YKSIN
Seuraavana aamuna Mary nukkui liian kauan. Hänet herätti laulu ja soitto. Ensin puoliunessa, sitten tulvaavien muistojen lävitse hän varmasti kuuli Jörgenin äänen. Tämä lauloi piaanon säestyksellä, akkunat avoinna varhaisena aamuhetkenä. Hänen heleä, riemuitseva tenorinsa kaiutti ilosäveliä Marylle.
Pian, pian sai Mary yllensä; muuten myöhästyisi saattamasta Jörgeniä laivalle. Kiireisessä puuhassa hänen mielensä yhä valveutui, ja sitä valtavammin ryntäsivät ajatukset Jörgeniä ja tämän rajua riemua kohti. Jörgenin sydämellistä, läpi sielun ja aistien tulvivaa kiitosta, sitä hän tahtoi nauttia ihan läheltä! Että Jörgen voittoriemussa nostaisi ja kantaisi häntä elämänsä ruhtinattarena. Vapaasta itsevaltiudesta oli Mary hänelle suonut elämän korkeimman palkinnon. Nyt Jörgen oli palkittu pitkällisestä vaivastaan! Ennakkoluulottomasti ja tinkimättä. Tunsihan Mary hänet nyt, tiesi pienimpään seikkaan saakka, millaiselta Jörgen näyttäisi, miten Jörgen käyttäytyisi saattaakseen hänet onnelaansa. Siksi Maryn rinta nyt paisuen ikävöi Jörgeniä. Kunnioitusta ja kiitosta hän kaipasi!
Pienen hollantilaisen työhuoneen läpi hän tuli sinisessä aamuhameessaan ja tarttui ovenripaan astuakseen musiikkisaliin, joka oli lahden puolella; mutta hänen oli seisahtuminen henkäisemään, niin jännittynyt hän oli. Sillä aikaa hän nautti kuulleessaan salista Jörgenin voittoriemua. Niin viehättynyt oli Jörgen omasta laulustaan, että Mary pääsi ihan hänen lähelleen, ennenkuin Jörgen huomasi. Tämä nosti katseensa, säteilevänä, — kohosi hitaasti seisaalle, hiljaa kuin juhlaan. Jörgen ei tahtonut häiritä mielialaa, avasi sylinsä Maryä kohti, veti hänet puoleensa, suuteli kunnioittavasti hänen hiuksiaan, silitteli sitä poskea, joka oli esillä, verkalleen, varovasti; hän tahtoi peittää ja suojata. Auttaa häntä miehekkäällä lempeydellä pääsemään siitä hävyn tunteesta, joka Maryssä tietysti oli. Jörgen oli kerrassaan hellä ja tyynnyttävä. — —
"Kyllä meidän nyt jo pitää rientää syömään", kuiskasi Jörgen ystävällisesti hänen korvaansa, vielä kerran suudellen hänen kaunista tukkaansa, hengittäen sen hyvää tuoksua. Sitten hän otti Maryä vyötäisiltä hiljaa, mutta johtaen. Melkein ovella hän kysyi hillitysti: "Olet kai nukkunut hyvin, kun tulit niin myöhään?" Hän avasi isällisesti oven vapaalla kädellään ja katsahti Maryyn myötätuntoisesti, kun ei saanut vastausta. Mary oli hyvin kalpea ja aivan hämillään. "Suloinen tyttöseni", kuiskasi Jörgen.
Pöydässä Jörgenin huomaavaisuudella ei ollut määrääkään, varsinkin kun Mary ei huolinut ruoasta. Mutta aika oli täpärällä, Jörgenin täytyi huolehtia omasta syömisestään, niin ettei ehditty paljoa puhua. Mary ei virkkanut sanaakaan. Mutta hänestä Jörgen näkyi pitelevän kahvelia ja veistä uudella valtaherrallisella tavalla. Samaan malliin, kuin Jörgen nyt hänelle puhui ja häntä katseli. Jörgen nähtävästi tahtoi häntä rohkaista. Sen perästä, mitä eilen oli tapahtunut. Maryn teki melkein mieli tarttua lautaseen ja paiskata se niine hyvineen vasten Jörgenin silmiä!
Jörgenin voittolaulu tarkoitti häntä itseänsä! Voitto hänen omaa ansiotansa!
Pöydällä oli viinikarahvi joka ateriaksi. Jörgen joi hitaasti kokonaisen suuren lasillisen, pyyhki suutaan, nousi ja lausui arvokkaasti: "anteeksi!" — Sitten ovesta: "Pitää katsoa, onko poika tuonut matkalaukkuni".
Kohta hän taas tuli ruokahuoneeseen. "Aika joutuu", — hän sulki oven ja astui nopeasti Maryn luo, joka nyt seisoi akkunan ääressä. Jörgen veti hänet nyt reippaasti syliinsä ja alkoi suudella… "Ei enää sitä!" sanoi Mary yhtä itsevaltiaasti kuin ennen ja kääntyi poispäin. Mary astui ylpeästi eteiseen, otti nutun, jota palvelustyttö kiirehti auttamaan hänen päälleen, valitsi hatun, katsahti, millainen sää oli, ja otti sitten päivävarjon. Tyttö avasi ulko-oven, Mary meni reippaasti ulos, Jörgen perässä mitä kipeimmin loukkaantuneena. Jörgen ei tiennyt mitenkään rikkoneensa.
He kävelivät hetken ääneti. Mutta Maryn mieli kiehui niin, että kun hän vihdoin muisti levittää päivänvarjonsa, hän oli vähällä sen hajoittaa. Jörgen näki sen.
"Kuuleppas", sanoi Mary — ja hän tuntui saaneen uuden äänen: "Minä en välitä kirjeenvaihdosta. Enkä minä osaakaan kirjoitella kirjeitä." — "Etkö siis tahdo, että sinulle kirjoitan —?" Jörgenkin puhui uudella äänellä. Mary ei vastannut eikä katsonut häneen. "Mutta jos jotakin sattuisi —?" sanoi Jörgen. "No niin, silloin —! Vaan onhan sinulla sitäpaitsi rouva Dawes."
Ikäänkuin tämä ei riittäisi, Mary lisäsi: "Et kai sinäkään, Jörgen, ole mikään erinomainen kirjeiden kyhääjä, niin ettei tässä mitään mene hukkaan."
Jörgenin teki ihan mieli lyödä.
Sattuipa sitten vielä, että tuo vanha, omituinen lappalaiskoira oli laiturilla saattamassa jotakuta kotiväestään. Heti kun se äkkäsi Jörgenin, alkoi rähäkkä. Siinä ei auttanut mikään, vaikka sitä kuinkakin hätistettiin ja vaiennettiin.
