VI.
Tuhlaaja-poika.
Oli yleisesti tiettyä, että Mr Thompson haki poikaansa ja ettei tämä poika, jos huhua oli uskomista, juuri ansainnut etsimisvaivaa. Se ei enää ollut yhdeltäkään hänen matkatoveriltaan salattuna, että hän sitä tointa varten matkusti Kaliforniaan. Tuon iäkkään kelpomiehen puheliaisuus saattoi meidät todellakin kohta tuntemaan hävinneen pojan ruumiillisia omituisuuksia yhtä tarkasti kuin hänen siveellisiä virheitään.
"Te puhuitte äsken nuoresta miehestä, joka varkauden takia hirtettiin
Red Dog'issa", sanoi Mr Thompson eräälle keulakannen matkustajalle.
"Ette taida muistaa millaiset hänen silmänsä olivat?"
"Mustat, minun muistaakseni".
"Ah!" virkkoi Mr Thompson, muistoaan nähtävästi tutkien, "Kaarlella oli siniset silmät".
Sitte hän läksi. Nuot alituiset ja aivan vähän helläluontoiset tiedustukset herättivät kohta muissa sitä pilkallista mieltä, joka "Isossa lännessä" aina on valmiina laskemaan leikkiä jokaisesta omituisuudesta ja Thompson ukon lellipoika oli yhtenään naurun aiheena. Eräs kuuloitus kaivatusta Kaarlesta, joka oli kirjoitettu "vanginvartijoille sekä poliisimiehille", kiersi ympäri matkustavain koko joukkoa ja melkein jokainen muisteli tavanneensa Kaarlea milloin missäkin huononpuolisessa tilassa. Maanmiesteni puolustukseksi täytyy minun kuitenkin ilmoittaa, että, kun kerran oli saatu tietää miten Mr Thompson oli pannut suuren osan omaisuuttansa liikkeelle päähänsä pistänyttä aikomusta täyttääksensä, kerkesi aivan vähän tuota pilkkaa hänen korviinsa saakka eikä hänen läsnäollessa virkattu mitään, joka olisi voinut loukata isänsydäntä. Oltiinpa niinkin tosissamme, että muutamat päivät vakaasti aprikoitiin, kävisikö laatuun Mr Bracey Tibbits'in nerokkaan ehdoituksen mukaan panna toimeen osakeyhtiö hävinneen nuorukaisen löytämistä ja siitä kentiesi seuraavaa voittoa varten.
Ken pintapuolisesti katseli Thompson ukkoa, ei suinkaan pitänyt häntä miellyttävänä eikä rakastettavana. Hänen elämäkertansa, jota hän eräänä päivänä itse jutteli päivällispöydän ääressä, osoitti, että hän noin omituisenakin voi pystyä käytännölliseen varsinaisuuteen. Hän oli nuoruuden sekä miehuuden ijällä ollut kova ja itsekäs; hän oli siihen aikaan haudannut vaimonsa ja ajanut poikansa merelle; mutta sitte joutui hän äkisti hengelliseen herätykseen. "Se tarttui minuun v. 59 New-Orleansissa", sanoi Mr Thompson, ikäänkuin jotakin kulkutautia tarkoittaen. "Menkää ahtaasta portista sisälle, seisoo raamatussa. — Olkaa niin hyvä, antakaa tänne tuo salati-vati".
Tämä käytännöllinen kyky hänessä se taisi ollakin, joka esti hänen mieltänsä sortumasta tuolla nähtävästi toivottomalla löytömatkalla. Hänellä ei ollut minkäänlaista vähintäkään viittaa poikansa nykyisille olopaikoille; hän luotti ainoastaan epäselvään muistiinsa kahdentoista vuotiaasta pojasta ja luuli sen johdosta tuntevansa häntä 25 vuoden vanhana miehenäkin.
