"TRISTAN JA ISOLDE"
(Tristan und Isolde.)
Kuten edellä olemme huomanneet, toivat ensimmäiset oopperat säveltäjälleen aluksi vain tuskaa ja levottomuutta, jota typerä arvostelu vielä lisäsi henkilökohtaisilla parjauksillaan, siten horjuttaen säveltäjän uskoa ja luottamusta kykyynsä. Yleensä oli arvostelu tuonut varjopuolena esiin sen, että oopperat teknillisessä suhteessa asettivat tavattoman suuria vaikeuksia esittäville taiteilijoille ja teattereille. Kun esim. "Lohengrin" esitettiin Weimarissa, aiheutti teatterikaluston ja näyttämölaitteitten lisääminen kokonaista 2.000 taalarin menon, mikä summa siihen aikaan merkitsi paljon yhden ainoan oopperan tuottamina kustannuksina. Wagnerissa syntyi senvuoksi ajatus kerrankin laatia ooppera, johon liittyisi vähemmän erilaisia vaikeuksia ja jonka esittäminen siis hyvin kävisi päinsä kaikkialla, missä vain tarpeellisia voimia olisi saatavissa. Wagner aikoi uudesta oopperastaan "Tristan und Isolde" tehdä n.s. kansanoopperan — mutta tuloksena olivat entisiin verraten vielä suuremmat vaikeudet, mitä esittämiseen tulee.
Wagner on itse sanonut: "Koska minä en elämässäni vielä ole saanut nauttia todellisen rakkauden onnea, niin tahdon tälle kaikkein kauneimmalle unelmalle pystyttää muistomerkin, jossa rakkaus alusta loppuun esittää suurinta osaa". Tällainen muistomerkki oli "Tristan ja Isolde" oleva. Ensimmäisen luonnoksen laati Wagner v. 1854, mutta monta vuotta kului ennenkuin libretto vihdoin tuli valmiiksi. Sävellystyö alkoi syyskuussa 1857 ja ensimmäinen näytös valmistui huhtikuussa 1858 Zürichissä, toinen myöhemmin Venetsiassa ja kolmas Luzernissa, oopperan kokonaisuudessaan tullessa valmiiksi elokuun alussa v. 1859. Kiirettä pakotti pitämään m.m. se, että kustantaja oli luvannut maksaa puolet sovitusta 2.000 taalarin palkkiosta heti kun ensimmäinen näytös oli valmis.
"Tristanin" sisältöä tarkastaessamme huomaamme, että siihen on ennenkaikkea painanut leimansa sen filosofin henki, johon Wagner oli tutustunut Zürichissä ollessaan tohtorinrouva Eliza Willen ja Mathilde Wesendonckin kautta. Tämä filosofi on Schopenhauer. Hänen oppinsa mukaan johtuu onnentunne ainoastaan harhaluulosta. Kaikki onnelliset tuokiomme ovat vain tuskan lomahetkiä, taaksemme tuotapikaa häipyviä levähdyskohtia elämän ohdakkeisella tiellä. Wagner, joka elämässään oli joutunut kärsimään niin paljon vastuksia, että toinen ja heikompi niitten kuorman alla olisi tyystin painunut maahan, ei sentään koskaan lannistunut toivottomuuteen. Ja vaikka Schopenhauerin pessimistinen käsityskanta onnesta ja elämästä vetikin häntä puoleensa, oli hän kuitenkin siksi terveälyinen, ettei aivan kokonaan heittäytynyt Schopenhauerin filosofian johtotähtien alla kulkemaan. Näkyvimpänä tuloksena Schopenhauer-ihailusta on ooppera "Tristan ja Isolde".
