RATKAISEVA
Toisena päivänä hän kävi haudoilla. Tuskaa vaimensi seuraava pikku tapaus.
Oli lauantai, ja sunnuntai oli niitä harvoja vuoden kuluessa, jolloin kappelissa oli jumalanpalvelus. Sellaisiksi päiviksi haudat yleensä koristeltiin. Kun oikeanpuolinen naapuritalo oli ennen kuulunut Krogskogeniin, oli sen hautuumaa täällä. Emäntä oli tullut koristamaan uutta hautaa, ja lappalaiskoira seurasi mukana. Tietysti Maryn pikku villakoira kiiti luottavaisesti sitä kohti, ja emännän ja Maryn kummaksi vanha koira, huolellisten ja varovien tutkistelujen nojalla, otti pikku tyllerön ystäväkseen. Se, joka muuten ei sietänyt penikoita, rakastui tähän. Se antoi repiä korvistaan, purra kinttuihinsa, vieläpä laskeutui pitkälleen villakoiran eteen, muka voitettuna. Maryä se niin huvitti, että hän jonkun matkaa saattoi emäntää katsellakseen leikkiä. Ja sai siitä palkintonsa, sillä hän kuuli lämpimiä ylistyspuheita isästään ja kaikua niistä, jotka näinä päivinä olivat liikkeellä seudulla ja perustivat hänen jälkimaineensa.
Kävellessään kotia koiran kanssa, joka nyt oli vallaton, hän ajatteli: Alanko olla äitini kaltainen? Onko minussa ollut hänestä jotakin, mikä ei ennemmin ole saanut sijaansa? Jotakin idyllimäistä?
Sinä päivänä häntä odotti kaksi asiaa.
Ensimäinen oli kirje Klaus sedältä, joka nimitti häntä "Korkeasti kunnioitettu, rakas kummitytär, neiti Mary Krog".
Että Klaus setä oli hänen kumminsa, sitä hän ei aavistanutkaan. Isä ei ollut sitä koskaan sanonut, luultavasti ei tiennyt itsekään.
Klaus setä kirjoitti:
'On tunteita, liian voimakkaita sanoilla lausuttaviksi, varsinkaan kirjoitetuilla. Minä en ole kynäniekka, tahdon vaan ilmoittaa kirjallisesti, kun en suullisesti voinut, että samana päivänä, kun unhottumaton ystäväni, sinun isäsi, kuoli ja rouva Dawes, jalo kasvatusäitisi, myös kuoli ja sinä jäit yksin, määräsin sinut, rakas kummityttäreni, perillisekseni.
Omaisuuteni ei likimainkaan ole niin suuri kuin yleensä arvellaan; minulla onkin viimeksi ollut kovia vastoinkäymisiä. Mutta kuitenkin sitä on kylliksi meille molemmille — nimittäin jos sinä hallitset omaa osaasi eikä Jörgen. Edellytän näet, että te nyt menette naimisiin.
Monta vuotta on rouva Dawesin testamentti ollut huostassani, samoin kuin olen hoitanut hänen rahojaan. Eilen avasin testamentin. Hän on säätänyt sinulle omaisuutensa. Tätä on noin 60,000 kruunua. Mutta näiden rahojen, samaten kuin isäsi varojen, laita on niin, etteivät ne nykyään tuota melkein mitään.
Kummisi
Klaus Krog.'
Mary vastasi heti:
'Rakas kummini.
Kirjeesi on minua liikuttanut. Kiitän sinua koko sydämestäni.
Mutta suurta lahjaasi en voi ottaa vastaan.
Onhan Jörgen ottopoikasi enkä tahdo mitenkään joutua hänen
tielleen.
Sinä et saa siitä olla minulle pahoillasi. Minun on mahdotonta
toisin toimia.
Rouva Dawesin testamentista teen vastedes päätökseni ja sitten
ilmoitan sinulle.
Sinulle kiitollinen
Mary Krog.'
Jättäessään kirjeen vietäväksi hän kuuli vaunujen ajavan taloon. Pian tuotiin hänelle käyntikortti, jossa oli: Margrete Röy, cand. med.
Kesti hieman, ennenkuin hän tuli sisään; hän oli riisunut yltään matkatamineet, nyt olikin kylmä päivä. Tämä lisäsi Maryn jännitystä melkoisesti, niin että kun kookas, voimakas nainen lempein silmin seisoi ovessa, Mary värisi ja kalpeni. Hän huomasi, mikä vaikutus sillä oli lempeisiin silmiin, jotka nyt levittivät kaiken myötätuntonsa hänen ylitseen. Ikäänkuin molemmat olisivat tunteneet toisensa jo monta vuotta, astui Mary hänen luokseen, laski päänsä hänen olkaansa vasten ja itki. Margrete Röy nosti onnetonta lämpimästi puoleensa.
He istuutuivat. Hänen asianaan oli kysyä, milloin Mary lähtisi ulkomaille? Mary kummastui: "Olenko kellekään niin sanonut?" — Margrete Röy selitti kuulleensa sen sairaanhoitajalta. "Vai niin", vastasi Mary, "mitä siinä tilassa puhuin, sitä en enää muista. Ainakaan en ole sitten asiaa ajatellut."
"Te siis ette aio matkustaa?" Mary hieman viivytteli. "Tarkoitan, etten tiedä. En ole vielä ennättänyt itseäni ajatella." Margrete Röy joutui hämille. Sen Mary näki tai oikeammin tunsi. "Oletteko ehkä tekin aikonut matkustaa?" kysyi hän. "Olen. Siksi tahdoin tiedustaa, voisinko teille olla miksikään avuksi, ja silloin sovittaisin matkani teidän suunnitelmanne mukaan." — "Minne te lähdette?" — "Opintoretkelle. Ensiksi Pariisiin. Sairaanhoitaja sanoi teidänkin aikovan juuri sinne", lisäsi hän. Hän alkoi olla ymmällä. Oli aikonut auttaa Maryä ja näytti nyt tunkeilevalta. "Ymmärrän teidän hyvyytenne", vastasi Mary. "Onhan mahdollista, että olen maininnut Pariisin. Sitä en muista. Mutta itse asiassa en ole mitään päättänyt." — "Vai niin, teidän on siis todella suotava minulle anteeksi. Kaikki on ollut väärinkäsitystä." Neiti Röy nousi.
