II.
Surua, hätää, tuskaa ja katkeria pettymyksiä toivat ne vuodet (1833—1842), joita voimme nimittää Wagnerin vaellusvuosiksi. Hänen täytyi taistella monia sekä salassa piileviä että julkisia vihollisia vastaan, mutta hän taisteli lujasti, tietoisena siitä, että todellisen suuruuden voi saavuttaa vain silloin, kun kamppailee leppymättä kohtaloa vastaan.
Saatuaan Leipzigissä sinfoniansa esitetyksi siirtyi Wagner vuoden 1833 alkupuolella veljensä kutsusta Würzburgiin, jossa viimeksimainittu oli kaupunginteatterin palveluksessa laulajana, näyttelijänä ja ohjaajana. Alkuaan oli tarkoituksena, että Wagner jossain konsertissa johtaisi jonkun alkusoittonsa, mutta kun teatterissa juuri oli kuoronjohtajan paikka avoinna, tarjottiin sitä hänelle. Hän otti tarjouksen vastaan, ja niin johti hän 10 guldenin kuukausipalkasta teatterin kuoroa näytäntökauden loppuun saakka. Kesäksi hän meni Bischofsstadtiin lopettelemaan ensimmäistä oopperaansa "Haltiattaret" (Die Feen), jonka libreton hän oli itse laatinut erään sadun mukaan. Wagner kuvaa jo tässä ensimmäisessä oopperassaan uhrautuvaa, rakastavaa naista, ja sen musiikki, joskin se — hänen oman tunnustuksensa mukaan — oli saanut paljon vaikutteita Beethovenin, Weberin, Marschnerin ja Mozartin musiikista, viittaa jo selvästi tulevaan "Lentävän hollantilaisen", "Tannhäuserin" ja "Lohengrinin" säveltäjään.
Kesä ja syksy kuluivat nopeasti uutterassa työssä. Syyskuussa oli alkanut uusi näytäntökausi, ja Wagner oli jälleen kiinnitetty teatterin palvelukseen kuoronjohtajana. Mutta kun "Haltiattarien" viimeinen nuotti oli paperilla — se tapahtui uutena vuotena 1834 —, tunsi Wagner kyllästymistä Würzburgissa oloon ja palasi takaisin Leipzigiin toivoen siellä saavansa teoksensa esitetyksi. Niin ei kuitenkaan käynyt, eikä Wagnerin ollut suotu koko elämänsä aikana nähdä tätä oopperaansa näyttämöllä. "Haltiattaret" esitettiin näet ensi kerran vasta kesäkuussa v. 1888 Münchenissä, jonka oopperanäyttämöllä se yhä vielä kuuluu "ensiluokan nähtävyyksiin", kuten eräs Wagnerin elämän kuvaaja sanoo. Vain Würzburgissa ja Magdeburgissa, jonne Wagner myöhemmin siirtyi erään oopperaseurueen kapellimestariksi, sai hän johtaa muutamia osia oopperansa musiikista, saavuttaen niillä melko suuren menestyksen.
