VI.
Richard Wagneria etsitään jälleen, mutta häntä ei etsitä nyt velka vankeuteen pantavaksi. Hänen jälkiään pitkin Euroopan mannerta on kulkenut Baierin kuninkaan Ludwig II:n lähetti von Pfistemeister saadakseen mestarin kiinnitetyksi kuninkaansa palvelukseen. Nuori kuningas oli aina ollut Wagnerin hartaimpia ihailijoita. Yhä kasvavalla mielenkiinnolla oli hän seurannut Wagnerin suurisuuntaista työtä ja toimintaa, ja kun Wagner maailmalle singautti kysymyksensä, löytyisikö Saksasta ruhtinasta, joka toteuttaisi ajatuksen kansallisoopperalle tarvittavan rakennuksen pystyttämisestä, tunsi Ludwig II mielessään, että kysymys kohdistui myöskin häneen. Ja niin sai Pfistemeister määräyksen etsiä Wagnerin mistä tahansa käsiinsä ja tuoda hänet Müncheniin.
von Pfistemeister saavutti takaa-ajamansa mestarin Stuttgartissa toukok. 3 p:nä 1864. Wagnerin matka olisi alkuperäisen suunnitelman mukaan suuntautunut yksinäisille Alpeille, mutta nyt se kääntyikin kohti Münchenin kuninkaallista linnaa. Nuoren kuninkaan tekemästä vaikutuksesta kertoo Wagner eräässä kirjeessään, että "hän on valitettavasti niin kaunis, niin henkevä, sielukas ja hyvä, että minä pelkään hänen elämänsä juoksevan kuin ohimenevän jumalaisunen tässä alhaisessa maailmassa" — pelko, joka myös toteutui.
Wagnerille lähettämässään kirjeessä Ludwig II ilmoittaa tekevänsä kaikkensa, jotta mestarin kokemat kärsimykset ja kohtalon iskut tulisivat edes jossain määrin korvatuiksi. "Olen aina ikävöinyt aikaa, jolloin minun sallittaisiin edes jotenkuten hyvittää niitä suruja ja kärsimyksiä, joita vastaan niin voitokkaasti olette taistellut; nyt — kuinka ihanaa! — on se hetki tullut, jolloin purppurainen viitta minua ympäröi; koska minulle on valta annettu, tahdon minä sitä käyttää Teidän hyväksenne. Mitkään siteet eivät saa Teitä kahlehtia, vapaana on Teidän antauduttava ihanan taiteenne alamaisuuteen, niinkuin henki Teitä käskee."
Nyt ei Wagnerilla ollut hätäpäivää. Ja kirkkaana kaikui sävel ylhäisen suosijan kiitokseksi. "Tristanin" ensi esitys kesäk. 10 p:nä 1865 oli merkkitapaus Münchenin musiikkielämässä, ja Wagnerilla oli ilo nähdä ympärillään — niinikään kuninkaan kutsumina — Hans von Bülow, Peter Cornelius ja Friedrich Schmitt, kaikki eteviä taiteilijoita. Kuumeisesti nyt taottiin suunnitelmia musiikkielämän kohottamiseksi; Wagner kirjoitti tutkielman "Valtiosta ja uskonnosta", jonka Nietzsche sanoo kuuluvan syvällisimpiin Wagnerin kirjallisista tuotteista. Wagner suunnitteli oman äänenkannattajan perustamista käsittelemään kaikkia niitä ajatuksia, joita hänen nerokkaassa ja uudistuksia janoavassa mielessään liikkui. Kaikkein ylinnä ja valtavimpana askarrutti häntä kuitenkin ajatus juhlanäytäntötalosta. Hän sai tilaisuuden tehdä kuninkaalle selkoa talon tarkoituksesta, taivuttaen kuninkaan täydellisesti puolelleen: Müncheniin kutsuttiin rakennusmestariksi Gottfried Semper — Wagnerin vanha ystävä Dresdenin ja Zürichin ajoilta — ja ajatus teatteritalon rakentamisesta näytti sillä kertaa olevan perin lähellä lopullista toteutumistaan.
Silloin tuli taasen käänne. Tyhjänpäiväisen, juonittelevan hoviväen oli vallannut kateus, kun se näki Wagnerin olevan ylinnä kuninkaan suosiossa. Ajojahti solvauksineen, vaiheineen ja juoruineen Wagneria vastaan alkoi — kaikki pelkäsivät muka Wagnerin vaikutusvaltaa kuninkaaseen. München muuttui tuotapikaa kuin kiehuvaksi noidankattilaksi, jossa alhaiset intohimot kuohahtelivat korkealle mestarin "pään menoksi". Wagner pysyi tyynenä: hän tiesi ja tunsi olevansa niin paljon yläpuolella tuota kateellista ja pahansuopaa hoviväkijoukkoa, joka häntä ja hänen neroaan pelkäsi enemmän kuin kuningasta.
