyttiin".

Tästä syntyi suurta kohua. Todelliset miehet olivat onneksi enemmistönä; siivoilla vaimojensa miehillä ei edes ollut niin voimakkaita kurkkujakaan. — "Toinen kysymys: Onko totta, että Rendalen on sanonut —"

"Mutta, hyvät herrat", huusi Nils Hansen, "ripillepääsemistäkö varten
Rendalen kerhoon pyrkii?"

Naurun pauhina oli vastauksena. Koko salista ilman puolue-erotusta kajahteli suunnaton iloisuus. Pormestari odotti; heti hiljaisuuden palattua hän aloitti: "Toinen kysymys: Onko totta —", ja nauru räjähti taas ilmoille äskeistä huumaavampana. Pormestari käänsi luettelonsa kokoon ja läksi.

Nyt Karl Vangen sai suunvuoron. Hänen ystävänsä Rendalen oli sitä mieltä, että historianopetuksen piti tunnollisesti esittää kaikki liikkeet sellaisinaan, siis myöskin kristinopin kehitys, mutta että ihmiselämän kuvaaminen Jumalan opastuksen alaisena kuuluu kirkkohistoriaan.

"Eikö hän siis ole kristitty?" kysyi Bugge.

"Se ei kuulu meihin täällä", huusi Nils Hansen.

"Eikö hän siis ole kristitty?" toisti Bugge.

"Ei, kristitty ei hän ole", vastasi Karl Vangen punaisena kuin pikku poika.

"Sitä taulapäätä", kuultiin Nils Hansenin sanovan puoliääneen; nyt lähti hänkin.

"Silloin hän on pettänyt meitä!" huusi Bugge.

"Se hänen olisi pitänyt heti alussa sanoa", arveli joku toinen, Useat huusivat yht'aikaa, vallitsi levottomuus, häly, ilo. Kaikki siivot vaimojensa miehet vaikenivat säikähtäneinä.

Muuan rauhallinen, arvossa pidetty mies nousi puhumaan: "Niin, minä melkein saatoin älytäkin, ettei Rendalen ollut kristitty. Naisen tasa-arvoisuus miehen rinnalla on vastoin kristinoppia."

Silloin pastori Vangen taas nousi korokkeelle, ja nyt hän puhui lämpimästi. Rendalen oli toiminut täysin rehellisesti. Niin kauan kuin kristinoppi kannattaa ihmisten siveellistä tietoisuutta, tulee jokaisen koulunjohtajan sovittaa, että sitä opetetaan lapsille niin välittömästi ja hartaasti kuin mahdollista. Ja siten oli Rendalen menetellyt. Oli vain valitettavaa, että hänen työkalunsa oli niin kehno, nimittäin puhuja itse. Mutta hän takasi läsnäolijoille, että hänellä oli täysi tilaisuus antaa, mitä hän antamaan kykeni.

Tämä teki hyvän vaikutuksen, ja hetkisen näytti siltä, että jupakka päättyisikin siihen. Mutta edellä mainittu kansalainen nousi puhumaan; oli ilmeistä, että hän oli tosissaan. "Jos Tomas Rendalen olisi sanonut tämän, kun hän kaksi vuotta takaperin puhui tuolla voimistelusalissa, jos hän olisi sanonut: 'Minä en ole kristitty', ei koulusta olisi tullut mitään." — Siihen ei Karl Vangen kiireessä tiennyt mitä sanoa; se näytti hänestä jokseenkin todenmukaiselta. Heti jälkeenpäin toimitettiin äänestys, ja suuren suurella enemmistöllä evättiin Rendalenin pääsy. "Ei siitä syystä", kuten Bugge virkkoi, "ettei Rendalen ole uskovainen, sillä täällä ollaan suvaitsevaisia, vaan syystä, että hän ei ole ollut rehellinen".

Niin pian kuin kykeni, Rendalen keräsi ystävänsä ja kutka kuulijoiksi halusivat päästä, kokoukseen voimistelusaliin. Ja siellä oli salin täysi yleisöä. Tämä oli taistelua, jota kaikki tajusivat, ja useimmilla oli siihen harrastusta. Varsinainen naiskysymyskin oli nyt paremmin selvillä kuin kaksi vuotta takaperin; Rendalen sai puhua vapaasti. Hän aloitti selittämällä, että tässä oli uskontoa, käytetty "viimeisenä pontena". Hän oli sitä kauan odottanut. Kuulijakunta sai hauskan kuvauksen kerhon siveellisestä ja kristillisestä vastuuntunnosta, jota se osoitti tupakansavupilvissä korttipöytien ja punssin ympärillä; samaten siitä miesväen hyveestä, jona oli ankarat vaatimukset — naisen hyveestä.

Työskentelyä naisen ja miehen tasa-arvoisuuden hyväksi ei voitu sanoa "vihamieliseksi kristillisyydelle", ellei hyväksyttäisi juutalaisuuden tunkeutumista kristinoppiin. Jos niin tehtäisiin ja siis hyväksyttäisiin kaksituhatta vuotta takaperin juutalaisten maassa naisten oloista vallinnut käsityskanta, niin hän voisi taata kristityille, että he eivät sillä tuhoaisi nykyajan vaatimuksia, vaan itsensä. Hän ei kenenkään apua niin kiihkeästi kaivannut kuin totisten kristittyjen. Hän arvelikin, että sen kristityn, jolla ei ollut taantumuksellisia tarkoitusperiä, täytyi tässä kohden asettua samalle kannalle kuin suuri ranskalainen pappi Pressensé.

Itse hän oli historian opettajana koettanut luotettavasti osoittaa kristinopin vaikutusta. Luonnontieteiden opettajana hän ei sitä vastoin voinut estää, että monetkin tiedot kääntyivät juutalaisia perielmiä vastaan; kristillisimmässäkin koulussa täytyi kunnollisen opettajan joutua luonnontieteissä samaan asemaan. Mutta pääopit, usko Jumalaan ja Jeesuksen kautta tapahtuvaan vapahdukseen, pysyivät kajoamattomina.

Kristinopin julistaminen tässä koulussa oli vapaa, kaikkien kunnioittaman papin johtama. Tietysti hänellä oli täysi oikeus vaatia, että hänen oma uskonsa saisi jäädä ulkopuolelle. Niin, hänen velvollisuutensa oli vaatia sitä, kun kysymys tiettävästi vedettiin esille pelkästään häiriön aikaansaamiseksi.

Tällä kertaa halkoi koulua vastaan tähdättyä virtausta hyvin voimakas vastavirtaus. Ja oli hyvänä merkkinä, että miss Hallin julkiset luennot koululla edelleen saivat runsaasti kuulijoita.

Mutta mitä olisivat Rendalen tai hänen innokkaat taistelukumppaninsa sanoneet, jos olisivat tienneet, että koko liikettä heti lipun nostamisesta asti johdettiin ulkoapäin? Että Tilskuerenin parhaita kyhäyksiä ei edes ollut omassa kaupungissa kirjoitettu. Että pormestari oli pelinappulana keveässä, mutta voimakkaassa kädessä. Että ne 5,000 kruunua, jotka olivat kannustaneet hänen kykyjään ja siveysharrastustansa — samoin kuin hänen puolisonsakin — eivät olleetkaan konsuli Engelistä lähtöisin.

Mitä olisi pormestari, mitä olisi asianajaja Bugge virkaveljineen sanonut, jos he olisivat tienneet, että se suuri nimetön, joka oli haastanut heidän kaunopuheisuutensa liikkeelle, oli heittiö, joka oli tarkoin laskenut, että niin ne miehet käyttäytyisivät, kun uskoisivat lahjoittajaksi konsuli Engelin? Mitä olisivat kaikki ne kunnioitettavat miehet ja naiset, jotka taistelivat moraalin ja kristillisyyden puolesta, — mitä he olisivat sanoneet, jos olisivat tienneet, että Tukholmassa istui mies, joka punnitsi heidän intonsa ja ennakkoluuloisuutensa samoin kuin toisien matelevaisuuden ja hännystelyn niin ylemmyydentuntoisesti, kuin raakojen luonnonvoimien teho otetaan meidän tarkoitustemme palvelukseen?

Poissaoleva ei kuitenkaan saattanut ihan täsmälleen osua viholliseen; missä naisia on mukana, ei aina ole helppo tehdäkään laskelmia. Suurista ponnistuksista huolimatta olivat rahalahjat harvat, — kovin kovin harvat.

Pitääpä siis virittää miina ja räjäyttää pois osa tästä vastarinnasta! Ja niin hän teki. Huhu Niels Fürstin kihlautumisesta Milla Engelin kanssa oli häipynyt; nyt se elpyi uudelleen ja sen mukana koko naispuolueen katkeroituminen! Rendalenin ympäristöstä viskeltiin suuttuneita, pilkallisia sanoja yli kaupungin; ne satuttivat ja loukkasivat molempia sukuja, sekä Fürstin että Engelin. Varsinkin pisti konsuli Engeliä se, että Rendalenin kerrottiin sanoneen: "Konsulin kaikkien jalkavaimojen pitäisi sinä päivänä lähteä morsiussaatoksi."

Engel toimitti Rendalenille sellaiset terveiset, että tähän asti hän oli pysytellyt ulkopuolella.

Mutta jos tulisi häät, varustettaisiin uusi koulu sekä rakennuksella että rahoilla.

Se, joka välitti tämän tiedon Rendalenille, sai heti paikalla
vastauksen: "Niin, on parasta, että konsulilla on varauksena 'jos'.
Sillä missään tämän kaupungin kirkossa ei Milla Engel saa itseään
Niels Fürstin kanssa vihityksi."

Tämä meni toki yli kaikkien rajojen; sitä mieltä olivat muutkin kuin konsuli. Nyt hän tunsi pakoksi toimia.