Kohta sen perästä kuultiin kummastuen, että hän todenperäisesti oli löytänyt kaihotun. Millä tavalla se oli tapahtunut, se kysymys kuului niitten harvalukuisten asiain joukkoon, joista hän ei antanut tietoja. Kaksi eri kertomusta oli liikkeellä siitä seikasta. Erään juorupuheen mukaan oli Mr Thompson, sairashuoneessa käydessään, tuntenut poikansa, koska tämä kuumehoureessaan lauloi virren, jota hän lapsuudessaan oli oppinut. Tämä kulkupuheen painos oli sangen kansantajuinen ja etenkin pastori Gushington kertoi sitä, Kaliforniasta palattuaan, valituissa seuroissa suurella menestyksellä. Toisten puheen mukaan oli asia tapahtunut seuraavalla tavalla, joka ei ole niin mieltä ylentävä, mutta kentiesi paremmin soveltui toimivain henkien mielenlaatuun. Mr Thompson oli viimein luopunut toiveistaan löytää hävinneen poikansa elävien joukosta ja etsi häntä sentähden nyt yhtä uuraasti kuolleitten riveistä. Hän kävi ahkeraa San Franciscon hautuumaalla — se oli paljas mäki, yksinäisyydessään kamala ja autio, vielä kamalampi sentähden, että valkeat hautakivet siinä peittivät vainaitten tomut ja pidättivät heidän mätänevät luunsa köyhässä maassa, jota kovat tuimat merituulet aina olivat koettaneet hajoittaa. Järkähtämätännä, kuin nuot hautakivet, vastusteli vanha ukkokin tuulta. Kaulus pystyssä ja korkea kieräharsolla päällystetty hattu painettuna otsalle laihain harmaantuueitten kasvoin päälle, vietti hän siellä kokonaiset päivät, tutkien erilaatuisten hautain kirjoituksia, joita hän korkealla äänellä kertoi itsekseen. Usein tavattavat piplian lauseet olivat hänelle suureksi mielihyväksi ja hän haki aina tarkasti alkuperäistä värsyä taskupipliastaan.
"Tuo on kuningas Davidin psalmista", virkahti hän eräänä päivänä haudankaivajalle. Tämä ei vastannut. Toisen jyrkästä käytöksestä huolimatta, pujahti vanhus paikalla alas avonaiseen hautaan ja esitti helpomman kysymyksen:
"Oletteko koskaan oikein virkanne puolesta tavannut erästä Kaarle
Thompsonia?"
"Helvettiin menköön koko Thompson!" sanoi haudankaivaja suorastaan.
"Arvattavasti sinne, jos ei hänellä olisi mitään uskontoa", vastasi vanhus ja kömpyröitsi töin tuskin ylös haudasta.
Mr Thompson viipyi sinä iltana entistään kauemmin kirkkomaalla. Kun hän viimein palasi, ruvettiin kaukaisessa kaupungissa sytyttämään kynttilöitä; vihanen ja yhä kovemmaksi yltyvä tuuli ajoi häntä pimenevässä hämärässä edessään. Kun hän juuri pyörähti kadun kolkan ohitse esikaupungin pahimpaan huutoon tulleessa osassa, syöksyi mies kiroillen hänen päälle ja vaati, pistoolia kohottaen, rahaa. Mutta ukko ei vähästä pelästynyt, vaan tarttui häneen kourilla, jotka olivat vahvat kuin rauta. Päällekarkaaja ynnä hätyytetty vierivät yhdessä nurin niskoin maahan, mutta seuraavassa tuokiossa seisoi vanha mies pystyssä, toisessa kädessä pitäen ryöstetyn pistoolin, toisella rutistaen kaatuneen vastustajansa kurkkua.
"Nuori mies!" sanoi Mr Thompson, ohuita huuliaan yhteen likistäen, "tahtoisinpa tietää nimenne".
"Thompson!"
Ukon käsi luikahti vangitun kulkusta hänen käsivarteensa, vaan ei kuitenkaan tykkänään laskenut saalistansa.
"Kaarle Thompson, tule minun kanssani!" sanoi hän hetken kuluttua ja talutti vankiansa siihen hotelliin, missä hän itse asuskeli.
Ei kukaan tiennyt mitä siellä tapahtui, mutta seuraavana aamuna levisi se sanoma, että Thompson ukko oli löytänyt poikansa.
