XIV.
He jäivät pappilaan useammaksi päiväksi. Sillä kun kerrottiin, että Magnhild aikoi lähteä myötä Amerikkaan, säikähtivät nuo kelpo-ihmiset niin pahanpäiväisesti, että täytyi antaa heille aikaa tutustua tuohon ajatukseen. Magnhild mieli myös oleskella yhdessä heidän kanssaan.
Eräänä päivänä oli kaikki naisväki kävelemässä maantiellä. Rönnaug ja miss Roland taluttivat välissään pikku Harryä, niin ettei matka juuri joutunut nopeasti. Juuri hänen tähtensä kai he kaikki väistyivät isojen matkavaunujen tieltä, jotka tulivat ajaen perässä.
"Magnhild!" huudettiin vaunuista, ennenkuin he oikein ehtivät kääntyä niihin päin.
Magnhild katsahti ylös, muuan mustiin puettu nainen hymyili hänelle.
Magnhild juoksi heti tämän luo, ajaja seisahutti. Se oli rouva Bang.
Rouva sulki Magnhildin syliinsä ja suuteli häntä. Rouvan vieressä istui lihava sotaherra, joka tervehti häntä. Rouva oli laiha, hänellä oli yllään surupuku uusinta muotia: mustat helmet sirotettuina puvun päälle välkähtivät joka liikahduksesta; päässä oli hattu lierit kiverrettyinä ylöspäin, siinä heilahteli sulka ja alas valui viljava harso kääriytyen kaulan ympäri. Hän vilahutti säteilevät silmänsä yön helmasta, sillä juuri siinä ympärystössä ne saivat viehättävän loiston. Surunvoittoinen altistumus näytti ikäänkuin vallitsevan kasvoissa, tempoilevan niiden hermoja, taivuttavan suun hymyä, luukuvan silmissä. "Niin, minä olen muuttunut", sanoi hän raukeasti.
Magnhild siirsi katseensa rouva Bangista lihavaan upseeriin. Rouvan silmät seurasivat katsetta: "Etkö enää tunne miestäni? Vai etkö nähnyt häntä koskaan?"
Herra istui kymmenkertaisessa rasvakerroksessa, ikään kuin suurten pielusten sisällä, ottaen osalleen kaksi kolmannesta koko vaunujen tilasta, rouva istui vieressä likistyksissä, sillä herran toinen olkapää ja käsivarsi lepäsivät hänen olkapäällään ja käsivarrellaan. Herra näytti hyvänsuovalta ja varsin tyytyväiseltä. Mutta kun loi silmänsä hänen raskaasta, lihakkaasta naamastaan ja ruumiistaan rouvan puoleen, näytti tämä henkisentyneeltä — aina kättä myöten, jonka hän nyt riisui paljaaksi käsineestä.
Yhtenään seuraten Magnhildin silmäystä, pyyhkäisi hän Magnhildin otsalta takaisin kutrin, joka oli kierahtanut alas, ja antoi kätensä vitkaan, pehmeästi solua hänen poskeansa myöten. — "Te käytte surupuvussa?" — "Niin pitäisi koko maan tehdä, lapseni." Vähän jälkeenpäin ja matalammin: "Hän on kuollut."
— "Sinä saat muistaa, että on kiire, jos meidän on ehdittävä höyrylaivaan".
Rouva Bang ei katsahtanut ylös aviomiehensä puhuessa: hän silitti hiuskiemuraa, jonka hän äsken oli pyyhkäissyt syrjään. Bang viittasi ajajalle, vaunut alkoivat vierrä.
"Minä aion Amerikkaan", kuiskasi Magnhild, samalla kun luisahti alas vaunun astuimelta.
Rouva Bang katsoi hänen peräänsä, näytti sitten koko laajuudessaan käsittävän mitä sisälsi se, että Skarlien vaimon piti lähteä pois, kauas pois — mitä edellytyksiä sillä tapauksella täytyi olla, mitä seurauksia. Saivatpa näet hänen kasvonsa jälleen jotakin entistä hehkuaan, hänen ruumiinsa tarmoa: tuokiossa seisoi hän pystyssä, kääntyi kokonaan ympäri ja heilutti. Millä suloudella!
Mies ei antanut vaunujen uudelleen seisahtua. Hän rajoittautui vain käymään kiinni rouvaan toisella kädellään. Tätä liikuntoa mahtoi seurata kehoitus istumaan, sillä niin teki rouva kohta.
Sulkatöyhtö näkyi heiluvan ihan herran olkapään vieressä. Enempää ei näkynyt, rouva oli varmaan jättäytynyt luisuman alas.