Mary tunsi, että hänen pitäisi viivyttää vierastansa, mutta hänessä ikäänkuin ei ollut voimia. Vasta ovella Mary hänet pysäytti. "Jonkun päivän päästä tulen puhelemaan kanssanne, neiti Röy." Hän lausui sen hiljaa, katsettaan nostamatta. "Tänään minulla ei ole voimia", lisäsi hän. — "Sen voin huomata. Sitä minä arvelinkin. Otin sen vuoksi mukaani teille jotakin, jos tahdotte käyttää. Se on parasta vahviketta, mitä tunnen."
Voi kuinka miellyttävältä tämä nainen Marystä tuntui! Hän kiitti sydämellisesti.
"Saatuani hieman lisää voimia minä siis tulen." — "Te olette tervetullut." — "Niin", sanoi Mary punastuen: "teillä ei liene mitään sitä vastaan, että tulisitte minun luokseni?" — "Taloonne torin varrelle?" kysyi Margrete Röy, joka myös punastui. — "Niin, meidän taloomme torin varrelle. Taikka enhän enää voine sanoa 'meidän?'" Taas tuli kyyneliä. "Heti kun ilmoitatte, saavun teille."
Viikon perästä hän tuli.
Mitä riehuvimmassa marraskuun myrskyssä, pahimmassa mitä niillä seuduin oli raivonnut. Lahdet eivät vielä olleet jäässä, niin että höyrylaiva kulki. Mutta tuskalla ja vaivalla sekin pääsi. Ja pysähtyi kaupunkiin.
Margrete Röy oli kovin ihmeissään, kun sinä päivänä sai pyynnön saapua Krogin taloon torin varrelle.
Hän tuli lämpöiseen, hauskaan taloon, jonka oli tottunut näkemään hyljättynä, akkunaverhot laskettuina. Hänet saatettiin yläkertaan pitkin vanhanaikaisia leveitä portaita; kaikessa näkyi vanhojen kaupunkitalojen kuosia ja tyyliä edellisen vuosisadan alkuajoilta.
Mary istui perimmäisessä huoneessa, punaisessa kammiossa, joka oli muuttumatonna hänen äitinsä ajalta. Hän istui sohvalla äitinsä suuren muotokuvan alla. Kun hän nousi mustapukuisena, kalpeana, silmät punaisen tukan alla raskaina, näytti hän Margrete Röystä surun omalta kuvalta, kauneimmalta, mitä voitiin kuvitella. Hänen olennossaan oli vallalla juhlarauha. Hän puhui niin hiljaa kuin myrsky ulkona salli.
"Tunnen teidän kunnioittavan toisen surua. Myöskin olen varma, että olette vaiti." — "Olen kyllä." — Kesti hetken ennenkuin Mary sanoi: "Kuka on Jörgen Thiis?" — "Kuka hän on —?"
— "Monesta syystä otaksun teidän voivan minulle ilmoittaa." — "Ensin on minun kuitenkin kysyttävä: ettekö ole kihloissa Jörgen Thiisin kanssa?" — "En." — "Niin on sanottu." — Mary oli vaiti. "No ettekö ole ollutkaan hänen kanssaan kihloissa?" — "Olin." — Silloin Margrete virkkoi kiireesti ja iloisena: "Vaan olette purkanut?" — Mary nyökkäsi. — "Siitä tulee monelle iloa; sillä Jörgen Thiis ei ole teidän arvoisenne." Se ei näyttänyt Maryä kummastuttavan. Saadakseen Margrete Röyn kajoomaan asiaan hän sanoi: "Hän lienee rakastanut, — ennenkuin minua rakasti?" — "Kyllä kai, Jörgen Thiis?!" — Mary alkoi vasemmalla kädellä silitellä oikeata, yhtä mittaa, ikäänkuin tahtoisi jotakin pyyhkiä pois. Margrete kumartui lähemmä Maryä: "Hyvä neiti, ettekö ole sitä tiennyt?" — "En." — "Vai niin, kyllä sitten arvaan loput, että hän on teille sanonut: te olette ihanteeni ensi kerrasta asti, kun teidät näin? Ja sille olen koko ajan ollut uskollinen?" — Mary tuijotti: "Kuinka voitte sen tietää?" — Margrete ei vastannut, toisti vaan hyvin hartaana: "Onko hän teille niin sanonut?" — "Ei minulle, vaan eräälle, jonka tiesi sen kertovan minulle."
Margrete ei voinut salata suuttumustaan. "Tiedättekö mitään?" kysyi Mary. — "Naislääkäri, hyvä neiti, tietää enemmän kuin voi kertoakaan." — "Mutta kuitenkin uskon, että hän rakasti minua", sanoi Mary, puolustaakseen sillä itseään. — "Sen me kaikki näimme", vastasi Margrete. "Hän rakasti teitä varmaan syvemmin kuin ketään ennen." Ja hän lisäsi: "Eikä se ollutkaan kumma." Mary istui jäykkänä, vaan tiedusti: "Onko hänellä ollut mitään suhdetta täällä kaupungissa?" — "On, Mille Falkiin." — "Naituun vaimoon?" — "Ettekö sitäkään tiedä? Koko kaupunki sen tietää. Mutta Kristianiassa tunsin nuoren, herttaisen tytön, jonka hän uskotteli olevan hänen ainokaisensa! Tytön mieltä se liikutti, ja kun heidän ei sopinut mennä naimisiin, antautui tyttö hänelle." — "Mitä hän teki?" Mary säikähti. Oliko hän kuullut oikein? Ulkona riehui myrsky, niin että kävi hankalaksi kuulla. Margrete toisti selvästi ja kovemmin. "Hän oli lämminsydäminen tyttö, joka uskoi sen olevan oikein." — "Eivätkä voineet mennä naimisiin?" — "Eivät voineet. Silloin tyttö antautui hänelle."
