VII.
Tiedämme jo, että Wagnerin rakkaimpana haaveena oli vuosikymmenet ollut sellaisen juhlanäytäntötalon aikaansaaminen, jossa sekä hänen että muitten kansallisten säveltäjäin parhaita teoksia esitettäisiin oikeassa ympäristössä ensiluokkaisin voimin. Münchenissä oli ajatus taiteita rakastavan kuninkaan avulla ollut toteutumaisillaan, mutta raukesi — onneksi kyllä. Sillä Wagner itsekin huomasi, että München, jonka ilmakehän täyttivät oluthöyryt ja alituiset puolueriidat, ei ollut sopiva taiteen tyyssijaksi siinä mielessä kuin hän oli ajatellut — etemmäksi suuren maailman melusta oli taiteen temppeli sijoitettava. Etsivät katseet suuntautuivat silloin pieneen Bayreuthin kaupunkiin. Siellä oli vanha tyhjilleen jätetty teatteritalo, joka korjattuna ja uuteen kuntoon saatettuna ehkä sopisi tarkoitukseen.
Mutta taasen tuli esteitä. V. 1870 — samana vuonna siis, jona avioliitto Cosima von Bülowin kanssa solmittiin — puhkesi sota Saksan ja Ranskan välillä. Wagner seurasi suurella mielenkiinnolla sotatapahtumien kulkua, ja Saksan aseiden voitot paisuttivat hänen rintaansa. Kun sota sitten v. 1871 päättyi, oli se saanut saksalaiset tajuamaan oman voimansa, saanut heidät tietoisiksi kansallisesta yhteenkuuluvaisuudestaan ja siihenastisesta rikkinäisyydestään. Wagnerin teokset muodostuivat nyt aitosaksalaisen hengen elämän kulmakiviksi, joitten arvo tunnettiin ja myönnettiin jokaisessa saksalaisesti sykkivässä sydämessä. Wagnerin ajatus kansallisen juhlanäyttämön sijoittamisesta ja pystyttämisestä Bayreuthiin, jossa säveltäjä oli v. 1871 kahdesti käynyt kaupungin pormestarin kanssa asiasta neuvottelemassa, tällöin saaden hyviä terveitä suotuisasta ratkaisusta, ei nyt kohdannut ainakaan periaatteellisia vaikeuksia.
Huhtik. 24 p:nä 1872 Wagner sitten itse muutti Bayreuthiin, näin ollakseen lähempänä sitä paikkaa, jossa hänen harras unelmansa oli toteutuva. Mutta suunnitelman siirtämiseksi paperilta todellisuuteen tarvittiin rahaa, vieläpä sangen paljon — kokonaista 900.000 taalaria, — joka silloisissa oloissa merkitsi suurta rahamäärää. Wagner kääntyi avoimella kehoituksella "taiteensa ystävien" puoleen, pyytäen näitä tekemään mahdolliseksi hänen "Nibelungen"-tetralogiansa esittämisen, jotta Saksan kansa siten saisi juhlia kansallista ylösnousemistaan ja uudelleensyntymistään. Hänen kehoituksensa ei kaikunutkaan kuuroille korville: se saavutti vastakaikua kaikkialla Saksassa ja Saksan rajojen ulkopuolellakin. Jotta rakennushomma saisi tarpeellista taloudellista tukea, perustettiin erikoinen kannatusyhdistys. Kaikkialla maassa syntyi "Wagner-yhdistyksiä", joitten tarkoituksena oli toimia saman ajatuksen toteuttamiseksi — sanalla sanoen: kaikki voimat työskentelivät suurenmoisen suunnitelman hyväksi — ja niinpä saatiinkin melko suuri määrä varoja yhteisillä ponnistuksilla kokoon. Wagner itsekin matkusteli ympäri maata keräämässä varoja ja hankkimassa kannatusta, kaikkialla saaden osakseen mitä suurinta ymmärtämystä, kunnioitusta ja mainetta. Kävipä hän Berliinissä Bismarckinkin puheilla, mutta tämä jäi kylmäksi hänen esittämilleen ajatuksille.