Kaikki kääntyivät tulijoihin päin. Jörgen oli kohta kumartunut ottamaan hyvän kiven, ja Mary oli hiljaa pyytänyt häntä jättämään sikseen. Juuri silloin läheni höyrylaiva, kaikkien huomio siirtyi sinne, koirankin, ja tätä hetkeä Jörgen oli varronnut iskeäkseen kiven ihan sen niskaan, niin että se ulisi. Sitten Jörgen heti kääntyi Maryn puoleen ja nosti hattuansa, kaunein hymynsä huulillaan, tuhannesti kiittäen vieraanvaraisuudesta tällä kertaa!
Maryn ei auttanut soveliaisuuden vuoksi muu kuin seistä, kunnes laiva lähti; täytyipä hänen pari kertaa heiluttaakin päivänvarjoansa. Hymyillen ja voitollisesti tervehti Jörgen laivasta, huiskuttaen hattuansa leveissä kaarissa.
Kuinka raivoissaan Mary oli! Vaan tuskinpa Jörgen vähemmän.
* * * * *
"Hänenhän olisi pitänyt heittäytyä tomuun minun edessäni ja suudella hameeni alinta saumaa!" Tämä tunne oli Maryssä.
Eilisillasta asti oli häämöittänyt mielessä jotakin epähienoa. Jörgen ei tahtonut häntä päästää! Maryn piti turvautua viekkauteen ja sulkea häneltä ovensa. Mutta hän selitteli sitä sairaloiseksi seuraukseksi Jörgenin pitkällisestä kaipuusta; siitä oli tullut riivausta.
Nyt ei enää voinut epäillä! Ainoastaan "täysin kokenut" saattoi ottaa asian tuolta kannalta. Hänet oli petetty! Se, mikä hänessä oli parhainta, hänen hienointen vaistojensa suojelemaa ja hellimää, se oli houkuteltu inhottavaan erehdykseen.
Hän taisteli ja tappeli tämän kanssa koko päivän. Kavalletuksi ja raiskatuksi hän itseään nimitteli. Ensin hän sysäsi syyn niskoiltansa. Sitten hän sen omisti kokonansa ja tuomitsi itsensä kelvottomaksi elämään. Hän ei tehnyt muuta kuin erehdyksiä, hän kavalsi itsensä. Toisinaan hän sanoi: tässä on ollut väkivaltaa minua vastaan, vaikka vapaasta tahdosta antauduin! Toisinaan taas: Tämän alkusyy on varmaankin aikaisempi, enkä voi sitä selvittää.
Kuinka siunattua, että hänen huoneensa oli koskematon ja puhdas!
Viereiseen hän ei tahtonut astua eikä sitä nähdä.
Itse Jörgeniä hän ei tahtonut omistaa! —
Mutta pysyisikö Jörgen vaiti? Siitä hän oli varma. Jörgenissä ei ollut sen tapaista vikaa; muuten olisi hänkin jotakin kuullut. Vaan että oli olemassa ainoakaan ihminen, joka tiesi —! Hän itki suuttumuksesta ja voimattomuudesta. Se riistäisi häneltä elämänhalua. Se ahdistaisi kuin painajainen. Varsinkin milloin hän oli ylimmillään.
Tavata Jörgeniä hän tahtoi! Sanoa hänelle, millaiseksi oli hänet luullut, — ja mikä mies hän oli. Kenen luo hän oli luullut menevänsä, — ja kenen luo hän joutui. Jörgen ei saisi voitosta riemuita. Mutta siksi oli tarpeen tuntea Jörgenin elämää. Keneltä uskaltaisi kysyä, ken sitä tuntisi? — —
Herätessään seuraavana aamuna hän oli paremmin selvillä. Ensiksikin siitä, miten hänen oli hankittava täydet tiedot Jörgenistä; se piti toimittaa aina kun tilaisuutta sattui, niin ettei kukaan huomaisi. Samoin hän tajusi, että ero Jörgenistä ja sitä valmistava yhtymys oli siirrettävä toistaiseksi — etenkin vanhusten vuoksi. Toinen ja paljoa tärkeämpi asia oli: taas järjestää kuntoon oma elämänsä, päästä siitä painostavasta ilmasta, joka oli hänet vienyt turmioon. Tässä oli vain yksi ura: ryhtyä työhönsä, harjaantua siihen ja saada uutta rohkeutta työn tuloksista.
Työtä ja velvollisuudentuntoa! Hän kohottautui käsivarttensa nojaan ikäänkuin jäljitellen mielensä nousua. Seisoi seuraavassa silmänräpäyksessä laattialla, ollakseen valmiina. —
Ne 50,000 kruunua, jotka hänen isänsä niin äskettäin oli jättänyt Klaus sedälle ja joita hän ei ollut mistään tileistä löytänyt, eivätköhän ne viitanneet siihen, että hänen isällään oli säästöjä Amerikassa — ulkopuolella veljensä liikettä? Että ne osinkorahat, mitä hän ei ollut kuluttanut, oli sijoitettu sinne arvopapereihin? Että 50,000 oli äskettäin joutunut vapaaksi ja lähetetty tänne?
Siitä asti kun Jörgen toissapäivänä mainitsi nuo 50,000, ei Mary ollut kaiken muun keskellä saanut niiltä rauhaa. Hänen täytyi tarkastaa isän amerikalainen kirjeenvaihto; sieltä se kai ilmenisi. Mutta hän ei tavannut mitään, — kunnes avasi erään lippaan, joka oli lykätty kirjahyllyn alle ja jonka avain oli isän rahakukkarossa. Mary tunsi matkoilta tämän lippaan, vaan ei ollut koskaan tiennyt, mitä siinä oli. Siellä oli koko amerikalainen kirjeenvaihto, siellä oli myös siihen kuuluvat tilit. Näytti siltä, että isä oli hänen äitinsä ajoilta saakka pitänyt tätä omaisuutta ja kaikkea siihen kuuluvaa muusta erillään. Mutta tästä oli varmaankin melkoinen osa jäänyt säästöön, vaikkapa pääoma, miljoona dollaria, oli menetetty. Mary joutui kuin kuumeeseen. Hänen isänsä oli kaiketi käsittänyt kirjeen niin, että muka kaikki, mitä hän Amerikassa omisti, oli hukassa. Samoin olivat hän ja muutkin käsittäneet.
Saatuaan tämän päähänsä hän meni taas puhuttelemaan isäänsä. Hän selitti perinpohjin ja sanoi heti matkustavansa Amerikaan ottamaan asiasta selkoa. Isä säikähti, mutta tajusi pian, että niin oli pakko menetellä, ja myöntyi.
