VII.
Maata ja vettä myöten.
1.
Prairie.
[Prairie on niitten lakeain tasankojen yleinen nimitys, joita löytyy
Pohjois-Amerikan sisämaissa.]
Lokakuun päivä alkoi mennä mailleen. Minä olin auringon noususta saakka istunut satulalla ja kulkuni laajan, aution Sacramento-tasangon yli alkoi tuntua paremmin raskaalta, painavalta kuume-unelmalta kuin tavalliselta matkalta asioissani. Yksitoikkoiset, paljaat ja ruskeiksi paahdetut kedot, leveät halkeemat kuivassa, punaisessa maassa, kaukaisten kumpujen selvät hahmoviivat ja mahdottoman lukuisat, vitkalleen kuleksivat karjat olivat kuin osia väsyttävän muuttumatonta stereoskop-kuvaa. Hevosenikin näkyi älyävän tuota; se oli jo kauan aikaa sitte luopunut kaikista kunnianhimoisista ponnistuksista lähestyä sitä määräpaikkaa, joka näytti saavuttamattomalta. Ruumiilta sekä sielultani väsyneenä, annoin minä ohjasten riippua höllällään ja kuljin hiljaa eteenpäin.
Oli syksy, vaan ei sellainen, jommoisena sennimistä vuodenaikaa tunnetaan itäisissä valtioissa. Tässä kummallisessa maassa näkyy maakin olevan varsin järkevä, että se huolisi siitä surumielisestä, sievästä hunnusta, jolla se muualla kaunistaa katoovaisuutta. Kasvit lakastuvat kuivassa, tuikeassa ilmassa varsin rutosti, niin etteivät ehdi saamaan niitä petollisesti kimeltäviä väriä, joilla syksy itäisemmissä tienoissa koristelee itseään; luonto kääntää huolimatonna katsojaa vasten lakastuneita kasvojaan, kuolemanmerkit selvästi kirjoitetut tuimaan vaaleaan näköönsä.
Ei yhtäkään pilveä näkynyt kalsealla, teräksen sinertävällä taivaalla ja kuivaan tuikeaan ilmaan soveltui se loisteen ja värienkomeuden puute, jolla päivänlasku tapahtui. Pimeys alkoi melkein kohta sen perästä ja tuuli yltyi samassa määrässä kuin varjot mustuivat tasangolla. Rivi vanukkeisia pajupuita, jotka ilmaisivat veden läheisyyttä, alkoi kohota ilman rannalle ja niitä kohti kannustin minä vastahakoista hevoistani. Tunnin aikaa kovasti ratsastettuani, saavuin minä aituukselle, jonka keskestä pilkoitti huone, niin matala ja leveä, että se ensisilmäyksellä minusta näytti puoleksi maahan kaivetulta. Sitte tuntui luultavammalta, että se oli kasvanut ylös maan povesta — sillä koko sen näkö ja laatu sopi niin oivallisesti yhteen aution näkyalan ja luonnon kanssa.
Paljaalta karkeasti kolhitulta seinältä puuttui jokaista joutavaa nurkkaa ja syvännettä, jossa hyödyttömiä ja ainoastaan ihailtavia varjoja olisi voinut viihtyä; puuttuipa myöskin koristuksia ja ulkonevia veistoksia, joitten ympäri tuuli yöllä vinkuen ja itsekseen kuiskaillen olisi voinut pyöriä; ainoana poikkeuksena ikävästä yksimuotoisuudesta oli puuhylly oven pielessä, jonka laudalla oli läkistä tehty pesu-astia sekä saippuan palanen — siinä tietysti perheen yhteinen kylpy- ja vaatetushuone. Tyhjät ikkunat ilman luukkuja sekä kartiinia punoittivat, taivaan alenevaa loistetta heijastuttaen, ne olivat ikäänkuin tuijottavat, siimeksen puutteesta verittyneet silmät. Raavaitten tallaama polku vei valtaportille saakka, jota tuuli tarmonsa takaa tärisytti ja ravisti.
Ettei minua, kolkuttaessani, luultaisi tuuleksi, kävelin minä ympäri luokkahuonetta, joka toisella puolella oli katetulla käytävällä yhdistetty vähäisemmän ulkohuoneen kanssa. Sieltä tapasin harmaapäisen, ahvoittuneen miehen, joka tiedustelevalla silmänluonnilla vastasi tervehdykseeni ja sitte, sanaakaan virkkamatta, viittasi tietä muutamiin suojiin, jotka näyttivät olevan perheen arki-suojia. Kun minä astuin sisään, muutti neljä nuorta miestä, jotka loikoivat pitkällään lieden edessä, hiukan asematansa, vaan eivät muuten osoittaneet uteliaisuutta eikä huomaavaisuutta. Koira nousi äräjäen nurkasta, mutta vanhuksen potkaus saattoi sitä paikalla vaikenemaan. Minä arvaamalla päätin, etteivät ihmiset tuolla takan ääressä pitkään aikaan olleet puhuneet yhtäkään sanaa eikä liikuttaneet jäseniään. Istuuduin kumminkin ja ilmoitin asiani niin lyhyesti kuin mahdollista.
Olinpa maamittari yhdysvaltojen palkassa — olin tullut sinne Espiritu-Santo-tasankoa mittaamaan sekä ratkaisemaan useita riidanalaisia seikkoja omistusoikeudesta ja rajalinjoista samoilla seuduilla. Eräs Mr Tryan oli kantanut naapurinsa, Kaliforniassa syntyneen hispanialaisen päälle.
"Laittomia vaatimuksia", virkahti vanhus.
"Aivan oikein — ja oliko se nyt Mr Tryan?"
Minä olin puhunut hajamielisesti, sillä ajatukseni mittasivat ehdottomasti, hänen näköänsä katsellessani, aivan toisia linjoja kuin prairien rajaa. Se oli kova ja tuima naama, jonka korkeaan muotoon sitkeä pontevuus ja raudankova itsekkyys olivat painaneet selvimmät merkkinsä. Hänen äänensä oli kuiva kuin itse ilmakin, kun hän ryhtyi perinpohjaisesti selittämään kaikki riidanalaiset kohdat ja silloin höystytti hän puhettansa voimakkailla kirouksilla sekä sadatuksilla. Hän kertoi minulle — vaikka sitä tiesin ennenkin — että vanhan hispanialaisen läänitysmaan rajana oli puro, joka, niinkuin sanat vanhoissa hispanialaisissa asiakirjoissa jotenkin epäselvästi kuuluivat, sai alkunsa "vuoren rinteestä". Rajan todenperäinen suunta oli kauan ollut eripuraisuuden aiheena, jota minua nyt oli käsketty ratkaisemaan. Minä kuuntelin ja vastasin aivan haluttomasti, sillä yhä vaan ajattelin rajusti yltyvää myrskyä, joka hutjutti ikkunan ruutuja ja minä ihmettelin hänen omituisia kasvojaan, joiden heijastus näkyi neljässä nuoremmassa, mutta samannäköisessä naamassa lieden ympärillä Viimeinpä virkistyi huomioni eräästä kysymyksestä, joka lausuttiin lepääville nuorukaisille:
"Noh! ja kuka teistä, poikaseni, voi huomenna saattaa vierastamme mäkeä ylös Altascarille?"
Eräs vastahakoisuutta osoittava liike näkyi, vaan ei kukaan vastannut.
"Tahdotkos, Kerg?"
"Kuka perkele sitte pitäisi vaarin elukoista Strarberry prairie'llä?"
Se vastaus näytti sisältävän kieltoa ja ukko kääntyi siis toiseen toivoisaan poikaansa, joka ahkerasti nytki karvoja siitä karhun nahasta, jolla hän lepäsi, niin äkeältä näyttäen, kuin jos se olisi ollut jonkun vihollisen pää, jota hän sillä tavalla rääkkäsi.
"Mutta Tommi! Sinua ei mikään estele, tiedän mä".
