I.
RICHARD WAGNERIN ELÄMÄ.
Eräs pieni ja vaatimaton, tosin kolmikerroksinen talo Leipzigissä on se paikka, jossa Richard Wagner toukokuun 22 p:nä 1813 ensi kerran näki päivänvalon yhdeksäntenä ja viimeisenä poliisiaktuario Carl Friedrich Wilhelm Wagnerin ja tämän puolison Johanna Rosinan, o.s. Bertz, lapsilaumasta. Richardin isä, joka oli intohimoinen kirjallisuuden ja näyttämötaiteen ystävä — hän esiintyi itsekin monissa sen ajan amatöörinäytännöissä! — kuoli puoli vuotta poikansa syntymän jälkeen. Leski meni v.1815 uusiin naimisiin taidemaalari ja näyttelijä Ludwig Geyerin kanssa, jolloin tämä sai hartioilleen lesken suuren lapsiparven, ollen "hellästi huolehtiva ja hyvä isä." Perhe muutti pian Dresdeniin, jonka hoviteatterissa Geyer oli saanut paikan. Hänen toivomuksensa oli, että Richardista tulisi taidemaalari — poika oli nimittäin perin heikkorakenteinen ja sairaloinen, minkä vuoksi Geyer arveli juuri taidemaalarin uran hänelle sopivimmaksi, — poika ei taas puolestaan tuntenut minkäänlaista kutsumusta piirustamiseen eikä maalaamiseen. Teatteri sitävastoin kiinnitti väkevästi hänen mieltään, ja voi kuvitella hänen onneaan, kun hän sai esiintyä muutamissa lapsiosissa, m.m. trikoihin puettuna siipiselkäisenä enkelinä eräässä Saksin kuninkaan kunniaksi esitetyssä tervetuliaisnäytelmässä.
Kuusivuotiaana pääsi Richard maalle. Tarkoituksena oli saada hänelle reipasta poika- ja tyttöseuraa — mutta tätä maallaoloaikaa kesti vain vuoden, sillä Geyer sairastui ankarasti ja kuoli. — Richard Wagner oli taas isätön. Ennen Geyerin kuolemaa oli Richard oppinut soittamaan pianolla kaksi silloin muodissa ollutta musiikkikappaletta, "Üb' immer Treu und Redlichkeit" ja "Jungfernkranzs" jotka hän sai soittaa kasvatusisälleen tautivuoteen viereisessä huoneessa. Muistelmissaan hän kertoo: "Kuulin hänen silloin heikolla äänellä sanovan äidilleni: 'Onkohan hänellä taipumusta musiikkiin?' Aikaisin aamulla, kun hän (Geyer) oli kuollut, tuli äiti lasten huoneeseen, sanoi jokaiselle lapselle jotain, ja virkkoi minulle: 'Sinusta hän aikoi tehdä jotain.' Wagner muistaa kauan ajatelleensa, että hänestä 'tulee jotain'." Geyer siis oli huomannut, mihin suuntaan pojan taipumukset vetivät, mutta ei saanut niitten kehittämisestä huolehtia.
Isällisen huoltajan sai perhe sitten eräästä Geyerin veljestä. Tämä vei 8-vuotiaan Richardin Eislebeniin, jossa poika sai olla vuoden päivät. Eisleben näyttää tehneen poikaan voimakkaan vaikutuksen, sillä hän sanoi eräälle tuttavalleen myöhemmin: "Kaupunki herätti minussa erikoista mielenkiintoa; tiesin, että suuri Luther oli syntynyt tässä kaupungissa; hän oli yksi lapsuuteni sankareita." Eislebenistä hän palasi Dresdeniin, jossa hänet v. 1823 pantiin Kreuz-kouluun, sillä äiti tahtoi hänestä lukumiestä, koska ei toivonut, että Richardista tulisi näyttelijä kuten neljästä toisesta sisaruksesta oli tullut. Kreuz-koulua kävi Richard vuoteen 1827 ja kertoo tästä opiskelustaan: "Minua pidettiin koulussa hyvänä kirjallisuuspäänä; jo kolmannella luokalla olin kääntänyt runomittaan Odysseian kaksitoista ensimmäistä kirjaa." Hänen mieliaineitaan olivat kreikka ja latina, historia ja mytologia. Mutta antiikin sankarien ja nerojen rinnalla oppi hän ihailemaan myös William Shakespearea. Voidakseen alkukielellä tutustua suuren englantilaisen näytelmäneron teoksiin hän ryhtyi opiskelemaan englanninkieltä. Shakespearea lukiessa heräsi hänessä myös ajatus suuren murhenäytelmän sepittämisestä. Näytelmän nimeksi oli aiottu "Leubold". Wagner itse kertoo: "Minä suunnittelin suurta murhenäytelmää, joka oli suunnilleen yhdistelmä Hamletista ja 'Kuningas Learista’; suunnitelma oli kerrassaan suurenmoinen: kaksiviidettä henkilöä kuoli näytelmän kuluessa, ja minä huomasin näytelmää kirjoittaessani olevani pakotettu antamaan useimpien kuolleitten palata takaisin haamuina, koska viimeisessä näytöksessä näyttelijät muuten olisivat olleet tyystin lopussa." Kaksi vuotta tämä näytelmä askarrutti hänen mieltään. — Erään luokkatoverinsa kuoleman johdosta kirjoittamastaan runosta hän sai koulussa palkinnon, mikä herätti 12-vuotiaassa pojassa ajatuksen, että hänestä voisi tulla suuri runoilija.
