Tarinoita Kalifornian kultamailta

by Bret Harte

VIII.

Kortinlyöjä.

Erinomaisen siivo juttelutapa sekä sikarinsavun ja saappaan kantain puute Wingdamin kyytivaunujen ikkunoissa todistivat, että matkustavaisten joukossa oli nainenkin. Että hän oli kaunis voi vielä päälliseksi päättää varmastikin, koska tyhjäntoimittajat pysäyspaikoilla pyrkivät vaununikkunalle pakkautumaan ja he pitivät omituista tavatonta huolta lakkien, takkien sekä kaulahuivien ulkonäöstä. Sikamaisen tietoviisaan ylenkatsovalla hymyilyllä vaariinotti Mr Jack Hamlin kuski-istuimelta kaikki nämät tapahdukset. Hän ei suinkaan pitänyt kauniin sukupuolen hempeyttä vallan halpana, mutta naiset olivat hänestä petollisina ansoina, joita oli viritetty sitä varten, että ne juonikkaasti viettelisivät ihmissuvun väkevämpää puolta korttipöydästä — jonka ääressä Mr Hamlin kulutti elinaikansa suurimmat osat (se muistutus on tässä tehtävä).

Hän siis ei kertaakaan luonut silmäänsä sille ikkunalle päin, mistä viheriä harso vietteleväisenä liehui sillaikä kuin hän laski soreamuotoisen jalkansa astuimelle ja putkahti alas. Sikaria polttaen ja omiin ajatuksiinsa liittyen vaelsi hän sitte edes takaisin pysäyspaikalla niin huolimatonna ja koko ulkomaailmasta lukua pitämätönnä kuin hänen virkatoverinsa tavallisesti ovat. Hänen soleva, sievästi puettu vartalo ja vakaa, jäykkä käytöksensä oli täydellisenä vastakohtana muitten matkamiesten kuumeiselle vilkkaudelle ja ylen iloisille tempuille. Mutta ylioppilas, Harvard College'sta, itse Bill Masterskin, jolla oli outo silmäänpistävä vaatteenparsi, yltäkylläiset elinvoimat ja kova taipumus vallattomuuteen sekä seikkailuksiin, hänkään ei miellyttänyt ketään niin kovasti kuin tuon yksinäisen kortinlyöjän vaalea, klassillinen näkö, varsinkin sivulta katsottuna ja hänen järkähtymätön levollisuutensa.

Kutsari huusi tavalliset lähtösanat: "kaikki valmis" ja Mr Hamlin palasi vaunuille. Hänen jalkansa oli jo pyörällä ja kasvot auaistun vaununikkunan tasalla, kun hänen silmänsä samalla hetkellä kohtasivat silmäparin, joka hänestä oli kauniin kuin hän koskaan oli nähnyt. Hän astui taas hiljakseen alas, lausui muutamia kohteliaita sanoja jollekulle matkustavaiselle vaunuissa, jonka kanssa hän vaihtoi istumapaikkaa ja nousi yhtä vakaasti vaunuihin istumaan. Mr Hamlinin viisaustiede ei koskaan saanut estää häntä liukkaasti ja järkevästi täyttämästä mielihalujansa.