"Tekeehän äiti, tietääkseni, aamulla menekkiä kaupunkiin ja minun täytyy luultavasti taas kyydittää häntä ynnä poikanulikkaa sinne".
Se ylenkatseellinen tapa, jolla rakastettava nuorukainen mainitsi tuota lapsen velvollisuutta, oli mitä hurskainta kuin koskaan olen kuullut.
"Wise?"
Wise ei katsonut tarpeelliseksi suusanalla vastata kysymykseen; hän ojensi ainoastaan näkyviin erinomaisen repaleisen ja paikatun saappaan. Ukko punastui pikaisesti.
"Enkö vai sanonut, että sinun piti hankkia Brown'ilta uusi pari, kun viimekerta kävit tuolla alaalla joen varrella?"
"Kiitän nöyrimmästi! — Brown sanoi, ettei mitään saappaita lähde ilman kirjallista käskyä isältäni; on yhtä vaikea saada hinta kuitatuksi kuin vetää irti takahampaita, arveli hän".
Vanhus veti suutansa viekkaasen nauruun, kun hänen saituuteensa sillä tavalla tähdättiin ja Wise, joka näytti olevan perheen etuoikeudellisena sutkapäänä, painui huolimatonna takaisin huovalleen.
"Noh Joe! Sinun saappaasi ovat ehkä uudet eikä sinulla ole mitään tekemistä naisten ja lasten kanssa, sinä siis Herran nimessä voinet ratsastaa tuonne", sanoi Tryan.
Joe kohotti tuuheita kulmakarvojaan ja sanoi lyhyesti:
"Ei ole satulaa".
"Mihin helvettiin satulasi sitte on joutunut?"
"Tuo Kerg tuossa" — veljeensä viitaten semmoisella katsannolla, kuin
Kainilla uhratessaan mahtoi olla.
"Sinä valehtelet!" vastasi Kerg vakaasti.
Ukko keikahti ylös vihan vimmassa, tarttui tuoliin ja heilutti sitä päänsä päällitse, suutuksissaan tuijottaen niihin nuoriin paatuneisin kasvoihin, jotka muuttumattomina vastaanottivat hänen vihaisia silmäyksiään. Mutta sitä kesti ainoastaan silmänräpäykseksi; hänen käsivartensa vaipui kohta taas hervotonna alas kupeelle ja toivottomuus näyttihe hänen kasvoissaan. Hän antoi minun ottaa tuolin pois hänen kädestään ja minä koettelin lohduttaa häntä vakuuttaen, etten tarvinnut mitään tienneuvojaa, mutta silloin rupesi masentumaton Wise taas puhumaan.
"Sieltä tulee Georg. Käske häntä! — onhan hän koko kavalieri — ja voihan hän vielä päälliseksi esittää herraa Don Fernandon tyttärelle, jos herra hyvin ajaa asiansa".
Se nauru, joka palkitsi näitä kokkapuheita ja joka tietysti sisälsi jonkun muille selvän viittauksen hänen yksityisiin oloihinsa, ei vielä ollut vaiennut, kun keveitä askeleita kuului porstuasta ja nuori mies astui sisään. Kun hän huomasi vieraan, pysähtyi hän punastuen, kumarsi ujosti ja istuutui sitte hiljaa uunin soppeen, tarkasti katsellen minua tavattoman kauniilla sinisillä silmillään.
Hän tuntui minusta jo ensihetkellä sangen otolliselta ja viehättävältä etenkin koska hänen näkönsä ja käytöksensä olivat perinpohjaisena poikkeuksena perheen muitten jäsenten tavoista ja minä uskalsin itse kysyä häneltä, tahtoiko hän ruveta tienoppaakseni, johon hän ystävällisesti suostui. Hetken kuluttua, käskettiin häntä pois johonkuhun talon askareesen; minä olin taas yksinäni tuon rakastettavan perheen keskessä.
Tuli leimusi kirkkaasti liedellä ja minä noudatin muitten esimerkkiä, äänetönnä katsellen hyppivää liekkiä ja kuunnellen tuulta, joka taukoomatta pudisti huonetta. Paitsi ainoan tuolin älysin nyt suojan nurkassa huojuvan pöydän, joka oli varustettu kirjoituskaluilla sekä pännällä; jälkimmäinen oli kuitenkin ruosteisessa ja kurjassa tilassa, joka näytti osoittavan, ettei sitä usein käytetty. Suurenmoinen kokoelma karpiinia ja kaksipiippuisia pyssyjä koristi toisen nurkan; kolmannessa oli satuloita ja loimia huiskin haiskin. Muutamat hirven ja karhun taljat olivat suojan sisustuksen täytteinä. Sillaikaa kuin istuin siinä, äänetön tyly seura ympärilläni, lekuttava hämärä sisässä ja kohiseva myrsky ulkona, koettelin minä turhaan kuvata mieleeni sellaista elämää, kuin ihmisen täytyy viettää tuommoisissa ympäristöissä ja senlaatuisissa oloissa. Minun ammattini oli usein saattanut minua vielä kolkommille näkyaloille, vaan harvoin ihmisten joukkoon, joiden raa'at tavat ja törkeä huolimattomuus olisivat herättäneet minussa semmoista yksinäisyyden ja ahdistuksen tunnetta, kuin tuo perhe.
Olipa se mieluisa helpoitus, kun punasilmäinen palvelustyttö astui sisään, lyhyesti ilmoittaen, että iltaruoka oli valmis. Me läksimme pimeän porstuan halki ja saavuimme toiseen matalaan ja helteiseen suojaan, jossa oli pitkä, seinästä toiseen ulottuva pöytä, minkä perällä kipeältä näyttävä nainen jo söi illallistaan sillaikaa kuin hän myöskin imetti potevaa kapalolasta. Koska hän ei pyytänyt vähintäkään tietoa minusta eikä kukaan edes aikonut esitystä toimittaa, istuuduin minä huoletta, häntä häiritsemättä. Tryan lasketteli suorasta päästänsä pikaisen pöytärukouksen ja perheen huomio kääntyi potaatteihin sekä paistettuihin omenoihin, joita pöydällä oli tarjona.
Atrian söivät kaikki tosissaan. Ne harvalukuiset sanat, jotka lausuttiin, koskivat yksinomaisesti kuluneen päivän töihin. Vanhan Tryanin kielijänteet laukesivat kuitenkin vähitellen; minuun päin kääntyen, puhkesi hän valitusvirsiin Hispanian roistoväestä, niinkuin hän katsoi hyväksi kutsua syntyperäisiä Kalifornialaisia ja siitä oikeudesta, jonka he luulivat ikivanhain läänitysten antaneen maan omistamiseen.
"Katsos vaan kuinka ne hylkiöt hallitsevat paraita laitumia koko maassamme. Näytäppäs minulle pöytäkirjat siitä asiasta, sanon ma. Läänityksistä puhuvat ne pääkonnat. Niin! on heillä nätit läänitykset, on kyllä; useimmat annetut senperästä kuin 'Merikkalaiset jo olivat omistaneet maan omakseen. Sitä typerämmät olivat ne, jotka antoivat pettää itseään; se on tietty! — Se on heidän kotimaansa, sanovat he. En viitsi kuulla semmoista, hitto vie jos sitä viitsin! Kotimaa! — Kukahan koskaan on nähnyt heidän tekevän jotakin hyödyllistä, jotakin parannusta? — He pitävät kokonaiset laumat likaisia neekeri-lurjuksia raavaitten paimenina, mutta itse istuvat he kotona tupakoiden. Heidän kultaiset ja hopeiset kynttiläjalat ja lähetystoimet ja ristinkuvatukset ja papit ja viheliäisyytensä! — Sakramenskattua roskaa kaikkityyni! — vallan toista elämää on kotona Missourissa".
Kun puhe koski parannuksiin, katsahdin ehdottomasti ylös ja silmäni kohtasivat Georgin puoleksi hymyävää, puoleksi ujostelevaa katsantoa. Muut perheen jäsenet sitä huomasivat ja minä hoksasin tyytyväisenä, että meitä molempia vastaan lyötiin päällekarkausliitto.
