XVII
Etretat
Olimme ylhäällä niin varhain, että hämmästytimme paksun, pienen ravintolanisännän, kun tulimme kysymään häneltä, mitenkä me löytäisimme syntyneiden rekisteritoimiston. Se oli aivan Rue Alphonse Karrin varrella, selitti hän, mutta sitä ei avattaisi ainakaan kolmeen tuntiin. Ehkä messieurs haluaisivat kahvinsa nyt? Ei, messieurs eivät halunneet kahviansa, ennenkuin tulivat takaisin. Miten he löytäisivät rekisterivirkailijan yksityisasunnon? Oh, hänen asuntonsa — se oli toinen asia. Hän asui vain lyhyen matkan päässä siitä, aivan kasinon vieressä, oikealle — meidän tarvitsi vain kysyä maitre Fingretiä — kuka hyvänsä voisi sanoa meille, missä hän asui. Mihin aikaan voitiin messieurs odottaa takaisin? Sitä oli mahdoton sanoa.
Lähdimme matkaamme ravintolanisännän seistessä ja tuijottaessa meidän jälkeemme — Rue Alphonse Karria pitkin, jonka molemmilla puolilla oli pieniä taloja alakerrassa olevine pikku puoteineen. Kolmen minuutin kävelyn jälkeen tulimme merenpoukamaan, joka muodosti kauniin, jopa ihanan taulun luotisuorine kallioseinineen ja iloisenvärisine kalasumppuineen. Mutta me pysähdyimme vain luodaksemme pikaisen silmäyksen siihen ja ohjasimme askeleemme vastapäisellä sivulla olevaa kasinoa kohti.
»Maitre Fingret?» kysyimme ensimmäiseltä vastaantulijalta, ja hän osoitti meille pientä taloa, joka oli puoleksi viiniköynnösten peitossa.
Koputus ovelle kutsui ulos notarion itsensä, pienen, kuivan, teräväkatseisen ja tavattoman eloisilla, valppailla silmillä varustetun miehen. Royce selitti asiamme jotenkin vaivaloisella ranskankielellä, käyttäen sen ohessa avukseen monia liikkeitä — ihmeellistä miten kädet kuitenkin voivat auttaa puhumaan! — Ja hetken kuluttua oli tuo pieni ranskalainen ymmärtänyt, mitä hän tahtoi ja kiiruhtanut innokkaasti noutamaan hattunsa ja takkinsa, sillä hän vainusi aulista palkkiota. Kiitos ranskalaisen hallituksen tarkkuuden ja perusteellisuuden, meidän ensimmäinen tehtävämme oli helppo, vaikka minun on myönnettävä, etten tiennyt, mitä meidän oli sitten tehtävä, kun olisimme saaneet vahvistuksen neiti Holladayn syntymäpäivään nähden. Mutta sallimus sai päättää riitä.
Notario avasi oven, vei meidät konttoriinsa ja tarjosi meille tuolit. Sen jälkeen hän otti syntymäluettelon vuodelta 1876. Se ei ollut mikään lavea kirja, sillä syntyneiden luku ei Etretatissa ollut yllättävän suuri.
»Nimi oli Holladay, luulen teidän sanoneen?» kysyi hän.
»Niin, Hiram W. Holladay», vastasi Royce nyökäyttäen päätänsä.
»Ja päivämäärä — kesäkuun 10 päivä.»
»Niin — kesäkuun 10 päivä.»
Pieni mies vei sormensa kiireesti sivua pitkin alas, meni sitten taas takaisin ja luki pitkäveteisesti ja kummasteleva piirre huuliensa ympärillä läpi jokaisen eri rivin. Niin hän käänsi lehden, alkoi kauempaa takaa ja luki läpi luettelon taas, meidän istuessamme ja katsellessamme hänen työtään. Vihdoin hän löi kirjan kiinni pienellä paukahduksella ja katsoi meihin.