Vuoden 1827 lopulla muuttaa rouva Wagner-Geyer lapsineen takaisin Leipzigiin. Siellä Richard vasta tulee huomaamaan oikean kutsumuksensa, mutta kerrottakoon tässä sitä ennen Dresdenissä saadusta soitonopetuksesta Wagnerin omilla sanoilla: "Muuan kotiopettaja, joka opetti minulle Cornelius Neposta, sai tehtäväkseen myös pianonsoiton opetuksen; tuskin olin ensimmäisistä sormiharjoituksista päässyt, kun salaa, aluksi ilman nuotteja, opettelin itsekseni soittamaan 'Taika-ampujan' alkusoiton; opettajani kuuli sen kerran ja sanoi, ettei minusta tule mitään. Hän oli oikeassa, sillä en ole koko elinaikanani oppinut soittamaan pianoa."
Huomattava merkitys Richard Wagnerin kehityksessä on Carl Maria von Weberillä, "Taika-ampujan" säveltäjällä, joka v. 1817 oli saapunut Dresdeniin, italialaisen oopperataiteen tyyssijaan. Weberin ihanteena oli saksalainen kansallinen ooppera, ja kun "Taika-ampuja", jossa hän oli osittain toteuttanut ajatuksiaan ja ihanteitaan, esitettiin näyttämöltä, teki sen ehyt, viehättävä, melodinen, tanakka ja tervehenkinen musiikki valtavan vaikutuksen. Wagnerin tehtäväksi tuli sitten myöhemmin kehittää Weberin istuttaman kansallisen oopperan taimi, josta kasvanut valtavan suuri puu tunki kukkeat lehvänsä yli koko musiikkimaailman.
Weber siis oli Dresdenissä antanut alkusysäyksen Wagnerin musikaalisille harrastuksille. Ja Leipzigissä sai Wagner kuuluisissa Gewandhaus-konserteissa tutustua uuteen maailmaan, jonka kirkkaimpana nimenä loisti Ludwig van Beethoven. Koulunkäynti Leipzigin Nikolaikimnaasissa "maistui puulle" — Beethoven valtasi hänen ajatuksensa kokonaan. Eräässä novellissaan on hän tästä elämänsä käänneajasta kertonut seuraavaa:
"En tiedä, mille uralle minut oikeastaan oli aiottu; mutta sen muistan, että kun eräänä iltana kuulin esitettävän muuatta Beethovenin sinfoniaa, sain kuumeen ja tulin sairaaksi; ja kun sitten jälleen paranin, oli minusta tullut musiikkimies. Tästä seikasta johtuu kai, että minä, vaikka aikojen kuluessa olen tullut tuntemaan paljon kaunista musiikkia, kuitenkin eniten rakastin, kunnioitin ja jumaloin Beethovenia". "Beethovenin kuva sulautui mielessäni yhteen Shakespearen kanssa: unessa näin heidät molemmat ja puhuttelin heitä; herätessäni kylvin kyynelissä."
