THROND
(1856)
Alf oli miehen nimi, josta pitäjäläisillä oli suuria toiveita, sillä hän oli muita etevämpi niin töissä kuin toimissa. Mutta ehdittyään kolmenkymmenen vuotiaaksi hän erosi muista ja raivasi itselleen asuinpaikan kahden peninkulman päähän muista ihmisasunnoista. Moni kummasteli sitä, että hän tyytyi tuohon oman itsensä naapuruuteen, mutta vielä suurempaa kummastusta herätti se, että parin vuoden kuluttua nuori neitonen laaksosta tahtoi ottaa osaa siihen, vieläpä juuri sama, joka kaikissa seuroissa ja tansseissa oli ollut tyttöjoukosta iloisin.
Heitä ruvettiin sanomaan "metsäläisiksi" ja mies oli tunnettu "metsän Alfin" nimeltä. Väki katseli kauan hänen jälkeensä, milloin hän kävi kirkossa tahi työssä; sillä he eivät käsittäneet häntä eikä hän välittänyt selittää heille olojaan. Vaimo oli ainoastaan pari kertaa käynyt kylässä, toinen kerta niistäkin toimittaakseen lapsensa kastetuksi.
Tuo lapsi oli poika, joka sai nimekseen Thrond. Mikäli poika kasvoi, sikäli he useammin puhuivat siitä, että tarvitsivat apulaisen, ja kun heillä mielestänsä ei ollut varoja hankkia täysikasvuista niin he ottivat semmoisen, jota sanoivat "puoli-ihmiseksi", neljätoistavuotiaan tytön, joka hoiti poikaa, vanhempien ollessa ulkotyössä.
Eipä ilmankaan, että tyttö oli hieman typeränlainen, ja poika huomasi pian äidin puhetta olevan helppo ymmärtää, kun sitä vastoin oli vaikea käsittää, mitä Ragnhild lausui. Isän kanssa hän ei paljoa puhunut, oikeinpa hän vähän pelkäsi häntä; sillä täytyi aina olla niin hiljaa hänen ollessaan sisällä.
Niin eräänä joulunaattona — pöydällä paloi kaksi kynttilää ja isä joi jotakin valkoisesta pullosta — otti isä pojan polvellensa, katsoi häneen terävästi ja huudahti:
"Katsoppas ylös, poika!" Sitten hän lisäsi lempeämmin: "Et näy varsin kovasti pelkäävän; jaksatko kuulla sadun?"
Poika ei vastannut mitään, mutta katseli suurin silmin isäänsä.
Silloin kertoi tämä pojalle Vaagesta kotoisin olevasta miehestä, nimeltä Blessommen. Tuo mies oli käymässä Köpenhaminassa saadaksensa kuninkaan päätöksen eräässä oikeusjutussa ja aika kului niin, että tuli joulunaatto; mutta se ei ollut Blessommenille oikeen mieleen, ja mittaillessaan siinä katuja matkalla asuntoonsa hän näki valkoiseen mekkoon puetun suuren, hartiakkaan miehen astuvan edellänsä.
"Sinäpä astut sukkelaan, sinä", sanoi Blessommen.
"Minulla on pitkä matka edessäni tänä iltana vielä", vastasi mies.
"Minne sitten menet?"
"Vaageen", vastasi mies astuskellen eteenpäin.
"Sepä mainiota", lausui Blessominen, "sillä sinnepä minunkin pitää."
"Silloin voit seisoa rekeni kannoilla", vastasi mies poiketen poikkikadulle, jossa hänellä oli hevonen. Hän istahti rekeen ja kääntyi katsomaan Blessommenia, kun tämä asettui seisomaan kannoille — "nyt täytyy pitää lujasti kiinni", hän lisäsi. Blessommen teki niin ja se olikin tarpeen; siliä matka ei tapahtunut aivan maanpinnalla.
"Luulenpa sinun ajavan vettä myöten", arveli Blessommen.
"Niin teen", vastasi mies laskien semmoista vauhtia, että vesi kuohui heidän ympärillänsä. Mutta ehdittyään vähäisen etemmäksi matka ei enää Blessommenin mielestä käynyt vettä myöten.
"Luulenpa nyt viiltävämme ilman Halki", arveli Blessommen.
"Niin teemme", vastasi mies.
Mutta heidän kuljettuaan vähän etemmäksi luuli Blessommen tuntevansa tuttuja seutuja — "luulenpa jo olevamme Vaagessa", hän sanoi.
