KOTONA
Kävi hämmästyttävän toisin.
Jo maihin astuessaan hän näki mitä vilpittömintä iloa, kun jälleen tavattiin sekä nuoria että vanhoja. Kaikkien kasvot kirkastuivat. Samoin matkalla ylöspäin toria kohti; kaikki ilostuivat, kaikki tervehtivät. Sill'aikaa kun hän oli ollut heitä ajattelematta, olivat he ajatelleet häntä. Torin varrella olevasta talostaan heidän oli määrä myöhemmin päivällä lähteä Krogskogeniin rannikkolaivalla. Sillä välin kävi heillä sukulaisia. Näiden teki mieli kertoa, kuinka iloisia he olivat vihdoinkin saadessaan heidät taas nähdä. He tahtoivat kertoa myös siitä menestyksestä, jonka Maryn espanjalainen muotokuva oli saavuttanut. Ensin täällä, sitten pääkaupungissa ja nyt kiertomatkalla pitkin maata yhdessä muiden kuvien keralla. Siitä kirjoitettiin — niin, kai hän oli lukenut, mitä siitä kirjoitettiin? — Ei, hän ei ollut vähääkään lukenut lehtiä — paitsi jonkun kerran niitä, mitä ilmestyi heidän olopaikoissaan. "Etkö sinä luekaan täkäläisiä lehtiä?" — "Kyllä, kun isä niitä näyttää minulle." Eikö siis hänen isänsä, eikä rouva Dawes ollut hänelle mitään maininnut? — "Ei." — Niin, nyt hänet tunnettiin koko Norjassa. Olihan tämä hänen kolmas muotokuvansa; vai joko oli neljäs? Ja se oli kaunein. Se oli otettu meidän kuvalehtiimme. Eräässä englantilaisessa taidelehdessä, "Studio'ssa", se oli myös. Eikö hän sitä tiennyt? — "En." — Täkäläinen nuoriso oli hänestä kovin uhoissaan. Sen vuoksi he olivat lykänneet kevätjuhlansa siksi, kunnes hän tulisi kotiin. "Silloin sinua oikein juhlitaan." — "Minuako?" — "Mennään Marielystiin. Höyrylaiva täältä ja höyrylaiva naapuristosta; siellä yhdytään. Jörgen Thiis on koko puuhan suunnitellut Pariisista asti." — "Jörgen Thiis?" — "Niin, eikö hän ole kertonut." — "Ei."
Heti kun toiset lähtivät pois, meni hän tapaamaan isäänsä; tämä oli par'aikaa purkamassa muutamia niistä taide-esineistä, mitä oli ostanut ja joiden oli määrä jäädä hänen huoneeseensa. "Oletko sinä, isä, lähettänyt minun muotokuviani näyttelyihin?" — Krog hymyili ja vastasi viattomasti: "Kyllä minä tosiaan olen, rakas lapsi. Ja siitä on monella ollut iloa. Muuten minulta on sitä pyydetty. Joka kerta minulta on pyydetty." Hän sanoi sen niin herttaisesti. Että isä oli häneltä salannut ja kieltänyt rouva Dawesia mitään puhumasta, varmaankin myös Jörgen Thiisiä, se oli hänestä niin somaa. Nyt hän teki, mikä hänellä muuten oli hyvin harvinaista, hän suuteli isäänsä.
Vai tästä siis hänen isänsä, rouva Dawes ja Jörgen Thiis niin ahkeraan olivat yhdessä kuiskutelleet ja supatelleet? Siksi oli häneltä pidätetty kotimaan lehdet. Kaikki oli ennakolta sovittu — vieläpä sekin ehdotus, että juuri nyt lähdettäisiin kotiin! Hän melkein piti Jörgen Thiisistä.
Heidän lähtiessään Krogskogeniin oli laivasillalle kerääntynyt joukko nuorisoa. Se huusi: "Pyhänä tavataan!"
Hänestä oli maisema lahden puolella viehättävä. Koko se puoli tuntia, mikä Krogskogeniin oli matkaa, oli kuin hyvien tuttujen yhtämittaista tervehtimistä. Nyt oli rannikkoa pitkin kulkeva, osittain uudestaan valmistettu tiekin valmiina. Se oli oikein hauska, aina kun se leikkasi niemenkärkien ympäri, usein tunturin sisään. Krogskogenin halki kulki tie, kuten ennenkin, toiselta niemeltä tasangon vieritse toiselle, ihan laiturin sivutse ja kappelin ja hautuumaan läheltä.
Kuinka virkistävän ihana oli Krogskogenin asema! Hän oli muistellut sen olevan niin yksinäisen; vaan oli unhottanut, kuinka viehkeä se oli! Tämä hiljainen, kiiltävä lahti merilintuineen! Väreily tuolla peremmällä, missä joki laskee vetensä, pitkä tasanko sisämaahan päin ylänköjen välissä ja nämä vihreässä puvussa. Eivätkö asuinrakennuksen läheiset puut todellakaan olleet tuota pitempiä? Kuinka mainiolta näytti tuo pitkä ja valkea talo, mustine akkunoineen ja perusmuurineen. Toisesta savutorvesta nousi sakeaa savua; sieltä vyöryi ilmoille hauskaa tervetuloa. Hän hyppäsi maihin ennen muita ja joutuun kotia kohti. Kahdeksan tai kymmenen vuotias tyttönen tuli juosten laivalle päin, pysähtyi nähdessään Maryn, kääntyi ja juoksi takaisinpäin minkä ikinä kerkesi. Mutta Mary sai hänet portailla kiinni. "Nyt minä otan sinut!" hän käänsi tyttösen puoleensa: "Kuka sinä olet?" Se oli vaaleatukkainen, naurava tyllerö, joka ei vastannut. Portailla seisoi talon naisväki, ja yksi heistä sanoi, että hän oli nimeltään Nanna ja juoksi täällä asioilla. "No oleppas sitte minun tyttöni!" sanoi Mary ja otti hänet mukaansa ylös portaita. Hän tervehti kutakin erikseen, vaan tunsi heidän pettyvän, kun hän riensi edelleen puhelematta heidän kanssaan. Hän ikävöitsi saada taas astua syville matoille, tuntea omituista valoa ympärillään eteisessä, jälleen nähdä suuret kallisarvoiset kaapit, kaikki maalaukset ja harvinaisuudet hollantilaisajalta. Vielä enemmän hän ikävöitsi päästä yläkertaan omaan huoneeseensa. Tuo äänettömyys portaissa ja sitten eteenpäin pitkässä, hieman pimeässä käytävässä — milloinkaan ei tämä ollut hänelle niin kuiskutellut kuin tänään. Jotakin vienoa, puoleksi kätkettyä, perin tuttavallista ja ihan läheltä. Se laverteli vielä, kun hän seisoi huoneensa ovella, se ihan piti hänestä kiinni, niin että kesti ennenkuin hän avasi.
Oi, huone oli täydessä auringonpaisteessa pitkisseinän akkunasta, joka oli avoinna toisia rakennuksia ja ylänköä kohti. Vaaleampaa valoa suoraan edessä olevasta akkunasta hedelmäpuutarhan ja lahden puolella. Tämä pilkisteli puiden välistä. Niiden yläpuolelta näkyivät saaret ja nyt vaaleanharmaa meri. Vaan ylängöltä käsin, joka oli ihanimmassa lehdessään ja kukassaan, valui kevään tuoksua. Huone itsekin valkoisessa puhtaudessaan oli kuin syli sitä ottamassa. Täällä sisällä kaikki järjestyi kunnioittaen sängyn ympärille, joka oli keskellä laattiaa. Se oli enemmän kuin prinsessaa varten; se oli itse prinsessa; kaikki muu tuli niiaten sitä kohti.
* * * * *
Retki Marielystiin oli kaikin puolin onnistunut. Vaan siellä sattui mielenapeutta Maryn ja Jörgenin kesken.
Sen laita oli näin. Laivalle tuli Jörgen Thiis pitkän, tanakan naisen kanssa, jonka leveä otsa, lämpöiset silmät, pieni nenä ja ulkoneva leuka virittivät Maryn poskille lievää punaa, ja tätä verhotakseen Mary nousi seisaalle ja kysyi: "Ettekö te ole insinöörikapteeni Frans Röyn sisar?" — "Onpa kyllä", vastasi Jörgen Thiis; "me olemme varmuuden vuoksi ottaneet lääkärin mukaamme." — Mary: "Se on minusta hyvin hauskaa; minä olen tietysti kuullut veljenne puhuvan Teistä. Hän pitää Teistä niin paljon." — "Kaikkihan me pidämme", vakuutti Jörgen Thiis ja meni.
Neiti Röy ei itse ollut mitään sanonut. Mutta hänen tutkivista silmistään valui Maryä kohti ihailua. Nyt hän istui Maryn viereen. "Viivyttekö kauvankin kotona?" — "Sitä en tiedä. Kenties emme ollenkaan enää matkusta; isäni on käynyt liian heikoksi." — Neiti Röyn viisaat silmät ikäänkuin merkitsivät muistiin. Hän ei pitkään aikaan puhunut mitään. Mutta Mary ajatteli itsekseen: se on hienotunteista, ettei hän rupea juttelemaan veljestään.
Nämä kaksi olivat koko retken ajan yhdessä. He seisoivat myös toistensa likellä, kun jälkiruoka tarjottiin ulkoilmassa ja puheita pidettiin. Se menestys, jonka juhla saavutti, nousi Jörgen Thiisin päähän. Tultiinhan kilistämään hänen kanssaan lasia, hän kävi tunteelliseksi ja tahtoi puhua. Ihanteen, ikuisen ihanteen puolesta. Onnellinen se mies, joka on sen jo nuoruudessaan nähnyt! Hän on sitä rinnassaan kantanut opastavana, sammumatonna valonheittäjänä elämän polulla! — Hän joi pohjaan, heitti lasinsa, kalpeana, liikutettuna.
Tämä kamala vakavuus tuli niin äkkiä hilpeiden ihmisten eteen, että he nauroivat. Joka ainoa!
Neiti Röy sanoi Marylle: "Olettehan te seurustellut luutnantti
Thiisin kanssa?" — "Sekä viime talvena että edellisenä", vastasi
Mary sivumennen; hän söi jäätelöä.
Vieressä seisoi muuan nuori tyttö. "Merkillinen mies tuo Jörgen Thiis", sanoi hän. "Hän on meidän seurassamme niin hyvä, mutta kuuluu olevan sotamiehille niin häijy." Hämmästyneenä kääntyi Mary häneen päin. "Millä tapaa häijy?" — "Hänen sanotaan miehiä niin piinaavan. Olevan niin kauhean tarkan ja niin suunnattoman omituisen. Ja rankaisevan ihan tyhjästä." Mary kääntyi silmät leveinä Margrete Röyhyn päin. "Kyllä se on totta", vastasi tämä kevyesti; hänkin söi jäätelöä.
Kun sitten illan suussa oli tanssiminen lopetettu ja lähdetty laivalle päin, Mary Jörgenin kainalossa, sanoi Mary hänelle: "Onko totta, että se väki, jota te komennatte, moittii Teitä?" — "Siinä lienee todellakin perää, neiti." Hän nauroi. — "Onko se mikään naurun asia?" — "No ei siitä itkeäkään kannata, neiti," hän oli oikein lystillä päällä, olisi kernaimmin ottanut Maryn syliinsä ja tanssinut tietä alaspäin laiturille, kuten niin monet muut tekivät. Vaan Mary torjui. "Minun oli sitä ikävä kuulla", sanoi hän. Silloin Jörgen älysi, ettei tämä ollut leikkiä. "Tahdon sanoa Teille, neiti, etteivät norjalaiset yleensä tajua, mitä totteleminen ja kuri on. Sinä lyhyenä aikana, minkä ne ovat komennettavinamme, täytyy meidän sitä heille opettaa." — "Millä keinoin opettaa?" — "Pikku asioissa tietysti." — "Piinaamalla heitä pikku asioilla?" — "Niin juuri." — "Asioilla, joiden välttämättömyyttä he eivät käsitä?" — "Aivan niin. Heidän on opittava jättämään viisastelut. Heidän täytyy totella. Ja mitä tekevät, se on tehtävä täsmällisesti. Ehdottoman täsmällisesti."
Mary ei vastannut. Vaan heidän sivulleen tuli toinen pari, ja Mary puhui näille. Sitä hän jatkoi, kunnes päästiin rantaan.
Laivalla hän huomasi, että Jörgen Thiis oli alakuloinen. Maihin astuttaessa Jörgeniä ei näkynyt laiturilla. Ilman mitään sopimusta saattoi koko seura Maryä kotiin torin varrelle. Laulettiin ja meluttiin ulkopuolella, kunnes Mary ilmestyi parvekkeelle ja sirotteli kukkia heidän päälleen, — sekä ne, jotka oli mukanaan tuonut, että kaikki, mitä löysi. Hajaannuttiin nauraen ja ailakoiden. Vaan heidän poistuessaan Mary etsi heidän seastaan Jörgeniä; tätä ei siellä näkynyt. Hänen tuli paha mieli; hän oli huonosti palkinnut Jörgeniä päivästä, joka oli hänen elämänsä ihanimpia. Häntä oli suuremmoisesti juhlittu.