Lähimpiä seurauksia siitä suuresta ihastuksesta, jonka Beethoven oli hänessä herättänyt, oli, että hän päätti varustaa aikaisemman "Leubold"-murhenäytelmänsä musiikilla, kuten suuri mestari sävelin oli lisännyt Goethen "Egmontin" tehoa ja vaikuttavuutta. Näin oli Wagner jo tietämättään antautunut sen ajatuksen lumoihin, joka teki hänestä myöhemmin varsinaisen saksalaisen musiikkidraaman luojan. Uskoen pystyvänsä luomaan "Leuboldin" musiikin menee hän erääseen musiikkilainakirjastoon ja ottaa sieltä lainaksi Logierin oppikirjan kenraalibassosta, ryhtyen mitä suurimmalla innolla tätä tutkimaan. Vaikeudet, joita näyttää nousevan tielle, vain lisäävät hänen intoaan. Perheen vastustuksesta huolimatta — äiti toivoi yhä vielä pojastaan "leipätyön" tekijää! — jatkoi Richard syventymistään musiikin ja sävellystaidon salaisuuksiin. Harmoniaopissa oli hänen opettajanaan muuan orkesterinsoittaja, mutta tämä opetus ei oikein tahtonut kantaa hedelmiä: se oli Richardista liian kuivaa! Hän tutki innokkaasti Beethovenin sinfonioita, joitten partituurit kopioi itselleen, laatipa 9:nnestä sinfoniasta pianosovitelmankin, (kaksikätisesti soitettavan!), jonka lähetti Mainziin Schottille, pyytäen tätä ryhtymään kustantajaksi. Schott vastasi kuitenkin pojan suureksi suruksi kieltävästi, mutta suorittamastaan työstä hän sai kuitenkin lahjaksi ja "vaivan palkaksi" Beethovenin "Missa solemnis"-sävellyksen partituurin.
Wagner kävi ahkerasti teatterissa tutustuen näin sen ajan muotinäytelmiin ja -oopperoihin. Auberin ooppera "Porticin mykkä" teki häneen valtavan vaikutuksen. Kesällä v. 1829 — siis 16-vuotiaana — käväisi hän Magdeburgissa näyttämässä sävellyksiään musiikkitirehtööri Kühnleinille, saaden niistä arvostelun, ettei "niissä ole hiventäkään hyvää!" Tällainen tuomio tuntui nuoresta säveltäjästä ensi hetkenä varmaan hyvinkin lamauttavalta, mutta mitäpä siitä: mieli paloi eteenpäin, eteenpäin voittoihin musiikin ohdakkeisella polulla.
Huhtikuussa v. 1830 siirtyi Wagner Nikolai-koulusta Tuomas-kouluun. Hänen ahkeruutensa ei tässäkään opinahjossa ollut erikoisen suuri, sillä into säveltämistyöhön vei voiton kaikesta muusta. Jouluna v. 1830 hänen suuri orkesterialkusoittonsa (B-duuri) esitettiin Leipzigissä musiikkitirehtööri H. Dornin johdolla. Wagner itse sanoo tätä myöhemmin tietymättömiin kadonnutta alkusoittoa "typeryyksiensä huippusaavutukseksi". Tutkijain työtä helpottaakseen oli hän kirjoittanut partituurin kolmea eriväristä mustetta käyttäen: jouhisoittimien äänet oli merkitty punaisella, puupuhallus-soittimien vihreällä ja vaskisoittimien mustalla musteella! "Beethovenin sinfonian piti olla pelkkä Pleyelin sonaatti tämän ihmeellisesti sommitellun alkusoiton rinnalla", sanoo Wagner, ollen itse siihen aikaan tietenkin vakuutettu sävellyksenä tavattomasta arvosta. Mutta yhtä vakuutettu ei ollut orkesteri: se asettui jyrkästi vastustamaan sellaisen sävellyksen esittämistä, jossa kaiken muun hyvän lisäksi rumpu joka neljännen tahdin jälkeen paukahti fortissimossa! Dorn kertoo, että hämmästynyt kuulijakunta ei tiennyt, miten orkesteri lavalla oikeastaan oli asiat, kun soittajat pitkällisen "sekamelskan" jälkeen laskivat soittimet käsistään ja alkusoitto oli päättynyt: "yleisö luuli vielä tulevan jotain miellyttävämpää kuultavaa".
Dorn lohdutti Wagneria tappion johdosta sanoen löytäneensä sävellyksessä "jotain kunnioitusta herättävää". Tämä tunnustus kannusti jälleen Wagneria antautumaan musiikkiuralle. Erotutkintoa suorittamatta hän erosi Tuomas koulusta ja kirjoittautui helmik. 23 p:na 1831 yliopistoon, opiskellakseen filosofiaa ja estetiikkaa. Nimensä hän kirjoitti "Musiikki"-sarekkeeseen. "Humussa ja sumussa" kului alkuaika yliopistossa, luvut ja musiikinharrastuskin saivat jäädä syrjään. Pian hän kuitenkin kyllästyi ylioppilashurjistelujen tyhjyyteen, ja ryhtyi entistäkin innokkaammin jälleen jatkamaan musiikkiopintojaan.