Rouva Dawes ei ollut niin herkkäuskoinen. Hän älysi, että syynä oli jokin, mistä Mary pyrki vaihtelulla eroon. Mutta Maryn olennossa ja hänen esityksessään siitä, mitä oli keksinyt, oli jotakin kiivasta, vastustamatonta. Siksi rouva Dawes lausui vaan joitakuita hiljaisia muistutuksia myrskystä merellä tähän vuodenaikaan. Kolmen päivän päästä Mary, mukanaan englantia osaava palvelustyttö, oli matkalla Amerikaan. Kyllä hän löytäisi, sanoi hän, sen, joka voisi hänelle antaa arvokasta apua. Tunsihan hän niin monta.
Kaikki sujui mielen mukaan. Vajaassa puolessatoista kuukaudessa hän ehti palatakin. Hän oli saapunut Amerikaan ihan viime hetkellä. Sillä juuri silloin oltiin käymässä oikeutta siitä, että Anders Krog muka oli kaikilla varoillaan ollut veljensä yhtiömiehenä, vaikka hän oli jättänyt vaan sen summan, joka oli liikkeessä kiinni.
Tämän sai hän todistettua.
Menestys rohkaisi häntä. Miksi ei menisi edemmä? Tässä hänellä oli pääomaa toimintaansa, ja hänessä oli suuri halu ryhtyä asiaan käsiksi. Myös metsänhoitoon! Eikö hän sitä voisi oppia yhtä hyvin kuin joku muukin? Kaksinkertaista kirjanpitoa? Liekö se niin vaikeata? Hän aloitti heti.
Anders Krog näkyi toipuvan siitä alkaen, kun Mary palasi kotiin.
Varmuus siitä, että oli pelastettu se omaisuus, joka hänellä oli
veljensä konkurssipesän ulkopuolella, tuotti hänelle paljon iloa.
Maryn tulevaisuus oli hänelle niin kallis.
Sitä vastoin rouva Dawes ilmeisesti heikkeni. Tässä toimeliaassa, lepäämättömässä naisessa ei enää näyttänyt olevan voimia. Jörgeniäkään hän ei tiedustellut; kirjeenvaihtonsa hän oli jättänyt.
Mary hoiti taloa yhdessä voudin kanssa ja omaisuutta erään liikemiehen avulla. Sen ohella hän hankki itselleen opetusta ja lueskeli. Kahdesti viikossa hän kävi kaupungissa.
Näin jouduttiin marraskuuhun. Silloin Anders Krog sai kirjeen Kristianiasta läheiseltä sukulaiselta, rikkaalta mieheltä, jonka ainoa lapsi, nuori neito, oli nyt kihlautunut. Hän pyysi Margitia tulemaan kaikin mokomin juhliin, joita siellä olisi useampiakin molemmissa suurissa perheissä.
Mary itsekin ihmetteli, että hänessä yht'äkkiä heräsi niin kova halu sinne. Vanha Aatami ei ollut kuollut. Hän rallatteli käytävissä ja sisällä, valmistellessaan itseään matkalle, hän ikävöitsi uusiin ympäristöihin — ja uudestaan ihailtavaksi! Hän etsi siitä hyvitystä! Se hänen täytyi itselleenkin tunnustaa.
Hän ei ollut siellä viipynyt montakaan päivää, kun Anders Krog sai kirjeen, jossa Marylle viritettiin ylistystä mitä voimakkaimmin sanoin. Ei kihlatuista, vaan hänestä oli tullut kaikkien tanssijaisten keskus; ei kihlatuille, vaan hänelle tuli etusija ja suosionosoitukset — varsinkin juuri itse kihlattujen puolelta! Hänen ainokainen kauneutensa, hänen ylevä olentonsa, hänen tietonsa ja hieno käytöksensä tekivät hänestä heidän keskensä unhottumattoman. Heidän oli saatava pitää häntä vielä jonkun aikaa.
Anders Krog lähetti kirjeen rouva Dawesin nähtäväksi, mutta pyysi pian saada sen takaisin; hänen piti se lukea monet kerrat. —
Tämän kirjeen jälkeisenä päivänä oli Mary taas kotona. Hän tuli aamulla hiljaa ovesta isänsä luo, joka pelästyi hänen näköänsä. Hän oli sairastunut, sanoi Mary, ja se kyllä näkyi. Mary ei ollut vain kalpea, hän oli harmaa, silmät uneliaina, puhe raukeata. Hän suuteli isäänsä pitkään ja hellästi, ei tahtonut nähdä isän saamaa kirjettä, ei puhua olostansa juhlissa. Nyt ensin rouva Dawesin luo pariksi minuutiksi, sitten sänkyyn lepäämään.
Hän ei ollut puoltakaan minuuttia rouva Dawesin luona, jonka hän jätti hyvin levottomaksi.
Mary makasi koko päivän, söi illalla hieman ja makasi taas koko yön.
Noustuaan hän oli sen näköinen kuin tavallisesti, reipas ja valpas. Vouti, puutarhuri, emännöitsijä kävivät tekemässä hänelle tiliä, ja hän liikkui pitkin taloa. Sitten hän hymyillen tuli tapaamaan isäänsä, joka hyvin ilostui nähdessään hänet taas entisellään.
Mary tuli hänelle sanomaan, ettei nyt mikään estänyt heitä menemästä kohta naimisiin. Olihan heillä nyt varoja. Isä sai vaivoin selitettyä, että samaa hän oli itsekin tuuminut. Silmät ja toinen käsi sanoivat loput, nimittäin ettei mikään olisi hänestä mieluisempaa.
Mutta kun Mary huomautti samaa rouva Dawesille lisäten, että hänen melkein teki mieli heti lähteä Tukholmaan sitä ehdottamaan (Jörgenin nimeä ei mainittu), sai rouva Dawes kaiken entisen aavistuskykynsä, nousi istualle vuoteessaan ja purskahti rajusti itkemään. Silloin Mary masentui, heittäytyi vuoteelle ja kuiskasi: "Niin on laita, Eva täti!" Hän itki elämänsä katkerimpia kyyneliä. Vaan kun rouva Dawesin murhe siitä eneni, täytyi Maryn nostaa päätään: "Rakas täti, voihan isä meidät kuulla!" — Se hieman hillitsi heitä; mutta rouva Dawes vakuutti itkun halki, että tämä oli ihan kuin hänen oma kohtalonsa! Vasta kun hänen sulhasensa oli saanut hänet siihen, pääsi hän selville, mikä viheliäinen veijari se oli; "mutta silloin meidän täytyi mennä naimisiin". "Siinä näet, lapseni, millaisia me naiset olemme; me emme ikinä opi." —
"Voi, että te satuitte päästämään sen miehen minun elämääni!" valitti Mary. "Minussa oli se vaisto, että hänet oli pidettävä loitolla, mutta te saitte sen turtumaan." Heti perästä: "Ei, ei, älä välitä, Eva täti, en minä teitä mistään moiti. Mitä apua nyt onkaan valituksista? Tässä ei auta muu kuin sulkea silmänsä ja syöstä siihen!"
