IV.
Kuten edellisessä luvussa mainittiin, tahtoi Wagner kasvattaa yleisöä ymmärtämään tosi taidetta. Tässä tarkoituksessa ehdotti hän valiokonserttien antamista, joissa yleisö saisi tilaisuuden tutustua parhaimpiin saavutuksiin musiikin alalla. Tämä ehdotus saikin kannatusta osakseen — valiokonsertteja annettiin, vaikka niitten lukumäärä jäikin vähäisemmäksi kuin alkujaan oli ehdotettu. Niin sai yleisö tutustua Palestrinan, Bachin, Mendelssohnin ja Schumannin teoksiin; mutta ennen kaikkea antoi näille konserteille kuitenkin loistoa Ludwig van Beethovenin sinfoniain esittäminen. Kuten muistamme, kuului Wagner Beethovenin ihailijoihin ja merkkitapaus hänen elämässään oli, kun hän vihdoin sai esitetyksi jumaloimansa mestarin 9:nnen sinfonian, mikä tapahtui huhtikuun 5 p:nä 1846. 12 harjoitusta oli orkesteri pitänyt, ja Wagner johti tuon suuren sävelluoman kertaakaan katsahtamatta partituuriin — sinfonian suoritus oli loistava voitto kapellimestarille.
Tammik. 9 p:nä 1848 kohtasi Wagneria suuri suru: hänen "vanha hyvä äitinsä" kuoli. Wagner oli kiintynyt äitiinsä hellin sitein; äiti puolestaan miltei jumaloi nerokasta poikaansa. Isku oli ankara, ja kovin yksinäiseksi itsensä tuntien palasi Richard äitinsä hautajaisista Leipzigistä takaisin Dresdeniin.
Tässä suuressa yksinäisyydessä pystyi vain taide pitämään häntä pystyssä. Yhä uusia suunnitelmia syntyi hänen aivoissaan. Vallankumouksen laineitten korkeina kuohuessa hänen ympärillään saattoi hän tuntimäärin istua kuninkaallisessa kirjastossa tutkimassa Saksan kansan muinaista historiaa ja sankaritaruja. Näitten tutkimusten ja lukujen tuloksena oli teksti "suureen sankarioopperaan" "Siegfriedin kuolema", jonka hän luki pienehkölle piirille ja johon hän myöhemmin laati musiikin, muodostaen tästä draamasta "Siegfried"-nimisen osan tetralogiaansa "Nibelungin sormus".
Dresdenissä laati hän myös täydellisen luonnoksen draamaan "Jeesus Natsarealainen", jossa hän näyttämöltä tahtoi esittää suuren uskonsankarin elämän ja kuoleman. Hän tunsi kaipuuta tuoda esille jotain vapauttavaa ja halusi siksi runodraamassaan esittää Jeesuksen ihmisenä, erottamalla luonnekuvasta kaiken yliluonnollisen. Aihe oli kuitenkin perin arkaluontoinen, ja kun hän lisäksi arvasi, että draamaa, jossa kristinuskon ensimmäinen sankari tuodaan näyttämölle, ei koskaan sallittaisi lavalla näytellä, luopui hän ajatuksestaan. Luonnos vain on jäänyt, ja sitä lukiessa huomaamme, että Wagner on Jeesuksen käsittänyt ennen kaikkea, vieläpä melkein yksinomaan rakkauden sanansaattajaksi, rakkauden apostoliksi, jonka ylin käsky on: "Rakastakaa toisianne — kaikki muut käskyt ovat itsekkäitä ja hyljättäviä!"
Voidaan sanoa, että Wagner miltei ilman omaa aloitettaan, ajan hengen pakotuksesta, joutui sekaantumaan vallankumouksen pyörteisiin. Hänen mielipiteensä olivat kyllä tavallaan vallankumouksellisia, rajoittuen kuitenkin vain taiteen, ennen kaikkea musiikin piiriin, mutta politiikasta hän oli aina pysynyt syrjässä. Vallankumousta hän harkitsi vain taiteessa, ollen kuitenkin valmis myöntämään, että jos mieli saada taiteeseen uudistusta, oli uudistustyö aloitettava yleisöstä, yhteiskunnasta. Hänen mielestään oli yhteiskunnan sivistys mennyt alaspäin — senvuoksi oli tätä sivistystä jälleen kohotettava ja taide ennen kaikkea saatava sille kuuluvaan kunnia-asemaan. Mutta kun vallankumous Dresdenissä sitten v. 1848 puhkesi, ei hän aluksi pienimmälläkään tavalla ottanut siihen osaa. Hän teki vain omia töitään, muun muassa laatien laajan suunnitelman saksalaisesta kansallisnäyttämöstä. Rauhallisin keinoin hän olisi tahtonut suunnitelmansa toteuttaa, mutta poliittisten tapahtumain kulku sai hänet pian ajattelemaan toista.