Milla ei nimittäin ollut uudestaan kihloissa Niels Fürstin kanssa; huhu oli väärä, se oli juoni. Tähän asti ei konsuli ollut huolinut puuttua asiaan; sellaisissa hommissa on käytettävä sopuisuutta. Hän oli tyytynyt lähettelemään leikkeitä Tilskuerenista, pikku kertomuksia, kaskuja jne. Hän oli myös saanut toisia kirjoittelemaan; Millahan ei enää ollut kirjeenvaihdossa kenenkään kartanolaisen kanssa. Mutta nyt konsuli kirjoitti suoraan hänelle. Hänellä oli onneksi lähetettävänä leike eräästä luterilaisesta viikkolehdestä, jossa muuan suuressa arvossa pidetty pappi parhaillaan tutkisteli sitä väitettä, että naisella oli sama oikeus vaatia puhtautta mieheltä kuin miehellä naiselta; tutkistelemuksen ankarasti johdettuna tuloksena oli, että sellainen väite oli epäkristillinen.

"Siinä näet!" kirjoitti isä. "Mitä muuta on tiellä? Sinähän rakastat Niels Fürstiä? Jos sinulla on mitään ehtoa asetettavana avioliitollesi hänen kanssaan, niin mainitse se, lapseni! Sinun ja minun arvoni vaatii, että sinut vihitään meidän olosuhteittemme mukaisesti, syntymäkaupungissasi." Ja Milla mainitsi sen. Jos hänen rakkaan äitinsä pappi, vanha rovasti Green, joka oli toimittanut hänen äitinsä testamenttisäädöksen koululle, vihkisi hänet, hän omakohtaisesti, saisi isä heti määrätä hääpäivän.

Siis vanhan Greenin, kaupungin enimmin kunnioitetun miehen, piti mennä takuuseen puolueesta? Tämän katsoi konsuli jokseenkin mahdottomaksi. Hän kirjoitti Niels Fürstille, että nyt hänellä oli niukat toiveet.

Sitä mieltä ei ollut Fürst. Useimmat vanhukset ovat taipuvaisia sovitteluun. Hän ohjasi lankonsa rovastin puheille, ja tämän käytyä siellä vastasi Fürst konsulille, että asema oli kenties parempi kuin hän luuli. Konsuli matkaan. Ehkä hän kummastui, kun vanhus päättävästi sanoi, että samalla piti koulua vastaan tähdättyjen hyökkäysten päättyä. Omituinen hymy vilahti konsulin kasvoilla, kun hän pahoitteli, että hänellä ei ollut niin suurta vaikutusvaltaa. Vanhus kohtasi hymyn hymyllä; hän uskoi, että vaikutusvallasta ei ollut puutetta. Ja niin sovittiin.

Eräänä perjantaiaamuna kutsuivat painetut kirjeet oman ja naapurikaupunkien ystäviä kunnioittamaan läsnäolollaan konsulin tyttären ja meriväenluutnantti Niels Fürstin vihkiäisiä.

Jo seuraavan viikon maanantaina kello 4 ehtoopäivällä ne tapahtuisivat Ristikirkossa; kiirehdittiin. Muutamien vanhimpien ystäviensä kutsukirjeisiin konsuli lisäsi omakätisesti, että perheen vanha sielunpaimen, hänen unohtumattoman vaimonsa ystävä, vanha rovasti Green, osoittaisi rakastavaisille sen kunnian, että vihkisi heidät.

Samana päivänä puolenpäivän aikaan konsuli asteli pitkin laitureita, juuri kun liikemaailman edustajia tuli sieltä tai hyöri siellä. Häntä kohtasi yleinen tervehtely säihkyvin kasvoin ja innokkain hatunheilautuksin, ja ne, joilla oli siihen lupa, hymyillen puristivat onnellista kättä.

Ihmisiä oli suututtanut, että Rendalen tahtoi määrätä, kuka saisi naida ja kuka ei, — aivan kuin menneinä aikoina Max Kurt. Hän, velkaantunut miespoloinen, niskassaan suuri koulu, joka minä päivänä hyvänsä saattoi romahtaa hänen päälleen!

Viesti vihkiäisistä ja että rovasti Green toimittaisi vihkimisen, kiersi lauantaina höyrylaivojen mukana pitkin rannikkoa molemmin puolin, hyppäsi maihin saarilla, kylpi pitkin rantaa, hiipi halki metsien kauas sisämahaan. Kaikkialla se sai aikaan eloa; toisen puolueen kesävieraat riemuitsivat, toisen suuttumus oli suuri. Mutta kumpaisessakaan puolueessa ei yksikään nainen ollut selittämättä, että sinä päivänäpä hän lähtisi katselijaksi kaupunkiin! Lapset mankuivat mukaan; vihkiäisiä toimiteltiin jo lehdoissa ja kareilla, vanha rovasti Green seisoi lyhyessä mekossa ja paljain käsivarsin messuamassa morsiusparille vapisevalla äänellä.

Hiukan myöhemmin tulla köntysteli se huhu perässä, että se, joka oli antanut 5,000 kruunua uuden koulun perustamiseksi, — oli ottanut rahat takaisin! että konsuli Engel oli moittinut koko koulua vastaan nostettua "rähäkkää"! Jos sitä ajettaisiin pitemmälle, täytyisi hänen tehokkaasti tukea vaimonsa testamenttilahjoitusta; hänen vaimonsa muisto vaati sitä häneltä.

Oliko ryhdytty sovitteluihin? Palaisiko Milla rauhan enkelinä kotiin?
Entä kristillisyys ja siveellisyys?

Jouduttiin kiihdyksiin, toisaalta naurettiin. Jotkut eivät tahtoneet antautua, niiden joukossa pormestari. Mutta miten saadakaan uutta koulua ilman Engeliä? Ja kuka ei olisi lopulta halunnut rauhaa, kun päästiin tyynemmin harkitsemaan sen etuja? Lahjoittajattaren tytär vihittynä avioliittoon Niels Fürstin kanssa … sepä sellainen voitto, että kelpasi! Pari moista naimaliittoa lisää — mieluimmin koulun etevimpien oppilaitten keskuudesta —, ja silloin seisoisi horjumattomana hyvä vanha perustus, hyvä vanha hyveen- ja vallanjako sukupuolten kesken. Silloin jatkakoot kernaasti puuhiaan Rendalen ja seura ja miss Hall. Torasta ei enää puhuttu.

Maanantaina Milla vihittäisiin, ja saman päivän iltana hän lähtisi matkalle. Perjantai-iltana hän saapuisi; ei kolmeakaan päivää kaupungissa! — se ei osoittanut suurta uljuutta, arvelivat hänen entiset ystävättärensä.

Eikä yksikään heistä ollut mennyt laivasillalle häntä vastaan. Mutta sitä ei tarvittukaan; rankasta sateesta huolimatta oli siellä täysi tungos. Ne häät, joita varten hän palasi kotiin, olisivat ilman alkuhistoriaansakin olleet merkillisimmät miesmuistiin. Sulhanen voisi nyt haltuunsa joutuvan suunnattoman omaisuuden tukemana aloittaa hovista uran, joka veisi maan korkeimpiin asemiin. Kaikki, jotka hänet tunsivat, sanoivat häntä "synnynnäiseksi valtiomieheksi" — ei kovinkaan mairittelevaa tälle kaupungille, mutta sitä en minä voi auttaa.

Morsian oli kaunotar, jolla oli täydellisen maailmannaisen edellytykset; ja hän olisi nyt niin lyhyen tovin kotona, että hänet oli vilahdukselta saatava näkyviin.

Lippuja oli kohotettu kaikkialle, mutta ne riippuivat häpeissään pitkin tankojaan kuin raaviskellut värilaikut. Kaupungin ympäristön kauniita vihreäpukuisia vuoria verhosi sumu; talot, puutarhat, satama häämöttivät tuhkanharmaasta hunnusta. Katot eivät olleet punaisenruskeita, vaan mustia, talot eivät valkoisia, vaan savenkarvaisia, eivät keltaisia, vaan nokeentuneita; kaikki värit olivat vaimentuneita, niin että rakennukset kyyristyivät kiinteämmin yhteen ja näyttivät ihmeellisen pieniltä ja köyryisiltä sen silmissä, joka tuli Pariisista ja seisoi sateessa höyrylaivan kannella sen lipuessa satamaan saarten lomitse.

Ainoastaan kartanon pitkä päärakennus ja jäykät kiviaidat puistokujien reunoilla kyräilivät puiden ja vehmauden kehässä. Tiilikiven väri oli uhkaavan tumma, ikkunat ammottivat pikimustina; tylppä, yrmeä torni vaaniskeli. Hänen tullessaan lähemmäksi näkyi tornin huipussa suunnattoman iso valkoinen lipputanko ilman lippua… Kartano oli sulkeutuneena, leveänä ja uhkaavana. Hän tahtoi kääntää huomionsa pois siitä ja alensi katseensa Ristikirkkoa ja sen hoikkaa huippua kohti. Sen huipun alla hänet uhallakin…

Taivaan vallat, mitä tuo on? Kaikki tuo liikkuva musta tuolla laivasillalla? Aina rakennusten seiniin asti? Sateenvarjoja? Todellakin pelkkiä, pelkkiä sateenvarjoja! Mitä tämä merkitsi? Kaikista hänelle lähetetyistä tiedoista ja kenties vielä enemmän niistä, joita ei ollut hänelle lähetetty, hän oli saanut sen käsityksen, että joskaan kaikki ei ollut kuten hän olisi toivonut, oli täällä nyt kaikessa tapauksessa rauha vallalla eikä mitään vaaraa. Rovasti Greenin vaikutusvalta suojasi häntä, ja itse hän ei suinkaan tahtonut olla kenenkään ihmisen vastuksena. Mutta hänen nähdessään kaikki nuo ihmiset johtui hänen mieleensä muisto siitä, millä tavoin rouva Rendalen rukkaa oli tervehditty hänen palatessaan Toraa saattamasta. Ja Milla vaaleni kalmankalpeaksi, — hänet yllätti hirveä pelko.