Siitä oli rouva Dawes ihan samaa mieltä. "Sitten teet kuten minäkin: kun kunnia on pelastettu, eroat hänestä." — "Ei, sitä en tee! Silloin meillä on se, mikä yhdistää. — Voi jumalani!" voivotteli hän tarttuen kiinni vanhaan ystäväänsä ja hilliten puuskauksia lakanalla. Rouva Dawes istui avutonna ja piteli häntä. "Sitä en käsitä", sanoi hän. Silloin Mary nosti päätään ripeästi: "Vai et käsitä? Hän teki sen juuri sitoakseen minut. Hän tunsi minut." Taas hän heittäytyi vuoteelle onnetonna, epätoivossaan. Purkausten välillä tai pikemmin niiden osina kuului: "Tästä ei ole mitään pelastusta! Ei mitään pelastusta!"
Rouva Dawes ei kyennyt, ei rohjennut etsiä sanoja niin suurta murhetta vastaan.
Se sai vapaasti kuohua. Kunnes suuttumus jäähdytti. Rouva Dawes saattoi tuntea, kuinka jokin muu vähin erin pääsi ilmoille. Mary kohotti päänsä, hänen itkeneet silmänsä vihasivat: "Luulin antautuvani gentlemanille. Mutta jouduin keinottelijalle." Nyt hän nousi hitaasti seisaalle.
"Aiotko hänelle niin sanoa, lapseni?" — "En sanaakaan! En mitään, en kerrassaan mitään siihen suuntaan. Sanon vaan, että meidän on mentävä naimisiin."
* * * * *
Kolmen päivän kuluttua Jörgen Thiisille tuotiin kirje ulkoasiain ministeristöön. Se oli Maryltä. "Olen Grand-hotellissa ja odotan sinua ulkona käytävällä tasan kello kaksi."
Jörgen ymmärsi heti, mitä asia koski. Hän lähti kiireesti, sillä kello oli neljännestä vailla kaksi. Vasta portaissa hän oudoksui, että oli yhdyttävä "ulkona käytävällä".
Mary ei tahtonut olla hänen kanssaan kahden kesken huoneessaan.
Se muutti hänen aikeensa. Hän poikkesi asuntoonsa, päästi vankeudesta pienen mustan villakoiran, harvinaisen eläimen, jota hän harjoitteli, sillä se oli vielä penikka.
Kadulla oli lumisohjoa ja kuraa, niin että koira heti käskettiin pysymään käytävällä; täällä oli puhdasta. Parin vallattoman syrjäretken perästä se onnistui; koira pelkäsi hänen hienoa keppiänsä.
Jo kaukaa näkyi Maryn korkea vartalo. Hän seisoi selittäin, linnaa kohti kääntyneenä. Ei ketään ohikulkijaa, ei ketään muuta hotellin edessä. Jörgenin sydän tykytti kovasti; hänen rohkeutensa aleni.
Mary huomasi hänet siten, että koira tuli hänen luokseen aivan kuin hän olisi vanha hyvä ystävä. Hän piti koirista; vaan matkaelämä oli häntä estänyt itselleen hankkimasta koiraa. Ja tämä oli niin virkeä, niin kaunis ja niin hienosti hoidettu, niin hänen makunsa mukainen, että hän ehdottomasti kumartui sitä kohti; samassa hän näki Jörgenin. Mary nousi heti: "Onko tuo sinun koirasi?" sanoi hän, ikäänkuin he olisivat puoli tuntia sitten eronneet toisistaan siinä kadulla. "On", vastasi Jörgen, kohottaen hattuaan kunnioittavasti. Silloin Mary taas kumartui ja taputteli koiraa. "Kuinka suloinen sinä olet! Ja niin hieno! Ei ylös!" — "Ei ylös!" komensi Jörgen vahvemmin. Mary nousi taas. "Minne mennään?" sanoi hän; "minä en ole täällä koskaan ollut." — "Voimmehan kävellä suoraan eteenpäin ja kääntyä sitten tuolla, niin päästään John Ericsonin muistopatsaan luo." — "Jaha, sitä tekee mieleni nähdä." He lähtivät.
"Tule vaan tänne", huusi Jörgen koiralle ja näytti keppiänsä.
Jörgen oli loukkaantunut siitä, ettei Mary ollut hänelle tarjonnut
kättänsäkään. Koira tuli surkeana, mutta oli pian yhtä iloinen, sillä
Mary puhui sille ja taas taputteli.
"Minä olen tehnyt pikamatkan Amerikaan", sanoi Mary. — "Niin, sen olen kuullut." — "Niitä 50,000, joista mainitsit, en löytänyt tileistä, ja silloin käsitin, että välttämättä oli erikoinen tilinpito niistä varoista, mitä Amerikassa oli. Ja niinpä olikin. Sitten oli pakko matkustaa sinne pelastamaan niin paljon kuin vielä oli mahdollista. Pääoma oli menetetty."
"Miten kävi?" — "Toin sieltä mukanani sen, mikä oli osingoista kaikkina näinä vuosina jäänyt käyttämättä."
— "Rahat oli kai hyvin sijoitettu?" — "Paremmin, luullakseni, kuin
Euroopassa olisi mahdollista."
Tässä sattui pieni välikohtaus. Koira oli ollut käytävän ulkopuolella ja sai pari lätkäystä. Se kuohutti Maryä. — "Hyvä jumala, eihän koira sitä ymmärrä." — "Kyllä se ymmärtää mainion hyvin, mutta ei ole oppinut tottelemaan."
He astuivat yhä edemmäksi ja jokseenkin nopeasti. "Mitä sinä tarkoitat kertomalla tätä minulle?" kysyi Jörgen. "Että voimme heti mennä naimisiin." — "No paljonko niitä rahoja on?" — "Pari sataa tuhatta." — "Dollaria?" — "Ei, vaan kruunua. Ja lisäksi ne 50,000". — "Ei se riitä." — "Sen kanssa, mitä meillä on muuten?" — "Se 'muuten' ei nykyään tuota melkein mitään. Kyllähän sen tiedät."
Maryn alkoi olla paha. Jörgen sen huomasi äänestä kun Mary sanoi:
"Onhan meillä metsä takavarana." — "Joka voidaan hakata vasta kolmen
vuoden päästä? Ehkä vasta neljän tai viiden? Se riippuu kasvusta." —
Mary tiesi hänen olevan oikeassa; miksi hän olikaan sitä maininnut?
"Mutta kymmenen — kaksitoista tuhatta kruunua vuodessa…?" —
"Meidän asemassamme se ei riitä."