"Se on päinvastoin luontoa ja Jumalan sanaa", jatkoi Tryan. "Herramme ei, kissa vieköön, ole asettanut kultaa vuoriin sitä varten, että siitä tehtäisiin epäjumalain kuvia ja pakanallisia ristinkuvatuksia. Sentakia lähetti hän tänne 'Merikkalaiset. Semmoinen maa ei koskaan ollut aiottu laiskurien ja kunnottomain vainioiksi. Kuuden kuukauden pituinen kesä ei koskaan ollut aiottu makaamalla ja tupakoimalla vietettäväksi, vaan juuri sitä nuot saatanan siat tekevät".
En tiedä kuinka kauan hän jatkoi, sillä minä käytin ensimmäistä tekosyytä palatakseni perheen "kokoushuoneesen". Georg seurasi, muutamain silmänräpäysten kuluttua, minun jälkeeni ja saattoi minut pienempään peräkammariin, mihin vuode oli varustettu.
"Parasta on, että yöllä makaatte siellä", sanoi hän; "siellä on mukavampi kuin ulkona ja minä herätän teidät aikaisin".
Minä kiitin häntä ja tahdoin alkaa tarinoimista samalla kuin palasimme suurempaan suojaan, mutta hän peräytyi kainosti ovellepäin ja katosi.
Tuntui kuin huone olisi jäänyt pimeämmäksi, kun Georg oli lähtenyt sieltä. "Pojat" palasivat toinen toisensa jälkeen ja rötkähyttivät itsensä huolimattomasti entisille sijoilleen. Isonlainen pölkky heitettiin tuleen, joka leimusi ankaraksi rovioksi, vaan sen valo ei kuitenkaan mahtanut lauhduttaa eikä lievittää yhtäkään kohtaa niissä kovissa kasvoissa, joita se valaisi. Tuokion kuluttua, saivat ne huovat ja taljat, jotka päivällä olivat käyneet istuimilta, toimittaa sänkyjen virkaa ja jokainen ojensi itseänsä lattialle, mihin vaan tahtoi. Vanhaa Tryania ei näkynyt eikä Georgkaan palannut. Muita ääniä ei kuulunut kuin tuulen viuhuminen ja makaavain kuorsailut. Minusta alkoi paikka tuntua inhoittavalta; mä otin lakkini ja läksin yön selkään kävelyllä virkistämään itseäni. Liikunto, kova tuli ja siunattuin kirkkaitten tähtien loiste tuolla ylhäällä pääni päällä lievittivät mieltäni ja saattoivat suoneni liukkaammin tykyttämään. Minä menin, en tiennyt itsekään minne ja kun pysähdyin, oli kartano kadonnut näkyvistäni pajupensaitten taaksi. Laaja keskeymätön tasanko levisi eteeni ikäänkuin mahdoton meri, jota suhiseva myrsky olisi piessyt litteäksi. Kun kävelyä jatkoin, huomasin minä kummun, joka epäselvästi näkyi tummaa ilmanrantaa vasten, niinkuin saari merellä; kohta tunnustelin sitä intianien hautakukkulaksi. Siltä kummulta voin minä paremmin huomata tasangon mahdotonta laajuutta. Minä lepäsin vähän aikaa sen päällä ja palasin sitte kartanoon; ajatukseni tutkivat sillaikaa kovinkin Mr Tryanin omituista selitystä ilmanalan sekä syntyperäisten ja Amerikkalaisten välisistä suhteista. Minä tunsin itseni pirteämmäksi ja luonnollisemmaksi, kun taas seisoin portailla. Matalan ulkohuoneen ovi oli avoinna ja sen sisäpuolella näin vanhuksen istuvan pöydän ääressä, kuluneen piplian lehtiä näppien ja siltä näyttäen, kuin hän hakisi sadatuksia "Hispanian roistoväen" yli. Minä käännyin, sisään lähteäkseni. Mutta porstuassa huomasin ihmisolennon, joka huopaan käärittynä makasi kovalla lattialla. Voimakas, nuorennäköinen vartalo tuntui minusta tutulta — se oli Georg, joka oli antanut sänkynsä vieraalle. Olin jo aikeissa herättää häntä — mutta hän makasi niin makeasti ja rauhallisesti, etten hennoinnut häiritä häntä. Minä menin takaisin kammariini ja nukuin kohta, mieluisesti muistellen hänen kaunista näköä ja solevaa, lepäävää vartaloaan.
Seuraavana aamuna herätti minua iloinen ääni ja minä näin Georgin seisovan sänkyni ääressä, lassoa (lämsää) heiluttaen, ikäänkuin hän olisi muistuttanut minua päivän velvollisuuksista. Minä katselin ympärilleni. Tuuli oli asettunut ja aurinko paistoi lämpimästi ikkunasta. Oli aikaista, mutta perhe oli jo syönyt suurusta ja kaukana näkyvistä katoovat rattaat todistivat, että onneton Tommi jo kyyditsi omaisiaan kaupunkiin. Syötyämme oivallisen runsaan aamiaisen, jota Georg oli varustanut, nousimme satuloille ja ajoimme neliä tasangon yli.
Me ajoimme sen vähäisen joen pajupuita kasvavaa rantaa myöten, jota kesän kuumuus nyt oli kuivannut melkein tyhjäksi, vaan joka Georgin kertomuksen mukaan talvella tavallisesti tulvasi äyräittensä yli. Tuon aamuratsastuksen näöt säilyvät hilpeästi muistossani: kaukaiset vuoret selvästi kohoovina tummansinistä taivasta kohti; kirkas, kuiva ilma ja aaltoileva tasanko edessäni — semmoinen oli se maisema, jonka päähenkilö oli uljas Georg Tryan kilisevine kannuksineen ja liehuvine lassoineen. Hän ratsasti komealla Kaliforniassa syntyneellä rautiolla, minkä hempeä muoto kuitenkin kiusakseni melkein peittyi raskaan Hispanian satulan alle, joka näytti ilmestyneen näille ilmoille tasoittaaksensa kaikki eroitukset erihevoisten välillä.
Vieläkin luulen toisinaan, että näen äärettömän päivänpaisteisen tasangon leviävän eteeni sillaikaa kuin me tuulen nopeudella lennämme sen yli. Mahtaako tämä olla "Chu-Chu", minun hiljainen amerikkalainen tammani? — Lentääkö "Chu-Chu" näin, kivisiä katuja sekä maanteitä unohtaen, innolla ja hilpeydestä raivoisana ja pienillä valkoisilla jaloillaan heittäen multaa ylös taaksensa? Georg huutaa nauraen pölypilvestä: "Heitä sille ohjakset hölliksi! Näethän, että se on hänestä hauskaa!" Ja "Chu-Chu" keikkuu eteenpäin raution kanssa kiistaten tulisessa sukkeluudessa ikäänkuin jalon verensä arvoa osoittaakseen.
Tasanko painuu syvään rotkoon. Me syöksymme alas siihen sekä kiiruhdamme taas ylös vastaiselle äyräälle, pölyyn peitettyinä.
Raavaita on hajoillut ympäri prairieä niin kauas kuin näkimet kannattavat; toiset syövät hiljaisesti, toiset juoksentelevat levottomina mahdottoman suurina laumoina. Georg heiluttaa lämsäänsä, ikäänkuin saadaksensa kaikki yhteen suopunkiin ja sanoo: "Meidän ovat!"
"Kuinka monta on, Georg?"
"En tiedä".
"Vaan arviolta määräten?"
"Nooh, kentiesi noin kolmetuhatta päätä", sanoo Georg miettivänä. "Me emme varsin tarkasti tiedä niitten lukua, mutta viisi miestä tarvitaan aina niitä alallansa pitämään".
"Kuinka suuri hinta niille voi panna?"