"Niin, nyt olemme perillä", vastasi mies, ja Blessommenin mielestä matka oli sujunut tavattoman sukkelaan.
"Nyt sinun pitää saada suuret kiitokset hyvästä kyydistä", hän sanoi. Kiitos itsellesi vastasi mies vielä lisäten: "Nyt sinun ei pidä katsoa taaksesi minuun!"
"En en", ajatteli Blessommen ruveten taivaltamaan kotia päin mäkistä tietä. Mutta samassa syntyi semmoinen melu ja jyske hänen takanaan kuin kaatuisi vuori hänen ylitsensä ja maa rupesi liekehtimään; hän kääntyi katsomaan ja näki silloin valkomekkoisen miehen sähisevien liekkien lävitse ajavan sisään avattuun vuoreen, joka porttiholvin tapaisena seisoi auenneena hänen edessänsä. Blessommenpa ällistyi moisesta matkakumppanista ja tahtoi kääntää päänsä jälleen oikeaan päin, mutta niinkuin se oli kääntyneenä, siihen asentoon se jäi, eikä Blessommen milloinkaan enää saanut päätään oikein.
Sen vertaista juttua ei poika ikipäivinä ollut ennen kuullut. Hän ei enää tohtinut kysyä isältä, mutta varhain seuraavana aamuna hän kysyi äidiltä, osasiko tämäkin kertoa satuja. Kyllä, kyllä hän semmoisia osasi, mutta enimmäkseen prinsessoista, jotka olivat seitsemän vuotta vankina, kunnes oikea prinssi tuli. Poika luuli kaiken, minkä luki ja kuuli elävän hänen ympärillänsä.
Hän oli kahdeksan vuoden vanha, kun vieras ensi kerran eräänä talvi-iltana, astui sisään heidän ovestaan. Hänellä oli musta tukka, jommoista Thrond ei milloinkaan ennen ollut nähnyt. Hän tervehti lyhyeen: "Hyvää iltaa" ja astui etemmäksi. Throndia hieman peloitti ja hän istahti jakkaralle uunin viereen. Äiti pyysi miestä istumaan; tämä teki niin ja silloin sai äitikin tilaisuutta lähemmin tarkastaa vierastansa.
"Hyväinen aika! Viulu-Knuthan se on?" hän kysyvästi huudahti.
"Niinpä niin! On jo pitkä aika kulunut siitä, kun soitin häissäsi."
"Onpa niin, onhan siitä jo vuodet vierineet. Tuletko kaukaa?"
"Olen joulun aikana soittanut tuolla tunturin toisella puolella. Mutta matkan keskivälissä saavutti minut kipu; täytyi tulla tänne levähtämään."
Äiti tarjosi hänelle ruokaa; vieras istahti pöytään, mutta ei siunannut: "Jeesuksen nimeen", niinkuin poika aina oli kuullut. Syötyään vieras nousi.
"Nyt on minun jälleen hyvä olla", hän sanoi; "anna minun vain levätä hiukkasen." Ja hän pääsi lepäämään Throndin vuoteeseen.
Throndille laitettiin tila lattialle. Hänen siinä maatessaan vilusti sitä kylkeä, joka oli takasta poispäin; se oli vasenta kylkeä. Hänestä tuntui se johtuvan siitä syystä, että se oli paljaana yökylmässä; sillä makasihan hän muka keskellä metsää. Miten hän oli joutunut metsään? Hän nousi ja katseli ympärilleen sekä näki kaukana tulta ja että hän todellakin oli yksin metsässä; hän tahtoi kotiin tulen luokse, mutta ei päässyt paikaltaan. Silloin hänet valtasi suuri pelko; sillä voisihan siellä olla petoja, voisihan tulla aaveita ja menninkäisiä; kotiin tulen luokse hänen täytyi, mutta hän ei voinut liikahtaakaan paikaltaan. Silloin hänen pelkonsa eneni, hän ponnisti kaikki voimansa, sai huudetuksi: "Äiti!" — ja heräsi.
"Lapsikulta, sinähän näet pahoja unia", lausui äiti nostaen hänet ylös.
Häntä värisytti ja pelokkaasti hän katseli ympärilleen. Vieras mies oli poissa, eikä hän tohtinut häntä kysyä.