Seurustelua suuremmissa ja pienemmissä piireissä tuli nyt yhtä mittaa; mutta Jörgen Thiis oli kadonnut. Ensin hän oli jonkun aikaa ollut kotona vanhempiensa luona, nyt hän oli Kristianiassa. Mary ei ollut koskaan sen enempää ajatellut Jörgen Thiisiä; mutta nyt, kun hän pysytteli syrjässä, täytyi hänen muistella, mikä osa Jörgenillä oli tässä onnellisessa samanikäistensä tapaamisessa. Se merkillinen malja, minkä hän oli esittänyt "uskollisuudelle ihannetta kohtaan"… kun se puhe pidettiin, ajatteli hän vaan: kuinka tunteellinen saattaakin Jörgen Thiis olla! Nyt hän ajatteli: ehkä se tarkoitti minua! Hän oli tottunut näihin liioitteluihin, eikä hän lainkaan pitänyt Jörgen Thiisistä. Vaan kun hän muisteli, miten rajusti rakastunut Jörgen oli jo heidän ensi yhtymässään ja että hän kaikki nämä vuodet oli ollut ihan samanlainen, milloin ja missä tahansa he yhtyivät, tuli siitä jotakin suurempaa. Ahnaisiin, imeviin silmiin tuli silloin jotakin melkein liikuttavaa. Ettei Jörgen sietänyt hänen seuraansa, kun hän oli vähimmänkään epäsuopea, osoittihan sekin, miten syvästi Jörgen häntä rakasti. Ettei Jörgen mitään sanonut, vaan jäi pois, se oli hänen mieleensä.
Sitten saapui Mille Falke, rintatautisen lehtorin kaunis, lempeä vaimo, eräänä päivänä hänen luokseen. Hän oli saanut kirjeen Jörgen Thiisiltä. Kristianiassa oli muuan kymmenhenkinen seura päättänyt lähteä retkelle Nordkapiin. Laivapaikat oli tilattu jo pari kuukautta sitten, — ja nyt tuli esteitä. Jörgen Thiisiltä oli kysytty, eikö hän voisi ottaa matkalippuja huostaansa ja kerätä kymmentä henkilöä tehdäkseen niiden kanssa tuon ihanan retken? Pikkukaupungeissa elettiin paremmassa toveruudessa, siellä oli helpompi saada sellainen joukko kokoon. Jörgen Thiis suostui ehdotukseen, — jos Mary Krog tulisi mukaan; silloin hän olisi varma, että muut voitaisiin saada.
Rouva Mille Falk esitti tämän Marylle sillä hyväilevällä kissanlämmöllä, jota harva voi vastustaa. Maryllä ei kuitenkaan ollut pienintäkään halua istua höyrylaivassa keskellä kesäkuumaa tai keskeyttää, mitä täällä nyt oli tarjona; se oli kovinkin hauskaa. Mutta eipä hän kernaasti olisi taas pahoittanut Jörgen Thiisin mieltä. Hän puhui isälleen ja rouva Dawesille; hän kuunteli vielä kerran Mille Falkia — ja suostui.
Alkupuolella heinäkuuta kokoontui seurue yöllä eräälle rannikkolaivalle, jonka oli määrä viedä heidät Bergeniin. Sieltä retki alkaisi. Heitä oli kuusi naista ja neljä herraa. Naisista yksi oli kaupungin arvoisa koulunjohtajatar; yksi herroista oli hänen poikansa, ja naisista taas oli kolme ollut ennen hänen oppilaitaan. Hän oli siveellinen tukipiste. Kaksi osanottajaa oli vastanainut pariskunta, jota kiusoiteltiin koko matkalla. Sitä kannattikin tehdä, sillä he olivat kumpikin hyvin sukkelia ja osasivat kostaa. Muuan nuori tukkukauppias liehakoitsi naisista kahta — kuten väitettiin — saamatta selville, kummasta enemmän piti. Tämän ratkaisemisessa oli hänellä koko muu seurue apuna, molemmat naiset uutterimmin. Eräs nuori kielentutkija kastettiin jo ensi yönä rannikkolaivalla "hyljätyksi". Lukuunottamatta vanhaa rouvaa pitivät muut aika elämää eikä yksikään välittänyt unesta. Ainoastaan kielentutkija ei osannut tanssia eikä laulaakaan eikä vähääkään mielistellä; eipä häntä itseäänkään voinut mielistellä, sillä silloin hän kävi noloksi. Seurauksena oli, että kaikki, vieläpä Marykin, liehakoitsivat "hyljättyä", vain nauttiakseen hänen saamattomuudestaan. Pilanteon alkuunpanija oli vakinaisesti Jörgen Thiis; kiusoitteleminen oli hänellä intohimona. Sillä alalla ei hänen kekseliäisyyttään aina voinut uskoa ilkeydestä vapaaksi.
Alussa sai hän itse olla rauhassa. Vaan vähin erin uskalsi jo "hyljättykin" käydä hänen kimppuunsa. Kaikki pistelivät hänen ruokahaluansa, vallanhimoansa ja varsinkin hänen alamaista palvelijanosaansa Maryyn nähden. Maryllä oli Krogien varhain kehittynyt kyky huomata liiallisuudet, niin että hän nauroi muiden mukana silloinkin, kun ivattiin alamaisuutta häntä kohtaan. Jörgen Thiis ei siitä ollut millänsäkään. Hän söi yhtä vahvasti, oli yhtä turhantarkka retken johtajana ja pysyi järkkymättä Maryn kekseliäänä, väsymättä paikalle kiitävänä auttajana.
Laiva oli ihan täynnä matkustajia, joukossa useita ulkomaalaisia; mutta Jörgen Thiisin hilpeä seurue oli keskuksena; luonto houkutti niin alinomaa matkustajat ihailemaan, etteivät he kovin paljoa hieroutuneet toistensa kimppuun. Heistä tuntui kuin kuulisivat jotakin suurta esitettävän. Ihmeet seurasivat täällä toisiansa. Lisäksi tuli päivän pituus. Joka vuorokauden päästä kävi yö lyhyemmäksi, viimein katosi. He kiitivät eteenpäin pelkässä valossa, ja se huumasi. He eivät väsyneet. He joivat, tanssivat, lauloivat; lopulta heissä kaikissa oli sama mieliala. He ehdottelivat sellaista, mikä muuten olisi tuntunut mahdottomalta; täällä se sopi maiseman villiyteen, valon huumeeseen. Kun Maryltä kova tuuli kerran vei hatun, hyppäsi kaksi kavaljeeria mereen sitä noutamaan. Toinen oli tietysti Jörgen Thiis. Mielten jännitys oli noussut arkipäiväistä ylemmä. Jotkut uupuivat; he nukkuivat öin ja päivin. Vaan useimmat kestivät, ainakin niin kauan kuin kuljettiin eteenpäin. Niiden joukossa Mary.
Jörgen Thiis oli kunnioittavalla lujuudellaan pakottanut kaikki siihen, että he kohtelivat Maryä jokseenkin samoin kuin hän itse. Myöskään ei sattunut pienintäkään seikkaa, joka olisi tätä häirinnyt. Se johtui varsinkin hänen omasta hienoksi harjaantuneesta käytöstavastaan valppaine kykyineen olla huomaavainen.
Heidän siirtyessään takaisin rannikkolaivaan pyysi hän vilpittömän kiitollisena Jörgen Thiisiä tulemaan mukaan kotiin Krogskogeniin. "En minä voi näin äkkiä lopettaa", sanoi Mary.
Ja siellä Jörgen Thiis viipyi useita päiviä. Kaikki oli hänestä siellä kaunista ja virkistävää. Se taideaisti, mitä hänessä oli, kohdistui enimmäkseen pikku esineisiin; hän siis ihaili kansatieteellisiä kapineita, ja niitä täällä oli kylliksi. Huoneet ja niiden kalustus olivat ihan hänen makunsa mukaisia. Rouva Dawesille, jolle hän puhui vapaasti, hän uskoi salaisuutensa; se mikä oli rauhallista, hillittyä, toi hänen mieleensä lemmenkaihoa, sanoi hän. Hän haaveili piaanoa soittaen, pitkiä aikoja, yhä uudestaan. Ja aina siihen suuntaan.
Maryä hän kohteli yhtä kunnioittavasti kahden kesken kuin muiden seurassa. Siitä saakka, kun he olivat tuttuja, Mary ei ollut kuullut ainoatakaan sanaa, jota voisi pitää johdantona kosintaan; eipä edes ainoata sanaa, jota voisi sanoa johdannon johdannoksi. Ja se oli Maryn mieleen.
Yhdessä he retkeilivät metsässä ja vainiolla; he soutelivat yhdessä sukulaisia tervehtimään. Jörgenillä oli avain hänen uimahuoneeseensa. Hän kävi siellä, ennenkuin kukaan muu oli valveilla. Usein taas heidän retkensä jälkeen.
Mary itse oli käynyt seuranhaluisemmaksi. Jörgen huomautti siitä. "Niin", vastasi Mary, "nuoret ihmiset elävät täällä lähemmin yhdessä, ikäänkuin sisaruspiirissä, ja siksi ne ovat toisenlaisia, vapaampia, terveempiä. Se on minuunkin tarttunut."
Jörgenin piti eräänä aamuna lähteä kaupunkiin, ja Mary meni mukaan. Hän tahtoi käydä Klaus sedän, hänen ottoisänsä luona, jota ei ollut kotiintulostaan asti tavannut.
Klaus setä istui perimmäisessä huoneessa savupilvessä ikäänkuin hämähäkki harmaan seittinsä takana. Hän hypähti seisaalle nähdessään Maryn astuvan sisään, häpesi ja vei hänet "isoon tupaan." Jörgen oli ennakolta varoittanut Maryä, että Klaus setä tuskin oli hyvällä päällä; hänellä oli taaskin ollut tappioita. Niinpä heti kun he istuutuivat tyhjään, jäykkään saliin, hän alkoikin valitella aikoja. Tapansa mukaan hän koukisti selkänsä kyrmyyn, levitti jalkansa painaakseen kyynärpäänsä niitä vasten ja pitkät sormensa vastakkain. — "Niin, kyllähän teidän on hyvä, kun vaan lystäilette!" Ehkä hän tahtoi tämän taas hyvittää ja sanoi: "Enpä ole koskaan nähnyt kauniimpaa paria!"
Jörgen nauroi, vaan punastui ihan ohimoihin asti. Mary istui jäykkänä; se ei häneen ulottunut.
Jörgen saattoi hänet takaisin Krogin taloon torin varrelle; se olikin aivan lähellä. Hän ei puhunut tiellä sanaakaan ja sanoi hätäiset hyvästit. Sitten häneltä tuli sana, että hänen täytyi viipyä iltaan asti; silloin hän ajaisi Krogskogeniin pyörällään. Se ei ollut sopimuksen mukaista; mutta Mary lähti.
Laivassa kotimatkalla Mary sitten ajatteli mahdollisuutta: pari hänestä ja Jörgen Thiisistä? Ei! Se ei ollut koskaan sattunut hänen mieleensä. Jörgen oli kaunis, komea mies, mainio kavaljeeri, todellinen taiteilija piaanonsoitossa. Hänen hyvästä päästään, hänen hienosta käytöksestään oltiin yksimielisiä. Vieläpä sekin, mikä ennen niin inhotti, hänen nautinnonhimonsa, joka saattoi puhjeta esille katseessa ja ilmeessä ja käydä imevän kaltaiseksi, mitä ei sietänyt nähdä… ehkä juuri siitä peruspohjasta muu oli kehittynyt? Aisti täydellisyyteen taiteessa, kurissa, puheessa? Mutta siihen jäi jotakin selittämätöntä. Hänestä oli yhdentekevää, mitä se oli, sillä hän jätti sikseen kaikki nämä mietiskelyt. Ne eivät häneen kuuluneet.
Hän oli tavannut erään talonpoikaisvaimon, joka oli nuoruudessaan heillä palvellut; hänen viereensä Mary nyt istuutui. Vaimo ilostui: "Kuinkas teidän isänne jaksaa? Nyt minä olen käynyt vanhaksi, mutta sen sanon, että niin monta kuin olenkin tuntenut, — parempaa miestä kuin isänne en ole koskaan tavannut. Hän on ja pysyy kaikkein parhaana."
Tämä lausuttiin niin odottamatta ja lämpimästi, että Mary heltyi. Vaimo kertoi sitte piirteen toisensa jälkeen isän hienotunteisuudesta ja hyvyydestä. Sitä hän jatkoi koko matkan. Ensin tuntui Marystä, ettei mitään suloisempaa ollut pitkään aikaan sattunut. Vaan sitten hän pelästyi. Hän oli kerrassaan unhottanut, kuinka syvästi hän itse rakasti isäänsä. Vieraantunut sitä ilmaisemasta. Miksi? Miksi hänen mielensä oli kiinni niin paljossa muussa eikä hänessä, joka oli kaikista paras ja rakkain?