On myös sanottu, että Wagner on kirjoittanut "Tristanin" omalla sydän verellään. Muistammehan, että tämä ooppera sai alkunsa Zürichissä aikana, jolloin Mathilde Wesendonckin ystävyys valoi Wagneriin suloista lämpöä, mestarin siihenastisen maallisen vaelluksensa onnellisimpina hetkinä. Jo työnsä aloittaessaan oli Wagner tuntenut rakkautta Mathildea kohtaan. Mutta hän ei voinut aavistaa, että loppu tulisi olemaan sellainen kuin se oli, että hänen — heidän molempien — täytyi tukahduttaa rakkautensa ja erota toisistaan iäksi. Ja siksipä "Tristan" liittyy läheisemmin kuin mikään muu teos Wagnerin draamatuotannossa hänen omiin henkilökohtaisiin elämänkokemuksiinsa, siksipä on hän tähän toivottoman rakkauden kuvaukseen tuhlaten vuodattanut omaa sydänvertaan. Tästä tulee vakuutetuksi lukiessa Wagnerin kirjeitä ja päiväkirjanlehtiä niiltä ajoilta, jolloin "Tristan" syntyi — ne ovat mitä syvimmän tuskan ja raskaitten sydänsurujen täyttämiä todistuskappaleita inhimillisen rakkauden voimasta ja suuruudesta — kieltäymyksessäkin.
Wagnerin "Tristan ja Isolde"-draamassa on niukasti toimintaa. Sen henkilöitten sisäinen elämä ja kehitys on sitä rikkaampi — musiikin päätehtävänä on kuvailla rakastavien sisäistä sielunelämää. Näin musiikki muodostuu draamalliseksi välikappaleeksi sanan puhtaimmassa merkityksessä.
"Tristanin ja Isolden" henkilöt ovat:
/*
Tristan tenori.
Kuningas Marke basso.
Isolde soprano.
Kurwenal barytoni.
Melot tenori’
Brangane altto.
Paimen tenori.
Perämies barytoni.
Merimies tenori.
Laivaväkeä 1. ja 2. tenori, 1. ja 2. basso. Ritareita ja knaappeja.
*/
Alkusoittona on sinfoninen runoelma. Hiljaisin soinnuin se alkaa kuin salaista rakkautta kuvaten, sitten sävelet paisuvat pursuavien tunteitten ilmaisijoina, jälleen loppua kohti vaimeten hiljaiseen pianissimoon.
Alkusoiton viime tahdin aikana avautuu esirippu. Edessämme on kuningas Marken aluksen etukansi. Ylhäältä mastosta kajahtaa nuoren merimiehen reipas laulu. Kannella lepää seuranaisensa Brangänen kanssa teltassa Irlannin kuninkaan kaunis tytär Isolde, jota Tristan, kuninkaan urhoollisin ja uskollisin sotapäällikkö on viemässä Cornwallin kuninkaan Marken puolisoksi. Brangäne ilmoittaa valtiattarelleen Cornwallin viheriän rannan jo häämöttävän. Raivon vallassa nousee Isolde kävelemään, synkin katsein silmäillen Tristania, joka seisoo peräsimen ääressä. Isolde kutsuttaa Tristanin — jota salaa rakastaa — luokseen, mutta tämän palvelija Kurwenal kieltäytyy viemästä perille annettua käskyä. Laivaväki yhtyy Kurwenaliin. Kaksinpuhelusta Isolden ja Brangänen välillä saamme kuulla, etteivät Isolde ja Tristan nyt ensi kertaa kohtaa toisiaan. Tristan on aikaisemmin eräässä taistelussa surmannut Isolden sulhasen Moroldin ja tällöin myös itse haavoittunut. Haavansa takia on hänen täytynyt purjehtia Irlantiin parannustaidostaan kuulun Isolden hoidettavaksi. Isolde on kyllä tuntenut Tristanin sulhasensa surmaajaksi ja ollut vähällä kostaa tämän kuoleman, mutta sääli ja sydämessä orastava rakkaus pelastavat hänen haltuunsa joutuneen miehen hengen. Isolde parantaa Tristanin, joka terveenä palaa takaisin Cornwalliin. Nyt on Tristan käynyt toistamiseen Irlannissa noutamassa kuninkaansa puolisoa. Aluksellaan on hän parhaillaan viemässä kallista lastiaan kuninkaalleen lainkaan aavistamatta Isolden povessa liikkuvia kostonajatuksia, joihin kuitenkin