Oikeutta tuolle nuorelle miehelle osoittaaksemme, täytyy meidän lisätä, ettei mikään hänen näössä eikä käytöksessään näyttänyt toteen saattavan mainittua sanomaa. Yksitotisena, kohtuullisena, sievänä ja väsymätönnä vasta löydetyn isänsä vaalimisessa, tottui hän uuteen asemaansa hiljaisella arvoisuudella, jommoista oli outoa nähdä San Francisco'ssa. Muutamat koettivat alentaa tuota vakaamielistä vaatimattomuutta "ylpeydeksi;" toiset luulivat sen kautta huomanneensa hänessä perittyä yhdenkaltaisuutta isän kanssa ja ennustivat, että poika vanhetessaan myöskin tulisi yhtä kovaksi ja saidaksi kuin isä oli. Mutta jokaisen täytyi myöntää, että molemmat olivat sangen kunnioitettavat kansalaiset ja heidän omaisuutensa kasvoi päivä päivältä, koska nuori Thompson toimeliaasti ja viisaasti hallitsi kaikki asiat.
Mutta vanhus ei kuitenkaan näyttänyt onnelliselta. Häneltä puuttui kentiesi nyt, kun hän oli löytänyt niin kauan etsityn poikansa, sitä käytännöllistä yllykettä, joka ennen oli vaikuttanut kaikkiin hänen toimiinsa; kentiesi — ja se näytti vielä uskottavammalta — hän ei oikein mieltynyt takaisin saatuun poikaan. Se tottelevaisuus, jota hän vaati, osoitettiin hänelle rajattomiin asti; se parannus, jota hän oli toivonut, näytti täydelliseltä — mutta tämä kaikki ei kuitenkaan tyydyttänyt häntä. Kun hän haki kadonnutta poikaansa, luuli hän täyttäneensä kaikki uskon käskyt, vaan hän ei sittekään saavuttanut sitä omantunnon rauhaa, jonka hän katsoi kohtuulliseksi työnsä palkaksi. Siinä pulassa pakeni hän taas vertaukseen tuhlaaja-pojasta — joka kauan oli ollut hänen ohjeenansa, — ja älysi, tyystemmin aprikoituaan, että hänellä vielä oli velvollisuus täyttämättä. Hän ei vielä ollut tappanut syötettyä vasikkaa — hän ei ollut oikealla tavalla viettänyt palanneen synnintekijän kotiintuloa — ja niin kauan kuin tätä laiminlyötiin, puuttui hänen jälleen-yhtymiseltä pojan kanssa säällistä juhlallista pyhitystä. Kun vuosi oli kulunut Kaarlen palajamisesta, päätti hän toimittaa komeat pidot hänen kunniakseen.
"Kaarle, kutsu kaikki tuttavamme!" sanoi hän kuivasti. "Kutsu kaikki, jotka tietävät, kuinka minä olen tuonut sinut takaisin synnin ravasta, porttojen ja publikanien seurasta. Kutsu heidät syömään, juomaan ja riemuitsemaan!"
Vanhuksella oli kukatiesi toinenkin syy, vaikka hän tuskin itsekään sitä käsitti. Se komea kartano, jonka hän oli rakennuttanut hietakummuille, tuntui hänestä tyhjältä ja autiolta. Hän katsoi toisinaan itsekin ihmeeksi, että hän pojan kauniista, vakaista kasvoista turhaan oli koettanut muistuttaa mieleensä tuon pienen pojan lapsellista näköä, jota hän ajatteli kummallisella, päivittäin kiihtyvällä kaipauksella ja hellyydellä. Eräänä päivänä tapasi hän sattumalta koreasta salistaan pienen lapsen, joka oli jonkun palvelijan ja vastustamaton vietti saattoi häntä nostamaan pikkuisen syliinsä, mutta lapsi pakeni, hänen ryppyisiä kasvojansa peläten. Tämä sattumus saattoi häntä kuitenkin tuumimaan, että hän kutsuttuin vierasten joukossa kentiesi voisi löytää sopivan miniän. Sitte — koti ei enää tuntuisi niin autiolta ja hän mahtaisi toivoa taas näkevänsä polvillaan lapsen — pojan, jota hän alusta alkaen saisi kasvattaa Herran pelvolla sekä — rakastaa hartaammin, kuin hän Kaarlea oli oppinut rakastamaan.