Hän kiirehti ylöspäin taloa kohti. Vaikka isä oli käynyt niin kivulloiseksi, ei hän viime aikoina ollut melkein laisinkaan käynyt isän luona. Päästyään lähemmä hän näki Jörgenin polkupyörän nojaavan portaita vasten ja kuuli hänen soittavan. Mutta Mary riensi ohitse, isäänsä tapaamaan, joka istui konttoorissa pulpetin ääressä kirjoittamassa. Mary kietoi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä, katsoi hänen hyviin silmiinsä ja suuteli vielä kerran. Herkästi havaiten, mikä on lystikästä, hän nauroi nähdessään isänsä kummastuksen. "Niin, kyllähän sinä voit minua ihmetellä, sillä minä teen sitä niin kovin harvoin. Mutta sittenkin on asia niin, että pidän sinusta niin äärettömästi." Taas hän suuteli isäänsä. "Rakas lapseni!" sanoi Krog ja hymyili rynnäkön lävitse. Hän oli siitä onnellinen, sen Mary näki. Vähitellen tuli hänen silmiinsä se omituinen kirkastus, jota ei kukaan unhottanut. Mary ajatteli itsekseen: näin minä teen täst'edes joka ainoa päivä!
Jörgen ja hän olivat päättäneet lähteä pyöräretkelle pitkin seutua. Seuraavana päivänä he olivat matkalla. Se sukulainen, jonka luo he saapuivat, muuan komppanianpäällikkö, riemastui heidän tulostaan. Heidän täytyi lopulta jäädä sinne sekä kahdeksi että kolmeksi päiväksi. Ympäristön nuoriso hankittiin seuraksi, pantiin toimeen retki tunturilaitumille, mikä taas oli Marylle ihan uutta. "Tunnen kaikki maat vaan en omaani." Ensi vuonna hän matkustaisi Norjassa; siihen ei tarvittaisi erikoista matkaseuraa. Tämä aie kun oli mielessä, niin kotimatkasta tuli oikea herraskulku.
Juuri kun Jörgen ja hän jättivät pyöränsä nojaamaan portaita vasten, tuli pikku Narina juosten ovesta ja kiireesti portaita alas. Hän itki, vaan ei nähnyt tulijoita; hän oli menossa toiseen rakennukseen. Kun Mary huusi: "Mikä nyt on?" pysähtyi Nanna ja purskahti: "Voi tulkaa, tulkaa, minä juuri haen väkeä!" Yhtä kiireesti taas ylös ilmoittamaan, että nyt ne tulivat. Jörgen perästä, sitten Mary. Riennettiin läpi eteisen, ylös portaita, pitkin käytävää perimmäistä huonetta kohti oikealle. Siellä makasi Anders Krog laattialla ja rouva Dawes oli polvillaan hänen vieressään, parkuen. Krog oli saanut halvauksen. Jörgen nosti ja kantoi hänet laattian poikki sänkyyn ja sovitti hänet siihen. Mutta Mary syöksi jälleen alakertaan telefonoimaan lääkäriä.
Lääkäri ei ollut kotona, Mary haki häntä paikasta toiseen. Sillä välin hänessä huusi epätoivo siitä, ettei hän ollut isänsä luona, kun tämä kohtaus sattui! Olihan hän juuri luvannut itsekseen olla hänelle joka päivä hyvä — ja sitten lähtenyt hänen luotaan! Niin, vielä tänään hän oli iloinnut, kun pääsisi ensi kesänä matkustelemaan ympäri maata ilman häntä! Millainen hänestä oli tullut? Mikä hänet oli riivannut?
Saatuaan puhutella lääkäriä hän heti riensi takaisin isän luo. Tämä oli sillä välin riisuttu ja Jörgen poissa. Mutta rouva Dawes istui tuolilla päänaluksen vieressä, kädessä kirje, äärettömän onnetonna. Maryn nähtyään hän oitis ojensi tälle kirjeen, kääntämättä silmiään sairaasta.
Kirjeen oli lähettänyt Amerikasta muuan Marylle outo mies, joka ilmoitti, että Hans veli oli menettänyt heidän ja omankin omaisuutensa. Itse hän oli heikkomielinen, ollut sellaisena kai jo kauan.
Kuten Mary tiesi, ei Krogien suvussa miespuolella ollut tavatonta, että vanhat kävivät höperöiksi. Mutta hän kauhistui isänsä vuoksi, joka ei ollut pitänyt silmällä! Sekin oli arveluttava merkki.
Hänen isänsä oli arvatenkin juuri menossa näyttämään tätä kirjettä rouva Dawesille, kun hänet tapasi halvaus. Ovi näet oli avoinna ja hän makasi siinä likellä.
Mary luki kirjeen kahdesti ja kääntyi rouva Dawesiin päin, joka istui itkien. "Niinpä niin, Eva täti, — se on kestettävä." — "Kestettävä? Mitä sinä tarkoitat? Rahojako? Viis rahoista! Vaan isäsi! Tuo ihana mies, paras ystäväni!" Hän katsoi hellittämättä Krogin ummistuneisiin silmiin ja itki yhtä mittaa, purkaen hänelle mitä parhaita nimityksiä, mitä korkeinta ylistystä, mutta englanniksi. Vieraalla kielellä sanat putoilivat kuin kaukaisemmalta ajalta; Mary oli polvillaan isänsä edessä ja poimi ne talteen. Ne tulivat joka päivältä molempien vanhusten yhdyselämää, kukin kaipuineen, kukin kiitoksineen — kuvana siitä, mitä hän oli saanut lempeiltä sanoilta, hyviltä silmiltä, lahjoina ja suvaitsevaisuutena. Se tuli niin rikkaana, niin lämpimänä, hyvän omantunnon uljaalla voimalla; sillä rouva Dawes oli itse koettanut olla hänelle taas kaikkena, mikäli oli voimia riittänyt. Niin kultaisia sanoja kuin siinä siroteltiin Maryn pään ylitse hänen isänsä kunniaksi, — niin köyhäksi ne Maryn itse tekivät! Sillä hän oli isästään niin vähän välittänyt! Voi kuinka hän katui, voi kuinka epätoivoissaan hän oli!
Jörgen Thiis tuli näkyviin käytävässä juuri kun Mary nousi. Mary kumartui ottamaan kirjeen ja aikoi sen antaa Jörgenille, kun rouva Dawes, joka myös näki hänet, pyysi häntä auttamaan itseään huoneeseensa; hänen täytyi päästä sänkyyn, hänen myös. "Herra ties, milloin taas nousen! Jos hän on valmis, niin olen minäkin."
Jörgen riensi paikalle, sai koko massan nousemaan tuolilta ja hoippui hänen kanssaan hitaasti pois. Hän soitti sinne palvelustytön, joka sitten auttoi rouva Dawesin sänkyyn; itse tuli Jörgen takaisin Maryn luo. Tämä seisoi liikkumatonna, kädessä kirje, jonka nyt ojensi Jörgenille.
Hän luki sen tarkkaavasti ja kalpeni. Niin, hetkisen hän oli kuin sammunut; Mary astui pari askelta häntä kohti, vaan Jörgen ei huomannut. "Tämä se on ollut syynä halvaukseen", sanoi Mary.
"Tietysti", kuiskasi toinen häneen katsomatta. Pian hän sitten lähti.
Mary seisoi taas isänsä luona. Tämän suloiset, hienot kasvot kutsuivat Maryä, hän heittäytyi taas isänsä kaulalle ja nyyhkytti. Siitä, josta hän enimmin piti, hän oli vähimmin välittänyt. Ehkä vaan siksi, ettei isä koskaan muistuttanut itsestään?
Hän ei lähtenyt isänsä luota, ennenkuin lääkäri tuli, mukana sairaanhoitajatar. Silloin Mary meni rouva Dawesia katsomaan.
Rouva Dawes oli epätoivoissaan ja sairaana. Mary tahtoi häntä lohduttaa, mutta hän keskeytti kiivaasti: "Minun on ollut liian hyvä. Minä olen ollut liian varma. Nyt tulee tosi eteen!" Mary kauhistui tuota sanaa, sillä hänellä oli se ollut kaiken aikaa sydämessä.
"Sinä menetät meidät molemmat, lapsi rukka! Ja omaisuuden!" Marystä oli vastenmielistä, että hän mainitsi omaisuuden. Rouva Dawes tajusi sen ja sanoi: "Sinä et minua ymmärrä, lapsi parka! Ei se ole sinun syysi, vaan meidän. Me hemmoittelimme sinua liiaksi. Mutta sinä olitkin niin paha, ellemme täyttäneet tahtoasi."
Mary katsahti kauhistuneena: "Minäkö paha?" — Rouva Dawes: "Minä kyllä sen sanoin isällesi, lapseni, sanoin monta kertaa. Mutta hän oli läpeensä hyvä, hän teki sen aina tyhjäksi." Jörgen tuli sisään tohtorin kanssa. "Jos jotakin sattuu väliin, voi kohta olla loppu käsissä, neiti." — "Joutuuko hän rammaksi?" kysyi rouva Dawes. — Lääkäri vältti vastaamasta; hän sanoi vaan: "Nyt tarvitaan lepoa." Tuli niin hiljaista tämän selityksen perästä.
"Neiti ei saa valvoa sairaan luona. Ennemmin kaksi hoitajatarta." Mary ei vastannut. Rouva Dawes alkoi taas itkeä: "Kyllä tästä nyt tulee toinen aika." —
Lääkäri poistui Jörgenin saattamana. Tultuaan jälleen huoneeseen kysyi Jörgen hiljaa: "Pitääkö minunkin lähteä, — vai voinko olla miksikään hyödyksi?" — "Ei, älkää jättäkö meitä", valitti rouva Dawes. Jörgen katsoi Maryyn päin, joka ei mitään sanonut eikä nostanut silmiäänkään. Mary itki hiljaa.
"Te tiedätte, neiti", sanoi Jörgen Thiis kunnioittavasti, "ettei ole ketään, jolle mieluummin olisin apuna." — "Tiedämme kyllä, hyvä ystävä!" nyyhkytti rouva Dawes. Mary oli kohottanut päätään, vaan kun rouva Dawes puhui, pysyi hän vaiti.
Kun Mary vähää myöhemmin tuli ulos rouva Dawesin luota, oli Jörgen juuri avaamassa ovea kamaristaan, joka oli Maryn huoneen vieressä. Jörgen jäi seisomaan avoimeen oveen, niin että Mary saattoi hänen takanaan nähdä pakatun matkalaukun. Mary pysähtyi: "Te matkustatte?" — "Niin", vastasi Jörgen. — "Täällä tulee nyt hiljaista." Jörgen odotti lisää, vaan muuta ei kuulunut. "Nyt alkaa metsästyskausi. Olin ajatellut tiedustaa isältänne, saisinko metsästellä hänen maillaan?" — "Jos voitte tyytyä minun suostumukseeni, niin ei ole mitään estettä." — "Tuhannet kiitokset, neiti! Silloin saanen poiketa katsomaan?" Hän kumarsi syvään ja tarttui Maryn käteen.
Sitten hän meni rouva Dawesille sanomaan hyvästit. Siellä hän kuitenkin viipyi vähintäin kymmenen minuuttia. Hän tuli jälleen ulos juuri kun Mary oli menossa isänsä huoneeseen.
Hänen seisoessaan isänsä luona alkoi tämä liikkua ja avasi silmänsä! Mary polvistui: "Isä!" Krog näkyi muistelevan ja yritti puhua, vaan ei jaksanut. Mary riensi: "Me tiedämme sen, kaikki tyyni, isä. Vaan älä siitä välitä! Kyllä meidän on sittenkin hyvä." Krogin silmistä ilmeni, että hän käsitti, vaikka hitaasti. Hän tahtoi nostaa kättänsä, vaan huomasi voimattomuutensa. Hän katseli Maryä tuskallisen hämmästyneenä; Mary laskeutui hänen kaulalleen, suuteli häntä ja itki.
Mutta Krog rupesi paranemaan uskomattoman pian. Marynko läsnäolo ja uuttera hoito siinä auttoi? Niin sanoi sairaanhoitajatar.
Nyt tuli aika, jolloin Mary oli uupumaton huolenpidossaan kummastakin potilaasta, vaan samalla perehtyi kodin ja talon hoitoon. Hän tunsi siinä viihtyvänsä, sillä hänellä oli taipumusta pitämään järjestystä ja ohjaamaan. Rouva Dawes oli ihan ihmeissään.
Ei mitään pelkoa vastaisen varalta, ei vähääkään kaiken sen kaipaamista, mitä oli ollut. Hän sanoi niille, jotka häntä surkuttelivat, että tosin oli kovaa, kun molemmat vanhukset olivat sairaina, mutta muuten hänen oli niin hyvä, ettei hän muuta toivonut.