Toukok. 22 päivä 1872 oli Wagnerin elämässä jälleen ilon päivä. Silloin laski hän teatteritalonsa peruskiven, juhlatilaisuudessa suurenmoisella antaumuksella ja innostuksella johtaen m.m. Beethovenin 9:nnen sinfonian. Sateen virtana valuessa piti Wagner juhlapuheen, ja laskiessaan peruskiven löi hän sitä vasaralla kolmasti, samalla lausuen: "Ole siunattu, kiveni, seiso kauan ja kestä lujana!" Ludwig II:lta oli tilaisuuteen saapunut onnittelusanoma, joka yhdessä erään Wagnerin sepittämän runon kanssa pantiin maahan peruskiven mukana. Ennen sinfonian esityksen alkua piti Bayreuthin pormestari puheen, jossa osoitti, mikä suuri merkitys tällä päivällä oli koko Saksan maalle ja kansalle sekä Bayreuthin kaupungille. Wagner puhui myös, kiittäen läsnäolevia siitä, että oli päässyt tälle paikalle ja saanut nähdä unelmansa ensimmäisen osan toteutuvan. Sinfonian suoritus oli, kuten sanottu, suurenmoisen vaikuttava — kuoro-osan esittämiseen oli osaaottamaan saapunut laulajia kaikkialta Saksan eri kolkilta.
Mutta hyvästä alusta huolimatta ei kaikista vaikeuksista oltu vielä selvitty. Rakennustyöt täytyi rahavarojen puutteessa keskeyttää loppupuolella vuotta 1873. Wagnerin suunnitelmat eivät sittenkään olleet saaneet aikalaisten piirissä tarpeellista kannatusta osakseen eikä niitten merkitystä ymmärretty — kaikki näytti taas hajoavan tuhkaan tai siirtyvän kaukaiseen tulevaisuuteen. Kuningas Ludwig II:sta oli sittenkin tuleva se ruhtinas, joka Wagnerin unelman lopullisesti toteutti — antamalla tarvittavat varat sai hän työt jälleen käyntiin, kunnes rakennus vihdoin oli valmis.
Uljaana kohoaa teatterirakennus nyt eräällä kukkulalla Bayreuthin ulkopuolella. Siinä ei ole mitään loisteliaita koristeita, mutta rakennuksen eri osien muodot ja niitten väliset suhteet antavat rakennukselle jalon ulkonäön. Jo ulkoapäin käy mahdolliseksi arvata, mitä tarkoitusta varten rakennus siinä on. Sekä Wagnerin että Semperin suunnitelmat ja piirustukset olivat loppujen lopuksi muuttuneet ihanaksi todellisuudeksi. Mitä rakennuksen sisäpuoleen tulee, mainittakoon, että orkesterin paikat ovat syvennyksessä, joten yleisö voi täydelleen ja vapaasti nähdä näyttämölle. Vanhan ajan amfiteatterin tapaan kohoavat istuimet asteittain etualalta taka-alalle päin toinen toistaan korkeammalle — n.s. aitio järjestelmää ei katsomossa lainkaan noudateta, suureksi eduksi sekä yleisölle että näyttämöllä esiintyville.
Juhlanäytäntörakennus oli siis vihdoin valmistunut — se oli nyt vain vihittävä tarkoitukseensa. Jo kesällä v. 1875 alkoivat Wagnerin Nibelungen-oopperain harjoitukset, jokaisen osan ollessa mitä valituimmissa käsissä, ja kesällä v. 1876 oli juhlanäytäntöjen määrä alkaa. Bayreuthissa tehtiin v. 1876 kuumeista työtä: sekä orkesterin että laulajien harjoituksia pidettiin ahkerasti kesäk. 3 p:stä lähtien, ja elok. 6 p:nä alkoivat pääharjoitukset. Kuningas Ludwig II saapui niitä henkilökohtaisesti seuraamaan. "Rheingold" esitettiin yksinomaan hänelle, muita ei sen pääharjoituksessa ollut läsnä. Muut kolme tetralogian osaa esitettiin toisillekin kutsuvieraille, jotka yksimielisesti antoivat sekä oopperoille että niitten esitykselle tunnustuksensa.
Ensimmäiset juhlanäytännöt suurelle yleisölle — joukossa oli m.m. Saksan keisari Wilhelm I. — olivat elok. 13-17 p:nä 1876. Keisari lausui säveltäjälle suuren ihmetyksensä siitä suurtyöstä, minkä tämä oli tehnyt Saksan kansan ja sen sivistyksen hyväksi — muuten oli keisari huonona Wagnerin musiikin tuntijana vain "velvollisuudesta" saapunut Bayreuthiin, tuumien, että "pitäähän sinne mennä, koska toisetkin sinne menevät", — kertoo eräs keisaria lähellä ollut henkilö. Kuningas Ludwig II oli heti pääharjoitusten jälkeen matkustanut pois kaupungista, mutta saapui katsomaan oopperoita niitä kolmannen kerran esitettäessä elok. 20-23 p:nä.
