ELÄMÄN-ARVOITUS
(1869)
"Miksi meidän pitää istahtaa tähän?"
"Siksi, että tämä paikka on korkealla ja valoisa."
"Mutta tässä on niin äkkijyrkkä; ja aurinko minua huimaa, kajastaa liian kirkkaasti veteen."
"Ei, ei etemmäksi."
"Mennään sitten takaisin tuohon vihreään lehtimajaan; siellä oli niin kaunista."
"Ei, ei, ei sinnekään;" nuori mies heittäytyi hervottomasti maahan, ikäänkuin hän ei voisi eikä tahtoisi enää pysyä pystyssä.
Vaimo jäi seisomaan lakkaamatta häntä katsellen. Silloin mies lausui:
"Asta, nyt täytyy sinun selittää, minkätähden niin pelästyit, kun vieras laivuri astui sisään hämärän tultua."
"Enkö sitä arvannut", sanoi vaimo kuiskaten ja tahtoen juosta pois.
"Sinun täytyy se ilmoittaa, ennen kuin menet; sillä muuten en tule jäljestä!"
"Botolf!" huudahti vaimo kääntyen, mutta jääden seisomaan paikoilleen.
Mies sanoi: "olen tosin luvannut olla kysymättä. Voinhan pitää lupauksenikin, jos niin tahdot; mutta silloin on välimmekin tästä hetkestä rikki."
Nyt purskahti vaimo itkemään ja lähestyi häntä. Hän oli hieno ja hento, hänellä oli pienet kädet, vaalea kiiltävä tukka, josta huivi oli luisunut alas hartioille, ja sitten hänen suunsa ja silmänsä, ne oikein säkenöivät auringon häikäisevässä valossa. Mies hypähti ylös:
"Niin, sen kyllä tiedät: kun katselet minua noin, niin minä peräydyn. Mutta nyt tiedän minäkin, että silloin on perästäpäin vain pahempi. Etkö voi käsittää sitä, että vaikka satakin kertaa lupaisin olla tiedustelematta entisyyttäsi, niin en saa rauhaa, en voi pitää lupaustani!" Hänen kasvoistaan näkyikin, miten kiihtynyt hän oli, ja että se kiihtymys ei ollut eilisenpäiväistä.
"Botolf, sinä itsehän juuri lupasit minulle, kun et milloinkaan jättänyt minua rauhaan, lupasithan antaa olla sen haudattuna, sen, jota en milloinkaan — en milloinkaan voi ilmaista sinulle. Sinä lupasit sen minulle juhlallisesti, sanoit sen olevan sinulle yhdentekevää, minua sinä vain tahdoit! Botolf!" ja hän makasi polvillaan hänen edessään kanervikossa, hän itki kuin hengenhädässä, katsoi häneen, kyynelkarpalon toisensa perästä puhuessa omaa kieltään, ja hän oli kauneinta ja onnettominta, mitä mies eläessänsä oli nähnyt.
"Jumala varjelkoon minua!" sanoi mies, nousi seisoalleen, mutta istahti heti jälleen; "jospa rakastaisit minua niin paljon, että luottaisit minuun, — miten onnellisia me kaksi silloin olisimme!"
"Jospa sinäkin voisit vähäisen luottaa minuun!" rukoili vaimo lähestyen miestä polvillaan ja lisäsi sitten:
"Rakastaako sinua? Kun tulin kannelle sinä yönä. jolloin laivamme oli törmännyt sinun laivaasi, ja sinä seisoit touveissa jaellen käskyjä — en ollut milloinkaan nähnyt mitään niin voimakasta, ja miellyin sinuun heti! Ja kun kannoit minut veneeseen laivojen upotessa, — tunsin uudestaan elämänhalua, vaikka luulin, etten sitä enää milloinkaan saisi!" Hän vaikeni itkien, mutta sitten hän laski kätensä miehen polville.