* * * * *
Eräänä tavattoman lämpimänä päivänä elokuussa hänellä oli aamusta alkaen ollut paljon puuhaa. Hän ikävöitsi päästä veteen heti kun joutaisi.
Viiden ja kuuden välillä he juoksivat rantaan, pikku Nanna ja hän. Ensin olivat molemmat uimahuoneessa; pikku Nanna oli niin riemuissaan, kun sai hommata Maryn kauniissa hiuksissa; tänään ne päästettäisiin hajalle. Sitten Nanna juoksi ylös harjanteelle, suurelle kivelle, vartioidakseen sieltä molemmille tahoille. Mary ei tahtonut pitää mitään päällään, vaan kieriskellä ja uida oikein mielin määrin. Sitten hän porhalsi saarta kohti. Täältä saattoi hän itse nähdä niemen kummankin sivun ynnä tiet. Kaikki hiljaista, ei vaaraa mitään. Siis takaisin vaan!
Meri lellitteli ja kantoi, aurinko läikkyi käsivarsilla, jotka halkoivat vettä, edessä maa elosta kylläisenä tuoksui vahvasti, merilintuja keinui lahdessa, toisia oli hänen yläpuolellaan kirkumassa. "Minä kun niin kauhistuin yksin oloa —!"
Päästyään perille hän ei viitsinyt nousta vedestä; hän kääntyi selälleen ja lepäsi. Sitten muutamia vetoja ja lepäsi uudestaan. Ranta oli houkutteleva; hän laskeutui siihen makuulle auringonpaahteeseen. Pää puolittain kivellä, hiukset vedessä kellumassa. Kuinka ihana tunne! Mutta jokin yllytteli häntä katsomaan ympärilleen. Sitä hän ei viitsinyt. Kyllä pitäisi katsoa sinne, missä tyttö istui. Mutta hän ei siitä välittänyt. Olihan Nanna siellä vartioimassa. Niin paljon se kuitenkin vaikutti, että hyvä olo hävisi; hän lopetti. Noustessaan seisaalle astuakseen portaiden luo uimahuoneen juurelle, näki hän suuren kiven takana — Jörgen Thiisin, pyssy olalla, metsämiehen puvussa! Pikku tyttö seisoi kivellä pystyssä, liikkumatta; hän tuijotti metsästäjään, kuin pidettäisiin hänestä kiinni.
Kuumia veriaaltoja läikähti Maryn lävitse vihassa ja inhossa. Eikö Jörgen häpeä? Vai onko hän järjiltänsä? Ulkonaisesti Mary ei ollut mitään näkevinään — syöksähti suinpäin veteen ja ui portaille päin, joihin tyynesti tarttui — ja katosi.
Mutta hengitys kuohui rajuna, hän oli niin kuumissaan, että unhotti pyyhkimästä itseään, unhotti pukeutumasta. Hän syttyi yhä kiihkeämmäksi, lopulta hänessä ihan kiehui kostonhimo ja raivo. Tuo mielistelevä Jörgen Thiis uskalsi häntä loukata pahemmin kuin kukaan ennen.
Hän reuhtoi ja hosui tuolla mielettömällä, kunnottomalla hyökkäyksellä niin kauan, että joutui mielteisiin, jotka raastoivat. Hän seisoi taas atleetin voimakkaan ruumiin edessä, hän oli taas Alicen paljon tietävien silmien katseltavana. Hän värisi —, vaan kuuli samassa lapsen huutoa ylhäältä. Kiihtymyksestä hän oli vähällä huutaa vastaukseksi. Mitähän se merkitsi? Sille puolen ei ollut akkunaa. Ovesta hän ei kehdannut katsoa; sillä hänellä ei ollut mitään yllään. Milloinkaan hän ei ollut niin jouduttanut pukeutumistaan; mutta juuri sen vuoksi hän sotkeutuikin, niin että se vei aikaa. Hän ei tahtonut esiintyä Jörgen Thiisille puoleksi puettuna.
Juuri päästyään niin pitkälle, että saattoi ajatella oven avaamista, hän kuuli pikku Nannan juosta kipittävän uimahuoneen siltamalle. Mary tempasi oven auki, tyttönen syöksähti sisään ja suoraan hänen syliinsä. Siihen hän piilotti päänsä ja itki niin, että puuskui voimatta puhua.
Mary sai hänet tyyntymään varsinkin lupaamalla, että nyt Nanna saisi selvittää hänen hiuksensa. Silloin tyttö kertoi, että luutnantti seisoi kiven takana, ennenkuin hän huomasikaan. Nanna oli istunut laulelemassa eikä lainkaan kuullut hänen tuloansa. Luutnantti oli häntä uhannut. Voi kuinka hän pelkäsi, sillä luutnantti näytti niin ilkeältä! Voi kuinka ilkeältä hän näytti! "Heti kun Mary oli päässyt uimahuoneeseen, karkasi se juoksujalkaa suoraan tänne!"
"Jörgen Thiiskö?"
"Sitten minä huusin minkä jaksoin! Silloin hän seisahtui. Mutta sitten hän kääntyi ja tuli ylöspäin minua kohti. Minä kiveltä alas ja metsään — —" hän ei jaksanut enää, hän kätki taas päänsä Maryn vaatteisiin ja itki.
Tämähän oli pahintakin pahempaa! Mary ei aluksi saanut sitä päähänsä.
Mutta vähitellen hänelle alkoi selvitä, että Jörgen varmaan oli toisenlainen. Että hänessä oli riehuva intohimo. Että hänessä oli rohkeutta valtavaan häikäilemättömyyteen. Jos hän olisi tullut…?
Niin ylpeäksi ja väkeväksi kuin Mary itsensä tunsi, olisi siitä tullut karkoitus ainiaaksi — se eikä mitään muuta.
Mutta kotimatkalla hän antoi Nannan mennä edeltäpäin. Syynä oli se, että hän tuskin jaksoi siirtää toista jalkaa toisen sivutse, niin olivat ajatukset hänet vallanneet.
Kuinka jaksoi mies päivä päivältä hillitä itseään, kun oli niin raju himo kestettävänä? Kauan, kauan sitä varmaankin oli kerääntynyt; muuten hän ei voisi kukistua kuulumattomassa rynnäkössä itsensä — ja hänen kimppuunsa!
Oliko Jörgen kaikkina näinä vuosina hehkunut kiihkosta? Hänen ihailunsa, hänen kunnioituksensa, hänen ainainen huolenpitonsa, — oliko kaikki savua maanalaisesta tulivuoresta? Joka jonakin päivänä singauttaa leimuavia kiviä ja polttavaa tuhkaa!
Vai oli Jörgen Thiis siis vaarallinen? Hän ei siitä vähennyt; hän kohosi! Se oli ylistettävä, tuo pakko, jolla hän oli itsensä kahlinnut — hänen kunniakseen! Että kiusaus kerran avasi tietä kapinoiville voimille, jotka hän oli lukinnut — pitäisikö hänen oikeastaan siitä suuttua Jörgeniin?
Koko loppuosan päivää, vieläpä riisuutuessaankin hän vaivasi tällä mieltään. Seuraavana päivänä hän päätti, että nyt se sai jäädä. Se päästi irti jotakin, minkä hän kerran ennen oli masentanut; se ei saisi häiritä sitä tahtia, johon hän oli elämäänsä soveltamassa. Siksi hän taas ryhtyi työhönsä entistä ankarammin, vieläpä sitä lisäsikin. Hän näet tutki isänsä vanhoja tilikirjoja ja irrallisia muistiinpanoja (näitä olikin kovin paljon!), hän tahtoi päästä selville, miten asiain laita yleensä oli. Olihan isällä omaisuutta täälläkin, eikä hän mitenkään ollut saanut kulutetuksi kaikkea, mitä Amerikasta tuli. Mutta hän ei löytänyt, mitä haki. Isää hän ei tohtinut vaivata, eikä rouva Dawes mitään tiennyt.
Mutta miten eheä ja uuttera hänen intonsa olikin, — hiipi jotakin eilistä sen mukana. Jörgen oli tietysti aikonut uida; uimasta päästyä käydä talossa. Sen jälkeen, mitä oli tapahtunut, hän ei tullutkaan. Tokko hän yleensä enää tulisikaan? Ellei uudestaan kutsuta? Olihan hän rikkonut, niin että riitti. Mary kuuli talon seuduilla ammuskeltavan seuraavina päivinä. Toiset lisäksi mainitsivat, että edempänäkin ammuttiin. Mutta eipä Jörgen tullut toisena päivänä, ei kolmantena, eikä neljäntenäkään. Se oli Maryn mieleen.
Kun ajatukset niin usein olivat ylängöillä ja metsissä, lähti hän kerran sinnepäin, vähää ennen puoltapäivää. Kuten aina elokuun loppupuolella, voi sään muutos olla Etelä-Norjassa suuri. Nyt oli kylmä; hänestä tuntui raikkaalta astua pohjoista kohti vastatuuleen, joka leikki hänen ympärillään. Hän nousi hieman alapuolelta rakennuksia; sieltä oli helpompi. Hän kiipesi reippaasti, hän oli niin tottunut, ja hän ikävöitsi päästä ylemmä, seistä tuulessa ja silmäillä pitkin kuohuvaa merta. Ensi kukkulalta hän jo saattoi nähdä törmät, joilla oli väkeä jälkiniitossa ja tänään levittämässä heiniä kuivamaan, lahden, saaret, meren, joka tänään oli musta ja kantoi monta purjelaivaa ja joitakuita höyryveneitä. Mutta hänen yläpuolellaan oli kamala varisten rääkyntä; siellä varmaankin langetettiin tuomiota. Hän näki yhden ja toisen viiltävän ilmaa ja katoavan kauvemma ylängölle päin ja pohjoisemmaksi. Mellakka kävi yhä pahemmaksi, mitä ylemmä hän nousi. Sen vuoksi hän kiirehti, ehkä hän voisi pelastaa sen, joka oli hairahtunut. Hän oli ihan kauhuissaan, niin että selässä tuntui kylmä viima. Hän uskoi ne varmasti näkevänsä heti kun pääsisi lähimmän kallionkielekkeen taakse. Sen sijaan hän päätään nostaessaan näki miehen makaavan vatsallaan hyvän matkan päässä, pohjoisempana, vastapäätä rakennuksia. Se oli Jörgen Thiis! Ensin Mary kyykistyi, mutta sitten hänessä heräsi iloinen kostontunne, ja siinä mielessä hän itse nousi pystyyn, reippaana, varmana. Jörgen, näki hänet ja kapsahti seisaalle, hämillään, häpeissään ja sieppasi lakin päästään, pisti sen taas päähänsä eikä tiennyt, minne päin katsoa tai kääntyä. Mary läheni hitaasti, oikein nauttien Jörgenistä. Jo kaukaa hän huusi: "Vai tällä tapaa te metsästelette? — Kenties aiotte ampua meidän kanojamme?" Ehdittyään lähemmä: "Eikö teillä ole koiraa mukana? Mitäs sillä, kyllähän te kanojamme osaatte koirattakin ampua. Tai ehkä teillä ei olekaan koiraa?"
"On kyllä, mutta tänään en olekaan metsästämään lähtenyt. Olen siitä jo päässyt."
Nämä yksinkertaiset, sävyisät sanat, jotka hän lausui uskaltamatta
Maryyn katsoa, käänsivät tämän tunteet toisaalle. Hän ei tahtonut
Jörgeniä rääkätä. Hän oli kyllin kuullut sedän hirmuvallasta.
Varikset raivosivat entistä pahemmin. "Kuulkaa! Siellä ollaan tuomiolla! Miksi ette auta sitä poloista?" — "Siinä olette todellakin oikeassa!" sanoi Jörgen mielissään, kun pääsi vapaaksi. Hän kumartui ottamaan pyssynsä ja juoksi. Mary jäljestä. Ensin pieni kukkula, sitten pitkin tietä. Kahdessa vanhassa puussa ja näiden ympärillä raivosivat nuo harmajat lautamiehet; niitä oli satoja. Vaan heti kun äkkäsivät pyssymiehen, hajaantuivat ne rääkyen eri tahoille. Niiden tilinteko oli päättynyt.
Aivan oikein: kahden suuren puun välissä makasi tavattoman iso varis, revittynä ja verisenä, viimeisissä henkitoreissaan. Jörgen aikoi sen nostaa maasta. "Ei, älkää koskeko siihen!" huusi Mary ja kääntyi poispäin. Hän lähti heti takaisinpäin vuoren rinnettä kohti. Kun hän ei kuullut Jörgenin tulevan perästä, hän pysähtyi: "Tulette kai mukaan? Ja syötte päivällistä?" Jörgen tuli. Siten he ääneti astuivat yhdessä, kunnes saapuivat Jörgenin äskeiselle makuupaikalle. Jörgen riensi: "Mitenkä teillä kotona jaksetaan?" — Mary hymyili: "Kiitos, asianhaarain mukaan oikein hyvin."