Hän joutui ahkerasti seurustelemaan demokraattisten edustajain kanssa, tulipa hänestä vielä jäsen erääseen "Vaterlandsverein"-nimiseen seuraan, johon kuului yli 50.000 jäsentä. Oli niinmuodoin selvää, että Wagner kohta luonteensa perinpohjaisuudella tahtoi innokkaasti kantaa kortensa vallankumoustyöhön. Häntä harmitti se, ettei hän oikein saanut selvää siitä, mistä keskenään taistelevat ja toisiaan haukuskelevat puolueet oikeastaan riitelivät, ja koska järkimies aina pyrkii selvään ohjelmaan, laati hänkin "ohjelman", lentolehtisen, jossa intoa hehkuvin sanoin selitti, että "tasavallassakin voi olla kuningas". Julistakoon Saksin kuningas valtionsa vapaavaltioksi ja hänen sukunsa jäsenille taattakoon perintö-oikeus korkeimpaan toimeenpanovaltaan nähden! Tämä omituinen ehdotus, jonka Wagner eräässä "Vaterlandsvereinin" kokouksessa luki, ei saavuttanut läsnäolijain kannatusta — nämä kai eivät oikein käsittäneet runoilijan ajatusten korkeata lennokkuutta. Wagneria suututti tällainen "typeryys", ja hän vetäytyi jälleen yksinäisyyteen. Mainittakoon tässä yhteydessä myös, että Wagner seurusteli ahkerasti kuuluisan venäläisen vallankumousmiehen Mikael Bakuninin kanssa, joka siihen aikaan tohtori Schwarzin nimellä oleskeli Dresdenissä. Bakunin kyllä vangittiin ja lähetettiin Wenäjälle, mutta Dresdenissä pidetyissä kuulusteluissa ei hän kertaakaan paljastanut mitään suhteestaan Wagneriin.
Kun ottaa edelläesitetyn huomioon, ei ole lainkaan ihmeteltävää, jos yleisen mielipiteen mukaan Wagneria pidettiinkin yhtenä vallankumouksen johtomiehistä. Tosiasia on, ettei Wagner ottanut toukokuussa 1849 puhjenneeseen kapinaan sanottavassa määrässä osaa — vaikka häntä myöhemmin kyllä syytettiin yhdestä jos toisestakin. Eräässä runossa hän asettui kannattamaan vallankumousta ja monilukuisissa kirjoituksissaan oli hän jo vuodesta 1847 saarnannut tavallaan "kommunistisia" aatteita — ihmekö siis, jos hänen kirjeenvaihtoaankin valvottiin ja häntä itseään pidettiin kiihkeänä vallankumouksellisena, joka tahtoi kaivaa maan kuninkaallisen valtaistuimen alta! Ja niin alkoi Saksin maa vähitellen polttaa hänen jalkojaan.
Oli tietenkin selvää, että johto siinä laitoksessa, jossa kapellimestari Wagner ansaitsi leipänsä, katseli puolestaan epäsuopein silmin intomielisen säveltäjärunoilijan hommia. "Lohengrin" oli jo otettu hovioopperan ohjelmistoon, mutta poistettiin siitä yhtäkkiä — Wagnerin suureksi pettymykseksi. Tällaiseen pyyhkimistoimenpiteeseen oli vaikuttanut juuri hänen "huomattavaksi" oletettu yhteytensä vallankumouksellisten johtajain kanssa!
Kapinan alkuunpanijat ja osanottajat lähtivät hyvissä ajoin pakoon huomattuaan joutuneensa tappiolle. Muutamat onnistuivat pääsemään rajan yli, muutamia vangittiin ja tuomittiin kuolemaankin, joskin armahdus sitten esti tuomion täytäntöönpanon. Muutamien pidättämisestä julaistiin oikein etsintäkuulutus — ja näihin kuului Richard Wagner. Eihän tosin mitään raskauttavaa hänestä tiedetty — mistään varsinaisesta rikoksesta ei häntä voinut syyttää — mutta kuninkaan virkamiehenä hänen tietenkin olisi pitänyt myös olla kuninkaan puolella, eikä tätä vastaan. Wagner oli siis rikkonut sopivaisuuden ja velvollisuuden sääntöjä vastaan — pakoon oli lähdettävä. Erään ravintoloitsijan pojan avulla Wagner sitten pääsikin vainoojiaan karkuun. Dresdenistä suuntautui matka Freibergin, Chemnitzin ja Altenburgin kautta Weimariin, jonne hän saapui toukok. 13 p:nä 1849.
Weimarissa oli Franz Lisztin johdolla juuri harjoituksen alaisena "Tannhäuser". Kuten muistamme, oli Wagner tullut Lisztin tuntemaan jo Pariisissa, jossa suuri pianotaituri ei ollut voittanut hänen sydäntään. Nyt Weimarissa huomasivat molemmat toisissaan ominaisuuksia, jotka vastustamattomasti vetivät puoleensa, ja heidän välillään syntyi mitä lämpimin ja sydämellisin ystävyyssuhde, joka säilyi lujana heidän elämänsä loppuun saakka. Lisztille Wagner on kirjeissään avoimesti kertonut kaikesta, mikä häntä on painanut, ja Liszt oli puolestaan parhaansa mukaan koettanut auttaa ja rohkaista onnetonta ystäväänsä. — Wagner olisi mielellään tahtonut olla "Tannhäuserin" esitystä seuraamassa, mutta Dresdenistä kuului kummia: etsintäkuulutus, jossa Wagnerin tuntomerkit — perin ylimalkaisesti muuten — lueteltiin, lähetettiin kaikille valtakunnan poliisiviranomaisille ja Wagnerin täytyi tuotapikaa kadota "näyttämöltä". Jonkun aikaa piileskeltyään erään valtiotilusten pehtorin luona Magdalassa, jonne myös Minna saapui jäähyväisille, lähti hän väärällä passilla ja väärällä nimellä varustettuna Lichtenfelsin, Lindaun ja Rorschachin kautta Zürichiin, päästen perille toukok. 39 p:nä 1849.