Vuosi 1834 merkitsee käännekohtaa Wagnerin kehityksessä. "Haltiattarien" tuottama pettymys — hän kun ei saanut sitä missään esitetyksi — ja Bellinin "Romeo ja Julia"-oopperan näkeminen saivat hänessä aikaan merkillisen muutoksen. Hän oli 21 vuoden ikäinen, siis täynnä pursuavaa, tulista nuoruusvoimaa, joka ikuisen luonnonlain mukaisesti ei enää tyytynyt idealistis-romanttiseen maailmankatsomukseen. Silloinen nuorsaksalainen kirjallinen suunta niin sanoaksemme ohjattomine vapaudenkaipuineen ja -harrastuksineen veti häntä puoleensa. Kirjailijat sellaiset kuin Heinse, Heine, Börne, Gutzkow y.m. vaikuttivat voimakkaasti hänen elämänkatsomukseensa ja tunkivat pois tieltään kaikki siihenastiset hämärät ajatukset ja tunteet. "Haltiattarien" kohtalo lienee saanut hänet ajattelemaan, että hänen kulkemansa tie ei ollut oikea. Vähäinen sysäys riitti muuttamaan epäilyksen vakaumukseksi. Sen antoi juuri Bellinin "Romeo ja Julia"-oopperan näkeminen. Ooppera itsessään oli taiteellisessa suhteessa perin mitätön, mutta Wagner huomasi siinä käytetyn keinoja, joitten vuoksi ooppera meni "suureen yleisöön". Ja niin johtui hän kuin itsestään ajattelemaan, mitä keinoja tarvitaan näyttämömenestyksen saavuttamiseksi. Hänen täytyi tällöin tunnustaa, että Bellinin musiikissa oli enemmän elämää ja lämpöä kuin saksalaisessa musiikissa, joka oli melkein pelokkaalla tunnontarkkuudella tehtyä vaivaloista järkityötä, ei sydämen pakotuksesta syntynyttä. Kesäk. 10 p:nä 1834 ilmestyi aikakauslehdessä "Zeitung für die elegante Welt" Wagnerin kirjoitelma "Saksalaisesta oopperasta". Tässä kirjoituksessa ankarasti moititaan kotimaan oloja. Wagner kirjoittaa m.m.: "Meillä on muuan ala, joka kuuluu meille, ja se on soitinmusiikki; — mutta saksalaista oopperaa meillä ei ole samasta syystä kuin meillä ei myöskään ole kansallista draamaa. Me olemme liian henkeviä ja liian oppineita voidaksemme luoda lämpöisiä inhimillisiä olentoja. Me olemme liiaksi etääntyneet siltä tieltä, jolle Mozart johti dramaattisen musiikkimme… Meidän on otettava ajasta vaarin ja koetettava saada sen uusia muotoja tarmokkaasti sovellutetuksi; ja se on oleva mestari, joka ei kirjoita ainoastaan italiaksi ja ranskaksi — vaan myös saksaksi!" Nämä muutamat kirjoituksesta lainatut lauseet antavat selvän kuvan säveltäjän aivoissa liikkuvista ajatuksista. Joko hän silloin aavisti, että hän itse oli tuleva tosi saksalaisen musiikkidraaman luojaksi?
Kesällä v. 1834 hän tuli Magdeburgiin oopperan kapellimestariksi, saaden usein "lapsellista iloa keveäin ranskalaisten muotioopperain tutkimisesta ja johtamisesta". Tämän ajan sävellystuotteita ovat muuan sinfoniakatkelma, kantaatti "Uutenavuotena 1835", alkusoitto näytelmään "Kolumbus" ja ooppera "Lemmenkielto" (Das Liebesverbot) — aihe mukailtu Shakespearen näytelmästä "Verta verrasta". Ooppera esitettiin, mutta huonolla menestyksellä. Taloudellisten vaikeuksien takia Magdeburgin teatteri hajaantui, ja Wagner, joka oli mennyt kihloihin kauneudestaan tunnetun näyttelijättären Minna Planerin kanssa, seurasi tätä Königsbergiin. Täällä solmi hän neiti Planerin kanssa marrask. 24 p:nä 1836 avioliiton, joka ei tullut onnelliseksi; syynä olivat etupäässä ne taloudelliset vaikeudet, jotka seurasivat Wagneria sen alusta alkaen. Sitäpaitsi ei Minna Planer, joka oli neljä vuotta Richardia vanhempi, kyennyt koskaan ymmärtämään miehensä suunnitelmia eikä siis osaltaan auttamaan niitten toteuttamisessa, mikä seikka sekin vaikutti osaltaan perhe elämän karillemenoon.
Königsbergissä oli Wagnerille luvattu teatterin kapellimestarin virka, mutta siihen hän pääsi vasta pääsiäisenä v. 1836. Siihen saakka piti tulla toimeen millä tavalla hyvänsä, ja Wagner tunnustaa olleensa "hyvin onneton". Koko ajan oli taisteltava mitä ankarinta hätää vastaan, ja vain kaksi omaa sävellystä syntyi sen vuoden aikana, jonka Wagner vietti Königsbergissä. Teatterin vararikko pakotti säveltäjän taasen etsimään uutta paikkaa.