Jackin sisääntunkeuminen saattoi muita matkustavaisia väkinäiseen asemaan, etenkin niitä, jotka paraillaan olivat mielitelleet kaunista matkakumppaniaan. Eräs herra kumartui eteenpäin ja ilmoitti hempukalle sopottaen muutamilla sanoilla, että Mr Hamlinin maine sekä tavat eivät olleet parasta laatua. Mahdotonta on sanoa, kuuliko hän hänen puhettaan ja tunsiko hän nyt tuota etevää lakimiestä, jolta hän joku ilta sitte oli voittanut monta tuhatta dollarsia; hänen kalpea naama ei vähimminkään muuttunut ja hänen mustat silmänsä kääntyivät huolimatoinna lainoppineen herrasmiehen ohitse hänen vierikumppaninsa paljon mieluisampaa muotoa katsomaan. Eräs intianintapainen lujamielisyys — jonka hän oli perinyt äidiltään — oli hänelle hyväksi avuksi, kunnes pyörät vierivät hieta-ahteitten yli Scott'in lautan lähellä ja kyytivaunut seisahtuivat Unionin hotellin eteen. Lainoppinut herra ynnä eräs kongressinjäsen hypähtivät ulos ja seisoivat valmiina auttamaan alasastuvaa jumalatarta, eevesti Starbottle Siskiyou'sta otti sillaikaa hänen päivän varjon sekä kaulavaatteen haltuunsa. Kaikki nämät kohteliaisuuden teot matkaansaattoivat hetken hämiä ja viivytystä. Jack Hamlin avasi säyseästi oven vaunujen vastaisella puolella, tarttui neiden käteen sillä uskaliaisuudella ja lujuudella, jota epäröivä sukupuoli pitää suurenarvoisena sekä nosti hänet keveästi ja kauniisti vaunuista portaille. Kutsari naurahti koirankurisesti, tuota temppua älytessään. "Kavattakaa tarkasti noita pieniä kaluja, herra eevesti!" sanoi postinkulettaja, huolellisena olevinaan, kun hän näki eevesti Starbottlen synkkämielisenä astuvan taimmaisena tuon riemukulkueen jälessä, joka marssi suoraa tietä ruokasaliin.

Jack Hamlin ei kuitenkaan jäänyt puolipäiväistä syömään. Hänen hevoisensa seisoi satuloittuna hotellin pihalla ja silmänräpäyksen kuluttua oli hän taas matkalla. Hän ajoi nelisin kaalamon yli, kivisestä mäestä ylös ja edelleen pölyistä Wingdamin tietä myöten ikäänkuin hän olisi tahtonut päästä vapaaksi pahasta unennäöstä. Tien varrella olevain rappeutuneitten hökkelien asukkaat varjosivat kädellä silmiään, kun he katsoivat hänen jälkeensä; he tunsivat miehen sekä hevoisen ja kummastelivat "mitä Indiani-Jack nyt toimi". Enemmän arveltiin kuitenkin hevoisesta ja sen tavoista niinkuin luonnollista olikin semmoisessa yhteiskunnassa, missä ajanlukua määrättiin Calaveras-nimisen paikan kilpa-ajoja myöten.

Hänen kiplonsa hikeä vuotavat kupeet saattoivat häntä viimein malttamaan mieltänsä. Hän hiljensi vauhtia ja ajoi, ohjakset höllällään riippuvat, hidasta ravia eteenpäin. Maiseman laatu muuttui vähittäin mieluisammaksi. Auki-hakkaelmat petäjiköissä ja sycomore-metsiköissä osoittivat muutamia viljelys-yrityksiä; kukkiva köynnöskasvi oli johdatettu erään hökkelin oven ylitse ja nainen liekutti toisen tuvan seinuksella lastansa korkeitten ruusupuitten siimeksessä. Vähän edempänä tapasi hän muutamia paljain säärin olevia lapsia, jotka pulikoitsivat purossa; herttaisilla leikinlaskuillaan, joita hän voi toimittaa milloin vaan tahtoi, viehätti hän heitä niin, että he kohta, iloissaan huutaen, kiipesivät hevoisen selkään, kunnes Jack viimein älysi välttämättömäksi väkisin irroittaa itsensä ja paeta, jättäen taakseen suukkosia ja pieniä rahoja.

Hän tunkeutui kohta synkempään metsään — ja siellä, kaukana ihmisasuntojen sekä viljelysten jokaisesta jäännöksestä, alkoi hän laulaa niin selvällä sekä korkealla äänellä ja paitsi sitä niin surumielisellä helähdyksellä, että rastaat ja pajukertutkin, luullakseni, vaikenivat kuunnellakseen. Jackin ääni ei ollut totutettu; hänen laulunsa aineena oli joku neekerien renkutuksista lainattu tunnokas hurjuus; mutta koko laulannon lävitse vävähti joku omituinen äänen ja tunteen laatu, joka oli sanomattoman liikuttava. Se oli todellakin kummallista nähdä tuon tunnottoman onnen-tavoittelijan, revolveri vyössä ja korttileikki taskussa, lähettävän ääntänsä edellään synkeäin metsäin halki, ilmoittaen jonkun tuntemattoman "Nellyn haudalla" semmoista kaipausta, että kyyneleet ehdottomasti täyttivät kuuntelijan silmiä. Eräs kyyhky-haukka, joka äsken oli tappanut kuudennen saaliinsa ja kentiesi arveli Mr. Hamlinia sukulaisekseen, katsoa tuijotti kummastuneena häneen kuusen latvasta ja sen täytyi myöntää ihmisen etevyyttä. Se ei voinut laulaa, vaikka se saaliinhimossa veti vertoja mustasilmäiselle kortinlyöjälle.

