III.
Kotimaahansa palattuaan asettui Wagner Dresdeniin, sieltä pistäytyen lyhyillä käynneillä Leipzigissä ja Berlinissä. Varakkaat leipzigiläiset sukulaiset antoivat hänelle vähäisen rahasumman ensihätään käytettäväksi, ja lyhyen aikaa oli Wagner puolisoineen Teplitzin kylpypaikassa, jossa laati luonnoksen "Tannhäuser"-oopperaan. Dresdenissä alkoivat elok. 1 p:nä 1842 "Rienzin" harjoitukset. "Rienziä" on Wagner sanonut "nuoruudensynnikseen" — yleisesti tunnettuahan on, että taiteilijat myöhemmällä iällään useinkin tuomitsevat kelpaamattomiksi aikaisemmat tuotteensa, jotka ovat syntyneet jonkun sittemmin vastenmieliseksi käyneen "koulun" vaikutuksesta. Voidaan kyllä sanoa, että "Rienzi" "kiltisti astuu Pariisin sankarioopperain jälkiä", mutta tämä ei silti oikeuta itse säveltäjääkään langettamaan tuomiotaan siitä täysin hylkäävässä muodossa. — Sinä ajanjaksona, jolloin "Rienziä" harjoitettiin, voi arvata nuoren säveltäjän nauttineen tietoisuudesta, että taivas kovien ja ankarien kärsimysten jälkeen vihdoinkin oli kirkastunut. Hän joutui työskentelemään tunnettujen laulajien ja laulajattarien kanssa, hänen ensimäiselle suuremmalle teokselleen osoitettiin lämmintä myötätuntoa, joka nousi huippuunsa ensi-illassa lokak. 20 p:nä 1842. Yleisön sai yhdellä iskulla valtaansa se nuorekas ja sankarillinen innoitus, joka oopperasta henki vastaan — ja kuusi tuntia yleisön aikaa vaatinut ooppera oli sillä hetkellä loistava voitto säveltäjälleen, jonka nimi pian tuli tunnetuksi kaikkialla Saksassa. Äskeinen maanpakolainen, koditon vaeltaja, oli äkkiä saanut osakseen ymmärtämystä ja ihailua oman kansansa keskuudessa, omalla maallaan! Se tuntui kyllä mahdottomalta, mutta totta se sittenkin oli! Tätä ymmärtämystä ei sentään kestänyt kovinkaan kauan — ensi innostus vain oli pulpahtanut esiin, pian jälleen painuakseen takaisin kuorensa alle.
Lähimpänä seurauksena "Rienzin" saavuttamasta menestyksestä oli, että Wagnerille tarjottiin Saksin kuninkaan hovikapellimestarin virka Dresdenin oopperassa. Aluksi Wagner epäröi, mutta tilaisuus päästä jatkamaan ihailemansa Carl Maria von Weberin työtä sai vihdoin hänet ottamaan vastaan tuon kunniakkaan viran helmik. 2 p:nä 1843 — sitäkin suuremmalla syyllä, kun velkojat Magdeburgin, Königsbergin, Riian ja Pariisin ajoilta yhä kiihkeämmin ryhtyivät ahdistelemaan häneltä saamisiaan. Vaikea oli kyllä ratkaisu: Wagner olisi tahtonut pysyä vapaana ja riippumattomana, voidakseen täydellä innolla ryhtyä käsiksi uusiin yrityksiin, uusiin sävellyksiin. "Olen nyt parhaassa iässäni, jolloin tuottavat voimat ovat virkeimmillään", kirjoittaa Wagner näihin aikoihin. Mutta varma ja turvattu toimeentulo oli silloisissa oloissa sentään parempi kuin vapaana ja riippumattomana olo.
Kuukautta aikaisemmin kuin nimitys hovikapellimestariksi tapahtui eli tammik. 2 p:nä 1843 oli hoviteatterissa esitetty "Lentävä hollantilainen". Menestys ei ollut niin hyvä kuin olisi ollut syytä toivoa. Kuulijat tunsivat ikäänkuin pettymystä — oli odotettu jotain "Riensin" musiikin tapaista ja saatiinkin aivan päinvastaista, kaikista teatraalisista voimakeinoista puhdasta musiikkia. "Lentävä hollantilainen" osoittautui valtavaksi sielunkuvaukseksi, synkäksi tunnelmakuvaksi. "Lentävä hollantilainen" oli sellaista, johon ei oltu totuttu; se vaati kuulijoiltaan syventymistä, ei riittänyt vain pelkkä katsominen. Tästä kaikesta johtui oopperan silloin saavuttama vähäinen menestys; Wilhelmine Schröder-Devrient — "suuri mestaritar", joka m.m. 1.000 taalarilla auttoi Wagneria pääsemään pahimmista veloistaan — pelasti erinomaisella laulullaan ja näyttelemisellään oopperan aivan musertavasta tuomiosta. Neljän esityksen jälkeen ooppera poistui näyttämöltä.