Äiti tuli sisään puettuna mustaan hameeseen ja meni kohta alas kylään. Kotiin palatessaan hänellä oli kaksi miestä mukanaan, vieraita nekin ja mustatukkaisia, matalalakkisia. Eivät hekään sanoneet "Jeesuksen nimeen", istahtaessaan syömään ja he puhuivat kuiskaten isän kanssa. Sitten he kaikki kolme menivät luuvaan ja palasivat kohta kantaen suurta kirstua. Sen he asettivat kelkalle ja jättivät hyvästi. Silloin sanoi äiti:
"Odottakaa vähäisen ja ottakaa mukaanne tuo pieni lipas, joka hänellä oli mukanansa tänne tullessaan." Ja hän meni sisään tuomaan sen. Mutta toinen miehistä lausui:
"Pitäköön tuo sen", ja hän näytti sormellaan Throndia. Osoittaen suurta kirstua, lisäsi toinen:
"Käytä sinä sitä yhtä hyvin kuin hän, joka nyt makaa tässä." Silloin hymyilivät molemmat ja läksivät matkaan. Thrond katseli saamaansa lipasta.
"Mitä siinä on?" hän kysyi.
"Vie sisään ja katso", vastasi äiti. Hän teki niin ja äiti auttoi häntä lippaan avaamisessa. Pojan silmät aivan säihkyivät ilosta nähdessään siinä olevan jotakin niin erinomaisen hienoa ja kevyttä.
"Ota se", kehoitti äiti. Thrond kosketti sitä yhdellä sormella vain, mutta vetäsi kovasti peloissaan kätensä takaisin.
"Se itkee!" hän sanoi.
"Rohkaise mielesi", lausui äiti kehoittaen.
Thrond tarttui siihen koko kourin ja otti sen siitä pois. Hän sitä käänteli ja väänteli, nauroi ja kosketteli.
"Äiti kulta, mikä tämä on? Sehän on niin kevyt kuin leikkiä vain!"
"Viulu se on!"
Ja sillä tavoin sai Thrond Alfin poika ensimäisen viulunsa.
Isä osasi hiukkasen soittaa ja opetti pojalle ensimäiset alkeet; äiti osasi rallattaa marsseja ja muita tansseja niiltä ajoilta, jolloin itse oli mukana pyörimässä, ja ne kaikki poika oppi soittamaan, joiden lisäksi pian sepitti uusia. Hän soitteli aina milloin ei ollut lukemassa, hän soitteli niin, että isä kerran väitti hänen aivan kuihtuvan heidän käsissänsä; kaikki, minkä poika siihen asti oli lukenut ja kuullut ikäänkuin kasvoi viuluun. Vieno, hieno kieli oli äiti; sen viereinen oli Ragnhild. Paksunlainen kieli, jota harvemmin kosketteli, oli isä. Mutta viimeinen, vakava kieli, sitä hän puoleksi pelkäsi eikä antanut sille mitään nimeä. Kun hän soitti väärin kvintillä, niin tuli siitä kissa; mutta jos sattui isän kieleen, niin tuli siitä härkä. Jousi oli Blessommen, joka pääsi ajamaan Kööpenhaminasta Vaageen yhtenä yönä. Joka sävelkin oli eri asia. Tuo pitkä ja vakavaääninen oli mustiin puettu äiti. Tuo, joka nytkähteli ja hyppi, oli Mooses, iskiessään sauvallaan kallioon. Tuo hiljainen soitto, milloin jousi kevyesti kosketteli kieliä, oli huldra, metsänkeijukainen, joka kokoili karjan sumussa, jolloin ei kukaan voinut sitä nähdä.
Mutta soitto johdatti ajatukset tunturien toiselle puolelle ja ikävä sai vallan. Kun isä eräänä päivänä kertoi pienen pojan soittaneen markkinoilla ja siten ansainneen paljon rahaa, odotti Thrond äitiä keittiössä ja kysyi hiljaa, eikö hänkin pääsisi markkinoille soittamaan väkijoukolle.
"Kuinka voit semmoista kuvaillakaan?" vastasi äiti, mutta kertoi sen heti isälle.
"Ennättäähän hän myöhemminkin kyllin aikaisin maailmaan", sanoi isä ja lausui sen semmoisella tavalla, että äiti ei enää virkkanut siihen sen enempää.
Jonkun ajan kuluttua juttelivat isä ja äiti atrioidessaan eräistä uudisasukkaista, jotka tuonoin olivat muuttaneet tunturin kylkeen ja joiden oli määrä viettää häitä.
"Heillä ei ole soittoniekkaa häihinsä", lausui isä.
"Enköhän minä pääsisi soittamaan?" kysyi poika kuiskaten äidiltään keittiössä.