Me olimme kaikki siellä. Fröökkinät Smith, Brown, Jones ja Robinson näyttivät huikaisevilla puvuissa. He osoittivat täydeltään sitä vallatonta iloa ja perinpohjaista kohtuuden halveksimista, jota San Franciscossa pidetään niin viehättävänä. Ilo ja riemu nousi korkeimmilleen; niin! olisihan sitä mielellään sanonut meluavaksikin, jos ei toimivain henkilöin asema yhteiskunnassa olisi ollut semmoinen, että heitä täytyi kunnioittaa. Mr Bracy Tibbits, joka luonteeltaan taipui pilkkaamaan ja jota nuorten naisten kauniit silmät vielä päälliseksi innostuttivat, käyttihe todellakin niin ihmeellisellä tavalla, että Mr Kaarle Thompsonin ankara huomio kääntyi häneen. Thompson lähestyi Mr Tibbits'iä kohteliaasti lausuen:
"Te näytätte kipeältä, Mr Tibbits; suokaa, että minä saatan teitä vaunuihinne. Jos sinä, raato, vastustelet, niin heitän sinut ikkunasta ulos. Tännepäin, herttainen herraseni — kuumuus täällä sisässä on tosiaankin ahdistava".
Tarpeetonta on mainita, että muut vieraat kuulivat ainoastaan muutamat näistä sanoista ja että Mr Tibbits jätti muut lauseet ilmoittamatta; hän valitteli jälestäpäin kovastikin, että satunnainen kipu oli estänyt häntä näkemästä sitä kohtausta, jota iloisin fröökkinä Jones kuvasi "ihan paraaksi" koko jutusta.
Oltiin illallisella. Mr Thompson oli, jotakin tulevaa tapausta nähtävästi tuumien, sietänyt monta laitonta tekoa seuran nuorempien jäsenten puolelta. Kun päällismakiaiset tuotiin esille, nousi hän seisoalle ja koputti juhlallisesti pöytään. Hillitty nauru, joka sai alkunsa Jones fröökkinästä, tarttui pöydän alipäähänkin asti. Kaarle katseli hämmästyen isäänsä. "Hän aikoo virittää virren." — "Hän tuumii pitää piplianselitystä" — "Hiljaa! kuulkaa mitä hän sanoo" — kuului pitkin salia.
"Minun kristinveljeni ja sisareni!" aloitteli Mr Thompson juhlallisella äänellä ja katsannolla — "Tänä päivänä on vuosi kulunut siitä, kuin poikani palasi sittekuin hän vierailla mailla oli tahtonut täyttää vatsansa ravalla, jolla sikoja syötettiin — sittekuin hän oli tuhlannut kaiken omaisuutensa porttojen seurassa" (Nauru taukosi äkkiä). "Katselkaa nyt häntä! Kaarle Thompson! nouse pystyyn!" Kaarle nousi. "Tästä päivästä vuosi takaperin — katselkaa nyt häntä".
Hän olikin todentotta kaunis murheenlapsi, kun hän soreassa puvussaan seisoi siinä katuvaisena, parannusta lupaavana tuhlaajapoikana, surullisilla, vakailla silmillään katsellen isän kovaa, tylyä näköä. Nuorin fröökkinä Smith heltyi pikkuisen, hartaan ja turhamaisen sydämensä syvimpään pohjukkaan asti ja muuttihe häntä vähän lähemmäksi.
"Siitä on viisitoista vuotta, kuin hän läksi huoneestani", jatkoi Mr Thompson — "läksi sieltä varkaan tavalla yöllä, kuin maan kuleksija ja publikani. Minä olin itse vihan lapsi; ooh! lapseni Kristuksessa — astia, täynnään väkivaltaa ja jumalattomuutta". — ("Amen!" kuului vanhimman fröökkinä Smithin suulla). — "Mutta, ylistetty olkoon Israelin Jumala! tulevaa rangaistusta olen paennut. Viisi vuotta on siitä mennyt, kuin saavutin sitä rauhaa, joka ylitsekäy ihmisten ymmärrystä. Onko teilläkin sitä rauhaa?" — "Ei! Ei!" — vastasivat tytöt köörinä. "Saas tänne kompassi ja näytä siitä tietä!" virkahti tykkivene Wethersfieldin midshipmanni Coxe.