V.
Heti Zürichiin saavuttuaan Wagner kirjoitti eräälle jenalaiselle professorille: "Onnellisesti olen siis päässyt Sveitsiin. Vaimolleni kirjoitan samalla yksityiskohtaisemmin; pyyntöni, että välittäisitte tämän tiedon ystävilleni, supistuu senvuoksi tällä kertaa vain Lisztiimme. Viekää tälle leivän- ja turvanantajalleni tuhannet terveiseni ja vakuuttakaa hänelle, että luja päätökseni on tuottaa hänelle iloa voimieni mukaan. Matka on taiteellista elämänhaluani suuresti virkistänyt ja nostattanut, ja siitä, mitä Pariisissa on tehtävä,(Liszt nimittäin oli kehoittanut häntä menemään Pariisiin.) olen päässyt täyteen selvyyteen; minä en paljon kohtalosta välitä, mutta minä tiedän, että viimeiset elämykseni ovat minut johtaneet uralle, jolla minun on luotava tärkeintä ja merkittävintä, mihin lahjani pystyvät. Vielä neljä viikkoa sitten ei minulla ollut aavistustakaan siitä, minkä nyt tunnen korkeimmaksi tehtäväkseni."
Yhdeksän vuotta tuli Zürich olemaan poliisin kuuluttaman maanpakolaisen turvapaikkana. Sinne saapui syksyllä myös hänen vaimonsa, joka ei kuitenkaan kyennyt auttamaan miestään tämän töissä, koska heidän ajatusmaailmansa oli niin tuiki erilainen. Richard Wagner oli ihanteiden ja suurien ajatusten mies: hänen pyrkimyksenään oli taiteen, tapojen ja saksalaisen yhteiskunnan uudistaminen. Minna Wagner taas oli käytännön ihminen, joka lakkaamatta saarnasi, että Wagnerin on otettava jokin vakinainen, jokapäiväisen leivän tuottava toimi tai virka — nyt Richard hänen mielestään eli vain "tuulentuvilla", joista ei lähtenyt leipää. Väärien käsitysten välttämiseksi on tässä yhteydessä kuitenkin sanottava, että Minna kaikesta huolimatta oli hyvä emäntä, joka piti hellää huolta "miehestään, koirastaan ja papukaijastaan".
Zürichissä joutui Wagner monen kuuluisan miehen tuttavuuteen. Maanpakolaisina oli Zürichissä koko joukko nerokkaita ja vapauttarakastavia henkilöitä. Wagner sai näistä piireistä useita läheisiä ja ymmärtäviä ystäviä. Varsinkin oli poliitikko Sulzer suurimmassakin rahapulassa Wagnerin auttavana kätenä. Sillä pian Zürichiin saavuttuaan sai säveltäjä huomata, että "maanpakolaisen leipä on lujassa". Hätä alkoi taasen irvistellä: hänen oopperoitaan ei Saksassa enää esitetty, koska minkään hoviteatterin johto ei uskaltanut ottaa ohjelmistoon vangittavaksi määrätyn "demokraatin" teoksia. Se tulolähde, mitä oopperat olisivat voineet merkitä, oli siis täydelleen tyrehtynyt — taloudellinen ahdinko kasvoi ja lisääntyi alinomaa. Eräässä Lisztille kirjoittamassaan kirjeessä sanoo hän olevansa "aivan typötyhjä rahoista" ja "melkoisen velkakuorman rasittama". Muuan Lisztin kehoituksesta Pariisiin tehty matka ei myöskään kyennyt raha-asioita parantamaan.
Hyvien ystävien avulla ajat sentään hieman paranivat — kotiolot vain eivät tahtoneet sujua mieltä myöten. Terveys parani monilla alppikiipeilyillä ja Italian-matkoilla, joita aviopuolisot yhdessä tekivät. Ja työn iloa tuotti Wagnerille oopperain johtaminen ja useiden orkesterikonserttien antaminen, joissa Beethovenin teokset olivat etualalla. Zürichin musiikkielämä eli Wagnerin aikana loistokauttaan — ja säveltäjä-kapellimestari kulki voitosta voittoon näinä Sveitsin-vuosinaan.