Vaikka hän ponnisti vastaan kaikin, kaikin voimin, hänen täytyi vavahdella, — ja väristys huojutteli pian polviakin, niin että koko ruumis tärisi; hänen täytyi pidellä kiinni, istuutua. Vähäisessä neljän minuutin ajassa hän koki … oi, enemmän kuin äitinsä kuollessa, sillä silloin hänellä oli likellään leijuva lohduttaja, jälleennäkemisen lupausten valo, pimeyden kirkastus. Tämä tässä oli pohjattomaan kuiluun tempaava hirviö. Säälimättömästi nauraen se väijyi hänen ympärillään, tavoitteli hänen käsiään, … minne hän voisi ryömiä piiloon?…

Hänen isänsä oli mukana, mutta tällä haavaa alhaalla hytissä kokoamassa tavaroita Konsuli kuuli laivan käännähtävän kohti laiturin kylkeä, sitten satojen hurrausta, ja taas ja taas. Hän kannelle, — silloin hänen tyttärensä syöksähti häntä kohti, hapuili häntä, painautui hänen rintaansa vasten, suupielet värähtelevinä. Hän, joka aina oli eheätä puuta, oli tällä hetkellä pelkkinä sälöinä. "Mutta Milla —! Nehän hurraavat morsiamelle! Milla!…"

"Pitele minua", kuiskasi tytär. "Anna minun tointua. En tiennyt; luulin —", ja hän itki, — oi, kuinka hillittömästi hän itki!

Kaikeksi onneksi sattui laituriin laskemisessa jotakin viivytystä; meni aikaa, ennenkuin laiva oli kunnolleen kiinnitetty. Kapteeni noitui, jännitys jakautui Millan kuunnellessa, niin että hän astuessaan maihin isän käsivarren varassa, vielä vaaleana, vielä hiukan vavahdellen, kuitenkin kykeni muhkeassa matkapuvussaan hymyilemään keimailevan hattunsa alta. Häntä sievisti se, että hän oli itkenyt. Huikea hurraa morsiamelle, konsuli Engelille! Melkein pelkkää miesväkeä, eikä ketään, joita hän tunsi lähemmin; kyllä sentään, tuollapa olivat Fürstin sisar ja rouva Gröndal. Sitten Wingaard ja nyt muita, ja kukkasia ja tervehdyksiä ja tungosta, ja taas ja yhä hurraata ja uusia tervehdyksiä, pelkkää, pelkkää ystävyyden osoittelua, pelkkää, pelkkää riemukasta vastaanottoa. Vielä enemmän kukkasia! Vaunut melkein täyteen! Istuessaan niihin — samoihin, joissa hän 13—14 kuukautta takaperin oli ajanut tänne alas Toran kanssa — hän ei saanut aikaa muistella viimekertaista. Tämä oli suurenmoista, verratonta! —

* * * * *

Samana yönä, kellon käydessä kolmea, tulivat kyytirattaat verkalleen ylös puistokujaa kartanoon. Niillä istui tiheään hunnutettu nainen, lapsi käsivarrellaan. Häntä odotettiin, sillä Rendalen kiirehti heti alas ottamaan hänet vastaan ja viemään hänet ylös; portailla seisoi rouva Rendalen. Se oli liikuttava kohtaus.

2

Liput liehumassa yli kaupungin ja sataman

Kello kolmen ja neljän välillä porhalsi kaksi onnetonta kirjapainon juoksupoikaa kumpikin omalle kulmalleen sanomalehtitukku kainalossa. He viskoivat Tilskuerenia sisälle käytäviin, asettivat portaille, pujottelivat porttien alitse. Kiireesti, kiireesti. Kirkko oli 30 aikaa sitten täynnä; nyt oli torikin "sullottuna" ylhäältä alas asti.

Kun kunnon porvarit tulivat takaisin kotiinsa ja löysivät sanomalehtensä, lukivat he siitä seuraavaa:

"Tänä hetkenä, jolloin lehtemme painaminen alkaa, tarjoaa kaupunkimme juhlallisen näyn. Hra meriväenluutnantti Niels Fürst ja neiti Emilia Engel, molemmat kaupunkimme vanhimpiin ja kunnioitetuimpiin sukuihin kuuluvia, vihitään avioliittoon tänään kello 4 Ristikirkossa kunnianarvoisan rovastimme edessä. Maalta, missä kaikki perheet, joilla on siihen varoja, nauttivat kesälepoaan, on tulvimalla tultu tähän juhlatilaisuuteen. Huomattava määrä vieraitakin täyttää katumme. Kerrotaan, että hra konsuli Engel on Norjan hovin hra ylikamariherran kautta vastaanottanut Hänen Majesteettinsa kuninkaan onnittelun. Hra konsuli Engel on tehnyt onnellisen perhetapahtuman johdosta Yhdistykselle köyhien synnyttäjien avustamiseksi 10,000 kruunun suuruisen lahjoituksen, josta yhdistys saa käyttää korot. Kaikille kaupungin köyhille kustantaa konsuli tänään päivällisen kaupungin vaivaistalossa. Edelleen saimme tietää juuri viime hetkessä, että hän erityisestä anomuksesta on antanut 2,000 kruunua Ristikirkon oivallisten urkujen korjaamiseksi ajanmukaisiksi.

"Liput ovat liehumassa yli kaupungin ja sataman."

Keskipäivällä oli raikas tuulahdus virvoitellut hehkuvan kuumia katuja; nyt leyhähdytteli vain jokin oikukas henkäys lippuja, ja jokakerta, kun ne kohoutuivat, kattoi värikäs harso koko kaupunkia ja pitkää satamaa; useat laivat olivat liputettuja mastonhuipusta kannelle asti. Muuan parkkilaiva on hinattu ulommaksi, upeimmin koristeltu kaikista, ampumaan kunnialaukauksia siitä hetkestä asti, kun pariskunta on vihitty, siihen saakka, kun morsiusvaunut pysähtyvät Engelin talon edustalle; sitten ammutaan tervehdyslaukauksia päivällisten aikana.

Lenseä taivaan leppoisuus yli vuorten ja metsien ja meren ja kaupungin! Kuinka kodikas olikaan kaupunki päivänpaisteessa! Sen korttelit seisoivat kapearäystäisinä ja maalaisen prameina mukulakiveysten välissä, jotka auringon lämmittäminä hohtelivat lakaisusta tyytyväisinä. Kuvajaiset olivat hyvin voimakkaat; kun rauhallinen ihminen tuli varjosta kadun harmaanvalkoiseen kimmellykseen, tuntui hänestä samalta kuin vanhoina aikoina talikynttilän sydämestä sen päästessä kynttiläsaksista vapaaksi. Kissa aivasteli auringon paahteessa, mutta uskaltautui kuitenkin kadun yli, sillä tänään olivat koirat kuuroja. Katuoja — muulloin monien pikku jalkineiden riemu ja tärviö — haukotteli toivottomana; sanomalehdenkantajat hyppelivät tasajalkaa sen yli tyhjistä taloista kadun toiselta puolelta tyhjiin taloihin kadun toiselle puolelle.

Kaikkialla näytti ylen puhtaalta ja viehättävältä ja hiljaiselta. Vain laiturikadulla tuntui lahonneen puun, suolatun sillin, merirasvan ja muun lemua. Siellä työskenneltiinkin; juhla mastoissa, uurastus kannella ja kannen alla. Muualla kaupungissa työt enimmäkseen lopetettiin kello kolmelta.

"Vuorelta" nähtiin lapsiparvien hyppelevän torille päin, ja hiukan myöhemmin sieltä asteli joukoittain naisväkeä, vanhaa ja nuorta. Tunsivathan vuorelaisetkin hiukan niitä sukuja, jotka nyt yhdistyisivät.

Olipa kerrassaan ihana päivä! Lyhyet maatuulen puuskaukset huokuivat merelle; levottomina, tummina kärkinä ne tohahtivat esille, mutta hävisivät sinisenharmaaseen veteen saarten luo. Ulkopuolella levisi valtavan rauhallisena avara ulappa ja katseli maihin. Kyllä olivatkin metsän peittämät vuoret ja mäet viehkeitä hongan ja lehtipuiden kylläisissä väreissä, reunustanaan niitetyt nurmikot eri vivahduksineen.

Hautuumaan viereisellä tiellä oli pitkä viiru jalankulkijoita; lähiseudun talonpoikaisväestö ponnisteli mukaan viime hetkessä saadakseen vilahduksen komeudesta, miehet edellä, naisväki perässäpäin. Saarten lomasta sukelsi pieni myöhästynyt höyryalus, hohisten ja puhkuen. Se oli täydessä lastissa tuoden lähikaupungin väkeä, pikku torvisoittokunta mukanaan.

Vuori kohosi merestä päivänpaisteeseen kuin muurahaiskeko niiden silmissä, jotka tulivat aavalta päin. Mutta kuva särkyi lähemmäksi päästyä; silloin sen pikku talot kauan muistuttivat kuivamaan ripustettuja sukkia ja liinavaatteita. Ihan lähellä siitä sitten muodostui mitä huvittavin merilinnun sukuun kuuluvien ihmislasten pesien sija. Alhaalla kaupungissa kaikki hienot pienokaiset tähystelivät sitä pelonsekaisen kateellisina — erittäinkin tällaisena päivänä, sillä liput liehuttelivat mielikuvituksen hereille.