"Noin kolmekymmentä dollarsia joka päälle?"
Minä lasken pikaista lukua ja katson kummaksuen hymyilevään Georgiin. Silmäykseni ilmaisee kentiesi kummastuksen Tryanin perheen täpärästä taloudesta, sillä Georg katsoo poispäin ja virkkaa vähän puolustellen:
"Minä olen kyllä koettanut houkuttaa ukkoa myymään ja kartanoa rakentamaan, mutta hän ei taivu tavoiltaan. Oikein vakinaisen asunnon ottaminen hänestä ei maksa mitään, ennenkuin rajoja on määrätty; muuten täytyy kentiesi taas muuttaa etäämmälle, sanoo hän".
Hänen terävä silmänsä älyää äkisti jonkun oudon ilmiön siinä karjassa, jonka ohitse me paraikaa ratsastamme ja huudahtaen kannustaa hän hevoisensa joukon keskeen. Minä seuraan jälestä ja kohta joudumme semmoiseen sarvien ja sorkkien sekasokaan, etten järjestystä voinut toivoakaan. "Toro!" huutaa Georg, raivaten itselleen heiluvalla lämsällä tietä. Minua tapaa eläinten kuuma puhkaama ja "Chu-Chu'n" hikoilevat kupeet ovat tahratut niitten valkealla vaahdolla.
Olipa siinä ympärillämme villiä, pelättäviä, melkein sanoisin pirullisia eläimiä; ei semmoisia muotoja, joihin Jupiter peittyi erästä jumalatarta miellyttääksensä; eikä semmoisiakaan kuin ne, jotka rauhallisesti syövät Devon'in viheriöitseviä nurmia — vaan nälkäisiä nautoja, jotka ovat tottuneet myrskyn ja pölyn kanssa kuivilla yläisillä tasamailla sekä kuusi kuukautta kestävän kuuman kesän kanssa painimaan.
"Tuo ei ole meidän merkkimme", sanoo Georg erään härän perästä ajaen; "tuo on vieras härkä", ja hän viittaa merkkiin, jota minun tieteelliset silmäni tuntisivat Neitsyen tähdistöksi ja joka on syvään poltettu tuon härän ruskeaan kylkeen. Mutta karja sulkeutuu taas umpipiiriksi ympärillemme ja päästää pahaa ennustavaa, kumajavaa mölinää, Georgin täytyy taas lämsällä piesten hajoittaa niitä joka haaralle.
Kun vihdoin olemme vapaat piirityksestä, hengitän minä helpommin ja tohdin kysyä Georgilta, hyökkäävätkö ne joskus ihmisten päälle.
"Ei koskaan ratsasmiesten", vastaa hän, "vaan toisinaan jalkamiesten päälle. Ne luulevat, näetten, että mies ja hevoinen ovat yhtenä vartalona, mutta jos kohtaavat jalkamiesraukan, niin karkaavat toisinaan hänen päälle ja tallovat vaivaiseksi — ei aina tietysti vihasta, vaan uteliaisuudesta; ne tahtovat tietää asian oikeaa laitaa. Mutta", lisää hän sanoihinsa, "nyt olemme vuoren juurella, tässä on Altascarin aituus ja tuo valkea rakennus, jonka näette tuolla ylhäällä, on hänen 'casa'".
Valkeaksi kalkittu muuri ympäröi pihan ja siinä oli suuri rakennus, jota päivä monta kesää oli paahtanut. Me hylkäsimme hevoiset kahdelle neekerille, jotka nekosasti lojottelivat päivänpaisteessa ja astuimme matalan porttikatoksen alatse; se tumma pimento ja mieluisa viileä ilma, johon siten saavuimme, tuntui sangen hyvältä tasangon tuiman helteen jälkeen. Matalan, vanhanaikuisen kammarin keskellä istui vanha mies, musta silkkihuivi köytetty pään ympäri, niin että hänen hiuksensa näyttivät vielä valkeammilta ja hänen kasvonsa vielä enemmän öljymarjan karvaisilta. Koko huone oli melkein kuin katolinen kirkko, missä salapyhäinen hämärä ja täydellinen äänettömyys vallitsee; jonkun harvinaisen suitsutuksen haju, joka sekaantui vanhuksen sikarin savuun, olisi voinut vahvistaa tuommoista harhaluuloa.
Kun Senor Altascar nuorteana ja vakaana kuin aatelismies nousi meitä tervehtämään, lähestyi häntä Georg punastuen ja nuorukaisen käytöksessä osoittihe niin paljon lempeyttä sekä kunnioitusta, että mieleni siitä heltyi. Silmäni, joita päivänpaiste oli soaissut, eivät ensialussa mahtaneet selvästi nähdä kammarin hämärässä; vasta erään minuutin kuluttua huomasin hoikan, mustasilmäisen Pepitan, joka hiipi ulos kammarista, kun hän oli vastannut tervehdykseemme.
Sangen vaikealta tuntui ilmoittaa vanhalle herralle asiani; toimeni ei vähempää tarkoittanut kuin viedä häneltä suurimman osan sitä maata, jota myöten olimme tulleet —, minä ilmoitinkin asiatani aivan ujomaisesti. Mutta hän kuunteli levollisena; hänen tummissa kasvoissaan ei yksikään jäntäre liikahtanut ja savu, joka hiljaa kähertyen läksi hänen huuliltaan, osoitti kuinka tasaisesti hän hengitti. Kun minä olin lopettanut puheeni, tarjoutui hän kohteliaasti saattamaan meitä riidanalaiselle rajalle. Georg oli sillaikaa kadonnut — mutta arveluttava sopottaminen käytävässä sekoitetulla Hispanian ja Englannin kielellä ilmoitti, ettei hän ollut kaukana. Kun hän hiukan hajamielisenä palasi, peitti vanhus, joka oli verrattoman malttavaisin ja reippain koko seurassa, mustan silkkihuivinsa sellaiseen mahdottoman suureen "sombreroon", kuin kaikki Kaliforniassa syntyneet mielellään pitävät. Väljä kaapu, joka pantiin hänen hartioilleen, antoi meille viittauksen, että ukko oli valmis. Valmiiksi satuloittuja hevoisia löytyy aina hispanialaisten maakartanoissa, tulostamme oli puolitunti kulunut ja nyt ajoimme taas täyttä ravia huikaisevassa päivänpaisteessa.
Mutta ei niin hauskasti kuin ennen. Georg ja minä olimme ujomaisia ja kuin väkisin vietyjä tuohon tilaan; don Altascar oli vaiti ja vakaamielisenä. Vaitoloa keskeyttääkseni, lausuin minä muutamia lohduttavia sanoja, muistuttaen, että sovittamisella ja vetoomalla korkeampaan oikeuteen kentiesi vielä voisi saada asia muutetuksi, mutta korvaukseksi suotiin minulle ainoastaan olkapäitten kohottelemista ja nurja vastaus: "Due bueno? Teidän tuomarinne pysyvät aina oikeassa".
Se intianien hautakumpu, jota edellisenä iltana olin älynnyt; oli uuden rajalinjan alkupaikkana ja siihen pysähdyimme. Hämmästyen huomasin, että vanha Tryan siinä odotti meitä. Yhdessä ollessamme hoksasin nyt ensikerta tuossa ylpeässä hispanialaisessa jotain mielenliikutusta ja veri nousi hänen keltaruskeihin poskiinsa. Minä koetin tehdä kokoustamme niin lyhyeksi kuin mahdollista; sentähden vaajoitin kiiruusti rajat niin tarkkaan kuin niitä ulkomuistilta tiesin.
"Valitut edusmiehet tulevat huomenna tänne rajalinjaa käymään tästä kohdasta alkaen ja minä toivon, hyvät herraseni, ettei kenelläkään sitte ole valituksen syytä".
Senor Altascar oli astunut alas hevoisen selästä ja poimi käteensä muutamia turpeita lakastunutta ruohoa. Georg ja minä iskimme toisillemme silmää. Hispanialainen nousi kohta kumarruksistaan, lähestyi Jooseph Tryania ja sanoi äänellä, joka vapisi hillitystä vihasta.
