VOIKKO
(1868)
Björgan oli ennen Dovrevuoristossa olevan Kviknen pitäjän pappilana. Talo on korkealla vuoren kyljessä aivan yksiksensä; pienenä poikana oli tapani seisoa arkihuoneen pöydällä ikävöiden katsellen alaspäin niitä, jotka talvella luistellen kiitivät eteenpäin pitkin jokea tahi kesällä leikkivät sen rantatörmällä: Björgan oli niin korkealla, että siellä ei mikään vilja tuleentunut, jonka vuoksi se sittemmin myötiin eräälle sveitsiläiselle meijerinhoitajalle ja ostettiin pappilaksi toinen talo laaksosta, alemmalta paikalta. Talven tulo Björganiin oli surkean aikainen. Eräs peltotilkku, jonka isä lämpöisenä, aikaisena keväänä oli koetteeksi kylvänyt, oli eräänä aamuna lumen peitossa; niitetty heinä sai yhtä usein lumiryöpyn kuin sadekuuron niskaansa. Entäs kun talvi oli tehnyt tulonsa! Pakkanen oli niin pureva, etten tohtinut koskea ulko-oven ripaan, sillä sormia kirveli kosketellessani sen rautaa. Isänikin, joka oli syntynyt Randsvuonon seuduilla ja oli siis melkoisen karaistunut pakkasta vastaan, täytyi usein naamus kasvojen suojana matkustaa pitäjänsä laitakyliin. Lumi narisi jalkojen alla, ja milloin oli monta jalkamiestä, muodostui narina korvia särkeväksi kitinäksi. Lunta oli usein suuren rakennuksen toiseen kertaan asti, pienet ulkohuoneet olivat aivan sen peitossa, mäenkukkulat, pensaat ja aidat tasaisen valkovaipan alla; lakea lumikenttä levisi laajalle järven tapaisena ja siinä suurten koivujen latvat ikäänkuin uiskennellen huojuivat milloin korkeita kinoksia muodostavan, milloin niitä jälleen tasoittavan myrskyn jälkeen. Seisoin pöydällä katselemassa hiihtomiesten lähtöä luotamme laaksoon, näin lappalaisten poroineen suhisten laskevan Röraasmetsästä tunturin kylkeä myöten alas laaksoon ja sieltä ylös jälleen meidän luoksemme. Ahkio vieri sinne tänne, eikä milloinkaan häviä mielestäni, kun pitkä jono vihdoin pysähtyi pihalle ja jokaisesta ahkiosta kömpi pyöreähkö turkkimytty; tarkemmin katsellessa olikin se pienenlainen, tyytyväisen näköinen ihminen, joka oli saapunut poronlihaa kaupittelemaan.
Kviknelaaksolaiset ovat viime aikoina muuttuneet valistuneeksi, reippaaksi seurakunnaksi; mutta siihen aikaan oli Kvikne tunnettu pahamaineisimmaksi pitäjäksi koko maassa. Ei ole niinkään pitkä aika kulunut siitä kuin papin täytyi kuljettaa pistoleja mukanansa kirkkoon, ja toinen huomasi palatessaan kirkosta kaikki talouskapineensa särjetyiksi. Sen oli noella mustiksi maalatut miehet tehneet ja samalla puolikuolleeksi säikähyttäneet papin yksinään kotona olevan rouvan. Edellinen pappi oli paennut sieltä ja jyrkästi kieltäytynyt palaamasta takaisin. Seurakunta oli monta vuotta ollut ilman pappia, kun isäni — ehkä juuri siitä syystä — sai paikan; sillä hänen luultiin jopa myrskyssäkin voivan äkkipysäyttää veneen.