Mary ponnahti ylös, vaan jäi seisomaan. Hänen teki mieli jotakin sanoa, vaan hillitsi.
"Älkää noin pelästykö, neiti, se ei ole niinkään harvinaista." Tämän selityksen kuullessaan Mary tuntui vaipuvan alemmalle asteelle. Hän istuutui jälleen hitaasti. "Teillä varmaankaan ei ole sellaisesta mitään elämänkokemusta, neiti." — Mary pudisti päätään. — "Siksi minua ihmetyttää, että pääsitte Jörgen Thiisistä ajoissa eroon; hän on kokenut." — Mary ei vastannut mitään. "Me luulimme teidän menevän naimisiin ennen syksyn tuloa. Varsinkin kun isänne ja rouva Dawes sairastuivat." — "Niin aioimmekin, mutta se kävi mahdottomaksi."
Margrete ei saanut selville, mitä piili tämän salaperäisen vastauksen takana. Mutta hän sanoi tutkivin katsein: "Silloin hänen halunsa kai suuresti kasvoi?" — Maryä värisytti; mutta hän pakotti itsensä tyyneksi. "Te näytte hänet tuntevan?" — Margrete hieman mietti: "Kyllä", sanoi hän, "olenhan minä vanhempi teitä, — vieläpä häntäkin. Mutta häpeä sanoa, Kristianiassa hullaannuin häneen aika lailla, minäkin. Sen hän keksi — ja yritti." Hän nauroi.
Mary kalpeni, nousi, lähti liikkeelle ja seisahtui akkunan ääreen. Ulkoa ruoski myrsky ja sade ruutuja yhä paisuvalla voimalla; heidän täytyi nyt puhua kovaa. Mary seisoi siellä hetken aikaa ja silmäili rajuilmaa; tuli sitten takaisin ja asettui Margreten eteen, liikutettuna, levotonna.
"Tahdotteko minulle luvata: olla koskaan sanomatta kellekään, mitä tänään olemme puhuneet? — Vaikka mitä tulisi?" Margrete katseli häntä ihmetellen. "Olla siis mainitsematta kellekään, että olette minulta kysynyt, millainen Jörgen Thiis on?" — "Tahdon ehdottomasti, ettei kukaan saa sitä tietää." — "Ketä sillä tarkoitetaan?" — Mary katsoi häneen: "Ketäkö tarkoitetaan?" Hän ei käsittänyt. Mutta Margrete nousi: "Tänne kaupunkiin on tullut muuan mies teille sanomaan, ettei Jörgen Thiis ole teidän arvoisenne. Hän myöhästyi. Mutta minusta hän näyttää ansaitsevan tietää, että nyt olette itse havainnut, kuka Jörgen Thiis on." — Mary vastasi innokkaasti: — "Hänelle sanokaa! Kaikin mokomin sanokaa hänelle. — Vai siksi hän tuli?" lisäsi hän hitaasti. "Minua ilahuttaa, että mainitsitte minulle! Minulla näet oli toinenkin asia… (hän keskeytti hetkeksi) se, mitä minulla muuten oli teille sanottavaa, se oli… että veisitte terveisiä veljellenne. Minulta." — "Sen toimitan. Ja kiitos siitä! Te tiedätte, mitä te olette veljelleni." Maryn katse liukui syrjään. Hän taisteli hetkisen. "Minä olen niitä onnettomia", sanoi hän, "jotka eivät voi saada selkoa omasta elämästään. Siitä, mitä on tapahtunut. Minä en löydä johtoa. Vaan minua aavistuttaa, että veljellänne on siihen osaa." — Hän aikoi varmaankin sanoa lisää, mutta ei voinut. Sen sijaan hän taas poistui akkunan ääreen ja jäi sinne. Myrsky puhui ulkoa huoneeseen tuhansien äänten vimmalla. Se ihan huusi häntä. "Armahda, mikä ilma!" sanoi Margrete Röy lujalla äänellä. "Mieleni on hyvä, kun pääsen sinne!" lausui Mary kääntyen häneen päin loistavin silmin. "Aiotteko ulos tuollaiseen ilmaan?" huusi Margrete. "Tahdon kävellä kotiin!" vastasi Mary. "Päälliseksi kävellä?!" Mary astui esille, seisahtui häntä vastapäätä, ikäänkuin sanoakseen jotakin suurta, villiä. Mutta hän malttoi; se, mikä jäi lausumatta, ryntäsi kuitenkin silmiin, kasvoihin, poveen, sai kädet kohoomaan, ja raskaasti huokaisten hän heittäytyi taaksepäin äitinsä sohvalle, jossa oli istunut Margreten tullessa. Hän peitti kasvonsa.
Silloin Margrete laskeutui polvilleen hänen eteensä. Mary antoi itseään syleillä ja vetää likelle kuin väsynyt, kipeä lapsi. Hänen itkunsa purskahti esille, liikuttavana ja avutonna kuin lapsen, sekin; pää vaipui ystävän olalle.
Vain hetkisen. Sitten hän riuhtaisten nousi istualle. Sillä Margrete oli sanonut ihan hänen korvaansa: "Teitä vaivaa jokin. Puhukaa minulle!"
Ei sanaakaan vastaukseksi. Itse ei Margrete rohjennut sanoa lisää.
Hän nousi; hän tunsi, ettei hänellä enää ollut täällä tekemistä.
Eikä Marykään häntä yhtään pidättänyt. Hänkin oli noussut. Sitten he sanoivat toisilleen hyvästi.