Savu uuninpiipusta tuprusi ilmaan. Kattojen kivet sinisine silauksineen peittivät upeasti kaikkia rakennuksia. Suuret puutarhat molemmilla sivuilla hiekkakäytävineen ulkonivat rakennuksista kuin juovikkaat siivet. Kaikki niin elävänä kuin voisi millä hetkellä tahansa kohota ilmaan. — "Oletteko kauankin tässä maannut?" kysyi Mary säälimättä; olihan se hänestä jonkinlaista lumousta. Jörgen ei vastannut. Mary tunnusteli jalansijaa rinnettä alaspäin; tältä kohtaa se oli hyvin jyrkkä. "Saanko auttaa teitä?" — "Kiitos, mutta minä olen tästä useammin kulkenut kuin te."
Siitä tuli hiljainen ateria. Jörgen söi hitaasti, kuten ainakin, vaan ei koskaan niin, kuin tänään. Mary oli pian päässyt joka ruokalajista ja istui Jörgeniä katsellen. Sanoi jonkun sanan ja sai kohteliaita vastauksia. Jörgenin silmät, jotka muutoin olivat Maryn kimpussa kuin loiskuvat aallot tahtoen imeä hänet mukaansa… tänään ne vaivoin pääsivät lautasesta irti. Äkkiä hän lopetti. "Ettekö voi hyvin?" — "Kyllä, kiitos; mutta minä olen syönyt kylliksi."
— — Muutamia minuuttia myöhemmin Jörgen tuli ulos Anders Krogin luota. Mary oli vähää ennen tullut rouva Dawesin luota ja juuri avannut oven huoneeseensa. Jörgen Thiis sanoi: "Minusta isänne vointi, neiti, on paljoa parempi." — "Niin, hän saa jo sanotuksi yhtä ja toista. Ja voi kättäänkin hieman liikuttaa." — Jörgen nähtävästi ei kuunnellut. "Onko tämä teidän huoneenne? — En ole sitä koskaan nähnyt." Mary väistyi tieltä, Jörgen yhä katsoi. "Ettekö tahdo astua sisään?" — "Saanko?" — "Olkaa niin hyvä!" Jörgen astui kynnykselle, sen yli, hitaasti; Mary seurasi. Jörgen seisoi ihan hiljaa ja hengitti syvään. Mary vieressä. Oliko huone verhottu nypläyksillä? Hän ei voinut sitä selvittää. Vuode, huonekalut, valkoisen sinistä tai sinisen valkoista, amoriineja katossa, maalauksia, joukossa hänen ihanan äitinsä kuva, ja kukkia sen edessä. Ja se tuoksu… ei juuri kukista yksin, vaan Marystä ja Maryn, joka seisoi tuossa vieressä, sinisessä hameessaan, puolihihaisessa. Tässä puhtaassa tuoksussa, tässä värisulossa Jörgen häpesi. Hän häpesi niin, että teki mieli syöstä ulos. Hän ei voinut hillitä, hänen rinnassaan alkoi läähättää ja nostaa; häneen tuli väristys. Tuntui kuin täytyisi purskahtaa itkuun. Silloin välähti kaksi valkoista käsivartta ja hän kuuli jotakin sanottavan, sinistä ja valkoista ja valkoista ja sinistä sekin. Ovi hänen takanaan sulkeutui, sen piti kai verhota hänet. Sitten taas välähtivät nuo valkoiset käsivarret ja hän kuuli selvästi: "No Jörgen! — No Jörgen!" Hän tunsi käsivarteensa tartuttavan ja joutui istumaan. Mary oli todellakin sanonut "Jörgen", kahdesti "Jörgen." Nyt Mary silitti hänen otsaansa ja pyyhkäisi siitä hiukset pois. Niin lempeästi, niin kukkasenvienosti. Se hellitti jotakin; kaikki haikea ja kova suli Maryn kosketuksesta ja valui pois. Sanomattomassa lämmön tunteessa. Se, joka nyt kumartui hänen puoleensa, oli oikeastaan ensimäinen, joka auttoi häntä, hänen lapsuudestaan saakka. Hän oli tuntenut olevansa niin yksin. Tuollainen luottamus häneen kädenpuristuksessa! Niin ansaitsematta. Se teki hyvää! Kuinka hyvää se teki! Hän uneksi olevansa hyvä, hänkin, hyvien voimien vallassa. Valkoinen ja sininen ihan peitti hänet. Sen alla nuo suuret hyvät silmät liittivät Jörgenin sielun omaansa. Jörgen sanoi anteeksi pyytäen ja hyvin hiljaa: "Minä en sitä enää kestänyt." Mitä hän ei kestänyt, se ymmärrettiin; Mary vetäytyi heti edemmä. "Mary" kuiskasi Jörgen. Se tuli hänen tahtomattaan, hän ajatteli ääneensä. Se säikäytti häntä, se säikäytti Maryä. Tämä väistyi hänestä kauemma, silmät himmenivät, jokin ikäänkuin horjui. Sen näki Jörgen, — ja ennenkuin Mary aavistikaan, ennenkuin hän itsekään tiesi, oli hän Maryn luona. Kietoi hänet syliinsä, nosti häntä puoleensa. Villiintyi tuntiessaan Maryn ruumiin omaansa vasten, suuteli, suuteli häntä, mihin osui. Mary väänsi itseään poispäin — milloin toiselle sivulle, milloin toiselle. Silloin Jörgen suuteli kaulaan, ympäri kaulaa. Mary tunsi jotakin olevan aikeissa. Vain toinen käsi oli hänellä vapaana, mutta sillä hän sysäsi Jörgeniä luotaan. Samassa hän taivutti itseään niin kauas taaksepäin, että oli kaatua. Jörgen joutui kumartumaan hänen päälleen, se sytytti, ja hän tahtoi käyttää sitä hyväkseen. Mutta hänen täytyi irroittaa oikea kätensä saadakseen kiinni Maryn alta. Juuri sen vuoksi Mary sai vasemman kätensä vapaaksi, painoi sen hänen rintaansa vasten kaikella voimallaan, niin että pääsi kääntymään sivulle ja seisoi. Silmät yhtyivät. Ne olivat villinä, liekit niissä kietoutuivat yhteen. Kumpikin vaiti. Hengähdykset lyhyitä, teräviä.
"Mary!" kuului käytävästä parkaistavan. Se oli rouva Dawes! Rouva Dawes, joka ei enää jaksanut vuoteestaan nousta, — seisoi käytävässä! "Mary!" vieläkin kerran, niin epätoivoisesti, kuin olisi tainnoksiin menossa. Molemmat ulos. Rouva Dawes seisoi yöpuvussa avonaisen ovensa ulkopuolella, seinään nojaten. Hän oli vaipumassa maahan, kun Jörgen Thiis syöksi paikalle ja otti häntä kainaloista. Portaita ylös tuli palvelustyttö toisensa perästä, myös pikku Nanna. Jörgen seisoi kannattaen rouva Dawesia, kunnes yhtynein voimin saatiin hänet nostetuksi ja kannetuksi huoneeseensa. Itse hän ei enää astunut jaloillaan. Silmät olivat ummessa; oliko hän pyörtynyt, sitä he eivät tienneet. Se oli hirveä taakka. Vaikka kuinka nostettiin ja kiskottiin, niin kovalle otti, ennenkuin hänet oli saatu kynnyksen yli. Hitaasti laattian poikki; mutta siinäpä olikin pahin jäljellä, kun näet oli saatava yläruumis ylös vuoteeseen; sillä siinä he eivät mahtuneet oikein nostamaan. Aina kun runko oli sängyn laidalla, eivät jalat nousseetkaan mukana; hän lipui taas alas; hän ei itse auttanut vähääkään. Hän vaan ähki. Ennenkuin Jörgen pääsi oikein käsiksi, oli rouva Dawes taas laattialla, koko ihminen. Kun he vihdoin taas saivat yläruumiin vuoteeseen, vaan ei niin pitkälle, että se olisi pysynyt oman painonsa varassa, joutuivat he ihan epätoivoon, he eivät tajunneet, miten oli meneteltävä. Pikku tyttö nauraa hihitti ja karkasi; Jörgen katsahti raivossa hänen jälkeensä. Tästä tuli liikaa jo Maryllekin. Kolme minuuttia takaperin hän oli vimmatusti taistellut, — ja nyt häntä nauratti niin hurjasti, että piti juosta tiehensä, hänenkin. Hän seisoi nenäliina suun edessä, naurusta katkeamaisillaan, kun sairaanhoitajatar tuli esille isän huoneesta; isä tahtoi tietää, mitä tämä kaikki merkitsi. Mary meni sinne. Hän tuskin sai sitä naurulta selitettyä isälleen, nimittäin rouva Dawesin tilaa ja Jörgenin ja tyttöjen riuhtomista. Hänen isänsä ponnisteli kysyäkseen, mitä rouva Dawes tahtoi ulkona käytävässä. Silloin Maryn nauru taukosi. Muuan palvelija tuli rouva Dawesin luota ilmoittamaan, että rouva nyt oli vuoteessa. Hän tahtoi puhua neidin kanssa.
Siellä seisoi Jörgen vuoteen jalkapuolessa; rouva Dawes makasi ja ähki ja itki ja huusi Maryä. Heti kun Mary ilmestyi oveen, alkoi hän: "Mikä sinun oli lapseni? Minuun tuli hirmuinen tuska — mikä oli hätänä?" Mary astui hänen luokseen katsomatta Jörgeniin. Hän polvistui vanhan ystävänsä viereen, kiersi sitten käsivartensa hänen kaulansa ympäri. "Voi Eva täti!" sanoi hän ja laski päänsä hänen rintaansa vasten. Hiukkasta myöhemmin Mary itki. — "Mitä nyt? Mitä se on? Mistä sinä olet niin onneton?" voivotti rouva Dawes; hänen kätensä yhä silitteli ihania hiuksia. Vihdoin Mary nosti silmänsä; Jörgen Thiis oli poissa. Mutta Mary oli vaiti. "En koskaan ole sitä niin tuntenut", alkoi rouva Dawes uudestaan, "ellei jotakin kamalaa olisi tapahtumassa?" Mary oli ääneti. "Oliko se jotakin Jörgen Thiisin puolelta?" Mary katsoi häneen. — "Taivas, vai oli! Ajattelinhan minä sitä! — Mutta muista, lapseni, että hän on sinua rakastanut ensi kerrasta asti, kun sinut näki, eikä ketään muuta. Se on jotakin se, näetkös. — Eikä ainoatakaan kertaa edes viitannut sinulle, — vai onkos?" — Mary pudisti päätään. "Se merkitsee paljon. Se se luonnetta näyttää. Palvellut sinua hän on ja kunnioittanut sinua — niin, älä ole liian ankara! Vasta nyt, kun olet köyhä, tohtii hän — — niin, mitä se oli?" — Mary hieman epäröi; sitten hän sanoi: "Ensin hänen näytti tulevan paha olla. Mutta sitten hänestä äkkiä tuli hullu." — "Voi, minä voisin sinulle jotakin kertoa, minä myös… juuri niin, Mary!" Hän vaipui ajatuksiinsa. Sitten hän mutisi: "Ne, jotka tuolla tapaa pitävät vuosikausia…" — "Älkäämme puhuko siitä!" keskeytti Mary ja nousi. — "No no, se on…" — "Ei enää siitä!" toisti Mary. Hän meni akkunan ääreen. Silloin hän kuuli takanaan rouva Dawesin sanovan: "Hän on puhunut minulle, kuuletkos. Uskaltaisiko hän nyt tarjoutua. Hän ei voi kuvitella mitään ihanampaa. Astua esille, kun me emme enää jaksa. Mutta hänestä tuntuu, että sinä liiaksi estät lähestymästä." Mary teki ehdottoman liikkeen. Rouva Dawes näki sen: "Älä nyt ole liian ankara, Mary! Tiedätkö, lapseni, että isäsi ja minä arvelemme molemmat…" — "Ei, täti!" Mary kääntyi ripeästi häneen päin — oikeastaan ei vihoissaan, vaan kuitenkin sellaisena, ettei tätä voitu jatkaa.
Mary jäi hänen luokseen. Hän ei tahtonut mennä vaaraan tavata Jörgen Thiisiä. Kerran kun Mary jossakin asiassa auttoi rouva Dawesia, sanoi tämä: "Kai tiedät, että hän perii Klaus sedän?" Kun Mary ei vastannut, uskalsi hän jatkaa: "Jörgen uskoo, että Klaus setä auttaa häntä, jos hän nai." Mary ei ollut kuulevinaan.
Kun reitti oli vapaana, meni Mary omaan huoneeseensa. Hän ajatteli uudestaan koko kohtauksen ja hehkui, mutta ihmetteli, ettei ollut oikeastaan suuttunut. Olihan se sentään kauheaa.