samalla liittyy salaista rakkautta tuota voimakasta miestä kohtaan. Isolde haluaa nyt kuolla — mutta ainakin kuolemassa on Tristanin seurattava häntä. Senvuoksi hän uudelleen kutsuttaa Tristanin juomaan "sovinnonmaljaa Moroldin kuoleman johdosta", samalla käskien Brangänea valmistamaan myrkkymaljan. — Alus lähenee rantaa. Isolden toista käskyä noudattaen Tristan saapuu kannelle. Hänenkin poveaan polttaa rakkaus Isoldea kohtaan. Mutta hän salaa rakkautensa, voidakseen pysyä uskollisena kuninkaalleen, jonka morsian nyt on uskottu hänen huostaansa. Senvuoksi hän ei ole tahtonut saapua Isolden näkyviin koko matkan aikana. Nyt hän tulee saattaakseen Isolden maihin. Intohimoisesti vaatii Isolde häntä tyhjentämään maljan. Tristan tuntee sanojen välitse, että Isolden povessa palaa rakkaus häntä kohtaan. Hän tarttuu maljaan, juo — Isolde tempaa maljan hänen kädestään ja tyhjentää sen pohjaan saakka. Nyt tietävät molemmat olevansa kuoleman omat ja odottavat yhtymistään kuolemassa. Kuohuvan rakkauden vallassa vaipuu Isolde Tristanin rintaa vasten, odottaen loppuaan. Kummankin rinnassa on odotetun kuoleman läheisyys päästänyt salassa kyteneen lemmenliekin leimuamaan. Mutta Brangänen myrkkymalja onkin ollut lemmenmalja. Toisensa löytäneitten on irtauduttava syleilystään ja surulliseksi onnekseen kuultava, että he rakastavat toisiaan ja että kuolema ei nyt heidän vieraakseen saavukaan. Isolde vaipuu pyörtyneenä maahan. — Samassa ilmoittavat tervehdyshuudot laivan saapuneen Cornwallin rantaan, mutta ennenkuin kuningas Marke ennättää saapua näyttämölle, laskee esirippu nopeasti.
Toisen näytöksen alkusoitossa sekaantuvat toisiinsa sävelissä kärsimätön odotus ja kaihoisa lemmentuska. On kirkas kesäyö. Korkeitten puitten varjossa odottaa Isolde metsästystorvien fanfaarien vaimenemista — yön hiljaisuudessa kuuluu vain solisevan lähteen ääni. Eräs hovimiehistä, Melot, on aavistanut Isolden ja Tristanin välisen lemmensuhteen ja tahtoo kuninkaalle näyttää epäilyksensä todeksi. Tässä tarkoituksessa juuri on järjestetty öinen metsästysretki, jolle kaikki muut paitsi Tristan ja Isolde ovat lähteneet. Brangäne, joka on aavistanut Melot’n tarkoituksen, varoittaa valtiatartaan, mutta tunteittensa vallassa ollen ei tämä kiinnitä varoitukseen lainkaan huomiotaan. Hän lähettää Brangänen linnan muurille vahtiin, ja sammuttamalla huoneensa edustalla palavan soihdun antaa hän Tristanille sovitun merkin. Tristan tulee ja molemmat rakastavaiset vaipuvat toistensa syliin, pitkään syleilyyn. Näin alkaa pisin kaikista lemmenkohtauksista, mitä näyttämöltä on nähty — mutta äkkiä keskeyttää sen paikalle saapuva kuningas. Melot on riemuissaan juonensa onnistumisesta, mutta kuningas hillitsee hänen iloaan ylevin, jalomielisin sanoin. Kuninkaan mieleen koskee syvästi Tristanin, "uskollisista uskollisimman", petos. Tristan ei osaa vastata kuninkaan kysymyksiin mitään — hän tuntee suuren syyllisyytensä ja tahtoo nyt kuolla, kehoittaen Isoldea tulemaan mukaan tuonen maille, tuntemattomaan yön ja pimeyden valtakuntaan. Isolden vastaus: "Missä Tristanin on koti ja liesi, sinne häntä seuraa Isolde", saa Melot’n raivostumaan: hän vetää esiin miekkansa, Tristan asettuu ensin vastarintaan, mutta syöksyy sitten — annettuaan oman miekkansa pudota — Melot'n miekkaan ja vaipuu kuolettavasti haavoitettuna uskollisen palvelijansa Kurwenalin syliin.