Hän oli väsynyt alituisiin tukalan taloudellisen aseman aiheuttamiin perheriitoihin ja -kohtauksiin. Hänen mielensä halasi pois "ympäröivien olojen pikkumaisuudesta ja kurjuudesta". Ihminen ja taiteilija kaipasivat hänessä vapautta, ilmaa, ja siksi hänen katseensa kääntyi kohti Pariisia. Ennenkuin hän tuohon unelmiensa kaupunkiin pääsi, täytyi hänen kuitenkin olla kaksi vuotta Riiassa sikäläisen teatterin kapellimestarina. Tämä aika tuntui hänestä pelkältä kärsimykseltä, hänen kun oli pakko johtaa kaikennäköistä "oopperakamaa". Mutta Riiassa ollessaan hän sentään kirjoitti "Rienzi"-oopperansa libreton ja sävelsikin sen musiikista suuren osan. Tällä oopperalla aikoi ja tahtoi hän Pariisissa yrittää onneaan, joka varmaankin tulisi loistamaan kirkkaana, jos hän tuossa maailman kirjallisessa ja musikaalisessa keskuksessa vain kunnialla selviytyisi arvostelun kynsistä.
Kesäkuussa v. 1839 Wagner monilukuisia velkojia peläten Lähti salaa Riiasta, mukanaan vaimonsa ja uskollinen koiransa. Neljän alituisessa pelossa kuluneen vuorokauden jälkeen pakolaiset saapuivat Königsbergiin. Pillausta jatkui seikkailuista ja myrskysäistä rikas matka purjealuksella Lontooseen, jonne Wagner saapui melkein neljä viikkoa kestäneen purjehduksen jälkeen. Kun oli viikko levätty, jatkui matka Boulogne sur Mer'iin, jossa kuuluisassa kylpypaikassa siihen aikaan oleskeli kylpyvieraana yhtä kuuluisa säveltäjä Giacomo Meyerbeer. Wagner kävi näin hyvän tilaisuuden sattuessa tapaamassa maailmankuulua mestaria, näytti hänelle "Riensin" valmiit kohdat, pyysi ja sai säveltäjältä suositukset ja monta hyvää neuvoa Pariisin-matkaa varten. Kuukauden päivät vietettyään Boulogne sur Mer'issä Wagner lähti Pariisiin, jonne saapui syysk. 16 p:nä 1839.
Eräs Wagnerin silloinen ystävä on tästä Pariisiintulosta sanonut: "Siinä oikea taiteilijan uhkarohkeus! Matkustaa halki meren ja myrskyn Wäinäjoen rannalta suoraan Seinen rannalle, mukanaan vaimo, 1 1/2 oopperaa, hoikka kukkaro ja tavattoman suuri, hirveän paljon syövä newfoundlandilaiskoira, hankkimaan mainetta kaupungissa, jossa kaikki täytyi ostaa ja maksaa käteisellä, jossa ansiokkaimpienkin miesten täytyy alistua epämiellyttäviin tekoihin saavuttaakseen itselleen nimen!"
Aluksi kävi kaikki hyvin. Meyerbeerin antamat suositukset avasivat nuorelle säveltäjälle kaikki ovet. Ne, joilla oli "valta ja mahti" musiikkimaailmassa, osoittivat mitä suurinta mielenkiintoa Wagneria kohtaan. Mutta lupaukset pysyivät vain lupauksina — Meyerbeerin henkilökohtainen apukaan ei johtanut tuloksiin, mitä Wagnerin musiikkiteosten esittämiseen tulee. Muuten Pariisissa-olo kyllä oli kehittävää: Wagner solmii useita tuttavuuksia etevien musiikkimiesten kanssa. M.m. hän tutustuu Franz Lisztiin. Tämä tuttavuus jää silloin pintapuoliseksi — vasta myöhemmin se muuttuu harvinaisen syväksi ja hedelmälliseksi ystävyydeksi. — Ne kolme vuotta, jotka Wagner vietti Pariisissa, olivat raskaan alennuksen ja nöyryytyksen vuosia, mutta samalla ne kasvattivat häntä siihen suureen tehtävään ja siihen ankaraan taisteluun, joka häntä odotti. Sangen pian hän huomasi, että Pariisissa saavuttaa mainetta vain se, joka paraiten osaa imarrella ja lahjoa. Siellä menestyi vain se, joka alistui noudattamaan vallitsevan muodin oikkuja.