Ja juuri kun hän tuumi: mitä nyt seuraa? naputettiin ovelle hiljaa. Hän harmistui, oli vähällä juosta lukitsemaan. Hetkisen kuluttua hän sanoi: "Astukaa sisään!" Ovi aukeni ja sulkeutui hänen kääntymättänsä katsomaan; hän istui suuressa tuolissaan. Hiljaa, nöyrästi astui Jörgen hänen luokseen ja laski toisen polvensa laattiaan, painaen kasvot käsiinsä. Siinä ei ollut mitään, mikä olisi Maryä loukannut. Jörgen oli kovasti liikutettu. Mary katsoi hänen kauhista, pehmeätukkaista päätänsä. Hän viivähti Jörgenin pitkissä musiikkisormissa. Jokin hienous hänessä lepytti. Vaan tuo tunteellisuus! "Pitääkö minun lähteä?" oli ainoa, mitä hän sanoi. Mary hieman odotti, sitten vastasi: "Pitää." Aivan hiljaa. Jörgen laski kätensä, tarttui hänen oikeaan käteensä ja painoi sitä vasten huulensa, pitkään, vaan kunnioittavasti. Nousi ja meni.
Suutelosta, niin kunnioittava kuin se olikin, vihlaisi Maryn ruumiin lävitse repäisevä tunne. Samaa mitä hän äsken tunsi, kun Jörgen suuteli suutelemistaan, niin että alkoi pyörryttää. Mary jäi kummastuneena istumaan. Kauan vielä Jörgenin mentyä. Hän muisteli taas heidän kamppailuaan pienimpiin seikkoihin asti ja värisi. "Miksi en ole häneen suuttunut?"
Sitten taas naputettiin. Rouva Dawes oli lähettänyt tytön kysymään, tahtoisiko Mary tulla sinne. "Käskitkö sinä hänen lähteä, lapseni?" Rouva Dawes oli muutakin kuin huolestunut. Hän kohosi innoissaan istualle ja nojautui toista käsivarttaan vasten. Myssy oli vinossa hänen harmaassa tukassaan, lihava kaula oli entistä punaisempi, ikäänkuin olisi liian lämmin. "Miksi käskit hänen matkustaa?" toisti hän. "Hänpä itse tahtoi." — "Voitko niin sanoa, lapseni? Olihan hän täällä valittamassa. Hän tahtoi mieluummin olla menemättä kuin elää! Sinä et sitä ymmärrä. Ethän sinä koskaan tee muuta kuin syrjäytät hänet. Ja kidutat häntä." Hän laskeutui taas taaksepäin, aivan epätoivoissaan. Sana "kidutat" tuntui sivumennen lystilliseltä; mutta Maryssä itsessäänkin oli se tunne, että hänen olisi pitänyt puhua Jörgenille ennenkuin päästi hänet menemään. Mennä hänen piti.
Sitten seurasi jokseenkin tukalia päiviä. Anders Krogin vointi huononi sään muuttuessa ja tuli vatsanvaivoja. Hänen oli vaikeampi ilmaista ajatuksiaan. Mary oli paljon hänen luonaan; silloin hänen silmänsä olivat niin Maryssä kiinni, että tätä melkein pelotti.
Rouva Dawes lähetteli hänelle pieniä lappusia. Kynäilyään hänen täytyi vuoteessaankin jatkaa. Isä katseli Maryä pitkään aina kun lappusia tuotiin. Kyllähän Mary siitä arvasi, mitä niissä käsiteltiin.
Eräänä päivänä rouva Dawes sanoi hänelle: "Sinä arvioit voimasi liian suuriksi, kun luulet voivasi elää täällä yksin meidän kanssamme." — "Mitä tarkoitat?" — "Että miten väsynyt oletkin seuraelämästä keväällä, — syksyn tullessa se taas vetää. Siihen olet liiaksi tottunut." —
Mary ei sillä kertaa vastannut; mutta joitakuita päiviä myöhemmin — sää oli kauan ollut kurja, hän ei ollut päässyt liikkeelle — hän sanoi rouva Dawesille: "Voit olla oikeassa siinä, että sillä elämällä, mitä yhdessä olemme kaikki nämä vuodet eläneet, on minussa syvät juuret."
"Niin, syvemmät kuin itse tiedätkään, lapseni!" — "Mutta mitä sinä tahdot minun tekemään? Enhän voi täältä päästä? Enkä tahdokaan." — "Et, mutta voit hieman vaihdella." — "Kuinka?" — "Sen kyllä käsität, lapseni! Jos olisit naimisissa, olisi hän toiset ajat sinun kanssasi täällä, ja sinä taas toiset hänen kanssaan siellä, minne hän nyt joutuu." — "Merkillinen avioliitto!" — "En usko sinun pääsevän sitä lähemmä." — "Mitä lähemmä?" — "Sitä, mitä elämä sinulta vaatii. Ja sitä, mihin olet tottunut."
Maryssä oli se tunne, että siinä, mitä rouva Dawes nyt sanoi, oli isän toivomus. Että isä oli hänen kohtalostaan enimmin levoton. Että avioliitto Jörgenin kanssa, Klaus sedän hoivassa, tuottaisi isälle turvallisuutta. Maryn mieltä oikein painosti, että hän tähän asti oli vähän huolinut isän toiveista.
Koko tämä aika, kaikki nämä neuvottelut tuntuivat hänestä oopperan resitatiivilta, joka yhdistää kaksi toimintaa.
Katsellessaan nyt syksyn tullessa yli lahden hän tunsi olevansa kuin satimessa. Seistessään ylhäällä vuorella ja nähdessään syksyn tylyn lähenemisen vaahtoharjaisissa aalloissa hän tiesi sen tuovan talveksi salvan. Silloin häntä vihlaisi; hän oli muuhun tottunut.
Veressäkin vihloi. Hän ei enää saanut rauhaa. Muistossa Jörgen ei ollut vastenmielinen. Vieläpä se ilmakehä, joka seurasi Jörgeniä, herätti myötätuntoa.
Että halvaus oli lamauttanut isän ja että Jörgen silloin oli läsnä ja että isä häntä halusi… eikö se liittänyt yhteen? Eikö siinä ollut kohtaloa? Esiintyä Jörgenin kanssa Tukholmassa [Ruotsin ulkoasiain ministeristö oli siihen aikaan Norjan] ja myöhemmin joutua lähetetyksi kauemma, — luonnollisempaa loppua hänen matkaelämäänsä, kaikinpuolisempaa sen käyttämistä, mitä hän siinä oli oppinut, ei voisi helposti keksiä.
Klaus setä saisi auttaa! Säällisesti auttaa! Hän tunsi, että Klaus setä oli hänen vallassaan. —
"Kaiken kaikkiaan, rakas Eva täti", sanoi hän kerran istuessaan rouva Dawesin vuoteen ääressä ja jutellessaan: "Sinä saat kirjoittaa Jörgenille."
* * * * *
— Mary itse oli sillalla, kun laiva tuli. Oli lauantai-iltapäivä, kaikki, jotka vain pääsivät, lähtivät kaupungista pois nauttimaan luonnon helmassa viimeisiä syyspäiviä. Oli kaunis päivä. Etelä-Norjassa voi sellaisia olla syyskuun lopulle asti. Maryllä oli yllään sininen puku, ja sinisellä päivänvarjolla hän huiskutti Jörgenille ja muutamille ystäville, jotka seisoivat hänen lähellään. Kaikki laivassa olijat kasaantuivat laiturille katselemaan.
Jörgen tajusi heti, kun seisoi Maryn luona, että piti olla varovainen. Hän arvasi Maryn tulleen häntä vastaan tänne rantaan ihan sen vuoksi, ettei heidän yhtymisensä pääsisi läheiseksi.
Tiellä tuli puhe pääskysistä, jotka nyt kokoontuivat lähtemään. Voudista, joka juuri oli ampunut mahtavan kotkan. Siitä kirjoituslaudasta, jonka rouva Dawes oli laatinut. Hyvästä jälkiniitosta, hedelmien ja rehunauriin hinnoista. — Käytävässä Mary juoksi Jörgenin luota huomauttaen lyhyesti: "anteeksi!" Hän riensi portaita ylös. Poika, joka kantoi Jörgenin matkalaukkua, tuli jäljestä sisään; Jörgen ja hän seisoivat siinä tietämättä minne mennä. Silloin kuului ylhäältä: "Tänne päin!" He menivät. Mary avasi vierashuoneeseen, omansa vieressä, ja käski pojan jättämään matkalaukun sinne. Jörgenille hän sanoi: "Mennäänkö nyt isän luo?" — Hän astui itse edellä. Sairaanhoitajatarta ei siellä ollut. Arvatenkin hänet poistaakseen Mary ensin oli täällä käynyt.
Sairaan silmiin syttyi heti valoa, kun hän Maryn takana avoimessa ovessa näki Jörgenin. Kohta kun ovi oli suljettu, meni Mary isänsä luo, kumartui häntä kohti ja sanoi: "Nyt olemme Jörgen ja minä kihloissa, isä."
Kaikki se hyvyys ja onni, joka voi kasvoihin kokoontua, säteili nyt isän kasvoista. Hymyillen kääntyi Mary Jörgeniin, joka seisoi kalpeana ja ihastuneena, vähällä syöksyä Maryä syleilemään. Mutta Jörgen tunsi, että Mary kyllä tahtoi hänen hämmästyksensä, kiitollisuutensa ja ihailunsa, mutta ilman ulkonaisia menoja. Siitä hänen onnensa ei vähennyt. Hän kohtasi Maryn hymyilevät silmät mitä täysimmällä, sydämellisimmällä riemulla. Hän puristi sitä kättä, jota Anders Krog jaksoi liikuttaa, hän katsoi Krogin kyyneltyneisiin silmiin, hänen omansakin itkivät. Mutta kaikki olivat ääneti, kunnes Mary sanoi: "Nyt mennään Eva tädin luo!"
Voiton tuntein astui Mary itse edellä. Jörgen ihaili häntä ja seurasi. Hänen sydämensä oli täynnä, varsinkin hurmausta siitä suurenmoisuudesta, jota Maryn anteeksianto osoitti. Hän ajatteli: ulkona käytävässä Mary kääntyy ja silloin… Mutta Mary meni suoraa päätä rouva Dawesin ovelle ja koputti.
Nähdessään Jörgenin löi rouva Dawes lihavat kätensä yhteen, kiskoi myssyään ja aikoi nousta, — mutta ei jaksanut, kun oli niin liikutuksen vallassa. Hän vaipui taas paikalleen ja itki, siunasi, ojensi käsivartensa, Jörgen sulkeutui niihin; mutta hän ei saanut Jörgeniä suutelemaan.
Niin pian kun osattiin järkeä puhua, sanoi Mary: "Eikö sinustakin, Eva täti, näytä siltä, että meidän kahden on huomenna mentävä Klaus setää tervehtimään?" — "Ainoa oikea tapa, lapseni! Mitä te rupeaisitte odottamaan?" — Jörgen säteili. Mary poistui, jotta nuo molemmat tuttavalliset saisivat purkaa mieltänsä.
Kun he taas yhtyivät, älysi Jörgen, että tunnussana oli: "Katsoa vaan ei koskea!" Se tuntui kovalta; mutta hän myönsi, että ken sillä tapaa oli juljennut, sen täytyi pysyä nahoissaan. Mary tahtoi itse hallita itseänsä.
Voitontunteessaan Mary oli kauniimpi kuin milloinkaan ennen. Jörgenistä tuntui armolta, että Mary häntä sinutteli. Muuhunpa Mary ei suvainnutkaan mukaantua. Jörgen yhä odotteli; mutta Mary ei suonut lisää. Ei koko päivään. Sitten Jörgen turvautui piaanoon ja valitteli hirveästi. Mary avasi ovet, jotta rouva Dawes kuulisi. "Poika rukka!" sanoi rouva Dawes.
Seuraavana päivänä Mary ei tullut huoneestaan, ennenkuin heidän oli lähdettävä laivalla Klaus sedälle. "Tänään sinä olet oikein la grande dame!" — Jörgen tarkasteli häntä ihaillen; Mary oli komeassa pariisilaisessa käyntipuvussaan. "Tahdot kai valtavasti vaikuttaa Klaus setään?" — "Sitäkin. Vaan onhan nyt sunnuntai. — Sanoppa", ja hän kävi äkkiä vakavaksi: "Tietääkö Klaus setä isän onnettomuuden?" — "Ettäkö hän on sairaana?" — "Ei, vaan syytä siihen?" — "Sitä en osaa sanoa. Minä tulen kotoa. — Minä en ole mitään sanonut. En kotonakaan." — Se oli Maryn mieleen. Siksi heillä olikin hauska, hilpeä retki rantaan ja sitten laivalla. He kuiskailivat häistä, kuukauden virkalomasta niiden jälkeen, Tukholman elämästä, kuinka Mary kävisi siellä ja Jörgen kotona joulun aikaan ja nyt heti tehtäisiin pikku retki Kristianiaan, sanalla sanoen: pilvetön oli heidän taivaansa.