"Minä, Fernando Jesus Maria Altascar, asetan teidät esi-isieni tavalla maan omistajaksi".
Hän heitti neljä turvetta, kunkin erityiselle ilmankulmalle.
"En otaksu, enkä oikeiksi tunnusta teidän oikeuskuntianne, teidän tuomarianne, teidän 'corregidores'. Ota 'llanon!' — ja ota samalla tätäkin. Janotkoot teidän eläimenne kunnes niitten kielet lerppuvat yhtä pitkinä kuin teidän valehtelevain lakimiestenkin! Olkoon tämä maa, jonka vääryydellä olette saaneet, teille vanhuutenne kiroukseksi ja kiusaksi, niinkuin te ja teidän omaisenne ovat olleet minulle!"
Georg ja minä koetimme nyt eroittaa molempia riitaveljiä, mutta Tryan keskeytti hankkeitamme teeskennellyllä nöyryydellä, joka huonosti peitti hänen voittoriemuaan.
"Antakaa hänen vaan sadatella. Hänen on helpompi tehdä sitä kuin saada takaisin kaikki ne elukat, jotka hän ylpeyden ja laiskuuden kautta on kadottanut. Herramme pitää aina oikeuden puolta panettelijoita sekä herjaajia vastaan".
Altascar käsitti ainoastaan arvaamalla Amerikkalaisen tarkoitusta, mutta sekin saattoi häntä unohtamaan kaikki, paitsi hänen äidinkielensä tulisia vihan ja ylenkatseen lauseita.
"Vääräuskolainen! — Kirkonvaras! — Sakramentin häväisijä! Älä arvaa!
— Älä avaa, sanon minä, valheellisia Juutaan-huuliasi minua vasten! —
Oh! — Sekasikiö! — Prairiekoira sielultasi! — Car — r — r —
ramba!!"
Sillaikaa kuin hänen vihaiset kerakkeensa vielä jylisivät kuin kaukainen ukkonen, tarttui hän hevoisensa harjaan, hypähti satulalle ja karkasi pois.
Georg kääntyi minuun päin. "Suvaitsetteko tänä iltana tulla meidän parvessa kotiimme?"
Minä muistelin noita paljaita seiniä, äänettömiä olentoja lieden ääressä sekä vinkuvaa tuulta ja arvelin kahtaanne.
"Noh, hyvästi sitte!"
"Hyvästi, Georg!"
Kädenpuristus vielä ja me erosimme toisistamme. Minä en ratsastanut kauas, ennenkuin käännyin taakseni katsomaan. Tuuli oli taas herännyt ja lakaisi tasankoa. Se ajoi edestänsä pölyryöpyn, josta toisinaan vilahti näkyviin utala ja rehevä mies; silloin näin Georg Tryania viimeisen kerran.
2.
Vedentulva.
Kolme kuukautta senperästä kävin taas Sacramenton laaksossa. Mutta silloin oli yleinen ja hirmuinen vitsaus kohdannut niitä tienoita. Vuosien 1861-62 suuri vedentulva oli korkeimmillaan, kun minä, määrätöntä halua noudattaen, otin laukkuni ja nousin alukseen veden vallassa olevaan laaksoon mennäkseni.
Niin kauas kuin silmä kantoi, näkyi höyry-aluksen kannelta ainoastaan yötä, joka pimeni veden yli. Muuta ei kuulunut kuin loiskuttavaa sadetta ja se ei häirinnyt sitä vakaamielistä seuraa, joka perä-salongissa oli kokoontunut rauta-uunin ympärille. Muutamat, jotka menivät ystäviä ja sukulaisia hakemaan sekä auttamaan, haastelivat, murheellisilta ja levottomilta näyttäen, tuosta ainoasta kaikkea muuta nielevästä aineesta; toiset, jotka niinkuin minäkin matkustivat uteliaisuudesta, kuuntelivat halukkaasti kaikkia pieniäkin seikkoja. Minusta tuntui kuitenkin, ikäänkuin joku muukin syy paitsi uteliaisuus, tietämättäni, olisi käskenyt minua eteenpäin.
Virtaava sade, molskiva vesi ja lyijy-harmaa taivas oli seuraavana aamuna näkyalanamme, kun aluksemme pysähtyi Sacramenton puoleksi veteen vaipuneen satamalaiturin kupeelle. Veneitä, joilla pääsi hotelleille, oli siinä tarjona eikä kukaan jättänyt sitä uutta tapaa koettamatta. Minä annoin itseni erään guttapercha-nuttuun puetun, vettä valuvan kipparin haltuun, jonka nimi oli Joe; minä istuuduin hänen peräti märkään veneesensä ja kääriydyin kiiltävään sade-kaapuun, joka antoi minulle melkein yhtä hyvää vilun suojaa, kuin jos se olisi ollut tehty mussi-laastarista. Vastenmielistä olikin luopua mukavasta höyryaluksesta, joka meistä oli ikäänkuin ainoa näkyväinen yhdistysside kuivan asuttavan maan kanssa — mutta me läksimme kuitenkin lillimään ja saavuimme kohta kaupunkiin.
Me kiidimme Satamakatua ylöspäin — se oli ennen täynnänsä kiiruutta ja eloisuutta, vaan nyt kolkko, äänetön ja autio. Rupainen vesi, joka edessämme näkyi sulavan yhteen taivaan alireunan kanssa, juoksi hitaina virtoina pitkin katuja. Luonto oli kostanut kaupungin varsin säännöllistä rakennustapaa; se oli hävittänyt oikosuoria nelikulmioita, oli läjännyt jäännöksiä katujen kolkille ja toisinaan kaatanut kokonaisia huoneryhmiä yhdeksi tiiviiksi röykyksi. Kaikenlaisia veneitä liukui holvikkaista porttikäytävistä ulos sekä sisään. Vesi nousi muurien ja ryytimaiden pisteitten yli, pujahti huoneitten alakertoihin ja levitti mutaansa sekä samettimatoille että höyläämättömille lattiapalkeille. Tuskallinen äänettömyys, joka oli yhtä peloittava kuin näkyväinen hävitys, vallitsi hiljaisilla kaduilla, joilta ei enää kaikunut askeleita eikä vaunujen rätinää. Veden verkkainen lorina, airojen satunnainen pulina ja venemiesten varoittavat huudot olivat ainoat elämän ja liikkeen merkit.
Sillaikaa kuin minä laiskasti oikaisen itseni veneen teljolle, sekaantuu noihin ääniin ja näkyihin se laulu, jota venemieheni laulaa airojensa musiikkia myötäillen. Se ei ole aivan yhtä ihastuttava, kuin se, jota hänen virkaveljensä Lidosta eli Veneziasta valmistelematta laskettelee, mutta minun amerikkalainen "Giuseppe" osoittaa suurempaa totisuutta ja voimaa; hän laulaa liikuttavia kuvaelmia viimeviikkojen kauhusta sekä niistä urotöistä ja itsensä altiiksi panoista, joita se on synnyttänyt; toisinaan viittaa hän johonkuhun ikkunaan tahi balkongiin, josta joku Kalifornian Bianca tahi Laura puoli-alastonna ja vilustuneena pelastettiin. Venemieheni on muutenkin omituinen eikä tahdo ottaa tarjottua maksua, sillä — olenhan minä kentiesi San Franciscosta, siitä kaupungista, joka ensin kiiruhti vastaamaan Sacramenton avunhuutoihin? — ja onhan hän, Giuseppe, kentiesi Howard-seuran jäseniä? — Ei! Giuseppe on köyhä, mutta hän ei voi vastaanottaa tarjottuja rahojani. Jos sittekin tahdon antaa ne käsistäni, niin onhan siellä Howard-seura ja nälkäisiä sekä alastomiksi jääneitä naisia ja lapsia Maanviljelysseuran huoneessa.