"Botolf!" hän rukoili, "ole suuri! ole suuri niinkuin silläkin kerralla, jolloin otit minut sinänsä, välittämättä mistään muusta — otit ainoastaan minut! — Botolf!"
Miltei tylysti mies vastasi:
"Minkätähden johdatat minua kiusaukseen? Tiedäthän, etten voi! Sieluinesi minä sinut tahdon enkä vain tätä — ensi päivinä se vielä voi käydä päinsä, vaan ei sitten enää."
Vaimo peräytyi ja lausui toivottomasti:
"Niin, niin, elämä ei enää milloinkaan tule eheäksi; oi Jumala!" — ja uudestaan hänen kyyneleensä virtasivat aivan tulvillaan.
"Anna minulle itsesi kokonaan, koko elämäsi eikä vain palanen siitä, niin tulee minussa kaikki eheäksi jälleen!" Mies puhui varmasti ja vakavasti ikäänkuin kehoittaen, vaimo ei vastannut, mutta hän näki hänen sisällisen taistelunsa. Sentähden hän jatkoi:
"Voita itsesi, rohkaise mielesi. Pahemmaksi kuin nyt on, ei olomme voi tulla!"
"Sinä aivan sysäät minut toivottomuuteen!" rukoili vaimo.
Mies käsitti hänet väärin ja jatkoi:
"Vaikka se olisi mitä suurin rikos, niin koetan sitä kantaa, mutta tätä en voi kestää!"
"Niin, en minäkään!" huudahti vaimo nousten.
"Minä autan sinua!" mieskin nousi, "joka päivä minä autan sinua, kun vain tunnen salaisuutesi. Mutta minä olen liian ylpeä vartioidakseni jotakin tuntematonta — ja joka ehkä on toisen oma!"
Siinä vaimo sävähti tulipunaiseksi.
"Hävetä sinun pitäisi! Meistä molemmista olen minä ylpeämpi, minä en tarjoa toisen omaa. — Nyt voit jo lopettaa!"
"Jos olet ylpeä, niin poista ensin epäilykseni!"
"Jeesus Kristus, tätä en kestä kauemmin!"
"Ei, minä olen vannonut, että tästä pitää tänään tulla loppu!"
"Eikö se ole julmaa", vaimo huusi, "kiduttaa ja kiusata naista, joka on antautunut sinulle ja on niin innokkaasti rukoillut puolestansa kuin minä", ja hän oli jälleen vähällä itkeä, mutta äkkiä muuttaen mieltään sanoi:
"Minä kyllä tunnen sinut: tahdot tuskani oikein puhkeamaan kirkunaan, jotta saisit jotakin tietää!" Hän katsoi loukattuna mieheen ja kääntyi pois. Silloin hän kuuli verkkaan lausuttavan:
"Tahdotko vai etkö'?"
Vaimo ojensi kätensä: "En vaikka tarjoaisit minulle kaikki, mitä voimme tästä paikasta nähdä."
Hän astui hänen luotaan, rinta kohoili, katse vilkkui edestakaisin, mutta enimmäkseen mieheen, milloin tylynä, milloin suruisena ja jälleen tylynä. Hän nojautui puuhun ja itki, sitten hän ei enää itkenyt, vaan astui etemmäksi.
"Tiesinhän, ettet välittänyt minusta", hän kuuli miehen sanovan, ja samassa hän muuttui mitä nöyrimmäksi ja katuvaisimmaksi; pari kertaa hän tahtoi vastata, mutta heittäytyi sen sijaan kanervikkoon ja peitti kasvonsa käsillään. Mies meni hänen luokseen ja kumartui hänen ylitsensä. Vaimo tunsi hänen seisovan siinä sekä peitti silmänsä ja odotti hänen rupeavan puhumaan; mutta kun ei mitään kuulunut, niin hän pelkäsi ja katsahti arasti ylös. Mutta samassa hän hypähti pystyyn, sillä miehen päivettyneet, pitkulaiset kasvot olivat muuttuneet aivan ontelon näköisiksi, kuopalleen painuneet silmät suurina, kokoon puristuneet huulet, koko mahtava olento painui semmoisella erinomaisella voimalla hänen ylitsensä, että hän äkkiä luuli jälleen näkevänsä hänet ylhäällä touveissa, niinkuin tuona haaksirikon yönä; hän oli muuttunut suureksi niinkuin silloinkin ja voimaltansa rajattomaksi, mutta nyt se nousi häntä itseään vastaan.