Tuon tuostakin ihmiset käänsivät päänsä kartanoa kohti. Mahtava punainen muurirakennus kimmelteli kaikista ikkunoistaan aurinkoa heijastellen, mutta lippu ei ollut ylhäällä.

Vielä niin myöhään kuin runsaasti puoli neljältä konsuli Engel nousi sikari hampaissaan ylisille katsomaan, oliko lippu ilmestynyt. Emilie pyrki juuri ylisten portaita alas; hän oli mennyt tuonne ylös muuten jo valmiiksi pukeutuneena, paitsi että hänellä vielä oli peignoir yllään. Isänsä kohdatessaan hän punastui.

"Mitä sinä täällä ylhäällä teet, tyttöseni?"

"Minä haen —", hän solui ohitse, sanomatta mitä. Ei ollut lippua kartanon tornissa.

Konsuli pölläytteli paksuja savupilviä. Jos siellä olisi ollut lippu vaikkapa ilman unionimerkkiäkin, olisi se kuitenkin tänään tuntunut uskomattoman hyvältä.

Siitä asti, kun oli alettu huhuta, että Tora Holm oli kartanossa lapsensa kanssa — ja sitä kerrottiin heti lauantaiaamuna, — riippui tuolla ylhäällä vuorella vieremä valmiina syöksähtämään heidän päällensä. Se oli likistänyt konsulista kaikki hänen lahjoituksensa; jos vain joku olisi vielä anonut, olisi hän antanut lisää. Hänellä oli ollut kaksi unetonta yötä! Olikohan totta, että Rendalen oli vanhalle rovastille lähettänyt kunnioitusta uhkuvan kirjeen, jossa hän sanoi, että jos tämän piti olla "rauhaa", ilmeni tässä jälleenkin, että rauha kuuluu pahallehengelle, mutta taistelu on Jumalan!

Mitä he ajattelivatkaan? Häväistysjuttua?… Koko kaupunki kyseli.

Toran ilmestyminen lapsen kanssa juuri nyt oli tuomion julistamista.
Toralla oli siis peloton omatunto; tapahtuisi siis jotakin.

Mikään puolustus ei pätenyt tähän ainoaan tosiseikkaan: Tora Holm uskaltaa tulla esille; Rendalen, rouva Rendalen uskoivat häntä, kaikki hänen ystävättärensä uskoivat häntä.

Se sai eloa kaikkiin Fürstin nuorenmiehenjuttuihin, nimittäin sillä maankulmalla tapahtuneihin. Arkioloissa ne saattoivat osoittaa, mikä lemmon veitikka Niels Fürst oli ja kääntyä roimaksi nauruksi. Nyt nauru pysähtyi. Jutut eivät sietäneet Toran läsnäoloa; ne muuttivat väriään, jotkut kuulostivat ihan roskaisilta.

Ja appi-isän suhteet! Nekin vedettiin jälleen esille. Yksikään niistä ei sisältänyt rivakkaa viettelyä, odottamatonta, suurenmoista valloitusta; ei mitään häväistysjuttua — Jumala varjelkoon! Mutta tiedettiin eräitä hiljaisia suhteita, joita oli usein kaksikin yht'aikaa. Kalliita lahjoja ja pikku elinkorko ja niin ikään tiedettiin. Tiedettiin lapsia, jotka kävivät hänen lapsistaan; jotkut olivat häpeämättömästi hänen näköisiään. Nyt heräsi kaikki; "varomattomuuksiakin", kaksikymmentä vuotta vanhoja ja vanhempia, nousi jälleen unheesta. Tuollaisella pikku maalaiskaupungilla on armoton muisti.

Äskettäin olivat ihmiset riemuinneet siitä, että rouva Engelin lahjoitus oli saanut vastalahjoituksen, jotta tuolla ylhäällä valtaan päässyt "siivottomuus" voitaisiin lopettaa. Nyt, kun naisväkeä tulvi kaupunkiin jo sunnuntaina ja nuoremmat heti kiirehtivät kartanoon tai keräytyivät ryhmiksi kaduille, lipui muisto rouva Engelin kauniista hautauspäivästä yli kaupungin. Mitä hänen tyttärensä nyt saattoi täytäntöön, se ei pohjaltaan ollut oikein äidin muistoa kohtaan.

Milla itse oli ainoa, joka ei tiennyt Toran olevan tuolla. Fürst oli tullut lauantaina aamupäivällä, ja hän kuuli sen heti. Sekä hän että isä ajattelivat, että Tora oli tullut tunkeutuakseen Millan puheille. Peräti huolellisesti järjestettiin niin, ettei Tora itse, ei viestin tuoja Toralta, ei kirje, ei merkki voisi saapua taloon tarkastettavaksi joutumatta. Ympäristöt olivat saaneet tarkat ohjeet; ne olivatkin yksinomaan molempien sukujen jäseniä. Morsiustytöt tulivat kaupunkiin sunnuntaina; hekin olivat sukulaisia ja — yhtä ainoata poikkeusta lukuun ottamatta — kaikki ulkopuolelta kaupungin.

Milla ei tiennyt mitään, paitsi että toinen puolue oli hävinnyt ja kukistunut; se ei mitään niin hartaasti halunnut kuin rauhaa. Hänen isällään oli vakaana aikomuksena auttaa koulua; saattoihan se vaikuttaa paljon hyvää, luovuttuaan hankalimmista haaveellisuuksistansa. Erittäinkin tästä isän lupauksesta Milla oli kiitollinen. Hyväinen aika, miksi ei elettäisi sovussa? Elämme varmastikin, vakuutti Fürst. Koulupuolue on tehnyt rauhan; onhan vanha rovasti Green päässyt selvyyteen. Se on totta, vanha rovasti Green on päässyt selvyyteen, toisti Milla itsekseen, kun epäilys ahdisteli.

Sunnuntaina hän oli kirkossa kuulemassa ukkoa. Se teki niin hyvää. Ja ehtoopäivällä hän kävi isänsä kanssa rovastin luona vieraisilla. Rovasti oli erinomaisen herttainen. Hän kehoitti Millaa kärsivällisyyteen; me emme muuta maailmaa, mutta me voimme antaa sille hyvän esimerkin, — sen oli hänen äitinsä tehnyt. Milla tuli kovin liikutetuksi. Oi, jospa kaikki ihmiset olisivat hyviä!

Hänen isänsä ei ollut milloinkaan esiintynyt niin sydämellisesti häntä kohtaan kuin nyt. Hänen herkeämätön ystävällisyytensä muistutti sitä aikaa, jolloin hänen äitinsä makasi sairaana. Ja tuo suurenmoinen hyväntekeväisyys … hienommalla, kauniimmalla tavalla hän ei olisi voinut osoittaa tyttärelleen kunniaa.

Fürst oli loppumattoman hyvällä tuulella, ja hän ilmaisi sitä ylimielisesti. Hän kertoili hovista, hirmuisen häijysti muuten; Fürstin seurassa oli kovin miellyttävää ja henkevää. Milla tunsi itsensä todella onnelliseksi, — joskin ohella tuntui heikkoa kaipuun sivumakua, pientä levottomuuden häiriötä. Sen verran, että hänen täytyi viime silmänräpäyksessä kiitää ylisille katsomaan, eikö tornissa ollut lippua. Mutta ei ollut. Kenties siellä ei ollut ketään kotona? Se olisikin molemmille puolueille parasta. Joskus muulloin he voisivat sitten tavata toisensa. —

Nyt morsiuspuku ylle!…

Olisipa Tora nähnyt sen!… Tora parka! Mutta siten käy, kun ei ole varovainen. Milla pyysi kamarineitsyttä ystävällisesti tarkkaamaan, että poimut painuisivat sileinä yli turnyyrin. Samassa rouva Wingaard tuli sisälle tuoden morsiusseppeleen.

* * * * *

Kaikki, jotka lähikaduilla tungeksivat torille, näkivät jotakin punaista kirkon avattua tammista ulko-ovea vasten vasemmalla. Se oli punainen mekko, ja mekko oli pitkän matruusin yllä. Kirkonpalvelija oli tahtonut häntä laskeutumaan alas, mutta se oli turhaa. Ylt'ympäri seisoi naisia, jotka olisivat mielellään ottaneet parhaan sijan; hän oli vastannut, että hänellä oli yhtä hyvä oikeus seistä siinä kuin kenellä muulla tahansa. Ja se hänellä kieltämättä oli. Hän ei ollut kaupungista; kukaan ei häntä tuntenut. Käteen tatuoitu merkki osoitti hänen palvelevan sotalaivassa, ja sen hän sanoikin; nyt hän purjehti puutavara-aluksessa. Hän oli kookas mies.

Muuten portailla ja niiden juurella sekä kauas siitä eteenpäin seisoi naisia, pelkkiä naisia, vanhempia ja nuorempia, kaikki, jotka eivät olleet päässeet kirkkoon. Joka kerta, kun sisäovi avautui ja nähtiin sisälle kirkkoon, oli sielläkin molemmilla puolilla aina kuoriin asti pelkkiä naisia, pelkkiä hattuja kukkasineen, sulkineen, harsoineen. Yksinäinen, paljas miehen päälaki eräässä penkkirivissä näytti yksinäiseltä jälkeenpäin kypsyneeltä karviaismarjalta syksyisellä oksalla. Jos herra Max vainaja olisi voinut katsella kuorista, missä hän lepäsi, olisi se varmaankin ollut eloisa näky hänen naisrakkaille silmilleen, olletikin kun nuorimmat kaikkialla istuivat etumaisina. He olivat olleet kiihkeimmät hankkimaan itselleen sijan.