Mutta Margrete ei voinut olla sanomatta ovella seistessään: "Tahdotteko todella mennä jalan —?" Mary nyökkäsi, kuin tahtoisi sanoa: "Riittää jo siitä! Se on minun asiani."
Silloin Margrete lähti.
* * * * *
Kaupungissa oli sytytetty lyhdyt, kun Mary pääsi talonsa ulkopuolelle. Töin tuskin hän jaksoi pysyä pystyssä tuulenpuuskissa, jotka lounaasta ahtautuivat rakennusten väliin. Hänellä oli yllään vedenpitävä kaapu, lujasti nappiin pantu, päässä huppukaulus, jalassa varrelliset vedenpitävät kengät. Hän astui niin kiireesti kuin jaksoi. Keskustelusta Margrete Röyn kanssa oli jäänyt yksi ainoa mielle. Mutta se ahdisti häntä, se ruoski häntä selkään yhdessä sateen kanssa: Margreten kauhistuneet silmät ja kasvojen kalpeus hänen sanoessaan: "Teitä vaivaa jokin. Puhukaa minulle!" Voi taivas, hän käsitti asian! Tuolla tapaa katsoisivat häneen kaikki, jos saisivat tietää! Niin syvästi hän oli pettänyt ja loukannut sitä uskoa, mikä heissä oli häneen. Kaikki tuntuivat he olevan hänen kintereillään, heitä hän pakeni — varisten parvea! Hän ryntäsi eteenpäin ja joutui kaupungin ulkopuolelle, ennenkuin itse huomasikaan. Täällä, viimeisen lyhdyn takana, oli sysimustaa; hänen täytyi seistä hetkinen, ennenkuin taisi tietä erottaa. Mutta sittenpä hän kiitikin! Myrsky tuli puoleksi takaa, puoleksi sivulta.
Juuri se tuomio, mikä hänen osakseen tuli, hänet ajoi mailta ja mantereilta! Ajoi edemmäksikin! Ensi hetkestä asti, jolloin hän käsitti tilansa, hänestä oli tuntunut, kuin olisi hänelle annettu käärö, jota hän ei tähän saakka ollut avannut. Aavistihan hän koko ajan, mitä siinä oli; mutta oikeastaan vasta eilen hän sen aukaisi. Käärössä oli suuri musta huntu, johon hän kokonaan voisi kätkeä itsensä ja häpeänsä, kuoleman huntu. Vaan sekin suotiin ehdolla. Eräällä ehdolla, jonka hän lapsesta asti tunsi. Silloin kerrottiin eräästä hänen isotädistään, että tämä tahtoi salata joutuneensa raskaaksi miehensä poissa ollessa ja käveli salaa paljain jaloin jääkylmällä laattialla, kaiket illat. Hän tahtoi kuolla luonnollisella kuolemalla, mikä siitä seuraisi. Silloin ei kukaan tietäisi, että hän oli lopettanut itsensä, eikä mitään syytä pääsisi ilmi.
Mutta joku oli kuullut hänen kävelevän tuolla tapaa yökaudet, ja siksi se kuitenkin tuli ilmi.
Nyt tehtäisiin paremmin!
Heikkous, mikä hänet niin odottamatta valtasi Margreten edessä, oli nyt kadonnut. Nyt hänessä oli voimaa tekoonsa.
Ikäänkuin sitä olisi heti koeteltava, tuli hänen viereensä näkyviin jotakin varjomaista. Se nousi aavistamatta pimeydestä, niin uhkaavan likellä, että hän lähti juoksemaan. Kuinka hän kauhistui, kun oli myrskyn mylvinän läpi kuulevinaan sen juoksevan jäljestä! Silloin hän saa takaisin rohkeutensa ja seisahtuu. Samassa pysähtyy sekin, mikä on takana. Hän astuu edelleen; toinen lähtee myös liikkeelle. Sepä nyt ihme, ajattelee hän: ellen uskalla mennä tuota katsomaan, niin en myöskään uskalla sitä, mikä on tulossa. Hän kääntyi ja astui ihan likelle hirviömäistä seuraajaansa, joka väisti säveästi; se oli nuori hevonen. Se oli valjaissa ja haki avuttomuudessaan ihmistä. Mary taputteli sitä ja puhui sille. Olihan se viesti elämästä, hyljätty, joka lohdutti epätoivoista. Mutta kun se seurasi edemmä, jätti hän sen lähimpään maalaistaloon. Hänen täytyi olla yksin. Siellä alettiin kovin kummastella. Että kukaan oli liikkeellä sellaisessa ilmassa, vieläpä nainen! Hän riensi pois valosta ja taas pimeään.
Tämä pikku tapaus oli häntä vahvistanut; hän tiesi nyt uskaltavansa.
Ja kulki reippaasti eteenpäin.
Hänen oli juuri noustava ensimäiselle harjanteelle, jonka poikki tie oli hakattu. Joko asian laita todella niin oli tai hänestä tosiaan niin tuntui, mutta myrsky yhä paisui. Totta kai se pian ehtisi pahimmilleen. Mutta hänestä siinä oli hänen oma surkeutensa ja häpeänsä. Juuri se vahvisti! Ei hän kuolemaa pelännyt, vaan elämää.
Kulkiessaan eteenpäin hän taas harkitsi kaikkea. Hän ei tahtonut kavaltaa lastaan. Ei pelastua sillä, että sallisi sen kuolettaa. Ei jättää sitä vieraille ja sitten hyljätä. Ei elää ilman itsekunnioitusta.
Jos tulisi kosija — ja niitä kai tulisi monta, nyt kuten ennen! — tunnustaisiko hän ensin? Vai salaisi häpeämättä? Kunniallisesti hän ei voinut muuta kuin sortua lapsensa kanssa. Mihinkään muuhun hän ei tuntenut kykenevänsä. Mutta se piti toimittaa niin, ettei kukaan aavistaisi. Hänen täytyi kuolla taudin kuolema; piti siis hankkia kuolemantauti.