Mutta Jack tuli kohta taas maantielle ja iski kannukset hevoisen kupeisin. Hiljaisten metsäin ja vesi-uurrosten sijasta näki hän nyt osia ja hieta-töyryjä, paljaita kumpuja ja lahonevia puunrunkoja; ne osoittivat, että hän taas läheni sivistystä. Sitte tuli kirkontorni näkyviin; hän tiesi siis, että hän oli saapunut perilleen. Muutaman minuutin kuluttua, kopistelivat hevoisen kaviot ahdasta katua vasten, joka vuoren juurella katosi ojien, sulkujen ja särettyjen kallioin sekasokaisiin jäännöksiin. Hän astui alas Magnolia-hotellin edustalle ja meni ruokasalin lävitse, josta pitkä pimeä käytävä vei eräälle ovelle; hän avasi sen omalla avaimellaan ja astui huonosti valaistuun kammariin, jonka kalliita ja koreita huonekaluja aika sekä huono hoito olivat pilanneet. Pilkut ja raamut, jotka eivät kuuluneet alkuperäiseen kuosiin, rumensivat kirjailtua sohvapöytää. Tikatut nojaustuolit olivat vaalenneet ja makuusohvan viheriässä sametissa, jolle Jack oli heittäynyt, näkyi jalkapuolessa Wingdamin punaisen savimaan jälkiä.

Jack lauloi taas häkissään. Hän loikoi liikkumatonna, katsellen vastaisella seinällä riippuvaa kirjavasti väritettyä maalausta, jossa nuori nainen punaisine poskineen ja uhkeine muotoineen oli kuvattu. Ensikerta juolahti hänen mieleensä, ettei hän luultavasti koskaan rakastuisi semmoiseen naiseen, jos hän sitä tapaisikin. Hänen mielessään haamoitti kentiesi toisenlainen hempulainen.

Joku koputti samassa ovea. Nousematta nykäisi Jack eräästä nuorasta, joka oli köytetty lukkoon; ovi lensi auki ja mies astui sisään.

Äsken tullut oli pitkä ja harteva; hän oli voimakas ja uljas näöltään, mutta irstaisuus oli tehnyt hänen kauniita kasvojaan pahan näköisiksi. Hän näytti sillä hetkellä olevan väkeväin juomain vaikutusten alaisena, sillä hän säpsähti, Jackia huomatessaan, katsoi häneen himeillä silmillä ja sammalsi tavoittelevaisesti:

"Minä luulin, että — että Kati oli täällä". — Jack Hamlin hymyili noin halveksivaisesti, kuin Wingdamin kyytivaunuissakin, matkatoveriensa kohteliasta käytöstä huomatessaan. Hän oli tarpeeksensa levännyt, nousi istualle ja oli valmis toimituksiin.

"Ethän suinkaan tullut kyytivaunuissa?" jatkoi tulokas, "vai niinkö teit?"

"En", vastasi Jack. "Ne jäivät minulta Scott'in lautalle. Ne ei puolessa tunnissakaan vielä joudu tänne. Noh, Brown! millä kannalla ovat asiat?"

"Saakelin huonolla", sanoi Brown ja hänen kasvoissaan näkyi äkisti hiukan toivottomuutta. "Jack! Minä olen taas, piru vieköön, typötyhjä rahasta", jatkoi hän ynisevällä äänellä, joka kuului vielä surkeammalta, hänen voimakkaasen näköönsä katsoen. "Etkö voi auttaa minua ja maksupäiväksi antaa minulle noin sata dollarsia? — Minun täytyy lähettää rahoja vaimolleni ja — — sinä olet paitsi sitä monta kertaa voittanut minulta sen verran; piru minut periköön, jos et sitä ole tehnyt".