Muistuu vieläkin selvästi mieleeni, miten eräänä lauvantaiaamuna nelinkontin ryömin isäni virkahuoneen rappusia ylös, sillä ne olivat pesemisen jälkeen jäätyneet; en ollut ehtinyt varsin monta porrasta ylöspäin, kun kauhea meteli ja jyske ylhäältä kauhistuneena ajoi minut jälleen alas. Sillä ylhäällä oli paikkakunnan suurin tappelupukari ottanut opettaakseen niskoittelevalle papilleen kansan tapoja, mutta huomasikin ällistyksekseen papin ensin tahtovan opettaa hänelle omiaan. Siten mies semmoista kyytiä joutui ulos ovesta, että nurinniskoin kieri rappusia alas, niin sanoakseni kokoili siellä jäsenensä ja tavoitti neljällä harppauksella portin. Kvikneläiset eivät tietäneet muuta, kuin että heidän pappinsa tahtoi tyrkyttää heille suurkeräjien laatimia lakeja. He tahtoivat siis kieltää häntä saattamasta koululakia voimaan; he olivat röyhkeät isääni kohtaan, kokoontuivat mieslukuisasti koulutoimikunnan kokoukseen, väkivallalla hajoittaaksensa toimituksen. Huolimatta äidin hartaista rukouksista isä oli matkustanut sinne, ja kun ei kukaan uskaltanut auttaa häntä koulupiirien jaossa y.m., niin hän jakoi ne yksin parhaan ymmärryksensä mukaan, välittämättä kansan uhkaavasta nurinasta; mutta hänen, pöytäkirjat kainalossa, mennessään kotiin, väistyvät kaikki ainoankaan heistä koskematta häneen. Voipa kuvailla äidin riemua, kun näki hänen ajavan kotia kohti, tyynenä ja levollisena niinkuin aina.
Niissä oloissa ja semmoisella paikkakunnalla syntyi Voikko! Sen emä oli suuri punaisenruskea Gudbrandin laaksosta kotoisin oleva tamma, kaikkien ilo ja suosikki; isänsä oli hurja, musta vuonohepo, joka vieraalla alalla, jossa tamma huolettomasti astui ohitse, jyskyen ja hirnuen syöksi metsästä yli ojien ja aitojen, ja lemmen oikeudella tuli ottamaan omaansa. Voikosta ennustettiin jo aikaisin: Siitä kasvaa voimakkain hevonen, mikä miesmuistiin on niillä tienoin nähty, ja vaikka pääni oli täpösen täyteen ahdettu sankari- ja taistelukertomuksia, katselin, tuota pientä varsaa kuin älykästä kumppania ainakin. Se ei aina ollut minulle suopea; minulla on vieläkin oikean silmän yläpuolella arpi sen kavion muistomerkkinä; mutta siitä huolimatta seurasin yhtä uskollisesti tammaa varsoineen, nukuin heidän kanssaan metsässä ja kieriskelin tamman jalkojen välissä sen ollessa laitumella. Mutta eräänä päivänä olin seurannut niitä liian kauas. Päivä oli ollut paahtavan kuuma ja minä olin nukkunut avonaiseen latoon, jonne kaikki kolme olimme menneet auringon siimekseen; tamma ja varsa olivat sitten astuneet eteenpäin, mutta minä olin jäänyt sinne unen helmoihin. Oli jo myöhä kun ne, jotka turhaan olivat minua huutaen etsineet, palasivat kotiin ilmoittamaan, ettei minua ollut tavattu. Kuvailla sopii, miten vanhempani säikähtyivät, — kaikki väki ulos etsimään, mäet ja metsät etsittiin, purot, äkkijyrkät syvänteet tutkittiin, kunnes viimein joku kuulee ladosta lapsen itkua ja he löytävät minut istumasta heinissä. Olin niin pelästynyt, etten pitkään aikaan voinut virkkaa sanaakaan; sillä suuri eläin oli katsellut minua tulisilmillä. Ei ole helppo sanoa, olinko nähnyt unta vai todellakin nähnyt jotakin, — varma vain on, että vielä muutama vuosi sitten heräsin siitä, että tuo hirviö muka seisoi kumartuneena ylitseni.
Voikko ja minä saimme pian kumppaneja: ensiksi koiran, joka opetti minua varastamaan sokuria, sitten kissan, joka eräänä päivänä äkkiarvaamatta ilmestyi keittiöön. En ollut milloinkaan ennen nähnyt kissaa; kalman kalpeana syöksin sisään huutaen suuren hiiren tulevan kellarista! Seuraavana keväänä oli meitä useampia; sillä silloin saimme pienen porsaan, — ja joka kerta, kuin Voikko seurasi emäänsä työhön, pysyttelimme me, koira, kissa ja naski yhdessä. Aikaamme kulutimme jotakuinkin hyvin, enimmäkseen nukkumalla yhdessä. Noille kumppaneille annoin kaikki, mistä itse paljon pidin; niinpä vein hopealusikan naskille, jotta se oppisi syömään siivommin; se koettikin, se on, se yritti syömään lusikan. Kun minun oli määrä seurata vanhempiani alas laaksoon vieraisille, seurasivat koira kissa ja naski mukana. Molemmat ensinmainitut tulivat mukaan lautalle, millä meidän oli määrä mennä joen yli, naski röhki ensin vähäisen ja tuli sitten uiden perässä. Meitä kestittiin kutakin asianhaarojen mukaan ja illalla palasimme kotiin samanlaisena juhlakulkueena.
