KUUDES KOHTAUS.
Pieni yksinkertainen huone Darnleyn asunnossa.
DARNLEY ja TAYLOR tulevat sisään; edellinen nojautuu viimemainittuun ja käy hyvin hitaasti.
DARNLEY. Ilta-aurinko! — Täällä on parempi … kävelkäämme vähäisen. — Kun sairastuin on hän taas tullut luokseni. Luuletko että hän tulee tänä iltana?
TAYLOR. Hän tulee varmaankin.
DARNLEY. Mutta on jo myöhäistä, hänen pitää mennä Margaretan häihin; hänelle ei jää mitään aikaa minua varten.
TAYLOR. Oi, herrani, jospa te ajattelisitte häntä vähemmin.
DARNLEY (seisahtuu). Älä väsy, William! Olen heikko, kurja sielu, minä luistan taas alas Knox'in korkeudesta. — Pelkään Knox'ia. Hän minua hallitsee, hän minua viehättää, vaan hän ei ymmärrä minua. (Kävelee vähän, seisahtuu.) William, maailma ylenkatsoo heikkoja; sillä se ihailee voimaa, olkoonpa vaikka pahuudenkin voima. He ihailevat paholaista.
(Kävelee).
TAYLOR. Herrani, älkää puhuko niin! Paitsi sitä ei maailman tuomio ole
Knox'in.
DARNLEY. Niin kauan kuin järki ja tunne ovat yksimieliset, on ihminen terve (seisahtuu), mutta pahuus on järjen sota tunnetta vastaan; heikkous on tunteen sota järkeä vastaan. Mutta maailma on aina järjen puolella — aina.
(Kävelee).
TAYLOR. Ei aina.
DARNLEY (seisahtuu). Oi, jos ymmärtäisivät heikkoa! Hän on heikko sentähden että hän salaa sydämmessänsä jotain, jota kohtaan hän on uskollinen, toivoa, muistoa, lempeä. Hän tietää että hän sen kautta surmansa saa, hän tuhansia kertoja koettaa päästä irti; mutta hänen tunteensa ovat liian syvät, hän vajoo ja on kiinni.
(Kävelee).
TAYLOR. Tämä itse-tutkimus teitä heikontaa, sillä se ryöstää tahdon voimia teiltä.
DARNLEY (hetken äänettömyyden jälkeen). Pahan ihmisen kestävyys ei ole uskollisuutta, ja sitä ihaillaan kuitenkin. Paha, (seisahtuu) hän paaduttaa sydämmensä jonkun ajatuksen valtaan, hän sulkeutuu vihaansa ikäänkuin linnaan, jonka kaikki sillat hän on heittänyt pois. Sitä maailma ihailee!
(Kävelee).
TAYLOR. Te peloitatte itseänne! Te asetatte eteenne pelkoa joka haaralle.
DARNLEY. Ihmiset tahtovat nähdä suurta taistelua, jota seuraa suuri voitto tai suuri tappio! (seisahtuu). He eivät huomaa sädemurtoa heikon sielussa, noita tuhansia valon-murtamia, jotka välähtelevät ja katoovat kunnes koko pisara on haihtunut ilmaan. — — — Nyt aurinko meni maille! Mikä kummallinen taivas, William, minä tuskastun, katso, katso! Onko se ennustusta, onko se taivaan vihaa, minä vapisen, oi, William, vie minut istumaan!
TAYLOR. Herrani, taistelkaa toki hiukan vastaan.
DARNLEY. Minä en voi, tämä vavistus! Oi, lue vähä, auta minua, joudu, sydäntäni ahdistaa niin!
TAYLOR (lukee avatusta kirjasta). "Kuinka kauan sinä Herra peräti tahdot minua unhottaa? Kuinka kauan sinä peität kasvos minulta? Kuinka kauan minä neuvoa pidän sielussani? Ja ahdistetaan sydämmessäni, joka päivä? Kuinka kauan yltyy viholliseni minua vastaan…?"
DARNLEY. Minä en käsitä sitä, sanat uhkaavat minua ja heittävät tummia varjoja yli koko olentoni.
TAYLOR (on taas aloittamaisillaan, mutta samassa kuuluu torvien ja huilujen soitanto, joka pian lakkaa). Se on kuningatar!
DARNLEY. Niin, se on hän, se on Maria, joka ei minua unohda! Sytytä kynttilät, monta kynttilää, hän tulee, tuo julma ja ihana, joka vie minulta hengen, — tuo tulinen, joka polttaa samalla kuin hän lämmittää! Oi, tee valoisaksi täällä, vedä peitteet ikkunain eteen! Eikö sinulla ole suitsutusta? Heitä hyvänhajuista vettä ympärille, aseta tulisoittoja talon eteen!