Viimeiset lauseet eivät tainneet olla aivan ajatusopin mukaiset, mutta
Jack ei pannut sitä huoliaksensa ja ojensi vieraalleen anotun summan.

"Tuo puhe vaimostasi on näissä asioissa sangen ikäväksi kulunut", muistutti hän sivumennessä. "Mikset sano suoraan, että tahdot panna ne rahat peliin? — Sinä, perkele vie, et ole paremmin nainut kuin minäkään".

"Seis siinä!" sanoi Brown pikaisesti vakaaksi muuttuen, ikäänkuin kultaan koskeminen jo olisi antanut hänelle takaisin jonkunmoisen arvoisuuden. "Henkeni ja autuuteni päälle! minulla on vaimo ja saakelin hempeä vielä päälliseksi, vaikka itsekin sen sanon — tuolla Valtioissa. Kolme vuotta on siitä, kuin häntä näin ja vuosi siitä kuin hänelle kirjoitin. Kun saan asiat parempaan järjestykseen ja kirottu kaivos alkaa tuoda takaisin hintansa, aivon minä lähettää häntä noutamaan".

"Mutta Kati sitte?" sanoi Jack, hymyillen kuin ennenkin.

Mr Brown koetteli vastaukseksi vetää suutansa veijarimaiseen nauruun; hän luuli siten peittävänsä hämiään, mutta hänen veltostunut muotonsa ja viinan pimittämät aivonsa eivät siihen oikein taipuneet; hän virkkoi ujomaisesti:

"Mitä helvettiä! eikö mies saisi elää hiukan vapaasti, kun niin tahtoo — vai kuinka, Jack? — Mutta mitä sanot siihen, jos erän löisimme? Minä panen — sata dollarsia!"

Jack katseli kelpo kumppaniansa omituisilla silmillä. Hän taisi tietää, että mies ennakolta oli tuomittu rahojansa menettämään ja katsoi paremmaksi, että ne rikastuttaisivat hänen kuin jonkun muun lompakkoa. Hän nyykähytti päätänsä ja veti tuolin pöydän äärelle. Samassa tuokiossa koputti joku hiljaa ovea.

"Se on vaan Kati", sanoi Mr Brown.

Jack veti teljen syrjään ja ovi aukeni. Mutta ensikerta eläissään horjui hän taaksepäin, vallan hämmästynyt ja säikähtynyt; ensikerta eläissään punastui hän tukan rajalle asti. Sillä hänen edessään seisoi sama nuori nainen, jonka hän oli auttanut Wingdamin kyytivaunuista; Brown pudotti kortit ja tervehti häntä kummallisella naurulla:

"Vaimoni, saakeli soikoon!"

Huhu kertoo, että Mrs Brown hyrähti itkuun ja ajoi hänen päällensä nuhteita. Minä näin saman naisen kolme vuotta myöhemmin enkä hevin usko, että hän sillä tavalla oli pannut kauniit silmänsä altiiksi. Wingdamin sanomalehden ensi-numero sisälsi päällekirjoituksella "Mieltä liikuttava kohtaus", seuraavan kertomuksen: "Viimeviikolla tapahtui kaupungissamme yksi niitä kauniita ja liikuttavia sattumuksia, jotka ovat Kalifornialle omituiset. Erään sangen etevän kaivoksenomistajan vaimo, joka oli kyllästynyt Idän imelään sivistykseen ja kylmään ilmanalaan, päätti hakea jalomielistä miestänsä Kalifornian kultaisilta rannoilta. Aikomustansa miehelle ilmoittamatta, läksi hän rohkeasti pitkälle matkalleen ja saapui tänne viimeksikuluneen viikon lopulla. Miehen iloa on helpompi arvata kuin kuvailla. Yhteenyhtymys taisi olla sanomattoman liikuttava. Me toivomme, että useat noudattaisivat hänen esimerkkiään".