Lisää loistetta antoi hänen nimelleen kutsu saapua Lontooseen johtamaan kahdeksaa konserttia, jotka kuuluisa "Philharmoninen seura" oli järjestänyt. Wagner ei oikein mielellään olisi lähtenyt, koska konserttien ohjelmat oli laadittu hänen mielipidettään kysymättä. Pitkällisen miettimisen jälkeen hän vihdoin matkusti Lontooseen, jossa viipyi neljä kuukautta (helmikuun lopusta kesäkuun loppuun v. 1855.) Yleisö ja arvostelu suhtautuivat häneen kylmästi. Felix Mendelssohn-Bartholdyn sävellykset olivat siinä määrin päässeet Thames-joen maailmankaupungin yleisön suosioon, että Wagnerin tarjoama, syvempiä sielullisia arvoja esiinloihtiva ja kuvaava musiikki ei saavuttanut ymmärtämystä. Vasta vähitellen alkoi hänen musiikkinsa herättää huomiota — esitettiinpä "Tannhäuser"- alkusoitto Englannin kuningattaren pyynnöstä toistamiseenkin. Taloudellisesti oli matka epäonnistunut eikä se tuottanut säveltäjälle mitään sisällistäkään tyydytystä.
Matkalta palattuaan Wagner ryhtyi jälleen entistä suuremmalla innolla kirjallisiin töihin, joissa hän jo ennenkin oli askarrellut. Hän tahtoi suurelle yleisölle selittää ajatuksiaan taiteesta, sen olemuksesta ja sisällöstä sekä tulevaisuudesta. V. 1849 oli ilmestynyt hänen kynänsä tuotteena lyhyt kirjoitelma "taiteesta ja vallankumouksesta", jossa hän vertaili toisiinsa kreikkalaisten taide-elämää ja nykypäivien muotitaidetta. Tätä kirjoitelmaa seurasi v. 1850 alussa laaja tutkielma "Tulevaisuuden taideteoksesta" (Das Kunstwerk der Zukunft), jonka hän omisti filosofi Ludwig Feuerbachille. Tässä huomattavassa "ohjelmakirjoituksessaan" Wagner tuo esiin ne ihanteet, joitten hän toivoisi toteutuvan edes joskus "vastaisuudessa". Lähtökohtanaan jälleen vanhan Kreikan taide hän hieman raskaassa ja liian runsaskuvaisessa "taiteellisessa uskontunnustuksessaan" kehittelee nerokkaita mielipiteitään ja ajatuksiaan yleistaideteoksesta (Gesammtkunstwerk), jossa tuli yhdistyä sekä "puhtaasti inhimillisten", kuten tanssi-, sävel- ja runotaiteen, että "luontoa jäljittelevien" taiteitten, kuten arkkitehtuuri-, kuvanveisto- ja maalaustaiteen.
Ajatus tällaisen yleistaideteoksen aikaansaamisesta ei ollut aivan uusi: jo aikaisemmin olivat Saksassa Carl Maria von Weber, Goethe ja Herder uneksineet sellaisesta. Mutta tämän ajatuksen varsinainen luoja, sen omaperäinen ja ohjelmallinen kehittäjä oli kuitenkin Richard Wagner.
On selvää, että Wagnerin teoria herätti vastustusta silloisessa esteettisessä ja musikaalisessa maailmassa. Wegelius sanoo musiikinhistoriassaan: "Se taistelu, jota siihen asti oli tosiasiain perustuksella taisteltu Wagnerin siihen asti esitetyistä oopperoista, joita kaikki voivat ainakin Weimarissa nähdä esitettävän mestarin omassa hengessä, siirtyi täten alalle, jossa hänen puolustajillaan oli kovin vaikea saada vakavaa jalansijaa, kun taas kaikki etuudet olivat vastustajilla."
Niissä hyökkäyksissä, joita häntä vastaan tehtiin, esitettiin usein ajatus, että hän itse oli tahtonut oopperateoksillaan olla tuon "tulevaisuuden taideteoksen" luoja. Wagner ei tahtonut tällaista kunniaa — sen hän kuitenkin on nykyajan mielestä suuressa määrin ansainnut! — ja sen vuoksi hän julkaisi jonkinlaisena täydentävänä selityskirjoitelmana 2-osaisen "Oper und Drama"-tutkielman, jossa hän nerokkaalla tavalla edelleen kehittää ajatuksiaan draaman ylemmyydestä oopperaan nähden. Samalla hän jyrkästi torjuu luotaan ylläesitetyn otaksuman oikeutuksen. Ajatus todellisesta kansallisteatterista sai ilmaisunsa kirjoitelmassa "Teatteri Zürichissä" sekä eräässä Lisztille kirjoitetussa kirjeessä. Tällaisessa "kansallisteatterissa", jonka Zürichin kaupunki voisi rakentaa ja kustantaa, olisi yleisölle esitettävä erikoisina juhlanäytäntöinä parasta, mitä musiikkikirjallisuudessa tunnetaan ja tiedetään — ajatus, joka vasta pari vuosikymmentä myöhemmin tavattomien ponnistusten ja ankaran vastustuksen jälkeen toteutettiin saksalaisella maaperällä: Bayreuthissa.
