XIX
Jutun loppu
Pariisi kesäkuussa! Oletteko nähnyt sen säteilevine päivineen ja leppoisine öineen, täynnä tuhansien äänten sorinaa? Pariisi kuhisevine ihmisjoukkoineen — ja mikä kuhina sitten, kun jokainen nainen ja jokainen mies herättää huomiota ja uusia ajatuksia! Pariisi sinisine taivaineen ja puineen ja väreineen — ja viehätysvoimineen, joita en voi kuvata!
Ilo on mahtava auttaja, ja viikon onni tässä lumoavassa kaupungissa oli tehnyt ihmeitä päällikkööni ja hänen morsiameensa. Oli oikein nautinto nähdä heitä — hymyillä välistä heille esimerkiksi seisoessa jollakin ihanalla Louvrén rantamalla heidän huomaamatta sitä itse. Kaikki mennyt oli joutunut taka-alalle, unohdettu; he elivät ainoastaan tulevaisuutta varten.
Ja muuten läheistä tulevaisuutta varten. Ei ollut olemassa mitään syytä, jonka vuoksi sitä olisi tarvinnut lykätä toistaiseksi; me olimme kaikki tulleet yksimielisiksi siitä, että heidän oli mentävä avioliittoon heti, ja niin pian kun se oli päätetty, jättivät naiset meidät oman onnemme nojaan ja kuluttivat jäljellä olevat neljätoista päivää alituisilla ompelijattarien luona käynneillä, sillä Pariisissa täytyi morsiamella aina olla täydellinen häävarustus, olivatpa häät kuinka yksinkertaiset hyvänsä. Mutta vihdoinkin tuli se suuri päivä, ja kello kahdentoista aikaan vihittiin heidät ainoastaan meidän kolmen, rouva Kemballin, hänen tyttärensä ja minun ollessa todistajina kauniissa St. Lucasin kirkossa lähellä Boulevard Montparnassea.
Sitten oli rouva Kemballilla pienet aamiaiset asunnossaan, jonka jälkeen emäntämme otti morsiusparilta jäähyväiset, ja hänen tyttärensä ja minä lähdimme heidän kanssansä Gare de Lyoniin, josta he aikoivat lähteä neljäntoista päivän ajaksi Rivieralle. Huiskutimme heille jäähyväisiksi ja lähdimme sitten yhdessä takaisin.
»On pyhyyden loukkausta istua ajamassa katetussa vaunussa sellaisena päivänä kuin tämä», sanoi seuralaiseni; ja luovuimme ajoneuvoistamme kävelläksemme jalkaisin Boulevard Dideronia pitkin joelle.
»No niin, juttu on siis lopussa!» sanoi hän miettiväisenä.
»Heidän juttunsa kyllä!» huomautin minä.
»Mutta vielä on olemassa erinäisiä asioita, joita en ymmärrä», jatkoi hän kiinnittämättä huomiotansa sanoihini.
»Vai niin!»
»Esimerkiksi, miksi he näkivät vaivaa pidättäessään hänet luonansa?»
»Sukulaisrakkauden vuoksi, ehkä?»
»Joutavia! Se oli mahdotonta. Sitäpaitsi he olivat Martignyn vaikutuksen alaisina, ja luullakseni hän pystyi mihin rikokseen hyvänsä.»
»Ehkä hän ajatteli, että satatuhatta olisi vain ensimmäinen suoritus hänelle. Neiti Holladayn ollessa hänen vallassaan hän olisi kyllä voinut toivoa saavansa lisää loppumattomiin. Ilman häntä —»
»Mitä ilman häntä?»
»No, juoni kehittyy ja kehittyy kuta enemmän sitä ajatellaan. Luulen sen kehittyneen silläkin aikaa, kun hän oli sitä toteuttamaisillaan. En epäile, etteikö se lopuksi olisi kehittynyt niinkin pitkälle, että hän olisi ottanut neiti Holladayn jollakin salaperäisellä tavalla hengiltä ja sitten olisi antanut hänen sisarensa asettua sijalle. Kukapa olisi saanut petoksesta selvän heidän oltuaan pari vuotta ulkomailla? Ja sitten — niin, sitten olisi neiti Holladayn sisar voinut mennä naimisiin Fajallensa kanssa jälleen ja ruveta lepäämään rikkaudestaan nauttien. Ja Fajallesta olisi tullut huomattu mies — hyvin huomattu mies. Hän olisi kohonnut ja kohonnut — korkealle.»
Seuralaiseni nyökäytti päätänsä.
»Touche!» huudahti hän.
Kumarsin kiitokseksi; tahdoin näet oppia ranskankieltä niin sukkelaan kuin asianhaarat sallivat.
»Frances ei kai nähnyt enää äitiänsä eikä sisartansa?»
»Ei, hän halusi mieluimmin päästä heistä.»
»Entä rahat?»
»Ne jätettiin arkkuun. Lähetin avaimen takaisin. Hän halusi niin.
Olihan äiti joka tapauksessa hänen äitinsä.»
»Tietysti; ehkäpä hän ei pohjaltaan ollut niinkään paha.»
»Sitä hän ei ollut», sanoin minä varmasti. »Mutta Martigny —»
»Oli nero. Melkein pahoittelen, että hän on kuollut.»
»Minusta on se enemmän kuin paha, se on vähentänyt elämäni harrastuksia yhdellä.»
Olimme tulleet Austerlitzin sillalle ja pysähdyimme siinä tahtomattamme. Allamme virtasi joki siltoineen, laivoineen, joiden väki oli laitureilla; edessämme olevan kuvan keskellä kaukana kohosi kirkon torni, ja kaiken tämän ylitse levisi lämmin kesäkuun aurinko. Nojauduimme kaidetta vasten ja katselimme kaikkea sitä ihanuutta.
»Ja nyt on arvoitus ratkaistu», sanoi hän, »ja prinssi ja prinsessa ovat naimisissa, aivankuin saduissa, joita kuulimme lapsuudessamme. Se on hyvä loppu.»
»Kaikkiin tarinoihin», lisäsin minä.
Hän käänsi päätänsä ja katsoi kysyvästi minuun.
»On olemassa muitakin tarinoita», selitin. »Heidän tarinansa ei ole ainoa.»
»Eikö?»
Pariisin henki — taikka ehkä se oli kesäkuun auringonpaiste — oli mennyt vereeni, joka virtasi yhä nopeammassa tahdissa eikä ottanut tyyntyäkseen.
»Ei, varmasti ei! Esimerkiksi toinen voisi olla se, jossa te ja minä olisimme päähenkilöt.»
En uskaltanut katsoa häneen; voin vain tuijottaa eteeni veteen.
Hän ei liikahtanut. Muutamia silmänräpäyksiä kului.
»Se on mahdollisuus», sanoin epätoivoisena. »Mutta on olemassa syvä juopa mahdollisen ja todellisen välillä.»
Ei mitään merkkiä vielä; olin saattanut hänet tyytymättömäksi — minun olisi pitänyt ymmärtää se!
Mutta sittenkin rohkaisin mieleni ja loin häneen salaisen silmäyksen.
Hän seisoi katsoen alas veteen; hymy leikki hänen huulillaan, ja hänen silmissänsä oli tavaton loiste.
»Ei aina», kuiskasi hän. »Ei aina!»