Klaus setä tavattiin savuluolassaan, jossa häntä enemmän aavistettiin kuin nähtiin. Hän säikähti itsekin, kun Mary kaikessa komeudessaan seisoi hänen edessään. Hän riensi heidän edellään isoon jäykkään saliin. Ennenkuin istuttiinkaan, sanoi Jörgen: "Niin, setä, nyt me tulemme sinulle ilmoittamaan —", hän ei ehtinyt edemmä; sillä Klaus setä näki kasvoista, mitä säteilevän uutta heillä oli mukanaan. "Toivotan onnea, toivotan onnea!" Pitkä mies ojensi kumartuen kummallekin käden: "Niin sanovat kaikki", riemuitsi hän, "että te kaksi olette kaunein pari, mitä kaupungissa on ollut. Näetkös", lisäsi hän, "me olemme jo aikoja teidät kihlanneet!" Heti kun he olivat istuutuneet, pimeni hänen muotonsa. Hän katsoi Maryyn säälivästi: "Isäsi, lapsi parka!" — "Isä jaksaa nyt paremmin", vastani Mary vältellen. — Klaus setä silmäsi häntä tutkien: "Eipä hän enää voi…", hän pysähtyi; hänen ei todellakaan ollut hyvä sitä lausua, eikä Marynkään. He jäivät siis ääneti istumaan. —
Kun taas puheltiin, koski se tavattoman huonoja aikoja. Nämä eivät tuntuneet aikovankaan lakata. Osakkeet olivat arvottomia, laivaliike lamassa, ei mitään uusia yrityksiä, rahat piilossa. Tällöin Klaus setä useasti silmäili Jörgeniä, ikäänkuin tahtoisi tiedustella enemmän, kun hän olisi poissa. Mary sen älysi ja antoi merkin Jörgenille, joka nousi ja pyysi suomaan anteeksi; hänen piti tavata paria toveria kaupungilla. Maryn ja Jörgenin kesken oli sovittu, että edellinen yksin puhuisi Klaus sedälle. Vaan mistähän Klaus setä tahtoi hänen kanssaan puhua? Mary oli jännittyneenä.
Tuskin oli Jörgen ehtinyt ovesta ulos, kun Klaus setä sanoi huolestuneen näköisenä: "Lapsi rukka, onko totta, että isäsi on kärsinyt suuria tappioita Amerikassa?" — "Hän on menettänyt kaikki", vastasi Mary. "Vai kaikki menettänyt?" — Hän tuijotti iso suu avoinna, kävi tulipunaiseksi ja puuskui: "No sitten minä käsitän niin hemmetin hyvin, mistä se halvaus tuli!" — hän syöksyi huoneessa edestakaisin, ikäänkuin ei ketään olisi läsnä. Väljät housut loksuivat jaloissa, pitkät kädet reuhtoivat. "Hän onkin aina ollut semmoinen herkkäuskoinen hölmö! Oikea tomppeli! Onko se laitaa, että kun niin suuri omaisuus on kiinni toisen asioissa, niin ei pidetä silmällä! Mokoma kirottu —" hän vaikeni äkkiä ja tiedusti mitä kummastuneimpana: "Mihin te naimisenne sitte perustatte —?"
Mary oli tuntenut itsensä loukatuksi sydänjuuria myöten jo aikoja ennen tätä kysymystä. Hänen läsnäollessaan noin käyttäytyä, hänen kuultensa noin puhua isästä! Kuitenkin hän vastasi mitä kauneimmin hymyillen ja veitikkamaisesti: "Sinuun, Klaus setä!"
Tämän ällistystä ei voi kuvata. Mary yritti sitä hillitä, ennenkuin se purkautuisi, laski pilaa ja käänsi puheen englanniksi, surkutellen Klaus sedän köyhyyttä! Mutta se oli yhtä tehotonta kuin linnunlaulu karhuun. "Se on sen saatanan Jörgenin tapaista", purskahti vihdoin, "keinotella heti minun niskaani!" — Hän harppoi taas pitkin laattiata, entistä vinhemmin: "Ha, haa! Senhän ties jo ennakolta! Kun jokin on hullusti, niin minut siihen avuksi! Tämmöisinä aikoina, kun tuskin ruokaani ansaitsen! Niin hävytöntä en ole ikipäivinäni kuullut!" Hän ei nähnyt Maryä, ei mitään. Tämän pohatan oikut, kiukku, hävyttömyys olivat aina saaneet vapaasti purkautua. "Jörgeniltä pitäisi, totta vie, kieltää sekin, mitä hän nykyään saa minulta! Hän ei tee muuta kuin vaatii lisää! Ja nyt minun muka pitäisi — — ha, haa! Kyllä se on poikaa!" —
Mary istui kalmankalpeana. Koskaan ennen ei oltu häntä nöyryytetty; koskaan ei ollut yksikään häneltä kieltänyt kohtelua, joka soi hänelle etusijan.
Mutta malttiaan hän ei menettänyt. — "Minä hoidan nyt isän tilejä", sanoi hän kylmästi; "niistä näkyy, että sinullakin ja hänellä on yhteisiä asioita." — "Kai, kai", sanoi Klaus setä, pysähtymättä ja häneen katsahtamatta: "Onhan niitä — parin sadan tuhannen verran. Mutta jos tilejä hoidat, niin kai myös näet, etteivät ne paperit näinä aikoina tuota juuri mitään." — "Nyt sinä liioittelet", vastasi Mary. "Vai niin, mitä sinä aiot niillä?" kysyi ukko ja pysähtyi, huudahtaen sitten kuin aavistaisi asian: "Onko Jörgen pyytänyt sinua ne myymään?" — "Jörgen ei ole minulta mitään pyytänyt", sanoi Mary ja nousi.
Hänen siinä seistessään kalpeana, pitkänä, komeana ja rohkeasti silmäilevänä masentui Klaus setä kokonaan. Tämä vaan tuijotti. Mary sanoi: "Surkuttelen, etten ole ennen tiennyt, mikä sinä olet." Kaikki etevämmyys haihtui Klaus sedästä, hän tyhmistyi ja jäykistyi. Hän ei kyennyt vastaamaan, eipä liikahtamaankaan. Hän päästi Maryn lähtemään. Ja tätä hän vähimmin halusi! Akkunasta hän katsoi Maryn jälkeen, näki hänen kiitävän sivutse läheistä toria kohti. Olipa Mary kaunis ja ylpeä! Ihan ilmestys!
— Kun Jörgen vähää myöhemmin tuli noutamaan Maryä tai oikeammin jäämään sinne hänen kanssaan päivälliselle — sillä päivälliskutsusta hän ainakin oli varma —, sai hän vastaansa saman ryöpyn kuin Mary ja lisääkin, kun Klaus setä nyt oli itseensä suunnattoman tyytymätön. Se oli nyt Jörgenin sovitettava. "Mitäs pirua sinä et itse tullut? Vai etkö uskaltanut? — Ja sitten sinä aiot saada hänen myymään osakkeita nyt, kun niillä ei ole mitään arvoa. Kirotun kevytmielinen köntys sinä oletkin aina ollut." — Klaus setä oli väärässä; mutta Jörgen tunsi hänet, hän tiesi, ettei nyt sopinut vastata. Hän kömpi sieltä kuin kontaten ja saapui Maryn luo surkeampana kuin sinä päivänä, jolloin Mary hänet tapasi ylängöllä tuijottamassa kadotettuun paratiisiin. Itse oli Mary itkenyt harmista ja pettymyksestä; mutta hänessä oli jousta; nyt se ponnahti toisaalle! Puoli tuntia sitten vallinneesta voitontunteestaan he olivat romahtaneet niin rutosti, että kun lisäksi tuli Jörgenin nolous, se kaikki kääntyi nauruksi! Mary nauroi niin hillittömästi, niin myrskyävän vapaasti, että se ihan paransi Jörgeninkin. Neljännestunnin päästä olivat molemmat nuoret ulkona, mennäkseen tilaamaan mainion päivällisen samppanjoineen. Sill'aikaa kun sitä valmistettaisiin, aikoivat he lähteä kävelylle. Mutta heti kun he pääsivät ulos ihanaan, raittiiseen ilmaan, piti Jörgenin palata telefonoimaan Krogskogeniin, että he tulevat kävellen sinne päivälliselle! Matka kestäisi hyvinkin kaksi tuntia, pitkin uutta rannikkotietä; siitä tulisi ihana retki!
He kiirehtivät; kirkas syyspäivä oli viileä pirteine tuulineen — oikea kävelyilma.
Rantatie leikkasi kaikkien nienten poikki; he ikävöitsivät päästä tuohon alituiseen vaihteluun rannasta vuorelle, vuorelta rannalle. Meri tummansinisenä, täynnä laivoja purjeineen ja savupatsaita taaempana. Tänään oli sunnuntai, siksi myös useampia huvipurjehtijoita; ne hiiviskelivät salmien välitse ja tohtivat avomerellekin.
Reippaasti käyden olivat nuoret pian päässeet kaupungin tiheämmästä osasta. Tuossa oli kaunis pieni talo puutarhassa. "Kenenkä tuo on?" kysyi Mary; se näytti niin hauskalta. "Se on lääkärin, neiti Röyn", vastasi Jörgen innokkaasti. "Minähän olen harmissa ja pettymyksessä unhottanut sanomasta, että tapasin kaupungissa Frans Röyn!" Huomaamattaan Mary pysähtyi. Tahtomattaan hän punastui. "Frans Röyn?" kysyi hän ja ihmetteli. Sitten hän lähti, ennenkuin sai vastausta. "Hän on täällä valvomassa satamarakennusta. Tiedät kai, että Irgens on kuollut." — "Insinööri? Onko hän kuollut?" — "Ja nyt sanotaan, että kapteeni Röy tulee hänen sijaansa." — "Onko siinä työtä hänen vertaiselleen miehelle?" — "Niin kysynee monikin. — Ihmetellään, mitä hän tekee täällä?" nauroi Jörgen. Mary katsoi häneen ja hän Maryyn. Sitten hän astui Maryä lähemmä: "Mutta nyt hän myöhästyy." Hän oli näihin sanoihin odottanut ymmärtävää silmänluontia, jossa ehkä kimaltelisi hieman onneakin. Mary astui edelleen, katsomatta häneen, myöskään mitään sanomatta.
Silloin he olivat kauan vaiti. He kulkivat nopeasti. Syystuuli vilvoitti. Sitten Mary kääntyi Jörgeniin päin ilahuttaakseen häntä: "Tiedätkö, Jörgen, että isällä on kaksisataa tuhatta sijoitettuna Klaus sedän asioihin?" — "Niitä on puolikolmatta sataa tuhatta", vastasi Jörgen. Mary hyvin hämmästyi, — ensin siitä, että Jörgen tiesi asian, toiseksi noista viidestäkymmenestä tuhannesta. "Klaus setä itse sanoi kaksisataa tuhatta." — "Niin, mitä isälläsi on hänen liikkeissään ja laivoissaan. Mutta äskettäin ennen sairastumistaan hän lähetti sedälle viisikymmentä tuhatta, mikä oli jäänyt joutilaaksi." — "Mistä sen tiedät?" — "Setä on sanonut." — "Minä en ole sitä huomannut." — "Vai et, isäsi on kai jättänyt sillä kertaa sen merkitsemättä; olihan se hänen tapansa. Sitäpaitsi" — tässä Jörgen hidasteli — "tiedätkö sinä isäsi kaikkia varoja?" Mary ei tahtonut siihen vastata, hän tiesi, että kysymys oli ratkaisematta. Mutta kuinka Jörgen saattoi —? Ehkä rouva Dawesin kautta? Ainakin oli Mary iloinen. Hän oli seisahtunut, haluten sanoa jotakin. Mutta tuuli liehutti hänen hameitaan, hajoitti hieman hänen tukkaansa ja lennätti huivin syrjään: "Kuinka hurmaavan näköinen sinä olet!" huudahti Jörgen. — "Mutta eihän meillä siis ole mitään estettä, Jörgen?" — "Voisimme mennä naimisiin, sitäkö tarkoitat?" — "Niin!" ja Mary riensi eteenpäin. — "Ei, kultani, nyt eivät osakkeet tuota melkein mitään." — "Mitäs sillä väliä? Pidetään me vaan puoltamme, Jörgen!" Mary säteili terveyttä ja rohkeutta. "Ilmanko sedän suostumusta?" kysyi Jörgen alakuloisesti. — Mary taas pysähtyi: "Tekeekö hän sinut perinnöttömäksi?" — Vastaamatta suoraan Jörgen sanoi raskaasti: "Kunpa tietäisit, Mary, mitä minä olen kestänyt sedän puolelta. Ihan siitä alkaen, kun hän otti minut luokseen. Millä hän on minua kiusannut. Mistä hän on kimppuuni käynyt. Tähän päivään asti on minua kohdeltu kuin kelvotonta koulupoikaa. Hänen paha sisunsa on aina minuun purkautunut." Hänen kasvoissaan yhtyi sellainen määrä onnettomuutta ja katkeruutta, että Mary ihan itsestään virkkoi: "Jörgen parka, — nyt minä alan ymmärtää!" He kulkivat edemmä. Mary harkitsi, että Jörgenin hillitsemiskyky oli kovassa koulussa opittu; siellä hän oli oppinut myös salaamaan itseänsä. Hänen sitkeyttään täytyi Maryn ihailla; mitä hän olikaan kestänyt! Entä hänen soittonsa! Se oli ollut hänen lohdutuksenaan. Nyt Mary ymmärsi hänen tavattoman kohteliaisuutensa. Ymmärsi hänen tunteellisuutensa. Hän ymmärsi, miksi Jörgenistä oli tullut niin ankara ja tarkka niihin nähden, jotka joutuivat hänen käskettävikseen.