Juhlanäytännöistä koitui tappiota 160.000 markkaa. Mutta sittenkin on tunnustettava, että Wagner oli itsepintaisella sitkeydellään aikaansaanut ihmeitä. Bayreuthiin oli rakennettu juhlanäyttämö ja ensimmäisenä liikkuivat näyttämön palkeilla ilmielävinä Wagnerin luoman tetralogian henkilöt.
Kuvaavaa mestarin vaatimattomuudelle on, että häntä ei mitenkään tahtonut saada astumaan yleisön eteen ottamaan vastaan sen myrskyisiä suosionosoituksia. Kun "Jumaltentuho" (Götterdämmerung) viimeisen kerran esitettiin, oli hänen vihdoin mentävä näyttämölle, niin vastenmielistä kuin se hänelle olikin. Hänen astuessaan esiin, puhkesi yleisön taholta suosionosoitusten myrsky, joka kohta vaihtui kuolonhiljaisuudeksi, kun mestari ilmaisi aikovansa puhua. Sanoja ei ollut monta, mutta ne tulivat sydämestä: "Suosiotanne ja apuaan antaneiden taiteilijain rajattomia ponnistuksia saatte kiittää tästä työstä. Se mitä minun vielä tulisi teille sanoa, voitaisiin mahduttaa pariin sanaan, yhteen selviöön. Te olette nähneet, mitä me voimme: tahdotteko nyt? Sillä jos te tahdotte, niin on meillä taide".
Ainakin hän itse oli tahtonut, ja hänen tahtonsa tieltä olivat vastukset väistyneet. Bayreuthin juhlanäyttämö ja "Nibelungen"-tetralogia olivat näkyväisenä todistuksena hänen tahtonsa lujuudesta. — Mutta voitonpäiviä seurasi taasen suru ja murhe — arvostelijat eivät antaneet tunnustustaan hänen työlleen, vaan ivailivat sitä. On kuitenkin muistettava, että kaikki se, mitä Wagner oopperatuotannossaan tarjosi, sisälsi jotain väkevästi uutta ja rohkeata, jota vanhoihin kaavoihin kangistuneet arvostelijatkaan eivät pystyneet ymmärtämään. Sitäpaitsi ei kukaan rehellisesti pyrkinyt tutkimaan eikä syventymään Wagnerin esittämiin ajatuksiin tulevaisuuden taiteesta ja sen asettamista vaatimuksista.
Bayreuthin juhlanäytännöt tuottivat siis valtavan tappion. Kannatusyhdistys, jonka piti taloudellisesti tukea yritystä, oli juhlanäytäntöjen päättyessä "jäljettömiin kadonnut" — eikä Wagnerin näin ollen auttanut muu kuin turvautua omiin voimiinsa ja ystäviensä apuun, jos mieli voida yritystä jatkaa. Ja jonkun aikaa onnistuikin hänen säilyttää juhlanäytäntötalo varsinaisille tarkoituksilleen pyhitettynä — mutta loppujen lopuksi oli se luovutettava kierteleville oopperaseurueille. Wagner itse sai jälleen lähteä maailmaa kiertelemään ja konsertteja johtamaan.
Raskaat vuodet seurasivat siis Bayreuthin voitonpäiviä, mutta niistä huolimatta Wagner uskoi tulevaisuuteen, tässä uskossa säveltäen viimeisen musiikkidraamansa "Parsifalin". Tälle syvätunnelmaiselle teokselle avautuivat jälleen Bayreuthin teatteritalon ovet tuottaen säveltäjälleen vielä kerran kunniaa ja mainetta.
Bayreuthin juhlanäytännöt, niitten musikaalisen ja taloudellisen puolen järjestäminen, olivat ankarasti kuluttaneet Richard Wagnerin voimia. Mutta siitä huolimatta hänen sielunsa uhkui niin ajatuksia, jotka hän tahtoi sanoa aikalaisilleen, että hänen täytyi tämän sisäisen pakon vaatimuksesta perustaa jo kauan suunnittelemansa oma äänenkannattaja taiteellisten ja sivistyksellisten kysymysten käsittelyä varten. Ja niinpä v. 1878 Bayreuthissa — jossa Wagner asui omassa "Wahnfried"-nimisessä talossaan — perustettiin lehti "Bayreuther Blätter", julkaisijana Hans von Wolzogen. Tähän äänenkannattajaansa on Wagner kirjoittanut monta huomattavaa kirjoitelmaa, joista kaikista huokuu vastaamme elämän vilkas sykintä ja joissa hän säälimättä iskee siihen, mikä hänen mielestään on epäsaksalaista ja epätaiteellista. Vanhuudestaan huolimatta hän nuorukaisen innoin taittaa peistä omien ihanteittensa puolesta, uskoen vuorenlujasti niitten voittoon. Taide on hänelle kaikki kaikessa. Sen on kasvatettava uutta kulttuuria, jossa taide itse ei ole mikään turha korukapine, vaan jossa se kuuluu jokapäiväisen elämän välttämättömimpiin tarpeisiin. Taiteesta on jokaiselle muodostuva virkistävä lähde, josta nauttimalla unohtaa ympärillä olevan ruman nykyisyyden ja saa sielulleen puhdasta ravintoa. Tällaisia ajatuksia sisältävät Wagnerin kirjoitelmat — Wagnerin "kirjalliset testamentit" koko ihmiskunnalle.