Entä kuningas? Hänen korviinsa saapuivat pian hovimiesten alullepanemat juorut ja panettelut suosikista. Ja julistaen tahtovansa "kalliille kansalleen" näyttää, että sen luottamus, sen rakkaus oli hänelle arvokkaampaa kuin kaikki muu, hän pyysi Wagneria "joksikin aikaa" poistumaan kaupungista — minkä tämä tekikin jouluk. 10 p:nä 1865. Näin sai Wagner kokea, kuinka häilyvää on ruhtinaitten suosio! Ludwig II epäilemättä kunnioitti suuresti mestaria, mutta häneltä puuttui rohkeutta asettua sitä pientä vehkeilijäjoukkoa vastaan, joka oli vaatinut mestarin karkoittamista.
"Joksikin aikaa" ei pitänyt paikkaansa. Tosin kuningas myöhemmin monin tavoin koetti saada Wagneria palaamaan takaisin Müncheniin, mutta säveltäjä pysyi jyrkkänä päätöksessään. Hän ei tahtonut palata kaupunkiin, josta hänet viheliäisillä juonilla ja vehkeilyillä oli saatu karkotetuksi — hän tunsi syyttömyytensä, tunsi ettei ollut ansainnut sellaista kohtelua kuninkaan taholta.
Talven 1865-66 teki Wagner ahkerasti työtä Genevessä. Sieltä hän — pienen tulipalon aiheutettua erinäisiä korjaustöitä hänen asunnossaan — lähti virkistysmatkalle Etelä-Ranskaan. Marseillessa saavutti hänet tieto, että hänen vaimonsa Minna oli pitkällisen sydäntaudin murtamana päässyt ikuiseen lepoon Dresdenissä tammik. 26 p:nä 1866. Wagner ei pitkän matkan takia voinut matkustaa vaimonsa hautajaisiin, mutta eräässä kirjeessään hän kehoittaa asianomaisia niistä huolehtimaan "samalla kunnioituksella, jota minäkin olisin osoittanut hänelle, kun hän olisi eronnut onnellistuttamansa puolison rinnalta".
Keväällä v. 1866 löysi Wagner vihdoin paikan, jossa hän saattoi kuusi surutonta vuotta kaikesta häiritsevästä maailmanmenosta syrjässä pysytellen ahkerasti syventyä työhönsä. Tämä paikka oli Vierwaldstätter-järven rannalla lähellä Lüzernia sijaitseva Triebschenin maakartano. Mestarin 53-vuotis-syntymäpäivänä yllätti Baierin kuningas Ludwig II entisen suojattinsa, saapuen tämän luokse tervehdyskäynnille. Se oli Wagnerille ilon päivä: molemmat keskustelivat innokkaasti viimeaikojen tapahtumista, Wagner näytti kaikessa salaisuudessa pääkaupungistaan poistuneelle kuninkaalle uusimpia sävellyksiään ja pyysi lopuksi — kun kuningas yhä tahtoi häntä palaamaan takaisin Müncheniin — saada tässä yksinäisessä maatalossa täysin voimin antautua tehtäviinsä lopettaakseen ne suuret työt, jotka odottivat mestarin työpajassa valmistumistaan. Tähän alamaisesti esitettyyn pyyntöön kuningas suostui.
Kuten muistamme, oli Müncheniin Ludwig II:n kutsusta saapunut myös kapellimestari Hans von Bülow, Wagnerin ystävä jo aikaisemmilta ajoilta. Sen johdosta, että hänetkin pian sotkettiin juoruilun ja juonitteluihin, katsoi hän parhaaksi jättää Münchenin ja saapui kesäkuussa v. 1866 Wagnerin luokse Triebscheniin. Sinne oli jo aikaisemmin lapsineen tullut Bülowin puoliso, Cosima Bülow. Tämä avioliitto, jonka Bülow oli solminut vain pelastaakseen Cosiman, Franz Lisztin aviottoman tyttären, joutumasta maailman jalkoihin, ei ollut onnellinen. Cosima ei koskaan pannut arvoa tälle uhrautumiselle — hän tahtoi seurata oman sydämensä ääntä. Heti ensinäkemästä oli hän tuntenut vetoa Wagneriin — Wagner myös huomasi hänessä erinomaisia avuja — ja suhde alkoi tulla yhä läheisemmäksi. Jo silloin, kun Wagner muutti Müncheniin ja hankki siellä Bülowilleukapellimestarin paikan, oli heidän kohtalonsa määrätty. Cosimassa Wagner jälleen löysi ymmärtävän sukulaissielun — ja niin tuli Cosimasta Wagnerin uskollinen elämänkumppani ja miehensä elämäntyön harras suojelija. Tässä mies tapasi viisaan ja uhrautuvan naisen, nainen mestarin, jota saattoi kunnioittaa ja ihailla ja joka vei hänet henkensä aarreaittaan. Paljon vaivaa tuotti avioeron hankkiminen ja uuden avioliiton vahvistaminen. Vihkiminen tapahtui Lüzernissa elok. 25 p:nä 1870. Triebschenissä, Vierwaldstätter-järven rannalla olevassa maatalossa, erossa koko maailmasta, saattoivat he kaksi kenenkään häiritsemättä antautua toisilleen ja työlleen. Kun kahden tyttären jälkeen syntyi poika, oli Wagnerin ilo melkein sanoin kuvaamaton. Eräälle ystävälleen Wagner kirjoittaa: "Kuka pystyy arvaamaan, mitä se merkitsee minulle? Hän on niin voimakas ja kaunis, että olen antanut hänelle nimeksi 'Siegfried', ja hänen kunniakseen on työnikin (Siegfried-idylle) nyt valmistunut." Richard Wagnerin elämä oli nyt saanut sisällön, kun hänellä oli poika, jonka hän saattoi kasvattaa suureksi ja rohkeaksi hänen kuolemansa jälkeen taistelemaan kaiken sen puolesta, mikä maailmassa on "oikeata."