"Kolkuttakaa ja teille avataan! — — Ja kun minä heräsin synninunestani", jatkoi ukko, "menin minä poikaani hakemaan, että olisin hänellekin herätykseksi. Väsymättä hain häntä maalta ja mereltä. En levännyt, en, siksikuin hän itse palasi luokseni ja niinhän Herramme itsekin raamatun todistuksen mukaan olisi tehnyt. Minä etsin häntä sikojen, publikanien ja —" lauseen loppupuoli ei kuulunut naisten yleisen rähinän ja tirskumisen takia. "Tekoja, kristilliset veljeni, tekoja etenkin vaaditaan. Heidän töistään heidät tunnetaan".
Se erinäinen Herralle otollisen toimen todistaja, jota Mr Thompson tarkoitti, oli hänen viimeisten sanojensa kaikuessa vaalennut; hän katsoa tuijotti avonaiselle ovelle ja pylväikköön päin, missä oudontapaista meteliä huomattiin palvelijoissa. Meteli kiihtyi ja repaleisin puettu sekä nähtävästi juopunut mies tunkeutui palvelijain välitse ja hoiperteli saliin. Äkillinen tulo sumusta ja pimeästä valoon ja lämpimään näkyi huikaisevan ja tainnuttavan häntä. Hän otti kuluneen lakin päästään ja nosti sen pari kertaa silmilleen, tuolin selkäpuuhun raskaasti nojaten. Hänen silmänsä sattuivat sitte yhtäkkiä Kaarle Thompsonin kalmankarvaisiin kasvoihin. Lapsellisesti ihastuen ja juopuneen hiljaisella naurulla töytäsi hän esille, tarttui pöytään, paiskasi viinilasit kumoon ja kaatui viimein suorastaan tuhlaajapojan kaulalle.
"Kalle! — vanha kunnon lurjus — Mitä kuuluu?"
"Vaiti! — Käy istumaan! — vaiti!" sanoi Kaarle Thompson, pikaisesti irroittaen itsensä odottamattomasta syleilyksestä.
"Kas tuota!" jatkoi vieras puhettaan, varoituksesta huolimatta, kävi taas onnettomaan Kaarleen käsin ja piti häntä suorilla käsivarsilla edessään, vilpittömästi ihmetellen ja ihastuen. "Kas tuota! — Onpas se veitikka oikein pulskea! Kaarle, minä olen, hitto vie, oikein ylpeä sinun puolestasi!"
"Mene pois tästä huoneesta!" ärjäsi Mr Thompson, seisoalle nousten ja hänen harmaista silmistään säihkyi pahaa ennustava loiste. "Kaarle! kuinka sinä julkenet?"
"Mitä ukkoparalle tuli? — Hitto sinut vieköön, sinä vanha ryökäle! —
Kaarle, mikä helvetin pakana se on?"
"Vaiti, mies! vaiti!" — Tutisevalla kädellä kaasi Kaarle viiniä lasiin. "Juo tästä ja mene huomiseksi tiehesi — milloin tahansa — kun vaan nyt menet; men…!"
Mutta ennenkuin tuo kurja olento kerkesi häntä tottelemaan, syöksyi vanhus, vihasta vaaleana, hänen päällensä. Milloin voimakkailla käsivarsillaan kantaen häntä, milloin rehmäten häntä uteliaitten ja pelästyneitten vieraitten välitse, oli hän ehtinyt ovelle, kun Kaarle Thompson, jonkunmoisista tainnoksista virkoten, keikahti ylös huutaen:
"Seisahdu!"
Ukko pysähtyi. Avonaisesta ovesta pääsi sadetta ja tuulta saliin.
"Mitä se merkitsee?" kysyi hän, poikaan päin kääntäen vihastuneita kasvojaan.
"Ei mitään — mutta seisahdu — Jumalan tähden! — Odota — ainoastaan huomiseen saakka. — — Minä rukoilen — minä pyydän teitä — älkää tuota tehkä!!"