"Lentävä hollantilainen" merkitsee kuitenkin käännettä Wagnerin tuotannossa. Tässä oopperassaan hän näet ensi kerran käyttää n.s. johtoaiheita, lyhyitä melodialauselmia, jotka toistuvat jonkun henkilön sisääntulon tai jonkin tapahtuman edellä sekä silloin, kun on puhe jostain henkilöstä tai tapahtumasta. "Lentävässä hollantilaisessa" Wagner esiintyy runoilijana ja säveltäjänä, se on siis teos, jossa yhdistyvät Wagnerin runoilija- ja säveltäjälahjat, joihin vuorostaan pohjautuu hänen myöhempien oopperainsa vastustamaton voima ja valtava merkitys.
Sävellyksistä, jotka Wagner näihin aikoihin loi, mainittakoon ennen kaikkea mieskuorolle ja orkesterille sävelletty "Apostolien ehtoollinen". Tämän raamatullisen kuvauksen ensi esitys tapahtui Dresdenin Frauenkirchessä heinäk. 6 p:nä 1843. Laulajia oli 1.200 ja orkesteri, johon kuului 100 miestä, oli kuulijoilta täysin näkymättömissä. Pyhän Hengen lohduttavat sanat opetuslapsille laulettiin korkean kirkon kupolista — sanomattakin on selvä, että teoksen herättämä vaikutus oli suurenmoinen ja yleisö hurmioissaan. C.M. von Weberin muistoksi sävelsi Wagner "Surumarssin" ja "Hautalaulun", jotka esitettiin Weberin Lontoosta tuotuja maallisia jäännöksiä kätkettäessä isänmaan poveen.
Dresdenissä oli Wagner nyt oopperoillaan saavuttanut joltistakin menestystä. Mutta hän erehtyi luullessaan niitten tulevan hyväksytyksi muuallakin. Joka paikasta, minne hän partituurit lähetti, sai hän ne takaisin — useimmiten avaamattomina! Vain Hampurissa esitettiin "Rienzi" — yhden kerran, "Lentävä hollantilainen" läpäisi Kasselissa ja Berlinissä, viimeksimainitussa saaden sangen suopean vastaanoton, mutta siitä huolimatta pian kadoten ohjelmistosta. Wagner oli kuitenkin tyytyväinen saavuttamaansa tulokseen: erinäisistä merkeistä tunsi hän saavansa rohkeatta edetä aloittamallaan uralla, joka pyrki aivan uusiin, suurelle yleisölle vielä käsittämättömiin taiteellisiin päämääriin. Ne ihanteet, joita hän tahtoi esittää taiteessaan, eivät vastanneet silloisen "oopperamuodin" vaatimuksia — ne olivat laadultaan ja pyrkimyksiltään siksi omaperäisiä. Rohkeasti hän jatkoi "uutta suuntaansa", talvella vv. 1844-45 saaden valmiiksi "Tannhäuserin", jolla hän sanoi kirjoittaneensa oman kuolemantuomionsa, "koska en uskaltanut toivoa modernin taidemaailman enää jättävän minua henkiin". Tätä oopperaansa sävelsi hän suurella innolla, koko ajan peläten kuoleman tulevan ennen teoksen valmistumista! Viimeisen nuotin piirto vapautti hänet "kuin hengenvaarasta".
Mutta näihin aikoihin oli hän jälleen joutunut mitä tukalimpaan taloudelliseen asemaan. Palkka, 1.500 guldenia olisi kyllä riittänyt, mutta onneton päähänpisto, joka sai hänet painattamaan ja julkaisemaan oopperansa omalla kustannuksellaan, vei raha-asiat taasen hunningolle. Partituurien painattaminen vaati suuria summia, ja menekki oli niin vähäinen, että myynnistä kertynyttä voittoa ei voinut lainkaan ottaa lukuunkaan. Ja niin alkoi Wagnerille taasen uusi kärsimyksen ja hädän aika. Monesta totutusta mukavuudesta täytyi avioparin luopua — olipa turvauduttava kuninkaaseenkin, joka esityksen johdosta myönsi pienen rahasumman kapellimestarinsa "velkojen järjestämiseksi". Wagner ei osannut koskaan olla säästäväinen eikä taloudellinen: jos hänellä oli rahaa, antoi hän sen taasen mennä, ja niin olivat kädet sekä taskut jälleen tyhjät. Mutta tässä yhteydessä on sanottava, että Wagner oli aina kohtuullinen kaikissa nautinnoissa; kotipuvuissaan ja huoneitten sisustuksessa hän vain pyrki tavoittelemaan ja hankkimaan suurempaa loisteliaisuutta kuin tavalliset ihmiset. Hän ei osannut tehdä työtä, ellei ympäristö ollut sellainen, että siinä viihtyi. — Dresdenissä olivat Wagnerin huonot raha-asiat alituisten juorujen kohteena: häntä pilkattiin ja ivattiin kaikkialla Dresdenin kodeissa niitten takia — ei ole siis ihmeteltävää, jos Wagner ulkonaisen ahdistuksen ohella kärsi myös sisäisesti.