Minä kiitän jalomielistä soutajaa ja hän viepi minut Maanviljelysseuran yhtymäpaikkaan — se oli kylmä, kolkko ja surkea huone, sitä kamalampi, koska se muistutti menneitten aikain rikkaudesta ja vauraudesta — siellä saapi vieras tilaisuuden antaa roponsa. Siellä kertoo hän minulle myöskin "pelastusveneestä", joka on varustettu lähtemään vedenvallassa oleville sydänmaille. Hänen auttavaisuudestaan liikutettuna, päätän minä käyttää uteliaisuuttani muitten hyödyksi, tarjoten kykyäni niille, jotka ovat lähtemäisillään hädänalaisia pelastamaan ja auttamaan. Giuseppe ottaa laukkuni huostaansa eikä eroa minusta, ennenkuin "Pelastusveneen (N:o 3)" kannella.
Tunti on kulunut ja minä istun nyt luotsin kastarissa, ikkunasta katsellen mitä ennen oli hiljainen joki. Nyt tuntuvat sen äyräät ainoastaan pajunoksien hyllyvistä typpäistä, joita maameren vierevät aallot huuhtelevat. Koko tuo viljava peltomaa ynnä sen sieltä täältä pilkoittavat ja kukoistavat maakartanot ovat pyyhityt pois pallomme pinnalta. Puunlatvojen sopusuhtaiset rivit osoittavat paikkoja, missä hedelmätarhat ovat upponeet samaskaiseen jokeen. Jonkun ainoan maakartanon katto näkyy vielä ja paikoittain todistaa puoleksi veteen kadonneesta asunnosta nouseva savu, että pelkäämättömiä ihmisiä vielä elää siellä sisässä. Lehmät ja lampaat ovat suljetut intianien hautakummuille; ne odottavat sitä loppua, joka jo on kohdannut useita muitakin, sillä eläinten ruumiita kulkee ohitse vesiajona tahi pyörii mahdottomissa veden pyörteissä latojen ja ulkohuoneitten jäännösten kanssa. Vaunuja sekä rattaita on ajautunut mihin vaan joki on voinut niitä kantaa. Kun höyry-alus jatkaa matkaansa, näen minä kastarin hikisistä ikkunoista ainoastaan vettä — se roikkaa kannelle lyijykarvaisista raskaista pilvistä — se rätisee ikkunan ruutuihin — se kuohuu aluksen rattaiden ohitse — se tippuu puitten latvoista — kaikkialla vaan vettä, valelevana, luikahtelevana, perustuksia syövänä, tyrskyiksi kohahtavana tai leviivänä aukeiksi, tyveniksi seliksi, jotka salaisen syvyyden ja mustuutensa takia tuntuvat hirvittäviltä ja peittävät kukapatiesi mitä kauheita näkyjä.
Kun hämärä alkaa, tulee näkyala yksimuotoisuudellaan yhä ahdistavammaksi. Minä menen koneis-majaan ja niitten puoleksi hukkuneitten raukkain seurassa, jotka jo olemme pelastaneet ajelevilta lankuilta sekä lauttasilloilta, unohdan minä kohta yleistä häviöä ja tarkastelen heidän yksinomaista kärsimystään. Myöhemmin illalla tulee San Franciscon höyryalus vastaamme ja sille hylkäämme erään osan matkalaisistamme. Laivaväki kokoo vapaaehtoisesti rahoja onnettomain varalle ja me eroomme, kumpaiseltakin puolelta sydämellisesti lausuen: "Jumala teitä siunatkoon!"
Me käännämme toista suuntaa menemään ja lähdemme melkein näkymättömältä virran juovalta sydänmaille päin. Mutta kerran vilahtaa vielä tummia esineitä sivutsemme — kelluvain huoneitten jäännöksiä. Taivas selkenee pohjastapäin ja muutamia tähtiä pilkistää näkyviin ikäänkuin johtamaan meitä aution vedenpinnan yli. Vesi tulee matalammaksi ja paraaksi katsotaan, että väki jaetaan pienempiin veneisin, jotta sillä tavalla voisivat hakea ympäri veteen upponnutta prairieä. Minä saan mennä erääsen veneesen. On vieläkin pilkkopimeää, vaikka pilven halkeema on lavennut.
Taisi olla noin kolmas tunti aamulla; me lepäsimme airoilla eräässä vedenpyörteessä, joka oli syntynyt veteen jääneen metsikön päälle. Höyryaluksen lyhdyt näkyivät kaukaa kuin tuikkaavat yksinäiset tähdet; silloin lakkautti tähystäjä vaitolon:
"Tulta edessämme".
Kaikki katsahtivat sinnepäin. Tuokion kuluttua näyttihe välkkyvä valo; se loisti silmänräpäyksen kirkkaasti, mutta katosi taas, ikäänkuin se musta esine, joka vitkalleen ajautui vastaamme, olisi muuttanut asemaa.
"Höyrylaiva!"
"On se tyhjää!" virkahti perämies. "Se on huone".
Se oli iso huone, joka epäselvässä hämärässä kohosi korkeaksi ikäänkuin itse yön summaton katkelma. Kun tuo epämuotoinen hirviö vitkaan pyörähteli ohitsemme, huomasimme me, että yksinäinen kynttilä paloi eräässä ikkunassa. Määrätön aavistus pani sydäntäni kovemmin tykyttämään.
"Totta tosiaan, siellä on joku sisässä! — Pojat, kavattakaa! —
Ottakaa kiinni! — Tarttukaa siihen! — Vene nuoralla kiinni! — —
Hiljaa! — Ovi on lukossa; koettakaa ikkunasta; ei! — vaan tästä!"
Seuraavalla hetkellä kaalasimme, pulikoitsimme vedessä, joka monta tuumaa syvänä virtasi lattioita myöten. Siinä oli suuri kammari, jonka perimmäisessä päässä vanha mies istui kyyryllään, huopapeitteesen käärittynä; toisessa kädessään piti hän lekuttavan kynttilän, toisessa auaistun kirjan, johon koko hänen huomionsa näkyi kiintyneen. Minä töytäsin esiin.
"Jooseph Tryan!"
Hän ei liikahtanut. Me kokoonnuimme hänen ympäri ja minä laskin käteni hiljaa hänen olalleen, sanoen:
"Luo silmäsi ylös, ukkoseni, katso! — Vaimonne ja lapsenne — missä ne ovat? — Ja pojat — Georg? — Ovatko ne täällä? — Ovatko ne pelastetut?"
Hän nosti vitkallisesti päätään ja katsoi meihin silmäyksellä, joka ehdottomasti sai meitä peräytymään. Hänen katseensa oli rauhaisa ja kylmä; siinä ei ollut pelkoa, vihaa eikä tuskaa — mutta se pani sittekin veren hyytymään suonissamme. Hän kallisti taas päänsä kirjalle eikä sen enempää huolinut meistä. Miehet katselivat minua sääliväisesti, vaan eivät virkkaneet sanaakaan. Minä koetin vielä kerran.
"Jooseph Tryan — ettekö muista minua? — Maamittaria, joka mittasi tilanne — Espiritu Santo? — Katso minua, vanha mies!" Ukko värisi ja kääri huopaa tiiviimmin ympärinsä. Silmänräpäyksen kuluttua alkoi hän kertoa itsekseen: "Maamittari, joka mittasi tilanne — Espiritu Santo;" hän kertoi niitä sanoja monta kertaa kuin läksyn ikään, jota hän tahtoi pysyttää muistiinsa.
Minä käännyin murheissani poispäin, mutta samassa tarttui hän kauhistuneena käteeni ja sanoi: "Hiljaa!"
Me olimme kaikki ääneti.
"Kuuntele!" — Hän pani käsivartensa kaulani ympäri ja kuiskasi korvaani: "Minä muutan!"
"Muutat?"
"Hiljaa! Älä puhu niin kovaa. Muutan. Ah! — mitä tuolla on? — Ettekö kuule? — tuolla! — Kuunnelkaa!"