Taas välikohtaus. Täällä ei ollut katukäytävää, vaan suuri aukea paikka ja oikein kurassa. Molemmat olivat unhottaneet koiran. Muuan paksu, likainen laivahurtta, sekin villakoira, oli päässyt maihin muutamien matruusien mukana, jotka juuri astuskelivat samaa tietä. Tämän mieluisen toverin seuraan oli Jörgenin koira lyöttäytynyt. Suurella vaivalla se saatiin huudettua takaisin, ruokotonna, joksi se jo oli ehtinyt. Vaan kun Mary sekaantui asiaan, läheni se riemuisena, onnellisena, mutta sai ruoskasta iskun ja vinkui. — "Onpa sentään merkillistä", sanoi Mary, "ettet voi pitää sopua kiltin koiran kanssa!" Hän muisti kotinaapurin vanhan lappalaiskoiran, jota vastaan hän myös oli niin paha. Jörgen ei vastannut hänelle. Mutta kun koira seurasi nöyränä ja hän oli päässyt siitä rauhaan, sanoi hän: "Tietääkö Klaus setä siitä omaisuudesta mitään?" — "En luule kenenkään tietävän paitsi me itse. Miksi sitä kysyt?" — "Parempi on sanoa Klaus sedälle." — Mary seisahtui hämmästyneenä: "Klaus sedälle?" Jörgenkin pysähtyi. Nyt he katsoivat toisiinsa. "Sillä tapaa saamme enemmän toimeen", sanoi Jörgen. "Klaus sedänkö luona?" — Mary tuijotti. Hän ei käsittänyt Jörgeniä. "Suvun kunnian vuoksi hän tekee paljon", sanoi Jörgen luoden nopean syrjäkatseen ja lähti liikkeelle. Mary oli käynyt lumivalkoiseksi, vaan seurasi. "Onko meidän tunnustettava Klaus sedälle?" kuiskasi hän Jörgenin takana. Pitemmälle ei nöyryytys voisi mennä. "Tee se vaan!" vastasi hän yllyttäen, melkein iloisena; "nyt hän ei pane vastaan". Oliko tämäkin ollut Jörgenillä ennakolta mielessä?
Jörgen tuli häntä lähemmä: "Kun Klaus sedällä ei ole omaisuudesta vihiä, saamme me enemmän, näetkös!"
Olipa hän asian hyvin harkinnut! Niin vastenmielistä kuin tämä Marystä olikin, se vaikutti valtavasti. Jörgenissä oli varmaankin enemmän kykyä kuin hän oli arvellut. Kun Jörgen saisi täysin näyttää, mitä osasi, hämmästyisi joku muukin kuin Mary.
Itse oli Mary nyt kääriytymässä umpeen kuin lehti liian kuivassa lämmössä. "Tahdotko itse neuvotella Klaus sedän kanssa?" — "Minä seuraan sinua nyt heti kotiin, voithan käsittää. Ei sinun olisi tarvinnutkaan tulla. Vain ilmoittaa se minulle."
Mary kulki pää kumarruksissa ja värisi. Jörgenin etevämmyys syrjäytti ja masensi hänet; hänen mielipiteensä kuvottivat. Kuten kerran ennen, samoin nytkään ei jalka tahtonut siirtyä toisen eteen; hän ei enää voinut seurata.
Silloin hän kuuli Jörgenin huutavan: "Tule tänne, saatanan pentu!" Taas koiran kimpussa. Erään toverin likainen käpälä oli jälleen sen houkutellut velvollisuuden uralta. Jörgenin äänessä oli jotakin hänelle ominaista, kun hän käski: se oli samalla hillitty ja terävä.
Koira tunsi sen ja jäi katselemaan, epäröiden. Kun sillä oli iloisen kevytmielinen luonne, heittäytyi se yht'äkkiä vallatonna toveriaan kohti ja alkoi uudestaan leikkiä, ikäänkuin ei mitään olisi sanottu.
Mary otti siitä oppia. Oltiin ihan John Ericsonin patsaan juurella. Hän loi katseensa tähän taideteokseen, hän katsoi John Ericsonin suuriin, syviin, miettiviin silmiin, kunnes hänen omansa kyyneltyivät. Hän oli niin onneton.
Sillä välin Jörgen hääräsi koiran kanssa. Sen kasvattamisessa oli periaatteena, ettei koskaan saisi antaa sen menetellä vastoin herransa tahtoa. "Tuleppa tänne, pikku veijari", sanoi hän mairitellen. Koira ihmetteli. Se keskeytti leikin. "Tule pois vaan, pikku ystävä!" Se loikkasi pari iloista hyppyä häntä kohti, muistellen hyviä, hauskoja hetkiä; ehkä nyt oli sellainen tulossa? Mutta mikä liekin ollut, — se rupesi epäilemään, kääntyi ja makasi pian ruokottoman ystävänsä käpälissä, molemmat piehtaroiden. Ohikulkijat seisahtuivat, heitä huvitti koiran tottelemattomuus. Se ärsytti Jörgeniä. Mary sen tajusi ja tahtoi säästää koiraa; hän seisoi Jörgenin takana ja sanoi ranskaksi hiljaa: "Ei ole oikein ensiksi houkutella ja sitten lyödä." Mutta siitä Jörgen vaan paatui. "Sitä sinä et käsitä", vastasi hän, myös ranskaksi. Hän houkutteli.
Lyhytjärkisesti uskoen hyvää, kuten siivojen penikkaan on tapana, lopetti koira nyt leikkinsä ja katsahti häneen. Jörgen läheni keppi selän takana hyvitellen. Hän oli raivoissaan toisten naurusta, mutta hillitsi mielensä lempein sanoin: "Tule pois, pikku ystävä!"
"Älä usko häntä!" huusi muuan englantilainen matruusi, mutta nyt oli jo myöhä. Jörgen oli päässyt käsiksi sen toiseen pitkään korvaan. Koira vinkui, Jörgen oli kai nipistänyt. Mary huusi ranskaksi: "Älä lyö sitä!" Ja sitten Jörgen löi. Ei kovaa, mutta koira ulisi kamalasti, se oli niin peloissaan. Jörgen löi taas — ei nytkään kovaa, pikemmin vaan härnätäkseen heitä kaikkia. Koira parkui niin vihlovan surkeasti, ettei Mary sietänyt sinne katsoa. Hän seisoi, katse luotuna John Ericsonin hyviin, suuriin silmiin, ja sanoi: "Nyt olet lyönyt minut eroon itsestäsi, Jörgen!"
Samassa hetkessä Jörgen hellitti ja nousi. Hän näki Maryn silmien leimuavan, kasvot olivat valkoiset, vartalo ylevästi pystyssä häntä vastaan. Maryn yläpuolella John Ericsonin pää.