* * * * *

Emme tiedä oliko hänen vaimonsa vai onnistuneet kauppa-tuumat sitä vaikuttaneet, vaan varma totuus on, että Mr Brownin asiat siitä hetkestä alkain yhä paremmalle kannalle joutuivat. Hän lunasti kumppaniensa osakkeet "Nip ja Tuck-kaivoksessa" rahoilla, jotka hän muutamain väitöksen mukaan oli saanut uhkapelillä; toiset arvelivat, että Mr Jack Hamlin oli ne lainannut hänelle. Hän rakensi ja koristi sisältä uuden Wingdamin hotellin, jossa kauniin Mrs Brownin suuren kansansuosion takia ei koskaan puuttunut vieraita. Brown valittiin kunnallis-neuvoston jäseneksi ja hän lahjoitti isoja summia kirkoille. Hän tuli, sanalla sanoen, kohta kaupungin arvossapidetyksi kuntalaiseksi ja äsken tehty katu pantiin hänen nimikokseen.

Huomattiinpa kuitenkin, että hän sitä myöten kuin hän tuli rikkaammaksi ja kunnioitetuksi, myöskin vaaleni, laihtui ja tuli levottomaksi. Sitä myöten kuin hänen vaimonsa nousi korkeampaan suosioon, tuli hän äreämmäksi ja hätäisemmäksi. Hän oli kaikista aviomiehistä nöyrin ja mustasukkaisin. Hän ei millään tavalla hillinnyt vaimonsa vapautta, mutta ihmiset kuiskasivat, että niin tapahtui, koska hänen ensimmäinen ja ainoa koetuksensa sinnepäin oli nostattanut Mrs Brownissa vihanpuuskan, joka pelästytti miestä vaikeneman.

Useat näistä juorujutuista olivat tietysti lähteneet niitten naisten huulilta, joitten kanssa kaunis Mrs Brown onnellisesti oli kilvoitellut Wingdamin herrain ritarillisesta kohteliaisuudesta. Hänen puolustukseksi täytyy toki mainita, että häntä, hänen tulosta alkain, oli kohdeltu sellaisella jumaloitsemisella, että se olisi voinut viedä vakaammankin pään kieroon eikä suinkaan ylentänyt tahi jalostanut hänen vaimollista luonnettaan. Brown älysi epäselvästi kaikki nämät asiat; mutta hänen ainoa uskottunsa oli Jack Hamlin, jonka huono maine tietysti esteli häntä oikein tuttavan tavalla käymästä tuossa perheessä; hänen käyntinsä tulivatkin yhä harvemmiksi.

Oli Juhannusaika ja kuunvaloinen ilta; kaunis, mustasilmäinen ja punaposkinen Mrs Brown istui pylväikössä, tuoksuavaa iltatuulta ihaellen ja paitsi sitä, pelkään mä, nauttien toista suitsutusta, joka ei ollut yhtä viaton ja kylmähkö. Eevesti Starbottle ja tuomari Boompointer sekä ulkomaan matkailija osoittivat hänelle paraikaa harrasta kunnioitustaan. Mrs Brown oli erinomaisen hyvällä mielellä.

"Mitä tuolla tiellä katselette?" kysyi kohtelias eevesti, älyttyään, että Mrs Brownin huomio vasta oli kääntynyt toisapäin.

"Pölyä", vastasi Mrs Brown huoaten. "Ainoastaan rouva 'Siniparran' lammaslaumaa!"

Eevesti, jonka kirjalliset tiedot harvoin ulottuivat laajemmalle kuin
viimeiseen sanomalehteen saakka, käsitti tuon lauseen sanasta sanaan.
"Tuo ei ole mikään lammaslauma", virkkoi hän, "se on ratsasmies.
Tuomari, eikö se ollut Jack Hamlinin kiplo?"

Mutta tuomarilla ei ollut mitään ajatusta siitä asiasta ja koska Mrs Brown oli ilmoittanut, että ilma tuli varsin kylmäksi, luopuivat he tarkemmista tutkimisista ja menivät sisään.