Triebschenissä alkoi käydä ahkerasti vieraita sekä läheltä että kaukaa. Viime vuosien aikana oli Wagnerin nimi tullut yhä kuuluisammaksi ja tunnetummaksi — ja tunnettuahan on, että kuuluisuus vetää luokseen toisia suurempia tai pienempiä kuuluisuuksia. Hyvin kaikki viihtyivät Wagnerin vierasvaraisessa kodissa, jossa kaikkialla oli huomattavissa hyvän kodin hengettären käden kosketus. Päivät kuluivat ahkerassa työssä, iltahetkiä sulostuttivat jonkun runoilijan teokset, vilkas keskustelu ajan- ja taidekysymyksistä ja — kuten luonnollista — musiikkiesitykset. Monista perheen vieraista mainittakoon erikoisesti Friedrich Nietzsche, joka sangen usein kävi Triebschenissä ja joka Wagnerista kirjoittaa, että tämä on "todellakin kaikkea, mitä hänestä toivomme, tavattoman suuri ja rikas henki, tarmokas luonne ja kiehtovan rakastettava ihminen, jota kannustaa mitä innokkain tiedonhalu."
Jo v. 1850 oli Wagner salanimellä julkaissut Brendelin "Uudessa musiikkilehdessä" kirjoituksen "Juutalaisuus musiikissa" (Das Judenthum in der Musik). Tässä kirjoituksessaan hän hyökkää ankarasti musiikissa vallalla olevaa, Mendelssohnin ja Meyerbeerin sävellysten merkeissä kulkevaa juutalaisuuden palvontaa vastaan, joka estää kaiken todellisen ja kansallisen musiikin pääsemästä oikeuksiinsa. Kirjoitus oli aiheuttanut äkäisiä vastalauseita — Wagner sen kyllä arvasi, mutta hän tahtoi olla "aikansa aina valpas, aina muistuttava taiteellinen omatunto". Wegelius sanoo: "Lääkärin kiintyneellä, tutkistelevalla katseella hän seurasi niiden katkerien pillerien vaikutusta, joita hän tämän tästä syötti aikalaisilleen." Edellämainittu kirjoitus oli tällainen katkera pilleri, joka sai esille paljon kuonaa vastustajien kynistä. V. 1869 Wagner julkaisi kirjoituksensa uudelleen, varustaen sen selittävällä esipuheella — lähimpänä syynä se, että juuri juutalaisten kannattama sanomalehdistö oli ollut hänen ajatuksiensa, teostensa ja suunnitelmiensa ankarimpana vastustajana, siten estäen hänen aitosaksalaista musiikkiaan pääsemästä sille kunniasijalle, mikä sille eittämättä kuului. 170 kyhäelmää ilmestyi Wagnerin kirjoituksen vastineeksi, mutta ne eivät olleet omiaan todistamaan vääriksi Wagnerin mietteitä. Sillä ne olivat laadultaan enemmän häväistys- kuin puolustuskirjoituksia: niissä oli hyökätty enemmän henkilöä kuin asioita vastaan. Ja niin jäi mestari voitolle tässä paljon puheenaihetta ja ankaraa hälinää herättäneessä kynäsodassa.
Triebschenissä kirjoitti Wagner myös tutkielmansa "Johtamisesta" (Uber das Dirigieren). Tämä alallaan erittäin huomattava kirjoitelma pohjautuu omiin kokemuksiin asiasta.
Kirjoitelmiensa kustantajaksi sai Wagner Fritzsch-nimisen leipzigiläisen kirjakauppiaan, joka ensimmäisenä julkaisi mestarin kynän tuotteet "koottuina teoksina". Niistä on tähän saakka ilmestynyt viisi painosta — "teosten vähäinen menekki ei ole Saksan kansalle kunniaksi", sanoo muuan Wagnerin elämäkertakuvauksen kirjoittaja. Joka tapauksessa ovat Wagnerin ajatukset olleet siivekkäitä ja ne herättävät kiistaa ja taistelua yhä vieläkin.
Triebschenissä valmistui myös v. 1867 "Mestarilaulajat", jonka ensi-ilta oli Münchenissä kesäk. 21 p:nä 1868.