Melkein kaikki päivänvarjot, mitä torilla nähtiin, olivat portailla tai näiden ympärillä tai siinä päässä toria, monivärisenä, liikehtivänä kilpikatoksena, jonka alla tarinoitiin juttuja ja naurettiin loppumattomasti. Tuota "köyhien synnyttäjien" lahjoitusta pitivät kaikki hyvin hupaisena. Että Engel, jolla oli aistia, saattoikaan… No, se johtui tietenkin siitä, että rouva Wingaard oli yhdistyksen puheenjohtajana; se veitikka oli konsulin siihen houkutellut. Kumpainenkin omalla puolellaan portaita ja kumpainenkin oman ryhmänsä keskessä seisoivat ne kaksi köyhää sisarusta, joilla oli ollut kerhon ja hotellin emännyys, kunnes heidän molempien täytyi syrjäytyä — Engelin taloudenhoitajattaren tieltä. Heillä ei ollut vähäisintäkään syytä säästää Engeliä tai hänen tämänpäiväisiä vieraitaan, rannikon pomoja.

Lähinnä tätä parvea oli toinen liuta naisia, joilta ei ollut aivan niin hyvin liiennyt aikaa paikan hankkimiseen. Siellä oli harvassa päivänvarjoja, mutta runsaasti hattuja, huiveja ja päähineetöntä nuorisoa. Hihitystä ja kuiskinaa ja supattelua!… Ei mitään hartautta, juhlallisuutta, arvonantoa, — ei ollenkaan sellaista oloa kuin maalaiskaupungissa muutoin. Sielläkään, missä miesten tummempi parvi oli vastassa, ei vallinnut totisuus eli "siivollisuus", kuten pormestari olisi sanonut ja kuten hän todella sanoikin viedessään komeassa virkapuvussaan puolisoansa kutsuvieraiden joukossa sisälle kirkkoon kello neljännestä vailla neljä. Siellä lasketeltiin sukkeluuksia ja naureskeltiin, tarkasteltiin juhlallisia kutsuvieraita, jotka eivät olleet siitä tietääkseenkään; heitä tähysteltiin hilpein katsein, ikäänkuin tovereita! Kaupunkia oli työläs enää tunteakaan. Kun kaksi pojan vekaraa oli kavunnut erään lähitalon savutorven huipulle, niin heille taputeltiin käsiä ja huudeltiin! Tämä tapahtui juuri pormestarin saapuessa.

Keskellä kutsuvieraita, pormestarin kintereillä, hoiperteli kaupungin urkuri täydessä humalassa. Hän oli pitkä- ja vaaleatukkainen nuori mies, Schwabenista kolme, neljä vuotta takaperin tänne konserttimatkalla saapunut soittotaiteilija, joka olikin jäänyt kaupunkiin. Urkuri oli silloin juuri kuollut, urut olivat erinomaiset, ja täällähän sai niin voimistuttavia merikylpyjä. Pehmeäluontoinen, haaveellinen, aito musikaalinen ihminen, joka oli arkipäivinä kaikkien suosikki ja sai enemmän työtä kuin suorittamaan kykeni, ja joka juhlapäivinä, nimittäin "wenn Konstantinopel erobert worden ischt" [Saksaa, = kun Konstantinopoli on valloitettu. Suom.], kuten hän sanoi, joi itsensä humalaankin. Se sattui hyvin harvoin; mutta silloin hän teki, mitä ikinä päähän pisti. Huippukohdan hän oli saavuttanut kerran, kun muuan sisälähetyksen saarnamies puhui kuorin ovella synneistämme; urkuri näki kaikkien ihmisten haukottelevan — ja intoutui soittamaan urkuja, niin että seinät tärisivät! Se selitettiin siten, että saarnaaja piti liian pitkiä pysähdyksiä; urkuri oli pisimmän käsittänyt väärin.

Tänään oli hänen päähänsä pälkähtänyt sellainen hyvä ajatus, että oli reippaasti pistäytynyt konsuli Engelin konttoriin ja pyytänyt rahaa urkuihin. Ja sen hän sai maksuosoituksena kouraansa! Siispä oli taaskin "Konstantinopel erobert worden", — ja samppanjakorkit paukahtelivat! Kuka hyvänsä sai juoda mukana. Hän tuli autuaallinen paiste kasvoillaan, suurellisesti heilutellen käsivarsiaan. Kaikki nauroivat, ja hän nauroi. Ihan pormestarin ja hänen puolisonsa kintereillä hän purjehti! He jäykistyivät niin kankeiksi, niin kankeiksi, kuin urkuri olisi saanut heidät valjaisiin ja nyt ajanut heillä kirkkoon.

Suurta kohua syntyi, kun eräät vaunut tahtoivat raivata itselleen tien; tähän asti olivat kaikki tulleet kävellen. Täällä ei ollut tilaa vaunuille, väitettiin, ja asetuttiin eteen; järjestysvallan täytyi ehättää avuksi. Vaunuissa istui epämääräisen ikäinen sievä, hienostunut nainen hiukan pöhöttyneen herrasmiehen vieressä, jolla oli hyvin kaunismuotoinen pää ja ylhäinen ryhti. Vastapäätä naista istui punakka, vanhahko herrasmies, jolla oli isot everstin viikset, pujoparta ja joukko ritarimerkkejä rinnassa; hän puheli koko ajan siihen sävyyn kuin he kolme olisivat istuneet suljetussa kamarissa, missä kukaan ei voinut heitä nähdä.

He eivät olleet tästä kaupungista; kukaan ei tuntenut heitä, ennenkuin he olivat astuneet ulos ja ritarimerkkinen mies vei naisen kirkkoon. Silloin kertoivat hotellin siivoojattaret, että hän oli eräs pääkonsuli Kristianiasta; rouva ei ollut hänen, vaan sen herran, joka käveli vieressä. Tämä oli konsuli Garman, Garman & Worsen kauppahuoneesta. Heti heidän jäljessään tuli kaksi muuta vierasta, konsulit Bernick ja Riis. Edellinen meni maahanpaniaisiin keppi kädessä, jälkimmäinen tanssiaisiin Olavin ritarimerkki rinnassa. Useita porhoja saapui peräkkäin puolisoiden kanssa tai ilman, silli- ja puutavaramiljoonamiehiä. Heidän mustan yksitoikkoisuutensa katkaisi maaherra uhkeassa virkapuvussaan ja ilman puolisoa, vierellään vanha luuvaloinen kenraali, joka oli sukua Fürsteille. Sitten seurasi virkamiehiä ja kauppiaita sekaisin, useimmat vaimoineen. Nämä riippuivat miestensä käsivarressa kuin täyteen sullottu ja hyvin kallisarvoinen vasu, jota vailla mies ei voinut täällä näyttäytyä.

Hisahtamaton hiljaisuus levisi torin alimmasta päästä ja eteni ylöspäin kuin verkkainen öljy virta yli kohisevan meren. Sulhanen astui ulos vaunuista tuolla alhaalla, seuralaisenaan lankonsa, konsuli Wingaard. Toisista vaunuista astui ulos pari meriväen upseeria ja kaksi siviilimiestä; toinen näistä oli Anton Dösen. Kaikki neljä liittyivät sulhasen saattueeksi.

Kaikki ne taitavat kenttäliikkeet, jotka olivat saaneet aikaan, että Fürst tänään saattoi purjehtia väkijoukon läpi Ristikirkkoa kohti, ihailtuna tai kadehdittuna, saateltuna tai inhottuna, hän oli itse suorittanut; sikäli hän saattoi voitonsankarina kunniakkaasti kulkea kirkkoon. Mutta hän ei astellut kuin voitonsankari; sen näki lapsikin heti ensi silmäyksellä.

Hän nimittäin oli mitä kuolettavimmassa tuskassa. Tora ei ollut näyttäytynyt, ei lähettänyt ketään puolestaan, ei kirjoittanut. Ei hän eikä kukaan hänen ystävättäristään ollut edes käynyt Engelin talon lähistöllä. Ei siis suostuttelemaan eikä säikyttämään Emilietä hän ollut tullut. Miksi hän siis oli tullut? Mihin tähtäsi Rendalenin uhkaus?

Kirkkoon asti riitti vaaraa. Tuolla sisällä suojasi kirkon oma, pyhyys heitä ja kunnianarvoisaa pappia. Mutta täällä —! Hänen silmänsä tähyilivät ylös rinnettä kartanoon… Se tapahtui vaistomaisesti. Ei tuolla, vaan täällä voisi Tora astua esille. Tai toisia astua esille —! Tora ei ollut ainoa.

Hänen puoliksi ummistuneet silmänsä vaaniskelivat, hänen ahavoituneet kasvonsa olivat liikkumattomat hänen suupieltensä joustimet olivat katkenneet; ei mitään hymyilyä. Hänen vaaleat viiksensä riippuivat venyttäen kasvoja. Muhkean miehen käynti oli tullut pingoittuneen varovaksi… jokainen askel voisi tuottaa onnettomuuden. Ellei se kohtaisi häntä, niin se odotteli perässätulijaa, morsianta. Kaikkialla kiilui silmiä, osaksi teräväkatseisia, mutta ei ollenkaan niitä, joita hän pelkäsi. Hän oli pitempi kuin naiset; hän saattoi katsella kauas, ja hän katseli, — molemmille sivuille. Ei mitään.

Hän oli juuri laskenut jalkansa ensimmäiselle porrasaskelmalle, kun pitkä matruusi astahti askelen eteenpäin: "Anna-Maija käski sanoa terveisiä!"

Lähellä seisovat kuulivat sen; etäämpänä olijat näkivät liikehtimisen: "Sanoiko hän jotakin? Mitä hän sanoi?" S-äänteet suhahtelivat pitkin. Niille, jotka seisoivat etäällä kirkosta, kuului suhina kuin kirkon ympärillä olisi varoiteltu "hyssssssssss".

