USKOLLISUUS
(1868)
Laakson pohjalla kotiseudussani asui aviopari kuuden poikansa kanssa; he tekivät uskollisesti ja uutterasti työtä, viljellen hyvin suurta vaikka rappeutunutta tilaa, kunnes tapaturmainen kirveenisku lopetti isän elämän ja vaimo jäi yksin kuuden lapsensa kanssa hoitamaan vaivalloista maanviljelystä. Hän ei kuitenkaan menettänyt rohkeuttansa, vaan talutti molemmat vanhimmat poikansa isän arkun luokse ja otti heiltä isän ruumiin ääressä lupauksen pitää huolta pikku veljistänsä ja olla äidillekin avuksi, mikäli Jumala antoi heille siihen voimia. Sen pojat lupasivat, ja he pitivätkin lupauksensa niin kauan, kunnes nuorin pojista oli lopettanut rippikoulunsa. Silloin he katsoivat olevansa vapaat, vanhin nai erään talollisen lesken ja toinen jonkun ajan myöhemmin tämän varakkaanlaisen sisaren.
Neljän muun veljen tuli nyt ryhtyä talon hallintoon oltuaan itse tähän asti toisten hallittavina. Heillä ei näyttänyt olevan siihen kylliksi uskallusta; he olivat lapsuudesta asti tottuneet olemaan yhdessä milloin kaksittain milloin kaikki neljä, ja pysyivät nyt yhdessä entistäkin enemmän, kun heidän oli pakko turvautua toinen toisensa apuun. Ei kukaan lausunut ilmi mielipiteitänsä, ennenkuin luuli tarkasti tietävänsä toisten, niin, oikeastaan he eivät olleet selvillä omistaankaan, ennenkuin olivat lukeneet sen toisten kasvoista. Varsinaisetta sopimuksetta syntyi heidän kesken yhteinen, salainen päätös, ettei heidän pitänyt erota äidin eläessä. Tämä kuitenkin itse tahtoi toisin ja sai kaksi heistä taivutetuksi omalle puolelleen. Talo oli hyvin viljelty ja kaipasi suurempaa työvoimaa, jonka tähden äiti ehdotti, että maksettaisiin molemmille vanhemmille osansa ja jaettaisiin talo neljän kesken niin, että kaksi poikaa saisi puolet siitä yhteiseksi osaksensa. Uudet asuinhuoneet oli rakennettava vanhojen viereen; toinen pari muuttaisi sinne, toinen jäisi hänen luoksensa. Mutta siitä veljesparista, joka muutti pois kotileivästä, piti toisen naida; sillä pitihän heilläkin olla talouden ja karjanhoitaja, — jopa äiti mainitsi tytönkin, jonka tahtoi saada miniäksensä.
Ei kukaan tuumaa vastustanut; kysymys oli vain: ketkä kaksi muuttaisivat ja kumpiko heistä naisi? Vanhin poika kyllä suostui muuttamaan, vaan ei tahtonut millään ehdolla naida, ja kaikki toisetkin kieltäytyivät kiven kovaan sitä tekemästä.
Silloin he sopivat äidin kanssa siten, että tyttö itse ratkaiskoon asian. Ja eräänä iltana tunturilla paimenmajalla kysyi äiti tytöltä, tahtoiko tämä muuttaa vaimoksi Laaksolaan, ja tyttö kyllä mielellään tahtoi.
"Niin, kenenkä pojista tahdot, sillä voit ottaa, kenen vain tahdot."
Sitä hän ei ollut ajatellut. Mutta nyt hänen täytyi se tehdä, sillä asia riippui hänestä.
"No, voisinhan sitten ottaa vanhimmankin;" mutta häntä hän ei voinut saada, vanhin kun ei tahtonut naida. Tyttö mainitsi silloin nuorimman. Mutta äiti arveli sitä sopimattomaksi, sillä: "olihan hän nuorin".
"No, sitten nuorimman edellinen."
"Miksikäs ei vanhimman jälkeinen?"
"Niin, saattaahan vanhimman jälkeinenkin sopia!" lausui tyttö; sillä häntä hän koko ajan oli ajatellutkin ja sen vuoksi jättänyt hänet mainitsematta. Mutta äiti aavisti siitä hetkestä asti, kun vanhin kieltäytyi naimasta, tämän puolestansa huomanneen vanhimman jälkeisen ja tytön pitävän toisistansa.