Wagner nautti sanomattomasti siitä vapaudesta, jota sai hengittää Sveitsissä. Kaikista maanpakolaisista, joita Zürichissä siihen aikaan oleskeli, kuuluu Wagner olleen reippain ja toivorikkain, vaikka, kuten hän itse kertoo, hänellä ei tänään ollut tietoa siitä, missä huomenna tulisi "hengittämään raitista ilmaa". Mutta pian tulivat vieraisille vanhat tuttavat: surut ja taloudellinen hätä. Zürich alkoi olla hänen kaltaiselleen jättiläisnerolle liian ahdas. Hän alkoi tuntea kaipausta takaisin Saksaan, jonka kansan hyväksi hän tahtoi työskennellä, ja jolle työnsä tulokset antaa. Mutta raja Saksan ja Sveitsin välillä pysyi häneltä suljettuna — saksalaisten poliisiviranomaisten antama vangitsemismääräys oli vielä voimassa. Saksassa hänen nimensä oli oopperoitten avulla — niitä uskallettiin jälleen esittää muilla mutta ei hovioopperanäyttämöillä — saavuttanut mainetta, mutta hänen itsensä täytyi pysytellä Sveitsin rajan tällä puolen katse ikävöiden isänmaahan suunnattuna. Paitsi tätä sielullista kaipausta isänmaahan lisäsi mielen ankeutta kaikenlainen ylenpalttisista ponnistuksista johtunut ruumiillinen raihnaus. Varsinkin tuotti hänelle näihin aikoihin ankaroita tuskia ja kärsimyksiä tuontuostakin uudistunut kasvoruusu. Kylpylaitoksissa piti huonoista raha-asioista huolimatta käydä ahkerasti huonontuvaa terveyttä hoitamassa ja sairauden tuottamia tuskia lieventämässä.
Rahapula ei hänen viereltään kaikonnut. Tosin oli "Tannhäuser" ja "Lohengrin" esitetty monessa teatterissa, mutta niistä suoritetut korvaukset olivat jääneet perin vähäisiksi. Tulot olivat siis pienet ja velkataakka alkoi yhä raskaampana painaa. Tähän aikaan Lisztille lähetetyistä kirjeistä huokuu syvä katkeruus kohtalon kovuudesta ja ne sisältävät monen monta avunpyyntöä. Liszt ja muut ystävät auttoivatkin häntä parhaan vointinsa mukaan, mutta lainat ja lahjat eivät kuitenkaan kyenneet pitkäksi aikaa karkoittamaan rahapulaa säveltäjän kodista.
Wagner oli ahkera: jos ahkeruuden mukaan arvosteltaisiin, mitä hänen olisi ollut työstään saatava, niin hänen olisi pitänyt ansaita runsaasti. Mutta tunnettu asiahan on, että ahkeruus — varsinkin Wagnerin valitsemalla alalla monasti jättää miehensä köyhäksi. Niin oli Wagnerinkin laita. Hän tunsi neroutensa, hän tiesi voivansa ja kykenevänsä antaa ihmiskunnalle aarteita, joitten arvoa ei voida rahalla mitata — mutta suuri yleisö ei tiennyt sitä vielä silloin eivätkä sitä tienneet oopperain esittäjät ja kustantajat. Wagner oli täysin oikeassa sanoessaan, ettei hän ollut syntynyt rahaa ansaitsemaan, hän oli syntynyt "luomaan". Voidakseen luoda oli hänen maailmalta saatava apua rahan muodossa. Ja siksi ottikin hän jokaisen raha- annin vastaan hänelle ehdottoman selvästi kuuluvan palkan tavoin. Hän tunsi sisäistä tyydytystäkin näin omalla tavallaan pakottaessaan maailmaa korvaamaan sen työn, minkä hän tiesi ennemmin tai myöhemmin tulevan saman maailman hyväksi ja käytettäväksi.
Kuten jo on viitattu, oli Wagner erehtynyt aviopuolison valinnassaan. Nyt osui hänen tielleen Zürichissä Wesendonckien perhe, ja täältä hän löysi sukulaissielun rouva Mathilde Wesendonckissa. Koska Wesendonckeilla on melko merkityksellinen osa Wagnerin elämässä, lienee muutama sana heistä paikallaan.
Otto Wesendonck oli Zürichissä erään amerikkalaisen vientiliikkeen edustajana. Vuonna 1848 hän oli mennyt toisiin naimisiin elberfeldiläisen kauppaneuvos Luckemeyerin tyttären Mathilden kanssa. Tämä oli kaunis, erittäin miellyttävä nainen, joka lisäksi oli — silloisissa oloissa — tavattoman sivistynyt, puhui useita vieraita kieliä sekä harrasti ahkerasti kirjallisia töitä, julkaisten useita satukokoelmia ja joukon näytelmiä. Kun ottaa huomioon Minna Wagnerin kyvyttömyyden kaikessa siinä, mikä koski Richard Wagnerin ajatuksia ja töitä, ei ole kovinkaan ihmeteltävää, että Wagner sangen pian tunsikin tavallista suurempaa vetovoimaa Mathilde Wesendonckiin. Ja niin kehittyi näiden molempien välille luja liitto henkisen yhteenkuuluvaisuuden tunteen ja keskinäisen taiteellisen ymmärtämyksen pohjalla. Molemmat osasivat antaa toisilleen sisintään tarvitsematta pelätä väärinkäsitystä toistensa puolelta. Vasta Mathilden avulla sanoo Wagner saaneensa selville Beethovenin sävellysten syvimmän ja olennaisimman sisällön, vasta Mathilde selvitti hänelle Schopenhauerin filosofian tarkoituksen, — jolle filosofialle Wagner muuten on sangen suuressa kiitollisuudenvelassa parhaimmista teoksistaan. Kaikkeen, mitä hän ajatteli tai suunnitteli, otti Mathilde innokkaasti ja ymmärtämyksellä osaa. Hänen miehensä Otto Wesendonck tunsi myös lämmintä myötätuntoa isänmaastaan karkoitettua taiteilijaa kohtaan — hänen myötävaikutuksellaan Wagner pääsi elämään sellaisissa olosuhteissa, joista hän kerran eräässä Lisztille lähettämässään kirjeessä oli haaveillut. "Ah, rakas Franz! Anna minulle yksi sydän, yksi henki, yksi naisen sydän, johon kokonaan voisin upota, joka täydelleen ymmärtäisi minua — kuinka vähän silloin tältä maailmalta enää toivoisinkaan!"