Mutta pian tuli minun jättää nämä kumppanini ja pitää ainoastaan Voikko; sillä isäni pääsi Näässen seurakuntaan Romslaaksoon. Oli kummallinen päivä tuo meidän muuttopäivämme, me lapset ynnä lastentyttö ajaen pienessä talontapaisessa, asetettuna työreelle, niin ettei tuuli eikä lumi meihin pystynyt, isä ja äiti edellä leveässä reessä ja nuo taajat ihmisjoukot, jotka yhä uudestaan tahtoivat jättää meidät hyvästi. En voi sanoa juuri tunteneeni erittäin ikävää; sillä minä olin vain kuusivuotias ja tiesin, että minulle oli Trondhjemista ostettu hattu, nuttu ja housut, jotka kaikki saisin ylleni päästyämme perille! Ja siellä, uudessa kodissamme saisin ensi kerran nähdä järven! Ja olihan Voikko mukana!
Täällä Näässen pappilassa, joka on yksi maan kauniimpia taloja, täällä, missä se sijaitsee muhkeana kahden vuonon välissä, vehreä tunturi yllänsä, koskia ja taloja vastaisella rannalla, lainehtivia peltoja ynnä vilkasta liikettä laakson pohjalla, ja pitkin vuonoa tunturia ynnä ulos veteen tunkeutuvia niemiä toinen toisensa vieressä, suuri talo jokaisen kärjessä — täällä Näässen pappilassa, jossa voin iltaisin seisoa ulkona katselemassa auringonsäteiden karkeloa vuorenrinteillä ja vuonon pinnalla, kunnes purskahdin itkuun ikäänkuin minut olisi saatu kiinni pahanteosta — ja jossa suksillani jossakin notkossa voin pysähtyä ikäänkuin kauneuden ja ikävän lumoamana, vaikken voinut tunteitani selittää, mutta jotka kuitenkin olivat niin valtavat, että suurimman ilon jälkeen tunsin mitä katkerinta surua ja yksinäisyyttä — täällä Näässen pappilassa painuivat ja kasvoivat käsitteeni mieleeni. Vilkkain niistä oli Voikon muisto; sillä täällä kasvoi sekin, koitui sankariksi ja toimitti sankarin töitä.
Sen korkeus ei sanottavasti kohonnut keskimäärää korkeammalle, mutta se oli verraten pitkäruumiinen ja niin leveä, että melkein nauratti. Väriltään se oli haljakko, ennemmin keltainen kuin valkea, harja musta, tavattoman tuuhea; se oli kömpelö, sävyisä eläin, — arkioloissa aina vähäisen alas painuneena. Sen, mihin oli tottunut, se toimitti rauhallisena ja tyynenä kuin härkä ja perinpohjaisesti. Paitsi sitä että se teki enemmän kuin puolet kaikesta maanviljelykseen ja halkojen hankkimiseen tarvitsevasta hevostyöstä, vaikka maa oli vaikeata viljellä, veti se saman verran hirsiä uuteen päärakennukseen, jonka isäni paljon muun lisäksi rakennutti, huolimatta siitä, että ne olivat vedettävät etäiseltä hankalalta takamaalta. Missä kaksi muuta hevosta ei tullut toimeen, siinä käytettiin Voikkoa, ja jos vain ajokalut kestivät, niin kylläpä kuorma saatiin kotiin. Mielellään se katsoi taaksensa renkiä heidän laittaessaan kaksin-, kolminkertaista kuormaa; se ei siihen juuri näyttänyt mielenosoitusta, mutta pari, kolme, jopa neljäkin kertaa täytyi kehoittaa lähtöön, ennenkuin se läksi liikkeelle, ja silloinkin se ensiksi ikäänkuin koetteeksi vetäisi parisen kertaa — ja sitten vasta ryhtyi toden teolla työhön. Verkalleen, askel askeleelta se kulki eteenpäin. Tuli kerran uusi renki, joka tahtoi totuttaa sitä joutuisampaan menoon, mutta aina päättyi leikki siten, että pojan täytyi tottua hevosen tapoihin. Ruoskaa ei milloinkaan käytetty; sillä pianpa tuo mahtava työjuhta tuli kaikille niin rakkaaksi, että kaikki kävi mairittelemalla. Mikäli Voikko tuli paikkakunnalla kuuluksi, sikäli oli kunnia saada sitä ajaakin.
