Mary

by Bjørnstjerne Bjørnson

KOLMEA VUOTTA MYÖHEMMIN

Kolmea vuotta myöhemmin Pariisissa, kauniina kevätpäivänä sateen jälkeen, ajoi Mary sukulaisensa Alice Clercin kanssa pitkin _avenue bois de Boulogne'_a metsän edessä olevaa kullattua porttia kohti. Nämä kaksi olivat tutustuneet Amerikassa, he olivat taas tavanneet toisensa täällä Pariisissa viime vuonna. Alice Clerc asui nyt isänsä kanssa Pariisissa. Ukko Clerc oli ennen ollut New-Yorkin suurin taidekauppias, nainut norjalaisen neidon, Krogien sukua. Vaimonsa kuoltua hän myi tavattoman ison liikkeensä. Tytär oli kasvatettu taiteen avulla, saaden siinä perusteellista opetusta. Hän oli nähnyt koko maailman museot ja mukanaan laahannut isänsä ihan Jaapaniin asti. Heidän hotellinsa champs Elysées'ssä oli täynnä taide-esineitä. Siellä hänellä oli kuvaamonsakin, hän harjoitti kuvanveistoa. Alice, joka ei enää ollut nuori, oli tukeva, lihonnut, hyvänluontoinen ja pirteä.

Tänä vuonna tulivat Anders Krog ja hänen seurueensa Espanjasta. Molemmat ystävättäret istuivat juuri puhelemassa eräästä Maryn muotokuvasta, joka oli Espanjasta lähetetty Alicelle ja kulki edelleen Norjaan. Alice väitti, että taiteilija ilmeisesti oli tavoitellut yhtäläisyyttä Donatellon "pyhän Cecilian" kanssa. Pään asennossa, silmän muodossa, niskalinjassa ja puoleksi avoimessa suussa. Vaan miten hauska tuollainen yritys saattoikin olla, siitä oli sittenkin vahinkoa näköisyydelle. Niinpä oli muotokuvalle haitaksi, ettei silmiä näkynyt; olivathan ne luodut maahan kuin Donatellon kuvassa. Mary nauroi; saadakseen juuri tätä yhdenkaltaisuutta esille hän oli maalauttanut kuvansa.

Nyt Alice kertoi norjalaisesta insinööriupseerista, jonka hän tunsi siitä saakka, kun kesäisin oli äitinsä kanssa käynyt Norjassa. Upseeri oli nähnyt muotokuvan hänen luonaan ja rakastunut. — "Vai niin", sanoi Mary muissa mietteissä. — "Se ei ole mikään tavallinen mies, ota huomioosi; eikä tavallinen rakastuminenkaan." — "Entäs sitten?" — "Minä vaan sanon sinulle ennakolta. Hän tietysti tapaa sinut minun luonani." — "Onko se tarpeellista?" — "Kovinkin. Sillä muuten saan minä kärsiä." — "Onko hän siis vaarallinen?" Alice nauroi. "Ainakin minulle!" — "Kas, kas! No se on eri asia." — "Nyt sinä ymmärrät minua väärin. Odota, kunnes saat hänet nähdä." — "Onko hän niin pulska?" — Alice nauroi: "Ei, hän on kerrassaan ruma! — Niin, odota nyt." — He ajoivat edemmä, tungos paisui; tänään oli runsaasti väkeä liikkeellä. — "Mikä hänen nimensä on?" — "Frans Röy." — "Röy? Se on meidän naislääkärimme nimi. Neiti Röy." — "Niin, se on hänen sisarensa; hän puhuu sisarestaan usein." — "Neiti Röyllä on komea vartalo." — Nyt Alice nousi istualtaan: "Entä hänen veljellään? Kun kävelen hänen kanssaan kadulla, kääntyvät ihmiset katsomaan häntä vielä kerran. Täys' urho! Mutta ei mikään pussimainen. Ei, hyvin pitkä, solakka." — "Siis harjaantunut?" —"Tavattomasti. Mistään hän ei ole niin ylpeä eikä hän mitään niin mielellään näytä kuin voimaansa!" — "Onko hän siis tuhma?" — "Tuhmako? Frans Röy?" — Alice istuutui taas taapäin eikä Mary enää kysellyt.

He olivat myöhään ulkona; loppumattomia vaunujonoja kulki heidän ohitseen taas kotiapäin metsästä. Avenue'n kaikki kolme isoa ajotietä olivat täynnä. Mitä enemmän he lähestyivät rautaporttia, jonka luona tiet supistuivat yhdeksi, sitä tiheämpiä olivat vaunujonot. Tämä näytelmä vaaleita ja monivärisiä kevätpukuja ensimäisenä aurinkoisena päivänä sateen jälkeen oli laadultaan ainokainen näky. Äsken puhjenneiden puiden välissä näyttivät vaunut täyteläisiltä kukkakoreilta vihannuuden keskellä, toinen toisensa perässä, toistensa vieressä, ilman alkua, ilman loppua.

Rautaportin lähellä he joutuivat liki aaltoilevaa kävelijäin joukkoa. Mutta juuri kun he olivat päässeet sisäpuolelle, paisuu levoton liike oikealta vasemmalle. Oikealla puolen on kai jotakin näkyvissä, mitä ei tänne asti nähdä. Jotkut kirkuivat ja viittailivat sisäänpäin järviä kohti, vaunut ajoivat komennon mukaan sivulle tai poikkiteille, liike eneni, pian se oli yleinen. Santarmit ja metsänvartijat hääräilivät eri puolilla, vaunut ahdattiin niin yhteen, etteivät enää päässeet liikahtamaankaan. Leveä keskikäytävä oli pian tyhjänä pitkän matkaa alaspäin. Kaikki kurkottivat, kaikki kyselivät, — tuolta se tuli! Raivoisa hevospari, perässä isot vaunut. Pukilla nähtiin sekä kuski että groom. Siellä oli varmaankin ollut taistelua, koska ehdittiin tyhjentää ajotie, tai hevoset olivat pillastuneet jo kaukana. Täällä ylhäällä, portin sisäpuolella, olivat kaikki vaunut hävinneet keskialalta; Alicen ajoneuvot olivat melkein äärimmäisinä vasenta jalkakäytävää vasten. He kuulevat takaapäin huutoja; arvatenkin tyhjennetään koko avenue. Mutta kukaan ei sinne katso, kaikki eteenpäin. Komea valjakko hurjassa vimmassa ylöspäin heitä kohti. Uteliaisuuden kiihkossa aaltoilivat väkijoukot molemmin puolin edestakaisin. Arat ihmiset portin ulkopuolella huusivat: "Portit kiinni!" — Raivoisa kielto, tuhatääninen iva oli heille vastauksena sisäpuolelta. Vaunuissa olivat kaikki nousseet pystyyn, ihmisiä seisoi istuimilla. Myös Alice ja Mary. Hevosten vauhti näkyi kasvavan, mitä lähemmäksi ne joutuivat. Kuski ja groom pitivät ohjaksista, minkä ikinä jaksoivat; mutta se vaan yllytti elukoita. Vaunuista pisti esille yläruumiinsa mies, jolla oli päässä korkea hattu, luultavasti nähdäkseen, missä hänen olisi taitettava niskansa. Muutamat koirat seurasivat kiukkuisesti rähisten, täällä ylempänä ne houkuttivat useampia radalle, vaan ne eivät tohtineet hypätä lähelle. Kun pari kolme kuitenkin uskalsi, törmäsivät ne yhteen, niin että yksi keikahti nurin ja jäi alle. Vaunut hypähtivät, koira parkasi — sen toverit vaikenivat hetkeksi.

Silloin irtautuu väkijoukosta mies täällä rautaportin lähellä ja astuu keskelle rataa. Ihmiset kiljuivat hänelle, he heiluttivat keppejä ja sateenvarjoja, he uhkasivat. Pari santarmia rohkeni astua muutamia askelia hänen perässään ja viittaili ja huusi; samoin teki muuan metsänvartija tällä puolen. Vaan juoksi hyvin peloissaan takaisin. Välittämättä näistä huudoista ja uhkauksista mies piti silmällä hevosia. Siirtyi vasemmalle, oikealle, taas vasemmalle… ilmeisesti rynnätäkseen vastaan.

Heti kun väkijoukko tämän älysi, se vaikeni, tulipa sellainen hiljaisuus, että voitiin kuulla lintujen laulavan puissa. Kuulla kumea, kaukainen kaiku jättiläiskaupungista, joka ei koskaan vaikene, ilmanhenkäyksen tänne kantamana. Siitä tuli yksitoikkoinen pohjasävel lintujen viserrykseen. Merkillistä, että hevoset seisoivat yhtä jännityksessä kuin ihmiset; ne eivät liikuttaneet jalkaansakaan. Vain koirat olivat taas toimessaan.

Sitten tuo villi kulkue saavutti radalla seisovan miehen. Hän kääntyy nuolennopeasti samalle taholle kuin hevoset, juoksee niiden mukana ja heittäytyy sitten kiinni lähimmän kylkeen…

"Se on hän!" huusi Alice kalmankalpeana, tarttuen rajusti Maryyn, niin että molemmat olivat kaatua. Naisäänet kirkuivat kimeästi ja hurjasti. Miesäänten kaikuva karjunta tuli perästä. Nyt hän riippui lähimmässä hevosessa, Alice sulki silmänsä, Mary kääntyi poispäin. Juoksiko hän mukana vai laahattiinko häntä? Seisauttaa niitä hän ei voinut!

Taas muutamia sekuntia kamalan hiljaa, vain koiria ja hevosten kavioita kuului. Sitten lyhyt huudahdus, sitten tuhansia, sitten riemu, raju loppumaton riemu. Liehuvia nenäliinoja, hattuja ilmaan ja päivänvarjoja. Väki tunkeutui taas avenuelle molemmilta sivuilta kuin raju tulva. Täällä ylhäällä se täyttyi silmänräpäyksessä. Raivostuneet hevoset seisoivat vaahdosta märkinä ja värisivät ihan likellä Alicen vaunuja. Hän näki harmaan englantilaisen, kookkaan vanhuksen, jolla oli valkea parta ja korkea hattu, hän näki nuoren, pitkän lady'n riippuvan ukon käsivarressa, ja hän kuuli tämän sanovan: "Well done, young man!"