Mr Brown oli tallissa, mihin hän puolenpäivän jälkeen tavallisesti vetäytyi. Hän tahtoi kentiesi siten osoittaa, että hän halveksi vaimonsa ihailijoita; kentiesi oli se myöskin hänestä, niinkuin ylimalkain heikkoluontoisten ihmisten mielestä, hauska harjoittaa rajatonta valtaa alhaisempain luontokappaleitten yli. Hän oli sanomattoman tyytyväinen, kun hän sai opettaa ratsuksi ja taltuttaa vaaleanruskeaa tammaa, jota hän mielin määrin voi lyödä tahi hyväillä, mutta hän ei voinut samalla tavalla kohdella puolisoansa.

Tallissa huomasi hän entuudesta tunnetun harmaan kiplon, joka äsken oli talutettu paikoilleen ja jonka omistajan hän, muutaman tuokion etsittyään, löysi hevoisen läheltä. Brownin tervehdys oli ystävällinen ja sydämellinen; Jack Hamlinin jotenkin väkinäinen. Mutta Brownin hartaisin pyyntöihin suostuen seurasi Jack kohta tämän jälestä takaportaita myöten ylös pieneen kammariin, jonka ikkunat antoivat tallille päin. Kammari oli koristamaton ja siinä oli ainoastaan sänky, pöytä, muutamia tuolia sekä hylly, jolla pyssyn ja ruoskan sija oli.

"Tämä on minun kotini, Jack, tämä vaan", sanoi Brown huoaten ja heittihe sängylle; ystävälleen viittasi hän tuolin istumapaikaksi. "Vaimoni asunto on huoneen toisessa päässä. Nyt on enemmän kuin kuusi kuukautta siitä kuin elimme yhdessä tahi tapasimme toisiamme muulloin kuin syödessä. Se on huoneen isännälle hiukan sopimatonta — vai kuinka?" sanoi hän väkisin nauraen. "Mutta iloinen olen, kun sain nähdä sinut, saakelin iloinen". Hän ojentihe ulos sängystä pudistaaksensa Jackin kylmää kättä. "Minä käskin sinut tänne ylös, sillä minä en tahtonut jutella sinun kanssasi tallissa — vaikka koko kaupunki kuitenkin jo tietää koko sen asian. — — Älä sytytä kynttilää! — — Voihan tässä yhtä hyvästi tarinoida kuutamollakin. Nosta jalkasi ikkunanlaudalle ja istu oikein mukavasti sillaikaa kuin kuuntelet. Putelissa on viinaa".

Jack ei käyttänyt tuota ilmoitusta hyväkseen. Brown kääntyi seinälle päin ja jatkoi:

"Jos en olisi niin hiton rakastunut vaimooni, niin en huolisi asiasta yhtään. Mutta rakastan häntä niinkuin minä teen ja nähdä hänen tällä tavalla peuhaavan, jota estääkseni en voi panna tikkua ristiin — — se se tuiki tappaa minut — peräti näivettää. — Mutta sangen iloinen olen, kuin sain tavata sinua, Jack poikaseni!"

Hän hapuili hämärässä, kunnes hän taas oli löytänyt ja pudistanut kumppaninsa kättä. Hän tahtoi pitää sitä omassa kädessään, mutta Jack veti sen pois ja pisti sen liivien alle, huolimattomasti kysyen:

"Kuinka kauan on asia ollut tällä kannalla?"

"En tiedä. — Siitä alkain kuin hän palasi tänne. Silloin, Jack, olin minä helvetin sika — semmoinen olen vieläkin — — mutta en minut ennenkuin silloin tiennyt kuinka rakastunut olin häneen. Ja hän ei ole ollut kuin sama ihminen sen päivän jälkeen".

— — — "Mutta se ei vielä ole mitä pahinta, Jack; ja siitä juuri tahdoin keskustella sinun kanssasi. Asia ei ole suora sillä ettei hän huoli minusta ollenkaan; — että hän teeskentelee jokainoan töllön edessä, joka vaan pistää nenänsä tänne — se on muutamain naisten luonnollisena tapana eikä he sillä tarkoita mitään pahaa. Mutta Jack — minä luulen — minä luulen, että hän rakastaa jotakin toista miestä. — — Jack, älä nouse — — jos pistoolisi ovat sinulle vaivaksi, niin riisu ne pois".