Ja juuri näinä onnen päivinään Wagner lakkasi luomasta iloista
Siegfried-sankariaan ja tarttui kyyneliä tulvivaan "Tristan ja
Isolde"-oopperaansa!
Mathilde Wesendonckin ja Richard Wagnerin ystävyys muuttui heidän sitä itse huomaamattaan syväksi rakkaudeksi. He salasivat sen kumpikin toiseltaan, mutta kun se sitten eräänä tunnekylläisenä hetkenä puhkesi tunnustuksena esiin, huomasivat he suureksi surukseen, että heidän myös samalla tuli erota toisistaan — selvä "Tristan"-aihe. Sankarillisesti he eron kestivät, ja Otto Wesendonck auttoi todella jalon miehen tavoin vaimoaan kestämään tuon sydämiä raastavan eron seuraukset. Tosin oli Otto Wesendonck karsain silmin seurannut vaimonsa ja Wagnerin välisen ystävyyden kehittymistä, joka "ystävyys" jo kulki yleisenä puheenaiheena pikkukaupungin kahvikesteissä. Mutta hän ymmärsi hyvin, että asiasta ei sopinut eikä kannattanut nostaa melua. Ainoana näkyvänä piirteenä, jonka tapahtumat aiheuttivat Otto Wesendonckin suhtautumisessa Wagneriin, oli se, että Wesendonckin rahakukkaro ei enää niin avoimesti ollut Wagnerin käytettävissä kuin tutustumisen alkuaikoina. Hans von Bülow, joka v. 1858 maaliskuussa kävi Zürichissä, kirjoittaa eräälle ystävälleen: "Wagner on hirveässä rahapulassa; minä aavistan, että Wesendonckin perheessä on jotain tapahtunut". Bülow ei ollut erehtynyt: Wesendonckien kodissa oli tapahtunut sellainen ratkaisu, että Wagner kohta itsekin huomasi olonsa kaupungissa mahdottomaksi. Hänen ei sopinut enää viipyä Zürichissä, jos tahtoi sekä Mathilden että oman maineensa pelastaa joutumasta yleisön tallattavaksi. Ja siksi pudisti hän Zürichin tomut jaloistaan ja siirtyi ensin Geneveen, ja sieltä Venetsiaan. Minna Wagner oli jo aikaisemmin matkustanut Saksaan ja asettunut asumaan Dresdeniin.
Oliko Mathilde Wesendonckin ystävyys Wagnerille niin suuriarvoinen? Antoiko rouva Wesendonck Wagnerille sitä, mitä Minna ei kyennyt antamaan? Vastauksen näihin kysymyksiin saamme Wagnerin omista kirjeistä. Niissä hän yhtämittaa vakuuttaa Mathilde Wesendonckin ystävyyden olleen hänen elämänsä kukoistusaikaa, jolloin hän myös sai niin paljon hedelmöittäviä ajatuksia ja aiheita, että hänen myöhemmin tarvitsi vain täysin käsin ammentaa sielunsa syvyyksistä kalliita aarteita maailman nähtäväksi ja kuultavaksi. "Tristan ja Isolde", "Mestarilaulajat" ja "Parsifal" juontavat alkunsa juuri näiltä Zürichissä eletyiltä onnen päiviltä — ja nämä oopperat kuuluvat maailman musiikkikirjallisuuden arvossapidetyimpiin saavutuksiin. Venetsiassa sai Wagner — tosin yhä rahapulassa — rauhassa syventyä sävellystöihinsä. Mutta rauhasta tuli pian loppu, sillä poliisiviranomaiset alkoivat ahdistella häntä sielläkin. Saksin kuningas olisi kyllä armahtanut hänet, mutta vain sillä ehdolla, että Wagner olisi saapunut Dresdeniin tuomioistuimen tutkittavaksi ja mahdollisesti tuomittavaksikin. Tähän ei Wagner syyttömyytensä tunnossa alistunut. Ja niin ei auttanut muu kuin poliisiviranomaisten vainoa paeten tarttua jälleen matkasauvaan ja mennä Lüzernin kautta Pariisiin, Lisztin kehoituksesta.