Fürst seisahtui, silmät painuivat syvälle, ihan kuin olisi hienoa tomua puhallettu hänen kasvoihinsa. Hansikoitu käsi kouraisi nenäliinaa; sen mukana levisi hienoa tuoksua. Hän niisti — ja astui edelleen. Saattue perässä.

Sisällä oli hämy vastassa, päivänpaisteesta tultaessa; mutta hämyssä tuikki silmiä, naisten silmiä, silmiä!

Täällä istuivat Toran ystävättäret! Fürst tunsi koko kaupungin; hän tarkkaili heitä yksitellen. Etumaisina he istuivat, jännittyneinä, levottomina, uhkaavina. Täytyi lopultakin olla tekeillä jotakin! Samassa kuultiin suurten kirkonkellojen alkavan kumahdella; nyt siis nähtiin morsiamen vaunut torin alapäässä. Mitä nyt tapahtuisi?

Nora, Tinka, Anna Rogne istuivat aivan hänen vasemmallaan hänen astellessaan kuoriin. Hän loi väkisinkin katseensa toiselle puolelle; siellä oli ensimmäinen tuolirivi tyhjänä. Kuorissa noustiin seisten vastaanottamaan sulhasta.

Ulkona alkoi kuhina. Nyt morsiusvaunut ja niiden takana morsiustyttöjen ja rouva Wingaardin vaunut eivät ainoastaan tulleet, vaan harmaaliverinen ajaja tahtoi lisäksi päästä ihan kirkon edustalle, ja sepä ei käynyt laatuun. Lähimmät painautuivat taaksepäin, tehdäkseen tilaa, mutta takana olijat eivät antaneet itseään työnnellä ja asettuivat hanakasti vastaan, joten monet horjahtivat vaununikkunoihin. Kirahduksia, vihaisia sanoja, käskyjä ja vaunuissa pelkoa. Engel pisti päänsä ulos, mutta hänen ääntänsä ei kuultu; sitten hän astui esiin. Järjestysvalta oli paikalla ja teki innokkaasti tilaa raharuhtinaalle, morsian seurasi kintereillä, ja pian olivat morsiustytötkin päässeet alas. He järjestyivät, ja niin läksi kulkue liikkeelle. He eivät tulleet samaa uraa kuin toiset olivat saapuneet, mutta kaikkialla väistyttiin.

Myrtti kellanpunaiseen tukkaansa pujotettuna morsian näytti englantilaisen akateemikon moitteettomalta teokselta. Kasvojen piirteet olivat säännölliset ja aito englantilaiset, hipiä hieno ja hyvin valkea, hartianviiva hiukan notkolla, tavattoman sievä käsivarsi, ryhti kainon, hienon neitsyen. Hän astui etukumarassa kehenkään katsomatta. Käsi lepäsi keveästi isän käsivarrella; hiukan alapuolella isän ritarimerkin näkyi vilahdukselta tyttären timanttikoriste, mutta ainoastaan niille, jotka seisoivat heidän edessään tai korkeammalla. Vanhanaikainen solki, kallisarvoinen koru, jota hänen äitinsä tiedettiin mielellään käyttäneen, kiinnitti kukkavihon hänen povelleen. Tuulenpuuska kohotti hänen huntuaan heidän tullessaan portaille; se tavoitti matruusin kasvoja, mutta ei yltänyt. Tuuli leyhytteli hienoa tuoksuvirtausta kauas.

Kuinka keventyneeksi tunsikaan mielensä Engel seisoessaan ohella! Tämä oli ollut tukalin taival, minkä hän oli eläessään kulkenut! Eikä hän kuitenkaan ollut kiirehtinyt. Ei. Sävyisänä, hiljaisena, leppeänä, hurskaana hän oli edennyt; katseensa hän piti kiinnitettynä yhteen pisteeseen, — siihen neulansilmäänkö, josta oli päästävä läpi? Hänen säännölliset, kauniit kasvonsa näyttivät siltä, kuin ei niitä olisi ikinä liikuttanut sellainen mielle, joka ei ollut sopusoinnussa kunniallisen käyttäytymisen, vanhempien ja esimiesten hyvien neuvojen kanssa. Niin, kuin hän ei olisi elämältäkään saanut tietoa siitä, mitä sellainen oli. Aina oli hänen huonekuntansa ollut jumalaapelkäävä huonekunta; kolmessa sukupolvessa oli perustettu lahjoitusrahastoja. Sikäli olisi se tuoksu, jota nyt levisi ympärille, voinut tulla Palestiinasta. Mutta hyväinen aika, ei siis mitään vaaraa ollutkaan? Nythän olemmekin jo kirkossa!

Urut alkoivat pauhata päihtyneen schwabenilaisen kaikella kiihkolla; niiden täyteläiset soinnut tulvivat konsuli Engelin mieleen ja täyttivät hänet hänen oikealla olemuksellaan. Mitään onnea ei voi verrata tasaluontoisen miehen onneen, kun hän on tuntenut olevansa vaarassa ja sitten huomaakin, ettei mitään vaaraa ollutkaan! Se ei hypähtele, se onnekkuuden tunne, eikä myöskään pursuile, vaan jakautuu hiljakseen kaikkiin elimiin kuin kylläinen, jalo itsestään nauttiminen. Se muistuttaa riemua jälleen kuntoon saadusta ruoansulatuksesta, myhäilevää näkyä, miellyttävää tuoksua siitä, mitä siis taas edelleen rohjetaan tavoitella. Hän kohotti herttaisimman katsantonsa saarnastuolia kohti antaen kaikkien näkevien silmien kannatella häntä. Hän aavisteli kateutta, ja se kutkutti häntä mieluisasti. Mikä tulevaisuus hänellä olikaan kainalossaan!

Silloin morsiamen käsi värähti. Hätäisesti aleni konsulin katse saarnatuolista; kalmankalpea oli morsian, hän tuijotti, hänen oli työlästä tulla mukana tai hän oli vastahakoinen tulemaan. Mikä nyt? Nora, Tinka, Anna Rogne ja useita muita oli ihan vastapäätä sitä kohtaa, joka heidän piti sivuuttaa; — no, entä sitten, oliko se niin vaarallista?

Outo kiihtymys, vahingonilon ja säikyn sekainen, kuvastui kaikkien kasvoilla, kaikkien, minne konsuli katselikaan … ja se tarttui häneen! Mitä se merkitsi? Ehdottomasti hänen silmänsä tapailivat kuoria; jospa he jo olisivat siellä! Siellähän toki täytyi saada rauha. Mutta kuorissa olivat kaikki nousseet seisomaan! He seisoivat kauhistuneina ja katselivat tänne alas, — ei morsiamen puolelle, vaan vastakkaiselle. Vieläpä hänen tyttärensäkin kirahtaen ponnahti taaksepäin, vetäen konsulin mukanaan.

Tuonne etumaiselle penkille, oikealle heidän eteensä, oli juuri nyt tullut… siis sakaristosta, siis kuorin läpi … pastori Vangen, hänen perässään Tora Holm kantaen jotakin sylissään, sitten miss Hall, sitten Rendalen. Siinä järjestyksessä he juuri olivat istuutumassa, kun morsiuspari saapui. Toralla oli kaksinkertainen musta huntu kasvoillaan ja kantamuksensa ympärillä, ja se oli tarttunut johonkin, niin että hän nyt vasta pääsi miss Hallin avulla vapaaksi ja kääntyi avokatseisena ja lapsi käsivarrellaan morsianta kohti. Suuttumus, kielto, jylisevä uhkaus, jännitys saivat yletöntä tehoa urkujen pauhusta.

Sitten Milla laahattiin eteenpäin. Hän tuli kuoriin kuin valkoinen silkkipuku useiden muiden naistenpukujen keskeen. Rahinaa ja kahinaa; päitä ja käsiä ja kukkavihkoja ja silmiä yhtenä vilinänä, niin että Milla ei saanut selvää itsestään, omasta istuimestaan, omasta kukkavihostaan, omasta nenäliinastaan. Viimeiseltä olivat kaikki tarjoamassa apua, hajuvettä, häiritsevänä mylläkkänä. Pahimmin oli tiellä tuo punainen isoviiksinen kummitus, jolla oli rintamus ritarimerkkejä täynnä; hän tahtoi kaikin mokomin tyrkyttää Millalle tämän omaa kukkavihkoa, ja Milla ei sietänyt sen tuoksua. Vihdoinkin päästessään vapaaksi ja saadessaan hengähtää, oi, vielä kerran, — oi, ja vielä kerran … hän puhkesi itkuun. Hän veti huntunsa kasvoilleen. Hänen tuli niin itseänsä sääli, Millan; nehän olivat tehneet kauheata. Ja sitten hän joutui raivoon. Voi, kuinka tuliseen raivoon hän yltyi!