Vain silmänräpäyksen. Sitten Mary kääntyi ja astui kiireesti poispäin kevyessä, iloisessa tahdissa — koira mukana.
Ihmiset nauroivat, englantilaiset matruusit härnäävästi ivaten, —
Jörgen riensi perästä.
Mutta kun Mary huomasi, että koira seurasi häntä eikä Jörgeniä ja että sen silmät hakivat hänen katsettaan saadakseen tietää, mitä hän lisäksi tahtoi, muuttui kaikki entinen tuska rajuksi riemastukseksi. Se oli hänen tapaistansa. Hän taputti käsiään ja juoksi, ja koira hyppi haukkuen mukana.
Lumous oli murrettu, häpeästä päästy irti, — jääköön Jörgen ja koko hänen olentonsa!
"Eikö niin, pikku pelastaja?" Se haukkui.
Hän katsahti taakseen Jörgeniin päin. Tämä ei voinut soveliaisuuden kannalta juosta.
"Mutta me kaksi saamme vai mitä?" Hän taputti taas käsiään ja juoksi, ja koira juoksi mukana, haukkuen.
Sitten hän vähensi vauhtia, leikki koiran kanssa, puheli sille; Jörgen oli niin kaukana jäljessä. "Oikeastaan pitäisi nimenäsi olla 'liberator', mutta se on tuollaiselle pienelle mustalle tollolle liian pitkä. Pannaan niineksesi John, pannaankos? Saat nimesi sen miehen mukaan, joka katseli minua niin että uskalsin!" Taas hän juoksi, ja koira mukana. "Sinä seuraat minua, kuuletkos, etkä häntä! Se on oikein, se on hyvin tehty! Sillä niin teki hänkin, jonka nimen saat. Hän ei seurannut orjien ruoskijoita, hän pysyi niiden luona, jotka vapahtivat!" Nyt he kääntyivät kulmasta. Jörgeniä ei näkynyt. — Kun Jörgen perästä tuli hotelliin, kiellettiin Maryn olevan siellä, vaikka hän oli nähnyt Maryn sinne menevän. Hän mainitsi, että Maryllä oli hänen koiransa. Vai niin, siitä ei voitu antaa selkoa.
Hänen täytyi mennä. Hän oli menettänyt sekä Maryn että koiransa.
Mutta huoneessaan Mary kysyi koiraltansa: "Tahdotko olla minun? Tahdotko olla minun kanssani, pikkuinen musta John?" Hän taputti käsiään saadakseen sen haukahtamaan iloisen suostumuksensa. Siten oli omistuskysymys ratkaistu. Hän sai Jörgeniltä kirjeen, arvatenkin siitä asiasta. Sen hän lukematta poltti.
Hän arveli Jörgenin saapuvan häntä tapaamaan rautatienasemalle, kun juna lähtisi Norjaan, ja silloin vaativan omaansa. Hän tuli junalle rohkeasti ajaen, vieressään koira pestynä, kammattuna, siistinä. Jörgeniä ei siellä ollut.
* * * * *
Hän makasi koko yön koira edessään matkapeitteellä.
Mutta aamun tullen heräsivät ajatukset. Nyt hän oli yksin. Yksin vastuussa.
Tähän saakka hän oli kaikin voimin ajanut itseänsä kuin ruoskalla ainokaiselle ahtaalle pelastustielle: mennä kohta naimisiin Jörgenin kanssa, synnyttää ulkomaanmatkalla — ja sitten kestää niin kauan kuin suinkin.
Mutta mennä inhoomansa miehen vaimoksi vain lainatakseen itselleen viikunanlehden, — olipa sitä nyt mahdoton käsittää! Hän oli sitä yrittänyt, koska näin ajateltiin hänen ympärillään ja koska hän oli erikoisessa asemassa; siellä ei suvaittu pilkkua juhlahameessa.
Vaan nyt hän sanoi sille "hyi, hyi", ihan ääneensä. Ja kun koira heti nosti päätään, lisäsi hän: "Tämä oli minun 'koiraretkeni', voin sinulle sanoa! Loppuosa 'koirajuttuuni!'"
Mutta entä nyt?
Hän tiesi, mitä voisi tehdä. Vaan sen tietäisi välttämättä kaksi muutakin, Jörgen ja yksi lisää. Olipa siinäkin kylliksi. Siksi hän ei voisi siihen ryhtyä uljaasti ja vapaasti, — mikä hänelle kuitenkin oli tarpeen.
Niin, entä sitten?
Niin kauan kuin hänen "koiraretkensä", hänen "koirajuttunsa" tuntui hänestä käsketyltä, välttämättömän tarpeelliselta maineen vuoksi, ei se, vihoviimeinen lymysija, ollut täytenä totena tarjoutunut.
Nyt se oli todentekoa!
Hän katsoi surumielisenä koiran luottavaisiin silmiin, ikäänkuin hakisi niistäkin neuvoa. Hän tapasi mitä puhtainta elinhalua ja alttiutta. Hän painoi päänsä sen turkkiin ja itki. Hän oli vielä niin nuori, häntä ei haluttanut kuolla.
Ensi kerran hän itki omaa itseänsä; hänen tuli itseään sääli. Hän ei käsittänyt, millä oli tämän ansainnut. Myöskään hän ei voinut selvittää, miten tämä oli tapahtunut.
Koira älysi, ettei hänen ollut hyvä. Se nuoli hänen käsiään ja tirkisteli hänen silmiinsä. Se ynisi päästäkseen ylös häntä lohduttamaan.
Sitten hän otti sen syliinsä ja kumartui sen yli, mikä siitä tuntui olevan leikkiä. Se yritti purra hänen käsiään. Siihen hän suostui. Näiden kahden välillä alkoi mitä hullunkurisin teuhaaminen, jota kesti kestämistään, sillä koira ei kyllästynyt; aina kun Mary lopetti, aloitti se uudestaan.
Sitten hän rupesi sille juttelemaan: "Kuules, musta pikku John, sinä muistutat neekereistä. Muistutat minulle, että kaimasi pelasti neekerit. Pelasti orjuudesta. Sinä olet pelastanut minut joutumasta orjuuteen."
"Mutta kehno pelastus se on, sanon sinulle, kun en saa elää yhdessä sinun kanssasi. Eikö sinustakin siltä tunnu?" Ja sitten hän taas itki.
— Tiheä huntu kasvoilla hän matkusti kaupungin läpi toiselta asemalta toiselle, koira vieressään istuimella. Hän ei nähnyt ketään tuttua. Mutta jos ne tietäisivät —?
Voi sitä tuomittua ja tapettua varista, jota Jörgen aikoi nostaa maasta ja hän oli paennut, — hän ei ennen tiennyt, kuinka tarkkaan oli sen nähnyt! Nähnyt halki viilletyn kaulan, rikki nokitun mahan, tyhjät silmäkuopat, punainen liha ammotti häntä kohti, hän ei siltä päässyt hetkeksikään rauhaan tällä kauhealla matkallaan.