»Messieurs», sanoi hän rauhallisesti, »mitään sellaista syntymää ei ole tänne merkitty. Olen käynyt läpi luettelon touko-, kesä- ja heinäkuun ajalta.»
»Mutta sen täytyy löytyä sieltä!» väitti Royce vastaan.
»Sitä ei joka tapauksessa löydy, monsieur.»
»Voiko lapsi syntyä täällä ilman että se on tullut kirjoitetuksi luetteloihin?»
»Ei, se on mahdotonta! Ei kukaan lääkäri Ranskassa haluaisi ottaa siitä vastatakseen.»
»Suurta palkintoa vastaan kenties?» ihmetteli seuralaiseni.
»Pariisissa ehkä mahdollisesti joskus, mutta sellaisessa pienessä paikassa kuin täällä olisin saanut kuulla puhuttavan siitä, ja velvollisuuteni olisi ollut sekaantua asiaan.»
»Te olette siis ollut niin kauan täällä?»
»Kyllä, monsieur», vastasi pieni mies hymyillen. »Paljon kauemmin kuin sen ajan.»
Royce kumartui häneen päin. Hän alkoi saada takaisin entisen kykynsä ristikuulustelijana.
»Monsieur Fingret», alkoi hän totisena, »olen aivan varma siitä, että
Hiram W. Holladay ja hänen vaimonsa olivat täällä touko-, kesä- ja
heinäkuun vuonna 1876 ja että heille syntyi täällä ollessaan tytär.
Ajatelkaahan sitä — ettekö muista yhtään heitä tai mainittua tapausta?»
Pieni notario istui pari minuuttia rypistynein kulmakarvoin. Viimein ravisti hän päätänsä.
»Se olisi ollut keskellä kuuminta vuodenaikaa, monsieur», sanoi hän puolustellen. »Siihen aikaan on täällä paljon kansaa, ja minun on mahdotonta tuntea heitä kaikkia. Mutta kuitenkin minusta tuntui silmänräpäyksen tuo nimi jollakin tavoin tutulta, noin niinkuin vanha sävel, te tiedätte, jonka on unohtanut monta vuotta sitten. Mutta se kai oli vain kuvittelua, sillä en voi muistaa sitä tapausta, josta te puhutte. En voi uskoa, että se olisi tapahtunut Etretatissa.»
Löytyi kuitenkin vielä eräs mahdollisuus, ja huomautin siitä Roycelle.
»Monsieur Fingret», kysyi hän, »tunnetteko ehkä erään henkilön, jonka nimi on Pierre Bethune?»
Taas ravisti notario päätään.
»Taikka Jasper Martignya?»
»En ole koskaan kuullut kumpaakaan näistä nimistä, monsieur», vastasi hän.
Istuimme hiljaa hetkisen epätoivossa. Olisiko sitten matkamme Etretatiin ollut ihan hyödytön? Missä oli nyt aavistukseni? Jos olimme eksyneet jäljiltä jo näin metsästyksen alussa, niin mitä toivoa meillä sitten oli otuksen kiinnisaamisesta? Ja miten selittää sen seikan, ettei neiti Holladayn syntymää ollut merkitty kirjoihin? Minkä vuoksi hänen vanhempansa olisivat halunneet pitää sen salassa? Eikö päinvastoin olisi ollut luonnollista, että heistä oli tärkeätä saada se asianmukaisesti luetteloihin kirjoitetuksi?
Tunti oli kulunut; myymälät olivat avatut, ja avoimesta ovesta haistoimme alkavan päivän elämää ja liikettä. Kansaa alkoi kulkea ohi, kaksi ja kolme yhdessä.
»Ensimmäistä junaa kolmeen päivään odotetaan tulevaksi», sanoi pieni notario. »Tämä on pikkukaupunki, nähkääs, messieurs. Junan tulo on tärkeä tapahtuma.»