Konsuli Engel sai siitä ensimmäisen katseen, — ja kaiken muun lisänä, mitä hän oli saanut, se vaikutti kuin viimeinen pisara, joka tekee tajuttomaksi; konsuli istui hourien, että hänen lahkeensa tutisivat tyhjinä. Mitä merkitsikään tämä?…

Hieno Fürst istui hänen vieressään siirrellen hattuansa kädestä toiseen ja jalkojaan vuorotellen päällekkäin. Häntä tämä kaikki tarkoitti, eikä tuleva valtiomies ollut vielä päässyt niin pitkälle, että olisi voinut istua alallaan silloin, kun häntä nyljettiin, leikeltiin ja palasina heiteltiin pataan. Dösen, joka oli ihan hänen takanaan, siveli valkealla hansikkaallaan vaaleitten viiksiensä kärkiä, nyt oikeata, nyt vasenta, nyt vasenta, nyt oikeata, kiireesti, kiireemmin, mitä kiireimmin. Hän oli uskomattoman uuttera. Kirkossa olijat näkivät tuon valkoisen hansikkaan nenän alla salamoitsevan ja luulivat hänen tekevän temppuja tai merkkejä, kykenemättä ymmärtämään kenelle. Porhoista tuntui aseman painostus kovin tukalalta. Mutta samalla kertaa heidän kuitenkin täytyi vielä nähdä vilahdus naisesta, jolla oli lapsi käsivarrellaan; hän oli hiivatin kaunis, — ulkomaalainen. Ja he ojentelivat kaulaansa, ja he käännähtelivät; konsuli Bernickinkin kaula venyi ja kiertyi kuin kiekumaan opettelevan kukkopoikasen.

Kaiken onnettomuuden lisäksi rovasti jäi tulematta. Kirkonpalvelija kävi ulos ja sisälle, sisälle ja ulos, kasvoillaan mitä tyhjänpäiväisimmän touhuilun juhlallinen ilme.

Urkuri pitkitti reimasti! Hänestä tuntui, että rovasti Greenin tuloon kestäisi jokseenkin kauan, joten hän voisi siirtyä virteen. Mahtipontisen hän oli jo aikaa sitten käyttänyt loppuun; hän oli nyt haipunut sen suoranaiseen vastakohtaan, imelään. Pelkkiä paimenpillin säveliä mitä mahdottomimpina piipityksinä. Hänen mielikuvituksensa kaiketi vaelsi kaikkien niiden pienokaisten keskuudessa, joita tästä avioliitosta koituisi; hän heristeli niille sormellaan ja pititteli niille kvintissä: "tui—tui!"

Vihdoin oli Engel tointunut sen verran, että taas tunsi hienon ja karkean, hyvinkasvatetun ja sivistymättömän eron. Viimeksimainitun laisille ihmisille oli häväistys juttu suurinta nautintoa. Mutta tämä tässä oli uusi, ihan ennen kuulumaton. Tarvittiin Kurt hautomaan sellaista, panemaan toimeen niin riivattua konnanjuonta.

Hänen nenäliinansa oli jo märkänä, hänen hansikkaansa alkoivat käydä harmaiksi. Löyhytellessään ja kuivaillessaan tuskan hikeä hän vilkui ahdistuneesti Millaan. Hänen tyttärensä vihasi nyt häntä! Hän rukoili Jumalaa, niin, sen teki konsuli Emil Engel, oikein hartaasti hän rukoili Jumalaa, etteivät heidän syntinsä tulisi tämän viattoman tyttöpoloisen päälle! He olivat valehdelleet tälle, kyllä, mutta mitä parhaassa tarkoituksessa; senhän Jumala tiesi! Mutta kuka olisikaan osannut olla valmistautunut siihen, että voitaisiin ryhtyä mihinkään niin mielettömään kuin pyhyyden häpäisemiseen! Engel ei tavallisissa oloissa sadatellut, hän oli liian hieno mies sellaiseen; mutta heti tuon hartaan jumalanpuhuttelunsa jälkeen hän toivotteli sydämensä kaikella voimalla: paholainen nuo kaikki omikseen periköön!

Märkä nenäliina sujahti jälleen esille. Samaan aikaan ajatteli Milla aivan oikein: nousenko ja lähdenkö?

Engel näki sen hänen silmistään, hänen liikkeistään. Fürst näki sen myöskin. Molemmat tunsivat sen kuin miljoonana sähköisenä pistoksena, mutta he eivät kuitenkaan voineet luopua siitä viimeisestä toivosta, että Milla oli liian hyvin kasvatettu tehdäkseen häväistysjutun suuremmaksi. Edellinen tunsi, että jos hänen tyttärensä jäisikin, olisi hän tästä hetkestä alkaen murtunut, tahrittu mies … jälkimmäinen tunsi, että jos morsian vain menisi hänen kanssaan alttarille, niin kyllä hän kaiken uhalla vielä uransa raivaisi!

Mutta Greeniä ei ikinä kuulunut! Nyt kaikkien ajatukset kohdistuivat tähän; kävi hirmuisen kiusalliseksi! Kaikkien silmät tuijottivat sakastin oveen. Oliko hän sairastunut? Vai tekeytyikö hän sairaaksi, päästäkseen eroon? Missä siis oli kappalainen? Kappalainen esille! Miks'ei Karl Vangen noussut? Kuorissa olevat naiset, jotka eivät vielä olleet tointuneet ensi säikähdyksestään — moniaiden oli täytynyt käydä käsin kiinni penkkinsä alasyrjään estääkseen vavahteluansa —, heidät saattoi tämä uusi jännitys ihan sairaiksi; useat alkoivat itkeä. — Niin, ajatteli Milla, sääli on minua, hirmuisen sääli! Hyvä Jumala, olisipa äiti elänyt! — Ja hän itki nyt mitä haikeimmin. Kaikki ihmiset olivat vannoutuneet häntä vastaan, joka ei ollut mitään tehnyt. Pitipä nyt vanhan Greeninkin antaa hänen näin julmasti istua kaikkien ilkeiden, ilkeiden ihmisten ällisteltävänä!

Ja sitten kävi niin, että hän pääsi ensimmäisestä, varsinaisesta kysymyksestä ja syöksähti hylätyn olonsa tunteeseen niin voimakkaasti, että kun Green vihdoinkin tuli, se tuntui hänestä huojennukselta, taivaan palkinnolta.

Mutta jos hän ei siis ollutkaan edes hetkiseksi kyennyt pääsemään sen vertaa itseänsä ajattelemasta, että olisi voinut miettiä, minkä tähden tämä tehtiin … no, miettivätpä sitä ne, jotka istuivat kuorin alapuolella. Eivät ainoastaan ne, jotka olivat olleet suunnitelmassa mukana, heitähän oli vain jokunen, — ei ainoastaan puolue, ja se oli lukuisa; ei, kaikki naiset tunsivat, kuinka kuohuttavaa oli, että Milla sen jälkeen, mikä oli satuttautunut hänen tiellensä, tahtoi mennä edemmäksi! Ja jos hänet oli laahattu tuonne, niin miksei hän nyt noussut? Miksei hän poistunut heidän luotansa? He odottelivat sitä hetki hetkeltä; mutta Milla istui alallaan! Oliko se todellakin mahdollista sen jälkeen, kun oli niin järisyttävästi vedottu hänen omaantuntoonsa! —

Jokainen urhea nainen, jolla on täysi vapaus, käy ehdottomasti heikomman, vääryyttä kärsivän puolelle. Mielet aaltoilivat kirkossa kuin meri; kuohunta kävi yhä rajummaksi. Onko ajateltavissa, että hän astuu alttarille tuon roiston kumppanina? Häpeä noille piirittäjille, jotka sitä koettavat saada aikaan!

Kaikki tuijottivat alttaria kohti. Eikö vanha Green saapuisikaan? Häntä arveluttaa viime hetkessä antaa kirkon siunausta tälle avioliitolle! Karl Vangen ei olisi siihen ikinä ryhtynytkään! Hän istui vietellyn ja petetyn luona, hän. Hän oli niin yksinkertainen, että uskoi kirkon paikan olevan siinä, Karl Vangen. Kuinka monia kiitollisia katseita kohdistuikaan hänen suuriin kasvoihinsa näinä muutamina minuutteina … niillä olisi voinut kullata useita kirkonholveja ja tuhansittain virsikirjoja ja raamattuja!

Nyt nähtiin kuorissa olijain katseista, että vanha Green viimein tuli! Tosiaan siis kuitenkin? — Hitaasti ja sairaana hän tuli, hyvinkin sairaana. Hän ihan näytti kirkolliselta kompromissilta, kuiskailtiin. Tuskin hän oli päässyt alttarin eteen, kun virsi alkoi. Koko kuorin seurakunta veisasi mukana. Innoissaan, kevennyksissään, kiitollisina kaitselmukselle he veisasivat, sulhanen, Engel, kenraali ja pääkonsuli, Bernick, Dösen, Riis, porhot, maaherra, — veisasivat ensimmäisestä morsiamesta, jonka itse Jumala ohjasi ensimmäisen sulhasen luo. Yksikään heistä ei sitä uskonut, mutta he veisasivat, veisasivat, niin että oli vahinko, että urkujen pauhu hukutti heidän äänensä, sillä sellaisia veisuun ääniä olisi sietänyt kuulla. Heidän naisväkensä säesti kimakasti; he olivat niin säikähtyneitä, etteivät löytäneet virttä, mutta he osasivat suunnilleen sen ulkoa. Nopein yhtymään mukaan ja äänekkäin avioliiton ylistyksen veisaa ja oli rouva Garman.

Mutta paitsi heitä ja urkuria ei veisannut koko kirkossa yksikään ainoa. Kuohunta kävi niin rajuksi, niin yleiseksi, että monet eivät voineet istua. He nousivat seisomaan. Takana olevat tahtoivat myös nähdä ja nousivat hekin.

Mutta ennen kaikkia muita Tora. Mitä nämä täällä hänen ympärillään olivat tunteneet ja tunsivat, se oli lievää verrattuna siihen, mitä tunsi hän, joka pohjimmaltaan oli äitinsä tytär ja oli jännittynyt matkastaan ja tästä, minkä ainoastaan hänen rakenteensa saattoi ollenkaan kestää. Ellei minkään muun, niin Millan itsensä vuoksi oli tämä estettävä naimasta tuota konnaa. Tähän tarvittiin, että Tora näyttäytyisi, hän ja lapsi. Kaikki muu saattoi jäädä tehottomaksi, mutta tämä pakottaisi Millan pysähtymään; hän tunsi Millan! Oli vain kysymys siitä, olisiko Toralla tahtoa ja rohkeutta siihen. Kyllä, hänellä oli! Sillä hänen ystävättärillään oli tahtoa ja rohkeutta olla mukana. Eihän asia koskenut vain häntä itseään; se koski koulua, se koski Millaa, se koski suurta asiaa, se koski tuhansia!