Me kuuntelimme, vaan muuta ei kuulunut kuin veden molskinaa ja lorinaa lattian alla.
"He ovat niitä, jotka hän lähetti! — vanha Altascar lähetti. He ovat olleet täällä kaiken yötä. Minä kuulin ensin kuinka he purolla käskivät ukon muuttamaan loitommalle. He tulivat yhä likemmäksi. He sopottivat oven takana ja minä näin heidän silmänsä portailla — heidän häijyt, nälkäiset silmänsä. Mikseivät mene pois?"
Minä käskin miehet etsimään koko huoneen halki, jos kentiesi löytäisivät jotakin jälkeä muista perheen jäsenistä ja ukko asettui taas entiseen asemaansa. Hän oli niin sen olennon näköinen, jonka muistin nähneeni myrskyisellä yöllä kolme kuukautta sitte, että taika-uskoinen tunne minua valtasi. Kun muut tulivat sinä hyvänänsä takaisin, virkoin minä heille mitä ukosta tiesin ja hän jupisi taas:
"Mikseivät mene? — He ovat ottaneet eläimeni — kaikki pois — pois, pois, pois nahkoine, sorkkineen", ja hän huokasi vaikeroiden.
"Onhan näillä vesillä monta pelastuvenettä. Tupa ei suinkaan ole ajautunut varsin etäälle ja muut ovat kentiesi jo pelastetut", sanoi perämies lohduttaen.
Me nostimme ylös vanhuksen, joka näytti peräti halvattuneelta ja kannoimme hänet veneesen. Hän piti vielä suonenvedontopaisesti piplian oikeassa kädessään, vaikka hänen himeät silmänsä eivät enää voineet eroittaa sen lohduttavia sanoja. Hän kyyristyi veneen kokkaan ja me lähestyimme odottavaa höyryalusta, kun päivä paraillaan alkoi valeta aution vesistön yli.
Mielenliikutus oli muuttanut minua. Kun höyryalukseen olimme päässeet ja vanhan Tryanin tarpeista oli huolta pidetty, kääriydyin minä huopapeitteesen ja nukuin sikeästi koneismajaan. Mutta vielä unessakin häälyi mieleni edessä vanhan miehen muoto ja huoli Georgista.
Noin kello kahdeksan aamulla herätti masinisti minua ilmoittaen, että yksi ukon pojista oli saatu ja paraikaa oli kannella.
"Onko se Georg?" kysyin minä pikaisesti.
"Sitä en tiedä; mutta nätti mulli se on, olkoonpa sitte kuka tahansa", lisäsi masinisti sanoihinsa ja hymyili, ikäänkuin jotakin lystiä muistellen. "Hän istuu kokassa, jos tahdotte häntä tervehtää".
Minä kiiruhdin sinne; Georgia en tavannut, vaan itsepintaisen Wisen. Hän istui touvi-kääryllä, jokseenkin likaisempana ja melkein huonoksi mentynä senperästä kuin viimein näimme toinen toisemme.
Hän koetteli, nähtävästi hyväksyen, niitä kuivia vaatteita, joihin häntä oli puettu. Hänen tilansa näkyi pikemmin kiihoittaneen kuin masentaneen hänen luonnostaan iloista mieltä. Hän puhutteli minua paikalla aivan hilpeästi ja luontevasti.
"Kyllä nyt elämme hauskalla aikakaudella, eikö niin? — Kuulkaapas, mihin te luulette noitten rajapyykkien joutuneen, joita äsken pystytitte? — Ah!"
Tämän viimeisen huudahduksen hän päästi niitä pitkävartisia saappaita ihaillen, jotka hänen vihoviimein, kovasti reudottuaan, onnistui saada jalkoihinsa.
"Vai te saitte ukkoparan tuvasta ihan hupsuna? — Sen rangaistuksen hän sai, koska hän ei oikealla ajalla lähtenyt akkansa kanssa. Perkele vie, jos hän minua tunsi; hän luuli minua Georgiksi".
Tuo isällisen unhotuksen osoitus näytti tuottavan hänelle erinomaista huvitusta. Kun hän vaikeni, pistin paikalla kysymyksen mihin Georg oli jäänyt.
"Hitto häntä tiesi, missä hän lienee! — Jos hän olisi katsonut hatasarviamme eikä juossut ympäri lapsia sekä ämmiä pelastamaan, niin olisi hän voinut saada jotakin hyödyllistä toimeen. Mutta minä tahdon muuttua norssiksi, jos hän ei laskenut kaikkia käyräsarvia mullukoita, kaikkia maidonantajia sarvineen sorkkineen hukkumaan. — Kuules sinä, velikulta!" — (ohitsemenevälle matruusille) — "eikö kohtsillään ole ruoanaika? — Minä olen nälissäni, jotta tahtoisin kettää ja syödä kokonaisen hevoisen. Luulenpa todella, että rupean laahtariksi, kun maa hiukkasen on kuivanut; sitte minä myyn nahkoja, sarvia ja talia". En voinut muuta kuin ihmetellä tuota masentumatonta intoa, joka toiseen aikaan kentiesi olisi antanut miehelleen hyvää toimeentuloa.
"Mitä nyt aiotte tehdä?" kysyin minä.
"Ei nyt ole paljon tekemistä", sanoi älykäs nuorukainen. "Laiskaksi minä nyt ensin taidan ruveta, kunnes asiat taas luikahtavat järjestykseen. Maalla on tätä nykyä mitätön arvo ja kestäähän kaiketi vähän aikaa, ennenkuin se kallistuu. Saas nähdä mihin ukko tästälähtein asettuu asumaan",
"Minä tahdoin kysyä mitä isänne ja Georgin suhteen aiotte tehdä", selitin minä.
"Oh! ukko ja minä lähdemme tietysti sinne, mihin Tommi toisella viikolla kyyditsi äitimme ja lapsikakarat. Ja Georg, hän tulee kyllä aina toimeen Altascarin ja meidän välillä, jos ei hän jo ole siellä".
Minä kysyin oliko tulva tuottanut Altascarille suurta vahinkoa.
"Eikö mitä! Häneltä ei suinkaan ole hävinnyt monta sorkkasäärtä. Enpä ollenkaan katsoisi sitä kummaksi, jos Georg olisi auttanut häntä ajamaan niitä vuorille — se olisi ihan Georgin tapaista. Ja hänen kartanonsa on korkealla paikalla. Voitte varmasti vannoa, ettei siihen ole noussut vettä yhtään. — Niin niin!" lisäsi Wise arvelevaisesti ihmetellen, "nuot hispanialaiset eivät ole semmoisia härkiä, kuin luullaan, jos asiaa oikein tutkimme. Minä panen vetoa, ettei yksikään heistä koko Kaliforniassa ole veden vallassa".
"Minä jatkan matkaani", sanoin minä, "ja koetan löytää Georgia".
Wise tuijotti hölmäkkönä minuun, kunnes asia näkyi selvenevän hänen ajatuksilleen.
"Enpä usko, että voitte korjata paljon mitään. Kuinka suuren osan saatte — te toimitte luultavasti monta yhdessä?"
Minä vastasin, että vaan ratokseni matkustelin. Se alensi nähtävästi arvoani hänen mielestään. Minä luovuin sitte hänestä levotonna, vaikka hän oli vakuuttanut, että Georg oli turvapaikassa.
Kaikki, joita me tapasimme, juttelivat Georg Tryanin rohkeudesta sekä auttavaisuudesta ja kuinka vähän huolta hän piti itsestään. Mutta minä en kuitenkaan tahtonut palata, ennenkuin olin nähnyt häntä. Minä päätin veneessä lähteä hakemaan Altascarin kartanoa, lujasti tietääkseni, että Georg oli turvissa. Varustukset olivat kohta tehdyt; minä sanoin jäähyväiset Wiselle ja loin viimeisen kerran silmäni vanhukseen, joka yhä vaan istui liikkumatonna ja tunnotonna. Veneeni läksi liikkeelle; voimakkaat ja nöyrät miehet sitä sousivat.