Hän oli sen itselleen velkaa. Sillä siitä hän oli tänään yhtä varma kuin sinä iltana, jolloin meni Jörgenin luo, ettei hän ansainnut siitä joutua onnettomaksi.
Se oli suunnaton erehdys, oli kyllä; — mutta siihen hän oli viaton. Varmaan oli siihen sekaantunut paljon viettiäkin, — kuitenkin se oli sellainen teko, jota hän ei hävennyt. Hän oli itseään kohtaan velvollinen kuolemaan niin, että kaikkien tuttujen myötätunto vähentymättä säilyisi. Hän oli sen heillekin velkaa, koska olivat hänessä nähneet parhaansa. Hän ei kavalasti hävittäisi heidän uskoaan.
Nyt hän oli päässyt huipulle, ja täällä alkava hirveä kamppailu kääntyi ehdottomasti taisteluksi juuri tästä. Kaiken maailman voimat tuntuivat tempovan häneltä itsekunnioitusta ja yrittävän saada hänet tuomituksi. Täällä oli meri vapaana, ja penikulmien takaa tulivat aallot nousemistaan nousten. Tavatessaan sitten niemenkärjen ne pärskyivät sylimäärin ilmaan. Isoimmat ulottuivat häneen viimeisillä ruoskivilla suihkuillaan. "Siitä saat! Siitä saat!" Ja myrsky, joka riehui vuoren kyykkyistä syrjää kohti, tahtoi ilman painolla paiskata hänet siitä syvyyteen. Vaikka sadetakki pysyi lujasti ummessa liepeistä, näyttiin tahtovan häneltä ne kiskoa ja vääntää nurin päin: "Seis alasti häpeässäsi, häpeässäsi!"
Vaan eipä saanut häntä aaltojen raivoisa pärske säikäytettyä tuntemaan itseään syylliseksi eikä myrskykään jaksanut häntä tunkea rautaista aitaa vasten ja sitten ehkä sen ylitse. Hän lyyhistyi, täytyipä hänen pysähtyäkin pahimpien puuskien ajaksi; mutta hän kulki taas edelleen, poikkeamatta tieltään. "Minä en luovuta kunniani seppelettä, minä tahdon kuollessanikin sen pitää! Siksi ette te minua saa!"
Hän pääsi huipulta, astui pitkin sen kylkeä ja edelleen syvemmälle tasankoa kohti, joka oli tämän harjanteen ja lähimmän välillä. Täällä oi muinoin ollut maanvieremä, niin että vuorenkuve oli raavittu ja alhaalla lojui kiviröykkiöitä, joiden halki tie nyt kulki. Tässä murenevassa rojussa, ihan tien vieressä, seisoi ainokainen notkea koivu, aivan yksin. Hän muisti sen samassa kun läheni paikkaa; tällaisessa myrskyssä se varmaankin oli taittunut? Ei, se kesti. Hän seisoi sen luona ja huoahti. Se taipui, niin että hänen joka hetki täytyi luulla sen nyt taittuvan; mutta se ponnahti taas nuorteana pystyyn. Itse ei hän jaksanut pysytellä samalla kohtaa, niin riuhtovan tuima oli rajuilma juuri täällä kulmassa; mutta nuori koivu, joka kohosi niin korkealle tuuheine latvoineen ja itse oli niin hento ja solakka, se kesti, ihan yksin; se siitä suoriutui.
Hän tahtoi samaan ryhtyä, kun lähti sen luota ja poikkesi nummelle. Vaan sielläpä myrsky sai valtaa vitsoakseen sadetta vasten hänen kasvojaan; joka suihku oli terävä nuoli. Jopa nyt, ajatteli hän, tällaiselta tuntuisi, jos koettaisin kestää sitä myrskyä, joka minua odottaa.
Valot taloista, ainoa mitä hän näki, julistivat rauhaa. Mutta hän tiesi, mitä se hänelle merkitsi.
Hän kiiti pitkin lahden viereistä tietä; mutta hän alkoi väsyä. Sen oireita oli, että kuva pääsi voitolle ja todellisuus hävisi kuvaan. Vanhoja mielteitä, joita häneen oli kirjoista tullut. Hänen ponnistellessaan ylöspäin toista kärkeä kohti ei meri, joka taas levisi vapaana, ollutkaan merta, vaan merihirviöitä, jotka mylvivät himoansa ammottavin kidoin, sadat toistensa takaa. Ja kiitävät pedot ilmassa hirveine siipineen olivat näille, alhaalla olijoille luvanneet paiskata hänet niiden kynsiin. Hän painautui kaikilla viimeisillä voimillaan kiviseinää vasten; mutta täällä oli oja, johon hän putosi kastuen likomäräksi. Täällä on vieläkin enemmän vihollisia, ajatteli hän ja kapusi taas ylös. Onneksi oli niemi kapea, hän pääsi pian pyörähtämään seuraavalle leveälle tasangolle. Sitten ei enää ollut kuin yksi harjanne. Ei hän henkeään pelastaakseen tahtonut olla mereen syöksymättä, vaan pelastaakseen kunniansa. Jos hänet löydettäisiin vedestä tai jos hän kerrassaan katoaisi, sanoisivat kaikki, että hän oli etsinyt surmaansa — ja sitten etsisivät sen aihetta.
Vaan täällä hän pimeän halki kuuli vanhan lappalaiskoiran haukkuvan. Se oli hyvin likellä. Hän oli astunut nopeammin kuin tiesikään, hän olikin jo lähellä sen kotia. Nyt hän näki valot.
Mieltä liikutti pelkkä ajatuskin tavata olento, joka piti hänestä. Hän rakasti elämää. Hän ei itsekään enää uskonut olevansa siihen niin kelvoton. Kun tämä tuttu ääni pimeydestä kutsui häntä, tuntui samalta kuin jos haaksirikkoinen näkee ihmisiä rannalla.