Kukaan, kaikkein vähimmin Tora itse, ei ollut voinut epäillä, etteikö morsiamelle riittäisi hänen näyttäytymisensä lapsi käsivarrellaan. Siitä asti, kun Milla oli alkanut itkeä kuorissa ja kuitenkin jäänyt istumaan … ja tähän saakka, jolloin Green saapui, oli Toran kiihtymys yltynyt siinä määrin, että läheisimmät alkoivat pelätä. Vastapäiselle penkkiriville nähtiin se myös. Silloin he tiesivät, että nyt tulisi jotakin, jota eivät he eikä hänkään olleet ajatelleet, ennenkuin se tapahtuisi. Tora oli Tora. Ja aivan oikein…

Fürst oli jo alttarilla, konsuli Wingaardin viemänä; Engel tuli varovasti astellen matolla viedäkseen tyttärensä hänen vierelleen. Milla nousi ja antoi morsiustyttöjen järjestellä laahuksensa ja huntunsa, — kun Tora syöksähti ulos penkkirivistä ja eteenpäin.

Kaikki tuonne kuoriin keräytyneet katselivat morsianta, joka ojensi kätensä isälleen ja hänen kanssaan kääntyi alttaria kohden. He eivät nähneet Toraa hänen tullessaan alttarin portaille. He kuulivat takanaan kuin meren kohahduksen, ja samassa pyyhälsi jotakin mustaa ohitse. Naiset kirkuivat, herrat jäykkenivät. Alttarilla olijat kääntyivät päin, Engel horjahti taaksepäin, Tora hänen ja tyttären väliin.

"Tahdotko, että asetan lapsen eteesi, Milla? Polvistutko sen päälle?"

"En, en!" huusi Milla kauhistuneena. Hän väistyi, ja kädet eteen kohotettuina hän läksi pakoon kuorista; huntu hulmusi pitkällä takana.

Kaikki olivat nousseet seisomaan, Tora oli heti kiitänyt edelleen sakastiin. Hän tunsi voimiensa nyt ehtyvän. Miss Hall meni perässä.

Mutta kun Milla ehti alas kuorista, ei hän tiennyt minne kääntyä. Jonkunhan täytyi toki tulla, jonkunhan toki täytyi saattaa häntä; hänen naisellinen vaistonsa sanoi hänelle sen. Hän kääntyi epätoivoisena katsomaan taakseen. Sakastin ovi tuolla ylhäällä avautui, vihlova kouristusitku kuului sisältä, vain sen aikaa kuin oven avaamiseen ja sulkemiseen tarvitaan; mutta se riitti. Millakin alkoi itkeä. Silloin kiertyi käsivarsi hänen uumilleen ja veti häntä päättävästi mukanaan ulos; se oli Noran.

Samassa hetkessä, kun Milla oli antautunut, oli kaikki loppunut. Kaikki viha oli puhallettu pois. Ja useimpien mielistä. Rendalen ehti viereen heti jälkeenpäin ja astui nyt edellä raivaamassa tietä.

Urkuri, joka ei ollut nähnyt alkua, vaan odotteli ensimmäisen virren värsyn jälkeen vihkimäpuhetta, nousi seisoalleen kohun käydessä hillittömäksi; mitä tämä oli? Hän näki morsiamen kirkon keskilattialla, toiset kuorissa ja koko seurakunnan jalkeilla… "Aber das war kurios! Wird's nichts daraus? Ho — ho! Ich hab' meine zweitausend!" [Jopa on kumma! Eikö siitä tulekaan mitään? Ho-hoo! Minulla on kaksituhattani! Suom. huom.] — Ja hän paiskautui soittamaan urkuja. Jotkut tahtoivat pysähdyttää hänet; mutta hän kysyi, "mitä he olivat morshiamelle tehnet. Hänele voi soito tehde hyve."

Niin pian kuin kellonsoittaja kuuli urkujen pauhun, hän ajatteli: "Kas niin, nyt he ovat vihityt!" — ja puuttui mukaan molemmilla kelloillaan. Ja niin pian kuin tervehdyslaivalle kuultiin kirkonkellojen kumahtelu, alkoivat kanuunat jyristä. Heidän oli määrä ampua siihen asti, kunnes morsian astuisi ulos, ja kun tätä ei voitu nähdä laivalle, mutta siitä piti saada merkki, niin he tämän merkin unohtuessa kesken hälinää ammuskelivat yhä edelleen, jyrisyttivät, jyrisyttivät, jyrisyttivät. Heistä itsestäänkin lopulta tuntui laukauksia tulevan kovin paljon, mutta se oli muiden asia, — niin kauan kuin heillä riitti ruutia, he täräyttelivät kaupunkia. Sillä sielläkin oli juotu kelpo tavalla.

Tämä herätti yleistä hupaisuutta. Kaikki keikahti vakavuudesta nauruksi — ensin siinä joukossa, joka tulvi ulos kirkosta urkujen pauhinassa ja kirkonkellojen kajahdellessa ja kanuunain jyrähdellessä; sitten nauru levisi yltyvänä torilla odottaneihin, jotka ulottivat sen yli koko kaupungin. Ei ollut milloinkaan miesmuistiin naurettu niin paljon jokitörmiltä vuoren ja hiekkaniemen uloimpiin asumuksiin asti. Maalaisetkin matkasivat naurellen jyrinässä kotiin, ja minne he tulivat, siellä nauru remahteli.

Liput olivat liehumassa yli kaupungin ja sataman.

Kumahteli ja liehui, liehui ja kumahteli. Ja naurettiin!

Häävieraat aluksi silmäilivät toisiaan pelokkaasti. Hajallisina ryhminä ja alla päin he sulloutuivat ulos kirkosta. Mutta ulkona valtaan päässyt nauru oli tarttuvaa; tullessaan kotiin ja lukiessaan Tilskuerenia nauroivat hekin. Itse pormestarikin nauroi!

Ylös puistokujaa astelivat Nora ja Rendalen. Kanuunat jyrähtelivät, ja he kääntyivät katselemaan yli kaupungin ja sataman liehuvia lippuja — ja nauroivat. Karl Vangen harppaili pitkillä säärillään ohitse; Tora oli jälleen Nils Hansenin luona. Tora oli äärettömän heikkona, mutta tyytyväinen.

Vangenin piti hakea vaunut, — ja hän kiiti pois.

Ei vähempää kuin viisitoista nuorta tyttöä kiirehti yht'aikaa rouva Rendalenin luo; toinen suuri saattue oli tulossa heidän takanaan. He eivät kävelleet, he tohahtivat pyrynä ja sivuuttivat heidät vilahduksena. Rouva Rendalen tuli sittemmin ulos portaille poikaansa ja Noraa vastaan; mutta nämäpä käyttäytyivät kokonaan toisin kuin kaikki muut, pysähtelivät joka hetki. Nyt, kun rouva Rendalen niin suunnattomasti ikävöitsi heitä! Että saattoivatkin unohtaa hänet!

Yht'äkkiä hän tempasi kakkulat nenältään ja puhdisti ne. Sitten hän asetti ne hitaasti nenälleen…

Ja Rendalen sanoi tuolla alhaalla puistokujassa astellessaan, että hänen ensimmäisessä esitelmässään oli varmaan paljon yksipuolista ja epäselvää, paljon mieleenlyöttymiä. Ja paljon muuten hänen kehityksessäänkin sellaista, mikä ei läheskään ollut edes puolivalmista. Mutta "elämä on koulu", ja se koskee ensi kädessä koulumestaria.

Tai oikeastaan hän ei virkkanut sanaakaan kaikesta tästä. Hänellä ei ollut vähintäkään tilaisuutta mihinkään niin jäykkään ja kylmäkiskoiseen. Suoraan sanoen, sill'aikaa kun kaupunki ja satama vasten tahtoaankin liputti hänen elämäntyöllensä, asteli hän täällä kosimassa. Hän kosi sitä, jonka hiukset "sädehtivät". Tämä ei tuntenut itseään sen arvoiseksi ja karkotti joukon kärpäsiä silmiltään. Mutta oli niin mahdotonta tehdä muuta kuin suostua, ja kuitenkin…

Sitten he sopivat monista, monista, monista asioista. Ensimmäinen oli, että kun ihminen seisoo turvallisena toiminnassaan, silloin voi kehityksestä tulla jotakin; ja toinen oli, että kun siihen käydään kaksin, edistyy se kaksin verroin nopeammin. Tai kenties oli jälkimmäinen edellinen, ja edellinen jälkimmäinen; he eivät olleet syyntakeisia…

'Mutta viisitoista tyttöä oli yht'aikaa ylhäällä tornissa; heidän teki tänään mieli vetää ylös lippu, jossa ei ollut valhetta. Ja sellaisen asian puolesta, jossa ei ollut valheetta. He luikkasivat alas pyytäen lupaa. Rendalen seisoi portaiden juurella; hän nauroi heille. Nora oli juossut hänen luotansa — ylös portaita rouva Rendalenin syliin. Hän painautui nyt kiihkeän kiinteästi hänen poveaan vasten odotellen, kunnes toinen saisi kakkulansa paremmin paikoilleen.

"Eipä sentään", huusi Rendalen tornissa olijoille, "ei tänään —
Millan vuoksi. Mutta pian me aloitamme."