Kun "Parsifal" elok. 29 p:nä 1882 viimeisen kerran Wagnerin läsnäollessa esitettiin Bayreuthissä, ei kukaan näytännössä olleista aavistanut viimeisen kerran näkevänsä säveltäjän tässä ympäristössä. Huono terveys pakotti hänet perheineen lähtemään etelämmäksi ja niin valitsi hän asuinpaikakseen Venetsian, "laguunien helmen". Asunto oli jälleen komea — vanhaan tunnettuun tapaan! — Palazzo Vendramin Suuren Kanavan varrella.
Ahkerassa työssä kuluivat viikot seuraavan kesäisiä juhlanäytäntöjä valmistellessa ja suunnitellessa, mutta äkilliset sairastumiskohtaukset silloin tällöin ilmaisivat, että ruumis oli käynyt raihnaaksi. Hengenahdistus ja heikko sydän aiheuttivat välistä pyörtymiskohtauksia — hellän puolison hoito oli näihin aikoihin mitä tarpeellisin. Mistään ei kuitenkaan olisi voinut päätellä, että loppu tulisi niin pian kuin se sitten tuli.
Joulu v. 1882 kului herttaisesti oman perheen keskuudessa, Wagnerin vallan säteillessä nerokkuutta ja henkevyyttä. Kului puolisentoista kuukautta. Helmik. 12 p:n iltana luki hän perheelleen ääneen Fouque’n sadun "Undine", puhuen sen luettuaan vielä pitkään kansanrunouden rikkaasta aarrevarastosta ja sen satoisuudesta niille, jotka osaavat sitä hyväkseen käyttää. Sitten asettui hän pianon ääreen ja soitti Reinintytärten surullisen laulun loppusanoihin tekemänsä sävelen, jotka loppusanat kuuluvat: "Hyvyys ja uskollisuus syvyyksissä on vain!" "Niin, hyvyys ja uskollisuus — syvyyksissä on vain", toisti hän hiljaa itsekseen ja meni levolle. Seuraavana päivänä, helmik. 13 p:nä, oli hän jälleen työssä, kirjoittaen erästä tutkielmaansa. Yhtäkkiä tunsi hän pahoinvointia, joka sillä kertaa meni ohi. Myöhemmin häntä kutsuttiin päivälliselle; hän vastasi tulevansa heti kun tuntisi voivansa paremmin, käskipä samalla kello 4:ksi tilaamaan gondoolin portaitten eteen. Häntä odotettiin, mutta odotuksesta huolimatta ei häntä kuulunut päivälliselle. Silloin meni palvelustyttö uudelleen kutsumaan isäntäänsä. Tällöin Wagner jo kamppaili viimeistä taisteluaan sohvalla. Cosima riensi huoneeseen, joutuen vain todistamaan miehensä viimeisen hengenvedon, joka tapahtui klo ½4 iltapäivällä. Ikuinen rauha laskeusi tarmokkaille, nyt kuoleman jäykistämille piirteille.
Helmik. 16 p:nä lähti ruumisgondooli palatsista. Rautatievaunussa vietiin vainajan ruumis Bayreuthiin, jossa se suurin surujuhlallisuuksin, kaikkien kirkonkellojen soidessa ja Siegfried-surumarssin sävelten kajahdellessa laskettiin haudan lepoon Wahnfriedin puistikossa helmik. 18 p:nä 1883. Paikan leposijakseen oli Wagner jo eläessään valinnut.
Yksinkertainen kivi, jossa ei ole nimeä eikä vuosilukua — sitä verhoaa vain villi muratti — kohoaa hautakummulla, vaatimattomana osoittaen taistelujen ja kärsimysten miehen viimeistä lepopaikkaa.