Kolmannen näytöksen alkusoitossa kuvailevat sävelet suurta hätää ja ankaria kärsimyksiä. Tavattoman surumielisenä kajahtaa paimenen vakava laulu. Sitten nousee esirippu ja olemme joutuneet Tristanin etäiseen linnaan Kareoliin, jonne uskollinen Kurwenal on tuonut haavoittuneen isäntänsä. Tämä lepää nyt suuren lehmuksen alla ja kiroaa päivää, joka vielä saapuu hänen, yöhön ja kuolemaan tuomitun luo. Epätoivoiselle, kuoleman kanssa kamppailevalle Tristanille ilmoittaa Kurwenal lähettäneensä aluksen noutamaan "parasta lääkitsijää", Isoldea, jota Tristan kuumehoureissaan on kiihkeästi kaivannut luokseen. Näyssä näkee Tristan keveästi aalloilla nousevan ja laskevan aluksen, Isolde sen kannella. Kohta saapuu laiva rantaan — Tristan hypähtää vuoteeltaan, raastaa siteet, jolloin veri vuotaa kuiviin näin auenneesta haavasta, ja syöksyy horjuen paikalle rientävää Isoldea vastaan, vaipuu tämän syliin ja kaatuu sitten kuolleena maahan onnen riemua säihkyvä katse vielä kerran Isoldeen kiinnitettynä. Isolde vaipuu tuskasta huudahtaen tiedottomana rakastamansa miehen ruumiin viereen. — Kaukaa kuuluu meteliä ja aseitten kalsketta. Rantaan on saapunut toinenkin alus, mukanaan kuningas Marke, Brangäne, Melot y.m. Brangäne on Markelle selittänyt vaihtaneensa juomat, antaneensa lemmenjuoman myrkkymaljan sijasta — kuningas Marke on huomannut ystävänsä viattomuuden ja tahtoo nyt yhdistää toisiinsa rakastavaiset. Marke ja Melot lähenevät, mutta Kurwenal asettuu vastarintaan, kaatuen näin syntyneessä kahakassa ja vaipuen kuolleena isäntänsä ruumiin viereen. Kuningas on tullut liian myöhään: Isolde, jonka Brangäne on saanut toipumaan, puhkeaa loppulauluun, joka harpun vienosti soidessa kajahtaa kuolossa edellä menneen, rakkaan ystävän ylistykseksi. "Lemmenkuolo" on läsnä, Isolde tuntee iäisyyden ovien aukenevan, ja niin hän, syvän liikutuksen vallatessa läsnäolevat, seuraa omaa Tristaniaan yön ja varjojen maahan. Kuningas Marke siunaa ruumiit, jotka kuolemassa ovat löytäneet toisensa — ja esirippu laskee.
* * * * *
Karlsruhen hoviteatteri oli aikonut ensimmäisenä esittää ylläselostetun oopperan v. 1859, mutta luopui yrityksestä, koska se olisi ollut perin vaikea teatterin pienissä oloissa. Wienissä oli "Tristan" myös ollut harjoituksen alaisena, mutta liian vaikeana ei se sielläkään päässyt näyttämölle. Näin sai "Tristan" sen maineen, ettei sitä mikään teatteri pysty esittämään — syinä mainittiin m.m., ettei kukaan ymmärtäisi sen sävelkieltä, ettei kukaan laulaja osaisi noita säveleitä laulaa ja ettei mikään orkesteri pystyisi suoriutumaan sen tavattoman vaikeista säveljuoksutuksista. Vasta kesäk. 10 p:nä 1865 oli "Tristanin" ensi-ilta Münchenin hoviteatterissa, jonka ohjelmistoon kuningas Ludwig II oli käskenyt ottamaan oopperan. Ensi-ilta muodostui voitoksi Wagnerille. Suosionosoitukset olivat kerrassaan myrskyisiä.
Hitaasti, mutta varmasti on "Tristan ja Isolde" sitten päässyt oopperain ohjelmistoon. Sitä on kyllä aina pidetty liian vaikeana ja liian pitkänä, mutta ne kauneusarvot, jotka siihen sisältyvät, ovat pakottaneet yrittämään sen esittämistä. Pienessä Weimarissa ei epäilty ottaa sitä ohjelmistoon, Berliinissä läpäisi se vasta v. 1876, siis 17 vuotta valmistumisensa jälkeen. Sanomattakin on selvää, että se Bayreuthissa on kuulunut "huippusaavutuksiin".