Ulkona oli talvi. Hän ei ollut moneen vuoteen nähnyt talvea. Uinahtavia, kuihtuneita maisemia hän oli nähnyt, vaan ei talven muuttamisvoimaa, ei hävitystä, jota verhosi valkoisista valkoisin oikullisine vivahduksineen metsissä. Vuono ei vielä ollut jäässä, se oli esillä mustanharmaana, härnäävänä, tylynä, ikäänkuin suunnaton kaikkialla olija, joka tahtoi taistella.
Matka kaupungin halki oli säikäyttänyt hänen mielikuvitustaan; nyt tämä oli luonnonvoimain vallassa. Hänen heikkoutensa kävi sitä tuntuvammaksi. Voisiko hän ryhtyä mihinkään taisteluun? Jaksaisiko hän kestää muutoksen hetkeen asti? Hänen täytyisi jo ennen luopua.
Tästä tuskaillessaan hän näki isänsä kasvot! Kuinka hän voisi elää sanomatta isälle, mitä oli tulossa? Ei koskaan, ei koskaan hän voisi sitä isälle sanoa. Eipä hän voinut sitäkään sanoa, että oli Jörgenistä eronnut. Isä ei voisi sitä sietää.
Jos hän jättäisi sanomatta ja — katoaisi?! Voi hyvä Jumala — se isän tappaisi siihen paikkaan!
Koko matkalla ei enää pelkoa muista, ei laisinkaan pelkoa oman itsensä puolesta, ainoastaan isän tähden. —
— Niin uupuneena, niin sieluntuskassa hän saapui kotiin, että talon nähdessään rupesi itkemään. Niin raskasta käyntiä, kuin nyt hänellä oli kotiportaita kohti, ei varmaankaan lie monella ollut. Koiran riemuhypytkään, kun se pääsi lujalle pohjalle, eivät voineet keventää. Mary meni huoneeseensa peseytymään ja vaatteita muuttamaan ja pyysi ilmoittamaan isälleen ja rouva Dawesille, että hän oli tullut. Pikku tyttö oli myös saapuvilla ja auttoi häntä; hänen yhtämittainen leikkinsä koiran kanssa piinasi Maryä, mutta tämä ei sanonut mitään.
Mary näytti kovin voipuneelta. Että hän oli itkenyt, se oli liiankin ilmeistä.
Vaan ehkä niin oli hyvä. Siitähän isä heti huomaisi, että hyvin ei nyt ollut laita. Kunpa isä vaan sen kestäisi? Hänen piti jo rientää isälle selittämään, että matka oli ollut pitkä ja vaivaloinen ja ettei Jörgenin mielestä omaisuus ollutkaan kyllin suuri, jotta heidän asemassaan voisi mennä naimisiin. Heidän täytyisi odottaa Klaus setää.
Jos hän saisi itkeä, ja sitä hän kyllä saisi, kun oli niin väsynyt ja epätoivoinen, niin se olisi valmistuksena toiseksi kerraksi. Kunpa isä vaan kestäisi.
Mutta mikä muu hänellä oli neuvona? Ellei hän nyt heti menisi, aavistaisi isä pahaa, tuskaantuisi, eikä sitäkään sietäisi.
Hän värisi seistessään oven edessä. Ei ainoastaan tuskasta isänsä tähden, ei, vaan myös siksi, ettei saanut heittäytyä isänsä syliin, sanoa hänelle kaikkea ja kyllikseen itkeä hänen kanssaan. Kuinka tämä kaikki oli kauheaa!
* * * * *
Mutta elämä on joskus armelias.
Isälle ei oltu ilmoitettu, että Mary oli tullut, sillä hän nukkui. Ja tätä huomauttaakseen oli sairaanhoitajatar tullut ulos käytävään odottamaan, kunnes Mary ilmestyisi huoneestaan. Miksi olla naputtamatta ovelle ja sanomatta sitä oven takaa? Siksi, että hänen olentonsa kerran oli sellainen. Nyt kun Mary tuli esille, ei sairaanhoitajatar enää ollutkaan käytävässä vaan portailla. Sillä sieltä oli tulossa palvelustyttö tuoden sairaalle päivällistä, joka muuten aina oli itse hoitajattaren huolena, ja häpeissään siitä, ettei tänään sitä toimittanut, hän tahtoi ainakin mennä portaille palvelijaa vastaan ja ottaa häneltä ruoan.
Juuri silloin Mary avasi oven isänsä huoneeseen. Hän jäi siihen seisomaan, sillä samassa ehti hoitajatar paikalle ja kuiskasi: "Hän nukkuu, neiti!"
Mutta koira ei siitä välittänyt. Se oli jo sisällä, käpälät jo vuoteen laidalla, kuono kohotettuna likelle juuri heräävän sairaan kasvoja. Hän heräsi tämän mustan elukan tuijottaessa silmiinsä. Ne levisivät apoauki ja hakivat kauhistuneina pitkin huonetta tavaten Maryn katseen. Mary seisoi ovessa, säikähtäneenä, kalmankalpeana. Anders Krog nosti päätään häntä kohti, silmät jäivät riippumaan, niihin valahti kuin kaukonäköä. Sitten pää vaipui.
"Hän kuolee!" huusi hoitajatar Maryn takana, laski tarjottimen kädestään ja kiiti paikalle.
Mary ei aluksi voinut sitä uskoa; vaan sen käsitettyään hän heittäytyi isänsä syliin sydäntä särkevästi parkaisten. Tähän vastasi läheisestä huoneesta rouva Dawes. Kun sinne riennettiin, makasi hän tajutonna. Sitten hän toipui sen verran, että liikutti kieltään. Takaisi sekavasti englanniksi, niin ettei kukaan ymmärtänyt; — mutta lääkäri sanoi, että hänestäkin tulee kai pian loppu. Isä oli kuollut.
Mary piteli järkeänsä, ikäänkuin se olisi hänellä käsissään. Ei millään muotoa saanut sortua. Ei huutaa, ei ajatella. Sillä eihän hän ollut tappanut! Piti käsittää ja pysyä siinä, mitä muut sanoivat, hyväksyä heidän ehdotuksensa, että näet oli kutsuttava tänne hänen isänsä sisar. Täytyi olla päästämättä valloilleen omaa suruaan, kun näki hänen. Täytyi, täytyi! "Auttakaa, auttakaa minua", huusi hän, "etten joudu hulluksi!" Ja tohtorille: "En minä ole häntä tappanut, — vai olenko?"
Lääkäri sai Maryn vuoteeseen kylmin käärein eikä lähtenyt hänen luotaan. Hänkin vakuutti, että nyt piti kestää.