Hänen kulkiessaan talon sivutse jätti koira vahtipaikkansa ja tuli hieman haukuskellen, märkänä ja häntäänsä heiluttaen, saamaan tervehdystä. Hän silitti sitä kolmasti jäähyväisiksi ja riensi edemmä. Pian hän kuuli sen haukkuvan, mutta toisella, kiivaammalla äänellä. Ehdottomasti muistui hänen mieleensä Jörgen. Samoin koko tällä loppuosalla matkaa, joka muuten oli hänen isälleen pyhitetty. Sadat kerrat, pienestä pitäen, hän oli täällä käynyt ja pyöräillyt isänsä kanssa. Nyt se oli Jörgenin pilaama, sekin. Hän ei enää voinut tätä tietä kulkea ilman Jörgeniä. Ei askeltakaan elämän uralla ilman häntä.
Hän katsahti välttämättä ylöspäin. Vaan siellä ei ollut mitään taivasta.
Aivan uupuneena hän alkoi kiertää viimeistä ylänköä. Hän sivuutti sen ajattelematta, tuntematta, että tämä oli viimeistä kertaa; mutta myös pelkäämättä.
Se, mihin hän nyt oli menossa, oli niin likellä ja niin lujasti hänen mielessään, kuin tie hänen jalkainsa alla. Nyt oltiin Krogskogenin maalla, ja tie vei laituria kohti. Niin pimeä oli, että hänen silmänsä, jotka nyt olivat kuitenkin tottuneet pimeyteen, vasta laiturin lähellä vilaukselta näkivät kappelin valkean muurin. Hänen ajatuksensa olivat hätäisesti hipaisseet kalmiston hautoja, mutta luopuivat niistä heti, kiintyäkseen siihen, mitä kohti hän nyt kulki. Hän astahti sillalle arvelematta, lähtien kiireesti sitä pitkin. Täällä ei myrsky uhannut, täällä ei sade vitsonut kasvoja; molemmat olivat hillittyjä ystävävaltoja siitä hetkestä, kun hän astui Krogskogenin alueelle. Ylänkö ja saaret suojasivat. Muissa oloissa hän olisi tuntenut lievitystä, ehkäpä rauhaakin isiensä sylissä, — nyt oli joka ajatus tylsä. Vain koneellisesti hän riensi edelleen. Koneellisesti hän avasi pari sadetakkinsa nappia päästäkseen käsiksi avaimeen, koneellisesti hän pisti sen lukkoon ja aukaisi uimahuoneen oven. Vasta hänen seistessään siellä sysipimeässä heräsivät aistit ja hätkähtivät. Se jäännös lounastuulta, mikä täällä kulki, löi oven kiinni; silloin häntä hirvitti. Tuntui kuin hän ei olisikaan yksin.
Hänen piti nyt riisuutua ja astua alas portaita päästäkseen jääkylmäksi. Jää-jääkylmäksi! Sitten pukeutua ja mennä kotia kuumeeseen ja muuhun, mitä siitä seuraisi. Ellei kuume toimittaisi, mitä hän siltä odotti, niin hänellä oli jotakin, mikä voisi avustaa. Sen hän oli saanut rouva Dawesin kätköistä. Sitten saisi kuume syyn niskoilleen.
Mutta nyt, kun hänen oli ryhdyttävä avaamaan nappiaan, tuntui hän kutistuvan ja ihoa karmi. Vesi häntä hirvitti, jääkylmä vesi, jonne oli mentävä! Huh, tässä likellä oli kai jäätäkin! Hänen täytyi astua jäälle paljain jaloin! Hän pitäisi kaikissa tapauksissa sukat jalassa; ne hän sitten voisi kuivata, niin ettei kukaan alkaisi epäillä. Mutta tuo jää-jääkylmä vesi… entä jos siinä sattuisi kouristus? Ei, hän ponnistelisi, uisi. Vaan jos jää leikkaisi haavoja, kun hän pyrkisi taas ylös? Hänen täytyi pitää alusvaatteetkin päällään. Mutta voisivatko ne kuivua huomisaamuksi? Kyllä, jos hän ripustaisi ne uunin ympärille. Hänen oli lukittava ovi, niin että kaikki olisi kunnossa, kun palvelustyttö saapuisi. Kunhan hän vaan olisi silloin tajussaan? Hän ei ollut koskaan sairastanut, hän ei sitä tiennyt.
Vaipuessaan näihin pitkällisiin mietiskelyihin hän oli avannut sadetakin napit. Kun hänen nyt oli riisuttava päähine, sattui se odottamaton seikka, että hän tahtomattansa alkoi sen sijaan päästää hamettaan, avata sen nappeja kaulasta, jossa riippui hänen äitinsä medaljonki. Tällöin kädet vapisivat, ruumiskin alkoi väristä. Hän ei ollut ajatellut medaljonkia, ei moneen vuoteen, eikä hän sitä nytkään ajatellut; väristys ei siitä johtunut. Mutta medaljonki ikäänkuin tuli esille väristyksessä. Pitihän se nyt irroittaa. Kunpa hän vaan ei sitä unhottaisi? Ei, hän pistäisi sen samalla taskuunsa.
— Kas niin! —
Silloin tuli uusi säikähdys. Ihan selvään kuului sillalta askelia, yhä lähemmältä. Väristys taukosi, vaistomaisesti hän taas pani napit kiinni, ensin kaulasta, sitten sadetakin, pian, pian. Kellä oli tänne asiaa? Ei ainakaan uimahuoneeseen.
Juuri tänne oltiin tulossa! Luja tempaus lukosta, ovi lensi auki, valtava olento sadekaavussa täytti oven, huppukauluksinen pää ylettyi aukkoa ylemmä. Sähkölyhty heitti valoa ihan Maryn kasvoihin, hän päästi hurjan kiljahduksen, se oli Frans Röy.