Mary huomasi olevansa ehkä itsekin syypää siihen, että Jörgenin oli ollut niin ikävä. Jörgenin pitkällinen, salattu rakkaus häneen oli vaan lisännyt taakkaa; sillä hän ei ollut Jörgenille antanut ainoatakaan rohkaisevaa sanaa; päinvastoin. Ihmekö siis, että Jörgen lopulta oli kuin lumottu? "Jörgen parka!" sanoi hän toisen kerran ja tarttui hänen käteensä. Ensimäinen lemmenosoitus, mitä Mary vielä oli hänelle suonut. Hänen täytyi kohta taas päästää Jörgenin käsi, estääkseen hameensa helmoja nousemasta, sillä niemen kohdalla kävi vinha tuuli, ja ihan heidän alapuolellaan näkyi purjevene. Sieltä tervehdittiin ja he vastasivat. Olipa nyt raikas päivä, läikkyvän sinisenä kimalteli vuono punaisine lippuineen.
Kun he tulivat lahdelle, kysyi Mary: "Luuletko todella, että hän tekee sinut perinnöttömäksi, jos menemme naimisiin?" — "Meillä ei ole mitään, minkä turvissa menisimme naimisiin, kultaseni!" — "Voimmehan myydä ne osakkeet", sanoi Mary rohkeasti. "Vai niin, jos naimisiin päästäksemme teemme sen tempun, että myymme nyt kun niiden arvo on alhaalla, kyllä hän silloin varmasti kieltää minulta perinnön." — Mutta Mary ei tahtonut heittää asiaa: "Entä metsämme?" — "Se saa kasvaa vielä monta vuotta." — Olipa hän hyvin selvillä, tuo Jörgen! Harkinnut kaikki tyyni!
He saapuivat rantatielle, joka vei viimeiselle, Krogskogenin läheiselle niemelle. Siellä oli vanha omituinen lappalaiskoira; Mary oli sen kanssa hyvissä väleissä. Haukkuihan se aina hiukan, kun joku lähestyi, ehkä se näki huonosti; mutta heilutti heti häntäänsä, kun vainusi tuttua väkeä. Tänään se ihan raivosi.
"Hyvänen aika", huudahti Mary, "sinuunko se on niin suuttunut?" Jörgen ei vastannut, vaan koppasi maasta pienen kiven. Sen äkättyään koira kiiti häntä koipien välissä risujen taa, joita oli siinä lähellä. Sieltä se jatkoi soittoaan. "Anna sen olla!" sanoi Mary nähdessään Jörgenin mittailevan heittomatkaa. "Onpa sentään hauska nähdä, eikö se väisty ihan sille kohtaa, minne nyt tähtään", sanoi Jörgen, "ja silloin se saa kiven suoraan selkäänsä." Samassa hän oli heittävinään, koira loikkasi syrjään — sitten vasta hän heitti ja kivi osui ihan koiran selkään. Se ulisi. "Näetkös!" sanoi Jörgen kerskaten. "Ei sitä monikaan niin tarkasti heitä, voin sinulle huomauttaa." — "Ammutko sinä yhtä taitavasti?" — "Ammunko? Yleensä, Mary, kun jotakin teen — sitä tosin ei ole paljon —, mutta säällisesti minä sen toimitan." Maryn oli se myönnettävä. Sitä koirankin raivo etäältä vakuutti.
Oikotiellä kotiin sanoi Jörgen: "Pitääkö sinun mielestäsi kertoa tästä mitään rouva Dawesille tai isällesi?" — "Siitäkö, mitä Klaus setä sanoi?" — "Niin. Se vaan surettaisi heitä. Emmekö voi sanoa, että setä pyysi meitä odottamaan kevääseen asti?" — Mary seisahtui. Sellainen ei ollut hänen mieleensä. Mutta Jörgen ei hellittänyt. "Minä tunnen Klaus sedän paremmin kuin sinä. Hän rupee tätä pian katumaan. Tosin hän ei peräänny, mutta itse sitten ehdottaa jotakin muuta — jotenkin samaa, mitä pyydän sinun sanomaan: — että hän tahtoo meidän odottamaan kevääseen."
Mary oli jo aikoja huomannut, miten hyvin Jörgen tiesi asiat; siksi hän saattoi myöntää, että Jörgen tässäkin kohden oli järkevämpi. Mutta kiertoteihin hän ei ollut tottunut. "Anna minun järjestää!" sanoi Jörgen; "sillä tapaa vanhuksilta säästyy pettymys."
"Mutta mitä minä heille vastaan?" kysyi Mary. — "Mikä on totta, että Klaus setä kihlauksestamme hyvin riemastui, ja että ajat juuri nyt ovat huonot, niin että täytyy odottaa. Onhan asian laita näin." Siihen Mary suostui. Varsinkin kun vanhusten säästäminen oli hänestä niin hyvin harkittua Jörgenin puolelta. Siitä sai Jörgen häneltä vilpittömän kiitoksen — ja taas hänen kätensä. Tätä Jörgen sai pitää ihan portaille asti, vieläpä niitä ylöskin. Hänestä se oli vakuutena suudelmasta eteisessä. Mutta silloin otan kymmenen!
Hän avasi oven ja päästi Maryn ensin sisään. "Kiitos seurasta, Jörgen!" sanoi Mary astuen ohitse ja nyökäyttäen hänelle hilpeänä — ja juoksi portaille ja niitä ylös. Jörgen kuuli hänen menevän huoneeseensa. —
Kuinka varovasti Jörgen sovittikin sanansa kertoessaan retkestä, — vanhuksille se oli paha pettymys. Sekä Anders Krogista että varsinkin rouva Dawesista se oli selittämätöntä, vieläpä jälkimäisestä julmaa. Koko pitkän talven saisi siis Mary olla täällä yksin ja Jörgen Tukholmassa. Voisivat ehkä tavata toisiaan jouluna jonkun päivän, vaan ei kauempaa. Merkillistä kyllä, tämä vanhusten pettymys vaikutti Jörgeniinkin odottamattoman raskaasti. Hän jurotti kuin kipeä lintu. Ei puhunut, tuskin vastaili rouva Dawesille, ei soittanut, vaan valmisteli huomisaamuksi lähtöänsä. Matka oli suoraan Tukholmaan; oli jo määräaika.
Mary yksin oli pirteä. Tuntui siltä, kuin ei koko asia häneen koskisi. Hänelle ei päivä ollut mitään pahaa tuonut; siltä näytti. Se voitontunne, joka hänessä vallitsi siitä asti, kun hän isänsä edessä armollisimmasti julisti heidän kihlauksensa, se ei ainoastaan ollut heikentymättä, vaan entistään suurempi. Hän hyräili käytävissä ja huoneissa, hänellä oli senkin seitsemän puuhaa, ikäänkuin juuri hänen olisi lähdettävä ratkaisevalle ja kaukaiselle matkalle. Illallispöydässä hän laski leikkiä, niin että Jörgeniin tuli levoton tunne, kuin tehtäisiin hänestä pilaa. Lopuksi hän suoraan sanoi, ettei käsittänyt Maryä. Hänestä tuntui, että Maryn pitäisi häntä ennemmin sääliä. Jäihän Mary kuitenkin omaan herttaiseen kotiinsa ja rakkaaseen työhön molempien vanhustensa hyväksi, mutta hän itse —? Nyt hän vihasi sitä, mihin piti ryhtyä, koska se erotti hänet Marystä! Hän katui luopumistaan sotilasvirasta. Hän inhosi Tukholmaa. Hän tiesi, kuinka syrjäytettynä siellä elää nuori mies, joka ei ollut mukana ylemmässä societé'ssa. ja lisäksi oli norjalainen. Hän oli onneton ja purki mieltänsä.
"Kun sinä niin hyvin osasit rippikoulussa, Jörgen, niin tiedät kai, että Jaakop sai kokonaista seitsemän vuotta raataa Raakelin tähden?" — "Vai en muka ole kyllin monta raatanut sinun tähtesi, Mary?" — "Vuosia tuli niin monta, kun sinä aloit niin liian aikaisin. Sinuun on päässyt ikävä tapa — aloittaa liian varhain!" — "Kuinka voi nähdä sinua ja pysyä —? Sinä olet itseäsi vastaan kohtuuton." — "Oli kai sinulla, Jörgen, muita päämääriä kuin saada minut?" — "Kyllä niitä oli Jaakopilla, senkin saiturilla! Ja hänellä oli kuitenkin se ilmeinen etu, että sillä välin sai tavata Raakelia milloin vaan halusi." — "No — kun on odottanut monta vuotta, Jörgen, —" "— niin voi odottaa puoli vuotta lisää? Vai niin, kyllähän sinun on helppo pakista, sinä kun et koskaan ole odottanut. Et vähääkään!" — Mary oli vaiti. "Vai vielä sinä kaupan päälle tahdot minua kiusoitella, Mary? — Minua, jonka (vieläpä sinunkin luonasi!) pitää tyytyä niin laihoihin annoksiin!" — "Valitatko sinä, Jörgen?" — "Valitan niinkin." — "Sinä aloitit niin kovin varhain, muistatko." Mary nauroi. Jörgen kävi hämille, mutta vähän päästä: "Sinä et käsitä, mitä odottaminen on!" — "Ainakin käsitän, että kun saa laihoja annoksia, niin helpommin siihen tottuu." Hän nauroi taas. Jörgen tunsi itsensä sekä loukatuksi että epävarmaksi. Se, joka hänestä oikein piti, olisi tuskin voinut noin käyttäytyä — monikuukautisen eron aattona. Ja kun oli niin kehnot avioliiton toiveet kuin heillä.
He istuivat hetken aikaa Maryn isän luona ja kauemmin rouva Dawesin huoneessa. Jörgen oli hiljaa, puhumatta mitään. Mutta Mary oli hilpeä. Rouva Dawes katseli heitä ihmetellen. Hän kääntyi Jörgenin puoleen: "Poika rukka, sinun pitää tulla tänne jouluksi!" Mary vastasi hänen puolestaan: "Eva täti, joulunahan Tukholmassa on hauskinta."
Äkkiä Mary nousi ja sanoi hyvin odottamatta "hyvää yötä!" ensin Jörgenille, sitten rouva Dawesille. "Minä olen matkasta väsynyt, ja minun pitää nousta aamulla varhain saattamaan Jörgeniä."
Jörgenistä tuntui tämä odottamaton poistuminen ennakolta harkitulta metkulta. Mary tahtoi päästä sanomasta hänelle jäähyväisiä kahdenkesken käytävässä. Jörgen päätti kostaa. Sitä hän osasi.
Rouva Dawes tahtoi tietää, oliko heidän välillään sattunut mitään? Jörgen kielsi. Hän ei uskonut Jörgeniä, jonka täytyi vakavasti toistaa olevansa mistään tietämättä. Mutta apeuttaan Jörgen ei voinut salata. Hän ei jaksanut edes viipyä siellä, vaan lähti. Käytävässä oli vastoin tapaa ihan pimeä. Hän hapuili ovellensa. Vasta kun hän oli sytyttänyt valoa huoneessaan ja tahtomattansakin kuunnellut, eikö Marystä olisi mitään elonmerkkiä, johtui hänen mieleensä, että hänen ovensa lukko oli korjattu äänettömäksi. Aamulla se oli kitissyt. Aivan vähäisen, mutta kitissyt kuitenkin. Koskaan hän ei ennen ollut tavannut tämänlaista taloa, jossa pieninkin vika heti korjattiin. Vaikka oli sunnuntai. Hän ei voinut toivoa suurempaa onnea, kuin saatuaan kaikki reilaan palata tänne, levähtää täällä ja eleskellä täällä niin kauan ja sillä tapaa kuin hänen sisin pyrkimyksensä elämän nautintoon kuvitteli. Oli siis kestettävä. Mukaannuttava Maryn mielialoihin nyt, kuten ennen sedän. Kunnes hänen aikansa tulisi! —
— Hän oli riisuutumassa, kun ovi ääneti aukeni ja Mary astui huoneeseen yöpuvussaan. Ylevänä, huikaisevan kauniina. Hän veti oven kiinni ja astui lampun luo. "Sinun ei tarvitse odottaa, Jörgen!" Mary sammutti lampun. —