Kuului naurun rähäkkää. Ja vasta nyt Alice näki hänet, jota se koski, pitämässä kiinni hevosen sieramista, hatutta päin, liivit revittyinä hajalle, käsi veressä ja kasvot hikisinä, kiihdyksissä, nyt lystillisesti kääntyneinä englantilaisia kohti. Ihan samassa hetkessä hän äkkäsi Alicen. Tämäpä yhä seisoi vaunujen istuimella. Viipymättä hän jätti hevoset ja vaunut ja englantilaiset ja raivasi itselleen tien Alicea kohti: "Hyvä ystävä, pelastakaa minut tästä lystistä!" sanoi hän hätäisesti. Ennenkuin Alice vastasi tai edes pääsi istuimelta alas, saatikka ennenkuin groom ehti hypätä alas istuimeltaan, oli hän avannut vaunujen oven ja seisoi heidän luonaan. Hän auttoi ensin Alicea, sitten tämän ystävää alas istuimilta. Sitten hän sanoi kuskille ranskaksi: "Viekää minut kotiini niin pian kuin pääsette irti. Muistatte kai osoitteen." — "Kyllä, herra kapteeni", vastasi kuski kunnioittavasti tervehtien ja ihmettelevin silmin. Kun Frans Röy sitten aikoi istuutua, vääntyivät hänen kasvonsa, ja jalkaansa tarttuen hän manasi: "Äh hemmetti, se sika on survonut minua! Nyt vasta se tuntuu." Samassa hän näki Maryn suuret, ihmettelevät silmät; hän ei ennemmin ollut Maryyn katsonut, ei edes silloin, kun auttoi häntä alas istuimelta. Hänen kasvojensa ilme muuttui niin rajusti ja niin perin lystillisesti, että molemmat naiset purskahtivat nauruun. Hän tavoitteli hattuaan verisellä kädellä — ja huomasi, että hattu oli hävinnyt. Silloin hänkin nauroi.

Sillä välin kuskin onnistui ohjata vaunuja muutamia metriä eteenpäin ja alettiin kääntyä.

"Niin, minun ei kai tarvitse sanoa, ken hän on?" nauroi Alice. "Ei!" vastasi Röy ja tuijotti, niin että Mary punastui.

"Mutta kuinka ihmeessä te uskalsitte?" sanoi Alice. "No ei se niin vaarallista ole kuin luulisi", vastasi Röy kääntämättä silmiään Marystä. "Se on oikeastaan vaan temppu. Minä olen sen tehnyt kahdesti ennen." Hän puhui vaan Marylle. "Minä huomasin heti, että vaan toinen hevonen oli menettänyt järkensä; toisen täytyi kulkea mukana. Ja silloin minä kävin hulluun käsiksi. Huh, minkä näköinen minä olen!" Nyt vasta hän havaitsi, että liivit olivat repeytyneet, kello poissa ja verinen käsi tahrasi vaatteita. Mary tarjosi hänelle nenäliinaansa. Röy katseli hienoa, kirjailtua vaatetta ja sitten Maryä: "Ei, neiti, se olisi samaa kuin neuloa koivunparkkia silkillä."

Röy asui ihan likellä, oikealla puolen rautaportista, niin että oltiin piankin perillä. Sydämellisesti kiittäen ja tarjoomatta veristä kättään hän astui vaunuista.

Kun hän ontuen poistui jalkakäytävän poikki, kookkaana, mahtavana, ja vaunut kääntyivät, kuiskasi Alice englanninkielellä: "Kun saisi käyttää tuollaista mallia, Mary!" — Mary katsoi häneen kummastuneena: "Niin, eikö se käy päinsä?" — Alice katseli Maryä vieläkin kummastuneempana: "Alasti minä tarkoitan." Mary melkein hypähti istuallaan, kumartui sitte eteenpäin ja katsoi Alicea ihan läheltä kasvoihin. Alice kohtasi hänen silmäyksensä härnäävällä naurulla.

Mary nojautui taapäin ja tuijotti.

* * * * *

Frans Röyn täytyi jalkansa vuoksi pysyä hiljaa muutamia päiviä. Kun hän taas ilmoitti saapuvansa Alicen luo, toimitettiin tästä sopimuksen mukaan sana Marylle. Mutta Maryn valtasi sellainen levottomuus, ettei hän tohtinutkaan lähteä. Seuraavalla kerralla ajoi hänet sinne uteliaisuus, tai mikä lie ollut. Vaan hän tuli myöhään, ja heti kun hän taas oli joutunut Frans Röyn eteen, toivoi hän, ettei koskaan olisi tullut. Röyssä oli jotakin niin voimaperäistä, että se tuntui tästä hienosta naisesta ahdistavalta, melkein loukkaavalta. Maryn olemus aaltoili, hän seurasi Röytä silmin ja korvin; ajatukset suhisivat ja veri niiden mukana. Tottahan se kerran haihtuu, tuumi hän. Mutta niin ei käynyt Alicen ihastus tai oikeammin rakastuminen, kuultava ja nähtävä joka sanassa, joka katseessa lisäsi huimausta. Oliko Röy todella niin ruma? Tuo leveä, pystysuora otsa, nuo pienet säihkyvät silmät, kiinni puristettu suu, ulkoneva leuka osoittivat yhdessä jotakin tavattoman voimakasta, mutta se kävi hauskaksi sen kautta, ettei hänellä melkein ollut nenää. Hauskaa oli myös enin osa siitä, mitä hän puhui. Niin ikuisesti hyvällä tuulella ja lystikäs, että hänestä räiskyi, niin loppumattoman täynnä päähänpistoja. Hänen ulkonainen käytöksensä ei ollut raju; päinvastoin hän oli itse kohteliaisuus, huomaava, joskus mielistelevä. Se johtui hänen ylen valtavasta olennostaan. Tuollainen räiske tuli yksin puheesta ja silmistä. Mutta hänen muotonsa vaikutti osaltaan, hänen väkevä kätensä, hänen kokoon ahtautunut jalkansa, joka oli pelkkää jalkarintaa, hänen hartiansa, niskansa, rintakehänsä, puhuivathan nekin, ne vahvistivat, ne todistivat. Niistä ei päässyt hetkeksikään rauhaan. Ja puhe oli herkeämätöntä.

Mary ei tuntenut muuta keskustelumuotoa kuin kansainvälisen seuratavan. Kevyttä puhelua ilmasta, päivän tapauksista, kirjallisuudesta ja taiteesta, satunnaisuuksista matkalla tai oleskelun aikana, kaikki tyyni puolentoista kyynärän päästä. Täällä sitä vastoin oli kaikki yksilöllistä ja ihan lähellä. Lisäksi hän tunsi itse vaikuttavansa Röyhyn kuin viini. Röy päihtyi yhä pahemmin ja kävi vallattomammaksi. Se vaikutti repivästi, se vei turvallisuuden. Niin pian kuin Mary soveliaisuuden kannalta saattoi lähteä, katosi hän, huumaantuneena, mieli sekaisin, oikeastaan hurjassa paossa. Hän lupasi itselleen juhlallisesti, ettei koskaan enää sinne menisi.

Vasta myöhemmin päivällä hän meni tapaamaan isäänsä ja rouva Dawesia. Hän ei kertonut kohtauksestaan mitään. Eipä hän edelliselläkään kerralla ollut puhunut. Rouva Dawes pyysi häntä katsahtamaan korttiin, joka oli pöydällä. — "Jörgen Thiis? Onko hän täällä?" — "Hän on ollut täällä koko talven. Nyt vasta hän oli kuullut meidän tulleen." — "Hän pyysi sanomaan sinulle terveisiä", huomautti isä; hän istui tapansa mukaan lukemassa.

Se tuotti ihan lepoa, kun vaan ajatteli Jörgen Thiisiä. Talvella viime vuonna olivat hän ja Jörgen olleet useasti yhdessä täällä Pariisissa. Monessa tilaisuudessa oli Jörgen ollut hänen kavaljeerinaan; niinpä julkisissa tanssijaisissa Elysées'ssä ja hôtel de Ville'ssä. Sellaisena kavaljeerina, josta hänellä oli kaikin puolin kunniaa. Pulska, hieno, kunnioittava. Isä kertoi, että Jörgen aikoi siirtyä diplomatiaan. "Siihen tarvittaneen toki varoja?" sanoi Mary. "Hän saa periä Klaus sedän" — vastasi rouva Dawes. "Oletko siitä varma?" — "Varma en ole." — "Eikö ole totta, että Klaus setä on hävinnyt hyvän joukon viime aikoina?" Rouva Dawes oli vaiti. Isä vastasi: "Saattaa olla." — "Auttaako hän edes Jörgeniä?" Ei kumpikaan vastannut. "Eipä Jörgenillä näy siis olevan kovin mainioita toiveita", sanoi Mary puheen päätteeksi. —

Frans Röyllä oli Pariisissa muuan tehtävä hallitukselta, ja siksi hän usein oli poissa. Nyt juuri oli näin laita, niin että Mary oli turvassa. Vaan hänen tullessaan kerran varhain aamulla Alicen luo, heidän kun piti yhdessä lähteä kaupungille — istui siellä Frans Röy! Tämä hypähti seisaalle ja Maryä vastaan. Hänen silmistään valui ihailua ja iloa, hän tarttui Maryn käteen molemmin kourin. Mitään säteilevämmän onnellista ei Mary ollut ennen nähnyt. Mary tunsi kovasti punastuvansa. Alice nauroi, ja se vaan teki asian pahemmaksi. Mutta Röyn puheliaisuus auttoi heidät pulasta. Tänään se näet oli tavaton hänelle itselleenkin. Hän oli juuri tullut mahdottoman isosta tehtaasta, ja sinne hän syöksi ja veti heidät mukaansa. Puolialastomat miehet kuokkineen pitkin kiehuvan metallin virtaa, tulipunaista, porehtivaa, — koneiden valtavuus ja siellä ihmiset alla kuin varovat muurahaiset jättiläismetsässä. Hän koetti heille selittää yksityiskohtiakin. Se onnistui täydellisesti; mutta se vei aikaa ja sitä kesti siihen asti, kun molempien ystävysten piti lähteä.