Sillä Voikosta tuli piankin ehdottomasti pappilan suurin ihme. Se sai alkunsa niinkuin kaikkialla, missä joku mainio esiintyy, kauhealla vihalla ja metelillä, se alkoi nimittäin siten, että Voikko, joka kävi paikkakunnan muiden hevosten kanssa laitumella takamailla ja tunturien rinteillä, tahtoi pitää kaikki tammat itseänsä varten. Hän siis puri ja potki niitä kilpakosijoita, jotka luulivat jotakin olevansa, niin että talonpojat kiroillen toivat ne pappilaan vaatien vahingonkorvausta. Vähitellen he kuitenkin malttoivat mielensä, kun huomasivat voittaneensa; sillä Voikon jälkeläiset kunnostivat itseänsä ja isäänsä! Mutta kuitenkin oli heille kauan silmätikkuna, että sen etevyys oli niin tavaton ja epäämätön! Naapurimme, luutnantti, ei sotilaana voinut alistua semmoiseen; hän hankki kaksi gudbrandilaista oritta, komeita hevosia, — ja niiden oli määrä opettaa Voikkoa pysymään aisoissa. Lyötiin vetoa toisen ja toisen hyväksi; kiihkeästi odotettiin tietoa, miten oli ensimäinen ottelu päättynyt tunturilaitumella! En sen vuoksi milloinkaan unohda tuota ihanaa helluntai-aattoa, kun seisoin ulkona kuunnellen teiren soidinta tunturinkyljessä, kun muuan tyttö tuli juosten ilmoittamaan luutnantin molempien hevosten aivan vierekkäin seisovan tuolla tahkokivien luona. Kaikki riensivät sinne — ja katso: siinä seisoivat molemmat komeat eläimet vapisten ja verta vuotaen monen monituisesta haavasta, ne olivat olleet Voikon kauheiden hampaiden ja kavioiden alla! Pelko oli antanut heille voimia hypätä pappilan korkeiden aitojen ylitse, eivätkä ne tohtineet seisahtua, ennenkuin olivat ennättäneet ihmisasuntojen luokse. Seuraavana päivänä kaikui Voikon koitos kirkkomuurin luona ja sieltä se levisi yli maiden mantereiden.
Voikolle sattui suru nähdä erään pojistansa, vilkkaan, raudikon hevosen muutaman vuoden kuluttua tahtovan jakaa valtaa sen kanssa. Mutta isä otti kurittaaksensa sitä sen ensimäisessä kapinanyrityksessä, ja kun rohkea poika ei ottanut paetaksensa, vaan hirnahti uhkaavasti, niin nousi tottunut taistelijakin, ne lähestyivät toisiansa takajaloilla, kiersivät etujalat toinen toisensa kaulaan ja rupesivat taistelemaan. (Oriit taistelevat aina sillä tavoin). Pianpa oli nuori hurjastelija suorana kuin viulunjousi; kohta sen perästä se oli maassa kaatuneena ja sen täytyi vastaan ottaa isällinen kuritus. Sitä olin minä katselemassa.