Mistä sai Wagner rahaa Pariisin-matkaan?' Otto Wesendonckilta. Tämä oli näet nykyoloissa mitättömästä palkkiosta hankkinut itselleen "Nibelungin sormuksen" partituurin — heidän välinsä olivat niihin aikoihin (v. 1859) siinä määrin parantuneet, että Wesendonck saattoi jälleen antaa säveltäjän käytettäväksi rahojaan.
Wagner oli siis taasen Pariisissa. "Vailla uskoa, vailla rakkautta ja vailla toivoa… Voitko käsittää, missä asemassa olen? Kuinka paljon luottamusta ja rakkautta tarvitsisinkaan jälleen saadakseni rohkeutta ja kärsivällisyyttä?" Näin kirjoittaa hän näihin aikoihin Lisztille. Minnakin saapui Pariisiin, ja niin alkoivat he jälleen elää yhdessä — tällä kertaa ulkonaisesti paremmin edellytyksin kuin monesti aikaisemmin. Wagner oli vuokrannut Rue Newtonin varrelta asunnon kolmeksi vuodeksi ja maksanut vuokran etukäteen. Asunnosta ei olisi luullut surua ja huolta tulevan, mutta sallimus oli päättänyt toisin: kohta tuli ilmi, että talon täytyi väistyä kadun tieltä. Pitkälliset riidat talon isännän ja asianajajain kanssa päättyivät Wagnerin tappioon, ja ne olivat samalla suuresti kuluttaneet sekä kukkaroa että hermostoa.
Wagner aikoi saada oopperoitaan Pariisin näyttämöille, mutta luopui pian ajatuksestaan. Tehdäkseen itsensä ja sävellyksensä tunnetuiksi antoi hän kuitenkin omalla kustannuksellaan kolme sävellyskonserttia, jotka tuottivat tappiota 11.000 frangia. Sanomalehtiarvostelut olivat kaikkea muuta kuin kehuvia. Ei tahdottu löytää mitään hyvää noissa saksalaisen säveltäjän hengentuotteissa, joitten ajatuksia ei pystytty ymmärtämään. Sanomalehtiarvosteluissa tehtiin Wagneria vastaan monta myrkyllistä ja solvaavaa hyökkäystä.
Wagnerilla oli Pariisissa sentään ystäviäkin ja henkilöitä, jotka kunnioittivat häntä ja ymmärsivät hänen teoksiaan. Sellaisia olivat m.m. ruhtinatar Pauline Mettemich ja saksalaiset diplomaatit Pourtalès ja Hatzfeld — myöhemmin solmi Wagner läheisiä suhteita sellaisten vaikutusvaltaisten miesten kuin Baudelaire’in, Villot'n ja Ollivier’n kanssa.
Suuri oli Wagnerin ilo, kun hän sai Pariisiin sanoman, jota oli mitä hartaimmin jo Sveitsissä ollessaan odottanut: hän sai luvan palata Saksaan, kuitenkin sillä ehdolla, ettei astuisi Saksin kuningaskunnan rajojen sisäpuolelle. Näin saamaansa "armahdusta" hyväkseen käyttäen säveltäjä kesällä v. 1860 teki matkan Saksaan ja kävi tällöin Frankfurtissa ja Baden-Badenissa, mutta huomasi surukseen pitkän maanpakolaisuutensa aikana vieraantuneensa isänmaastaan: hänen ilonsa saksalaiselle maaperälle pääsystä ei tällä kertaa ollut niin suuri kuin hänen palatessaan Pariisista ensimmäisen kerran Reinin yli kotimaaltansa.
Merkkitapaus Wagnerin elämässä oli "Tannhäuserin" esittäminen "Suuressa oopperassa" — esittämisestä oli määräyksen antanut itse keisari Napoleon III. Innostuneena ryhtyi Wagner työhön ja 164 harjoituksen jälkeen esitettiin ooppera maalisk. 13., 18. ja 24. p:nä 1861 suurella loistolla ja komeudella, säveltäjälle paljoakaan ylistystä ja suopeita arvosteluja tuottamatta. Varsinaiseksi syyksi siihen, että ooppera Pariisissa epäonnistui, mainitsee Wagner m.m. sen, että hän jyrkästi kieltäytyi toiseen näytökseen enää järjestämästä balettia (ensimmäiseen näytökseen hän kyllä oli baletin järjestänyt) — seikka, joka kerrassaan ratkaisi oopperan kohtalon Pariisin hienon maailman keskuudessa. Tuloksena oopperaansa uhraamastaan kokonaisen vuoden työstä sai Wagner oopperan taloudenhoitajalta nostaa kaiken kaikkiaan — 750 frangia.
Taloudellinen asema oli jälleen tukala. Preussin lähettilään Pourtalèsin avulla Wagner pääsi lähtemään Pariisista, joka oli jo kolmannen kerran tuottanut hänelle runsaasti katkeria pettymyksiä. Näytti siltä kuin olisi kaitselmus määrännyt hänet yhtämittaa muuttamaan olinpaikkaa, vain silloin tällöin lyhyeksi ajaksi suoden levon hetkiä vaelluksen lomassa.