"Sinä olet valehdellut minulle Asta."
Vaimo peräytyi ja mies astui hänen jälkeensä; "olet saanut minutkin valehtelemaan; ei ainoakaan päivä, jonka olemme eläneet yhdessä, ole ollut täyttä totta!"
Hän seisoi niin lähellä vaimoa, että tämä voi tuntea hänen lämpimän hengityksensä, ja hän katseli häntä suoraan silmiin. Peloissaan vaimo ei tietänyt, mitä hän seuraavana hetkenä aikoi tehdä tahi sanoa, vaan ummisti silmänsä. Hän seisoi siinä ollen vähällä kaatua ja oli epätietoinen paetako vai jäädä — ratkaiseva hetki oli tullut. Syvä hiljaisuus oli sen edelläkävijänä, niin syvä, että mieskin sitä säikähti; vielä kerran tapahtui hänessä mielenmuutos:
"Todista syyttömyytesi! Heitä pois kaikki juonet — tee se nyt tässä!"
"Kyllä!" vastasi vaimo tietämättä, mitä vastasi.
"Tee se nyt tässä, sanon minä!"
Hän parahti; sillä vaimo lensi hänen ohitsensa rantaa kohti, hän näki hänen kullankarvaisen tukkansa liehuvan, hänen kohotetut kätensä, huivin, joka irtautui hartioilta ja hulmuten lensi hänen perästänsä liidellen kauemmaksi. Mies ei kuullut huutoa, ei loiskettakaan, sillä vesi oli kovin syvällä. Hän ei voinutkaan kuulla, sillä hän oli kaatunut takaperin maahan.
Mereltä Asta oli tullut hänen luoksensa tuona yönä, veteen hän jälleen hävisi, ja samalla hänen elämänsä tarina. Sysimustaan syvyyteen oli kaikki se hautaantunut, joka oli saanut koko hänen sielunsa — eikö hänen pitänyt mennä tytön jälkeen? Hän oli tullut paikalle, järkähtämätön tahto mielessä saada tuskistansa loppu; — tämä ei ollut loppu; nyt sitä ei milloinkaan tule, nyt ne tuskat vasta alkavatkin. Huusihan vaimon viimeinen teko hänelle, että hän oli erehtynyt ja surmannut hänet! Vaikka tuska eneni kymmenkertaiseksi, täytyi hänen elää surren ja miettien, miten tuo oli tapahtunut. Asta, joka oli melkein ainoa pelastunut tuosta kauhun yöstä, hänen piti siis pelastua hänen surmattavaksensa, hänen, joka oli hänet pelastanut. Hän itse, joka oli purjehtinut ja käynyt kauppaa ikäänkuin koko maailma olisi merta ja kauppaa, hän oli äkkiä joutunut semmoisen rakkauden uhriksi, joka surmasi sekä hänet itsensä että hänen rakastamansa. Oliko hän häijy? Sitä hän ei milloinkaan ollut kuullut sanottavan eikä milloinkaan tuntenut sitä. Mutta mitä se sitten oli? Hän nousi — ei heittäytyäksensä aaltojen syvyyteen hänkin, vaan astuaksensa alaspäin jälleen; ei kukaan tee itsemurhaa samassa, kun on saanut arvoituksen selvitettäväksensä.