Tuli taas sadetta ja tuuli kävi kylmänä. Me kuljimme suoraan länteen päin; kova virta ilmoitti kohta, että olimme Espiritu-Santo-joen juovassa. Vähän väliä näimme hajonneitten latojen jäännöksiä ja pajupensaat olivat ajautuneet täyteen maanviljelyskaluja.
Viimein saavuimme paikalle, joka oli avaran, aution järven kaltainen; se oli Espiritu-Santo-prairie. Kun tuuli viuhui liikuttaen sakeaa vettä laineiksi, muistutin minä mieleeni entistä pitkää matkaani tämän äärettömän tasangon yli. Miehet sousivat ääneti ja matalammilla kohdin huomasin vedessä pajupuitten ja raitapensaitten pitkiä oksia. Syrjemmältä kohosi kohta kumpu, joka minusta tuntui tutulta; minä huusin miehille, että taukoisivat ja kääntäisivät sinnepäin.
Lähellä hautakummun huippua oli vaaja isketty maahan ja siinä olivat puustavit "L. C. S" Alempana oli kummallisesti letitty lämsä köytetty vaajaan. Se oli Georgin. Se oli jollakulla terävällä kalulla leikattu poikki ja kummun löyhää hiekkamaata olivat hevoisenkaviot ruopanneet. Vaajaan oli tarttunut paljon hevoisenjouhia. Se oli äänetön todistus, että Georg oli ollut siellä, muttei yhtäkään viittausta löytynyt minne hän sitte oli joutunut.
Tuuli oli yltynyt rajummaksi ja me jatkoimme suurella vaivalla matkaamme, milloin leväten, milloin soutaen tahi missä vettä oli matalammalta, sauvomalla kulkein. Tuli äkisti pimeä, ennenkuin määräpaikkaamme olimme ehtineet ja tilamme alkoi näyttää vaaralliselta; mutta minä kehoitin soutajiani rohkaisemaan mieltä, koska kohta pääsisimme perille. Sillä tavalla kuljimme eteenpäin kunnes kello oli yli kahdeksan; silloin ajoimme mäen rinteesen kiinni. Me kaalasimme vähän matkaa ja jouduimme kohta kuivalle maalle sekä tielle, mistä kohta näimme Altascarin "casan" valkeat muurit; ne paistoivat aivan läheltä vastaamme kuin lumikinokset hämärällä. Tulia liikkui pihalla, vaan muuten vallitsi koko kartanolla samallainen haudantapainen hiljaisuus kuin entuudestakin muistelin.
Eräs neekeri tunsi minut kohta kun astuin pihalle ja Senor Altascar tuli itse korridorissa vastaani.
Minä olin niin väsyksissä, että ainoastaan pyysin huoneita itselleni sekä uupuneille soutajilleni. Hän loi silmänsä poikki leikattuun lämsään, jota vielä pitelin kädessäni. Minä aloin puhua Georgista sekä pelostani; mutta hän pani kohteliaasti ja tavallistaan vielä leppeämpänä kätensä olalleni.
"Poco a poco, Senor — ei nyt. Te olette väsyksissä, te olette nälkäinen, te olette vilustunut. Tarpeellista on, että ensin lepäätte".
Hän vei meidät pienempään suojaan ja kaasi muutamiin lasiin ranskan konjakkia matkakumppanilleni. He joivat ja istuutuivat leimuavan valkean lähelle. Kartanon hiljaisuus ja rauha tuntuivat sinä iltana vielä täydellisemmiltä kuin koskaan ennen ja oli kuin askeleet korridorissakin olisivat kuuluneet keveämmiltä. Raskaampi vakaamielisyys kuin ennen näkyi ijäkkään hispanialaisen kasvoista. Noitten vanhain muurien sisäpuolella olimme ikäänkuin salvattuina ulkopuolella häärivästä, levottomasta maailmasta.
Ennenkuin ehdin kysymyksiäni kertomaan, oli hän kadonnut. Vähän ajan perästä kannettiin sisään kaksi höyryyvää vadillista "chupaa" ynnä kahvikuppia. Mieheni söivät halukkaasti, mutta minä jaksoin ainoastaan niellä alas muutamia pisaria kahvia; niin kovasti olin väsynyt ja mieleltäni liikutettu.
Minä istuin kyyrylläni valkean edessä, kun hän taas astui sisään.
"Oletteko syöneet?"
Häntä tyydyttääkseni, sanoin omasta puolestani "olen".
"Bueno, syökää kun saatte; — ruoka ja ruoanhalu eivät aina ilmesty yhtaikaa".
Hän lausui tätä siliä Sanchontapaisella yksikertaisuudella ja totisuuudella, jolla hänen maanmiehensä aina esiintuovat sananlaskuja, ikäänkuin ne olisivat pelkkää omaa kokemusta vaan, eikä mitään lorua. Hän kumartui sitte alas ja otti liikutetulta näyttäen käteensä Georgin lämsän.
"Senor, tämä oli minun tekemäni", sanoi hän.
"Don Altascar, minä otin sen muistoksi häneltä", sanoin minä. "Jos häntä voisin löytää — — — —".
"Hän on täällä".
"Täällä! — Ja…".
Minä vaikenin. Paikalla käsitin vastauksen totisuutta, noita hiipiviä askeleita, kuiskaavia ääniä sekä tuon vanhan kartanon haudantapaista hiljaisuutta. Altascar tarttui käteeni ja me menimme käytävän poikki suureen synkkään kammariin. Muutamia suuria vaksikynttilöitä paloi ikkunoilla hopeajaloilla.
Komerossa seisoi iso vanhanaikuinen sänky, jonka peite, tyynyt ja lakanat olivat reunatut kalliilla pitsillä; koko laitos osoitti sitä erinomaista ylellisyyttä, jolla tuo omituinen kansa tuhlaten varustaa ainoastaan sitä huonekalua. Minä menin likemmäksi ja näin Georgin lepäävän siinä melkein yhtä rauhallisena kuin silloin, koska tuonaan seisoin makaavan Georgin vieressä. Mutta tällä kertaa hän oli altiiksi pannut vielä enemmän kuin silloin; hänen lempeä, jalo sydän oli ijäksi pysähtynyt.
"Hän oli rehellinen ja uljas", sanoi vanha mies ja kääntyi poispäin.
Sängyn toisella puolella oli polvillansa solakka nainen, jonka pitkät mustat hiukset melkein peittivät hänen pieniä käsiään, joita hän piti kasvoinsa edessä. Häntä en ollut huomaavinani, vaan poistuin hiljaa, jättäen rakastavan ynnä rakastetun kahden kesken olemaan.
Kun taas istuimme yhdessä räiskävän tulen valossa, kertoi Altascar, että hän viime-aamulla oli tavannut Georg Tryanin hevoisen uimasta prairiellä ja aavistanut mitä pahinta. Etäämmältä löysi hän Georgin kylmänä ja jäykkänä, vaan hänen ruumiissaan ei näkynyt mitään haavaa eikä kolauksen merkkiä. Ukko arveli, että Georg luultavasti oli uupunut kuivalle maalle pyrkiessään ja ainoasti päässyt kummulle kuolemaan samallaisen avun puutteesen, jota hän niin monta kertaa oli osoittanut muille; kuolemaisillaan oli hän kentiesi itse leikannut ratustimet poikki ja laskenut hevoisen menemään.
Hän haudattiin intianien hautakumpuun — tuohon vähäiseen yhäti viheriöitsevään oasiin, jonka vainottu kansaparka oli myllermöinyt kuivalle tasangolle. Pieni hietakiven lohkare, johon on hakattu puustavit "G. T.", on hänen ainoa muistomerkkinsä ja se on myöskin uuden mittauksen jälkeen rajapyykkinä Espiritu-Santo-prairiellä.