Heidän istuessaan vaunuissa oli Alicen mieli hyvin hilpeä. Olihan niin ilmeisen selvää, että Frans Röy oli tänään vahvasti vaikuttanut. —

Päivää myöhemmin Mary lähti Pariisista automobiililla yhdessä erään amerikalaisen avioparin kanssa. Hän oli poissa muutamia päiviä. Mutta ensimäinen, mitä hän takaisin tultuaan teki, oli käynti Alicen luona. Ihan oikein: siellä istui Frans Röy! Sekä hän että Alice hypähtivät pystyyn suuressa riemussa, Alice tuli häntä vastaan, syleili ja suuteli: "Karkuri, karkuri!" huusi hän. Liian vähän on taas sanoa, että Frans Röyn silmät kimaltelivat; ne ampuivat kuningastervehdyksiä. Siitä silmänräpäyksestä alkain, kun Mary häntä tervehti, ei hänen puheensa lakannut. Hän oli niin tuhmasti rakastunut, että Alicea alkoi pelottaa. Onneksi hänen täytyi keskeyttää; hänen oli suoritettava muuan toimi. Mary jäi vielä hänen jälkeensä, mieli kuohuksissa, myrsky ei ottanut tauotakseen. Alice huomasi sen ja tahtoi häntä tyynnyttää yrittämällä hartaasti, huolestuneesti selittää Frans Röytä. Mutta se vaan hämmensi; Mary lähti.

Iltapuolella, tullessaan toisten puheille - hän oli levännyt, hänen oli tarvinnut levähtää — hän kuuli piaanonsoittoa. Hän älysi heti, että siellä oli Jörgen Thiis hauskuttamassa vanhuksia. Jörgen oli todella taiteilija, ja hän piti siitä soittimesta, mikä heillä oli. Sen oli määrä seurata heitä Norjaankin. Mary astui ihan hänen luokseen, kiitti häntä siitä, että hän oli niin huomaavainen isää ja Eva tätiä kohtaan; paha kyllä, heidän täytyi niin usein olla yksin. Hän vastasi, että hänestä oli äärettömän iloista, kun hänen soittoonsa pantiin arvoa, ja että piaano oli viettelevä, tosiaan ensi luokan kone. Keskustelu päivällisen kuluessa ja sen jälkeen osoitti Marylle, kuinka nuo kolme olivat toisiinsa tottuneet; he voivat olla ilmankin hänen seuraansa.

Hän oli sydämestään kiitollinen siitä, että heillä oli niin hauska iltahetki. Siinä puhuttiin paljon kodista, vanhukset ikävöitsivät.

Heti kun hän oli mennyt, sanoi rouva Dawes: "Onpa se Jörgen hauska ja sivistynyt!" — Isä katsoi Maryyn ja hymyili. "Mitä sinä hymyilet, isä?" — "Muuten vaan", hän hymyili enemmän. "Tahdot kai tietää, mitä minä hänestä arvelen?" — "Niin, mitä sinä pidät hänestä?" Rouva Dawes oli pelkkänä korvana. "Kyl-lä." — "Sinä venyttelet!" — "E-en." — "No kuinkas —?" — "Oikeastaan pidän hänestä paljon." — "Mutta siinä on sentään jotain —?" Nyt Mary hymyili. "Minusta ei ole hauskaa, että hänen silmänsä ikäänkuin imevät minut itseensä." Isä nauroi: "Ihan kuin ruokaa? Niinkö?" — "Juuri niin!" — "Elinhaluinen mies, huomaa se, — kuten hänen isänsäkin." — "Mutta samoin kuin hänen isällään on hänelläkin niin monta muuta hyvää ominaisuutta", puuttui siihen rouva Dawes. "Niitä hänellä on", sanoi Anders Krog vakavasti. Mary ei siihen vastannut. Hän sanoi hyvää yötä ja tarjosi hänelle otsansa suudeltavaksi. — —

Pari päivää sen jälkeen, varhain aamulla, meni Mary tapaamaan Alicea hänen työhuoneessaan pihan puolella. Anders Krog oli nähnyt vanhaa kiinalaista posliinia, jota hänen teki mieli; mutta siihen oli tarpeen saada Alicen neuvo. Tähän aikaan päivää ja työhuoneessa saattoi Mary varmasti tietää tapaavansa Alicen yksin. Tavallisesti kuitenkin mallineen.

Hän meni suoraan sisään, puhumatta portinvartijalle. Alice tuli itse avaamaan. Hänellä oli yllään työpuku ja hänen kätensä oli likaantunut, niin ettei hän voinut tarjota sitä Marylle. "Onko siellä malli?" kuiskasi Mary. "Kohta saan", vastasi Alice kummallisesti hymyillen ja hiljaa; "malli odottaa viereisessä huoneessa. Vaan tule nyt!" Kun Mary tuli perille verhon eteen, näki hän, miksi malli odotti toisessa huoneessa; Frans Röy istui täällä. Näin varhain ja syvissä mietteissä. Hän ei edes huomannut heidän tuloaan. Ensi kerran Mary nyt näki hänet vakavana. Se sopi miehekkääseen muotoon ja hänen ilmeiseen voimaansa verrattomasti paremmin kuin mikään vallaton lystikkäisyys. "Katsokaa toki, kuka on tullut!" sanoi Alice. Frans Röy hypähti seisaalleen. — — —

Sen päivän keskustelu kävi vakavaksi. Frans Röy oli raskaalla mielellä; Maryn ei ollut vaikea käsittää, että juuri hänestä he olivat puhuneet.

Siksi he olivat hieman hämillään kaikki kolme. Kunnes Alice otti puheen ainetta aamulehdistä. Kaksi murhaa mustasukkaisuudesta, niistä toinen kovin kauhea, oli pöyristyttänyt heitä kaikkia, varsinkin Frans Röytä. Hän väitti, että romaanilaisten kansojen avioliittokäsitys oli kotoisin siltä ajalta, jolloin vaimo oli miehen omaisuutta ja uskottomuus siis rangaistiin kuolemalla. Kristinuskon kautta oli tosin myös vähitellen mies tullut vaimon omaksi. Etenkin katolisissa maissa. Niissä he sen vuoksi murhasivat toisiaan kilpaa, mies vaimonsa ja vaimo miehensä. Tästä ruvettiin vaihtamaan sanoja. Mary oli myös sitä mieltä, ettei kumpikaan aviopuoliso omistanut toistansa. Ne olivat vapaita yksilöjä ja saivat määrätä kumpikin kohtalonsa. Avioliiton jälkeen samoin kuin sitä ennenkin. Vain rakkaus määräsi. Jos rakkaus loppui, koska kehitys teki toisen tai molemmat toisenlaisiksi kuin mitä olivat avioliittoon mennessään tai jos toinen heistä tapasi jonkun, joka valtasi sielun ja ajatukset ja käänsi elämän toiselle uralle, niin piti hyljätyn tyytyä siihen. Ei tuomita tai murhata. Mutta Frans Röy ja hän joutuivat erimielisiksi, kun harkittiin, mikä oikeudenmukaisesti voisi erottaa aviopuolisot. Varsinkin kun he kajosivat siihen, minkä pitäisi heitä pidättää. Mary oli tässä paljoa vaateliaampi kuin toinen. Frans Röy ehdotti leikillään, että Maryn piti sanoa: "aviopuolisoilla on täysi vapaus erota; mutta he eivät saa sitä käyttää!" Toinen taas ehdotti, että Frans Röy sanoisi: "aviopuolisoiden on nimenomaan erottava; ellei heillä ole todellista perustetta, pitää heidän lainata joku!"

He joutuivat tässä keskustelussa syvemmälle kuin sanoihin. Frans Röytä viehätti hänessä kuin uusi laji kauneutta se, että Mary oli niin perin itsenäinen. Se loi uutta loistoa kaikkeen muuhun. Se ei ollut vallanhimoa. Se oli vaan suojaa, mutta korkeinta. Koko olento yhtyi siinä, loistaen. "Älä koske minuun!" säteili silmistä, äänestä, ryhdistä. Ehkä, jos siksi tulisi, valmis marttyyrikunniaan. Marystä tuli paljoa suurempi. Mutta myös avuttomampi. Juuri tuollaiset silmäävät liian korkealle ja kaatuvat ensi askeliin. Silloin he useinkin lankeavat kauheasti.

Frans Röy tuijotti häneen, unhotti vastaamisen, unhotti, missä istui. Tuntui kuin joku huutaisi: "Ota vaari hänestä!" Ritarillisuus tunkeutui hänen rakkauteensa voimakkain komentosanoin.

Mary huomasi hänen jäävän syrjään heidän keskustelustaan; mutta se ei häntä pysäyttänyt; aine oli liian kallista. Kun Frans Röy taas alkoi tarkata, kuuli hän Maryn purkavan sisällisintään, varmaan sitä aavistamatta. Mary sanoi, mitä oli miettinyt siitä alkaen, kun osasi sellaista ajatella. Se oli hänen puoleltaan niin luonnollista kuin nostaa hamettansa siinä, missä oli likaa, tai ulkona rannasta uida, kun ei enää ulotu pohjaan. Yksilöllisyys pelastettakoon, kasvakoon. Älköön sorrettako, älköön tahrattako; se oli ensimäinen ja viimeinen vaatimus.

Mutta Mary tunsi samalla Frans Röyn puoleen omituista vetoa, joka sai hänet puhumaan kaikki, mitä mielessä oli. Viime kerrasta oli niin pitkä aika. Hän ei lainkaan tiennyt, että sillä persoonallisuudella, joka vapauttaa ajatuksemme, samalla on valtaa meihin. Hän vaan tunsi, että täytyi puhua — ja hillitä itseään. Suloinen tajunta, jota hän ensi kerran koki.

Sen vuoksi liukui puheenaine edemmä. Sanoissa, jotka siirtyivät yhä lähemmä heihin itseensä ja lopulta eksyivät silmäin ja hengityksen hiljaisuuteen. Alice oli mennyt mallinsa luo. He joutuivat hämille huomatessaan jääneensä kahden. He vaikenivat ja välttivät toistensa katseita.