Taas vaivuimme hiljaisuuteen. Royce otti esiin lompakkonsa ja maksoi palkkion. Olimme tulleet umpikujaan, salvatulle tielle, emmekä voineet päästä pitemmälle. Näin, että notario ikävöi kahviansa. Huoaten nousin ylös lähteäkseni. Notario meni ovelle ja katseli ulos kadulle.
»Ah», sanoi hän, »juna on jo tullut; mutta ei näytä olleen monta matkustajaa siinä. Tässä tulee joka tapauksessa yksi, joka on tehnyt pitkän matkan.»
Hän nyökäytti päätään jollekin, joka tuntui lähestyvän verkalleen. Nyt hän näkyi oven ulkopuolella — hän meni edelleen — se oli Martigny!
»Tuossa hän on!» huudahdin Roycelle. »Se on Martigny! Kysykää, kuka hän oikein on!»
Hän ymmärsi kohta ja tarttui notariota käsivarteen.
»Hän on Victor Fajolle», sanoi hän. »Hän on juuri tullut kotiin
Amerikasta ja näyttää olevan hyvin sairas, raukka.»
»Asuuko hän täällä?»
»Kyllä varmaan, vuorella aivan kaupungin yläpuolella — ensimmäinen talo — ei voi erehtyä — keskellä metsikköä. Hän meni naimisiin madame Alixin tyttären kanssa muutamia vuosia sitten — vaimo on pariisilainen.»
»Ja hänen vaimonsa elää?»
»Kyllä varmasti; hän tuli takaisin Amerikasta vain kolme viikkoa sitten yhdessä äitinsä ja sisarensa kanssa. Sanotaan, että sisar on — hm, niin…»
Ja hän teki merkitsevän liikkeen kädellään päätä kohti.
Näin Roycen kalpenevan, ja mitä minuun itseeni tulee, niin voin ainoastaan vaivoin pysyä tyynenä. Minä tiesin, että huntu nyt vihdoinkin nostettaisiin.
»Ovatko he kotona nyt?»
»Luulen niin», sanoi notario, katsellen häntä yhä enemmän ja enemmän kummastuneena. »He ovat pysytelleet paljon sisällä paluunsa jälkeen eivät tahdo antaa kenenkään nähdä — tuota sairasta. Siitä on niin paljon puhuttu.»
»Tulkaa, meidän täytyy mennä!» huusin. »Hän ei saa tulla sinne ennen meitä!»
Samassa välähti salama notarion silmissä.
»Odottakaa, messieurs!» innostui hän. »Yksi silmänräpäys! Vain silmänräpäys. Nyt muistan — se oli rengas joka puuttui, mutta te olette antanut minulle sen — Holladay, eräs miljonääri Amerikasta, hänen vaimonsa, madame Alix — hän ei asunut huvilassa silloin, messieurs. Oh, ei, hän oli hyvin köyhä, lapsenhoitaja — teki mitä hyvänsä ansaitakseen vähän; hänen miehensä, eräs kalastaja, oli hukkunut ja jättänyt hänet pitämään lapsista huolta miten parhaiten taisi. Ah, nyt muistan — hänellä oli lapsi, joka oli muutamia kuukausia vanha.»
Puhuessaan oli hän ottanut alas erään toisen kirjan ja kuljetti kiireesti sormeansa sivua alas — käsi vapisi innosta. Äkkiä hän pysähtyi huudahtaen riemusta.
»Tässä se on, messieurs! Tiesin, etten voinut erehtyä! Katsokaa!»
Kesäkuun 10 päivän 1876 alla oli kohta, joka englanninkielelle käännettynä kuului:
»Holladay, Hiram W. ja Elisabeth, hänen vaimonsa, New Yorkin kaupungista, Amerikan Yhdysvalloista; ottaneet vastaan Céleste Alixilta, August Alixin leskeltä, hänen tyttärensä Célesten, viiden kuukauden vanhan. Kaikki oikeudet luovutetut kahdenkymmenenviidentuhannen frangin suuruista korvausta vastaan.»
Royce otti kiireesti kirjan ja katsoi sen selkään. Se oli ottolasten luettelo.