"Sinäkö, joka vielä olet niin pieni?" vastasi äiti; mutta meni heti riihelle isän luokse kertomaan sitä hänelle.
"Eihän hän ole milloinkaan vielä käynyt kylässä", hän lisäsi, "hän ei ole vielä milloinkaan nähnyt kirkkoa".
"En käsitä, miten voit pyytää minulta semmoista", vastasi Alf; mutta hän ei myöskään lisännyt sen enempää, ja silloin luuli äiti hänen myöntäneen. Sentähden hän meni uutis-asukkaiden luokse ja tarjosi poikaansa soittajaksi.
"Niin, kuin hän soittaa, ei ole milloinkaan pikkupoikanen soittanut ennen", ja — pojan piti siis päästä mukaan!
Kotonapa vasta syntyi ilo! Aamusta iltaan poika soitteli harjoittaen uusia tansseja, yöllä hän näki niistä unta; ne kantoivat hänet yli vuorien, kauas vieraaseen maahan, ikäänkuin hän purjehtisi tuulen lennättämillä pilvillä. Äiti ompeli hänelle uudet vaatteet, mutta isä ei tahtonut olla edes sisälläkään.
Hääpäivän edellisenä yönä hän ei saanut unta silmiinsä, vaan sommitteli uuden marssin, ja sen aiheena oli kirkko, jommoista hän ei vielä milloinkaan ollut nähnyt. Aikaisin aamulla hän jo oli liikkeellä, samoin äiti, toimittaaksensa hänelle syötävää, mutta hän ei voinut ensinkään nauttia mitään. Hän pukeutui uusiin vaatteihin ja otti viulun käteensä, ja silloin ikäänkuin häikäisi hänen silmiänsä. Äiti saattoi häntä ulos pihalle ja jäi häntä katselemaan hänen astuessansa vuorenrinnettä ylös; ensi kerran hän meni pois kotoa.
Isä nousi hiljaa tilaltaan ja astui ikkunan luo; siellä hän seisoi katsellen poikaa, kunnes äiti liikahti pihalla; silloin hän palasi vuoteeseensa ja makasi siinä vaimonsa palatessa.
Vaimo liikkui edestakaisin huoneessa, ikäänkuin hänellä olisi jotakin sanottavaa. Ja viimein hän ei enää voinut sitä pidättää:
"Minusta tuntuu, että minun pitäisi mennä alas kirkolle katsomaan, miten käy". Mies ei vastannut siihen mitään, niin että vaimo käsitti sen suostumukseksi, pukeutui ja läksi.
Oli ihana päivänpaisteinen päivä, kun poika meni tunturin toiselle puolelle; hän kuunteli lintusten liverrystä ja näki auringon kimeltävän puiden lehtilöissä hänen, viulu kainalossa, joutuisasti astuskellessaan eteenpäin. Ja saapuessaan häätaloon hän ei vielä huomannut muuta kuin mitä ennenkin tunsi — ei morsiamen komeutta eikä morsiusaattoa; hän vain kysyi, pianko tulee lähtö, ja kohta se tulikin. Hän astui edellä viuluineen, puki säveliin kaikki aamun tunnelmansa ja soitti niin, että kaikui puiden välissä.
"Näkyykö kirkko pian?" hän kysyi takanaan astuvilta; kauan hän sai kysymykseensä kieltävän vastauksen, mutta viimoin vastasi eräs:
"Kunhan pääsemme tuon vuorensyrjän ohi, niin se on näkyvissä".
Hän otti soittaaksensa uusinta marssiansa, jousi liikkui aivan hyppimällä ja poikanen katseli suoraan eteenpäin. Siinä levisi kylä aivan hänen eteensä!
Ihan ensiksi hän näki keveän sumun harsontapaisesti nousevan vastaista tunturin kylkeä kohti. Sitten silmää ihastutti vehreät niityt ja talot, joiden ikkunat kimelsivät auringonpaisteessa; valo melkeinpä säkenöi aivan kuin tunturijäätiköllä kirkkaana talvipäivänä. Talot yhä suurenivat ja ikkunoita näkyi yhä tiheämmässä, ja tuolla, toisella puolella oli tavattoman suuria, punaiseksi maalatuita taloja; niiden alapuolella oli hevosia sidottuna, pienet, juhlapukuiset lapset leikkivät mäen rinteessä ja niitä katseli joukko koiria. Mutta kaikkialla kuului ikäänkuin pitkän täyteläisen sävelen humiseva ääni, niin että häntä värisytti siihen määrin, että kaikki, mitä hän näki muka liikkui sen äänen osoittaman tahdin mukaan. Silloin hän äkkiä huomasi suuren, komean talon, jonka korkea kimeltävä torni kohosi kohti taivasta. Ja alempana säkenöivät sadat ikkunat auringonpaisteessa, niin että talo aivan näytti olevan ilmitulessa. Tuo mahtaa varmaankin olla kirkko arveli poika, ja sieltähän tuo äänikin kuuluu! Yltympäri seisoi suunnaton ihmisjoukko kaikki toinen toisensa näköiset! Hän sovitti heidät kirkon yhteyteen, josta syystä hänet jokaisen pienimmänkin lapsen suhteen valtasi suuri pelonsekainen kunnioitus.