Kun oli hätäisesti katseltu milloin yhtä, milloin toista lukuisista taide-esineistä, yhtyi heidän huomionsa erääseen kädettömään fauniin; se seisoi heitä nauraen. He puhuivat yhdessä tästä vanhasta taidekappaleesta vaan ollakseen vaikenematta. Mistähän se lie löydetty? Miltä ajalta se oli? Se oli varmaankin ollut kallis. He puhuivat hillityin sanoin, hyväilevällä äänellä ja välttelevin silmin. Eivätkä he myöskään seisseet varmalla pohjalla. He tunsivat itsensä kevyemmiksi, ikään kuin olisivat ylemmässä ilmakerroksessa. Heistä tuntui, että se, mitä he ajattelivat oli paljastettuna, ja että he itse olivat läpikuultavia.

Silloin tuli Alice takaisin. Hän katsoi heihin sellaisella silmäyksellä, joka herätti molemmat. "Joko nyt olette selvillä avioliitosta?" sanoi hän; avioliitostahan puhuttiin, kun hän lähti huoneesta.

— Mary muisti, että hänen oli mentävä asialle ja että vaunut odottivat. Frans Röy muisti myös, mitä hänen oli toimitettava. Siksi he menivät yhdessä ulos. Läpi pihanpuoleisen huoneen, eteisen ja portista, Maryn vaunuja kohti. Mutta he eivät enää löytäneet äskeistä sävyä, ja siksi he olivat vaiti.

Hattu kädessä Frans Röy avasi hänelle vaunujen oven. Mary astui sisään, nostamatta katsettaan. Kun hänen istuuduttuaan oli tervehdittävä, odottivat häntä väkevimmät silmät, mihin hän koskaan oli katsahtanut. Täynnä intohimoa ja kunnioitusta.

Kahden tunnin päästä Frans Röy oli jälleen Alicen luona. Kauemmin hän ei voinut olla yksinään taivasta tavoittavine toiveineen.

Missä hän oli sillä välin ollut? Kaupungilla ottamassa jäljennöstä Donatellon "pyhästä Ceciliasta". Hänen täytyi verrata! Mutta sen saattoi Alice ennakolta arvata, että Donatellon Cecilia joutui kamalasti tappiolle.

Nyt alkoi Alicea todella pelottaa. "Rakas ystävä, te ajatte koko asianne pilalle. Se on luonteenne mukaista." Hän vastasi ylpeästi: "En ole vielä koskaan todenteolla pyrkinyt päämäärään, jota en myös olisi saavuttanut." — "Sen kyllä uskon. Te voitte tehdä työtä, te pääsette esteistä voitolle, te voitte myös odottaa." — "Voin kyllä!" — "Vaan te ette voi hillitä itseänne, te ette voi antaa hänen tulla teidän luoksenne." — "Mitä tämä nyt merkitsee, Alice?" — Se koski häneen kipeästi. "Sen on määrä muistuttaa teille, rakas ystävä, että te ette tunne Maryä, te ette tunne sitä maailmaa, missä hän on. Te olette metsäkarhu." — "Vaikkapa niin, että olenkin metsäkarhu. Sitä vastaan minulla ei ole mitään. Mutta entä kun hän nyt on mielistynyt metsäkarhuun? Sellaisessa asiassa ei erehdy!" Hän ei suvainnut alennettavan korkeata mielialaansa. Sitten hän kääntyi rukoillen Alicen puoleen; vieläpä tahtoi häntä syleillä; hänellä oli taipumusta syleilemään.

"Ei, olkaa nyt siivolla, Frans! Johan te häiritsette minua toisen kerran." — "Teitä on nyt häirittävä, te ette saa muovaella sen naisen mukaan, joka on tuolla vankilassanne. Rakas Alice, oma ystäväni, teidän on muovaeltava minun onneani!" — "Mutta mitä voin sen lisäksi tehdä, mitä jo olen hyväksenne tehnyt?" — "Te voitte minulle hankkia pääsyn heidän kotiinsa." Alice harkitsi. "Ei se ole niinkään helppoa." — "Mitä vielä — te kyllä sen keksitte. Teidän täytyy, teidän täytyy!" Niin kauan hän puhui, syleili ja hellitteli, kunnes Alice taipui ja lupasi.

Miten hän siinä nyt menettelikin, — huonosti asian kävi. "Jos pyydän isää ottamaan vastaan nuoren miehen, jolle häntä ei ennen ole esitetty, niin varmasti hän sen käsittää väärin", sanoi Mary. Alice myönsi sen kohta. Hän oli suuttunut itseensä, kun ei ollut tuota älynnyt. Sen sijaan että olisi Maryn kanssa neuvotellut, eikö asiaan voisi toisella tapaa käydä käsiksi, hän jätti koko tuuman. Hän oli harmissaan vielä ilmoittaessaan Frans Röylle tuloksen; hän tunsi, sanoi hän, ettei Mary halunnut ketään välittäjäksi. Hän teroitti taas, että Röyn oli oltava varovainen.

Frans Röy joutui onnettomaksi. Alice ei ruvennut häntä lohduttamaan.

Päivää myöhemmin Frans Röy taas tuli. "Minä en voi siitä luopua", sanoi hän. "Myöskään en voi mitään muuta ajatella."

Niin kauan hän istui siellä ja niin usein hän uudisti iäti samaa kaikenlaisin kertauksin, ja niin onneton hän oli, että hyvän Alicen tuli häntä sääli. "Kuulkaapas", sanoi hän, "minä kutsun heidät yhdessä tänne. Siten voi kutsu Krogien luo tulla itsestään." — Hän hypähti pystyyn: "Sepä on mainio aate. Rakas ystävä, tehkää niin!" — "Ei sitä voi nyt heti tehdä. Anders Krog on kipeänä. Meidän täytyy odottaa." Frans Röy seisoi pettyneenä ja tuijotti häneen. "Mutta ettekö voi toimittaa meitä kahta taas yhteen?" — "Kyllä minä sen voin." — "No toimittakaa — niin pian kuin suinkin! Rakas, hyvä ystävä, niin pian kuin suinkin!"

Se onnistui. Mary oli heti valmis häntä taas tapaamaan.

He yhtyivät Alicen luona ajaakseen yhdessä näyttelyyn Champs
Elysées'hen.

Taideteoksien yhdessä katseleminen on todellista keskustelua ilman sanoja. Ne harvat sanat, mitä siinä puhutaan, herättävät satoja. Vaan näitä ei sanota. Toinen tuntee toisen kautta tai luulee tuntevansa. He yhtyvät molemmat yhdessä kuvassa erotakseen toisessa. Silloin he oppivat toisiaan tuntemaan paremmin yhdessä tunnissa kuin muuten viikoissa. Alice johti heitä kuvasta kuvaan; mutta itse pysyi hän omalla alallaan — mitä edemmä, sitä täydellisemmin. Hän katsoi niinkuin taiteilija katsoo. Ne kaksi, jotka aloittivat kuvista, joutuivat yhä suuremmassa määrin havaitsemaan toisiaan kuvien kautta. Siitä tuli kuiskutusleikkiä nopein silmin, niukoin sanoin, kevyesti osoittelevin sormin. Mutta ne, jotka hapuilevat toistensa lähelle salateitä, riemuitsevat samalla määrättömästi. Ja suovat kernaasti aavistaa, että niin on asian laita. Se on kuin lintujen leikkiä, jotka uivat veden alla ja pistäytyvät esille kaukana — sitten taas hakeakseen toistensa seuraa. Hetken onnea lisäsivät ne monet silmät, jotka heitä katselivat.

Alikerrassa kuvateosten seassa Alice vei heidät ihan keskelle alaa. Hän seisahtui tyhjän jalustan eteen ja kääntyi kaitsijan puoleen. "Eikö atleetti vielä ole kunnossa?" — "Ei, neiti, ei, paha kyllä", vastasi toinen. "Lieneeköhän sitä taas kohdannut onnettomuus?" — "En tiedä, neiti." Alice selitti Marylle, että eräs atleettikuvapatsas oli mennyt pystytettäessä palasiksi. "Atleetti?" kysäsi Frans Röy, hän oli hieman syrjemmällä, nyt hän riensi paikalle. Molemmat toiset hymyilivät. "Mikä atleetti? Ettekö te puhuneet atleetista?" — "Kyllä", sanoivat he ja nauroivat. "Mitä nauramista siinä on?" sanoi Frans Röy. "Minulla on serkku, joka on atleetti." Nyt molemmat naiset nauroivat hurjemmin. Frans Röytä kovasti ihmetytti. "Voin vakuuttaa, että hän on kunnollisimpia miehiä, mitä tunnen. Ja niin eriskummaisen vikkelä. Meidän suvussamme on sitä vikaa. Poikana minä olin kahtena kesänä hänen luonaan sirkuksessa."

Toiset nauroivat. "Mitä vietävää te nauratte? Minulla ei elämässäni ole ollut ihanampia päiviä kuin sirkuksessa." Naiset kiiruhtivat ovelle päin, hurjasti paeten nauruineen. Frans Röyn täytyi seurata, mutta hän oli äkeissään: "En minä käsitä, mitä te nauratte", sanoi hän, kun he kaikki istuutuivat vaunuihin. Vaan nauroi itsekin.

Tästä pikku väärinkäsityksestä johtui, että kaikki kolme olivat mitä parhaalla tuulella, kun pysähdyttiin Maryn asunnon eteen.

Alice ja Frans Röy ajoivat edemmä kahden. Frans Röy kääntyi ylen onnellisena Aliceen päin ja kysyi, eikö hän ollut tänään esiintynyt kilttinä poikana? Eikö hän ollut pysynyt nahoissaan? Eikö hänen "afäärinsä" ollut loistavalla kannalla? Hän ei malttanut kuulla toisen vastauksia, hän nauroi ja jaaritteli ja tahtoi vihdoin seurata Alicea kotiin. Mutta sitäpä Alice varoi sallimasta. Sitten Frans Röy tahtoi korvaukseksi, kun jätti hänet rauhaan, että Alice ottaisi heidät molemmat mukaansa ajoretkelle _bois de Boulogne'_en, pitkin tietä _la bagatelle'_n ohi. Se retki oli sovitettava aamuksi kello yhdeksän. Silloin tuoksui metsä vahvimmin, silloin kuului lintujen laulu raikkaimmin, ja silloin he saisivat vielä olla yksin. Sen Alice lupasi.