Yleisö oli kapellimestariin ja hänen työhönsä oopperassa erittäin tyytyväinen. Mutta päinvastaista mieltä oli julkinen arvostelu sanomalehdistössä. Kuulijat nauttivat reippaasti ja innokkaasti johdetuista oopperaesityksistä, mutta sanomalehtiarvostelu hyökkäsi kiihkeästi varsinkin niitä teoksia vastaan, jotka olivat hänen kynänsä tuotetta — etupäässä senvuoksi, että niissä oli niin paljon uutta ja outoa, johon ei oltu totuttu. Arvostelijat kaipasivat tässä uudessa, pohjaltaan aitosaksalaisessa musiikissa selviä, jokaisen tajuttavia sävelmiä ja pitivät senvuoksi entistä uutta parempana. Wagneria on myöhemmin verrattu nuoreen kotkaan, jonka uljasta lentoa yhteen liittoutuneina kaikin tavoin koetti ehkäistä Dresdenin sanomalehtiarvostelijain kateus, ilkeys, lyhytnäköisyys ja epäsuosio — millä menestyksellä, sen tiedämme. Sodankäynti Wagneria vastaan oli kiivasta: ei pysytty asiain, musiikkiteosten asettamain rajain sisällä, vaan vedettiin esille mitä häpeämättömimpiä juttuja ja tekaistuja sepitelmiä Wagnerin yksityiselämästä! Monta katkeraa ja karvasta palaa sai säveltäjä tällöin niellä.
Toisena aiheena, joka oli omiaan häntä suututtamaan, olivat olot siinä teatterissa, jossa Wagner toimi kapellimestarina. Yleisö, oopperan henkilökunta ja soittajat olivat kaikki säveltäjän silmätikkuja. Yleisöä hän moitti siitä, että se yhtäläisellä ihastuksella kuunteli sekä roskaa että oikeata taidemusiikkia. Yleisö ei hänen mielestään osannut tehdä minkäänlaista eroa ulkolaisen tuontitavaran ja kotimaisen alkuperäisen tuotannon välillä. Yleisöä on kasvatettava käsittämään ja ymmärtämään hyvää musiikkia — näin Wagner ajatteli. Sillä silloin vasta siinä herää oikean ja kunnollisen musiikin jano ja tarve. "Niin kauan kuin tämän yleisön suuri enemmistö voi hiueta jonkun taiturittaren mezzavoceen, voivat johtajamme helposti yleisön tarpeen tyydyttää", huudahtaa Wagner eräässä kirjoituksessaan, jossa käsittelee yleisön makua. Sitten häntä suututtivat oopperan taiteilijat. Yleisön suosikkeina nämä pian tulivat perin itserakkaiksi ja ylpeiksi, ajattelivat aina vain omaa loisto-osaansa, lainkaan piittaamatta kokonaisvaikutuksesta ja kappaleen eheydestä. Lisäksi he ottamalla omavaltaisesti lomaa häiritsivät pahoin oopperan säännöllistä työtä. Soittajiin Wagner myös oli tyytymätön. Heidän keskuudessaan ei Wagnerin mielestä ollut kunnollista kuria. Häntä harmitti kovasti se, että nämä soittajat hyvin hartaasti soittivat pelkkää roskaa silloin kuin oli parempaakin soitettavaa — tästä "alennustilasta", joksi Wagner sitä sanoi, tahtoi hän heidät nostaa korkeammalle, taiteen pyhille kukkuloille, siinä kuitenkaan mielestään tarpeeksi nopeasti ja hyvin onnistumatta.
Hän laati yksityiskohtaisen ja seikkaperäisen suunnitelman ylläesitettyjen "epäkohtien" poistamiseksi ja koko oopperan tason kohottamiseksi. Maalisk. 1 p:nä 1846 jätti hän asianomaiseen paikkaan "kuninkaallista kapeilla koskevan promemorian", joka ei kuitenkaan johtanut mihinkään tuloksiin — johdossa olevat herrat olivat siksi mukavuutta harrastavia, että arvelivat kaiken olevan hyvällä kannalla. "Hullun haaveita, mitä niistä!" se oli lopputulos laitoksen intendentin ja hänen lähimpien neuvonantajiensa keskusteluista.
On selvää, että tällainen uudistushaluinen mies ei nauttinut suosiota vanhoihin kaavoihin kangistuneitten "peruukkipäitten" ja tusinasielujen joukossa. Vähäisestä alusta syntyi Wagnerin ja oopperan ylemmän johdon välillä avoin vihamielisyys, mistä oli lähimpänä seurauksena, että Wagner yhä enemmän antautui pilkulleen noudattamaan tehtäviään — mikäli mahdollista välttäen kaikkea kosketusta esimiestensä kanssa. Pian hän alkoi huomata, että tällainen rajoitettu toiminta ei ollut sopiva hänen eteenpäinpyrkivälle luonteelleen. Hovikapellimestarin virka muuttui hänelle ikäänkuin raskaaksi kahleeksi, ja paikkaansa kiinnitti häntä ennen kaikkea se, että hän Dresdenissä paraiten saattoi saada omia teoksiaan esitetyksi.