Wagner sai opettajakseen Tuomas-kirkon kanttorin Theodor Weinligin (synt. 1780, kuollut 1842). Tätä opettajaansa hän saa kiittää varsinaisesta kehityksestään ja mitä perinpohjaisimmista teoreettisista tiedoistaan. Weinligilla ei — Wagnerin kertoman mukaan — ollut mitään erikoista metodia, mutta hän osasi opettaa niin että siitä oli oppilaalle hyötyä. "Hän valitsi jonkun kappaleen, useimmiten Mozartin sävellyksen, kiinnitti huomiota sen yleisrakenteeseen, yksityisten osien laajuuteen ja suhteeseen, huomattavimpiin modulatsioneihin, teemojen lukumäärään ja laatuun sekä rytmin ja esittämisen yleiskulkuun", kertoo Wagner. "Sitten asetti hän tehtävän: 'Teidän on nyt kirjoitettava niin ja niin monta tahtia, jaettava ne niin ja niin moneen osaan vastaavine modulatsioneineen; tulee olla niin ja min monta sen ja sen lajista teemaa'." Kuten näkyy, oli Weinlig aitosaksalainen opetuksen perusteellisuudessa, joka muistutti miltei pikkumaisuutta. Mutta Wagnerin ei tarvinnut katua, että hän oli saanut Weinligin opettajakseen. Kun tämä oli kaikki tietonsa tyhjentänyt, sanoi hän oppilaalleen: "Te olette nyt oppinut seisomaan omilla jaloillanne. Todennäköisesti ette milloinkaan opi kirjoittamaan fuugaa; mutta jos osaisitte sen kirjoittaa, saisitte siitä teknillistä itsenäisyyttä, ja kaikki muu olisi teille helppoa. — Päästän nyt teidät opista, niinkuin mestari oppipoikansa, kun tämä on oppinut kaiken, mitä mestari voi hänelle opettaa." — Mitähän Weinlig myöhemmin olisi mahtanut "oppipojastaan" sanoa!
Richard Wagnerin ensimmäiset, Breitkopf & Härtelin kustannuksella v. 1832 ilmestyneet sävellykset, pianosonaatti, poloneesi ja fantasia, olivat Weinligin opetusaikana syntyneet, ja niistä sai varsinkin viimeksimainittu hyvän arvostelun. V. 1832 esitettiin Gewandhausissa konserttialkusoitto (d- molli), joka otettiin suosiollisesti vastaan samoin kuin hieman myöhemmin esitetty suuri konserttialkusoitto (C-duuu) ja Raupachin "Kuningas Enzio"-nimiseen näytelmään sävelletty alkusoitto. Goethen "Faust" oli aiheena 7 sävellykseen, joita ei ole julkaistu. Nuoren ylioppilaan mestarituote oli C-duuri-sinfonia, joka syntyi v. 1832. Se sisälsi paljon omaperäistä sekä teemojen käsittelyyn että harmoniaan nähden antaen jo aavistuksen säveltäjänsä nerokkuudesta. Tammik. 10 p:nä 1833 tämä sinfonia — ainoa, mikä hänen kynästään on lähtenyt — esitettiin sangen hyvällä menestyksellä.
V. 1832 pistäysi Wagner Wienissä ja Pragissa, oppiakseen jotain uutta; varsinkin olisi Wien tässä suhteessa voinut tarjota paljon, ellei musiikki, jota siellä esitettiin, olisi ollut laadultaan perin ala-arvoista tai keskinkertaista. Matka Wieniin tuotti siis pettymyksen. Pragissa hän sensijaan tutustui useaan aikansa etevään musiikkimieheen, ja sikäläisen konservatorion oppilaat esittivät hänen sinfoniansa.
Kun vielä mainitsemme, että Wagner yritti oopperan säveltämistä ensi kerran v. 1832, joka yritys kuitenkin raukesi — hän oli laatinut librettonsa kerrassaan mahdottomaksi —, olemme luoneet katsauksen säveltäjän lapsuus- ja nuoruusvuosiin ja tulleet n.s. vaellusvuosiin, jotka vaativat oman lukunsa.