Mutta eihän se ollut milloinkaan selvitettävissä. Astahan oli asunut Amerikassa siitä asti kun oli tullut täysikasvuiseksi, sieltä hän juuri oli tulemassa silloin, kun laivat törmäsivät yhteen. Mistä hänen, Botolfin, piti Amerikassa aloittaa? Hänellä ei ollut varmoja tietoja siitä, miltä tienoilta Asta Norjasta oli kotoisin, eipä ollut edes varma siitäkään, oliko hänen ilmoittamansa sukunimi sama kuin se, joka perheellä Norjassa oli. Tuo vieras laivuri? Niin, missä hän oli? Ja tunsiko hän hänet, vai Astako vain hänet tunsi? Tämä oli kuin kysyä mereltä, ja tiedusteleminen oli kuin syöksyäminen sen helmaan.
Hän, mies, oli erehtynyt! Katuvainen rikoksentekijä olisi etsinyt omalletunnollensa helpoitusta tunnustamalla kaikki aviomiehellensä, katumaton olisi tehnyt jos jonkinmoisia verukkeita. Mutta Asta ei tunnustanut mitään eikä etsinyt verukkeitakaan, hän valitsi kuoleman, kun mies häntä ahdisti. Semmoiseen ei ole syyllisellä uskallusta. Kyllä sentään, miksi ei? Ennemmin kuolo kuin tunnustaminen, sillä jälkimäiseen tarvitaan vielä suurempaa uskallusta. Mutta tunnustamisrohkeutta häneltä ei suinkaan puuttunut; sillä olihan hän aloittanut myöntämällä olevan jotakin olemassa, jota hän ei voinut ilmaista. Rikos itse se siinä teki tunnustuksen mahdottomaksi. Mutta mahdotonta oli, että hän olisi voinut salata suurta rikosta; sillä hän oli usein iloinen, jopa vallaton, oli kiivas, mutta samalla hienotunteinen ja herttaisen hyvänluontoinen. Toisen se oli rikoksessa syy. Mutta miksi hän ei milloinkaan tunnustanut sitä toisen rikokseksi? — sillä silloinhan olisi kaikki ollut selvillä. Mutta jos se ei ollut hänen eikä kenenkään toisen, mitä se sitten oli? Olihan hän itse sanonut siinä olevan jotakin — ja vieras laivuri, jota hän niin oli säikähtänyt? Mitä se oli, mitä kaikkivaltiaan Jumalan nimessä se oli? — Jos Asta olisi vielä elänyt, niin hän olisi vastedeskin häntä kiusannut — siitä hän tuli selville ja oivalsi oman suuren kurjuutensa.
Mutta sitten alkoivat epäilykset jälleen. Ehkei Asta ollutkaan niin syyllinen kuin itse luuli, tahi ehkei niin syyllinen kuin kentiesi näytti toisten silmissä; kuinka usein piilee viattomuus syyllisyytemme takana, yksinkertaisuus synninhelmassa, vaikka niin harva sitä käsittää, — ja hänen, Botolfin, hän ei luullut voivan sitä käsittää, hänen, joka oli paljasta epäluuloa. Yhdestä ainoasta soivasta vastauksesta hän olisi kehittänyt tuhansia epäluuloisia kysymyksiä, sentähden Asta ennemmin antautui kuoleman omaksi kuin pysyi hänen omanaan! Minkätähden hän ei milloinkaan jättänyt häntä rauhaan? Hänen, Botolfin, luo hän oli paennut entisyyttään, hänessä hän oli etsinyt turvaa sitä vastaan, ja sitten hän juuri houkutteli sen esiin ja alinomaa usutti sitä hänen kimppuunsa! Olihan Asta hellä ja ihana hänen luonaan, — mitä sitten hänen entisyytensä häneen koski? Ja jos se koskikin, minkä vuoksi se ei heti sitä tehnyt? Ei, mikäli Astan hellyys kohosi, sikäli kasvoi miehen levottomuuskin; kun Asta yksistään ihailusta ja kiitollisuudesta suostui tulemaan hänen omaksensa, silloin hän tahtoi tietää, oliko hän jo ennen ollut toisen omana, ja mimmoiset olivat hänen elämänsä vaiheet. Ja mitä enemmän se Astaan koski, mitä hartaammin hän rukoili puolestansa, sitä enemmän miehen täytyi häntä kiusata, sillä silloinhan siinä jotakin piili!