"Kuusi kuukautta ja vähän päällekin on hän ollut äkäisen ja alakuloisen näköinen, on hän ollut arkahermoinen, herkkäpelkoinen ja muuta semmoista. Ja toisinaan hän katselee minua niin herttaisen surkeasti, kuin hänen melkein olisi minua sääli. — — Ja sitte hän myöskin kirjoittaa jollekulle. Ja — — viimeviikolla on hän koonnut kaikki omat kalunsa — korukalut sekä kalliit kivet — Jack! minä luulen — minä melkein luulen, että hän aikoo lähteä tiehensä. Minä voin kärsiä kaikki paitsi sitä, että hän kuin varas pujahtaisi pois —".

Brown painoi kasvonsa tyynyihin ja muutamain minuuttien kuluessa ei kammarissa kuulunut muuta kuin pöytäkellon tikittäminen uunin reunuksella. Jack sytytti sikarin ja muuttihe aukinaiselle ikkunalle. Kuu ei enää paistanut kammariin ja sänky oli jäänyt pimeään.

"Jack! Mitä minun pitää tehdä — — mitä neuvoa sinä annat?" virkkoi viimein pimeästä tuleva ääni.

Vastaus ikkunalta kuului vakaasti ja arvelematta:

"Aja miehen jälkiä ja laukaise hänelle luoti otsaan".

"Jack! mutta —"

"Sen hän kyllä on ansainnut".

"Mutta luuletko, että hempukkani sitte tulee takaisin?" — Jack ei vastannut, vaan muuttihe ikkunalta likemmäksi ovea.

"Jack, älä vielä mene! Sytytä kynttilää jos tahdot ja istu tähän pöydän ääreen. Se on lohduttavaa nähdä sinua, jos ei muuta mitään olisikaan".

Jack arveli, mutta noudatti sitte hänen tahtoaan. Hän veti lakkaristansa esille korttileikin ja sakasi sitä, sänkyyn päin katsoen. Mutta Brownin naama oli yhä vaan kääntynyt seinään päin. Kun Jack oli sekoittanut kortit, nosti hän ja antoi kortteja vaihetellen pöydän vastaiselle puolelle ja itselleen. Ensimmäinen oli kaks-silmä; hänen oma korttinsa oli kuningas. Hän sakasi, nosti ja antoi taas. Tällä kertaa sai luultu vastaanpelaaja rouvan, Jack itse viisikon. Hänen näkönsä selkeni ja hän sakasi vielä kerran kortit. Toinen sai nyt taas kaks-silmän, Jack kuninkaan. "Kaksi kertaa kolmesta", sanoi Jack kuuluvasti.

"Mitä sanoit, Jack?" kysyi Brown.

"Ei mitään".

Jack koetteli sitte heittää noppia, mutta hän viskasi aina kuusi-silmää ylöspäin ja luultu vastaanpelaaja tuli tappiolle. Tottumuksen mahti tuntuu toisinaan tukalalta.

Brown oli sillaikaa nukkunut, murheista väsyneenä. Jack siirsi tuolin ikkunan lähelle ja katsoi kattojen ylitse alas lepäävään kaupunkiin, jonka tuikkia hahmoviivoja sekä jyrkkiä väriä kuu paisteellaan lauhdutti ja sulostutti. Hän voi sikeässä hiljaisuudessa kuulla veden lorinaa kanavoissa ja kuusten huminaa vuorilla. Hän katsahti ylöspäin ja samassa lensi vilahtava tähti alas ilman heloittavalta kannelta. Senperästä seurasi tuokion kuluttua toinen tähti ja vielä kolmaskin. Jackin päähän pölähti aate. Jos tähti vielä viidentoista minuutin kuluessa putoisi, niin — — Hän istui siinä kello kädessä puolenkin tuntia, mutta semmoista ilmausta ei enää näkynyt.

Kello löi kaksi ja Brown vielä makasi. Jack lähestyi pöytää ja otti lakkarista kirjeen, jota hän kynttilän liputtavassa valossa luki. Se sisälsi ainoastaan yhden rivin, joka oli naisen käsialaa:

"Tule kello kolme kevykääsissä puiston muurille."