Vanhimman jälkeinen siis tytön nai, ja vanhin veli muutti heidän luoksensa. Ei kukaan syrjäinen saanut milloinkaan tietää, miten talo jaettiin, sillä he tekivät yhdessä työtä niinkuin ennenkin, kantoivat vain sadon vuorotellen milloin toisen, milloin toisen latoon.
Jonkun ajan kuluttua tuli äiti kivulloiseksi; hän tarvitsi lepoa ja siis apulaisen. Pojat päättivät palkata tytön, joka muutenkin kävi heillä työssä. Nuorimmalle annettiin toimeksi sopiminen siitä seuraavana päivänä heidän ollessaan kerppoja tekemässä, sillä hän tunsi hänet paraiten. Mutta tämäpä lienee jo kauan salaisesti rakastanut tyttöä, sillä kysyessänsä, tahtoiko hän ruveta heille piiaksi, sattuivatkin hänen sanansa niin sekavasti, että tyttö luuli hänen kosivan, ja vastasi myöntyväisesti. Poika pelästyi, meni heti veljiensä luokse kertomaan, miten hullusti oli käynyt. Kaikki neljä tulivat hyvin vakaviksi, eikä kukaan heistä tahtonut lausua ensimäistä sanaa. Mutta nuorimman edellinen huomasi nuorimman silmistä tämän todellakin rakastavan tyttöä ja juuri sentähden niin pelästyneen. Siinä samassa hän aavisti oman kohtalonsakin, vanhaksipojaksi jäämisen; sillä jos nuorin naisi, niin hän ei voinut sitä tehdä. Kovalta se tuntui, sillä hänelläkin oli sydämmessä mielitietty; mutta asiaa ei käynyt muuttaminen. Hän siis lausui ensimäisen sanan, nimittäin, että varmimmat he olivat sen tytön suhteen, jos hän pääsee miniäksi taloon. Heti yhden puhuttua olivat toiset samaa mieltä ja menivät puhumaan asiasta äidille. Mutta heidän palatessaan kotiin oli äiti käynyt entistään sairaammaksi; heidän täytyi odottaa, kunnes hän parani, ja kun hän ei ottanut parantuakseen, neuvottelivat he uudestaan. Nuorin silloin sai aikaan päätöksen, että niin kauan kuin äiti oli vuoteen-omana ei pitänyt tehdä muutosta; sillä tytön ei pitänyt saada muita hoidettavia. Asia siis jäi silleen.
Kuusitoista vuotta kitui äiti. Kuusitoista vuotta hoiteli häntä tuleva miniä hiljaa ja kärsivällisesti. Kuusitoista vuotta kokoontuivat pojat joka ilta hänen vuoteensa viereen pitämään kotihartautta, ja pyhinä yhtyivät heihin molemmat vanhimmatkin veljet. Äiti silloin usein noina hiljaisina hetkinä pyysi heitä muistamaan sitä, joka koko ajan oli häntä hoidellut; pojat käsittivät hänen tarkoituksensa ja lupasivat sen. Hän siunasi koko tuon pitkän ajan tautiansa, joka oli sallinut hänen nauttia äidin iloa aivan viimeiseen asti; hän kiitti heitä joka kerran heidän yhdessä ollessaan, ja viimein tuli viimeinen kerta.
Kun äiti oli kuollut, kokoontuivat kaikki kuusi poikaa kantamaan häntä hautaan. Paikkakunnalla oli naistenkin tapana saattaa vainajata hautaan, ja sillä kerralla yhtyi koko pitäjä saattoon, miehet ja naiset, kaikki, jotka vain kykenivät liikkeelle, lapsetkin, — ensin lukkari veisaajana, sitten nuo kuusi poikaa kantaen arkkua, ja heidän perässänsä koko saattojoukko, kaikki veisaten, niin että se kuului neljännes peninkulman päähän. Ja kun ruumis oli laskettu hautaan ja nuo kuusi olivat luoneet haudan umpeen, meni koko saattojoukko kirkkoon, sillä siellä oli samalla nuorin vihittävä. Veljekset tahtoivat niin, nämä molemmat toimitukset kun oikeastaan kuuluivat heidän mielestänsä yhteen.
Kirkossa puhui pappi, minun isävainajani, uskollisuudesta, ja puhui siitä semmoisella tavalla, että se minun mielestäni, minä kun sattumalta olin kirkossa, erittäin hyvin soveltui tuntureiden ja järven ja koko luonnon suurenmoisuuteen.