Melkein joka kesä kävi niillä seuduin karhu kaatamassa lehmiä ja lampaita meiltä ja muiltakin. Vähä väliä kuulimme paimenpojan huutavan ja koiran haukkuvan; silloin soitettiin kelloja, työväki tuli rientäen ylös metsään varustettuina pyssyillä, kirveillä ja rautakangeilla, mutta säännöllisesti he tulivat liian myöhään: joko oli koira jo häätänyt karhun karkuun tahi oli elukka revitty, ennenkuin apua ehti saapua. Hevoset osasivat paremmin puolustautua; mutta tapahtui kyllä silloin tällöin, että otso tappoi hevosenkin, joko siten että houkutteli sen suohon, jonne hevonen vajosi ja sillä tavoin joutui helpoksi saaliiksi, tahi ajamalla sitä takaa, kunnes se syöksi alas joltakin kalliontörmältä. Eräänä kesänä oli erittäinkin vaikeata, tuskin kului viikkoakaan, ettei karhu ahdistellut karjaa; äkkiä tulivat hevoset aivan tallin luokse vapisten pelosta; sillä joka kerta ajoi heitä karhu takaa. Mutta Voikko ynnä se tamma varsoineen, jota se vahvalla rautakenkäisellä kaviollaan puolusti, eivät milloinkaan tulleet. Viimein emme tietäneet, miten niiden oli käynyt; paimenet eivät olleet moneen päivään kuulleet tamman kellon kilinää. Kun oli ollut pitkällisiä sade- ja myrsky päiviä, jolloin hevosten yleensä oli tapana tulla kotitienoille, jopa usein asettua aivan tallille vievän veräjän eteen, eikä niitä kuitenkaan oltu nähty, lähetettiin rengit miehissä metsään niitä hakemaan. He etsivät enimmäkseen suoperäisiltä mailta, arvellen mesikämmenen ehkä houkutelleen sinne tappelunhaluisen hevosen, siellä voittaneen sen ja sitten tappaneen sekä varsan että tamman, joka tietysti koetti puolustaa omaansa. He etsivät etsimistään, huomaamatta mitään epäiltävää; otson jälkiä näkyi kaikkialla, mutta ei mitään merkkiä taistelusta hevosen kanssa. Renkien siinä siitä keskustellessa ja heidän lähestyessään metsän parasta laidunkohtaa huomaa yksi heistä suon reunalta tamman ja varsan jälkiä, mutta myöskin, että ne lakkaamatta olivat kulkeneet ympäri samalla paikalla, siis, kovassa pelossa, ja tuo oli tapahtunut aivan äskettäin, varmaankin vielä samana päivänä. Lähemmin tutkiessansa suota he todellakin huomasivat pinnan irtipotkituksi kiivaassa taistelussa. Renkien rupesi tulemaan paha olla, mutta he tahtoivat ottaa tarkemmin selvää asiasta. Aivan suon reunalla he huomasivat jälkiä niin hevosen kuin karhunkin takajaloista; siinä olivat siis molemmat heti nousseet takajaloilleen, karhu oli takaperin vetäytynyt suohon houkutellaksensa hepoa ja hevonen perässä; sillä karhun leveitä kämmeniä ja koipia voipi suomaa varsin hyvin kannattaa; sitä paitsi se ei ole yhtä painava kuin hevonen, joka vajoo liejuun ja tarttuu siihen. Mutta sillä kertaa karhu oli erehtynyt; sillä Voikko tosin oli vajonnut, mutta lanteidensa jättiläisvoimalla se oli kiskaissut ylös jalkansa liejusta, vahvoilla kengillä varustetuilla etujaloillaan polkenut vastustajaa ja terävillä hampaillaan sitä purrut — ja kohta olivat jo mesikämmenen takajalkojen jäljet näkymättömissä, ja sen sijaan oli nähtävänä tarkka jäljennös sen turkista, tuossa uusi ja vielä uusi pitkin suomaan pituutta; se oli keikahtanut kumoon eikä päässyt enää pystyyn, vaan kieriskellen väistynyt, siten suojellaksensa itseään raivoisan hevosen potkuilta ja puremilta, ja sitä oli jatkunut, kunnes olivat jälleen päässeet kiinteälle maaperälle. Taistelutantereen elävän kertomuksen elähyttäminä teroittivat rengit silmänsä ja korvansa, että voivat, ilma kun sateen jälkeen oli läpikuultavan kirkas ja väräjävä, kuulla tamman kellon kilinää vuorenrinteessä olevasta lehtimetsästä. He riensivät sinne — mutta Voikko tuli heille vastaan, vihasta tulta säihkyvillä silmillään kieltäen heitä sen enempää lähestymästä. Sitä tuskin voi tuntea. Pää pystyssä, harja liehuen tuulessa se juoksi tamman ja varsan ympärillä suuressa piirissä ja vasta pitkän houkuttelemisen perästä ja suolan avulla sille muistui mieleen, että tuttuapa väkeä siinä tulikin.