Seuraavana perjantaina Alice nouti Maryn ennen kello yhdeksää aamulla, sitten he lähtivät noutamaan Frans Röytä.

Jo etäältä Alice näki hänen astuvan edestakaisin katukäytävällä. Käynnistä ja ryhdistä hän aavisti pahaa. Mary ei voinut häntä nähdä, ennenkuin vaunut pysähtyivät. Mutta silloinpa hänen kasvojensa yli lennähti liekki kaikesta siitä tulesta, mikä Frans Röyn kasvoissa paloi. Tämä hyökkäsi vaunuihin kuin saaliiksi voitettuun laivaan. Alice riensi kiinnittämään hänen huomiotansa, jott'ei heti tulisi purkausta. "Kuinka ihana aamu", sanoi hän, "juuri senvuoksi, ettei nyt ole täyttä aurinkoa! Ei mikään ole kauniimpaa kuin hillitty sävy sellaisessa värikkäässä maisemassa, jollaiseen nyt ajamme." Mutta Frans Röy ei kuullut, hän ei ymmärtänyt mitään paitsi Maryä. Valkea huntu, heitetty hänen punaisen tukkansa ylitse, puoliavoin, raikas suu sai hänet järjiltänsä. Alice mainitsi, että metsän tuoksu oli rikastunut siitä alkaen, kun japanilaiset puulajit olivat varttuneet. Aina kun nämä lähettivät huimia tuulahduksia tyylikkääseen eurooppalaiseen metsäntuoksuun, tuntui siltä, kuin outoja lintuja pyrähtelisi oudoin huudoin puiden seasta. Heti julisti Frans Röy pontevasti, että siitä saivat metsän omat linnut uutta laulua. Niin ihmeellisesti kuin ne lauloivat tänä aamuna, arveli hän, eivät ne olleet koskaan laulaneet.

Alice pelkäsi räjähdystä yhä pahemmin. Hän tahtoi sen ehkäistä houkuttamalla Frans Röytä katsomaan värien vastakohtia metsässä ja niityllä ja etäisyydessä. Retki la bagatelle'a kohti onkin niistä niin rikas. Mutta Frans Röy istui taaksepäin, hänen täytyi joka kerta kääntyä heistä poispäin, nähdäkseen, mitä Alice tahtoi hänen näkemään. Siitä hän kävi maltittomaksi; vielä pahemmin siitä, että Maryn ja hänen joka kerta oli keskeytettävä puheensa. "Emmekö mieluummin astu maahan ja hieman kävele?" sanoi hän. Vaan tätäpä Alice enimmin pelkäsi; mitä silloin voisikaan Frans Röyn päähän juolahtaa?

"Katsokaahan toki ympärillenne!" huusi Alice Frans Röylle. "Eikö tunnu siltä, kuin värit laulaisivat kuorossa?" — "Missä?" kysyi hän jyrkästi. — "Hyvänen aika, katsokaapas vaan kaikkea tuota erilaista vihreyttä itse metsässä! No mutta katsokaa! Ja sitten niityn vihreyttä taas sen rinnalla!" — "Minä en huoli sitä katsella! En hituistakaan!" hän kääntyi taas naisiin päin ja nauroi. "Eiköhän kuitenkin olisi parempi astua maahan?" ryntäsi hän jälleen. "Toista on sentään metsässä juoksennella kuin sitä katsella. Samoin nurmella." — "Nurmelle on kielletty astumasta." — "No kävellään sitte helkkarissa maantiellä ja katsellaan kaikkea. Kyllä se on vähän parempaa kuin ajaa ahtaissa vaunuissa!" Mary yhtyi siihen.

"Enpä minä tosiaankaan ole tuonut teitä tänne kävelemään. Meidänhän piti ihailla historiallista _la bagatelle'_n linnaa ja sitä ympäröivää metsää. Sen vertaa ei ole missään. Ja pitihän meidän päästä niin kauas kuin suinkin. Sitä emme ainakaan voi, jos alamme kulkea jalan."

Tämä vetoominen sai heidät pysymään hetkisen alallaan. Täytyihän vaunujen omistajan saada määrätä. Mutta Marykin oli vähitellen käynyt vallattomaksi. Hänen silmänsä, joissa tavallisesti oli jotakin mietiskelevää, loistivat elämänhalusta. Tänään hän nauroi Frans Röyn kaikille hilpeille sutkauksille, hän nauroi ihan tyhjästäkin. Hän tahtoi ehtimiseen kukkia, mitä näki. Heidän oli joka kerta pysähtyminen riipiäkseen kukkia ja lehtiä. Hän täytti niillä vaunut, niin että Alice lopulta pani vastaan. Silloin Mary heitti kaikki ulos ja vaati tiukasti päästä itsekin vaunuista.

He seisauttivat ja astuivat maahan.

He olivat nyt kaukana _la bagatelle'_n toisella puolen ja käskivät kääntää vaunut. Näiden piti ajaa hiljaa jonkun matkaa takaisinpäin, sitten he tulisivat perästä.

He eivät olleet astuneet montakaan askelta, kun Frans Röy rupesi heittämään kiekkoa, s.o. viskautui syrjittäin eteenpäin käsilleen, keikahtaakseen siitä taas jaloilleen, sitten jälleen syrjittäin käsilleen ja niin poispäin, yhä nopeammin. Sitten hän kääntyi ja tuli samaten takaisin. "Tämä on minun sirkustemppujani", sanoi hän säteillen. "Tässä on toinen temppu!" Hän keikautti itsensä siitä, missä seisoi, ilmassa ympäri ja tuli taas maahan jaloilleen, tarkalleen samaan paikkaan, josta oli hypännyt. Sitten kerta vielä. "Näettekö? Ihan siihen, mistä hyppään!" Hän riemuitsi, toisti temppunsa kaksi kertaa, kolme kertaa, neljä, viisi.

He ihailivat häntä. Sietipä ihaillakin, kun näki tuon kookkaan, väkevän miehen suorittavan temppunsa mitä helpoimmin, niin että siitä todella tuli kaunista. Heidän ylistyksensä innostamana hän alkoi pyöriä sellaisella vauhdilla, että toisten tuli paha olla pelkästä näkemisestä. Eikä se ollut kaunistakaan. He kääntyivät poispäin ja kirkuivat. Tämä riemastutti häntä kauheasti. Harmistuneena huusi Alice: "Te olette todellakin sellainen poikavekara kuin mikäkin seitsentoistavuotias!" — "Kuinka vanha te olette?" kysyi Mary. "Yli kolmenkymmenen." Silloin he nauroivat täyttä kurkkua.

Sitä heidän olisi pitänyt karttaa. Se hänen täytyi rangaista. Ennenkuin Alice aavistikaan, sieppasi Frans Röy häntä vyötäisistä ja kiiti hänen kanssaan mitä tuiminta juoksua viertotietä ylöspäin, niin että pöly tuprusi. Painava Alice ponnisti vastaan kaikin voimin ja kirkui. Mutta ei auttanut; se vaan huvitti Frans Röytä. Hattu putosi, huivi putosi, Mary juoksi jäljestä ja korjasi maasta, naurusta ihan koukussa. Sillä nuo kömpelöt vastustusyritykset ilman pienintäkään apua olivat kerrassaan repäiseviä. Vihdoin Frans Röy kääntyi, ja he tulivat samaa hurjaa ravivauhtia takaisin ja pysähtyivät Maryn luo. Alicen kasvot kiihdyksissä, hikisinä ja punaisina. Hänen hengästynyt raivonsa, joka ei löytänyt sanoja, sai Maryn kikattamaan. Frans lauloi: "hop-sa-sa! hop-sa-sa!" Alicen edessä, kunnes tämä jaksoi puhua ja torua hänet pahanpäiväiseksi. Silloin hän nauroi.

"Entä te —?" kääntyi nyt Mary Frans Röyn puoleen. "Eikö se laisinkaan koskenut teihin?" — "Eipä juuri. Pitäisi kohta tehdä sama temppu teidän kanssanne!" Mary kauhistui. Hän oli juuri antanut Alicelle hatun ja piteli hänen huiviaan ja omaa hattuaan, jonka oli ottanut päästään. Mutta kirkaisten viskasi hän molemmat käsistään ja lähti juoksemaan vastakkaiselle taholle, sinnepäin, missä vaunut olivat.

Silmänräpäystäkään Frans Röy ei ollut aikonut, mitä oli uhannut. Se oli vaan hullutusta. Vaan kun hän näki Maryn juoksevan, vieläpä sellaista vauhtia, jota ei olisi luullut hänellä olevan tai kellään naisella, tuntui se hänen upseerisydämessään taisteluvaatimukselta. Alice huomasi sen ja hätäili: "Älkää tehkö sitä!" Sanat heittäytyivät hänen tielleen niin tunkevina, että hän epäröi. Mutta Mary tuolla kiitämässä valkoisessa hameessaan, ylinnä punainen tukka, vaihtaen jalkoja niin vinhasti ja kevyesti, että jo pelkkä rytmi vietteli, veipä häneltä tajunnankin, se hänet viskasi kilparadalle, ennenkuin itse tiesikään. Juuri kun Alice toisen kerran ja epätoivoissaan huusi: "Älkää tehkö sitä!"

Valkoinen juova tomun yläpuolella tuolla edessäpäin valahti kuin aurinko hänen silmiinsä ja mielikuvitukseensa. Se hänet sokaisi. Hän juoksi kuin tajutonna. Hän juoksi kuin huudettaisiin tuolta edestäpäin yhtä mittaa: "ota minut! ota minut!" Hän juoksi kuin Maryn saavuttaminen olisi elämän korkein palkinto.

Mary oli päässyt melkoisesti edelle. Juuri se kiihotti Frans Röyn kaikki voimat äärimmäiseen ponnistukseen. Kilpajuoksuun onnesta sen kanssa, joka tahtoi vaan ottajalle antautua. Polttava veri pani hänen korvansa suhisemaan, himo siinä loihti. Kaikkien näiden päivien ja öiden yhteen ryntäävät kaipaukset pyrkivät nyt voittoon. Tahtoivat vihdoin kerrankin puhua. Tai oikeastaan, tässä ei tarvinnut puhua; olihan hänellä Mary nyt sylissään.