Vastukset, jotka Wagneria kohtasivat, olisivat heikomman luonteen jo murtaneet. Mutta Wagneria ne eivät lannistaneet, hänelle selvisi vähitellen, että hänen tehtävänsä oli saksalaisen musiikin kehittäminen, hän tunsi sydämensä aitosaksalaisuuden, jota ympärillä oleva pariisilainen kuona ei voisi saada kivettymään. Hän ryhtyi uutteriin opintoihin varsinkin oopperan alalla, eikä syyttä: ranskalaiset taiteilijat osasivat jo silloin löytää esittämiensä sävellysten sisimmän sielun ja tulkita säveltäjien ajatukset suurelle yleisölle. Tämän seikan on Wagner itse tunnustanut.
Turhaan koetti Wagner päästä Pariisissa esille. Hän ei saanut "Lemmenkielto"-oopperaansa esitetyksi, eikä tullut mitään konsertista, jonka ohjelmassa oli oleva yksinomaan hänen sävellyksiään. Sisäinen tuska ja epätoivo yltyivät. Lisäksi tuli vielä nuoren avioparin ulkonainen taloudellinen hätä. Kaikki mahdolliset esineet oli vietävä panttiin, jotta hätä ja nälkä edes joksikin ajaksi kaikkoaisivat ovelta. Ansaitakseen "jokapäiväisen leipänsä" ryhtyi Wagner eräälle kustantajalle laatimaan kaikkia mahdollisia sovituksia Donizettin, Halévyn ynnä muiden silloin muodissa olleista oopperoista. Erinäisiin musiikkilehtiin hän lähetti musiikkia koskevia kirjoitelmia, ansaiten niillä noin 3.000 frangia — mutta nämä "ansiotyöt" eivät estäneet häntä joutumasta neljäksi viikoksi velkavankeuteen, josta hän vasta ystäviensä avulla pääsi vapaaksi. Nämä ulkonaisesti tukalat olot eivät häntä sentään lamauttaneet, ja omintakeiseen sävellystyöhön hän myös sai aikaa, tällöin säveltäen "Faust"- sinfoniansa ensimmäisen — ja ainoan — osan. Vuoden 1840 lopulla hän sai valmiiksi oopperansa "Riensin", jonka lähetti heti Dresdeniin sikäläisen hoviteatterin johdolle. Vasta ahkerain ja sisukkaiden ponnistusten jälkeen ooppera vihdoin esitettiin.
Jo pitemmän aikaa hän oli suunnitellut uutta oopperaa, joka vihdoin sai nimen "Lentävä hollantilainen" (Der fliegende Holländer). Seitsemässä viikossa se tuli valmiiksi ja käsikirjoituksen kansilehdellä olevat sanat "Yössä ja kurjuudessa. Per aspera ad astra. Jumala sen suokoon. R.W." todistavat parhaiten, millaisissa olosuhteissa tämä ooppera on sävelletty. Uuden oopperansa hän lähetti Müncheniin ja Leipzigiin — kummastakin kaupungista tuli epäävä vastaus: ooppera ei sovi Saksassa esitettäväksi!
Uudet suunnitelmat mielessään tahtoi Wagner päästä pois Pariisista, joka oli hänen mielikuvituksessaan niin paljon luvannut, mutta joka ei ollut antanut muuta kuin kurjuutta, onnettomuutta, vankeutta — ulkonaisesti siis kohdellut nuorta säveltäjää kaikkea muuta kuin helläsydämisellä tavalla. Wagnerin sisäiselle kehitykselle nämä kolme Pariisissa vietettyä vuotta sensijaan olivat erittäin merkityksellisiä.
Huhtik. 7 p:nä 1842 Wagner, ollen silloin 29 vuoden ikäinen, jättää Pariisin selkänsä taakse. Ja kun hän pääsee rajan yli takaisin Saksaan, huudahtaa hän:
"Ensi kerran näin Reinin; vuolaat kyyneleet silmissä vannoin minä, köyhä taiteilija, iäti pysyväni saksalaiselle isänmaalleni uskollisena." Tämän valansa Wagner myös piti. Joskin ulkonaiset olosuhteet monesti pakottivat hänet lähtemään pois muihin maihin, pysyi hän sisäisesti aina suuren isänmaansa uskollisena poikana.