Maryn valtasi voipumus niin täysin, että hän oli lyyhistyä kasaan, mutta häneen käytiin käsiksi, hänet kannettiin ulos, se kävi tuokiossa. Hän kuuli oven paiskautuvan kiinni, joutui istumaan toisen käsivarrelle, ja sitten lähdettiin. Sanaakaan hän ei saanut suustaan, eikä toinenkaan mitään puhunut.
Mutta siltaman päähän tultaessa hän taas tointui, sen Frans Röy tunsi. Pianpa tämä sai kuullakin: "Tämä on väkivaltaa!" Ei vastausta. Heti sitten kova ponnistus päästä irti ja taas, mutta vahvemmin, elävämmin: "Tämä on väkivaltaa!" — Ei vastausta. Mutta Frans Röyn toinen käsivarsi kiertyi hellästi hänen ympärilleen. Mary kysäisi kiivaasti: "Miten te olette tänne joutunut?" — Nyt toinen vastasi: "Sisareni!"
Ääni, ääni hyväili häntä hellästi. Mutta Mary taisteli sitä vastaan: "Jos sisaressanne on hyvyyttä minua kohtaan, jos teissä itsessänne, niin antakaa minun olla!" Frans Röy kulki edelleen. "Antakaa minun olla, kuuletteko? Tämä on kehnoa!" Mary kiemurteli hänestä irti niin voimakkaasti, että hänen piti vaihtaa asentoa, mutta istumaan Mary jäi. Itku kurkussa Mary sanoi: "Minä en päästä ketään itseäni hallitsemaan." Silloin toinen vastasi: "Te saatte voimainne takaa rynnistellä irti, — vaan kotia teidät kannan. Ellette minua tottele, panen teille vahdin!" Sanat puristivat Maryä kuin rautavanne, hän pysyi ihan hiljaa: "Panette minulle vahdin?" — "Ihan niin, sillä te ette voi itseänne hallita."
Mitään hupsumpaa ei Mary ollut ikipäivinään kuullut. Mutta hän ei tahtonut siitä kiistellä. Hän vaan vastasi: "Ja sen te uskotte auttavan?" — "Uskonpa niinkin. Kun näette meidän ryhtyvän kaikkeen, mitä hyväksenne voimme tehdä, niin te mukaannutte, sillä te olette niin hyvä." Mary oli hetkisen vaiti, sitten sanoi: "Minä en voi ottaa apua keltään, jossa ei ole minua kohtaan täyttä kunnioitusta" — hän alkoi itkeä.
Silloin Frans Röy pysähtyi ja katsahti huppukauluksen alta ylöspäin, sen verran kuin voi. "Minussako ei täyttä kunnioitusta teitä kohtaan?! Luuletteko, että teitä muuten kantaisin? Minä en tunne mitään hienompaa, kauniimpaa kuin te olette. Siksi teitä kannan. Vaikka olisitte tehnyt kuinka hiton hullusti, — minä tiedän, että kun kerran te olette niin tehnyt, siihen on ollut mitä ylevin vaikutin; te ette muuta voi! Jos teitä on petetty, jos olette kauheasti erehtynyt, — sitä syvemmin teitä rakastan — nyt sen olen sanonut! — sillä olettehan te siitä tietysti myös onneton! Siksipä saanen minäkin olla teille joksikin avuksi. Se on rakkainta, mitä minulle voi tapahtua. Lähden kyllä pois, jos ehdottomasti tahdotte. Menen kanssanne vihille, jos tahdotte osoittaa niin paljon luottamusta minuun. Lupaan tappaa sen veitikan, jos niin tahdotte. Teen mitä ikinä tahdotte, kunhan se tuottaa teille onnea. Sillä se on rakkainta, mitä tiedän."
Hän keskeytti, vaan sitten jatkoi:
"Kulkiessani tänä iltana teidän perässänne minussa oli sellainen tuska, jota en luullut kenenkään ihmisen voivan kestää. Täällä hän aikoo syöstä mereen, ajattelin. Silloin on minunkin syöstävä. Tällaisessa ilmassa me varmasti hukumme molemmat, mutta sille ei mitään mahda. Eikä tämä vaivannutkaan mieltäni, vaan se, että te olitte niin onneton, niin epätoivoinen! Että saatoitte uskoa olevanne kelvoton elämään. Te, joka ette koskaan voisi tehdä mitään kelvotonta, vaikka maksettaisiin maailman korkein palkinto. En koskaan elämässäni ole tavannut ihmistä, josta siinä asiassa olisin varmempi. Enkä silloin saanut sitä teille sanoa. Enkä auttaa teitä. Minä tunsin teidät, en tohtinut astua luoksenne. Mutta sitten sain kuitenkin pelastaa teidät! Sillä te ette voi haluta kuolemaa kuultuanne mitä nyt olen sanonut. Vai voittekohan?" Hän oli kuullut Maryn nyyhkyttävän, tuntenut Maryn kiertävän kätensä hänen päänsä ympäri, niin että häneltä puhe melkein tukehtui. Nyt hän päästi Maryn hitaasti luisumaan. Mutta hänen kaulaansa kiertynyt käsivarsi ei hellinnyt. Päästessään maahan Mary nosti toisenkin kätensä hänen kaulalleen ja kasvonsa hänen rintaansa vasten, nyyhkien, mutta loistavin kasvoin, hänen povensa löi siihen tahtia Frans Röyn rinnan alla, riemun nopeata tahtia. —
— Taloon oli saatu telefonitse sana, että neiti oli matkalla, pahimmassa myrskyssä, mitä oli nähty. Tavan takaa kyseltiin kaupungissa olevasta talosta, oliko hän jo perillä.
Pikku tyttö ja koira olivat monta kertaa käyneet rappusilla eikä koira ollut haukkunut. Mutta tällä kertaa se haukkui ja päälle päätteeksi lähti aika laukkaa rannalle päin.