Ensi kertaa hänelle, Botolfille, johtui mieleen, oliko hän puolestansa itse ilmaissut hänelle kaikki? Kävikö todellakin päinsä uskoa toisillensa kaikki? Käsitettäisiinkö kaikki aina semmoisena kuin asia todellakin oli? Ei tosiaankaan.
Hän kuuli kahden lapsen leikkivän ja kääntyi heidän puoleensa. Hän istui vihreässä lehtimajassa, jota Asta vähän ennen oli maininnut, mutta hän ei ollut sitä huomannut ennen. Viisi tuntia oli kulunut; hän luuli sen muutamiksi minuteiksi vain. Lapset olivat jo ehkä kauankin leikkineet siinä, nyt vasta hän kuuli heidän äänensä. Ah, eikö se ollut Agnes, papin kuusi- tahi kahdeksanvuotias tytär, jota Asta oli äärettömiin asti rakastanut ja joka oli niin hänen näköisensä, — taivaan Jumala, miten hänen näköisensä! Hän oli juuri saanut autetuksi kivelle pikku veljensä, jonka muka piti olla koulussa ja hän koulunopettajattarena.
"Sano nyt, niinkuin minä sanon", hän kehoitti: "Isä meidän!"
"Itä me!"
"Joka olet taivaassa!"
"O tavaa!"
"Pyhitetty olkoon nimesi!"
"Py-mim!"
"Lähestyköön valtakuntasi!"
"Ei!"
"Tapahtukoon tahtosi!"
"Ei, ei tahto!"
Botolf oli takaperin hiipinyt ulos, rukous häneen ei koskenut, hän ei edes huomannut sitä rukoukseksi; mutta hänen katsellessaan ja kuunnellessaan noita molempia lapsia, hän omissa silmissään muuttui saastaiseksi, Jumalan ja ihmisten yhteydestä karkoitetuksi pedoksi. Hän peräytyi pensaiden taakse piiloon, etteivät lapset häntä näkisi; hän pelkäsi heitä enemmän kuin milloinkaan eläessään oli pelännyt ketään. Hän hiipi metsään, loitolle ihmisasunnoista. Minne hän aikoi? Siihen tyhjään, autioon taloonko, jonka oli ostanut ja sisustanut Astaa varten? — Vai vieläkö etemmäksi? — Se oli yhdentekevää, sillä minne aikoi, seisoi Asta aina hänen edessänsä. Sanotaan kuolevista, että heille on viimeinen näkemänsä painautunut silmiin ja että he siinä vievät sen mukanaan; ken herää tehtyään rikoksen, hänen silmiinsä kiintyy ensimäinen näky eikä hän pääse siitä ikinä vapaaksi. Hän ei enää nähnyt Astaa, semmoisena kuin tämä seisoi tunturin törmällä; pienoinen viaton tyttönen se oli — Agnes. Syvyyteen vajoavan kuva muuttui pieniä kätösiään ojentavaksi lapseksi. Muisto siitä, miten sanomattomasti Asta oli rakastanut lasta, sekoitti salaperäisesti heidän kuvansa hänen sielussansa, tuo suuri yhdennäköisyys hiipi jo kuukausia vanhaan epäilykseen siitä, oliko hän viaton vai syyllinen. Oliko Asta kantanut semmoista lasta sydämmensä alla? Kyllä! hän oli nähnyt sen, eli oikeammin hän huomasi nyt vasta nähneensä sen. Ennen hän vain oli miettinyt, oliko sekin viattomuutta ja olisiko Asta voinut samalla tavoin hymyillä muillekin, tahi mikä se oli, joka oli peittänyt hänen silmänsä, niin että hän ei ollut tuntenut sitä Astan lapseksi, se kun tuli ilmi vain tuommoisina autuaallisina hetkinä. Astan luonteen alinomainen vaihtelu, levottomuus ja alituinen haaveksivaisuus, joka johdatti muitakin liioitteluun, oli vetänyt hänet, Botolfin, puoleensa, jälleen sysätäksensä hänet luotansa; nyt, hänen surkean kuolemansa jälkeen kohdistuivat kaikki muistot viattomaan, rukoilevaan lapseen.