Mutta tämä Voikon suurtyö, kuulumaton laatuansa, saattoi sen nimelle semmoista kunniaa, että sen nimi "Pappilan Voikko" muutettiin, korotettiin "Karhu-Voikoksi". Vähä väliä, monta vuotta peräkkäin se oli ottelussa karhun kanssa ja joka kerta sitä pitkät ajat sen perästä oli vaikea hallita. Kerran se tuli kotiin karhun kynsien haavoittamana; vanha otus se olikin ollut;, joka oli iskenyt kyntensä hevosen silmien alta ja repinyt kauhean haavan alaspäin, kun hevonen oli survaissut päänsä irti. Oli muuten vaarallista pitää niin vanhaa oritta hyvästi kengitettynä takamailla; mutta muut oriit tunsivat sen tavat ja pakenivat, ja vaikka jokunen niistä vielä olikin kyllin tuhma jäädäksensä ottamaan vastaan selkäsaunan, niin katsottiin Voikon suhteen sormien lomitse sen kuuluisuuden takia. Pitihän hevosen, joka keikahutti karhun nurin ja voitti sen, saada tehdä mitä hyvänsä.
Miten sitä ihailtiin, näkyi parhaiten, kun meidän, mikä tosin harvoin tapahtui, täytyi käyttää sitä kirkkohevosena. Milloin koko perhe talon mamselin ja kotiopettajan seurassa läksi ajamaan, täytyi Voikon vetää meitä kolme, neljä kappaletta vanhoissa kieseissä, jossa ei juuri istuttu "huvin vuoksi". Kun ei mitkään tavallisista koru-ajokaluista olleet kyllin suuret sille, täytyi sen juosta lönkyttää työkaluissaan, ja kun vielä tuo tuuhea, uppiniskainen otsaharja aina oli sillä silmillä, niin se ei suinkaan näyttänyt kirkkohevosen näköiseltä. Täytyi aina panna se jäljestä kulkemaan; sillä joko se ei tahtonut juosta, vaan ainoastaan astua niinkuin työkärryjä vetäessä, tahi tahtoi se viedä kirkkoväen kaikkia samoja metsäteitä, joita oli tottunut työssä ollen käymään. Mutta jos se vain kulki taempana, niin se seurasi mukana omalla tavallaan; kun toiset hevoset juoksivat, lönkytti Voikkokin ja niin saapuivat kieseissä istujat hölkyttäen tahi niinkuin aaltojen heittäminä, jopa kerran aivan merikipeinä perille. Kirkolla sitä vastoin kaikki muuttui. Siellä oli nimittäin suuri joukko muita hevosia; Voikko nosti heti päänsä pystyyn ja hirnahti taistelunhimoisesti. Siihen vastattiin heti ylt'ympäri ja hepo heti tahtoi kiesineen päivineen heittäytyä taisteluun, mutta pidätettiin, riisuttiin ja pantiin liekään. Sillä oli oma liekaköytensä mukana ja sidottiin aivan tunturin lähelle, jotta olisi niin kaukana muista hevosista kuin mahdollista. Mutta sitä halutti päästä toisten luokse, se kiskasi liekaansa, nousi takajaloilleen, pudisti harjaansa ja hirnui alas! Oli enemmän väkeä sen ympärillä kuin kirkossa; sen ollessa hiljaa sitä taputeltiin ja hyväiltiin, sen rinnan leveyttä, kaulaa ja kylkiä mittailtiin, jopa muutamat avasivat sen suutakin katsellaksensa hampaita, mutta heti kun joku muista oriista hirnahti, niin se kiskaisi itsensä irti katsojista, nousi takajaloilleen ja kiljahti vastaukseksi — se oli kaikista komeinta, mitä ikinä olivat nähneet. Minä puolestani en milloinkaan ole myöhemmin niin paljon ylpeillyt mistään kuin silloin Voikosta, seisoessani siinä talonpoikain keskellä ja kuullessani noita ihailevia kiitos-sanoja.
Ja tässä sen kunnian kukkuloilla jätän sen omin hoteihinsa. Jouduin ulos maailmaan ja sain muita ihailuni esineitä ja muita sankaria seurattavakseni.