Nyt Mary käänsi päätään, — näki hänet, kiljahti, kokosi hameensa, — ja kiiti sitten vieläkin vinhemmin! Frans Röy menetti järkensä. Hän luuli kiljahduksen olleen houkutusta. Hän näki Maryn viittaavan eteenpäin, hän luuli sillä osoitettavan, missä Mary aikoi pysähtyä ja pitää itseään pelastuneena. Täytyi siis saada hänet kiinni, ennenkuin sinne ennätti. Frans Röykin syöksähti nyt viimeiseen porhallukseen, ja se vei hänet yhtä vauhtia ihan likelle Maryä. Hän luuli jo tuntevansa Maryn tuoksua; kohta saisi kuulla hänen hengitystään. Frans Röy oli niin riehaantunut, ettei tiennyt kajoovansa Maryyn, ennenkuin tämä katsahti taakseen. Mary laski heti hameensa vapaaksi, ja hypättyään pari askelta lisää hän seisahtui. Frans Röyn käsivarsi tarttui hänen vyötäisiinsä, hän poltti, hän tempasi Maryn rajusti puoleensa, — kun samassa kuuli mitä julmistuneimman: "Päästäkää irti!" Hengenahdistus teki sen niin tavattoman kiukkuiseksi. Frans Röy ihan kauhistui; vaan luuli olevansa pakotettu tukemaan häntä, kunnes hän pääsisi läkähdyksestään; siksi hän piti kiinni. Silloin, hengenahdistuksen samalla puristuneella tuikeudella: "Te ette kelpaa kavaljeeriksi!" Frans Röy hellitti.

Kuului kavioiden kapsetta, vaunut lähenivät kiireesti. Molemmat pukilla istujat olivat seuranneet tapausta; heille Mary oli viitannut. Sokeassa takaa-ajossaan Frans Röy oli nähnyt vaan hänet.

Nyt Mary astui vaunuja kohti. Hän piti nenäliinaa kasvoillaan; hän itki. Palvelija hypähti maahan ja avasi vaunujen oven.

Frans Röy kääntyi hänestä poispäin, lohdutonna, järki halvaantuneena. Tuolta tuli Alice. Hän kantoi huiviaan ja Maryn hattua ja meni suoraan vaunuihin päin välittämättä Frans Röystä. Kun tämä aikoi tavata hänet, viittasi Alice pysymään poissa.

* * * * *

Kolmantena päivänä tapahtuman jälkeen saapui Frans Röy Alicen luo. Alice ei ollut kotona. Seuraavana päivänä hän sai saman ilmoituksen. Sitten hänen täytyi matkustaa pois muutamiksi päiviksi. Vaan tultuaan kotiin hän taas lähti Alicea tapaamaan. Hän meni juuri äsken kaupungille, vastasi palvelija. Nyt työnsi hän muitta mutkitta palvelijan syrjään ja astui sisään.

Alice puuhaili innokkaasti moniaiden taide-esineiden seassa; näitä oli pöydällä ja tuoleilla tai pystyssä laattialla. "Mutta Alice —?" sanoi hän tyynesti ja haikeasti. Alice hätkähti; mutta samassa Frans Röy havaitsi Alicen takana hänen isänsä. Siksi hän astui esille ikäänkuin ei olisi mitään sanonut.

Taide-esineet pantiin syrjään; Frans Röy oli siinä apuna. Isä lähti huoneesta. "Mutta Alice?" toisti silloin Frans Röy nuhdellen. "Ette kai aikone sulkea minulta oveanne? Ja juuri kun olen niin onneton?" Alice ei vastannut. "Olemmehan aina olleet niin hyviä tovereita ja pitäneet niin hauskaa seuraa?" Alice seisoi poispäin kääntyneenä eikä mitään vastannut. "Jos olenkin käyttäytynyt tuhmasti, niin tunnemmehan me kaksi toisemme niin hyvin, ettei se voi meitä erottaa?" — "Kaikella pitää sentään olla rajansa", kuuli Frans Röy. — Hän hieman viivytteli. "Rajansa? Rajansa? Johan nyt jotakin, Alice. Meidän välillämme ainakin on —". Ennenkuin hän ehti pitemmälle, riensi Alice: "Ei saa käyttäytyä sillä tapaa toisten läsnäollessa!" Hän oli tulipunaisena. — "Jaha, mutta mitä te tarkoitatte —?" Hän ei käsittänyt. Alice kääntyi poispäin: "Toisten läsnäollessa kohdella minua sillä tapaa…", selitti Alice. "Mitähän Mary siitä ajattelee?" — Nyt vasta Frans Röylle selvisi, että hän oli kohdellut hullusti myös Alicea, hän oli koko ajan ajatellut vaan Maryä. Nyt hän häpesi. Häpesi hirveästi ja astui Alicen luo. "Pyydän teiltä anteeksi, Alice, olin niin iloinen, etten ajatellut. Vasta nyt sen tajuan. Antakaa minulle syntisparalle anteeksi! Katsokaahan nyt minuun!" Alice käänsi päänsä häneen päin, silmät onnettomina ja täynnä kyyneliä; ne kohtasivat Frans Röyn silmät, jotka myös olivat onnettomia, vaan rukoilevia. Niinpä ei kestänyt kauvaa, kunnes heidän molempien katseensa sulivat yhteen. Frans Röy ojensi käsivartensa, syleili häntä, tahtoi suudella; mutta tätä ei sallittu. "Alice, rakas, kulta Alice, tottahan te jälleen minua autatte?" — "Siitä ei lähde mitään hyötyä. Te pilaatte kaikki." — "Tästä alkaen teen, mitä ikänä minulta pyydätte". — "Niin te olette ennenkin luvannut". — "Mutta nyt olen oppinut. Nyt pidän sanani! Kunniani kautta!" — "Ei kukaan voi luottaa siihen, mitä lupaatte. Sillä te ette ymmärrä." — "Vai en ymmärrä?" — "Ette. Ettehän aavistakaan, kuka hän on!" — "Myönnän, että lienen hairahtunut; sillä tähän hetkeen saakka en käsitä, miksi hän niin kiivastui". — "Kuinka te sitä käsittäisitte!" — "Niin, sillä kun hän viskasi kaikki pois ja lähti juoksemaan, uskoin minä todellakin, että hän tahtoi minut saada juoksemaan perässään". — "Ettekö kuullut, kun kahdesti huusin: 'Älkää tehkö sitä!'" — "Kyllä; mutta en sitäkään käsittänyt". — Alice istui toivotonna. Hän ei enää sanonut mitään, hänestä tuntui kaikki olevan turhaa. Frans Röy istuutui häntä vastapäätä: "Selittäkää se minulle, Alice! Ettekö nähnyt, miten hän nauroi, kun riepoitin teitä pitkin tietä?" — "Ettekö vielä ole älynnyt, mikä suunnaton matka meistä muista on häneen?" — "Mary Krog ei ole vaativainen, ei kopea. Ei vähääkään." — "Ei, sitä hän ei ole. Nyt te taas käsitätte minut väärin. Kun me muut olemme tavallisia olentoja, joihin ken tahansa kernaasti voi koskea, asuu hän sitä vastoin etäisyydessä, jota kukaan ei vielä ole lyhentänyt puoltakaan metriä. Ei ylpeydestä eikä luulottelusta." — "Ei, ei." — "Hän on sellainen. Ellei hän olisi sellainen, hänet olisi jo aikoja saavutettu ja naitu. Ettehän vaan luule tarjouksia puuttuneen?" — "Sen käsittää jokainen." — "Kysykää rouva Dawesilta! Hän pitää niistä päiväkirjaa tuhansissa kirjeissään. Hän ei muusta nyt kirjoitakaan."

"Mutta miten tämä on ymmärrettävä, rakas Alice?" — "Sen ymmärtää helposti. Hän on lempeä, myöntyväinen, avulias, kaikkea mitä vaan tahdotte. Mutta hän asuu keijukaisten maassa, jonne ei ketään päästetä. Hän vartioitsee sitä mitä rikkomattomimmalla huolella ja hienotunteisuudella!" — "Siis järkkymätön!" — "Ehdottomasti! Senkään vertaa ette siis ole vielä käsittänyt!" — "Olen sen kyllä käsittänyt, vaan unhotin."

Frans Röy jäi istumaan ikäänkuin kuuntelisi jotakin kaukaista. Hän kuuli taas ne valkoiset tuskanhuudot, jotka värähtelivät ilmassa, kun hän pääsi Maryn lähelle; hän näki peljästyneen viittauksen vaunuja kohti, tunsi Maryn värisevän ruumiin, kuuli hänen vihanpurkauksensa, minkä kaikki hänen jäljellä oleva voimansa syöksi, hän näki Maryn menevän itkien. Yht'äkkiä hän käsitti! Mikä tyhmä, raaka ilkiö hän olikaan!

Hän istui yhä ääneti, onnetonna.

Mutta hänen luontonsa mukaista ei ollut heittäytyä epätoivoon. Pian hänen muotonsa kirkastui. "Olkoon mitä tahansa, mutta leikkiä se vaan oli, rakas Alice." — "Hänen puoleltaan se oli muutakin. Niin juuri, sitä ette kai epäile?" — "Häntä on ahdisteltu ennenkin vai mitä?" — "Monella tapaa." — "Siksi hänet mielikuvitus nyt valtasi?" — "Tietysti. Näittehän sen?" — Frans Röy oli vaiti. "Mutta kuulkaapas nyt, hyvä Frans, — eikö siinä ollut Teidänkin puoleltanne muuta kuin leikkiä? Eikö se ollut sitä, mikä ratkaisee?"

Frans Röy taivutti päätään häveten. Sitten hän astui kerran laattian poikki ja tuli takaisin. "Hän on itsevaltias. Hän ei suostu valloitettavaksi. Minun olisi pitänyt pysähtyä —?" — "Te ette olisi saanut laisinkaan ajaa takaa. Ja nyt hän olisi omanne." Frans Röy vaipui taas istumaan, kuin raskas taakka hartioilla.