Jotakin omituista oli nuoren miehen äänessä — kentiesi myöskin vastustelevassa raukassa, josta hän vielä piti kiinni; ihmeellinen pelko pani vanhan miehen sydäntä vävähtämään.
"Kuka?" sopotti hän käheästi — "kuka tuo mies on?"
Kaarle ei vastannut.
"Pois tieltä, kaikkityyni!" kiljasi ukko päälletunkeville vieraille.
"Kaarle, tule tänne! — Minä käsken sinua — — minä — minä pyydän,
Kaarle — sano minulle, kuka hän on!"
Ainoastaan kaksi henkeä kuuli sen vastauksen, joka tuli Kaarle
Thompsonin vaaleilta huulilta:
"Teidän poikanne!"
* * * * *
Kun päivä koitti autioin hietakumpujen yli, olivat vieraat lähteneet Mr Thompsonin juhlallisesti koristetusta huoneesta. Kynttilät paloivat vielä himeästi ja vaaleasti tyhjiksi jääneissä suojissa — tyhjiksi ne todellakin olivat jääneet; mutta suuren, kylmän salin nurkkaan oli kuitenkin kolme henkeä tunkeutunut yhteen. Yksi heistä makasi juopuneen unta sohvalla; hänen jalkainsa vieressä istui hän, jota Kaarle Thompsoniksi oli luultu ja heidän edessään vanha mies näivettyneenä ja kokoon painuneena puolta lyhyemmäksi kuin ennen, silmät tuijottavat, kyynäspäät polviin nojatut ja kädet korvilla, ikäänkuin hän olisi tahtonut salvata kuuluvista sitä suruista, rukoilevaa ääntä, joka näytti täyttävän koko huoneen.
"Jumala sen tietää, etten ole aikonut pettää teitä. Se nimi, minkä mainitsin tuona iltana, oli ensimmäinen, joka juohtui mieleeni; se oli erään miehen nimi, jota luulin jo aikoja sitte kuolleeksi, — miehen, joka oli ollut irstas kumppani synneissäni. — Ja kun vielä kysyitte muutakin, käytin minä hyväkseni mitä olin kuullut häneltä, että teidän mielenne heltyisi ja minua irti päästäisitte — ainoastaan siinä tarkoituksessa, sitä vannomalla vakuutan! — — Mutta kun sitte virkoitte kuka olette — kun huomasin mahdolliseksi päästä uuteen elämään — silloin — vasta silloin. — O! Jos minä olinkin nälkäisenä, koditonna ja toivotonna, kun tahdoin ryöstää teidän kultaanne, niin en suinkaan ollut vähemmän yksinäisenä, avutonna ja onnetonna, kun jouduin siihen kiusaukseen, että koettaisin varastaa teidän rakkauttanne!"
Vanhus ei liikahtanut. Vasta löytynyt synnintekijä potki pehmeällä vuoteellaan.
"Minulla ei ollut isää — enkä koskaan ole tuntenut muuta kotia kuin tätä. Annoin vietellä itseäni. Minä olen täällä ollut onnellinen — varsin onnellinen".
Hän nousi ja seisoi vanhuksen edessä.
"Teidän ei tarvitse pelätä, että minä vaadin mitään teidän poikanne oikeudenmukaisesta perinnöstä. Minä lähden tästä paikasta enkä koskaan tänne palaja. — Maailma on laaja. — Jääkää hyvästi! — Ette tahdo tarttua käteeni. — — Jääkää hyvästi!"
Hän kääntyi lähteäksensä. Mutta kuu hän oli kerinnyt ovelle, pyörähti hän takaisin, otti vanhuksen harmaan pään molempain käsiensä väliin ja suuteli sitä monta kertaa.
* * * * *
"Kaarle!"
Ei mitään vastausta.
"Kaarle!!"
Vanha mies nousi, kauhistuneelta näyttäen, ja horjui ovelle päin. Se oli auki. Aamutuuli toi hänen korviinsa ison kaupungin heräävää töminää ja siihen lakahtuivat ikuiseksi ajaksi kuulumattomiin kadonneen pojankin askeleet.