Minne vain ajatukset tuskaantuneina kääntyivät, ikävöiden selvyyttä, niin lapsi johtui hänen mieleensä, sulkien häneltä kaikki tiedustelun tiet. Heidän yhdyselämänsä jokainen tapahtuma, tuosta haaksirikon yöstä tuohon pyhä-aamuun asti vuorentörmällä — kun hän tahtoi tiedustella niitä, niin kohosivat lapsen kasvot hänen eteensä, ja tuo eriskummallinen sekaannus uuvutti hänet siihen määrin ruumiin ja sielun puolesta, että hän muutaman päivän kuluttua tuskin voi nauttia mitään ravintoa eikä jonkun ajan kuluttua enää voinut nousta vuoteestansa.
Jokaiselle oli selvää, että hän oli kuoleman oma. Kellä on sydämmessään arvoitus, muuttuu itsekin niin salaperäiseksi, että tulee muillekin arvoitukseksi. Siitä päivästä alkaen, jolloin muuttivat paikkakuntaan, oli hänen synkkä harvapuheisuutensa ja Astan kauneus sekä kummankin erakkoelämä saaneet seudun juorukielet liikkeelle; kun vaimo sitten äkkiä katosi, kasvoi jännitys niin, että uskomattomimpiakin juttuja uskottiin. Ei kukaan voinut selvittää asiaa, sentähden, ettei kukaan kaikista niistä, jotka asuivat tahi liikkuivat rantamilla, ollut sattunut sinä sunnuntai-aamuna katsomaan tuonne kalliontörmälle juuri silloin, kuin Asta heittäytyi mereen. Ei ruumiskaan noussut eikä ajautunut maihin. Siitä syystä syntyi miehestä kummallisia huhuja hänen vielä eläessäänkin. Kamalalta hän näyttikin, maatessansa siinä silmät kuopallaan, ja kasvot laihoina, punainen parta ja takkuinen punatukka tuuheana niitä ympäröiden. Suuret silmät tuijottivat niiden keskeltä kuin metsän ympäröimästä suolammesta. Kun näytti siltä, että hän ei voinut elää eikä kuollakaan, sanoivat ihmiset Jumalan ja perkeleen taistelevan hänen sielustansa. Jotkut olivat nähneet paholaisen itsensä tuliliekkien ympäröimänä pyrkivän sisään hänen huoneensa ikkunasta ja huutavan häntä. He olivat myöskin nähneet sen, milloin nuuskivan rakennusten ympärillä mustan koiran muodossa, milloin ponnahtavana keränä kieriskelevän heidän edessänsä. Ohitse ajavat olivat nähneet koko talon olevan ilmitulessa, toiset kuulleet pitkän paholaisjoukkueen meluten, haukkuen ja kiljuen verkkaan astuvan taloa kohti, menevän sisään suljettujen ovien kautta, temmeltäen kulkevan kaikkien huoneiden läpi ja sen perästä samalla tavalla kiljuen, haukkuen ja vikuroiden palaavan rantaan, jossa jälleen hävisi veteen. Potilaan palvelijat niin miehet kuin naiset pakenivat muitta mutkitta ja kertoivat kaikkea tuota. Ei kukaan rohjennut enää lähestyä taloa. Elleivät muutamat torpparivanhukset, joita hän aikaisemmin oli auttanut, olisi ottaneet vaaliaksensa häntä, niin hän olisi saanut jäädä avutta. Vanha vaimo, joka häntä hoiteli, eli itse suuressa pelossa; hän poltti olkia hänen vuoteensa alla paholaisen karkoittamiseksi; mutta vaikka sairas oli vähällä joutua poltetuksi, niin ei siitä pelastusta lähtenyt. Hänellä vain oli kauheat tuskat. Vanha vaimo arveli vihdoin hänen varmaankin odottavan jotakuta. Hän siis kysyi, pitikö hakea pappi. Sairas pudisti päätään. Eikö ollut muutakaan, jota hän tahtoi nähdä? Siihen ei sairas vastannut. Mutta seuraavana päivänä hän aivan selvästi lausui nimen "Agnes!"