"Sanoiko hän mitään?" tiedusti Alice tutkivin silmin. — Frans Röy olisi mieluimmin sen salannut, mutta kysymys toistettiin. "Hän sanoi, etten minä kelpaa kavaljeeriksi."

Alicen mielestä tämä oli paha asia. Sitten Frans Röy kysyi, oliko Mary sanonut hänelle mitään? Vaunuissa? "Ei sanaakaan. Mutta minä puhuin. Löylytin teitä. Aika lailla." — "Eikä hän ole sitten puhunut mitään?" — Alice ravisti päätään. "Teidän nimenne on pyyhitty pois sanakirjasta, rakas ystävä." — —

* * * * *

Muutamien päivien kuluttua Frans Röy sai putkipostitse kirjeen, joka hätäisesti ilmoitti hänelle, että kello 11 aamupäivällä he taas ovat champs Elysées'n näyttelyssä. Kun tämä sana joutui hänelle, oli kello jo 11.

Mary oli tullut Alicen luo ja pyytänyt häntä mukaansa. Heidän oli määrä arvostella erästä hollantilaista rannikkomaisemaa, jonka hänen isänsä aikoi ostaa. Hinta tuntui heistä kaikista koko kireältä, ehkä Alice voisi hankkia paremmat ehdot. Maryn vaunut odottivat ulkopuolella. Alice poistui hänen luotaan, riensi kirjoittamaan Frans Röylle, meni sitten pukeutumaan, mikä vastoin tavallisuutta vei tänään paljon aikaa. He tulivat näyttelyyn, löysivät kuvan, menivät toimistoon, jossa heidän täytyi odottaa. Tekivät sitte tarjouksensa, jättivät osoitteensa ja palasivat näyttelyn alakertaan; sillä he etsivät taas atleettia. Nyt se seisoi siellä kaikessa, miehekkäässä voimassaan. Alice tuli ensiksi sen luo ja puhkesi: "Taivas, sehän on —" vaan keskeytti ja kääntyi Marystä poispäin. Hän katseli patsasta kaikilta puolilta, yhä uudelleen, sanomatta sanaakaan. Juuri se, mikä oli Frans Röylle ominaista, että hänen voimansa ei ollut päälläpäin lihaspusseina, vaan jäntevyyttä mitä kaunismuotoisimmassa, solakassa ruumiissa, se ilmeni tässäkin. Siinä oli Frans Röyn ryhti ja pään heitto, hänen leveä otsansa vinosti ylhäällä, hänen kätensä, hänen lyhyt, väkevä jalkateränsä, — kaikki tyyni oli tässä. Kuvapatsas vaikutti kuin sotalaulu. Ensi kerran Alice nyt keksi sanan, joka kuvasi Frans Röyn vaikutelmaa. Se lumosi hänet kuin marssin rytmi. Ihan samaa, mitä hän usein oli tuntenut nähdessään Frans Röyn astuvan. Oliko tämä yhtäläisyys erikoinen sattuma vai oliko Frans Röy todellakin… hänen tuli kuuma ja täytyi hetkeksi poistua kuvateoksen läheltä, katsomaan jotakin muuta.

Mary oli koko ajan pysynyt Alicen takana, joka oli hänet kokonaan unhottanut. Nyt, kun Alice oli syrjässä, heräsi hänessä väkistenkin kysymys: ymmärtääköhän Mary, mitä hän näkee?

Alice odotti hieman, ennenkuin alkoi pitää häntä silmällä. Mary seisoi kuvapatsaan edessä selkä Aliceen päin ja kauan liikkumatta. Alice kävi kovin uteliaaksi. Hän kiersi toiselle sivulle muiden kuvateosten sekaan, otti esille pincenez'n ja tarkasti Maryä. Tämän silmät olivat puoleksi ummessa, hänen povensa aaltoili. Hän siirtyi hitaasti ihan ympäri patsaan, loittoni, taas läheni, pysähtyi jälleen puoleksi eteen, puoleksi sivulle.

Sitten hän katselee ympärilleen Alicea hakien ja äkkää hänet, pincenez suunnattuna ihan itseään kohti; vieläpä Alice piti siitä kiinni nähdäkseen selvemmin. Siitä ei voinut erehtyä: Alicen kasvot olivat pelkkää veitikkamaista hymyä.

On asioita, joita toinen nainen ei suo toisen huomata. Maryn veri kuohahti; suuttuneena ja loukkaantuneena hän tunsi Alicen silmäyksen olevan insulte — sana ajateltiin ranskaksi. Hän käänsi äkkiä selkänsä kuvapatsaaseen ja lähti ovelle päin. Mutta vähä väliä hän pysähtyi ollakseen katselevinaan muita teoksia. Itse asiassa päästäkseen voitolle siitä kiihtymyksestä, johon oli joutunut. Vihdoin hän pääsi ulko-ovelle. Hän ei katsonut, tuliko Alice jäljestä; hän meni ulos etusuojamaan ja sieltä edemmä.

Vaan juuri kun hän oli päässyt ulkopuolelle, saapui Frans Röy kiireesti. Niin hätäisesti kuin hänelle olisi lähetetty sana ja hän olisi myöhästynyt. Frans Röy repäisi hatun päästään saamatta nyökkäystäkään vastaukseksi, vain pari tuikeata silmää. "Elkää nyt enää olko julmalla päällä!" sanoi hän leveimmällään itämurteellaan, hyvänsävyisesti ja poikamaisesti. Mary elostui, niin, hän ei voinut muuta, hän hymyilikin ja oli todella ottaa vastaan hänen ojennetun kätensä, — kun huomasi hänen silmiensä tekevän salamamatkan taaksensa ja palaavan mukanaan pikkuruikkusen voitonriemua. Silloin Marykin käänsi päätään ja kohtasi Alicen siimat. Niissä oli erikoisen paljon sekä ilkamoimista että riemua. Siis sovittu yhtymä! Silloin Mary muuttui. Ikäänkuin huimimman tornin korkeudesta hän katsahti alas toiseen ja toiseen — ja jätti heidät. Hänen vaununsa olivat vähän matkan päässä, hän viittasi, ja ne tulivat leveässä kaaressa jokseenkin sille kohtaa, missä hän odotti. Hänen isänsä vaunuissa ei ollut palvelijaa, hän avasi itse, ennenkuin Frans Röy ehtisi apuun. Hän nousi vaunuihin, ikäänkuin ei ketään olisi läsnä. Päästyään istumaan hän loi silmäyksensä Aliceen Frans Röyn ohitse. Paksu Alice tuli hitaasti vaappuen. Jo matkan päästä näki selvästi, että siinä hurjasti kamppailtiin naurun puuskausta vastaan. Ja kun Alice ehti perille ja näki Maryn istuvan isoisesti kasvot käännettyinä toiselle taholle ja Frans Röyn, urhon, tällä puolen seisovan kauhistuneena nahkapoikana, ei hän enää jaksanut hillitä itseään, hän purskahti nauruun, joka ravisti koko hänen painavaa olemustaan perustuksia myöten. Hän nauroi niin, että kyyneleet kierivät. Hän nauroi niin, että vaivoin ja vaan toisen avulla löysi astuimen ja kiskoi itsensä vaunuihin. Hän vaipui istuimelle Maryn viereen leveästi hohottaen. Vaunut retkahtivat. Hän istui nenäliina kasvoilla ja hirnui sen suojassa. Hän näki vilaukselta Maryn purppuranpunaisen suuttumuksen ja Frans Röyn kalpean kauhun, — sitä hurjemmin hän nauroi. Ajajankin täytyi nauraa, vaikk'ei lempo soikoon tiennyt miksi. Niin he lähtivät liikkeelle. Taas onnistumaton retki mitä parhaitten toiveitten lopuksi! Se oli mennyt niin myttyyn, kuin se nenäliina, jolla hän nyt kyyneliään kuivaili. Kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän pystyi mitään sanomaan. Tietysti hän sitten aluksi surkutteli Frans Röytä. "Sinä olet hänelle liian ankara, Mary. Herranen aika, kuinka onnettomalta hän näytti!" Ja nauru valtasi hänet uudestaan. Mutta Mary, joka koko ajan oli odottanut tilaisuutta, puhkesi nyt puhumaan: "Mitä sinun suojattisi minuun kuuluu?" Ja ikäänkuin tämä ei riittäisi, kohosi hän istualtaan ja kumartui Alicen hilpeiden silmien eteen. "Sinä varmaan erehdyt itsestäsi ja minusta. Sinähän häneen olet rakastunut. Etkö luule minun jo aikoja sitä huomanneen? Itse te parhaiten tiedätte, missä suhteissa olette toisiinne. Minuun se ei kuulu. Mutta se teitittely, jota te molemmat käytätte, — onko se verhona?" —

Alicen nauru taukosi. Hän istui kalpeana, niin kalpeana, että Mary säikähti. Mary tahtoi kääntää katseensa taas poispäin, vaan ei voinut. Alicen silmät pitivät sitä kiinni tuskallisissa vaihteluissa, kunnes sulkeutuivat. Silloin Alicen pää vaipui taapäin, pitkään ja raskaasti huoaten. Se oli kuin ammutun eläimen ähkinää.

Mary istui vieressä, kauhistuneena omasta laukauksestaan.

Mutta se oli ammuttu.

Odottamatta ja hätäisesti Alice kohotti päätään ja käski ajajan seisauttaa. "Minun täytyy mennä tuohon hotelliin." Vaunut pysähtyivät. Alice avasi oven, astui maahan ja sulki jälkeensä. Pitkään, haikeasti katsoen Maryyn hän sanoi: "Good bye! — Good bye!" vastattiin hiljaa.

Molemmat tunsivat, että hyvästijättö oli ainiaaksi.

Mary ajoi edelleen. Heti kun ehti kotiin, meni hän suoraa päätä perheen saliin; hänellä oli isälle jotakin sanottavaa. Oven eteen tultuaan hän kuuli piaanonsoittoa ja arvasi Jörgen Thiisin olevan siellä. Vaan se ei häntä pidättänyt. Hattu päässä ja kevätkaapu yllä hän odottamatta seisoi huoneessa. Jörgen Thiis hypähti seisaalle piaanon äärestä ja astui häntä vastaan, hänen silmänsä täyttyivät ihastuksesta; Mary leimusi kiihtymyksestä, joka hänessä oli. Mutta jokin ylpeä ja luotansa karkoittava kaikessa tässä kimalluksessa sai Jörgenin luopumaan lähestymisestään. Silloin tuli hänen silmiinsä sitä imevää, himokasta, mitä Mary niin syvästi inhosi. Kevyesti tervehtien Mary astui hänen ohitseen, isänsä luo. Tämä istui tapansa mukaan suuressa nojatuolissa kirja polvella. "Kuules, isä! Mitä sanot, jos nyt lähtisimme kotiin?"