Kotiväki oli ollut mitä suurimmassa jännityksessä. Heistä ei siinä ollut mitään kummaa, että hänen murheensa ja epätoivonsa oli hänet ajanut rajuilmaan ja myrskyyn. Hän kaipasi sitä! Hän kaipasi tilaisuutta panna henkensä alttiiksi, hän ei sitä enää pitänyt arvossa. Kun pikku tyttö nyt tuli rajuna: "Hän on täällä! Hän on täällä!" itkivät he ilosta, kaikki naiset. He olivat jo kauan odotelleet pitäen huoneita ja ruokaa lämpiminä. Nyt he kattoivat yhdelle lisää, sillä Nanna ryntäsi taas sisään ja ilmoitti, ettei neiti ollut yksin, hän oli kuullut jonkun miehen puhuvan. Vihdoinkin oli siis, arvelivat he, Jörgen Thiis tullut! "Ei, ei se ollut hänen puhettaan. Se oli oikein aika mies!"
Maryn tavatessaan oli koira ihan määrättömästi riemuissaan. Se vikisi, se kiljui, se hyppi ihan kasvoille eikä talttunut. Kun Frans Röy sille puhui, otti se hänet heti vastaan kuin vanhan ystävän, mutta kääntyi heti myös takaisin Maryn kimppuun. Pienestä karvaisesta olennosta ihan leimusi tulta. Se oli kodin iloa, kun hänet taas nähtiin pelastettuna. Mary tunsi sen kenties olevan myös alkusoittoa omaan, uudestaan virkoovaan iloonsa, kun pääsisi irti nyt kestämästään kauhusta.
Hänen tullessaan sisään koiran kanssa, yhtä villinä ilosta, odottivat siellä kaikki kolme palvelijaa ja takana pikku tyttö. Vaan heiltä jäi mielenpurkaus kesken, kun he näkivät valtavan olennon kohoovan Maryn takaa, sillä sadetakissaan näytti Frans Röy yliluonnolliselta. Mutta sitten he kohta puhkesivat puhumaan: "Voi voi, kun neiti lähti sellaiseen ilmaan! Kuinka meitä on pelottanut! Emännöitsijä sieltä kaupungista ilmoitti! Täällä on lähitienoolla tulipalo. Kaikki miehet menivät sinne. Muuten olisimme lähettäneet hevosen. Jumalan kiitos, että saimme teidät taas kotiin!"
Mary salasi liikutuksensa rientämällä yläkertaan. Hän pääsi lämpöiseen huoneeseensa, sytytetyn lamppunsa ääreen.
"Onko kaikki tuo rakkaus ja huolenpito uutta? Vai enkö ole ennen huomannut?"
Koira vikisi oven takana, kunnes hänen täytyi se päästää sisään. Sen kiitollisuus siitä oli niin tunkeileva, ettei hän ollut saada vaatteita muutettua. Varsinkin oli pulaa, kun piti jalkineita vaihtaa.
Lopuksi hän korjasi hiuksiansa; hänelle muistui mieleen äitinsä medaljonki, jonka hän nyt haki esille ja ripusti kaulaansa. Hän katseli sitä — siitä olikin jo monta vuotta —, puristi sitä kädessään ja suuteli sitä. Heti sitten hän sytytti kynttilän ja meni se kädessään käytävän poikki isänsä huoneeseen. Laski kynttilän pöydälle, kumartui isänsä vuoteen yli ja suuteli päänalusta. Taas ulos; vaan pysähtyi vierashuoneen oven kohdalle. "Tuolla hän saa maata, niin että sen voi huomenna taas avata! Sillä sitten ei siellä enää ole iljetystä." Palvelustyttöä, joka saapui paikalle, hän käski lämmittämään vierashuoneessa. Se on jo tehty, vastasi tyttö. "Vienkö sinne neidin kynttilän?" Mary antoi sen hänelle ja jäi katselemaan hänen jälkeensä. "Onko täällä todella aina oltu tuollaisia?"
Palvelija jäi huoneeseen järjestelemään. Itse astui Mary edelleen portaita kohti. Siellä hän taas seisahtui. Koira, joka jo oli ehtinyt alakertaan, kiiti taas ylös; se ei enää tahtonut hänestä luopua. Hän taputteli sitä kiitollisena, ikäänkuin edes hieman suorittaakseen sitä suurta kiitollisuutta, joka hänet nyt täytti ääriä myöten. "Huomenna — minä olen siihen liian väsynyt tänä iltana — mutta huomenna minä sanon Frans Röylle kaikki! Kaikki, mitä minulle on tapahtunut! Kaikki! Sitten saanen itsekin siitä selvää." Tämä uljas aie mielessään hän meni portaita alas; vaan pysähtyi, ennenkuin oli ihan alhaalla. "Ihmeellistä! — Onpa todella ihmeellistä! Tuntuu siltä kuin voisin sen sanoa koko maailmalle."
Koira seisoi hollantilaisen huoneen ovella; se haistoi, että siellä oli Frans Röy.
Mary tuli perästä ja avasi. Vaan tuskin hän itse ehti ovesta, kun Frans Röy huudahti ikäänkuin olisi käynyt vaivaksi pysyä niin kauan vaiti: "Jumaliste, täälläpä mahtaa olla ihanaa!" Nähdessään koiran hyppivän hänen ympärillään hän lisäsi: "Ja kylläpäs teistä täällä pidetään!" Hänen kasvonsa kimaltelivat.
"Virkapuvussa?" huomautti Mary. "Niinpä kyllä, tiedättekö, että minut noudettiin suoraa päätä komeista häistä?" Hän nauroi.
Siitä Mary sai erään aatteen. Sillä välin kun koira tempoi ja repi hänen hermojaan, sanoi hän hilpeästi katsoen Frans Röytä kasvoihin "Meillä on Krogskogenissa ennenkin asunut insinöörikenraali." —