Vasta kun pikku Nanna varhain seuraavana aamuna tuli sisään koiran kanssa ja tämä tahtoi maata hänen käsivarrellaan, sai hän itkeä.
Päivemmällä helpotti; sillä telefonitse tulvasi niin valtava joukko sähkösanomia ja näissä oli niin sydämellistä, useinkin syvästi liikutettua osanottoa, että se sulatti hänen murhettansa. Tämä myötätunto, tämä ihailu hänen isäänsä kohtaan ja sisällinen pyrkimys lohduttamaan ja tukemaan auttoi häntä. Varomattomasta jäljennöksestä eräästä näitä sähkösanomia, jotka telefoni toi, hän vasta sai tietää, että rouva Daweskin oli kuollut. Hänelle ei oltu uskallettu sitä ilmoittaa. Mutta suuri, ylt'yleinen osanotto kantoi hänet senkin ylitse. Nyt vasta hän sen ymmärsi! Kaikki muut paitsi hän tiesivät, että hän oli menettänyt molemmat ja että hän oli yksin.
Enimmin liikutti häntä seuraava sähkösanoma Pariisista: "Rakas Mary! Lohduttakoon sinua suuressa murheessasi se tieto, että minun luonani voit levähtää, minua saat käskeä, matkustelen kanssasi, tulen luoksesi, miten vaan tahdot! Muuttumaton Alicesi."
Mary aavisti, ken oli Alicelle ilmoittanut.
Myös Jörgen sähkötti: "Jos voisin sinulle olla pienimmäksikään avuksi tai lohdutukseksi, tulisin kohta. Olen murtunut ja epätoivoinen."
Sama liikuttava ja kunnioittava osanotto ilmeni hautajaisissa, jotka olivat kolmea päivää myöhemmin. Oli joudutettu Maryn vuoksi.
Kukkalähetyksiä saapui loppumatta, kaikkein ylinnä seppele
"Alicelta". Norjalaisia, tuoreita kukkia.
Se kannettiin Maryn huoneeseen, hän tahtoi sen nähdä. Koko talon täytti kukkien tuoksu talvisaikaan, rakkauden henkäys nukkuvien ylitse.
Mary ei käynyt alhaalla, hän ei tahtonut nähdä arkkuja, ei kukkalahjoja, ei valmistuksia. Alakerrassa saivat pitkämatkaiset vieraat virvokkeita.
Mutta ihmisiä tuli paljoa enemmän kuin taloon mahtui, ja kappelin luona oli vieläkin suurempi joukko.
Pappi kysyi, saisiko tulla neidin luo. Mary kiitti, vaan kielsi.
Heti sen perästä tiedusti pikku Nanna, saisiko "Klaus setä" tulla häntä tervehtimään. Ukko oli hänelle lähettänyt liikuttavan sähkösanoman ja kysynyt, voisiko olla millään tapaa avuksi. Myöskin oli hänen seppeleensä niin suurenmoinen, vakuutti talon väki, että Mary oli saanut senkin nähtäväkseen.
Mary suostui. Ja sisään tuli tuo pitkä, nyt mustapukuinen mies, huohottaen, ikäänkuin olisi vaikea hengittää. Heti kun hän oli ovesta ehtinyt ja näki Maryn seisovan kuin mustakehäisenä norsunluuna perällä vuoteen vieressä, istuutui hän likimmälle tuolille ja purskahti itkemään. Se kuului samalta, kuin jos suuren kellon jousi ratkeaa palasiksi ja koko laitos ratisten purkautuu. Se oli sen miehen itkua, joka ei ollut koskaan itkenyt siitä lähtien, kun oli lapsi. Itkua, joka kauhistui itseänsä. Hän ei kohottanut päätään.
Mutta hänellä oli jotakin asiaa, sen Mary tajusi. Pari kertaa hän näytti yrittävän siihen tarttua, mutta silloin valtasi itku yhä pahemmin. Sitten hän viittasi kädellään poispäin. Se ei tarkoittanut Maryä, se tarkoitti häntä itseänsä, hän ei jaksanut. Hän nousi ja lähti. Ovea hän ei mennessään sulkenut. Mary kuuli hänen nyyhkyttävän pitkin käytävää ja portaita. Arvatenkin hän samalla lähti talosta.
Maryn mieltä liikutti. Hän tiesi isänsä olleen Klaus sedän parhaan, ehkä ainoan ystävän. Mutta hän käsitti, ettei itku ollut vaan isän vuoksi; siinä oli myös välitöntä osanottoa ja katumusta. Muuten hän olisi jäänyt arkun ääreen.
Kappelin kaunis kello alkoi soida. Koira, jota koko päivä pidettiin hänen huoneessaan, oli kovin levoton ja kapsahti nyt merenpuoleiselle akkunalle, nostaen sille käpälänsä nähdäkseen ulos. Mary lähestyi.
Samassa Klaus setä ajoi poispäin. Mutta alhaalla alkoi virrenveisuu, ruumissaatto tuli. Molempia arkkuja kantamassa oli ympäristön talonpoikia. Kun ensimäinen tuli näkyviin, vaipui Mary polvilleen itkemään kuin sydän olisi pakahtua. Muuta hän ei nähnyt.
Hän oli heittäytynyt vuoteelle, kellonsoitto viilsi kuin pitkin ruumista, hän kuvitteli sen uurtavan itseään. Hänen aistinsa sekaantui yhä pahemmin, hän oli varma siitä, että hänen seistessään ovessa isä oli nähnyt hänen lävitsensä ja että siitä hän oli kuollut. Rouva Dawes oli häntä seurannut kuten ainakin. Isä oli tädin elämän ainoa suuri rakkaus. Nyt he olivat kumpikin täällä. Myös hänen äitinsä, valkeassa, pitkässä hameessa. "Sinä palelet, lapseni!" Äiti otti hänet syliinsä, sillä Marystä oli taas tullut ihan pieni ja aivan viaton. Siihen hän nukahti.
Mutta kun hän heräsi eikä kuullut ainoatakaan ääntä ulkoa eikä sisältä, talo kun oli tyhjä… pani hän kätensä ristiin ja sanoi puoliääneen: "Tämä oli meille kaikille kolmelle parasta. Meille on oltu armeliaita."
Hän katseli koiraansa hakien; hän kaipasi osanottoa. Mutta varmaankin oli hänen nukkuessaan joku sen päästänyt huoneesta.
Enempää ei tarvittu, niin hän alkoi uudestaan itkeä. Helmi helmeltä hänen tyhjentymättömästä tuskanlähteestään. Sitä valui yli hänen poskiensa ja kättensä, kun hän maaten nojasi raskasta päätään.
"Nyt voin ruveta taas itseäni ajattelemaan. Nyt olen yksin."