Weimarissa pidettyyn saksalaisten säveltaiteilijain kongressiin otti Wagner myös osaa saaden tällöin suureksi ilokseen huomata nuoremman polven jo alkavan ymmärtää hänen tuotantoaan ja tarkoitusperiään. Mutta juhlimiset, jotka häneen kohdistuivat, eivät voineet parantaa hänen miltei epätoivoista taloudellista asemaansa.
Karlsruhessa oli hän jo saamaisillaan hovikapellimestarin viran, mutta hoviväen juonittelut vaikuttivat sen, että virkaan määrättiin toinen. Samoin oli Karlsruhessa luvattu esittää "Tristan ja Isolde", mutta siitäkään ei tullut mitään. Wienissäkään, jossa Wagner oli kesän ja syksyn v. 1861, ei "Tristania" loppujen lopuksi otettu esitettäväksi, vaikka alussa oli hyviä toiveita annettu.— Pimeää ja synkkää oli siis kaikkialla, käänsi katseensa minne tahansa.
Silloin päätti Wagner suorittaa loppuun jo aikaisemmin alulle panemansa "Mestarilaulajien" sävellyksen, saadakseen näin syntymään teoksen, joka ehkä paremmin kuin entiset hänen kädestään lähteneet oopperat kelpaisi näyttämöille ja toisi enemmän tuloja säveltäjälleen. Hän sävelsi "Mestarilaulajat" lähellä Mainzia sijaitsevassa, rauhallisessa Biebrichissä, pistäytyen sieltä konsertteja antamassa m.m. Leipzigissä, koska Saksin kuningas oli "nähnyt hyväksi" vihdoinkin peruuttaa vangitsemismääräyksen. Leipzigin yleisö loisti konserteissa poissaolollaan, ja arvostelu haukkui pataluhaksi "Mestarilaulajien" alkusoiton! On selvää, että tällaiset konserttimatkat vain yhäkin tyhjensivät Wagnerin jo ennestään tyhjää kukkaroa.
Näinä onnettomina aikoina julkaisi Wagner valmiiksi saamansa "Nibelungin sormus"-runoelmansa. Teos oli varustettu esipuheella, jossa Wagner kehoittaa Saksan kansaa luopumaan pintapuolisesta huvittelusta ja etsimään jotain parempaa, täysipainoisempaa. Taiteen tyyssijaksi olisi rakennettava todellinen, kaikki mahdollisuudet huomioonottava juhlanäytäntötalo, jossa saksalaisen hengen mestarituotteita ensiluokkaisten ja tehtäviensä kunnolliseen suorittamiseen kykenevien voimien avulla esitettäisiin. Yhdistys, johon kuuluisi varakkaita miehiä ja naisia, saisi yrityksen kyllä toteutetuksi; tai jos joku saksalainen ruhtinas ottaisi asiaa harrastaakseen, saattaisi sille toivoa suotuisaa ratkaisua. — "Nibelungen"-sarjastaan kirjoittaa Wagner eräälle ystävälleen, että hän on sen "itse johtava satunnaisilta oopperanäytännöiltä turvatussa paikassa erikoisesti tarkoitusta varten rakennetussa talossa, apunani taiteilijat, jotka minä kutsun. Kompromissia, elämäntyöni haaskaamista, minä en salli." Huomautettakoon tässä kuitenkin, että osia Nibelungen-tetralogiasta esitettiin jo aikaisemmin kuin Bayreuthissa: "Rheingoldin" ensi esitys tapahtui jo v. 1869 Münchenissä, "Walkyyrian" v. 1870 samoin Münchenissä.
V. 1863 Wagner kierteli pitkin Eurooppaa, johtaen konsertteja kaikissa mahdollisissa suur- ja pikkukaupungeissa. Matka ulottui Pietariinkin, ainoaan kaupunkiin, jonka sanomalehdissä hän suureksi hämmästyksekseen sai lukea mitä ylistävimpiä arvosteluja sävellyksistään ja jossa annetut konsertit tuottivat tyhjään kukkaroon myös rahaa.
Wien, tai paremminkin muuan sen esikaupunki, Penzing, oli hänen vakinaisena asuinpaikkanaan. Komeilevat elämäntavat toivat taasen mukanaan kurjuutta, ja kun vihdoin velkavankeuskin uhkasi, katsoi Wagner parhaaksi v. 1864 paeta Sveitsin kautta Stuttgartiin. Takaa-ajetun metsänriistan tavoin päätti hän vihdoin etsiä syrjäisen kolkan, jossa saisi rauhassa ja maailman katseilta piilossa asua ja tehdä sävellystyötä. Vaunut oli jo tilattu viemään pakolaista pois kaupungista, kun Wagner yhtäkkiä tunsi sielussaan, ettei hän enää saanut pakoilla. Hänen täytyi vihdoin oman kansansa hyväksi ja onneksi ryhtyä toteuttamaan niitä ihanteita ja niitä ajatuksia, joita oli kirjallisessa toiminnassaan esittänyt "tulevaisuuden taideteoksesta", tuosta hänen mielestään ainoasta, mikä jälleen pystyisi luomaan taide-elämään sen terveen pohjan, joka siltä näytti puuttuvan.
Näin alkaa uusi ajanjakso Wagnerin monivaiheisessa elämässä.