Makaaja kääntyi levottomasti ja heräsi.

"Jack, oletko täällä?"

"Olen."

"Älä vielä mene! — Kumma on, Jack, minä näin paraikaa unta — — näin unta entisistä ajoista. Minusta oli kuin Susie ja minä taas olisimme menneet vihille ja pappina oli — aika hullumaisesti! — sinä."

Kortinlyöjä nauroi ja istuutui sängylle, yhteen kääritty paperi kädessään.

"Se oli hyvä ennusmerkki, vai kuinka, Jack?" kysyi Brown.

"Hyvää on toivomista. Kuules, poikaseni, eikö olisi parasta, että nousisit?"

"Poikanen", jota niin ystävällisesti oli kehoitettu, nousi Jackin ojennetun käden avulla.

"Tahdotko sikaria?"

Brown vastaanotti hajamielisenä sen sikarin, jonka Jack ojensi hänelle.

"Tulta?"

Jack pusersi kirjeen kokoon, sytytti sitä kynttilästä ja ojensi kumppanille tulta. Hän piti siitä edelleen kiinni, kunnes se oli melkein kokonansa palanut ja laski tähteet — kuin hehkuvan tähden — menemään ikkunasta. Hän näki sen putoavan sekä sammuvan hämärään ja palasi sitte ystävänsä luoksi.

"Poikaseni!" sanoi hän, painaen kätensä Brownin leveille olkapäille, "viiden minuutin perästä olen taas matkalla ja poissa kuin tuo kipinä — ja taitaapa viipyä kauankin, ennenkuin yhteen yhdymme. Mutta ennenkuin lähden, niin kuule neuvoni: myy kaikki mitä sinulla on, ota vaimosi mukiisi ja muuta muualle. Tämä paikka ei ole sopiva sinulle eikä hänelle. Sano hänelle, että niin täytyy tapahtua, — pakoita häntä, jos hän ei tahdo. Älä sitä valittele, ettet voi olla pyhänä miehenä ja vaimosi enkelinä. Ole mies — muista, että hän on nainen. Älä ole helvetin hassu. Hyvästi!"

Hän tempasi itsensä irti Brownista ja juoksi alas portailta. Tallin ovella tarttui hän torkkuvan rengin kaulukseen ja pudisti häntä.

"Satuloitse hevoistani viidessä minuutissa; muuten minä —".

"Rouva sanoi, että teille piti varustaa kevykääsit", änkytti mies.

"Kääsit hitoille!"

Hevoinen tuli satuloituksi niin pian kuin pelästyneen miehen tutajavat sormet sitä voivat toimittaa.

"Onko mitään tapahtunut, Mr Hamlin?" sanoi hän. Niinkuin kaikki hänen virkakumppaninsa ihmetteli hän herran tulista intoa ja oli todellakin huolissaan hänen menestyksestä.

"Pois tieltä!"

Mies siirtyi säikähtyneenä syrjään. Kiroten iski Jack kannukset hevoiseen ja ajoi täyttä laukkaa tietä myöten. Silmänräpäyksessä oli hän kadonnut kauas ja näkyi siellä kuin pölypilvi ikään. Samassa nähtiin, että loistava tähti luopui siskojensa keskuudesta ja lensi tummansinisestä taivaasta häntä vastaan.

Monen peninkulman takana kuulivat uutisasukkaat tien varrella varhain aamulla äänen, joka heleänä kuin kiurun lauloi etäällä metsässä. Ne, jotka vielä makasivat, kääntyivät kovilla vuoteillaan uneksiaksensa nuoruudesta, rakkaudesta ja aikoja sitte kadonneesta onnesta.

Päivettyneet miehet ja levottomat kullanhakijat, jotka jo olivat työssä, taukosivat tuokioksi ja nojautuivat lapioillensa kuunnellakseen haaveksivaa mieronkiertäjää, joka ratsasti ulos avaraan maailmaan, ruusunkarvaista aamuruskoa kohti.

End of Project Gutenberg's Tarinoita Kalifornian kultamailta, by Bret Harte