"Nyt täytyy minun soittaa", arveli Thrond ja ryhtyi toimeen.
Mutta mitä tämä on? Eihän lähde viulusta ääntäkään enää! — Mahtaa olla kielissä vika; hän tutki ne, mutta ei löytänyt vikaa.
"Varmaankin syynä on se, etten paina kyllin voimakkaasti", ja hän painoi tarmonsa takaa, mutta viulu oli kuin särkynyt. Hän yritti vaihtaa sitä säveltä, joka muka kuvaili kirkkoa toiseen, mutta kävi yhtä hullusti; ei ainoatakaan säveltä, ainoastaan vikinää ja ruikutusta. Hän tunsi, miten kylmä hiki nousi kasvoihinsa, hän muisteli kaikkia noita viisaita ihmisiä, jotka seisoivat hänen ympärillään ja ehkä ilkkuivat hänelle, hänelle, joka kuitenkin kotona osasi soittaa niin kauniisti, vaikka täällä ei voinut kiskoa ääntäkään viulustansa.
"Jumalan kiitos, että äiti ei ole täällä näkemässä häpeätäni", hän sanoi itseksensä siinä soittaen kansanjoukon keskellä, — mutta katso, tuossa hän seisoi mustassa hameessansa peräytyen yhä kauemmaksi. Silloin hän samassa näki tuon mustatukkaisen miehen, joka oli antanut hänelle viulun, istuvan korkealla tornin huipussa.
"Anna tänne se takaisin!" huusi mies nauraen ja ojentaen hänelle kätensä, ja tornin huippu huojui alaspäin ja jälleen ylös ja uudestaan edestakaisin; mutta poika pani viulun kainaloonsa.
"Et sitä saa!" hän huusi, kääntyi taaksepäin ja juoksi pois väkijoukosta, talojen välitse, yli ketojen ja niittyjen, kunnes ei enää jaksanut, vaan kompastui.
Siinä hän makasi kauan suullaan ja viimein kääntyessään hän näki ainoastaan Jumalan äärettömän taivaan, joka levisi hänen yllään iankaikkisine suhinoineen. Tuo oli hänestä niin kauheata, että hänen täytyi kääntyä uudestaan, kasvot maata kohti. Sitten jälleen kohottaessaan päätään hän huomasi viulun, joka oli siinä itseksensä.
"Sinun on kaikki syy!" huudahti poika nostaen sen maasta särkeäksensä sen, mutta malttoi mielensä ja rupesi sitä katselemaan.
"Me kaksi olemme viettäneet monta hauskaa hetkeä yhdessä", hän lausui itsekseen ja vaikeni sen jälkeen. Mutta vähän ajan kuluttua hän sanoi.
"Kielet pitää hävittää; sillä ne eivät kelpaa mihinkään".
Ja hän tarttui veitseen sekä leikkasi. "Au!" kuului kvinttikieli lyhyesti ja surkeasti. Poika leikkasi. "Au!" sanoi seuraava; mutta poika leikkasi yhä. "Au!" kuului kolmas kolkosti, — ja suuri suru valtasi hänet; neljättä kieltä, tuota, jolle hän ei ollut rohjennut antaa nimeä, sitä hän ei katkaissut. Nyt ikäänkuin tuntui hänestä, etteivät kielet olleetkaan syypäät siihen, ettei hän osannut soittaa. Silloin lähestyi äiti, verkkaan astuskellen häntä kohti saattaaksensa hänet kotiin. Mutta vielä suurempi pelko valtasi hänet, hän piti lujasti kiinni kielipuoli viulustansa, nousi seisoalleen ja huusi alas hänelle:
"Ei, äiti! kotiin en tahdo takaisin, ennenkuin osaan soittaa sitä, mitä olen tänään nähnyt."