Varmaankaan se ei ollut vastauksena vaimon eiliseen kysymykseen, mutta vanhus käsitti sen kuitenkin niin; iloisena hän nousi paikaltaan, riensi ulos miehensä luokse ja käski kiireesti valjastamaan ja lähtemään pappilaan Agnesta tuomaan. Pappilassa he kyllä luulivat miehen kuulleen väärin ja että pappia itseänsä haettiin sairaan luo, mutta mies vain jyrkästi väitti hakevansa Agnesta. Tyttö oli itse sisällä ja säikähti kovasti, sillä sinnekin oli huhu levinnyt paholaisesta ja järvestä tulevasta joukosta, mutta hän oli myöskin kuullut, että sairas odotti jotakuta voidaksensa sitten kuolla, eikä häntä ensinkään kummastuttanut, että Botolf tarkoitti häntä, jonka Asta niin monasti oli tuonut sinne. Kuolemaisillaan olevan tahto on täytettävä, sanottiin hänelle, ja kun hän vain hartaasti rukoili Jumalaa, niin ei mikään paha pystynyt häneen. Ja siihen luottaen hän pukeutui. Oli kylmä, kirkas ilta pitkine varjoineen, kulkusten kilinä kaikui metsässä, kammottipa hieman, mutta hän istui reessä rukoillen, kädet ristissä puuhkassansa. Hän ei nähnyt ainoatakaan paholaista eikä metsän peikkojoukkoa tulevan järvestä, kun ajoi sen rantaa pitkin; mutta hän näki tähdet ja tulenvalon ikkunoista mäeltä. Pihassa oli tuskallisen hiljaista, mutta torpan eukkovanhus tuli heti ulos ja kantoi hänet sisälle, riisui päällysvaatteet ja antoi hänen lämmitellä takan luona. Ja sillä aikaa kehoitti vanhus häntä olemaan rohkealla mielellä, astumaan luottavaisesti sairaan luokse ja rukoilemaan Isä meitänsä hänen ylitsensä. Lämmiteltyään Agnes meni vanhuksen taluttamana sairaan kamariin. Siellä sairas makasi pitkäpartaisena ja silmät kuopallaan ja katseli häntä vakavasti. Hän ei tytön mielestä näyttänyt kammottavalta eikä hän ensinkään häntä pelännyt.
"Annatko minulle anteeksi!" kuiskasi sairas.
Tytöstä tuntui, että tähän piti antaa myöntävä vastaus, ja sentähden hän vastasi:
"Kyllä."
Silloin hymyili sairas ja koetti kohota, mutta jäi voimattomana makaamaan vuoteelleen. Tyttö heti alkoi Isä meitänsä, mutta sairas kieltävästi liikutti kättään ja osoitti rintaansa, ja nyt tyttö laski siihen molemmat kätösensä, sillä hän käsitti sen niin. Sairas heti laski laihan, kylmän, luisevan kätensä hänen pienille lämpöisille sormillensa ja ummisti silmänsä. Kun hän ei virkkanut mitään tytön luettua Isä meidän, niin tyttö ei tohtinut vetää käsiänsä pois, vaan aloitti uudestaan. Hänen lukiossansa kolmannen kerran tuli vaimovanhus sisälle, katsahti sinne päin ja sanoi:
"Nyt voit lopettaa, lapseni, sillä nyt hän on pelastettu."