Kaikkien kasvot kirkastuivat. Rouva Dawes alkoi: "Tiedätkö, että Jörgen Thiis juuri äsken kysyi, milloin me matkustamme; hän lähtisi mukaan." — Mary ei kääntynyt Jörgen Thiisiin päin, vaan jatkoi: "Luullakseni huomenna lähtee höyrylaiva Havresta?" — "Se on kyllä totta," vastasi hänen isänsä, "mutta siksi emme kai ehtine valmiiksi?" — "Ehdimme kyllä!" sanoi rouva Dawes; "onhan meillä koko iltapuoli." — "Mielelläni minä autan", sanoi Jörgen Thiis. Nyt hän sai ystävällisen silmäyksen Maryltä, ennenkuin tämä teki selkoa hinnasta, jonka Alice oli määrännyt hänen isänsä haluamalle hollantilaiselle maisemakuvalle. Sitten hän lähti salista ryhtyäkseen omia tavaroitaan pakkaamaan.

He saapuivat kaikki neljä hotellin päivällispöytään kello 1/2 8. Mary tuli aika väsyneenä; Jörgen Thiis meni häntä vastaan ja sanoi: "Neitihän on tällä kertaa tutustunut Frans Röyhyn?" — Isä ja rouva Dawes olivat hyvin tarkkaavaisia; he ilmaisivat sillä, että Jörgen varmaankin oli juuri puhunut siitä heille. Aina kun Mary joutui tuntemaan jonkun uuden herran, olivat näet molemmat huolissaan. Mary punastui; hän tunsi sen itsekin ja sävähti siksi yhä punaisemmaksi. Molemmat vanhukset tuijottivat. "Olen tavannut hänet miss Clerc'in luona", vastasi Mary. "Useita kesiä ovat miss Clerc'in äiti ja hän itse olleet Norjassa ja siellä seurustelleet Frans Röyn omaisten kanssa; he ovat samasta kaupungista. Pitääkö minun antaa lisätietoja?" Jörgen Thiis säikähti. Toiset tuijottivat. Jörgen hätäili: "Sanoin juuri äsken isällenne ja rouva Dawesille, että meidän nuorempien upseerien kesken pidettiin Frans Röytä parhaana mitä meillä on. Niin etten minä sillä mitään pahaa tarkoittanut." — "Sitä en teistä olekaan epäillyt. Vaan kun en itse ole siitä tuttavuudesta täällä kertonut, niin ei minusta näy vierailla olevan syytä sitä julistaa." — "Ihan kauhuissaan sanoi Jörgen Thiis, että — että hänellä siinä kohden ei ollut muuta mielessä kuin osaksi — että, että, — —." "Sen kyllä tiedän", vastasi Mary keskeyttäen.

Sitten he menivät yhdessä alakertaan. Pöydässä — heillä oli muista erillään oma pöytänsä — Jörgen Thiis tietysti tarttui keskeytyneeseen puheenaineeseen. Sitä ei voinut tuolla tapaa sikseen jättää. Upseerit, sanoi hän, pitivät ikävänä seikkana, että Frans Röy oli siirtynyt insinöörikuntaan. Hän oli niin etevä strateegi. Heidän harjoituksensa, sekä tietopuolisemmat että käytännölliset, olivat hänelle antaneet tilaisuutta osoittaa suurta kykyänsä. Jörgen mainitsi esimerkkejä, mutta toiset eivät niitä ymmärtäneet. Sitten hän siirtyi kertomaan juttuja Frans Röystä. Toverielämästä, hänen toiminnastaan. Niiden oli määrä näyttää, kuinka suosittu ja sukkela hän oli; mutta Mary väitti niiden osoittavan varsinkin sitä, kuinka poikamainen hän oli. Jörgen silloin hieman perääntyi; hän olikin kuullut niitä vaan kerrottavan; olihan Frans Röy häntä vanhempi. "Mitä te hänestä pidätte?" kysyi Jörgen Thiis äkkiä hyvin viattomasti. Mary viivytteli. Toiset nostivat silmänsä. "Hän jaarittelee niin liian paljon." — Jörgen nauroi. "Mutta mitä hänen pitäisi teidän mielestänne tehdä? Hänessä kun on niin paljon voimaa." — "Pitääkö sen päästä meidän muiden ihmisten kimppuun?" Sille he kaikki nauroivat, ja niin heltisi se kireys, joka tähän asti oli pitänyt kaikkia hämillä. Krog ja rouva Dawes tunsivat olevansa turvassa Frans Röyltä. Samoin Jörgen Thiis.

He nousivat taas yläkertaan puoliyhdeksän aikaan. Mary pyysi anteeksi poistumistaan, hän oli väsynyt. Huoneestaan hän maatessaan kuuli Jörgen Thiisin soittavan. Silloin Mary itki. —

* * * * *

— Seuraavana iltana merellä, aavalla ja rasvatyynellä. Vienossa hämyssä kesäyötä vastaan; kaksi savupatsasta etäällä, muuten ei mitään. Jakamatonta sameanharmaata edessä ja alla. Mary nojautui laivan parrasta vasten. Ei ainoatakaan ihmistä näkynyt; koneen jyske ainoa ääni. Hän oli juuri ollut kannen alla kuulemassa soittoa, vaan noussut sieltä ennen muita. Sanomaton yksinäisyyden tunne ajoi hänet ylös sisällyksettömään näköalaan. Kaikkialla pilviä rajoina.

Ei mitään muuta kuin pilviä; ei edes kajastusta auringosta, joka oli laskenut.

Mitä hänellä itsellään nyt oli jäljellä siitä maailman loistosta, josta hän oli tulossa? Eikö hänessä itsessään ja ympärillä ollut yhtä tyhjää? Matkaelämä oli nyt mennyttä; ei hänen isänsä eikä rouva Dawes voinut tai tahtonut jatkaa; sen hän ymmärsi. Siinä lahdessa, jossa heidän kotinsa oli, ei ollut ainoatakaan naapuria, kenestä hän olisi piitannut. Siinä kaupungissa, missä he asuivat, puolen tunnin matkan päässä, ei yhtäkään ihmistä, johon hän olisi kiintynyt. Hän ei ollut malttanut siitä huolehtia. Hänellä ei missään ollut vakinaista asuntoa. Se elämä, joka versoo maaperästä ja sitoo kaikkeen, mitä siinä on, se ei ollut hänen. Kenen tahansa luo hän meni, tuntui keskustelu pysähtyvän, jotta voitaisiin ottaa esille muuta puhuttavaa, mikä hänelle soveltuisi. Ne globe-trotter'it, jotka kulkivat maapallon ympäri kuten hän itsekin, juttelivat matkan tapauksista, museoista ja musiikista siellä, missä joutuivat yhteen. Välistä myös ratkaisemattomista kysymyksistä, jotka liitelivät mukana, minne hyvänsä he menivät. Vaan niissä ei ollut ainoatakaan, mikä olisi häntä koskenut. Käsittelykaavat hän osasi ulkoa. Ne olivat lähinnä jonkunlaisia kieliharjoituksia tai joutopuhetta ilman mitään tarkoitusta.

Hänen osakseen tullut ihailu, joka toisinaan kohosi jumaloimiseksi, alkoi jo silloin, kun hän vielä oli lapsi ja piti sitä leikkinä. Vähitellen hän oli siihen niin tottunut kuin vastakkaistanssin vuoroihin. Muuan ainokainen tapahtuma, joka oli koko perhettä pelästyttänyt, pari kohtausta, jotka olivat tuntuneet raskailta, oli jo aikoja unhotettu; kaikki oli nyt jokapäiväistä, vailla todentekoa. Hän oli jäänyt tyhjin käsin ja yksin.

Riuhtaisten hänen ruumistaan hypähti Frans Röyn sankarimuoto esille. Niin ilmeisenä, niin äärimmäisen selväpiirteisenä, että Marystä tuntui kuin ei voisi liikahtaa hänen tähtensä.

Frans Röy ei ollut muiden kaltainen. Tämäkö häntä oli pelottanut?

Vaan ajatellessaankin Frans Röytä hän värisi. Vasten hänen tahtoaankin näkyi Frans Röyn luona Alice lihallisesti himoiten, silmät riettaina… millainen oli heidän keskinäinen suhteensa? Pimeni, vihlaisi, kiehui. Sitten hän seisoi itkien.

Hän kuuli jonkin mahtavan kumeasti kohisevan. Hän kääntyi sinne päin. Heitä vastaan tuli oceansteamer, niin aavistamatta ja niin valtava, että hän pidätti henkeään. Se syöksähti merestä esiin ilman varoitusta. Se kiiti kauheaa vauhtia heitä vastaan, paisui paisumistaan, pienten ja suurten valojen tulivuoreksi. Hyrskyvässä pauhussa se tuli ja meni. Vain silmänräpäys — ja se oli kaukainen näky.

Kuinka tämä valtasi hänet!

Tuo sivuuttava, kiitävä elämä maailmanosasta toiseen, ajatukset ja työ ikuisessa ja hedelmällisessä vaihdossa.

Sillä välin kun hän loikoi täällä ja ajelehti pienessä keikkujassa. Maailman kolossin aallot saivat sen vaappumaan, niin että täytyi pitää kiinni, jottei mereen suistuisi.

Hän oli jälleen suuressa tyhjyydessä. Petettynä. Sillä petostahan se oli, kun kaikki, mitä hän kolmessa maailmanosassa oli nähnyt ja kuullut kansojen elämässä ja juhlissa, kirkollisissa ja kansallisissa, tai taideteoksia, musiikkia, ikäänkuin jäi sinne, missä oli nähty ja kuultu, ja hän oli kaamean liikkumattomassa erämaassa.